Kun päivä lähestyy loppuaan, levenevät varjot; ne laskeutuvat yhä
raskaampina, kunnes yö lankeaa ylitse. Sellainen on elämänkin
tavallinen kulku. Mutta poikkeukset ovat lukuisat. Saattaa tapahtua,
että elämän päiväpaisteisimmalla hetkellä sanoo kuolema: "Tähän asti
saat mennä, mutta et etemmäksi!" Ja pimeinä päivinä sattuu väliin,
että juuri se kaatuu, jonka yksin luultiin pystyvän pitämään pystyssä
horjuvaa rakennusta.
Svante Niilonpoika luuli seisovansa elämänsä uuden vaiheen
kynnyksellä. Hänen poikansa oli monin jaloin teoin saavuttanut
yleisen kunnioituksen ja luottamuksen. Hänellä oli sitä paitsi
itsellään luja luottamus, joka oli puuttunut hänen isältään.
Yhdistettynä muutaman maan jaloimman suvun kanssa, kasvatettuna aivan
kuin kansan sylissä, oli hänellä kaikkialla kiintokohtia, joiden
täytyi useimmat saada katselemaan ylös häneen. Mikä tuki ja apu
olikaan tästä Svante Niilonpojalle itselleen! Varmempana kulkee hän
tästedes tietänsä; arkkipiispa oli osoittautunut sangen suopeaksi, ja
Hemming Gadd...?
Muutamia päiviä häiden jälkeen ja hiljaisuuden palattua linnaan teki
piispa jäähyväiskäyntinsä.
"Olet luvannut tulla takaisin kevääksi", sanoi valtionhoitaja.
"Niin onkin aikeeni, jos Jumala terveyttä suo."
"Sinä elät kauemmin kuin minä."
"Monien juhlien jälkeen te nyt vain näytätte sairaalloiselta", väitti
piispa. "Kun veli on saanut levätä muutamia päiviä, niin siitäpähän
voimistuu jälleen."
"Ja kuitenkin aikoo hän nyt heti lähteä Taalainmaahan", puuttui Märta
rouva puheeseen.
"Siellä on ilma terveellisempi kuin täällä."
"Mutta tähän vuodenaikaan..."
"Samantekevä! Raikkaat tuulet voivat palauttaa terveyden
kuolinsairaallekin. Tukehduttava ilma, joka on täynnä myrkkyä ja
sappea, voi surmata terveimmänkin."
"Siksikö sinä lähdet täältä?"
"Niin juuri, tunnen kuinka pahuus saa minut yhä enemmän valtaansa.
Aion matkustaa pitkin rannikkoa, kunnes löydän aluksen, joka menee
yli meren."
"Silloin käyt kai Nyköpingissäkin?"
"Niin luulen!"
"Herra Sten Kristerinpoika makaa pahoin sairaana."
"Niin sanotaan!"
"Ihmettelen, kuka valmisti Pernilla rouvan Sten Sturen käyntiin?"
"Mahdollisesti tein minä sen!"
"Kirjoitatte siis toisillenne?"
"Toisinaan!"
Piispa nousi ja sanoi jäähyväiset.
Mutta kun Svante Niilonpoika ja Märta rouva jäivät yksin, sanoi
viimeksi mainittu:
"En olisi koskaan luullut, että joku nainen saa Hemming Gaddin
valtaansa."
"Ei ole saanutkaan!"
"Miksikäs hän sitten joutui niin hämilleen? Kenties ei hän tahdo
tunnustaa sitä itselleenkään, mutta varmaa se on."
"Niin ruma nainen!"
"Hän on ehtinyt siihen ikään, jolloin ei kiinnitetä huomiota
ulkonäköön. Hänellä on terävä pää."
"Ei se siitä riipu!"
"Mistäs sitten?"
"Hemming piispasta ei ole välittänyt ennen kukaan."
"Etkö sinäkään ole?"
"Minä olen pelännyt häntä, kuten kaikki muutkin. Minulle on hän
osoittanut ystävyyttä ainoastaan teidän tähtenne, mutta että hän nyt
seitsemänkymmenen korvilla..."
"Siinä näet, kerran elämässä sen täytyy tulla!"
"Mutta Pernilla rouva ei toimi tarkoituksittaan. Jos hänen herransa
kuolee, mihin tarkoitukseen aikoo hän käyttää piispaa?"
"Alan luulla, että Sten herra ainoastaan on ollut välikappaleena
hänen käsissään. Meidän on pidettävä silmämme auki."
* * * * *
Valtionhoitaja matkusti Taalainmaahan ja Märta rouva Tukholmaan.
Muisto suurenmoisista hääjuhlallisuuksista, joihin oli kutsuttu
jokainen jotakin merkitsevä henkilö, oli vielä kuin sokerikerros
kaiken katkeruuden ja kateuden yllä, eikä Märta rouva mielestään
ollut koskaan kokenut niin suurta hyväntahtoisuutta.
Tanskasta sai hän kirjeitä tytärpuoleltaan, Årstan kartanon Kristina
rouvalta.
Tämän molemmat veljet oleskelivat nykyään Årstassa, mutta Knutin
tarkoitus oli jonkun ajan kuluttua palata Ruotsiin.
Lopuksi kirjoitti hän: "Kuinka toiseksi olisikaan kaikki muodostunut,
jos olisin jäänyt Ruotsiin! Silloin olisi veli parkani saanut mennä
naimisiin valitsemansa neitsyen kanssa. Tunnen väliin katkeria
tunnonvaivoja siitä, ettei ole niin tapahtunut."
Märta rouva kirjoitti takaisin Kristinalle, että oli kai parasta
siten kuin oli tapahtunut, mutta Knut ei saanut piakkoin palata
takaisin. Hän tiesi parhaiten, ettei Kristina Gyllenstjerna ollut
koskaan Knutista pitänyt; mutta rikollisilla aikeillaan oli tämä
tehnyt itsensä arvottomaksi oleskelemaan Kristinan läheisyydessä,
eikä Märta rouvakaan tahtonut nähdä häntä jälleen ennenkuin entisyys
oli ehtinyt unhottua.
Eräässä suhteessa näytti Hemming piispa olevan oikeassa: Taalainmaan
ilma teki valtionhoitajalle erittäin hyvää, ja enimmän vaikutti kai
siihen se hyväntahtoisuus, jota hänelle osoitettiin. Kuinka lukuisa
seurue hänellä olikin mukanaan, koettivat kaikki kilvan saada
majoitettavakseen niin monta kuin mahdollista. Ja hyviä lupauksia sai
hän kaikilta tahoilta. Rahvas oli valmis sotaan eikä suinkaan aikonut
pettää niin jaloa ja koeteltua herraa.
Hän kirjoitti Märta rouvalle:
"Täällä näyttää niin valoisalta ja toivehikkaalta! Ajatteles, jos
hyvä Jumala kaikkien kestettyjen vaivojen ja vastusten jälkeen nyt
avaisi pääsyn uuteen päivään! Mutta anna minulle nyt hyvä neuvo!
En palaa mielelläni Tukholmaan, ja mieluimmin joisin jouluolueni
Vesteråsissa. Yhdessä isä vainajani kanssa ja rakkaiden omaisten
ja ystävien piirissä olen siellä monta kertaa viettänyt suurta
joulujuhlaa, ja teen sen mielelläni kerran vieläkin. Olen varma
siitä, että Sten ja Kristinakin tulevat mielellään sinne."
Ja Märta rouva ei vitkastellut vastatessaan. Hän kehoitti mitä
hartaimmin "rakkahinta herraansa" viettämään joulunsa Vesteråsissa,
ja hän tahtoi itsekin tulla sinne niin pian kuin suinkin mahdollista.
Lopuksi kirjoitti hän:
"Kaikkivaltias Jumala suokoon minun tavata teidät terveenä ja
reippaana, silloin unhotan kaikki suruni! Rakkahin herrani, teidän
on veisattava pyhän Sebastianin messu, joka on tehokas kaikkia
vaaroja vastaan, mutta silloin täytyy koko talonväellä olla kynttilä
kädessänsä kullakin. Armahin sydän, tahdon ottaa mukaani pienen
kultalusikan, jota teidän täytyy käyttää joka päivä. Se on ollut
äitini oma, ja sen varressa on sellaisia pyhyyksiä, ettei ketään,
joka sillä syö, voida myrkyttää."
Ja Märta rouva piti niin kiirettä, että hän tuli Vesteråsiin useita
päiviä ennen herraansa. Täällä järjesti hän kaiken niin, kuten tiesi
herraansa parhaiten miellyttävän.
Ja siitä tuli joulu ajan tavan mukaan. Juhlasaliin pystytettiin
suuria kuusia pitkin seiniä, ja niihin kiinnitettiin vahakynttilät.
Lattialle pantiin olkia niin paksulta, että tarvittiin suurta
tottumusta ennenkuin saattoi siinä kävellä. Aihetta yleiseen
hauskuuteen antoi sekin, että toinen toisensa jälkeen kaatua
romahti kumoon. Mutta joulupöytä sananmukaisesti notkui ruokalajien
painosta. Kun nämä suurimmaksi osaksi olivat kylmiä saatettiin ne
etukäteen kasata pöytään. Keskellä oli tavallisesti torttu, mutta
Märta rouvalla oli vanha taulu, joka esitti Penningbytä, kartanoa,
jossa hänen herransa oli syntynyt ja josta tämä aina puhui suurella
rakkaudella. Hän oli teettänyt siitä sokerileivosjäljennöksen, ja se
rehenteli keskellä pöytää.
Sen molemmin puolin oli kaksi suunnattoman suurta uunipannua.
Toisella oli jättiläiskokoinen porsas paineen ja sorkkineen,
toisella mullikka. Kuta suurempia elukat olivat, sitä enemmän
kunniaa emännälle, joka oli tiennyt hankkia niin suuren uunin, että
ne mahtuivat paloittelematta sinne paistumaan. Pannujen ympärille
pantiin sammalta ja kuusenhavuja, niin ettei reunoja lainkaan
näkynyt, ja kummankin elukan suuhun pantiin marjainen katajanlehvä:
näytti aivan kuin ne kulkisivat laitumella.
Suuria kakkuja ja joulupullia oli kasattu päälletysten niin
paljon kuin mahtui. Pöydän molempiin päihin oli jätetty tilaa
riisipuurovadeille, linnuille, kaloille ja muulle, mutta nämä kaikki
oli syötävä lämpimänä eikä niitä voitu tuoda pöytään ennenkuin viime
hetkessä.
Jouluolut ja kirsimarjajuoma tuotiin sisään itsenään jouluiltana.
Mutta seinähyllyllä oli suuri kokoelma juomasarvia, pikareja ja
kippoja, josta saattoi valita mieleisensä.
Sillä tavoin oli herrasväen joulutupa varustettu. Kun vieraiden luku
nousi useihin satoihin, ja samoin useimmissa muissakin tapauksissa,
oli palvelusväellä oma joulutapansa. Siellä paloivat soihdut
ristikkopihdeissään, ja siellä oli olkia vielä paksummalta lattialla.
Talon luotettavimmalla väellä oli tuli valvottavanaan -- ja ettei
onnettomuuksia useammin tapahtunut, se todistaa mitä huolellisuutta
noudatettiin.
Palvelusväen joulupöydässä oli jokseenkin samat ruokalajit kuin
edellä kuvailtiin, mutta keskimäisessä vadissa oli pieni vati
tippaleipiä ja muita leivonnaisia. Lihaa ja silavaa tarjoiltiin
rintalihan ja kinkun muodossa. Leipiä oli viljemmältä, mutta
vehnäkakkuja ei kenties niin runsaasti kuin edellisessä paikassa.
Edellisinä päivinä puhdistettiin ja siivottiin kaikkialla.
Svante Niilonpoika oli viipynyt Taalainmaassa kauemmin kuin oli
aikonut, mutta sittenpä hänellä olikin ilo Vesteråsiin saapuessaan
puristaa syliinsä ei ainoastaan rakas, uskollinen puolisonsa, vaan
myös Sten ja Kristina, jotka olivat saapuneet edellisenä päivänä.
He saivat olla yksissä neljän kesken, nämä neljä, joilla oli niin
paljon sanottavaa ja kyseltävää keskenään.
"Oletko onnellinen, Kristina?" kysyi Märta rouva, kun he olivat
jääneet kahden.
"Minä kuljen vielä kuin unissani", vastasi Kristina.
"Pelkäätkö heräämistä?"
"Koetan olla valmis!"
"Sinusta kyllä tulee apu Stenille!"
"Sitä rukoilen joka päivä!"
Samaan aikaan sanoi valtionhoitaja pojalleen:
"Älä anna onnen veltostaa itseäsi! Muista, että vaivat ja työ
odottavat!"
"Olen valmis siihen, ja joka päivä puhun siitä Kristinan kanssa."
"Luuletko, että hän pystyisi..."
"Olen puhunut hänen kanssansa, kuinka Märta rouva pukeutui
sotisopaan, kun hänen ensimäinen herransa kuoli kavalluksen uhrina,
ja kuinka urhoollisesti hän löi vihollisen takaisin."
"No, mitä sanoi hän?"
"Että jos häntä kohtaisi sellainen onnettomuus, tekisi hän samoin."
"Se on hyvä!... Mutta toivokaamme, että Herra varjelisi hänet siitä."
Ja niin viettivät he joulupyhät ilossa ja riemussa. He saapuivat
temppeliin ja veisasivat Herran kunniaa varhaisessa aamumessussa; he
kiittivät ja ylistivät Häntä ja toivottivat Hänen siunaustaan maalle
ja kansalle.
Mutta seuraavana päivänä huviteltiin joululeikeillä, karkeloilla ja
laululla. Paljon nuorisoa oli koolla, ja Sten ja Kristina olivat
iloisimmat kaikista. Neljäntenä joulupäivänä puhkesi niin raju
lumipyry, että pelättiin kaikkien teiden menevän umpeen. Silloin
täytyi nuorten lähteä, ja Svante herrakin oli kutsunut vuorimiesten
kokouksen tammikuun toiseksi päiväksi.
Svante Niilonpoika ei ollut pitkiin aikoihin tuntenut itseään niin
terveeksi ja vahvaksi.
"Minä olisin halukas tekemään muutamien päivien kuluttua heille
vastavierailuni", sanoi hän Märta rouvalle.
Itsenään uudenvuodenpäivänä saapui suuri joukko vuorimiehiä ja
rahvasta Vestmanlannin koillisosista. Salan luona oli löydetty uusi
malmisuoni, ja he tahtoivat nyt neuvotella, kuinka sen suhteen oli
meneteltävä, jotta kukin saisi oikeutensa. Valtionhoitaja sanoi
heille leikkisästi, että ensin täytyi heidän tämä ja seuraava päivä
olla hänen vierainaan, sitten ensimäisenä arkipäivänä puututaan
asioihin.
Vuorimiehet ja talonpojat kiittivät ja jäivät mielellään. Heitä
kestitettiin runsaasti, ja Svante Niilonpoika viihtyi kuten
tavallisesti hyvin heidän seurassaan.
Niin päästiin tammikuun 2 päivään 1512, jolloin neuvottelut oli
pidettävä ja kokoonnuttiin suureen kokoussaliin.
Kaikista ei valtionhoitaja näyttänyt oikein terveeltä, mutta hän
sanoi, ettei pahoinvointi merkinnyt mitään. Suuri malminkappale oli
pöydällä hänen edessään. Vuorimiehet näyttivät, että se oli hienoa
ja puhdasta, ja puhuivat pitkältä ja laajalta sen oivallisuudesta.
Mutta Svante Niilonpoika istui liikkumatonna ja tuijotti eteensä.
Silloin huomasivat vuorimiehet, kuinka hän kalpeni kalpenemistaan. He
vaikenivat kaikki ja katsoivat pelästyneinä toisiinsa.
Valtionhoitaja nousi nopeasti ja meni ovea kohden. Poikanen, joka
neuvottelujen aikana oli seisonut hänen tuolinsa takana, seurasi
jälestä, mutta tuskin oli hän poistunut huoneesta, ennenkuin hän
vaipui maahan tainnoksiin.
Pelästynyt poikanen avasi heti oven saliin, jossa vuorimiehet
istuivat, ja huusi heille, että he tulisivat ulos.
Millä hämmästyksellä he näkivätkään, missä tilassa heidän jalo
herransa oli. Muutamat riensivät nostamaan häntä pystyyn, toiset
noutamaan kynttilöitä, jotta hän, jos hänen hetkensä oli todellakin
lyönyt, saisi kuolla kynttilä kädessään kuten tapa oli. Vielä kerran
avasi hän silmänsä, ja raukea hymy häivähti hänen huulillaan, kun
sammuva katse viimeisen kerran näki vuorimiesten tuimat, mutta
uskolliset piirteet. Mutta samassa jäykistyivät hänen kasvonsa.
Tuotiin kynttilä ja pantiin se hänen käteensä, mutta samassa hän
heitti henkensä.
Vuorimiehet kantoivat vainajan linnansaliin ja sulkivat oven. Kun
suurin hämmästys oli tyyntynyt, tuumittiin mitä oli tehtävä. Heidän
ensi ajatuksensa koski maata ja kansaa. Kuinka oli nyt käyvä, kun
tämä jalo, urhoollinen herra oli poissa! Näistä miehistä, jotka
olivat kasvaneet vanhemman Sten Sturen koulussa ja muistivat vielä
Engelbrektinkin, oli selvää, että maa täytyi pelastaa Tanskan
kuninkaan ja hänen puoluelaistensa käsistä, ja siihen vaadittiin
miestä, joka saattoi käydä vainajan jälkiä. Kuka oli siihen
kykenevämpi kuin Svante herran oma poika, Örebron linnanherra! Hänet
tunsivat he kaikki, hän oli tullut tunnetuksi hyvästä elämästään,
urhoollisuudestaan ja rohkeudestaan. Hänestä eikä kenestäkään muusta
oli tuleva seuraaja.
Varovaisin askelin, ikäänkuin peläten nukkujan herättävänsä,
poistuivat vuorimiehet huoneesta. Mutta ensin meni kukin kuolleen
luo, puristi hänen kättänsä ja kiitti häntä siitä, mitä hän oli ollut
maalle ja kansalle. Kuumat kyynelet vierivät kaikkien kasvoille, ja
suru ja kaipaus kuvastui kaikkien silmissä.
Kun he olivat ulkona, sulettiin ovi huolellisesti ja vartiat
asetettiin sen eteen. Pikaviesti lähetettiin Örebrohon.
Märta rouva, joka arveli neuvottelujen kestävän liian kauan ja
pelkäsi niiden liian paljon rasittavan hänen herraansa, pyysi saada
häntä puhutella. Mutta ovenvartia, joka oli valmistettu siihen,
vastasi:
"Rakas rouva, ette voi tulla nyt sisään, sillä herralla on salainen
neuvottelu vuorimiesten kanssa. Hän pyysi, että olisitte rauhassa ja
menisitte hetkiseksi kirkkoon."
Monta kertaa oli Märta rouva saanut herraltaan nuhteita alituisen
levottomuutensa tähden. Hän teki sentähden kuten ovenvartija neuvoi,
mutta pelostaan hän ei päässyt, eikä hän voinut kauan viipyä.
Vuorimiehet pitivät uudestaan lyhyen neuvottelun. Sen jälkeen
kutsuivat he valtionhoitajan asemiehet vieraikseen kaupungille.
Muutamat kutsujista seurasivat mukana, mutta toiset, jotka jäivät
jälelle, antoivat arvokkaimmille asemiehille vihjauksen, etteivät
nämä poistuisi. Näille ilmoitettiin mitä oli tapahtunut ja heitä
kehoitettiin ottamaan heti linna haltuunsa.
Vaikeimmalta ja tuskallisimmalta tuntui kaikista asian ilmoittaminen
Märta rouvalle. Tämä otti kuitenkin jobinpostin vastaan ihailtavalla
tyyneydellä. Hänen poskensa tosin kalpeni, mutta hän riensi kuolleen
herransa luo; hän mainitsi kuiskaten hänen nimensä, painaen päänsä
hänen rintaansa vasten. Mutta ei ainoakaan kyynel kostuttanut hänen
silmäänsä, ja kun hän nousi, kysyi hän lujalla äänellä: "Mitä meidän
on tehtävä?"
Vuorimiehet sanoivat hänelle, mihin jo oli ryhdytty. Mutta oltiin
yksimieliset siitä, ettei Vesteråsin omaaminen riittänyt turvaamaan
nuorelle Sten Sturelle maan päämiehyyttä. Tärkeintä oli saada
Tukholman linna haltuunsa.
Linnalupa oli siellä Jon Jönssinpojalla. Hänelle lähetettiin kirje
kuolleen valtionhoitajan nimessä ja luotettava lähettiläs lähetettiin
sitä viemään pääkaupunkiin.
Kirjeen sisältö oli seuraava:
"Minä Svante Niilonpoika, ritari ja Ruotsin valtakunnan päämies,
tervehdin teitä kaikkia, köyhiä ja rikkaita, vapaamiehiä, pappeja,
vouteja, asemiehiä, talonpoikia ja kauppamiehiä. Koska olen
kivulloinen ja sairas, kuten te kaikki tietänette, olen pitänyt
huolta siitä, ettei valtakunta joudu vaaraan. Ikävöitsen suuresti
päästä tästä ikeestä ja halajan lepoon ja rauhaan. Jos olisi teidän
yksimielinen tahtonne, että minun poikani tulisi valtakuntaa
hoitamaan, pyytäisin teitä hänet valitsemaan. Valtakuntaa on hän
puolustava ja suojeleva ja uskaltava henkensä ja onnensa maallikkojen
ja oppineiden puolesta. Jos teette, kuten pyydän, tahdon aina olla
teidän parhaana apunanne. Jääkää Jumalan ja Pyhän Hengen haltuun."
Kohta kirjeen lähdettyä saapui Sten Sture Örebrosta. Kuinka ilo
ja suru voivat vaihdella, sen tunsivat Märta rouva ja hänen
poikapuolensa, kun he itkien lankesivat toistensa syliin ja yhdessä
polvistuivat hänen vierelleen, joka ei enää voinut rakastavaisesti
ojentaa käsivarsiaan heitä kohden. Nuori ritari otti heti sen jälkeen
linnan vuorimiesten käsistä.
Surullista tapausta ei voitu enää kauemmin pitää salassa, ja pojan
ensimäinen huoli oli hautajaisista huolehtiminen. Hautajaiset olivat
jo kolmantena päivänä kuolemantapauksen jälkeen eli tammikuun
viidentenä päivänä. Vesteråsin kirkon pääkuorissa hän sai hautansa,
isän, äidin ja veljen vieressä.
Viimeksi mainitun kuva oli hakattuna kiveen, eikä Svante
Niilonpojalle koskaan pystytetty mitään muuta muistomerkkiä.
Mutta kansan sydämessä eli muisto hänestä, joka voimalla ja
rohkeudella ja väsymättömällä valppaudella oli pitänyt yllä Ruotsin
valtakuntaa niin vaikeain myrskyjen aikana.
Jälkimaailmakin on oikeudella säilyttänyt aikakirjoissa kunniasijan
tämän valtionhoitajan nimelle.