Valtionhoitajalle saapui päivittäin tietoja niistä liikkeistä, joita
herra Sten Kristerinpoika oli nostattanut Mälarin maakunnassa. Mutta
nyt tuli lisäksi, että arkkipiispa piti hänen puoliaan, arvellen,
ettei niin jalo herra suinkaan tehnyt perusteettomia valituksia.
Svante Niilonpoika otti kirjelmän vastaan emäntänsä ollessa läsnä.
Tavallisella kiihkeydellään hypähti hän pystyyn, huudahtaen, että
arkkipiispa tapansa mukaan tuomitsi korvakuulolta, mutta nyt tahtoi
hän iskeä iskun, jota ei niin pian unhotettaisi.
Hän aikoi varustaa joukkoja lähetettäväksi Norjan rajalle, mistä
heti uunna vuonna oli odotettavissa uusia hyökkäyksiä. Mutta hän oli
sangen epävarma, kenen asettaisi sotapäälliköksi. Hemming Gadd olisi
paras, mutta hän ei näyttänyt siihen halukkaalta.
Piispan tiheiden käyntien johdosta Pernilla rouvan luona oli
syntynyt mitä kummallisimpia huhuja, ja ne olivat Hemming Gaddin
arvoa alentavia. Jokaiselle oli selvää, että Pernilla rouva koetti
taivuttaa häntä vihollisen puolelle, ja odotettiin melkoisen
uteliaina, kuinka hän onnistuisi.
Paitsi keskustelua Pietari Turenpojan kanssa oli eräs toinenkin
tapaus auttanut Hemming Gaddia tempautumaan siitä horroksesta, jossa
hän oli ollut.
Muistamme Esbjörnin, lyypekkiläisen.
Oman toivomuksensa mukaan sai hän astua takaisin Sten herran
palvelukseen. Hemming piispa oli mieltynyt mieheen ja piti häntä
jommoisessakin arvossa. Hän piti siitä, että tämä väliin tuli hänen
luoksensa ja antoi eräänlaisen selonteon entisyydestään.
"Minä en ole koskaan ennen välittänyt rippi-isistä", sanoi Esbjörn
kerran nauraen. "Mutta sellainen ärrinpurri kuin piispa onkin, voin
kuitenkin sietää häntä, ja jos hän tahtoo kuunnella, voin kyllä
kertoa."
Huhu Pernilla rouvasta saapui hänen kuten muidenkin korville. Kerran,
kun hänen nuori herransa näytti hänestä vähemmän iloiselta kuin hänen
nykyisissä olosuhteissa piti olla, sanoi hän hänelle:
"Tuo piispa se kai teitä huolettaa, luullakseni?"
"Mitä tiedät hänestä?"
"Samaa kuin koko maailma."
Sten tunsi miehensä ja tiesi, että häneen saattoi luottaa. Hänen
kanssaan saattoi huoletta puhua mistä hyvänsä, ja väliin vei se
tekoihinkin.
"Olisi korvaamaton vahinko maalle ja isälleni, jos piispa
kieltäytyisi häntä auttamasta ensi sotaretkellä."
"Niin, se asia näyttää pahalta."
"Ajatella Hemming piispaa naisen viettelemänä."
"Se tuntuu hullunkuriselta", nauroi Esbjörn.
"Hänen täytettyään seitsemänkymmentä vuotta!"
"Siinä juuri on onnettomuus. Silloin he ovat pahimmillaan!"
"Mitä tarkoitat?"
"Kun vanhat saavat lastentauteja, selviävät he niistä harvoin
hengissä. Mutta juolahtaapa jotakin mieleeni", lisäsi Esbjörn ja
raapi päätänsä, samalla kuin hänen koko naamansa vetääntyi leveään
hymyyn.
"Mitä niin, Esbjörn?"
"Hän on minun rippi-isäni! Ja minua haluttaisi mennä hänen luoksensa
tunnustamaan syntini."
"Onko sinulla jotakin erityistä mielessäsi?"
"Tahdon saada hänet muistamaan omat syntinsä."
"Se on rohkea yritys."
"Juuri siksi voi käydä niin, että se onnistuu!"
Ja Esbjörn lähti piispan luo. Oli varhainen aamu, ja tämä, äsken
noustuaan, oli sangen huonolla tuulella.
"Mitä tahdot?" huusi hän tulijaa vastaan.
"Tehdä rippini, kunnianarvoisa piispa."
"Ei ole aikaa!"
"Milloin saan tulla uudestaan"
"Mene jonkun papin luo!"
"Tein sen, mutta hänellä ei ollut aikaa."
"Mikäs hänellä oli esteenä?"
"Ei mikään, luulen."
Hemming kääntyi pois. _Nyt_ vasta juolahti hänen mieleensä, että
Esbjörn tarkoitti häntä.
"No, pian sitten, mitä sinulla on sanottavaa?"
"Tiedättekös, piispa, minun laitani on jotakuinkin huonosti!"
"Kuinka niin?"
"Minä olen ennen voinut tehdä palveluksia herralleni."
"Olet kyllä!"
"On tietysti monia, jotka tahtovat niellä minut."
"Mitä sinulla on heidän kanssaan tekemistä? Herrasi suojelee kyllä
selkäsi."
"Niin, tietysti selkäni, mutta..."
Nyt raapi Esbjörn uudestaan päätänsä ja näytti sangen hämmentyneeltä.
"Mitä mutta?"
"Nyt on piru merrassa."
"Missä muodossa?"
"Naisen."
"Vai niin!" sanoi piispa hieman pitkään.
"On hirveää, kun ne saavat miesraukan valtaansa. Vaikkei Reetta ole
mikään kaunotar."
"Et ole kaunis sinäkään."
"Mutta kieli hänellä on! Tiedättekös, piispa, että kieli voi olla
vaarallisempi kuin kauneus."
"Mitä hän sitten kielellään?" keskeytti Hemming kärsimättömästi.
"Houkuttelee minua hylkäämään herrani."
"Mitä sinä olet vastannut?"
"Tietysti, etten tahdo; mutta hän ei hellitä."
"Anna palttua hänelle!"
"Kunpa vain en olisikaan jo hänen vallassaan! Olen aivan kuin
kiedottu hämähäkin verkkoihin."
"Hitolla, mies, tiedät kai mitä itse tahdot!"
"Tahdon pitää kiinni herrastani, mutta hänen kielensä tulee aina
väliin. Se on niin lipakka, että aivan kuin nuolee pois hyvät
päätökseni ja aikeeni."
"Mitä aiot tehdä?"
"Juuri sitä pyytäisin piispaa sanomaan."
"Luuletko, että minä annan sinulle luvan pettää velvollisuutesi?"
"Ei, sitä en luule!"
"No, silloin tiedät myös neuvoni."
"Tietysti, mutta tiedättekös, piispa, hän on kyllä oikeassa siinä,
mitä hän sanoo."
"No, mitä hän sanoo?"
"Että muut ovat kateellisia minulle, ja että hän minua pitäisi paljon
parempana kuin muita, koska minä olen pelastanut valtionhoitajan
hengen, ja muuta sellaista, joka hivelee korvia."
"No, nai sitten hänet!"
"Ei, se ei käy päinsä."
"Miksei?"
"Hänellä on jo mies ennestään."
"Mitä hän sitten tahtoo sinusta?"
"Narrata minut jonkun toisen palvelukseen."
"Etkö käsitä, että hän on petturi?"
"Tiedän kyllä, mutta en tahdo sitä uskoa!"
Ja Esbjörn veijari pani kätensä silmilleen ja oli itkevinään.
"Hyi perhana, mies, etkö häpeä!" huusi piispa.
"Rakkaus on vaarallinen, kun se valtaa vanhan miehen", nyyhkytti
Esbjörn.
"Kuinka vanha olet?"
"Neljänkymmenen."
Rajua nyyhkytystä.
"Kuinka vanha piispa on?"
"Mitä se tähän kuuluu?"
"Ajattelin vain, että mitähän jos se olisi vallannut teidät."
Ei tapahtunut usein, että Hemming Gadd punastui, mutta nyt hän
karahti tulipunaiseksi, meni Esbjörniä vastaan ja sanoi kiukusta
vapisevalla äänellä:
"Onko joku lähettänyt sinut?"
"Ei, herra, minä tulen itsestäni!"
Piispa epäili ilmeisesti. Hän tähysteli vastustajaansa päästä
jalkoihin. Tämä kohtasi hänen katseensa sangen tyynesti, mutta
samalla hän mietti itsekseen, ottaisiko hän selkäsaunan vastaan
puolustautumatta vai antaisiko takaisin.
Luultavasti hänen tyyni esiintymisensä teki piispan aseettomaksi.
Tämän kasvoille tuli vähitellen tavallinen ilme.
"En viitsi ottaa selvittääkseni, mikä on herättänyt epäluulojani",
sanoi hän. "Mene tiehesi!" Näin sanoen hän käänsi hänelle selkänsä.
Esbjörn kumarsi syvään ja riensi pois.
Olisi liian rohkeaa koettaa lukea niitä ajatuksia, jotka liikkuivat
Hemming Gaddin sielussa. Jos hän tunsi itsensä hieman nöyryytetyksi,
osasi hän kyllä siitä tunteesta vapautua. Samana päivänä oli hänellä
ennen kerrottu keskustelu Pietari Turenpojan kanssa. Kenties hän oli
jo muokattu niille vaikutelmille, joita tämä tahtoi hänessä herättää.
Lankee luonnostaan, että Hemming piispa enemmän kuin joku muu pelkäsi
tehdä itseään naurettavaksi. Lukemattomia kertoja oli hän ärsyttänyt
muita mitä terävimmällä pilkalla. Hän ei pitänyt ajateltavanakaan,
että kallistaisi korvansa naisten puheille ja antaisi niiden kiehtoa
itsensä, eikä hän nytkään myöntänyt edes itselleen, että oli ollut
sitä lähellä. Mutta ei hän ollut vihainen Pernilla rouvalle, ja
tieto, että tämä oli matkustanut pois, kohotti hänen rinnastaan syvän
kaipauksen huokauksen.
"Lapsi parka!" sanoi hän itsekseen. "Minä olin ensimäinen, joka
ymmärsin häntä, ja hän oli kiintynyt minuun!"
Seuraavana päivänä meni hän valtionhoitajan luo.
Svante Niilonpoika esitteli hänelle suunnitelmiaan ensi vuoden
sotaretkeä varten. He keskustelivat kuten toisiaan kaivanneet
ystävykset, jotka ovat vihdoin tavanneet toisensa.
"Minun aikomukseni", sanoi Svante, "on lähettää Sten Taalainmaahan."
"Hyväksyn sen ehdottomasti."
"Mistä maan osasta veli aikoo ottaa pitääkseen huolta?" kysyi Svante.
"Eikö alussa vuotta tultaisi toimeen ilman minua?"
"Teillä on joku toinen suunnitelma."
"Niin minulla olisi."
"Viipurissa isännöi herra Tönne Erikinpoika."
"Onko hän luotettava?"
"Hän oli sukulaisuussuhteissa manalle menneen linnanisännän kanssa,
mutta en tunne häntä paljoa. Aikapahan näyttää."
"Kuten tiedätte, ovat joukot matkalla Norjan rajalle."
"Johdatteko niitä itse?"
"Jos Jumala terveyttä suo."
"Pienempiin taisteluihin teillä on monta, jotka kelpaavat johtajiksi."
"He saavat koettaa puolestaan."
"En siis näe mitään esteitä tiellä."
"Laivaston laskemista vesille ei ole ajatteleminenkaan."
"Ei nykyään, jollei..."
"Nyt tulee teidän suunnitelmanne?"
"Pitäisi koettaa hajaannuksen synnyttämistä hansakaupunkien kesken."
"Liittosopimus on jo tehty."
"Se voidaan rikkoa. Minä tahtoisin kostaa lyypekkiläisille. Jollei
asialla ole menestystä, lähden Norjaan katsomaan, mitä siellä olisi
tehtävissä."
"Norjalaiset eivät tunne sortoa yhtä elävästi kuin me eikä heillä ole
ainoatakaan lujatahtoista miestä."
"Niin pelkään olevan."
"Mutta kauan ette viipyne poissa?"
"Korkeintaan maaliskuuhun."
"Ja milloin lähdette?"
"Heti häiden jälkeen."
"Olisin valmis lykkäämään ne saadakseni pitää teidät sitä kauemmin."
"Se olisi julmaa nuoria kohtaan."
"Heillä on koko elämä edessään. Minusta tuntuu kuin olisin sen
lopussa."
"Mitä onkaan minun silloin sanottava!"
"Te olette nuori sielultanne, Hemming, nuorempi kuin minä!"
"On kyllä totta, ettei se paina minua niin raskaasti."
"Teidän tultuanne tuntuu minustakin taakka keveämmältä. Tuntuu kuin
olisimme nyt kaksin sitä kantamassa."
"En petä teitä!"
"Kiitos siitä sanasta!"
Ja molemmat ystävykset puristivat lujasti toistensa kättä.
Svante herran silmät täyttyivät kyynelillä.
"Näetkös", sanoi hän, "olen niin paljon vanhempi sinua."
"Tahdot uskotella minulle tulleesi lapseksi jälleen."
"Kenties olenkin tullut. Seuraa minua Märta rouvan luo; hän ilostuu
sinut nähdessään!"
"Olenkohan tervetullut?"
"Katso ja päätä itse!"
"Vihdoinkin!" huudahti Märta rouva ojentaen hänelle kätensä. "Olen
suuresti ikävöinyt teitä."
"Kiitos kirjeistänne, ne kuuluvat jälkimaailmalle."
"Nyt laskette leikkiä!"
"Herrani on ne sentähden ottanut taiteensa."
"Jälkimaailman on tiedettävä, kuinka olemme ajatelleet ja
taistelleet", vastasi Svante Niilonpoika.
"Jälkimaailma tulee tuomitsemaan oikeuden mukaan", virkkoi piispa,
"se ei tunne kateutta eikä vihaa."
"Jollei aatteita kohtaan", huomautti Svante.
"Minun aatteeni sointuvat aina yhteen kansan ajatuskannan kanssa."
"Meidän naisten laita on omituinen. Tahtoisin mielelläni, että
jälkimaailma sanoisi kaikkea hyvää herrastani, mutta minusta on
samantekevää, mitä se sanoo minusta."
"Sallikaa minun sitä epäillä."
"Ettekö usko, että voi rakastaa toista ihmistä enemmän kuin itseään?"
"Tunnustan, etten voi sitä käsittää."
"Te miehet, niin itsekkäitä te olette! Mutta puhukaamme nyt
ystävistämme! Muistatte kai Kirsti rouvan, herra Erik Trollen
emännän?"
"Kuka voisi hänet unhottaa?"
"Hän on mennyt luostariin."
"Onko hän mennyt uudestaan kuvattavaksi?"
"Nyt olette ilkeä!"
"Ilkeä olisi se, joka kuvaisi hänet näköisekseen."
"Oletteko siis nähnyt hänet?"
"Kerran -- pikimmiten. En tuntenut häntä, eikä hän siitä pitänyt."
"Kaikki hänen tyttärensä ovat kauniita."
"Ovatko ne isäänsä?"
"Enpä juuri tiedä..."
"Anteeksi, tarkoitin Erik Trollea."
"Heillä on kaikilla tumma tukka."
"Kuten tuolla maalarillakin. Elääkö hän?"
"Ei, hän on kuollut."
"Ja Kirsti rouva menee luostariin?"
"Hän sanoo, että maailma on paha."
"Nyt tulee se paremmaksi!"
"Tiedättekös, teidän kielenne on katkerampi kuin konsanaan."
"Riippuu siitä, mitä annatte pureskeltavakseni."
"Sen täytyisi olla jotakin lempeää ja hyvää."
"Kuten esimerkiksi arkkipiispa?"
"Onko hän makuunne?"
"Maistuu aivan hunajalle!"
"Todellakin!"
"Jos maistaa vain vähän, muuten se yököttää."
"Nyt alatte jälleen!"
"Tai rouva Bonti?"
"Päästäkää minut kuulemasta hänestä mitään!"
"Tahdotteko tietää uutisia luostareista?"
"En, en!"
"Tai kirkosta?"
"Se ei ole parempi!"
"Kerronko teille maan hädästä?"
"Kuulen siitä joka päivä puhuttavan."
"Tai kuinka suurmiehemme haalivat tavaraa ja kultaa?"
"Ettekö siis usko mitään hyvää olevan?"
"Näyttäkää minulle ainoakaan suuri ja omaa etua etsimätön teko, niin
uskon hyvän olemassaolon maailmassa!"
"Todella suuri ja hyvä vaikuttaa hiljaa ja huomaamatta, se ikäänkuin
piiloittuu."
"Sen voin uskoa, koska en ole sitä koskaan nähnyt."
"Ettekö koskaan?"
"Myönnän, että olen nähnyt miehen, joka herätti ihailuani; mutta
hänen alhainen yhteiskunnallinen asemansa pelasti hänet sellaisista
kiusauksista, joissa hän olisi langennut."
"Tarkoitatte isä Johannesta."
"Siinä nyt näette! Me, jotka olemme oppineet tuntemaan niin paljon
ihmisiä, mainitsemme yhden ja saman."
"Entä Elsa Posse!"
"No, vaikkapa kaksikin! Mitä merkitsevät he maailmassa, joka on
täynnä syntiä? Ihmeellisiä merkkejä esiintyy niin auringossa kuin
kuussakin, mutta aurinko ja kuu pysyvät kuitenkin samoina. Jos
otaksuu, että luonnon parhaat voimat ovat yhtyneet tuottaakseen
parasta mitä voivat, niin ovat luonnonvoimat täten menneet parhaan
olemuksensa ulkopuolelle, ja niiden tavalliset tuotteet pysyvät aivan
yhtä arvottomina kuin ennenkin."
"Myönnän ettemme ole hyviä, mutta me pyrimme sellaisiksi. Me
kehitymme taistelussamme maailman kanssa. Näettehän sen meidän
suuresta taistelustammekin. Eikö sillä ole mitä jaloin tarkoitus, ja
eikö meidän täydy myöntää, että kansan itsetajunta ja valistus on
kohonnut!"
"Antaahan tulla kurjan hallituksen, ja koko suuri työ on tehty
tyhjäksi."
"Niin ette ajattele!"
"Minun vakaumukseni on, että siihen joudutaan."
"Suokoon luoja, etten eläisi sitä päivää!"
"Minä tahdon elää! Tahdon nähdä isänmaan vihollisten kantavan
hedelmän kylvöstään. Tahdon nähdä heidän kärsivän rangaistuksen
ahneudestaan, omanedun himostaan, kateudestaan!"
"Kuinka silloin käy maalle?"
"Se on kuin uusi Feniks lintu nouseva siitä tuhkaläjästä, jossa
kavaluus on saanut hautansa."
"Luuletteko siis, että unioni on tuleva pysyväksi?"
"Ei, sitä en usko. Mutta uskon babylonialaisen vankeuden."
"Kuningas Kristianin vallan alla?"
"Hän tulee olemaan isäänsä paljon pahempi. Julmemmin,
häikäilemättömämmin on hän menettelevä, eikä hän ole häntä heikompi
eläimellisiin himoihinkaan nähden. Vanhalla kuninkaalla on
julkinen rakastajattarensa Vardingborgissa, ja nuorella on omansa
Kööpenhaminassa aivan linnan läheisyydessä. Eikö totta, kuninkuus
ansaitsee ylistystä?"
"Tiedän, että se on norjalainen tyttö."
"Jonka arkkipiispa on neuvonut. Molemmat valtiomahdit pyrkivät samaan
maaliin."
"Mutta kerrotaan, että nuori kuningas menee naimisiin, ja jos niin
tapahtuu..."
"Siitä ei estettä! Mikä olisi yksityiselle rikos, se on majesteetille
korkeintaan heikkous. Ettekö usko, että hänen palkkarenkinsä
kumartavat yhtä syvään jalkavaimolle kuin kuningattarellekin?"
"Kyllä, uskon sen."
"Näettekös, sellainen on maailma! Ja jos muutamia tunteja olisi
taivaan salama kädessäni, musertaisin heidät perinpohjin tänä
päivänä, niin että ainoastaan muutamia pirstaleita lennähtäisi
huomenna avaruuteen todistamaan siitä mitä on ollut."
"Kuinka silloin kävisi teille itsellenne?"
"Minä seuraisin luonnollisesti mukana olemattomuuteen, ja sen tekisin
ilolla, kun vain olisin varma siitä, että hävitystyö on täydellinen."
"Mitä, aiotteko jo lähteä?"
"Minusta olette jo saaneet kylliksenne."
"Sallikaa minun ilahuttaa teitä Stenin ja Kristinan näkemisellä!"
"Odotatteko heitä pian?"
"Joka hetki."
"Savustakaa sitten vahvasti huonetta, etteivät minun sanani saata
heille onnettomuutta aikaan! Tahdon pitää suuni supussa sinä päivänä,
jona joudun heidän kanssaan yksiin."
Ja vanha piispa riensi pois niin nopeasti kuin häntä itseään olisivat
ajaneet takaa ne pahat henget, joista hän varoitti.
"Hyvä, ettette jäänyt tänne sisälle", sanoi sitten Märta rouva
herralleen. "On hirvittävää kuulla häntä."
"Hän näkee ainoastaan varjopuolen elämästä, mutta eipä maailma
olekaan hänelle koskaan näyttänyt hymyileviä kasvoja."
Ovi aukeni, ja Sten ja Kristina astuivat sisään. Olipa seura kuinka
suuri tahansa, keskustelu kuinka vilkas hyvänsä, tulee muutamien
sekuntien hiljaisuus, kun nuori morsiuspari astuu sisään. Yksin
ajattelemattomimmatkin tuntevat vaistomaisesti, että on kysymys
enemmästä kuin maallisesta liitosta. Monille se kenties ei ole muuta
kuin vaistomainen tunne, mutta Sten ja Kristina antoivat sille mitä
syvimmän ja vakavimman merkityksen.
Stenistä tuntui, että hän nyt vasta astui ulos elämään itsenäisenä
miehenä, jonka ei ollut vastattava ainoastaan omista teoistaan, vaan
myös erään toisen. Jos hän ja tämä toinen kerran tulisivat asettumaan
yhteiskunnassa korkeimmalle paikalle, oli heidän tehtävä itsensä
siihen täysin kelpoisiksi.
Kertomukset siitä elintavasta, jota vietettiin Tanskan hovissa,
olivat saapuneet Sten Sturenkin korville, eikä hän tahtonut
hävetä kansansa edessä eikä että sen tarvitsisi hävetä hänen
tähtensä. Tapojen puhtauden oli hän sentähden asettanut
ensimäiseksi velvollisuuksistaan ja lähinnä seuraavat olivat: yhtä
oikeudenmukainen kaikille, ylhäisille ja alhaisille, rikkaille ja
köyhille; ei loukata kenenkään oikeutta; ei kantaa mielikaunaa;
antaa anteeksi yksityiset vääryydet, mutta pitää ankarasti kiinni
siitä mitä laki vaatii; tuomita lempeästi muita, mutta ei koskaan
hellitellä omia vikojaan.
Sten Sture ei laatinut näistä periaatteista mitään mietelauseita ja
ripustanut niitä seinille ympärinsä eikä hän niistä puhunutkaan,
mutta hän kirjoitti ne sydämeensä, hän tahtoi osoittaa ne
toimissaan. Tosin oli hän vasta ainoastaan yhdeksäntoistavuotias,
mutta hän tiesi, että se puu, jonka mieli kasvaa suoraksi, on
oikaistava aikanaan, ja puutarhuriksi oli tuleva hänen rakastettu
Kristinansa. Sellainen oli hänen käsityksensä avioliitosta. Kukaan
hänen mielestään ei voisi paremmin nähdä hänen vikojaan kuin
hänen alituinen elämäntoverinsa. Ketään ei hän tulisi mieluummin
kuuntelemaan. Parantua ja jalostua hänen silmissään, se sisälsi
todellisen sielun ylennyksen ja kasvamisen.
Ja Kristina? Joka päivä rukoili hän pyhältä neitsyeltä voimaa ja
kykyä täyttää ne korkeat, vastuunalaiset velvollisuudet, jotka hän
oli ottamaisillaan kannettavikseen. Hänen korkein pyrkimyksensä oli
tulla herralleen todelliseksi avuksi.
Hän on kuuleva kaikkien sanoja ja rukouksia, mutta sen jälkeen tutkii
itse tarkoin asiat. Jos puhuttiin siitä korkeasta asemasta, joka
häntä odotti, vastasi hän:
"Voisinpa vain täyttää ne velvollisuudet, jotka minua odottavat!"
Isältään oli Sten herra saanut Örebron linnan läänitykseksi ja
sinne hänen oli vietävä nuori vaimonsa heti häiden jälkeen. Kun hän
ilmoitti siitä morsiamelleen, sanoi tämä:
"Tiedän, että niillä seuduin on paljon köyhiä; heidät tahdon minä
ottaa huostaani."
"Sitten, kun minä olen lähtenyt luotasi."
"Ettekö tahdo olla mukanani?"
"Sano minua, 'sinuksi', Kristina!"
"Etkö tahdo seurata minua?"
"Minä tahdon pitää sinut yksin. Ajatteles, ollessani poissa sodassa,
saavat muut katsella sinun suloisia kasvojasi! Minulla on silloin
ainoastaan muisto."
"Paras muisto on se hyvä, jonka olemme yhdessä tehneet, sinä ja minä."
"Mutta meidän täytyy myös panna toimeen juhlia ympäristön asujamille.
Tiedän, että kaupunki aikoo ottaa meidät juhlallisesti vastaan."
"Ehkäise se, rakas ystävä!"
"He voisivat panna sen pahakseen."
"Ei nyt, kun sota ja vaino vallitsevat maassa. Pyydä heitä lykkäämään
juhlallisuudet, kunnes saamme rauhan."
"Milloin luulet sen tulevan?"
"Epäiletkö!"
"Suoraan sanoen teen niin. Kun istun näinikään käsivarteni
vyötärölläsi, katselen kirkkaihin silmiisi, silloin näen taivaani ja
se näyttää minusta niin ihanalta, että unhotan kaiken muun; mutta
mihin muuanne katselenkin, näen ainoastaan pimeyttä."
"Ethän vain siltä menetä rohkeuttasi?"
"Taistelen viimeiseen saakka. Mutta sinä, Kristina, etkö pelkää
yhdistyä mieheen, joka kulkee niin epävarmaa kohtaloa kohden?"
"Minähän rakastan sinua!"
"Niinkö suuresti, että tahdot kärsiä minun tähteni?"
"En ainoastaan sinun, vaan myös sen asian, jonka puolesta taistelet.
Engelbrekt on ollut minun sankarini. Nyt olet sinä tullut siksi,
sillä sinun maalisi on sama kuin hänen."
"Engelbrektin emäntä sai taistella monta kovaa taistelua."
"Saanee kyllä Sten Sturenkin!" vastasi Kristina värähtävällä äänellä.
"Mutta koskaan ei hän ole valittava, vielä vähemmän katuva."
"Mutta jos minä kaadun?"
"Silloin tiedän, että olet kuollut sankarin kuoleman!"
"Kristina, sinä olet itse sankaritar!" huudahti nuorukainen
riemuiten. "On kyllä totta, rakkaani, että monta kertaa tunnen
epäilystä ja levottomuutta, mutta niin on laita erittäinkin
keskusteltuani Hemming piispan kanssa."
"Hänen, joka sellaisella varmuudella puhuu menestyksestä ja voitosta."
"Sinulle, niin!"
"Silloin ei hänellä liene erittäin hyvät ajatukset minusta."
"Hän pitää sinua lapsena."
"Sehän olenkin, mutta..."
"Odotahan, hän kyllä tulee toisiin ajatuksiin, kun oppii sinut
tuntemaan."
"Minä pelkään häntä."
"Niin minäkin tein, ennenkuin näin sinut jälleen."
"Missä yhteydessä hän ja minä olemme toisiimme?" kysyi Kristina
sangen kummissaan.
"Enkö sanonut sinulle, että hänen elämänkatsomuksensa on synkkä. Se
vaikutti tietämättäni minuun, mutta maailma kirkastuu yhä enemmän,
mitä useammin olen luonasi."
"Onko se mahdollista!" sanoi Kristina säteilevän iloisena.
"Sinä näytät pilvettömältä taivaalta, ja säilyttääkseni sinut aina
sellaisena ei mikään vaiva, eivät mitkään huolet näytä minusta
raskailta."
"Olet kertonut minulle, että ensimäinen Sten Sture kutsui Ingeborg
rouvaa uskolliseksi toverikseen."
"Se hän olikin! Kun hän oli sodassa, piti vaimo kotona huolen
kaikista hänen velvollisuuksistaan."
"Niin minäkin tahdon tehdä! Kaikki sinun työsi Ovat minunkin töitäni!
Sinun on opetettava minua!"
"Ja sitten sinä kirjoitat ja kerrot minulle!"
"Niin. Siten ovat kaikki ajatuksemme yhteiset, me työskentelemme
saman päämäärän hyväksi ja neuvottelemme keskenämme, kuinka sen
saavuttaisimme."
"Minä kysyn sinun neuvoasi."
"Kestää varmaan kauan, ennenkuin uskallan sinulle antaa neuvoja;
mutta tahdon kuulla sinua ja muita, niin että vähitellen opin."
"Minä mieluummin kuulen sinua!"
"Nyt puhut ymmärtämättömästi, Sten."
"Niin puhutaan, kun ollaan rakastuneita."
"Ei, niin ei suinkaan tehdä. Minä ainakin pinnistän koko
ymmärrykseni."
"Olet oikeassa, Kristina, suloinen impeni, uljas, ihana valkyriani..."
"Mieluummin tahdon olla sinun uskollinen emäntäsi."
"Olet jo minun ihana morsiameni!"
"Joka unhottaa tehtävänsä -- sinun tähtesi. Ompelukseni odottaa, ja
minä haaskaan aikani lörpöttelyyn sinun kanssasi."
"Muut saavat pitää huolen siitä."
"Ei, kiitos; jokaisen siveän neitsyen on itsensä huolehdittava
myötäjäisistään."
"Mutta jollei hän ehdi?"
"Häitä ei voida viettää ennen."
"Siitä en tahdo kuulla puhuttavankaan, Kristina; tulkootpa
myötäjäisesi valmiiksi tai ei, ovat häämme kaikessa tapauksessa
marraskuun neljäntenätoista päivänä".
"Se on mahdotonta."
"Nyt tiedät, että ne ovat neljäntenätoista."
"Jos oikein pyydän", sanoi Kristina ja painautui hyväillen häntä
vasten, "niin hommaathan, että häitä lykätään kaksi viikkoa."
"Ei päivääkään, Kristina!"
"Ja sinä sanot niin mielelläsi tahtovasi täyttää toivomukseni!"
Kristina kääntyi poispäin, ettei Sten näkisi veitikkaa hänen
silmistään.
"Sanon sinulle, se on mahdotonta; isäni tahto... kaikki on valmiina
Örebrossa."
"Kuinka pitkältä on vielä hääpäivään?"
"Kokonaista kolme viikkoa!"
"Silloin täytyy minun tehdä siihen asti työtä päivät ja yöt."
"Sitä en suinkaan salli!"
"Minun täytyy luopua ilosta nähdä sinua koko tänä aikana."
"Ja luuletko minun suostuvan siihen?"
"Sinun täytyy!"
"Ei, Kristina; päinvastoin täytyy sinun luopua niin kummallisista
päähänpistoista."
"Nyt et ole hyvä minua kohtaan!"
"Tiedätkös, mitä sinun pyyntösi todistaa?"
"Sitä, että tahdon saada myötäjäiseni valmiiksi."
"Ei, että sinä et rakasta minua. Pyydä minulta mitä tahdot ja minä
suostun, mutta älä lykkäämään häitämme äläkä olemaan sinua näkemättä
kolme viikkoa niin vähäisen asian kuin myötäjäisten tähden."
"Tuletko aina pitämään yhtä tähdellisenä oleskelua yhdessä kanssani?"
"Aina, Kristina, aina!"
"Silloin täytyy minun kai tällä kertaa myöntyä."
"Mutta minä tahdon uskoa sinulle erään salaisuuden", kuiskasi Sten.
"Taasko leikinlaskua?"
"Ei, se on vakava asia. Näetkös, kun ritari on nyt varma onnestaan,
kun neitsyt, jota hän rakastaa, on suostunut tulemaan hänen armaaksi
emännäkseen -- silloin tapahtuu jotakin, josta morsian ei voi
uneksiakaan."
"Sinähän aivan pelästytät minut, Sten!"
"Sulhanen alkaa vakoilla morsiantaan!"
"Epäluulosta?"
"Ei, vaan rakkaudesta, joka ei salli hänen ajatella mitään muuta kuin
häntä."
"Mitä tekee hän silloin?"
"Käy salaliittoon morsiamensa palvelijan kanssa."
"Sala -- liittoon...?"
"Varsinkin, jos neitsyellä on imettäjä..."
"Annikkini...?"
"Otaksukaamme, että hänen nimensä on Annikki. Ritari sanoo hänelle:
'Puhu, kerro minulle kaikki, mitä tiedät armaastani'."
"Ja tämä tekee sen?"
"Ei heti, mutta poika on nokkela. Hän kyselee tytön syntymästä
lähtien."
"Sehän on hirveää!"
"Sitten siitä, kun tämä alkoi kävellä."
"Sellaisia lapsellisuuksia!"
"Hänen nukeistaan!"
"Se on arvotonta, ja jos tekisin oikein..."
"Eroittaisit imettäjän palveluksestasi?"
"Se täytyisi minun tehdä!"
"Silloin otan hänet omaan palvelukseeni."
"Mitä sinä hänellä tekisit?"
"Sehän on selvä, kysyn vain ensin, mitä sinä hänestä pidät?"
"Tähän asti olen pitänyt aika paljon, tästälähin en ollenkaan! Hän
lörpöttelee sopimattomia."
"Onko siinä kaikki vai onko hänellä useampiakin vikoja?"
"Luullakseni on siinä kylliksi."
"Minusta se ei merkitse mitään. Voitko luopua hänestä jo tänään?"
"Hyvin mielelläni!"
"Huomenna naitan hänet."
"Naitat...?"
"Etkö tahdo tehdä hänelle sitä iloa, että olet läsnä vihkiäisissä?"
"Kenelle naitat hänet?"
"Uskolliselle Esbjörnilleni! Ja vielä huomenna, tai mieluimmin jo
tänään!"
"Mitä varten sellainen kiire", puuskahti Kristina nauraen.
"Saanko kuiskata sen sinulle?"
"Eihän täällä ole ketään kuulemassa."
"Tahdon vain, että hänestä tulee imettäjä meidän vanhimmalle
lapsellemme!"
"Cecilia varmaankin huusi minua!" keskeytti Kristina ja tahtoi juosta
ulos.
"Annatko anteeksi Annikille?"
"Täytyy kai minun!"
Ja nuolen nopeudella riensi Kristina huoneesta.
Kun Sten herra meni jälestä, löysi hän hänet täydessä työssä
neitostensa ympäröimänä.
"Onko totta, Cecilia rouva, että huusitte Kristinaa?"
"Sen olen tehnyt moneen kertaan, mutta hän kuulee niin huonosti näinä
aikoina."
"Nyt se seikka korjautuu", sanoi neitsyt heleästi punastuen. "Sten
tulee tämän jälkeen tänne tupaan... Täällä voimme puhella yhtä hyvin
minun laittaessani huntua."
"Hääpäiväksi on nyt määrätty marraskuun neljästoista päivä, Cecilia
rouva", sanoi Sten herra.
"Luuleeko Kristina voivansa tulla valmiiksi?"
"Saan kai koettaa parastani, koska kerran olen suostunut", vastasi
tämä.
Ompelevat neitoset katsoivat merkitsevästi toisiinsa, sitten
neitsyeen, ja sen jälkeen lentelivät neulat yhä nopeammin läpi hienon
liinakankaan.
"Mitä te sanotte? Voiko kaikki joutua valmiiksi?" kysyi Kristina
heiltä.
"Kyllä", vastasi kahdeksankertainen kuoro.
Sulhanen hymyili tyytyväisenä.
"Ne joutuvat valmiiksi kymmenenteenkin."
"Jos oikein jouduttaisimme, joutuisivat kahdeksanteenkin."
"Luulenpa melkein kuudenteenkin."
"Olisiko aivan mahdotonta ensimäiseen!" kysyi nuori ritari.
"Eikä", vastasi sama kuoro.
"Ei tarvitse ennenkuin neljänteentoista", vastasi Kristina suurella
arvokkuudella.
"Mutta jos nyt on kaikki kunnossa..." Kristina loi häneen niin
vakavan katseen, että hän katkaisi lauseensa! Kristina ei aina
sallinut, että tällä tavoin leikiteltiin hänen kanssansa. Tästä
päivästä lähtien sai Sten tyytyä kohtaamaan häntä rouvantuvassa.
"Etkö tahdo suoda minulle ainoatakaan keskustelua kahden kesken",
kysyi hän kuiskaten. "Jos aika myöntää."
"Olet julma minua kohtaan!"
"Syytä itseäsi!"
"Minä lähden Örebrohon!"
"Se on hyvä, täällä on sinulla liian vähän tehtävää."
"Sinä pidät siitä, että lähden?"
"Niin, että molemmat saisimme aikaa ajatella toisiamme."
"Mutta minä en viivy kauan poissa!"
"Etkö yli neljännentoista päivän?"
"Toivoisitko sitä?"
"En, rakas; silloin kuolisin varmaan suruun."
"Jos minun on pakko viipyä poissa viikon aika, on meillä sitten
paljon sanottavaa toisillemme."
"Aivan varmaan."
"Mutta silloin en tahdo kuten nyt puhua kanssasi monien ollessa
läsnä."
"Täällä ikkunankomerossa ei meitä kuule kukaan."
"Huomaatko, Kristina, kuinka vaikea minun on sanoa sinulle --
hyvästi!"
"Minusta se taasen on samaa kuin sanoisin: Tervetuloa jälleen,
rakkaani!"
Nopeammin kuin Sten ehti ajatellakaan, kiepsahtivat Kristinan
käsivarret hänen kaulaansa ja suudelma poltti hänen huuliaan, mutta
samassa minuutissa istui Kristina jälleen ompeluksensa ääressä.
Niin he erosivat.
Valtionhoitaja tahtoi itse pitää häät Tukholman linnassa.
"Juhlia ja huvituksia on minulla vähimmän aikaa ajatella", sanoi hän.
"Mutta suurempaa syytä iloon kuin nyt ei minulla ole ollut koskaan,
ja sentähden toivon, että ystävät ja sukulaiset ottavat ilooni osaa."
Arkkipiispa oli sanonut, että jollei hän olisi vuoteen omana,
kuletuttaisi hän itsensä Tukholmaan saadakseen ilon itse yhdistää
nuoren parin. Kirjeitä ja kutsuja lähetettiin kautta maan, tiedettiin
tosin, etteivät kaikki voineet tulla, mutta kukaan ei saanut
luulla, että hänet oli unhotettu. Ystävät ja viholliset, kaikki oli
kutsuttava.
Ei Tukholman porvaristoakaan saanut jättää kutsumatta.
"Linnansuojat ovat suuret ja lukuisat", sanoi herra Svante
Niilonpoika; "ja kyllähän hyvä sopu aina sijaa antaa".
Kristina neitsyen isän, ritari Niilo Erikinpojan, ja äidin, rouva
Sigrid Eskilintyttären, piti saapua kahdeksan päivää ennen häitä ja
asua herra Erik Juhanan pojan ja Cecilia rouvan luona. He olisivat
mielellään tahtoneet viettää tyttärensä häät kotona omassa talossaan.
Mutta valtionhoitajan toivomus ja mahdottomuus saada tilaa niin
monille vieraille sai heidät siitä luopumaan.
Cecilia rouva ja Kristina neitsyt olivat saaneet vapaat kädet Sten
herran lähdettyä. Nyt saattoivat he parhaimman halunsa mukaan
järjestää kodin rakkaiden vanhempainsa vastaanottamiseen. Tosin tiesi
Kristina neitsyt, että hänen huolekas äitinsä oli jo edeltäpäin
huolehtinut hänen myötäjäisistään, mutta olihan aina vielä jotakin
tehtävää, sentähden tahtoi Sigrid rouva, ettei ollut kiirehdittävä,
ja vaikkakin näkymättömänä, niin hän oli oikeastaan määrännyt
hääpäivän. Kristina ja vielä enemmän Cecilia oli vienyt läpi äitinsä
tahdon mainitsematta edes hänen nimeään.
"Olisin hyvin onnellinen, jos rakas äiti olisi tyytyväinen siihen,
miten olemme järjestäneet", sanoi Cecilia rouva. "Pyhä neitsyt
tietää, että olen parhaan kykyni mukaan koettanut laatia, kuten
luulen hänen tahtovan."
"Jos häntä miellyttää paremmin toisin, niin voimmehan mukautua
siihen!" lisäsi Kristina.
"Lapset ovat muuttaneet ylös ullakkokamariin, niin etteivät he ole
kiusana."
"Heidät näkee hän mielellään!"
"Kun niin sallitaan, voivat he tulla alas."
"Tosin olette, rakas sisko, tehnyt kaiken minkä olette voinut ja
minkä luulette olevan äidille mieleen. Mutta minä..." Tässä alkoi
Kristina katkerasti itkeä.
"Mistä sellaiset epäilykset, rakkahin Kristina?"
"Olen puhunut niin paljon joutavaa!"
"Sten herran kanssa?"
"Niin, hänen kanssaan!"
"Vieläkö mitä muuta, Kristina?"
"Rakas sisko kehoitta häntä antamaan minulle morsiussuudelman", sanoi
hän ja loi silmänsä maahan.
"Sen tein Sigrid rouvan käskystä."
"Mutta sitten!"
Nyt punastui hän helakasti.
"Mitä sitten on tapahtunut?"
"Hän on suudellut minua kolme kertaa, ja minä..."
"Ja minä?"
"Minä suutelin häntä, tuolla ikkunankomerossa!... Hän pyysi... enkä
minä tiedä kuinka se kävi. Mitä onkaan rakas äiti sanova! Ajatteles,
jos hän ainaiseksi karkoittaa minut näkyvistään. Silloin minä
menehdyn surusta ja häpeästä."
"Tosin olet menetellyt varomattomasti, mutta syytön en ole minäkään,
sillä olisihan minun pitänyt paremmin sinua valvoa. Jos tahdot, niin
minä puhun äidillemme!"
"Kuinka hyvä ja armas sinä olet! Sano hänelle, että minkä
rangaistuksen hän määränneekin, kärsin minä sen, kun vain saavutan
hänen anteeksiantonsa."
"Mutta sinä et saa näyttää surulliselta hänen saapuessaan!"
"Sitä en toki voikaan, niin suuri on oleva iloni, mutta kun hän
sitten puhuu Sten herrasta, pelkään, että hän lukee silmistäni..."
"Puhele sinä isän kanssa sillävälin, kun minä ilmoitan äidille."
"Teen mitä vain tahdot, rakas sisko!" Kristina tahtoi suudella hänen
kättänsä, mutta Cecilia sulki nuoren neitsyen syliinsä.
Korkeasti kunnioitetut vieraat saapuivat määrättynä päivänä ja
hetkenä, ja niin pian kuin ensimäiset tulotervehdykset olivat
suoritetut, piti Cecilia rouva varansa, että sai kahdenkesken
äidilleen ilmoittaa sen hairahduksen, johon Kristina oli tehnyt
itsensä syypääksi. Mutta joko ankara Sigrid rouva oli lempeämmällä
tuulella kuin tavallisesti tai hän oli ylen tyytyväinen tulevaan
liittoon, kaikessa tapauksessa hän, kun Kristina kutsuttiin sisälle
saamaan tuomionsa ja heittäytyi äitinsä jalkoihin, nosti hänet ylös
ja sanoi lemmekkäästi:
"Vika ei ole niin suuresti sinun, sinä olet ainoastaan lapsi,
Cecilian velvollisuus olisi ollut valvoa sinua."
Kaikki enemmät selitykset keskeytti valtaneuvos Niilo Erikinpojan
saapuminen. Hän ei ollut nähnyt Kristinaa useihin kuukausiin, ja tämä
tytär oli hänen silmiensä valo. Hän sai pian nähdä tämän kohoavan
korkeaan asemaan, mutta kuinka se hivelikin hänen ylpeyttään,
ajatteli hän kuitenkin kaipauksella sitä, ettei hän tästälähin saanut
pitää silmäteräänsä hallussaan. Mutta vielä kuului tämä hänelle, ja
hän otti hänet äidiltä, otti hänet polvelleen ja kysyi oliko hän
lahjoittanut kaiken rakkautensa Sten Sturelle niin ettei hänellä
ollut mitään jälellä vanhalle isälleen.
"Ettehän voi ajatella moista, rakas isä", vastasi neitonen kietoen
käsivartensa hänen kaulaansa ja painaen päänsä hänen rintaansa
vasten. "Enkö rakastaisi vanhempiani yli kaiken!"
"Niin sanotaan vain!" virkkoi ritari nauraen. "Sydänkäpynen saa aina
etusijan."
"Olisin huonosti kasvattanut tyttäreni, jos hän uusien
velvollisuuksiensa tähden unhottaisi vanhat", puuttui Sigrid rouva
puheeseen luoden vakavan katseen herraansa.
"Minua ei kuitenkaan kummastuttaisi, jos niin tapahtuisi",
vastasi Niilo herra, hyväillen tyttärensä tuuheita kutreja ja
veitikkamaisesti katsellen häntä.
Sigrid rouva puuskahti kiihkeästi: "Kristina, mene noutamaan
sisartasi ja sano hänelle, että tuo lapsensa mukanaan!"
Neitsyt riensi käskyä noudattamaan, ja on luultavaa, että Niilo herra
sai hyvän läksytyksen, sillä hänen otsansa oli syvissä rypyissä,
kun ovi uudelleen avautui. Mutta rypyt katosivat nopeasti hänen
nähdessään Cecilian, joka astui sisälle taluttaen lasta kummallakin
kädellään. Ja heidän jälestään tuli Kristina.
Vanhin lapsista, poikanen kymmenisen korvilla, astui kunnioittavasti
esiin ja suuteli Sigrid rouvaa ja Niilo herraa kädelle.
Kahdeksanvuotias Margareta sai sitten astua esiin ja tehdä
tervehdyksensä hänkin. Molemmat vetäytyivät sen jälkeen takaisin ja
seisoivat käsi kädessä, äänettöminä ja tarkkaavaisina. "Tule tänne
istumaan, Cecilia", käski Sigrid rouva ja viittasi viereensä penkille.
Tämä niijasi syvään ja istuutui osoitetulle paikalle. Kristina jäi
edelleen seisomaan, ja hänen isänsä ei edes uskaltanut viitata häntä
luokseen, vaikkakin katseli häntä ikävöiden.
"Minusta Maunu näyttää kalpealta!" virkkoi Sigrid rouva. "Eikö hän
ole terve?"
"Hän valittaa alituiseen kipuja; pelkään, etten saa pitää häntä",
vastasi Cecilia rouva, ja kirkkaat kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.
"Oletko kysynyt keneltäkään yrtintuntijalta?"
"Olen, benediktiläisluostarin kunnianarvoiselta isältä, mutta hänen
määräämänsä lääkkeet eivät vaikuttaneet mitään."
"Kaikella kunnioituksella pyhää miestä kohtaan luulen kuitenkin,
että me naiset ymmärrämme sellaisia asioita paremmin. Kun palaamme
Fågelvikiin, saa poika seurata mukana. Siellä on eräs viisas nainen,
joka paremmin kuin kukaan muu ymmärtää lasten tauteja. Hän saa
lukea hänelle lukujaan, jos pojassa olisi panentatauti, mikä ei ole
mahdotonta."
Cecilia olisi mieluimmin halunnut pitää poikansa luonaan, mutta hänen
ei juolahtanut mieleensäkään olla toista mieltä kuin äitinsä, ja
sentähden suuteli hän tämän kättä ja kiitti häntä hänen hyvyydestään.
"Margareta sitä vastoin kukoistaa kuin ruusu!" virkkoi Niilo herra.
"Tule tänne luokseni, lapsi!"
Pienokainen ei halunnut parempaa. Hän teki nopean liikkeen, mutta
malttoi heti mielensä ja meni sangen vakavasti ja arvokkaasti ritarin
luo, mutta samalla niiasi hän syvään isoäidilleen kulkiessaan tämän
ohitse.
"Sinunkin täytyy tulla, Kristina!"
Neitsyt heitti kysyvän katseen äitiinsä, mutta tämä oli tai oli
olevinaan niin kiintynyt keskusteluun Cecilian kanssa, ettei hän
kiinnittänyt huomiota siihen mitä tapahtui.
Ja ritari näytti hyvin tyytyväiseltä päähänpistoonsa, hän otti
Margaretan syliinsä, ja Kristina istuutui hänen rinnalleen, hän pani
käsivartensa tyttärensä vyötärölle, painoi hänen päänsä olkaansa
vasten, ja niin kuiskaili ja jutteli hän hänen kanssansa Sigrid
rouvan kuulematta sanaakaan, mutta punasta Kristinan poskilla arvasi
tämä mistä he keskustelivat.
"Ja Kustaa, missä hän on?" kysyi Sigrid rouva.
"Koulussa Upsalassa, rakas äiti."
"Kirjaviisautta ammentamassa? Minun nuoruudessani elettiin yhtä hyvin
ilman sitäkin."
"Herrani tahtoi niin!"
"Niin, uudet ajat, uudet tavat!"
"Olen kuullut, että hän on jo toisella luokalla", huomautti Niilo
herra.
"Niin onkin", vastasi Cecilia rouva punastuen ilosta ja äidillisestä
ylpeydestä.
"Se on kyllä hyvä!" virkkoi Sigrid rouva jälleen.
"Mutta hänen iällään tarvitaan urheutta ja rohkeutta."
"On hän saanut hyvän nimen siinäkin suhteessa", virkkoi Niilo herra.
"Olen kuullut, että hän tovereineen usein retkeilee metsällä..."
"Kustaa on ampunut suden!" huudahti yhtäkkiä pikku Margareta.
Kaikkien katseet kääntyivät tyttöön, joka oli uskaltanut puuttua
keskusteluun ilman että häneltä kysyttiin, ja pienokainen seisoi
allapäin, kyynelsilmin ja häpeästä punastunein poskin.
Sigrid rouva loi tyttäreensä ankaran katseen, ja tämä nousi heti,
tarttui Margaretan käteen ja vei hänet pois huoneesta. Oli syntynyt
hieman apea mieliala, mutta kun Cecilia palasi ja Maunu sitten oli
lähetetty pois sisarensa luo, kertoi Niilo herra, että tosiaankin
oli niin laita kuin Margareta oli sanonut. Kustaa oli ollut mukana
monessa sudenajossa ja osoittanut suurta reippautta.
"Sellaisessa ei häneltä puutu esikuvia ei isän eikä äidin puolelta",
vastasi Sigrid rouva rukoilevaan katseeseen, jonka Cecilia loi
häneen. "Tuleeko hän mukaan häihin?"
"En tiedä, salliiko herrani sen."
"Milloin Erik herraa odotetaan?" kysyi ritari. "Hän kirjoitti
aikovansa lähteä Ahvenanmaalta niinkuin eilen", vastasi Cecilia
rouva. "Riippuu säistä ja tuulista, minä päivänä hän voi tulla."
Kuinka kaikki saapuvilla olevat hämmästyivätkään, kun ovi samassa
avautui ja nuorekas ääni virkkoi:
"Saako luvan astua sisään?"
"Kustaa!" huudahti Cecilia rouva, ja unhottaen kaiken arvokkuuden
juoksi hän häntä syleilemään.
Pojan hellyydellä vastasi hän äitinsä hyväilyihin ja meni sitten
kunnioittavasti tervehtimään äitinsä vanhempia ja Kristinaa.
Cecilia paloi halusta tietää, mikä oli syynä pojan odottamattomaan
saapumiseen, mutta hän vilkaisi äitiinsä ja luovutti oikeutensa tälle.
Kustaa seisoi äänetönnä ja odottaen.
"Päättyykö koulu Upsalassa tähän aikaan vuodesta?" kysyi Sigrid rouva
jokseenkin terävästi.
"Ei ennenkuin muutamia päiviä ennen joulua", vastasi nuorukainen
hieman punastuen.
"Silloin kummastuttaa meitä kaikkia se, että näemme sinut täällä."
"Meillä on koulumestarina eräs Ivar niminen tanskalainen, ja hän
hokee alituiseen, kuinka meidän on oltava tanskalaisille alamaisia.
Sitä minä en siedä kuulla."
"Hyvä, Kustaa!" huudahti Niilo herra. "Olen varma siitä, että sinä
annoit hänelle sanan sanasta."
"Sen kielsi kunnioitus opettajaa kohtaan!" keskeytti Sigrid rouva.
"Jalo rouva isoäiti, minä en sanonutkaan mitään", vastasi Kustaa.
"Mutta muutamia päiviä sen jälkeen, kun asia tuli puheeksi hänen
ja toverieni kesken, sanoin heille: 'Tiedättekös, mitä aion tehdä?
Tahdon lähteä Taalainmaahan ja saada taalalaiset antamaan juutteja
nenälle!'"
Kaikkien silmät tähystelivät hyväksyen nuoreen Kustaaseen. Hän
piti päänsä pystyssä ja nuorista kasvoista loisti rohkeutta ja
päättäväisyyttä. Hänellä oli puku punaisesta englantilaisesta
kankaasta, vyöllään oli hänellä hopeapeitsi, ja sitä puristi hän
lujasti vasemmalla kädellään...
"Luulenpa, että koulumestari pani sen pahakseen", puuttui Sigrid
rouva puheeseen.
"Hän löi minua!"
"Ja sieditkö sinä sen?" tokaisi Niilo herra.
"Hän oli opettajani. Mutta sen jälkeen iskin peitseni läpi
Alexandrumin, jota luimme, ja sanoin: 'Heitän hitolle sinut ja
koulusi!'... Sitten läksin sieltä, enkä koskaan mene sinne takaisin!"
"Minä vastaan siitä, että isäsi tulee olemaan samaa mieltä!" huudahti
Niilo herra ja syleili nuorukaista. "Sinä olet miehenalku, joka
tosiaan lupaa hyvää tulevaisuudessa!"
Ankara isoäiti ei tosin ollut samaa mieltä, mutta mikä oli tehty,
sitä ei voitu muuttaa, ja sitä paitsi oli paljon muuta ajateltavaa.
Erik Juhananpoika saapui seuraavana päivänä. Hän oli vakava, oikein
ajatteleva herra. Poika sai kertoa uudestaan hänelle, kuinka kaikki
oli käynyt, ja sen jälkeen sanoi hän: "Sinun ei tarvitse palata
Upsalaan. Valmistan kyllä sinulle tilaisuuden saada muualta ne
tiedot, jotka tarvitset."
Sten Sturen palaaminen oli viivästynyt. Valtionhoitaja antoi hänelle
tehtäväksi käydä muutamissa kihlakunnissa, joissa oli ilmennyt
levottomuutta. Kotimatkalla täytyi hänen poiketa Nyköpingiin. Siellä
makasi herra Sten Kristerinpoika vielä sairaana, mutta valtionhoitaja
tahtoi antaa hänen ymmärtää, että jos hän omasta puolestaan pysyy
rauhassa, ei sopu rikkoudu Svante Niilonpojankaan puolelta. Sellaista
viestiä viemään oli Sten Sture sopivin, ja hän sai Esbjörnin mukaansa.
Nuori ritari ei ollut tehtävään erittäin tyytyväinen, mutta
vastaväitteet eivät voineet tulla kysymykseen. Esbjörn, joka oli
käynyt sangen rohkeapuheiseksi ja luki ajatukset, jotka liikkuivat
hänen nuoren herransa mielessä, virkkoi:
"Isällänne on varmaan erityinen tarkoitus matkaan nähden."
"Minun on vietävä valtionhoitajan viesti herra Sten Kristerinpojalle."
"On toinenkin syy."
"Mikä sitten?"
"Teidän oli poistuttava Tukholmasta."
"Miksi niin?"
"Ja morsiamenne luota", lisäsi Esbjörn tyynesti. "Mistä syystä?"
"Teistä olisi voinut tulla..."
"Sano pois, Esbjörn, mikä minusta olisi voinut tulla?"
"Lemmensairas narri", sanoi tämä hiljaa. "Mistä sen päätät?"
"Te ette välittänyt mistään muusta!"
"Kuules, Esbjörn, sinä olet myös ollut yhdeksäntoistavuotias."
"Kyllä, olinhan minä kerran."
"Muistatko ensimäisen rakkautesi?"
"En lainkaan!"
"Kuinka voi unhottaa sellaista?"
"Kyllä, kun on rakastunut muutamia kymmeniä kertoja."
"Nyt liioittelet!"
"En paljoa ainakaan!"
"Minä en aio rakastaa kuin kerran elämässäni."
"Voihan sitä sanoa. Ainahan sen luulee olevan viimeisen kerran, aina
osuneensa vihdoinkin oikeaan."
"Esbjörn, sellaisista asioista en tahdo koskaan puhella kanssasi."
"Tuolta, herra, näkyvät Nyköpingin linnan huiput. Teidän saapumisenne
lienee odottamaton."
Herra Sten Kristerinpoika oli saanut pahan ampumahaavan kylkeensä
ja oli pakoitettu heittäytymään vuoteen omaksi. Nuoren ritarin
saapuminen herätti suurta hälinää. Saapuiko hän kenties eroittamaan
Sten herraa päällikkyydestä? Parhaat vierashuoneet osoitettiin
hänelle. Pernilla rouva ei voinut heti toivottaa vierasta
tervetulleeksi, mutta hän saapui pian ja valitti mitä hartaimmin,
ettei ollut ennen saanut tietää vieraan tulosta. Hän olisi silloin
valmistanut ritarille arvokkaamman vastaanoton.
Herra Sten Sture saattoi vain vaivoin pistää silloin tällöin sanasen
väliin. Pernilla rouva mieluimmin piti yksin keskustelua vireillä,
ja Sten herra soi sen mielellään hänelle. Mutta pyyntöön saada vielä
tänään tavata hänen herraansa vastasi Pernilla rouva, että se oli
tänään mahdotonta, sairas oli huonompi, kuitenkin oli toivottavaa,
että hän huomenna olisi parempi.
Tässä ei auttanut muu kuin alistuminen, mutta ritari selitti, ettei
hän voinut viipyä kauemmin kuin huomispäivän ylitse.
Kuinka suuri olikaan hänen hämmästyksensä, kun hän puolenpäivän
korvilla astuessaan seurasaliin huomasi suuren seuran edessään.
Kun hän ilmaisi kummastuksensa siitä, että Pernilla rouva herransa
sairauden aikana tahtoi viettää juhlan, vastasi tämä, ettei niin
harvinaista vierasta kuin Sten Sturea voitu koskaan kyllin juhlia,
ja kuinka paljon saattoikin olla muistuttamista hänen herraansa
vastaan, ei hän ainakaan tahtonut, että häntä voitaisiin syyttää
laiminlyönnistä.
Katettiin oivallinen ateria, ja Pernilla rouva osoitti olevansa
kohtelias ja huomaavainen emäntä.
Ritari oli pöydässä hänen vierustoverinaan, ja hän pakinoi ja laski
leikkiä, alituiseen kehoittaen vierastaan tyhjentämään pikarin, jonka
palveluspoikanen heti riensi täyttämään.
"Mistä olette saanut näin tulisia viinejä; en ole koskaan juonut
moisia."
"Kunnianarvoisalta apotiltamme", vastasi hän. "Huolissani käännyin
hänen puoleensa."
Vieraiden joukossa oli muutamia ympäristössä asuvia herrasmiehiä,
mutta enimmäkseen olivat he kaupungin ylhäisimpiä porvareita ja
kauppamiehiä ja heidän vaimojaan ja tyttäriään. Pernilla rouva
sanoi kuiskaten, että nämä viimeksimainitut tuntisivat itsensä
onnellisiksi, jos ritari illalla tahtoisi heitä tanssittaa, ja
vanhemmat olisivat siitä hyvin mielissään.
"Sen teen mielihyvällä", vastasi nuorukainen. "Kuka näyttää teistä
olevan kaunein?" Ritari tarkasteli lukuisaa seuraa. Moni silmä
kääntyi alas hänen katseensa edessä, mikä vihdoin pysähtyi ihaillen
nuoreen impeen, joka istui häntä vastapäätä ja jonka kauneus oli
melkein häikäisevä. "Kuka hän on?" kysyi Sten hämmästyneenä. "Muuan
lapsi parka, jota kohtaan tunnen syvää sääliä", vastasi Pernilla
rouva.
"Ketkä ovat hänen vanhempansa?"
"Kuolleet monta vuotta sitten; hänellä ei ole mitään sukulaisia eikä,
voin hyvin sanoa, ystäviäkään."
"Kuka hänestä sitten pitää huolta?"
"Eräs vanha leski, jolle hän saa kalliisti maksaa niukan
armoleipänsä."
"Miksette ole ottanut häntä luoksenne, jalo rouva?"
"Hän oli täällä muutamia viikkoja, mutta herrani asemiehet joutuivat
kiistaan hänen tähtensä."
Keskustelu kävi vilkkaasti ympäri pöytää. Hyvä viini ei jättänyt
tekemättä vaikutustaan, ja vaikka paras olikin varattu nuorelle
ritarille, oli toinenkin riittävän hyvää saadakseen vieraat hyvälle
tuulelle.
Siellä pakinoitiin ja laskettiin leikkiä, valtiolliset kiistat
jätettiin syrjään, ajateltiin vain hetken hauskuutta. Sten Sture
tunsi, että viini nousi hänen päähänsä, mutta kaikki olivat niin
riehakan iloisia, että hänen täytyi olla mukana, ja niin kilisti hän
pikariaan monien muiden ja lopulta myös hänen kanssaan, joka istui
häntä vastapäätä. Mutta silloin loi tämä häneen katseen, joka pani
hänen päänsä pyörälle. Niin ei ollut kukaan nainen häneen katsonut,
ei edes Kristina.
Juuri kun hilpeys uhkasi käydä liian meluisaksi, antoi Pernilla rouva
merkin, ja tanssisalissa viritettiin raikuva musiikki. Rummut ja
torvet rämisivät, vieraat ponnahtivat pystyyn paikoiltaan, ja pari
toisensa jälkeen syöksähti tanssisaliin.
Sten Sture ei tiennyt, kuinka hän oli saanut kauniin tytön
käsivarsilleen, mutta puristaen tätä itseensä pyöri hän ympäri salia.
"Mikä on nimesi?" kysyi hän.
"Anna", vastasi tyttö.
Sten ei voinut katsella kyllikseen silmiä, suuta, poskia, ja hänestä
tuntui mahdottomalta päästää tyttöä.
"Oletko hyvin väsynyt?" kysyi hän lopulta.
"Olen, kuollakseni!"
Sten melkein kantoi tytön penkille ja pani tämän istumaan. Hän ei
huomannut, että tanssi oli aikoja sitten lakannut ja että kaikkien
silmät suuntautuivat häneen.
Pernilla rouva lähestyi hymyillen. Hän ojensi täyden pikarin.
"Juokaa", sanoi hän, "se on teitä virkistävä."
Sten vei pikarin tytön huulille.
Tämä ainoastaan maistoi siitä ja kääntyi sitten pois.
Hän sitä vastoin tyhjensi sen yhteen hengenvetoon!
"Oi, Jumala, kuinka se polttaa!" sanoi hän.
"Anna parka on aivan menehtynyt!" sanoi Pernilla rouva. "Herra
ritari, antakaa hänen levähtää!"
"Kyllä, kyllä, mutta täällä sisällä..."
"Viekää hänet tuonne kamariin, niin saa hän olla yksin kotvan."
Sten ei tiennyt, mitä hän sanoi tai teki.
"Tulkaa, tulkaa, Anna", sanoi hän ja tahtoi viedä tytön mukanaan.
Tämä vapisi kuin haavan lehti, mutta oli noussut ja pannut kätensä
hänen käsivarteensa.
Silloin astui Esbjörn esiin.
"Täällä on eräs viestintuoja Kristina neitsyeltä", sanoi hän.
"Kristinalta?" Oli kuin kaikki viinihöyryt olisivat hälvenneet, kuin
olisi hän yhtäkkiä huomannut olevansa kuilun partaalla.
"Eikö viesti voi odottaa?" kysyi Pernilla rouva kiihkeydellä, jota
hän ei voinut salata.
"En tiedä, voiko se käydä päinsä", virkkoi Esbjörn luoden
tarkoittavan katseen herraansa.
"Ei, ei!" huudahti Sten ja riensi ulos.
Uskollinen palvelija meni edeltä ritarin omaan huoneeseen. Kun tämä
tuli sisään, sanoi hän:
"Rangaiskaa minua, herra, viestintuoja olen minä!"
"Mitä sinulla on sanottavaa?"
"Muistuttaisin teitä keskustelustamme."
"Keskustelustamme?"
"Minä puhuin kymmenistäni, te yhdestä ainoasta. Pidättekö vielä siitä
kiinni?"
Nuorukainen käveli sangen liikutettuna edestakaisin.
"Se on viinin syy!" sanoi hän.
"Paholaisen äidin se on!" vastasi Esbjörn.
"Ketä tarkoitat?"
"Pernilla rouvaa."
"Luuletko, että hän?"
"Olen varma siitä."
"Satuloi hevoset, lähdemme heti!"
"Ei, herra, siitä saisivat pärjääjät puheenaihetta. Menkää sisään
älkääkä olko tietävinännekään."
"Minua hävettää, Esbjörn!"
"Sitä teidän ei tarvitse. Väistyittehän ajoissa!"
"Kiitos siitä sinulle!"
"Olette määrännyt lähtönne ylihuomiseksi."
"Tahdon päästä täältä ennemmin."
"Voisitte käyttää ajan antaaksenne porvareille paremman ajatuksen
itsestänne!"
"Olet oikeassa, se pitäisi minun tehdä."
Eräs asemies saapui kysymään Pernilla rouvan puolesta, eikö ritari
voinut tulla jatkamaan tanssia.
"Minä tulen", vastasi Sten Sture ja riensi takaisin saliin.
Kaikkien silmät suuntautuivat häneen, kun hän astui sisään, ja hän
näki sen.
"Älkää pahastuko poissaolostani, jalo rouva!" sanoi hän äänekkäästi.
"Siihen oli tärkeä syy."
"Saitte viestin morsiameltanne?" kysyi Pernilla rouva ivallisesti
myhäillen.
"Niin, häneltä, ja kysymys oli siitä, unhottaisinko toisen naisen
tähden ne lupaukset, jotka olen antanut hänelle."
"Onko vastaus jo mennyt?"
"Heti! Sallitteko minun ilmoittaa sen teille?"
"Olette liian hyvä!"
"Vastasin, että kiusaus oli tullut, mutta minä sain apua."
Nuori ritari teki syvän kumarruksen ja kääntyi sen jälkeen ympärillä
seisoviin. Niin monet kuin mahtuivat olivat tunkeutuneet lähemmäksi
kuuntelemaan keskustelua.
Soitto soi ja tanssi alkoi uudestaan. Ritari menetteli kaikkien
nuorten neitsytten kanssa samalla tavoin. Hän näki, että isät
osoittivat hänelle kunnioittavaa huomaavaisuutta ja erotessa antoivat
hänen ymmärtää, että hän oli voittanut, mitä Pernilla rouva oli
menettänyt, nimittäin heidän kunnioituksensa ja luottamuksensa.
Mutta kun Sten herra oli tullut ylös huoneeseensa ja miettinyt, mitä
hän oli kokenut, heittäytyi hän polvilleen ja kiitti Jumalaa, joka
oli suojellut häntä niin kovassa kiusauksessa.
Seuraavana aamuna, kun hän heräsi, seisoi Esbjörn hänen vuoteensa
vieressä.
"Ei se vielä ole lopussa", sanoi hän.
"Mikä niin?"
"Kiusaus!"
"Ole tyyni, Esbjörn, ei se ole enää vaarallista! Mitä olet saanut
tietoosi?"
"Tyttö tulee tänne luoksenne!"
"Mistä syystä?"
"Pyytämään teidän apuanne."
"Minä en ota häntä vastaan."
"Pysykääkin siinä päätöksessänne, herra!"
"Sano hänelle, että niin minun kuin hänenkin hyvä maineensa tulisi
siitä kärsimään."
"Luultavasti moista estääkseen Pernilla rouvan ja pormestarin rouvan
olisi odottamatta yllätettävä teidät ja hänet."
"Tiedätkö mitään tästä Annasta?"
"Häntä lähetettiin eilen noutamaan teidän tähtenne."
"Minun?"
"Kristian prinssillä on Dyvekansa!"
"Ja Pernilla rouva?"
"Hän tahtoo olla Sigbrit ja neidon kautta saada vaikutusvaltaa
teihin!"
"Kuinka olet tämän saanut tietoosi?"
"Olen ollut kauan tuttu hänen muutaman palvelijattarensa kanssa, ja
sentähden hän..."
"Kavaltaa emäntänsä salaisuuksia."
"Pernilla rouva ei ansaitse parempaa!"
"Ei, sitä ei hän tee!" huudahti Sten herra harmista ja liikutuksesta
vapisevalla äänellä. "Minä en vain ymmärrä, kuinka hän ykskaks on
voinut keksiä kaiken tämän."
"Hän on tiennyt jo kauan, että te tulette."
"Kenen kautta?"
"Varmaan jonkun hovista."
"Puhun siitä isälleni."
"Näettekös, herra, tuolta tulee tyttö yli torin, hän suuntaa
askeleensa tänne päin."
"Niin, se on hän!"
"Ja huomatkaas! Päitä kaikissa ikkunoissa. Täällä on totisesti piru
merrassa."
"Auta pian, Esbjörn, kaapu hartioilleni! Hän menee suurta tietä; minä
juoksen alas kiertoportaita. Yhtä monet silmät näkevät minun menevän
yli torin ja pormestarin luo."
"Se on hyvä, herra; mutta minä luulen kuitenkin, että meidän on
matkustettava tänä iltana."
"Aamulla varhain, Esbjörn!" Ritari teki kuten oli sanonut, ja
uteliaat saivat iloita hänen näkemisestään. Mutta monta suuttumuksen
sanaa suunnattiin Pernilla rouvaa ja hänen kaunista suojattiaan
kohtaan. Tämä viimeksimainittu sai kuulla niin ankaria sanoja ja
soimauksia Esbjörniltä, että hän nopeimmiten riensi Pernilla rouvan
luo valittamaan hätäänsä.
Nuori Sten Sture oli pormestarille puhunut, miten välttämätöntä oli,
että jokainen kaupunki ja lääni piti lujasti kiinni niistä valoista
ja lupauksista, joita oli annettu valtionhoitajalle. Ainoastaan
silloin, jos kaikkiin saattoi lujasti luottaa, voitiin saavuttaa
varmuus ja turvallisuus.
"Jos olemme yksimieliset keskenämme, ei Tanska voita mitään", sanoi
hän.
Pormestari sanoi, että kun linnaluvan haltija oli vihollisen
puolella, tuli porvaristo houkutelluksi seuraamaan esimerkkiä.
"Kuitenkin uskon", sanoi hän, "että! Sten Kristerinpoika on nyt
tullut toisiin ajatuksiin."
"Ettekö luule, että hän muuttaa mielensä, kun tulee terveeksi
jälleen?" kysyi ritari.
"Epäilen, tuleeko hän terveeksi."
"Onko hänen laitansa niin huonosti."
"Niin sanotaan."
"Minä saan vasta tänään häntä puhutella."
"Varmaan tahdotaan teiltä salata oikea tila, enkä minäkään olisi
sanonut mitään, jollei se halpa leikki, johon on autauduttu..."
"Olen itse osaksi syyllinen!"
"Olette nuori ja kokematon. Mutta on käsittämätöntä, että Pernilla
rouva, joka ei voi olla tietämätön miehensä tilasta, hommailee
moisissa vehkeissä."
"Minkä vastauksen vien isälleni?"
"Että Nyköpingin porvaristo yhä edelleenkin tahtoo olla hänelle
alamainen, kenties alttiimpi kuin ennen, opittuaan tuntemaan hänen
jalon poikansa!"
Täältä lähti ritari sairaan luo. Hänet otettiin heti vastaan. Sten
Kristerinpoikaa saattoi tuskin tuntea. Kellankalpea iho, sisään
painuneet posket, ylen laihtunut käsi, jonka hän ojensi, ja erittäin
hänen lyhyt, läähättävä hengityksensä todistivat hävityksestä, jonka
sairaus oli jo tehnyt.
"Minä olen ollut sangen sairas!" sanoi hän.
"Kuinka voitte nyt?"
"Paremmin, paljon paremmin!... Muutamain päivien kuluttua toivon
voivani nousta jalkeille."
Sten Sture puhui isänsä toivomuksesta, että kaikki vanha kauna olisi
unhotettu ja vallitsisi rauha ja sopu kuten ennenkin.
Sairas vastasi, että hän oli Svante Niilonpojan vilpitön ystävä ja
tulee aina olemaan. Ja hän itki silloin, itki ja nyyhkytti.
Sten Sture hämmästyi siitä niin, että alkoi tapailla sanojaan. Mutta
kun hän ei löytänyt sopivia, toivotti hän hyvää parantumista ja sanoi
jäähyväiset.
Muutamien asemiesten seuraamana teki ritari senjälkeen retken niihin
kihlakuntiin, jotka olivat ottaneet osaa kapinaan.
Kaikkialla otettiin hänet vastaan kunnioituksen ja uskollisuuden
osoituksin. Saman vastauksen, jonka pormestari oli antanut, sai hän
täälläkin. Kansa oli viety harhaan, mutta lupasi parannusta.
Kun pieni parvi palasi illalla Nyköpingiin, oli aika sanoa
jäähyväiset, ja ritari ilmoittautui Pernilla rouvan luo. Tämä oli
pelkkää kohteliaisuutta, valitti sattuneita ikävyyksiä ja sanoi
olevansa hänen vilpitön ystävänsä, vaikkei kenties siltä näyttänyt.
Varhain seuraavana aamuna tapahtui lähtö. Kotimatkalla kertoi
Esbjörn, että Pernilla rouva oli suurimmassa kiireessä lähettänyt
kauniin Annan sinne, mistä tämä oli tullutkin. Hän oli ollut hyvin
katkeroitunut siitä, että ritari oli päässyt Sten herran puheille
hänen olematta läsnä, mutta hän antoi ymmärtää, ettei peitetty ollut
ollut siltä heitetty, eikä hän ollut vielä sanonut viimeistä sanaansa.
"Toivon, ettei se enää vaikuta mitään", vastasi Sten Sture.
Mitä lähemmäksi kotia hän tuli, sitä selvempänä esiintyi Kristinan
kuva. Kaipauksella oli hän jättänyt tämän. Millä tuntein olisi
hän palannut, jos olisi langennut kiusaukseen ja tehnyt itsensä
Kristinalle arvottomaksi!
Valtionhoitaja ei vaatinut mitään seikkaperäistä kertomusta. Hän oli
itse ollut nuori, ja hän näki pojan sydämeen.
"Riennä Kristinan luo!" sanoi hän hymyillen.
Tieto hänen saapumisestaan oli ehtinyt ennen, ja hän tapasi koko
perheen kokoontuneena häntä vastaanottamaan. Kaikkien kättä täytyi
hänen puristaa, kaikkien kanssa keskustella, ja hän teki sen
mieluimmin Sigrid rouvan kanssa, sillä tämän vieressä istui kaunis,
punasteleva morsian.
* * * * *
Vihdoin oli hääpäivä käsissä.
Kristinan oli pukeuduttava kotona ja sitten mentävä linnaan ennenkuin
kutsutut vieraat ehtivät saapua.
Jo edellisenä päivänä oli kaikki varattu sitä varten rouvantuvassa.
Siellä oli valkoinen silkkipuku hopeakudoksineen; siellä morsiushuntu
helyjä täpötäytenään; siellä hieno kaunis ruunu. Kaulanauha oli
valkoisista helmistä, varustettu kallisarvoisella lukolla, ja
vyöhyessä säkenöivät loistavat kivet.
Takassa loimotteli iloinen valkea, ja kaikkialla levittivät paksut
vahakynttilät kirkasta, iloista valoaan yli huoneen.
Tänne tulivat nyt. sisään perätysten Kristinan lähimmät ystävät
ja sukulaiset. Tuli rouva Dordi Knutintytär, Magdalena ja Kaarina
Gyllenstjerna, molemmat Erik Erikinpoika nuoremman tyttäriä; Trollet,
Bondet, Banérit, Oxenstjernat ja kahdeksanvuotias Anna Bjelke; kaikki
olivat tulleet nuorta morsianta tervehtimään.
Cecilia rouva otti heidät vastaan. Yksi toi nauhoja, toinen kukkia,
kolmas pitsejä; jokaisella oli lahjansa.
Kuului lakkaamaton pakina, nauru ja leikinlasku; tulivathan
he pukemaan morsianta ja silloin on lupa olla iloinen. Kuinka
tarkasteltiinkaan pukua ja sitten taidokkaasti koruompeluksin
kirjailtuja hansikkaita ja käsineitä. Ne olivat luostarityötä
kallisarvoisinpa laatua. Kristina oli saanut ne herra Pietari
Turenpojan emännältä, joka oli perinyt ne äidiltään.
Tarkastelu jatkui jatkumistaan, mutta joku huomautti, että morsiamen
täytyi tulla, jos mieli saada hänet ajoissa valmiiksi. Cecilia rouva
meni häntä noutamaan.
"Ah, tuollahan on Kristina", huusi koko parvi ja riensi häntä vastaan.
"Pyhä neitsyt, mitä on tapahtunut?"
"Kristina on ollut sisällä rouva äitimme luona", sanoi Cecilia
lempeästi, "ja hän on teroittanut hänelle niitä velvollisuuksia,
jotka odottavat jokaista, joka astuu aviosäätyyn!"
Sen jälkeen seurasi pakinaa ja naurua, mutta vihdoinkin suoriuduttiin
pukemaan morsianta.
Vanhan tavan mukaan ei hän itse saanut tehdä mitään pukeutumiseensa
nähden. Hänen neitostensa vetäessä hänen jalkoihinsa valkoisia
silkkisukkia valelivat nuoret neitsyet hänen silmiään vedellä
poistaakseen äsken vuodatettujen kyynelten jälet.
"Mitä sulhanen sanoisi, jos näkisi, että olet itkenyt!"
"Hän joka rakastaa sinua niin suuresti, Kristina!"
"Ja on niin jalo ritari!"
"Ritarien ensimäinen!"
"Kas, kuinka hän punastuu!" Kuten keveät pilvet tuulen tieltä
liitivät epäilykset pois, ja Kristina hymyili kuin kirkkain
kevättaivas.
Nuori parvi remusi ihastuksesta, kun hänet saatiin puetuksi
kallisarvoiseen pukuun. Sen jälkeen sai jokainen mennä suutelemaan ja
syleilemään häntä, Sen täytyi tapahtua ennenkuin ruunu pantiin päähän.
Sigrid oli uskonut tämän tärkeän tehtävän Cecilia rouvalle, ja
Kristina polvistui sisarensa eteen, joka toivotti hänelle taivaan
siunausta pannessaan ruunun hänen päähänsä. Sen jälkeen tuli huntu.
Nyt oli morsian vihdoin valmis, ja kaunis oli hän katsella. Runsaat
kiharat kehystivät hienoja kaunismuotoisia kasvoja. Ja kuitenkaan ei
hänessä ollut ihastuttavinta hänen kauneutensa, vaan se puhtauden
ja viattomuuden ilme, joka herätti mielikuvan enkelistä maallisessa
hahmossa.
Nyt. avautui ovi, ja miespuoliset sukulaiset saivat astua sisään.
"Kristinani, rakas, armas lapseni!" huudahti Niilo herra ja sulki
hänet syliinsä, niin että huntu oli vaarassa mennä piloille.
"Isä, rakas isä!" sanoi Kristina ja pani päänsä hänen rintaansa
vasten.
Kukaan ei uskaltanut heitä häiritä; mutta kun Niilo herra päästi
hänet irti, tarttui vähintään kaksikymmentä kättä laittamaan huntua
kuntoon.
Toiset, jotka tulivat jälestä, saivat luvan ottaa häntä ainoastaan
kädestä.
Valjastetut vaunut seisoivat odottaen.
Suuri joukko uteliaita ja joutilaita odotti kärsimättömästi
saadakseen nähdä morsianta ja koreaa saattuetta.
Nelivaljakkojen vetämät vaunut ajoivat linnaan jälessään lukuisa
parvi, joka luultavasti tahtoi vielä kerran nähdä morsianta.
Vaunut ajoivat pienelle portille, joka oli länsipuolella. Täältä
menivät kiertoportaat naisparvelle, ja Kristinan ottivat siellä
vastaan Märta rouva ja hänen oma äitinsä, joka tuntia aikaisemmin oli
tullut linnaan.
Ympärillään neitosensa, jotka nyt eivät enää tohtineet kuin
kuiskaillen puhella keskenään, oli Kristinan odotettava tärkeää
hetkeä.
Märta rouva kysyi, eikö Sigrid rouva tahtonut auttaa häntä ottaessa
vastaan vieraita, mutta hän sanoi mieluummin olevansa tyttärensä
luona vielä muutamia tunteja.
Vieraat alkoivat kokoontua.
Linnanpihalla seisoi asemiesjoukko toisensa vieressä. Monet
nuorukaisista tahtoivat mielellään olla neitsytten apuna, kun nämä
astuivat vaunuista, ja lämmin katse, hiljainen kädenpuristus tuli
usein kaivatuksi ja mieluisaksi palkaksi.
"Nyt tulee porvaristo!" kävi supatus kulovalkean tavoin kautta
kokoontuneen joukon.
Asemiehet vetäytyivät syrjään, ja vähitellen ilmestyi hymy nuorten
huulille. Mutta vanhempien ankara katse sai sen heti katoamaan.
Porvaristo ei ajanut pihaan. Raskaat, puuvietereillään tuskin
hetkahtelevat vaunut pysähtyivät ulkopuolelle.
Pulleita mummoja autettiin laskeutumaan kömpelöistä ajopeleistä.
Toiset, jotka olivat mieluummin tulleet jalkaisin, olivat paikalla
samaan aikaan, ja miestensä rinnalla vaelsivat he nyt kaikki pihan
poikki ja leveitä portaita ylös linnansuojiin.
Turkit oli joko jätetty vaunuihin tai mukana seuraavat palvelijat
veivät ne takaisin. Kaikki olivat valmiit astumaan sisään ja tekemään
tervehdyksensä.
Ja Märta rouva oli yhtä ystävällinen kaikkia kohtaan; mutta
sydämellinen oli hän ainoastaan niitä kohtaan, jotka olivat hänen
herralleen uskollisia, ja sentähden hänestä Tukholman porvaristo kävi
paljon enemmästä kuin neuvoksien kaikki rouvat ja tyttäret.
Kaikki vieraat olivat koolla, ainoastaan arkkipiispa vielä poissa.
Tiedettiin, että hän oli saapunut jo aamulla, ja pelättiin, että
oli tullut jokin äkillinen pahoinvointi. Monet ritarit ja herrat
kävelivät edestakaisin ylhäällä parvekkeella, niiden joukossa oli
Pietari Turenpoika ja Hemming piispa.
Hemming Gadd oli pukeutunut yksinkertaiseen papilliseen pukuun.
"En tahdo, että hänen armonsa arkkipiispa joutuisi ymmälle keskellä
juhlamenoja, ja niin varmaan tapahtuisi, jos hän näkisi minut
piispankaavussa", sanoi hän nauraen Pietari herralle.
Tämä ei ehtinyt vastata, sillä samassa ajoivat kuuden valkoisen
hevosparin vetämät vaunut pihaan, ja niitä seurasi suuri parvi
ratsastavia asemiehiä.
Valtionhoitaja riensi alas ottamaan vastaan kunnioitettua vierastaan.
Jaakko Ulfinpoika oli pukeutunut täyteen arkkipiispalliseen
juhlapukuunsa. Korkea hiippalakki säkenöi jalokivistä, ja kaapu oli
runsaasti koristettu kallisarvoisilla kivillä. Rinnallaan kantoi hän
smaragdiristiä.
Aavistiko hän viimeisen kerran esiintyvänsä niin loistavassa
seurassa? Tahtoiko hän vielä kerran loistaa näissä muistorikkaissa
suojissa ennenkuin katosi näyttämöltä? Puvunkin saattoi katsoa
merkitsevän kunnioitusta Svante Niilonpoikaa ja ystävyyttä hänen
poikaansa kohtaan.
Kuinka tahansa, kaikessa tapauksessa oli hän upea katsella käydessään
korkeana ja suorana kuten muinaisina päivinä eteenpäin läpi
huoneiden, tervehtien molemmille puolin, pudistellen korkeimpain
arvohenkilöiden käsiä.
Kuten oli odotettukin, hätkähti hän Hemming Gaddin nähdessään, mutta
ojensi kätensä Pietari Turenpojalle ja astui sen jälkeen Märta
rouvan luo, joka rouvien ja neitsytten ympäröimänä oli noussut häntä
vastaanottamaan.
Niin hyvin mietitty oli tällä hetkellä hänen esiintymisensä, että
hänellä oli ilo vielä kerran herättää se sama hiljainen ihailun
surina, joka niin usein oli ihastuttanut hänen korvaansa. Mutta
näköjään siitä välittämättä kääntyi hän keskustellen milloin yhden,
milloin toisen puoleen ja vastaili hymyillen niihin ihaileviin
katseihin, joita häneen kiinnitettiin.
"Salliiko teidän armonne, että juhlamenot alkavat?" kysyi Svante
Niilonpoika.
"Olen valmis!"
Valtionhoitaja loi merkitsevän katseen herra Niilo Erikinpoikaan.
Tämän oli tuotava tyttärensä, hän itse taasen noutaisi poikansa.
Silloin lähestyi muuan asemies, melkein kalmankalpeana.
"Herra Sten Sture ei ole huoneissaan", sanoi hän.
"Mitä lörpöttelet?"
Svante Niilonpoika riensi nopeasti sinne. Ensimäinen, jonka hän
kohtasi, oli Esbjörn. -- --
Meidän täytyy palata ajassa hieman takaisin.
Koskaan ei ollut Sten Sturesta aika tuntunut niin pitkältä; minuutit
kasvoivat tunneiksi, tunnit päiviksi. Jokaisella oli omat tehtävänsä,
kenelläkään ei ollut aikaa hänelle eikä hänelläkään ollut halua
puhella kenenkään kanssa. Siitä hetkestä, jona Kristina saapui,
oli yhä pahempaa. Kenellä oli suurempi oikeus nähdä ja puhutella
häntä kuin hänellä? Ja keneltäkään ei häntä kuitenkaan pidetty niin
piilossa. Varmaan ikävöi Kristinakin häntä suuresti, sen oli hän
lukenut hänen silmistään viimeksi kuluneina sietämättöminä päivinä.
Esbjörn yksin ymmärsi valmistaa hänelle hieman vaihtelua. Hän oli
nähnyt Kristinan tulevan, hän toi tiedot, milloin Märta rouva ja
sittemmin Sigrid rouva poistui hänen luotaan.
"Nyt on hän yksin neitsyttensä ja neitostensa parissa."
"Luuletko, että ne panisivat pahakseen, jos menisin morsiameni luo?"
"Luulen, että he pitäisivät siitä", vastasi Esbjörn,
"Voitko auttaa minut sinne?" Esbjörn näytti avaimen. "Mihin sillä
pääsee?"
"Rouvantupaan."
"Kuka antoi sinulle sen?"
"Muuan neitosista."
"Sinä mielistelet aina jotakuta heistä."
"Teen sen ainoastaan teidän tähtenne, herra."
"Ainoastaan minun tähteni?"
"Tietysti koituu jotakin minunkin hyväkseni."
Sten Sture oli pikimmiten järjestänyt pukunsa; hän ripusti nyt ylle
ritariketjunsa.
"Olenko hyvä näin, Esbjörn?"
"Olette pulska nuori herra, mutta ette hänen vertaisensa. Hän on
ihanin Jumalan enkeli mitä olen nähnyt täällä maajalassa."
"Ja tämä enkeli on minun, ja sinun on nyt vietävä minut hänen
luoksensa, Esbjörn!"
Ei ollut helppo välttää tulevia ja meneviä, mutta vihdoin oli Esbjörn
vienyt onnellisen sulhasen ovelle, jonka takaa iloiset, nuorekkaat
äänet hälisivät heitä vastaan.
"Avain on reiässä sisäpuolella."
"Teidän täytyy saada heidät avaamaan."
"Jos hän kieltäytyy?"
"Ei vaaraa! Nyt menen minä sanomaan, mistä teitä on etsittävä. --
Olen vain vaivainen, syntinen ihminen, ja täällä olisi vaarallista
viipyä", mutisi Esbjörn lähtien pois.
Sten Sture koputti ovelle. Iloinen nauru vaikeni heti. "Kuka se voi
olla?"
"Kuka se?" kysyi pikku Margareta pannen kätensä lukon kahvalle.
"Joku, joka tahtoo tavata Kristina neitsyttä."
Sisällä oli hiiskumattoman hiljaista.
"Katsonko minä, kuka siellä on?" kuiskasi Margareta.
"Ei, ei, älä koske lukkoa!"
"Rakkahin Kristina!"
"Se on Sten herra!" huusi tyttö. "Saa kai hän tulla sisään?" Ja ovi
lennähti auki.
Kimakasti kirkaisten pakeni koko neitsytparvi erääseen huoneen
nurkkaan.
Ritari seisoi liikahtamatta.
"Olkaa huoletta, jalot neitsyet!" sanoi hän. "Jollette salli sitä, en
tule askeltakaan lähemmäksi. Minut veti tänne ikävä nähdä Kristinaa,
josta nyt olen pian ollut erossa kolme viikkoa."
Kristina seisoi maahan luoduin katsein, kaikki toiset silmäilivät
toisiinsa.
"Miksi teidän tarvitsisi lähteä?" puuttui Margareta puheeseen.
"Kristina kyllä sallii teidän jäädä, ja minä myös!"
"Jumala siunatkoon sinua ja kaikkia, joilla on sääliväinen sydän!"
puuskahti Sten ja nosti tytön ylös. Tuumittiin ensin sangen hiljaa,
sitten yhä äänekkäämmin, että ritari sai kernaasti jäädä.
Pikku Margareta teki sen käytännöllisimmin; hän veti sulhasen
mukanaan Kristinan luo.
"Kaikki muut ovat saaneet ihailla sinua, salli minunkin tehdä niin!"
sanoi Sten viimeksi mainitulle, ihastunein silmin tähystellen armasta
olentoa.
"Mitä on rakas äiti sanova...!"
"Kun hän saa tietää sen, olet sinä jo minun, ja silloin olen minä
ainoa, jolla on oikeus sinuun."
Näin sanoen tarttui Sten Kristinan käteen ja vei hänet penkille.
Niin istuivat he jutellen rinnatusten, ja koko nuori parvi seisoi
puoliympyrässä heidän ympärillään.
"Valtionhoitaja odottaa!" huusi äkkiä Esbjörn pistäen päänsä ovesta.
"Kristina, nyt olet minun!" huudahti Sten herra, Kristina sai
polttavan suudelman huulilleen, ja ennenkuin hän tiesikään, oli
ritari poissa.
Seuraavana minuuttina astui Niilo herra sisään, jälestä tulivat
rouvat Sigrid ja Cecilia.
"Tule, tyttäreni", sanoi liikutettu isä ja tarttui hänen käteensä.
Edellinen kohtaus oli kohottanut heleän punan Kristinan poskille, ja
hän antoi hyvän syyn siihen ihailun hyminään, jonka synnytti hänen
astumisensa esiin.
Soitto soi, kirkonkellot helkkyivät, mutta Kristinan korvissa humisi,
ja hänen näköään häikäisi. Hän ei nähnyt suurta juhlakulkuetta, joka
rivi riviltä kulki linnankappeliin. Hän ei kuullut kansan huutoja kun
se tunkeili päästäkseen sisään. Hän piteli isänsä kädestä, ikäänkuin
ei koskaan tahtoisi siitä irtautua. Vasta kun valomeri virtaili häntä
vastaan, huomasi hän korkean ylipapin, joka herkeämättä katseli
häntä. Mutta korkealla papin ja alttarin yläpuolella oli madonnan
kuva, ja Kristinan oikealla puolella seisoi Sten Sture. Silloin kävi
kaikki hänelle yhtäkkiä selväksi.
Arkkipiispan ääni kajahteli täyteläänä kuten muinaisina päivinä. Hän
luki vihkimäkaavan, ja nuoret lausuivat lupauksensa kirkkaasti ja
selvästi. He polvistuivat alttarin eteen, ja hän siunasi heitä.
Urkulehterillä viritettiin ihana laulu; se oli ilohymni, kiitosuhri.
"Tule, Kristina!" kehoitti rakkautta uhkuva ääni. Hän tunsi sen, se
oli _hänen_, jolle hän oli juuri luvannut uskollisuutta; _hänen_,
jota hänen oli seurattava ilossa ja surussa.
"Minä tulen!" vastasi hän ja pani kätensä hänen kainaloonsa. Hän
ei huomannut, että heitä ympäröivät sadat ihmiset ja että he nyt
palasivat linnaan.
"Rakkahin, mikä sinua vaivaa?" kysyi Sten.
"Ei mikään! Minä vain kuljen kuin unissani."
"Nyt kuulumme toisillemme, Kristina!"
"Niin, niin!"
Suurissa linnansuojissa olivat hääpöydät katetut. Suurimpaan niistä
istuutui morsiuspari, heidän lähimmät sukulaisensa ja ylhäisimmät
vieraat. Herra Niilo Eskilinpoika (Banér) toimi drotsina, ja
Vesteråsin piispa Otto leikkeli ja jakeli ruokalajeja. Märta rouva
istui sulhasen vieressä ja hänen rinnallaan arkkipiispa. Tämä ylisti
Kristinan kauneutta ja puhui Sten Sturesta, jaloimmasta nuoresta
miehestä, mitä hän oli milloinkaan tavannut. Mutta vanhat vaipuivat
mielellään muistoihinsa, ja Jaakko Ulfinpoika tunsi tarvetta puhua
niistä.
"Muistatteko pitkälle taaksepäin, Märta rouva?" kysyi hän.
"Kyllä, teidän armonne. Muistan vielä itseni pikku tyttönä, kun minut
ja Iliana Gäddan talutti Elsa Posse teidän luoksenne."
Vanhuksen kasvoilla vilahti melkein nuorekas ilme, mutta heti sen
jälkeen vanhenivat ne huomattavasti.
"Oliko se täällä sisällä?" kysyi hän innokkaasti.
"Oli, teidän armonne. Täällä ikkunankomerossa!"
"Aivan oikein, niin olikin!... Niin kaunis kuin hän ei toki ole
kukaan."
Toisessa pöydässä johti Hemming piispa puhetta. Hänellä oli
ympärillään joukko porvareita, ja sellaisissa tilaisuuksissa ei hän
lyönyt laimin lausua sisimpiä ajatuksiaan. Hehkuva tanskalaisviha
pääsi silloin valloilleen, mutta samalla myös lämmin isänmaanrakkaus.
Sanat sinkoilivat hänen huuliltaan, väliin terävinä kuin naskalit,
väliin ylevinä ja suurisuuntaisina, alituiseen kehoittaen
miehekkääseen toimintaan.
"Mitä hyödyttää meitä puhe siitä, mitä olemme?" sanoi hän. "Teot ovat
todisteita, jotka parhaiten pitävät paikkansa!"
Silloin näki hän pöydässä vastassaan nuoren pojan, joka
hyvin tarkkaavaisesti kuunteli hänen sanojaan. Hans kysyi
vierustoveriltaan, kuka poikanen oli, ja vastaus kuului:
"Se on Ekan herran, Erik Juhananpojan (Vaasan), ja Cecilia rouvan
vanhin poika. Muistaakseni on hän Kustaa nimeltään."
"Herra Kustaa Erikinpoika, tahdotteko kilistää kanssani?" kysyi
piispa.
"Se on niin suuri kunnia, etten unhota sitä koskaan", vastasi
nuorukainen punastuen ja iski pikarinsa Hemming piispan pikariin.
Sillävälin juoksivat hovipojat ympärinsä tarjoillen viiniä ja olutta,
soittajat puhalsivat kappaleen toisensa jälkeen, äänten hälinä kävi
yhä vilkkaammaksi, ja kun vieraat nousivat pöydästä, oli kaikki
jäykkyys aivan kuin pyyhkäisty pois ja keskustelu kävi kuin vanhojen
ystävysten kesken.
Nyt seurasi karkeloa ja leikkejä, mutta morsiuspari ei saanut paljoa
ottaa siihen osaa; heidän täytyi jutella vanhemman väen kanssa.
Arkkipiispa tarttui heidän molempain käteen. Hän vakuutti heille
ystävyyttään ja uskollisuuttaan.
"Jos teidän herranne joskus unhottaisi sen", sanoi hän Kristinalle,
"niin muistuttakaa hänelle, että hänellä on aina minussa uskollinen
ystävä!"
"Teidän armonne", vastasi hän, "sellaista lupausta ei hän enkä minä
voi koskaan unhottaa."
Hän toivotti vielä kerran heille taivaan siunausta ja sanoi
jäähyväiset. Hänen aikomuksensa oli vielä samana yönä palata Upsalaan.
Turhaan koetti valtionhoitaja ja Märta rouva taivuttaa häntä
viipymään muutamia päiviä; hän oli kutsunut useita piispoja
kokoukseen eikä tahtonut jäädä pois. Niin jätti hän iloiset hääpidot,
jotka jatkuivat seuraavan aamun valkenemiseen.
Seuraavana päivänä oli loistavat turnajaiset, ja sulhanen herätti
tällöin huomiota sekä ritarillisella ryhdillään että sillä
taitavuudella, jolla hän miekkaili.
"Mitä pidätte Kristinasta?" kysyi Märta rouva Hemming piispalta.
"Hän on ihana katsella."
"Oletteko puhutellut häntä!"
"Hän on vielä kuin sulettu kirja, mutta huomaa hyvin, että siinä on
sisältöä, ja minä tahdon odottaa."
Vasta neljäntenä päivänä päättyivät hääjuhlallisuudet, ja nuorikkojen
oli enää vain sanottava jäähyväiset ystäville ja sukulaisille ja
sitten lähdettävä uuteen kotiinsa Örebrohon. Nyt vuodatettiin
monet kyyneleet, eikä tahtonut tulla koskaan loppua syleilyistä,
kehoituksista ja varoituksista.
Vasta kun Sten Sture oli sijoittanut Kristinan vaunuihin ja itse
heittäytynyt ripeän ratsunsa selkään, tunsi hän itsensä oikein
vapaaksi. He lähtivät matkalle, jälellejääväin toivotellessa onnea.
Ensimäisessä levähdyspaikassa sanoi Sten Kristinalle:
"Nyt loistaa tähtemme kirkkaimmillaan, Kristina! Nyt kuulumme
toisillemme."
10.