Valtaneuvostossa istui, harvoilla poikkeuksilla, ainoastaan
rauhanystäviä. Ne, jotka kuuluivat Svante Niilonpojan puolueeseen,
eivät voineet saada tahtoaan voimaan, ja niin täytyi heidän sallia,
että laadittiin kokonainen joukko syytteitä valtionhoitajaa vastaan.
Nämä yhdistettiin avoimiin kirjeihin, joista yksi toimitettiin
valtionhoitajalle ja toiset lähetettiin kaikkiin maakuntiin ja yksi
Tukholman kaupungille.
Svante Niilonpoika vastasi muutamain päivien kuluttua, että
hän tahtoi vastata asianomaisille tuomareille, ja jos nämä ja
valtaneuvosto niin vaativat, oli hän taipuvainen jättämään
päämiehyytensä neuvoston käsiin.
Mutta kohta sen jälkeen pyysi Tukholman kaupungin porvaristo pääsyä
valtionhoitajan puheille ja rukoili, että hän heidän ja maan tähden
tahtoisi pitää hallituksen käsissään.
Kauppakaupunkien miehet ja lähinnä asuva rahvaskin lähetti hartaita
pyyntöjä, että herra Svante Niilonpoika pysyisi valtionhoitajana.
On helposti käsitettävää, etteivät nämä viestit miellyttäneet
neuvosherroja, mutta sitten tuli vielä lähetystö Taalainmaasta.
Se selitti pelottomasti, että mies, joka oli puolustanut Ruotsin
vapautta ja itsenäisyyttä, oli heidän mielestään korkeimmalla
valtakunnan herrojen joukossa, ja he pyysivät herra Svante
Niilonpoikaa pitämään kiinni peräsimestä. Heidän apuunsa hän saattoi
luottaa milloin hyvänsä kutsuikin.
Ruotsin neuvosto oli kuin halvauksen saanut; epäilemättä oli Svante
Niilonpojan puolue vahvin. Mihin keinoihin nyt oli ryhdyttävä? Neuvon
oli keksivä nainen.
* * * * *
Herra Sten Kristerinpoika oli mennyt toisiin naimisiin Vikin herran
tyttären, Pernilla Niilontyttären kanssa. Syksyllä 1511 he asettuivat
asumaan Tukholmaan ja pitivät upeaa taloutta.
Pernilla rouva oli tavattoman pieni kasvultaan eikä enää nuorikaan,
mutta hänellä oli tulinen sielu ja rajut intohimot, joiden edessä
kaikkien täytyi väistyä.
Hän ei ollut mennyt naimisiin rakkaudesta, mutta Sten Kristerinpojan
valtiolliset laskelmat olivat myös hänen, ja hän oli lujasti
päättänyt viedä ne perille.
Hän inhosi Svante Niilonpoikaa sentähden, että tämä oli hänen
herransa tiellä; hän vihasi Märta rouvaa sentähden, että tämä oli
niin mahtavan herran emäntä.
Mutta mikään ei olisi estänyt häntä tuntemasta suopeutta, jopa
hellyyttäkin samoja ihmisiä kohtaan, jos hän olisi ollut heidän
sijassaan ja he hänen.
Luonnollisena seurauksena tästä hänen pyrkimyksestään oli, että hän
tunsi suurta osanottoa Knut Alfinpoikaa kohtaan.
Ja hänelle tämä nuori mies uskoi epätoivonsa sen johdosta, että
Kristina Gyllenstjerna oli pettänyt hänet, kuten hän sanoi. Kristina
oli houkutellut itselleen hänen rakkautensa ja sitten hylännyt hänet
valtionhoitajan pojan tähden.
Pernilla rouva ei ainoastaan hyväksynyt hänen suuttumustaan,
vaan hautoi kostoakin hänen puolestaan. Mutta tällöin kuunteli
hän jännityksellä kaikkea, mikä koski valtionhoitajaa ja hänen
emäntäänsä. Hän pystyi laatimaan useampiakin suunnitelmia pienessä
nokkelassa päässään.
Knut herra ajatteli ainoastaan rakkauttaan ja eli sille.
Eräänä päivänä saapui hän Pernilla rouvan luo tavallista
kiihtyneempänä. "Minä lähden täältä", sanoi hän.
"Mitä sitten on tapahtunut?"
"Minä en kestä nähdä heitä yhdessä!"
"Heh, teitähän Kristina rakastaa!"
"Mutta Stenillä on kaikki edut puolellaan. Kuka nainen ei antaisi
etusijaa tulevalle valtionhoitajalle kenen ja kuinka korkeasäätyisen
aatelismiehen rinnalla tahansa!"
"Mutta jos hänestä nyt ei tulisikaan valtionhoitajaa?"
"Mikäs estää!"
"Mikä! Me molemmat esimerkiksi!"
"Jotka emme voi mitään."
"Se riippuu tahdon voimasta."
"Mitä tarkoitatte?"
"Että minä mielelläni tahtoisin palvella teitä", sanoi Pernilla rouva
ojentaen hänelle kätensä.
Hän lankesi polvilleen ja suuteli sitä.
"Jos voitte tehdä sen", sanoi hän, "vannon etten ikipäivinäni lakkaa
osoittamasta teille kiitollisuuttani."
"Nouskaa, herra Knut Alfinpoika, ja puhukaamme tyynesti."
Toinen totteli.
"Käskekää, mitä minun on tehtävä?"
"Vaiettava ennen kaikkea!"
"Kuten hauta."
"Sitten annettava joka päivä tietoja."
"Mistä?"
"Kaikesta, mitä linnassa tapahtuu."
"Minä tiedän niin vähän."
"Urkkikaa sitten! Teidän täytyy tietää paljon!"
"Mutta voinko ja saanko minä..."
"Epäröittekö?"
"Tunnustan, että teen niin!"
"Silloin ette rakasta häntä."
"Enemmän kuin elämääni, mutta..."
"Tarkoitatteko kenties, että ehdotan jotakin kunniatonta?"
"En tiedä mitä sanon! Käskekää, minä teen kaiken, mitä vaaditte!"
Ja siitä pitäen teki Knut herra selkoa kaikesta mitä linnassa
tapahtui. Pernilla rouva ei ainoastaan saanut tietää, mitkä henkilöt
kävivät valtionhoitajan luona, vaan sangen usein, mistä he olivat
keskustelleetkin.
Saamiensa raporttien pohjalla hän tiesi, että valtionhoitajan terveys
oli suuresti huonontunut; että hän suurella pelolla odotti tulevan
vuoden sotaretkeä; ettei enää ollut odotettavissa mitään apua
lyypekkiläisiltä sekä lopuksi että oli tehty monia turhia yrityksiä
saada luostareilta ja kirkolta rahoja lainaksi.
Pernilla rouva oli kuitenkin liian viisas ilmaistakseen, mistä
lähteestä hän oli saanut nämä uutisensa. Jos salaisuus olisi
paljastunut, ei hän olisi saanut enää tietää mitään; ja hän tunsi
tähän asti hänelle aivan outoa nautintoa ajatellessaan kysymyksiä,
jotka koskivat maan ja kansan olemassaoloa. Hän laati päässään mitä
ihmeellisimpiä ehdotuksia; väliin tahtoi hän, että hänen herransa nyt
heti asettuisi rauhanystäväin eturintamaan, taistelisi erinomaisella
urhoollisuudella ja niittäisi loistavia voittoja.
Mutta kun hän ajatteli Sten herraa, tarkoitti hän itseään. Hänen
vilkkaissa kuvitelmissaan oli hän itse johtamassa sotajoukkoa,
tekemässä urhoollisuuden ihmeitä ja niittämässä kunniaa ja mainetta.
Hänen jalkoihinsa langettiin, häntä ihailtiin ja tehtiin hänet
maan kuningattareksi. Jos hän olisi ilmaissut salaiset ajatuksensa
jollekin ihmiselle, olisi hänelle naurettu vasten kasvoja. Ajatelkaas
vain hänen kuvatonta olentoaan!
Mutta hän oli siksi viisas, että piti nämä mietteet omina hyvinään.
Hänen herransa, joka heidän avioliittonsa alussa piti häntä kaikissa
suhteissa merkityksettömänä, alkoi vähitellen käsittää, että
hänestä saattoi olla suurta hyötyä. Ja niin uskoi vanha Sten herra
emännälleen suunnitelmiaan, ja tämä puuhaili niitä kehittääkseen,
ilmoitti saamansa salatiedot ja osoitti sellaista mielen terävyyttä,
joka on mahdollista ainoastaan naiselliselle havaintokyvylle.
Pernilla rouva oli kokenut, ettei hän voinut ulkonäöllään saada
vaikutusvaltaa miehiin. Hän päätti koettaa heidän vaimojensa kautta.
Kukapa emäntä ei haluaisi tehdä itseään tärkeäksi herralleen, ja
tässä saattoi Pernilla antaa monia hyviä viittauksia.
Eivät kaikki rauhanystävät tahtoneet saada Hannu kuningasta
valtakuntaan, mutta he tahtoivat päästä Svante Niilonpojasta ja --
itse päästä ohjaksiin. Sanottiin, että nyt oli neuvoston aika ottaa
peräsin käsiinsä ja luotsata hankautunut valtiolaiva satamaan.
Mutta ei käynyt päinsä eroittaa valtionhoitajaa ilman kansan
myöntymystä; joka mies tiesi, että hän oli kansan suosikki.
Eräänä päivänä tuli Knut herra hänen luoksensa sangen kiihtyneenä.
"Mitä nyt?" kysyi hän.
"Puhutaan, että häät vietetään marraskuussa."
"Meillä on vasta syyskuu!"
"Teidän täytyy estää se!"
"Mitä sanoo Kristina?"
"Vaikenee ja suostuu!"
"Vastahakoisesti?"
"Olenhan sanonut teille, että hän rakastaa Steniä!" huudahti Knut
epätoivoissaan ja kätki kasvonsa käsiinsä, katkerasti itkien.
"Oletteko mies?" kysyi Pernilla halveksuvasti.
"Enkö ole juossut kaikilla teidän asioillanne, hankkinut teille
kaikki ne tiedot mitä olette halunnut? Ettekö te siitä hyvästä
luvannut auttaa minua?"
"Eikö voisi ryöstää häntä!"
"Ryös -- tää -- hä -- ntä?"
"Niin, houkutella hänet pienelle retkelle!"
"Millä verukkeella?"
"Voitte kai keksiä jonkun sellaisen."
"Voisin viedä hänet sisareni luokse."
"Pakottakaa hänet ensin matkalla salaa vihille johonkin
luostarikirkkoon!"
"Siihen ei hän ikinä suostu!"
"Minä sanoin: pakottakaa hänet!"
"Olette paholainen itse!"
"Minäkö? Ettekö häpeä!" huudahti Pernilla rouva kiihkeästi. "Hoitakaa
asianne kuten hyväksi näette; minä en enää teistä välitä!"
Julmistuneena nousi hän ja poistui huoneesta.
Mahtoiko Knut olla sitä mieltä, ettei pikku rouvasta ollut hänelle
ollut mitään hyötyä, selvisikö hänelle, että mitä hänellä nyt
enää oli tehtävissä, se saattoi tapahtua ilman tämän apuakin, tai
saiko kenties Pernilla rouvan mitätön persoonallisuus hänet tätä
hyleksimään? Kuinka lie ollutkin, mutta muutamain minuuttien kuluttua
alkoi hän vihellellä, ja kohta lähti hän tiehensä.
On mahdollista, ettei Pernilla rouva ollut alussa miettinyt
seurauksia siitä askeleesta, johon hän oli aivan harkitsematta
neuvonut Knutia. Tämän sanat ja vielä enemmän aavistus niistä
ikävyyksistä, jotka odottivat häntä itseään, jos tuli tunnetuksi,
että ehdotus oli hänen tekemänsä, ynnä tietoisuus siitä, että Knut
aivan arvelematta paljastaisi heidän salaisuutensa, vei täydelliseen
käännökseen.
Sitä paitsi oli Knut hänelle tästälähin tarpeeton. Neuvoston
syytökset tulisivat varmaan tekemään tarpeellisen vaikutuksen. Hän
saattoi hyötyä siitä, jos nuori mies joutui loitommalle...ja sitä
ei hän tahtonut lyödä laimin. Sisarensa, herra Pietari Turenpojan
emännän kautta oli hän tehnyt tuttavuutta herra Erik Juhananpojan
emännän, Cecilia rouvan kanssa. Hän ymmärsi, että heidän täytyi Sten
Sturen ja Kristina Gyllenstjernan kesken aiotun liiton johdosta
kuulua valtionhoitajan puolueeseen. Mutta hän tiesi myös, että Erik
herra oli ollut tanskanmielinen, ja jollei hän nyt enää ollut sitä,
johtui se hänen emäntänsä vaikutuksesta.
Cecilia rouva vältti niin paljon kuin voi kosketusta niiden rouvien
kanssa, joiden herrat ja miehet kuuluivat rauhanpuolueeseen. Siitä
huolimatta päätti Pernilla rouva käydä hänen luonaan, ja päätös
pantiin heti toimeen. Tällöin osoitti hän merkillistä käytösaistia.
Sanallakaan ei hän puhunut heidän herrojensa valtiollisista
mielipiteistä, mutta sitä vilkkaammin osanotostaan Kristina
Gyllenstjernaa kohtaan. Suurella näppäryydellä houkutteli hän nuoren
neitsyen puhumaan ja tuli pian vakuutetuksi, että hänen rakkautensa
kuului Sten Sturelle.
Ennen lähtöään pyysi hän puhua muutamia sanoja kahdenkesken Cecilia
rouvan kanssa, ja hänelle sanoi hän salavihkaan saaneensa tietoon,
että kaunista Kristinaa uhkasi suuri vaara.
"Millainen se muka on?" kysyi Cecilia hämmästyksissään.
Sitä ei Pernilla rouva tiennyt niin varmaan sanoa. "Kenen puolelta se
uhkaa?"
Niin, sitä ei hän voinut lainkaan sanoa. Mutta Cecilia tuumi, että
Pernilla rouva oli velvollinen ilmoittamaan, mistä hän oli sellaisen
tiedon saanut. Vastaus kuului, että Pernilla rouva oli kuullut sen
ainoastaan ohimennen, ja hänen oli mahdoton muistaa keneltä.
Cecilia rouva mietti hieman ja kiitti häntä antamastaan
varoituksesta, kuitenkin pyytäen vielä yhtä asiaa. Pernilla rouva
ihmetteli, mitä se mahtoi olla, mutta Cecilia rouvan hyväksi tahtoi
hän mielellään tehdä mitä voi.
"Asettukaa minun asemaani", vastasi tämä, "ja sanokaa minulle sitten,
mihin varokeinoihin ryhtyisitte".
Tähän oli Pernilla rouva niin valmistumaton, että hän punastui aivan
hiusmartoaan myöten.
"Mihin varokeinoihin?..." toisti hän aivan ymmällä.
"Olen varma, ettei kukaan voi minulle antaa tässä parempaa neuvoa
kuin juuri te, Pernilla rouva."
"Minun on mahdoton tietää..."
"Nainen, jolla on teidän tavaton ymmärryksenne, voi selittää paljon
-- jos tahtoo", lisäsi Cecilia rouva.
"Josko tahdon?"
"Osoittakaa olevanne ystäväni! Varoitus, jonka olette minulle
antanut, on herättänyt minussa pelkoa; mutta minä olen tietämätön,
millainen vaara en. Jollette sano mitään enempää, katson olevani
pakoitettu viemään Kristinan takaisin Ekaan. Enkä suinkaan pidä sitä
minään salaisuutena, että minut on teidän puolinainen viittauksenne
saattanut siihen."
"No niin; luulen, että on tarkoitus ryöstää neitsyt -- mutta varmasti
en sitä tiedä."
"Tarkoituksessa estää avioliitto?"
"Muuan onneton rakastaja!"
"Herra Knut Alfinpoika?"
Nyt punastui Pernilla rouva vielä helakammin kuin ennen. Hän tunsi,
ettei maksanut vaivaa kieltää, ja huudahti kiihkeästi: "Älkää
ilmaisko minua!"
"Ettehän ole sanonut mitään!"
"Luulen, että se on vain joutava päähänpisto. Mutta hän rakastaa
neitsyttä intohimoisesti."
"Kiitän teitä sydämestäni", virkkoi Cecilia rouva. "Nyt tiedän
kaiken, mitä tarvitsen."
"Älkää mainitko minua!"
"Luottakaa minuun, kyllä vaikenen!"
Mutta kun Pernilla rouva palasi kotiinsa, ei hän suinkaan ollut
tyytyväinen vierailuunsa. Hänestä tuntui, kuin Cecilia rouva olisi
osoittanut paljon suurempaa viisautta kuin hän itse, ja se suututti
häntä, sillä hän tahtoi mielellään olla kaikkia muita naisia
viisaampi ja ymmärtäväisempi.
Vielä oli yhtenä syynä levottomuuteen se, että hänen ollessaan poissa
oli herra Knut Alfinpoika käynyt hänen kotonaan ja ollut hyvin
pahoillaan, kun ei tavannut häntä. Hänenhän ei koskaan pitänyt enää
tulla, ja mistä syystä hän nyt kuitenkin teki niin?
* * * * *
Syytekohdat Svante herraa vastaan olivat lyhykäisesti seuraavat:
Valtionhoitaja oli jättänyt menemättä Kalmarin kokoukseen 1505 ja
vastoin valaansa riistänyt niiltä, jotka olivat matkustaneet Tanskaan
rauhanasioissa, heidän lääninsä ja saattanut heidät huonoon huutoon,
jonkatähden kukaan ei enää tahtonut mennä sinne niin kauan kuin
hallitus oli yksistään Svante Niilonpojan käsissä.
Edelleen ei hän ollut noudattanut neuvoston neuvoa, vaan sen
vastaisesti pitkittänyt sotaa, jonkatähden oli se vaara tarjona,
että rahvaan miehet ottaisivat jälleen vastaan kuninkaan ja hänen
poikansa, vastoin sekä Svante Niilonpojan että herrojen tahtoa.
Se rahasumma, jota kuningas vaati rauhan ehtona ja jota Svante
Niilonpoika ei tahtonut suostua maksamaan, oli niinikään yhtenä
syytekohtana.
Herrat eivät itsekään suostuneet siihen mielellään, Jumala nähköön,
mutta hätä ei lue lakia, ja heistä näytti suurelta järjettömyydeltä
sanoa haluavansa rauhaa, mutta olla antamatta tilaisuutta rauhan
saantiin; valtakunta olikin saanut kärsiä paljon enemmän vahinkoa
sekä maalla että merellä kuin vaadittu rahasumma oli arvoinen,
erittäinkin Åke Hannunpojan kuoleman kautta, menetyksen, jonka
rinnalla Kalmarin ja Borgholman takaisinsaaminen ei merkinnyt mitään.
Edelleen, lausuttiin, oli raha niin huonontunut, että kruunulta,
kirkolta ja ritaristolta hupeni pois viides osa heidän vuotuisista
koroistaan, ja sellaista ei kukaan kuningas tai herra ollut
täällä tai muissa valtakunnissa rohennut tehdä ilman neuvoston
perinpohjaista tutkimusta. Siihen sijaan, että rahanlyönnin ennen
toimittivat valantehneet rahamestarit, tapahtui se nyt linnassa,
neuvostolta kysymättä, vastoin vanhaa käytäntöä, rehellisyyttä ja
valtionhoitajan valaa.
Maalle oli sälytetty laittomia veroja neuvostoa kuulematta; moni oli
vastoin lakia ja oikeutta menettänyt perintömaansa. Valtionhoitaja
otti viljan lääneistään, mutta pani sitten väkensä vierailemaan
talosta taloon, yksinpä pappien ja vapaamiestenkin luona, ja hänen
rehumarskinsa panivat hänen hevosensa neuvoston talonpoikien maille,
näiden ollessa päivisin päivätöissään. Lopuksi oli valtionhoitaja
vastoin neuvoston tahtoa jättänyt Hemming Gaddin eroittamatta
Linköpingin hiippakunnasta ja sitä paitsi eroittanut ja asettanut
kihlakunnantuomareita ja laamanneja vastoin lakia.
Oheenliitetyssä kirjelmässä oli neuvosto antanut käskyn, että tämä
kirjoitus oli otettava valtakunnan rekisteriin ja Tukholman kaupungin
muistikirjaan sekä vielä kuulutettava kaikkialla valtakunnassa, niin
että kaikki tietäisivät heidän puolustuksensa ja että onnettomuudet,
joita mahdollisesti tapahtui, olivat valtionhoitajan aiheuttamat.
On selvää sanomattakin, että tämä kirjoitus, jonka vaikutuksista
ennen olemme maininneet, oli herättävä suurta huomiota. Se nostatti
puolueet toisiaan vastaan; kukaan ei jäänyt välinpitämättömäksi,
jokaisen täytyi olla myöten tai vastaan.
Nyt ei enää neuvosto taistellut ase kädessä vihollistaan vastaan,
kynällä hänet koetettiin kukistaa. Tämä ehdotus oli lähtöisin herra
Erik Trollesta ja molemmista piispoista. He tiesivät aivan hyvin,
ettei maan suurmiesten joukossa ollut ketään joka olisi kelvannut
johtajaksi. Svante Niilonpoika sitävastoin saattoi turvaantua, paitsi
omaa kykyään, myös vihattuun Hemming Gaddiin.
Mutta vielä enemmän merkitsi se, että näiden molempain takana oli
koko Ruotsin kansa, joka ei tahtonut tietää kenestäkään muusta
hallitusmiehestä kuin Svante Niilonpojasta.
Sten Kristerinpoika oli poissa suunniltaan. Useimmat
rauhanpuoluelaiset vetääntyivät syrjään. Mitäpä maksoi vaivaa ryhtyä
hommaan, kun kerran tiesi, että valtionhoitajan puolue oli voimakkain!
"Aikapahan näyttää", sanoi Mathias piispa.
"Herran käsi voi ylimielisen kurittaa", lisäsi Otto piispa tehden
ristinmerkin.
"Luulen, että sen tulee Hannu kuningas tekemään", jupisi Erik herra.
"Hänestä kenties tulee se rankaiseva sankari, jonka Herra lähettää
täyttämään tahtoaan", selitti Otto piispa.
"Mutta me emme tule katsomaan syrjästä, vaan ojentamaan kätemme
avuksi", huusi Sten herra.
"Sitähän toivoimmekin."
"Kuka masentaa kansan niskoittelun?"
"Heille ei voi kukaan mitään."
"Arkkipiispa voisi."
"Mutta hän ei tahdo."
"Kuinka niin?"
"Syytä ei tiedä kukaan."
"Minä tahdon puhua kansalle!" huusi Sten.
"Se ei hyödytä mitään!"
"Teitä ei pidetä kyllin arvossa."
"Jokainen _tietää_, että olette tanskanmielinen."
"He lähettävät Hemming Gaddin kimppuunne."
"Se mies on säätynsä häpeäpilkku", puuttui hurskas Mathias piispa
puheeseen.
"Hän on ainoastaan ja yksistään soturi."
"Se ei ole hänen suurin rikoksensa."
"Irstailusta en ole kuullut häntä syytettävän."
"Sellainen luetaan heikkoudensynteihin. Hän ei anna hänen
pyhyydelleen paaville, ei kirkon pääpapeille eikä ruhtinaille sitä
kunnioitusta, joka heille kuuluu. Maan kuninkaista puhuu hän aivan
kuin ne olisivat tavallisia ihmisiä. Mitä eroa hän tekee halvan
talonpojan ja jonkun maan suurmiehen välillä? Olen kuullut hänen
antavan etusijan edelliselle."
Ja pyhän kauhun valtaamana teki piispa Mathias ristinmerkkejä useaan
kertaan.
"Tässä on riittävästi syytä julistaa hänet kirkon pannaan!" huudahti
Otto piispa.
"Ja arkkipiispastamme, kuinka onkaan Hemming Gadd puhunut hänestä!...
Uskaltanut moittia hänen toimiaan!"
"Pysyn siinä, että valtionhoitajan suurin rikos on, kun hän kannattaa
tätä kadotettua syntistä; ja häpeällistä on, kun pakoitetaan muitakin
oleskelemaan hänen läheisyydessään", vastasi Otto herra.
"Sentähden kirjoitin herra Svante Niilonpojalle, ettei niitä
asemiehiä ja palvelijoita, jotka olen asestanut, velvoitettaisi
palvelemaan sellaisen miehen komennettavina."
"Eroitus papin ja tämän langenneen ihmisen välillä on yhtä suuri kuin
taivaan ja maan välillä."
"Hemming Gaddille on ihminen vain ihminen, ei mitään enempää."
"Mutta sellainenhan on yhteiskunnan mullistusta; siten revitään
kaikki olemassa oleva maahan!" huudahti Otto piispa.
"Pelkään sen vievän siihen!"
"Ja arkkipiispa sietää moista?"
"Jaakko Ulfinpoika on liian vanha; hänen seuraajansa on oleva
parempi."
"Sanotaan sen olevan herra Kustaa Trollen."
"Hän on eroittava vuohet laumastaan!"
"Onko Erik herralla vaikutusta poikaansa?"
"Suuressa määrin, sanotaan!"
"Meidän täytyisi kenties..."
"Niin me tosiaankin lyömme hänet laimin."
Ja molemmat isät lähestyivät Erik Trollea, joka edellisen aikana
oli koettanut vakuuttaa Sten herralle kuinka välttämätöntä oli
malttaa toistaiseksi mieltänsä. Hengelliset herrat yhtyivät tähän ja
poistuivat sitten yhdessä sen kanssa, jonka suosiosta he tästälähin
tulisivat erityisesti hyötymään.
Tämä keskustelu oli tapahtunut Sten Kristerinpojan kotona. Pernilla
rouva oli ollut näkymättömänä kuulijana. Hänen tapansa oli siten
ottaa selkoa olosuhteista. Sten herra tosin tavallisesti ilmaisi
hänelle mielipiteensä, mutta sen hän tiesi ennaltaan, ja hänelle oli
tärkeää tietää, mitä muut ajattelivat.
Kun Sten herra oli jäänyt yksin, purki hän ensin harminsa ja
kiukkunsa ilmoille polkaisemalla jalkaa lattiaan ja lyömällä nyrkkiä
pöytään mehevästi kiroten; sitten lähti hän rouvantupaan.
Neitoset sanoivat hänelle, että heidän hallitsijattarensa oli mennyt
salakamariin kirjoittamaan sisarelleen. Siellä odotti hän herraansa,
jos tämä halusi häntä puhutella.
Sinne saavuttuaan alkoi Sten herra heti päivitellä, mitä kurjia
raukkoja nämä kaikki valtaherrat olivat. He kyllä lorusivat suuria
sanoja, mutta heillä ei ollut tarmoa mihinkään toimintaan.
"Oletteko te parempi?" kysyi Pernilla rouva hymyillen.
"Mitä minä voin yksin?"
"Luullakseni ette mitään."
"On kyllä totta, että voisin asestaa viisisataa miestä; mutta mihin
se riittäisi?"
"Paljoonkin, jos ne ovat urhoollisia ja niitä johtaa suuri ja mainio
soturi."
"Ketä tarkoitatte?"
Hän odotti armollisen rouvansa vastaavan: herra Sten Kristerinpoikaa.
Sentähden oli hän kaikkea muuta kuin mieluisasti yllätetty, kun tämä
sanoi: "Herra Hemming Gaddia."
"Mitä te tiedätte hänestä?"
"Että hän on suuri soturi, sitä eivät voi kieltää hänen
vihollisensakaan."
"Oikea karhu!"
"Ei, leijona!"
"Tunnetteko hänet?"
"Tahtoisin tuntea."
"Seitsenkymmenvuotias ukko."
"Mutta nuori sielu!"
"Ruma kuin synti."
"Mutta suuri ajatuksiltaan!"
"Hahahaa!" nauroi Sten herra. "Niin, jos rakastutte häneen, niin
kernaasti minun puolestani. Minä tahdon, kuten ainakin myöntyväinen
herra, valmistaa teille tilaisuuden tehdä tuttavuutta hänen kanssaan.
Siitä voitte saada sopivaa huvia ollessamme poissa."
"Aiotteko lähteä pois?"
"Kyllä, viidensadan urhoni keralla."
"Sillävälin tahtoisin koettaa, voinko saada Hemming piispan
siirtymään meidän puolueeseemme."
"Yhtä hyvin voitte koettaa kuuta käännyttää."
"Toimittakaa hänet vain tänne luokseni."
"Onko se täyttä totta?"
"Täyttä totta."
"No, hullumpaa en ole kuullut. Mutta ollessani poissa en ole
vastuunalainen teidän hommistanne. Tehkää kuten hyväksi näette!"
Kun neuvoston yritys saada valtionhoitaja eroamaan oli mennyt
myttyyn, vetääntyivät useimmat osanottajat noloina syrjään. He
päättivät odottaa ja antaa ajan kulua. Sten Kristerinpoika sitä
vastoin oli kuin kahden tuulen tempomana, milloin eteenpäin, milloin
taapäin. Viisaus vaati häntä taipumaan muiden mukaan, mutta hänen oma
levoton, seikkailuja janoova sielunsa kehoitti häntä alottamaan omin
päin yllyttelyn, joka vähitellen laajentuisi yli koko maan. "Hankkia
sillä tavoin itselleen nimi, nousta henkilöksi, johon kaikkien
täytyisi katsoa ylös, olisi jonkin arvoista", sanoi Pernilla rouva
kiinnittäen terävät silmänsä häneen.
Sten herra ajatteli, kuinka monta kertaa hänet oli
välinpitämättömästi torjuttu, kun hän oli tahtonut antaa neuvoja
puolueen keskuudessa, kuinka vähän hänestä yleensä välitettiin. Hänen
emäntänsä sanat soivat hyväilevinä hänen korvissaan, ja ajatus kypsyi
päätökseksi. Hänelle oli sanottu, että rosvousta harjoitettiin hänen
läänityksessään Okselsuntissa, aivan Nyköpingin porttien edustalla.
Sinne hän lähtee ja hillitsee väkivaltaisuudet; mitä sitten tapahtuu,
sen saavat tulevaisuus ja olosuhteet määrätä.
"Pidättekö yhä kiinni siitä, että tahdotte tavata Hemming Gaddia?"
kysyi hän emännältään ennen lähtöään.
"Niin luulen!"
"Tahdon katsoa, mitä voin tehdä", vastasi hän. Ja niin tapahtui, että
Pietari Turenpoika, Sten Kristerinpojan pyynnöstä, koetti taivuttaa
Hemming piispaa käymään Pernilla rouvan luona.
"Minä en kuljeskele ympäri näyttelemässä itseäni", vastasi tämä
äreästi.
"Hän haluaa tutustua teihin."
"Tietääkö hän, että olen seitsenkymmenvuotias?"
"Hän tietää sen."
"Luonnoltani kuin pippuri ja suola!"
"Se on juuri hänen makuunsa."
"Mutta naiset eivät ole koskaan olleet minun makuuni."
"Teidän pitäisi kuitenkin hyvän asian tähden."
"Mitä yhteyttä on hyvällä asialla ja naisella?"
"Pernilla rouvalla on suuri vaikutus herraansa."
"Muuten ei hän olisikaan niin hullu kuin on."
"Hän oli hullu jo ennen kuin Pernillan nai."
"Silloin oli hän naimisissa toisen kanssa."
"Teistä on siis nainen aina syypää?"
"Aina!"
"Mutta nyt on Pernilla rouva mitä syvimmästi ihastunut teihin."
"Luuletteko hänen olevan ensimäisen?"
"En, en suinkaan, mutta..."
"Samoin kuin kaikki miehen nimelliset olen minäkin ollut heidän
ahdistelujensa uhrina."
"Mutta ette ole koskaan antanut houkutella itseänne?"
"Jos niin on tapahtunutkin kerran aikaisimmassa nuoruudessani, on
siitä jo niin kauan, että olen ehtinyt sen aikoja sitten pyyhkiä pois
muistostani."
"Tympeydellä!"
"Inholla! Nainen on astunut kärmeen sijaan; hän on paholaisen
edustaja."
"On poikkeuksiakin."
"Tiedän, että nainen on välttämätön paha suvun jatkamiseksi,
mihinkään muuhun ei hänen pitäisi koskaan ryhtyä."
"Luulin, että olette tuntenut monia ylevämielisiä ja jaloja naisia."
"Niin olenkin; erittäinkin yhden... Hän melkein pani periaatteeni
horjumaan."
"Elääkö hän?"
"Ei, Herralle kiitos!"
"Ilahuttaako se teitä?"
"Pelkäsin alituiseen saavani kuulla hänestä jotakin, joka saisi minut
ajattelemaan: 'Hän ei ole parempi kuin muutkaan'."
"Hän kuoli kuten oli elänytkin?"
"Ja minä sain pitää uskoni."
"Asetatte siis sittenkin naisen korkealle."
"Poikkeus ei kumoa sääntöä."
"Mutta sen pahan, minkä muuan suuresta enemmistöstä saisi aikaan,
voitte nyt estää."
"Millä tavoin?"
"Pernilla rouva noudattaisi tahtoanne."
"Silloin on hänellä joku juoni mielessä."
"Minä en ymmärrä, millainen se olisi."
"Ette, sen kyllä uskon. Kuka käsittää naisten juonet! Ne ovat kuin
hiekkajyväset meressä."
"Mutta te ette pelkää niitä?"
"Ei, minä en niitä pelkää", huudahti piispa kiihkeästi; "mutta hän
voi kutsua jonkun paremman ihailijan."
"Hän tarvitsee jotakin aivan päinvastaista."
"Jonkun joka lukee lakia hänelle?"
"Vakavasti ja ankarasti."
"Hän pyörtyy kuullessaan sellaista."
"Ei, hän antaa sanan sanasta."
"Sen jättää hän kauniisti sikseen, jos joutuu minun kanssani
tekemisiin."
"Silloin olisitte te ensimäinen, jolle hän jäisi vastauksen velkaan."
"Hyvä, minä tulen sitten!"
Ja piispa Hemming Gadd meni samana päivänä tervehtimään rouva
Pernilla Niilontytärtä.
Tämä otti hänet vastaan syvällä kunnioituksella. Hänelle tarjottiin
mukavin lepotuoli ja pöytään tuotiin hänen mieliruokiaan. Talon
emäntä kuunteli ihaillen hänen puhettaan, ja vaikka hän alussa
olikin ankara ja harvasanainen, pehmeni hän vähitellen. Kun hän
kysyi Pernilla rouvalta, tahtoiko tämä katsella häntä kuten mitäkin
ihmeotusta, vastasi toinen, että hän voisi tehdä saman kysymyksen
hänelle.
"Mutta miksi olette sitten pyytänyt minua tulemaan tänne?" huudahti
piispa ojentautuen mukavasti pehmeään nojatuoliin.
"Voisin vastata", lausui Pernilla rouva, "että olen pyytänyt teitä
tulemaan osoittaakseni teille kunnioitustani ja ihailuani."
"Vai niin, vai se on syynä", virkkoi piispa välinpitämättömästi ja
hieman ivallisesti.
"Niin, muuten olisin hiljaisuudessa tyytynyt seuraamaan teitä
toiveineni."
"Yhä parempaa!... Mitä siis toivotte?"
"Että voittaisitte vihollisenne."
"Kotoiset voi ulkomaiset?"
"Viimeksi mainitut voitatte rukouksittanikin."
"Edellisiä taasen halveksin."
"Siinä teette väärin."
"Kuinka niin?"
"He ovat vaarallisimmat."
"Te olette yksi heistä."
"Olen vain näön vuoksi."
"Ettekö todella?"
"Ei ole ainoatakaan miestä, jota kohtaan tunnen niin syvää ja
rajatonta kunnioitusta kuin Hemming Gaddia kohtaan."
"Sellaista karhua."
"Leijona hän on rohkeudessa ja urhoudessa."
"Katkera sanoissaan."
"Suuri ajatuksissaan ja toimissaan."
"Häikäilemätön."
"Kuten totuus."
"Taipumaton."
"Kuten oikeus."
"Vihattu ja inhottu."
"Pikkumaisuuden kadehtima."
"Tekö häntä otatte puolustaaksenne!" kivahti piispa ylen kiihkeästi.
"Sitä olen tehnyt kauan."
"Ja mitä olette voittanut?"
"En mitään!"
"Näettekös! Sellaisia ovat ihmiset!"
"Minäkin halveksun heitä."
Ja taitavuudella, jonka Pernilla rouva oli paljolla harjoituksella
saavuttanut, kertoi hän yksityisestä elämästä pikku juttuja,
jotka kaikki koskivat piispan ystäviä. Hän teki sen näppärästi ja
hauskasti, ja Hemming piispalla oli siitä suurta huvia.
Kun hän ensi vierailunsa jälkeen sanoi jäähyväiset, sanoi Pernilla
rouva hänelle, ettei niin äkkipäätä voinut muistaa kaikkea, mitä piti
hänelle sanoa. Se tulisi mieleen vähitellen. Heidän keskustellessaan
saisi piispa vähitellen tietää paljon, mikä häneltä oli pidetty
salassa.
Hemming piispa oli seurannut Tukholmaan sen taalalaislähetystön
mukana, joka oli lähetetty vakuuttamaan Svante Niilonpojalle kansan
järkähtämätöntä uskollisuutta neuvoston syytöksiä vastaan. Hän viipyi
sittemmin kaupungissa pitääkseen silmällä rauhanhäiritsijöitä; niiksi
nimesi hän rauhanystäviä. Jos nousisi taistelu, saisi hän lähteä
jälleen.
Sten Sture pyysi häntä olemaan läsnä hänen häissään, ja piispa
suostui, ei niinkään tehdäkseen hänelle mieliksi kuin sentähden, että
tiesi olevan niin monta, joita suututtaisi hänet nähdessään.
Sillävälin oli hän toimetonna, ja hän väitti, että juuri
toimettomuutensa tähden hän meni Pernilla rouvan luo yhä useammin,
kunnes se lopulta tapahtui joka päivä. Vanhalla piispalla ei
ollut koskaan ollut ketään häntä vaalimassa, koskaan ei ollut
naiskäsi tasoitellut lepotuolissa tyynyjä hänen päänsä alle tai
ilahuttanut häntä päivällisellä. Kukaan ei ollut pannut parhaita
paloja hänen lautaselleen tai kysynyt, mikä hänestä parhaiten
maistui. Ne vaikuttavat kieltämättä viehättävästi kaikki nämä pikku
huolehtimiset. Mies tuntee aina tämän sulon, eikä suinkaan vähimmin
se, joka vasta seitsenkymmenvuotiaana pääsee sen makuun. Alussa pyysi
hän hyvää rouvaa olemaan huolehtimatta hänestä, mutta pian viehättyi
hän siihen aivan tietämättään.
Pernilla rouva pyysi häntä jokapäiväiseksi päivällisvieraakseen. Hän
hylkäsi kutsun nauraen, mutta se ei estänyt häntä tulemasta joka
päivä uudestaan. Väliin Pernilla rouva luki hänelle, kunnes hän
nukahti pehmeään lepotuoliin. Herättyään meni hän etuhuoneeseen,
josta hän tavallisesti löysi Pernilla rouvan yksin, askartelemasta
käsitöineen. Piispa oli silloin tavallisesti parhaimmalla tuulella.
Hän oli syönyt hyvin, nukkunut hyvin, kukaan ei ollut häntä
suututtanut. Kaksi kaunista silmää oli valvonut hänen hyvinvointiaan,
ja ainoaksi palkinnoksi siitä vaadittiin, että hän viihtyisi hyvin.
Pernilla rouva oli sanonut:
"Mitä tahdon teille sanoa, sen saatte tietää ainoastaan vähitellen."
Nämä sanat eivät koskaan menneet hänen mielestään; hän mietiskeli
niitä. Tekemättä mitään suoranaisia kysymyksiä koetti hän tutkistella
häntä ja sai ilmi ainoastaan sammumattoman vihan kaikkia omia
vihollisiaan kohtaan. Ei mennyt ainoatakaan päivää Pernilla rouvan
ilmoittamatta jotakin, mikä oli muistamisen arvoista. Mutta kaikki
mitä hän sanoi, oli ikäänkuin karvas lääke hyvin sokeroituna. Se ei
maistunut pahalle, mutta teki vaikutuksensa.
Piispan vihollisilla ei Pernilla rouva tarkoittanut ainoastaan
rauhanystäviä, ei, hänen oma puolueensakin tuomitsi häntä ankarasti
ja väärin.
"Minä tiedän sen, minä tiedän sen!" saattoi piispa toistella kävellen
huoneessa edestakaisin.
"Herra Svante Niilonpoikakaan ei edes ole poikkeuksena."
"Hänessä se on ainoastaan heikkoutta."
"Pettää sellainen ystävä!"
"Sitä ei hän ole tehnyt."
"Luotettava hän ei ole."
"Sitä ei ole kukaan."
"Ettekö tekään ole ollut?... Milloin petitte hänet tai isien maan?"
"Sitä en ole tehnyt koskaan!"
"Enkö jo sanonut! Mutta millaisen kiitoksen olette saanut kaikesta
mitä olette tehnyt?"
"Huonon kyllä."
"Jos olisin ollut teidän sijassanne, luulen, että olisin luopunut
sellaisista kiittämättömistä."
"Olen rakastanut, olen palvellut tätä maata, ja kansa on seurannut
minua urotöihin."
Sillä viehättävällä kaunopuheisuudella, joka oli hänelle suotu,
kuvaili hän, kuinka hän oli kärsinyt ja taistellut, kestänyt kaikki
tämän kalliin synnyinmaan tähden.
"Palkkanne on ollut kiittämättömyys, pilkka ja häväistys", puuttui
Pernilla puheeseen.
"Minä vastaan samalla mitalla."
"Mutta se kirvelee."
"Viisi siitä! Vielä tulee mullistus, joka murtaa vanhan ja lahon."
"Kuka silloin pysyy puolellanne, jollei teillä ole ystäviä?"
"Minulla on kansa. Se ei petä minua."
"Kurja kansa, joka ei käsitä teidän arvoanne; teidän täytyy vihata
sitä."
"Niin teenkin."
"Ja toivoa kostoa."
"Niin, kostoa jokaiselle petturille."
"Mutta miten kostaa?"
Piispa vaikeni hetken.
"Päästämällä Tanskan kuninkaan maahan", sanoi hän nauraen.
"Sitä tahtovat rauhanystävätkin."
"Eivät kaikki."
"Mitä silloin tapahtuisi?"
"Hän tekisi maan suurmiehille samaa tuhoa kuin hänen edeltäjänsä ovat
tehneet rahvaalle."
"Sitä hän ei uskalla."
"Hänen täytyy uskaltaa, muuten ottavat he pian vallan takaisin."
"Toivotteko, että hän tekisi niin."
"Melkeinpä toivon väliin."
"Niin, se olisi kauhea kosto."
"Ei kauheampi kuin heidän käytöksensä; kuinka monet tuhannet ovatkaan
saaneet kärsiä heidän tähtensä!"
"Luuletteko, että lopulta joudutaan siihen."
"Kaikesta päättäen."
"Kuinka ihmeellistä on puhua teidän kanssanne", sanoi Pernilla. "Niin
valaisevaa!"
"Kuten salamat pimeydessä", huudahti piispa. "Olisinpa neljäkymmentä
vuotta nuorempi, tulisi minusta uusi Engelbrekt."
"Ja jos minä olisin mies, tarttuisin miekkaan ja seuraisin teitä",
jatkoi Pernilla innokkaasti.
"Mutta nyt olen minä vanha ukko ja te olette heikko nainen."
"Mutta lujatahtoinen."
"Missä suhteessa?"
"Minä vien aikeeni lävitse."
"Onnistuuko se?"
"Minun on onnistunut saada teidätkin tänne."
"Niin, en tiedä, kuinka se on käynyt."
"Tulitte ensi kerran uteliaisuudesta."
"Se on totta, olette minulle arvoitus."
"Niin olen itsellenikin."
"Onko meidän ratkaistava se yhdessä?"
"Se olisi suurin hyvätyö."
"Tahdotteko vastata kysymyksiini?"
"Kysykää mitä tahdotte."
"Oletteko onnellinen avioliitossanne?"
"Kuinka sen asian ottaa! Herrani on ainoastaan toisten tahdon
välikappale."
"Teidänkin?"
"Hän ei neuvottele koskaan kanssani, enkä minä puutu hänen
asioihinsa."
"Mutta teillä on kuitenkin toivomuksia!"
"On kyllä."
"Mitä toivotte?"
"Että hän seuraisi teitä."
"Minua? Olenko siis teidän sankarinne?"
"Niin olette!"
"Merkillistä, että minulle on tapahtunut tällaista vasta tultuani
seitsemiin kymmeniin! Sanokaa minulle, tarkoitatteko sillä, että
hänen olisi kuuluttava samaan puolueeseen kuin minunkin?"
"Ettehän te kuulu mihinkään puolueeseen."
"Kuulun kyllä, valtionhoitajan!"
"Ette kokonaan."
"No, isänmaan sitten!"
"Niin, ja siksipä teitä ihailenkin. Siksi en viihdy yhtä hyvin
kenenkään muun seurassa. Huolimatta kaikista niistä epäilyksistä,
joita olette herättänyt mielessäni!"
"Mitä nyt tarkoitatte?"
"Ettekö ole sanonut minulle, että molemmat puolueet ovat yhtä
epäluotettavia, kenties enimmän valtionhoitajan, koska hän torjuu
luotaan ja kohtelee halpamaisesti suurinta asemiestään!"
"Toiset eivät ole sen parempia!"
"Yhtä hyviä siis!... Olette sanonut minulle, kuinka on käyvä
vastaisuudessa. Eikö silloin voi olla samantekevää, mille puolelle
kuuluu, jollei ole ansiokastakin jouduttaa, mitä ei voi estää..."
Piispa tuijotti vastaamatta eteensä.
* * * * *
Pernilla rouva oli jo saavuttanut yhden tarkoituksistaan; kaikkialla
kaupungissa puhuttiin tiheistä, lopulta jokapäiväisistä käynneistä,
joita Hemming Gadd teki Kristerinpojan emännän luo. Kukaan ei
uskonut, että hän, naisvihaaja, olisi viehättynyt niin vähän
miellyttävään naiseen kuin Pernilla rouvaan, ja täytyi siis olla
olemassa joku valtioviisaudellinen syy. Kumpikohan heistä aikoi
käännyttää?
Pietari Turenpoikaa ei ollut vähän hämmästyttänyt se vaikutus, minkä
Pernilla oli saavuttanut piispaan. Niin hyvin hänet kuin hänen
emäntänsäkin kutsuttiin usein Pernilla rouvan luo, ja aina kohtasivat
he siellä Hemming herran. Seurassa ei Pernilla virkkanut sanaakaan
valtiollisista kysymyksistä, hän käyttäytyi piispaa kohtaan kuin
kuuliainen tytär, ja jokaisesta näytti, että hän oli tullut tälle
melkein välttämättömäksi.
Katarina kysyi, mikä hänen tarkoituksensa oli.
"Hän miellyttää minua", vastasi Pernilla.
"Mutta liikkuu niin kummia puheita?"
"Sen huonon maineen, mihin Hemming piispa minut saattaa, luulen kyllä
voivani kantaa", sanoi Pernilla nauraen.
"Tässä ei ole puhe huonoista, vaan vaarallisista huhuista."
"Mitä huhutaan?"
"Sanotaan, että piispaa on pyydetty nousemaan Sten Kristerinpoikaa
vastaan."
"Onko hän kieltäytynyt?"
"Hän kuuluu vastanneen, että sen saa tehdä joku toinen."
"Nyt voin olla ylpeä!" vastasi Pernilla.
"Siitä pahasta, mitä olet saanut aikaan."
"Siitä voitosta, minkä olen voittanut. Niin vähäpätöinen kuin
olenkin, olen voittanut Hemming Gaddin."
"Mitä sillä tarkoitat?"
"Tahdon olla kellossa heilurina, joka panee koneiston käymään."
Sillävälin puhuivat piispa ja Pietari herra samasta asiasta.
"Lankoni on menetellyt kuin mielipuoli", virkkoi viimeksimainittu.
"Neuvosto ei voi olla tuomitsematta häntä ankaraan rangaistukseen."
"Olkaa varma, neuvosto antaa koko asian raueta! Hän on tahtonut
kehoittaa kansaa kapinaan, hän on rosvonnut ja ryövännyt sen tekosyyn
nojalla, että hänen läänityksessään on tehty samoin. Milloin onkaan
vaadittu rangaistusta sellaisesta?"
"Se olisi lain ja oikeuden mukaista."
"Mielivalta on muuttunut laiksi. Ken tahtoo muuta lakia lukea, hän on
melkein tuomittu hengiltä."
"Te kieltäydyitte lähtemästä häntä vastaan?"
"Jos olisin lähtenyt, olisi se maksanut hänen henkensä!"
"Tahdoitte säästää häntä?"
"Hän ei ole pahempi kuin toisetkaan!"
"Tanskalaisystävä? Tanskalaiseksi ette kai muutu koskaan!"
"En mieleltäni, mutta se ei estä minua kannattamasta tanskalaisten
asiaa."
"Ruotsin vahingoksi?"
"Jos kuolintuskat käyvät liian pitkiksi, otan mieluummin niitä
lyhentääkseni."
"Kuinka useasti olen kuullut teidän sanovan, ettei kansaa, joka
tahtoo puolustautua, voida voittaa."
"Minun olisi pitänyt lisätä: Jollei tätä kansaa ole sulettu
piikkiaitaukseen, jota ympäröivät kavaltajat."
"Ne ovat kovia sanoja!"
"En ota niitä takaisin. Meille on pahat ajat tulossa."
"Vieläkö pahemmat kuin entiset?"
"Hansakaupungit luopuvat meistä. On tehty sopimus niiden ja Tanskan
välillä."
"Mitä se sisältää?"
"Hyökkäys- ja puolustusliiton!"
"Ehdot?"
"Erioikeudet vahvistetut! Tanskalainen laivasto lähtee Viipuriin ensi
avovedellä."
"Ja Gunilla rouva kirjoittaa, että kaikki tahtovat käskeä eikä kukaan
totella."
"Venäläiset antavat pian kuulla itsestään. Nuori kuningas oleskelee
Norjassa kooten joukkoja lähintä sotaretkeä varten. Ja Åke
Hannunpoika on kuollut!"
"Mutta Hemming Gadd elää!"
"Mitäpä hän voi?"
"Paljon, jos hän tahtoo! -- Ja hän tahtoo kyllä!"
"Älkää luottako siihen!"
"En usko koskaan, että hän pettää maansa!"
"Eikö häntä ole petetty?"
"Sellaista sankarimainetta ei mikään turmele."
"Sen laita on niin ja näin!"
"Vilppi unhotetaan, mutta maine elää ja levenee yli maailman."
"Se on kyllä totta!"
"Ja teillä on sellainen maine säilytettävänä."
"Taitaapa olla!"
"Teidän loitsustanne nousee kansa kuten ennenkin."
"Sopiihan koettaa!"
Ja niinkuin sotaorhi hätkähtää torventoitotuksen kuullessaan, niin
kohotti piispakin päänsä. Kauna, ynseys, kostonhalu haihtui pois kuin
akanat tuuleen. Hän oli jälleen luja, luottavainen isänmaan sankari,
josta ei mikään näyttänyt mahdottomalta, kun se koski isien maata.
"Ei meidän maaltamme puutu keinoja itsepuolustukseen", sanoi hän. "Ja
olen ikimuistettavan veljenne kanssa yhtä mieltä siinä, että jos vain
tahdomme käydä käsiksi, voimme kyllä puolustaa itseämme."
"Se on minunkin vakaumukseni."
"Tahdon puhua valtionhoitajalle. En suinkaan olisi haluton nyt heti
lähtemään Taalainmaahan valmistamaan rahvasta."
"Mutta vuodenaika -- korkea ikänne!"
"Pyh! Ikä ei ole riippuvainen vuosista, vaan sisäisestä voimasta."
Keskustelu Pietari Turenpojan kanssa oli ikäänkuin herättänyt
Hemming Gaddin. Hän oli tuntenut unteloisuutta, veltostumista. Ensi
kerran elämässään oli hänelle tapahtunut, että hän oli antautunut
vaikutelmille, jotka eivät lähteneet hänestä itsestään... Mutta
Pernilla oli lausunut hänen salaisimmat ajatuksensa; ajatukset, jotka
ainoastaan salaman tavoin olivat välähtäneet hänen sielussaan ja
sitten äkkiä kadonneet. Nyt olivat ne saaneet muodon, hän saattoi
aivan nähdä ne sielunsa silmin, mutta hän oli utelias tietämään,
osasiko pikku nainen tosiaankin lukea hänen ajatuksensa, tuo nainen,
jonka salaisia tarkoituksia häneen nähden hän ei ollut onnistunut
saamaan selville.
Edellä kerrotun keskustelun jälkeisenä päivänä sai Pernilla rouva
Nyköpingistä kirjeen, jossa ilmoitettiin, että hänen herransa oli
pahasti haavoittunut. Pernilla rouvan oli pakko lähteä matkalle,
mutta eräässä kirjeessä ilmoitti hän tästä piispalle ja toivoi
elävänsä hänen muistossaan pikaiseen palaamiseensa saakka.
9.