"Mikä suurta on, se tapahtuu hiljaa!" Ja hiljaa oli Erik Turenpoika
vaikuttanut sen läänin hyväksi, minkä hallitusmieheksi hänet oli
asetettu. Surut ja huolet ojensivat joka hetki toisilleen kätensä,
mutta hän kantoi edelliset kuten mies, ja jälkimäiset veivät kaiken
hänen aikansa. Olemme jo ennen maininneet, että hänen päässänsä oli
kauan pyörinyt kanavan rakentaminen Olavinlinnan ja Viipurinlinnan
välille.
Vaarat idästä uhkasivat aina tanskalaiskahakoiden yhteydessä. Vuonna
1540 oli taasenkin tullut Suomeen kova vuosi, ja ankara linnanherra
päätti, hankkiakseen kansalle työtä, todenteolla ryhtyä hommaamaan
kulkuväylää Saimaan ja Viipurinlahden välille.
Työ alkoi. Satoja ihmisiä oli siinä käsin. Kaivokset Saimaan
rantasärkillä olivat vielä viiden vuosisadankin jälkeen todistavat
Erik Turenpojan mahtavan hengen voimasta ja rohkeudesta.
Työn keskeytyksen sai aikaan voimakkaampi tahto kuin hänen omansa.
Joka päivä meni ritari työtä katsomaan ja jouduttamaan, ja aina
seurasi häntä nuorukainen, jolla oli niin mustat salamoivat silmät.
Se oli Sakko, mustalaispoika, joka nyt kuudentoista vuotiaaksi
ehtineenä oli tummasta ihostaan huolimatta kaikkien naisten ihailun
esineenä. Itse ei hän näyttänyt välittävän kenestäkään muusta
kuin ritarista. Tämän toivomusten arvaaminen ja hänen käskyjensä
täyttäminen näytti olevan hänen ainoa pyrintönsä.
Seuratessaan ritarin jälestä ja luullessaan olevansa huomaamatta
koetti hän tarkoin asettaa jalkansa juuri siihen, mihin ritari oli
juuri astunut. Gunilla rouva kertoi tästä nauraen herralleen.
"Hänen ikäisellään on aina joku, jota ihailee", vastasi Erik. "Hän
kyllä löytää pian toisen ihailun esineen."
"Kaikki neitoseni ovat hurmaantuneet häneen!"
"Ja hän?"
"Hänen ylistyksekseen täytyy minun sanoa, että hän välittää heistä
hyvin vähän."
"Hän kaipaa kai omaa kansaansa."
"Heidänkö luokseen hän menee, kun väliin katoaa täältä ja on poissa
viikkokausia?"
"Niin luulen!"
"Heiltä ei hän oppine mitään hyvää."
"Ei ole helppo opettaa Sakolle mitään!" sanoi ritari.
"Tiedän kyllä, olenhan niin monta kertaa koettanut opettaa häntä
lukemaan."
"Se ei varmaan onnistu koskaan!"
"Kyllä hän koettaa parastaan tehdäkseen minulle mieliksi, mutta
silloin näyttää hän niin onnettomalta, että pian päästän hänet
menemään."
"Mustalaisveri ei voi pysyä paikoillaan."
"Meidän pikku Annaamme kohtaan osoittaa hän ihmeellistä
kärsivällisyyttä ja tekee mitä tyttönen tahtoo."
"Heliihän hän Akseliakin."
"Minä pelkään heidän hurjia leikkejään."
"Sakko suojelee häntä."
Tämä keskustelu tapahtui kamarissa rouvantuvan perällä, jossa ritari
päivittäin vietti muutamia tunteja keskustellen emäntänsä ja leikkien
lastensa kanssa. Kaksi tyttöstä astui sisään tervehtimään isäänsä. He
niiasivat syvään ovella ja pysähtyivät sinne, kunnes saivat käskyn
tulla lähemmäksi.
Silloin tulivat he siveästi suutelemaan isäänsä ja äitiään kädelle,
ja vasta sitten, kun ensiksi mainittu oli ottanut heidät polvilleen,
hyväillyt heitä ja leikkinyt heidän kanssansa, jätettiin juhlamenot
sikseen, ja kaikki kolme olivat iloisia lapsia.
Nämä hetket olivat Gunillan onnellisimmat. Oli kuin hänen sydämensä
olisi ollut hänen silmissään, niin ihastunein katsein katseli hän
kaunista ryhmää.
Vanhin, Kaarina, oli äitinsä ilmetty kuva, mutta päinvastoin kuin
tällä oli hänellä kiihkeä, tuittupäinen luonne.
"En ymmärrä, kuinka hänelle on käyvä", sanoi Gunilla rouva huoaten.
"Hän saa aikanaan kuten sinäkin herran, joka on ankara ja tuima."
"Ei, lempeä sinä olit, kuinka minulle olisikaan muuten käynyt?"
"Ja minulle, Gunilla, jos olisit lähtenyt luotani?"
"Rakas, armas herrani! Sanokaa, oletteko oikein tyytyväinen minuun?"
"Olen, täysin tyytyväinen", vastasi ritari hymyillen.
"Mutta kun Märta rouva oli täällä, saatoitte puhua hänen kanssansa
niin monista tärkeistä asioista, ja minä kuulin teidän sanovan, että
oli suuri ilo jutella niin viisaan ja ajattelevan rouvan kanssa."
"Se on totta!"
"Mutta niin ette puhu koskaan minulle?"
"Oletko mustasukkainen?"
"Kyllä hieman!"
Samassa kuului kimakka kirkuna pihalta, sitä seurasi vielä toinen.
"Se on Akseli!" huudahti Gunilla rouva ja riensi ikkunan luo.
Erik herra seurasi häntä. Mutta ulkona pihalla ei ollut ketään muita
kuin Sakko. Hän makasi kieritellen hiekassa ja nauroi kovaäänisesti.
Mitä tämä kaikki merkitsi? Silloin kuului uudestaan valittava huuto,
ja kas, ylhäällä räystäskourulla istui nuori Akseli.
"Kaikki pyhimykset, poikani!" huusi Gunilla rouva.
"Ole huoletta, sillä ei ole mitään vaaraa!" vastasi ritari nojautuen
ulos ikkunasta.
"Sakko!" huusi hän.
Poika seisoi heti jaloillaan.
"Tahdon heti puhutella poikaani!"
Poikanen kapusi muurille kuin kissa. Hän pysyi kiinni pienimmässäkin
kiveyksen kulmakkeessa, ja kun hän vihdoin oli ylhäällä, tarttui hän
pojan vyötäröön ja kapusi alaspäin yhtä ketterästi kuin oli mennyt
ylöskin.
Gunilla rouva tohti pelästyksissään tuskin hengittää; hän odotti,
että molemmat syöksyisivät alas nurinniskoin.
Mutta Sakko laski pojan varovasti maahan ja kopisteli tomua hänen
takistaan pilkallisesti hymyillen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:
"Ei edes sekään ole kärsinyt vahinkoa."
Heloittavan punaisena tuli poika vanhempiensa luo; häntä hävetti se,
että oli ollut niin arka.
"Ken leikkiin ryhtyy, hän leikin kestäköön", sanoi isä.
"Minä pyydän Sakkoa viemään minut sinne ylös, enkä minä huuda",
vakuutti kuusivuotias Kaarina.
Gunilla rouvan selitys, ettei hän sallinut heidän kummankaan ottaa
osaa sellaisiin leikkeihin, ratkaisi asian.
Mutta lorun loppu oli, että Sakko luikki tiehensä, joko peläten toria
tai muusta syystä. Kukaan ei ollut nähnyt hänen menevän, kukaan
ei tiennyt, mihin hän oli mennyt, mutta kaikki kaipasivat häntä.
Ritarista, hänen emännästään, heidän lapsistaan aina vähäpätöisimpään
kyökkipoikaan olivat kaikki häneen mieltyneet, tunsivat osanottoa,
jopa ihailuakin häntä kohtaan.
Epäilemättä turhamaisuus oli Sakon luonteelle ominainen piirre,
eikä hän varmaan olisi sietänyt sitä, joka olisi ollut hänelle
välinpitämätön. Jos hän sitä vastoin kuuli ympärillään tunnustuksen
huudahduksia tai näki kauniin neitosen heittelevän helliä katseita,
silloin ei hänen riehakalla hilpeydellään ollut mitään rajoja, ja
hurjilla uhkateoillaan saattoi hän usein saada kauhuihinsa sen, jonka
sydän oli juuri tulvehtinut hellistä tunteista.
Nuhteita ei hän kärsinyt koskaan ja kuritusta vielä vähemmän. Lapsena
oli hän kerran saanut linnanvoudilta selkäänsä, mutta sen jälkeen
piiloutui hän heinäparvelle, ja kun hänet useiden päivien perästä
sattumalta sieltä keksittiin, oli hän melkein nälinkuolias. Kun
häneltä kysyttiin, miksei hän ollut tullut ilmoille, vastasi hän,
ettei hän koskaan olisi sitä tehnyt vapaasta tahdostaan.
Siitä pitäen sai hän olla omassa vapaudessaan. Gunilla rouva saattoi
joskus tehdä hänelle muistutuksia, mutta vaikka hän silloin olikin
vaiti, osoitti hän sitten rouvalle silmiinpistävää kylmyyttä.
Mutta jos kerrottiin muista nuorukaisista, joilla oli ollut samoja
vikoja kuin hänelläkin, mutta olivat ne jättäneet, silloin kuunteli
hän jännitetyllä tarkkaavaisuudella, ja silmien vilkunnasta saattoi
huomata, kuinka suuresti se kiinnitti hänen mieltään.
Rakkauteen ja uhraavaisuuteen oli hän pystyvämpi kuin kukaan. Erik
herran ja Gunillan puolesta olisi hän vähintäkään arvelematta
uhrannut henkensä. Kaarinakin oli hänelle hyvin rakas.
Kun ritari kertoi hänelle hänen mummonsa, Valmyran, kuolemasta,
joutui hän kovan pelästyksen valtoihin.
"Kuollut", huudahti hän, "kuollut ilmoittamatta minulle!"
"Kuinka hän olisi voinut tehdä sen?"
Kyynelet syöksähtivät hänen silmistään, ja hän värisi kuin kovan
vilutaudin kourissa.
"Hillitse mieltäsi", sanoi ritari. "Sellainen suru on epämiehekästä,
ainoastaan naiset valittavat."
Hän lakkasi itkemästä aivan kuin taikaiskulla ja seisoi kalpeana ja
näköjään tyynenä ritarin edessä.
Tämän jälkeen hän ensi kerran lähti tiehensä.
Kun hän palasi viiden päivän kuluttua, kysyi ritari häneltä, missä
hän oli ollut.
"Metsässä!" vastasi hän.
"Mitä varten siellä?"
"Tavatakseni Valmyran."
"Etkö ole ristitty, Sakko?"
"Ristihän se Hollolan pappi."
"Eikö hän sanonut sinulle, etteivät kuolleet palaa jakaisin?"
"Väliin se kuitenkin tapahtuu."
"Oletko nähnyt mitään näkyä?"
"En vielä."
"Mutta luulet näkeväsi?"
"Valmyra on luvannut!"
"Ilmestyä sinulle?"
"Niin, herra!"
"Pappi on sanova sinulle, että sellaiset ajatukset ovat Jumalan
käskyjä vastaan."
"Jumala ja Väinämöinen ovat yksi ja sama."
"Väinämöinen on pakanain jumala!"
"Silloin olen minäkin pakana!"
"Vaikka sinut onkin ristitty?"
"Minä uskon Väinämöiseen ja Ilmariseen, kuten isäni, veljeni ja
sisareni ovat tehneet ennen minua."
"Valmyra sanoi, ettei sinulla ole ketään sukulaisia."
"Kaikki ne, jotka harhailevat ympärinsä kuten metsän otukset, joilla
on taivas kattonaan ja suuri metsä makuukamarinaan, kaikki ne ovat
Valmyran sukulaisia ja ystäviä, ja he ovat minunkin."
"Tahdot kenties jättää meidät?"
"Ei, tahdon palvella ja kuulla teitä; mutta tahdon mennä ja tulla
vapaasti."
"Oppia et tahdo mitään?"
"Osaanhan ohjastaa hevosta. Heittää keihään, niin että se sattuu
otusta keskelle rintaa, osaan yhtä hyvin kuin joku muukin. Luulen
myös osaavani ampua nuolen vihollisen sydämeen, ja vaikkapa
silmäänkin! Mitä vielä tarvitaan?"
Sakko näytti ritarista melkein nuorelta atleetilta, seistessään siinä
pystypäin, ylpeänä ja tyynenä.
"Pakanalle riittää se yllinkyllin", sanoi hän. "Kristityn sitä
vastoin tarvitsee osata paljon enemmän."
"Jahkahan minusta tulee se, kysyn sitten", vastasi Sakko nopeasti.
Täten oli keskustelu lopussa eikä siihen koskaan palattu, mutta Erik
herra pääsi pian siihen kokemukseen, että pakanan sydämeen voi väliin
luottaa varmemmin kuin sellaiseen, joka on kristitty -- ainoastaan
nimeksi.
Niissä mieslukuisissa joukoissa, jotka virtailivat ottamaan osaa
kaivostöihin, oli useita ennen aikojaan kumartuneita. Heidän
kasvonsa olivat nälän ja huolten kuihduttamat, silmät alituiseen
kiintyneet maahan. Siellä oli heillä työnsä, mistään muusta eivät he
välittäneet. Nämä olivat kunnollisimpia, luotettavimpia työmiehiä, he
olivat harvasanaisia ja äärimäisensäästäväisiä.
Mutta maan oman väestön joukossa oli myös muutamia liivinmaalaisia.
Nämä olivat päinvastoin kuin suomalaiset lörpöttelijöitä ja
mielistelijöitä.
Päällysmies, joka oli ottanut heidät Erik herran tietämättä,
puolustautui sillä, että hän luuli olevan ritarille samantekevää,
mihin kansallisuuteen he kuuluivat, kunhan vain tekivät
velvollisuutensa.
Jokaisella oli evästä mukanaan, mutta kun eväät eivät olleet suuret,
tuli pian puute. Useimmilla oli pitkä matka kotiin, eikä sielläkään
ollut mitään saatavana. Sentähden oli pakko turvautua säästörahoihin
hankkiakseen lähempää, mitä ilman ei voinut tulla toimeen: se on
suolaa ja leipää.
Liivinmaalaiset olivat suurella taitavuudella osanneet kiehentäytyä
suomalaisten luottamukseen. He tarjoutuivat hankkimaan elintarpeita
huokeaan hintaan, ja kun nämä osoittivat epäileväisyyttä, vetosivat
he päällysmieheen, joka selitti, ettei hänen tietääkseen voitu
liiviläisistä sanoa mitään pahaa.
Tämä ratkaisi asian. Kerättiin rahat, ja muuan liiviläinen sanoi
omilla varoillaan tahtovansa lähteä Turkuun ostoksille.
Hän lähti tosiaankin, mutta jälellä olevat niukat ruokavarat eivät
voineet riittää puoleksikaan siitä ajasta, jonka vei matka Turkuun ja
takaisin.
Ritarilla ei ollut tästä mitään tietoa, ja päällysmies oli asiasta
vaiti.
Kun Sakolla ei ollut mitään muuta tehtävää, oli hänellä tapana
seisoskella katsellen kanavatyötä. Väliin saattoi tapahtua, että hän
teki muutaman lapionpiston, ja silloin oli päällysmiehellä tapana
mielistellen sanoa, että jos hän tahtoi, saattoi hän ansaita puolta
enemmän kuin muut.
Sakolle olivat tuttuja useimmat nämä köyhät suomalaiset työmiehet.
Heillä oli kurjat risumajansa siellä täällä metsissä, ja metsiä
harhaillessaan oli hän levähtänyt heidän luonaan. Ravintona, jolla
heidän nyt täytyi elää, oli usein keitetty peuranjäkälä, ja hän oli
siis päässyt selville, että silläkin saattoi elää.
Mutta nyt hänestä nämä ihmisrukat näyttivät kurjemmilta kuin
milloinkaan. Hän ei tiennyt mitään ahdistavasta hädästä, vaan luuli
heidän tekevän työtä liian kovasti ja koetti sentähden taivuttaa
heitä ottamaan lepopäivän.
Mutta siitä eivät he tahtoneet kuulla puhuttavankaan.
Oli käsissä päivä, jolloin viimeiset ruoka-annokset oli syötävä.
Muutamat päättivät säästää sen huomiseen; useimmat pakoitti nälkä
syömään omaa -- ja toistenkin.
Vielä vuorokauden jaksoivat he nähdä nälkää. He muistuttivat nyt
enemmän haamuja kuin eläviä ihmisiä, hiki valui pitkin laihoja
poskia, ja ainoastaan vaivoin he jaksoivat nostella raskaita,
jyrkeitä lapioitaan.
Päällysmies meni linnaan ja pyysi puhutella ritaria.
"Herra ritari", sanoi hän, "katson velvollisuudekseni eroittaa
nykyiset työmieheni, sillä he ovat laiskoja ja kelvottomia."
"En ole muutamiin päiviin ollut niin hyvässä voinnissa, että olisin
jaksanut tulla heidän luokseen", vastasi Erik herra. "Huomenna teen
sen. Sittenpähän nähdään."
"Epäilettekö minua, jalo herra?"
"En, mutta näen mieluimmin omin silmin."
Päällysmies meni työmiesten luo. "Linnassa ei olla oikein tyytyväisiä
teihin", sanoi hän.
"Meillä ei ole leivän palaakaan, me kuolemme nälkään!" huusivat
kaikki yhdestä suusta.
"Ja tuossa makasiinissa on monta sataa säkkiä leipää ja jauhoja,
kellarissa on olutta, että voisitte monet kerrat juoda itsenne
päihdyksiin", virkkoi päällysmies.
Työmiehet katsoivat neuvottomina toisiinsa.
"Mutta se on kaikki linnan väkeä varten."
"Me tahdomme ostaa sieltä!"
"Mutta sitä ette saa, vaikka voisitte maksaa kuinkakin hyvän
hinnan... Se on linnan väkeä eikä yksinkertaista rahvasta varten."
Päällysmies meni. Kylvö oli tehty, varmaankin alkoi se nyt työntää
orasta.
"Minä voisin maksaa leivästä kaksinkertaisen hinnan."
"Minulla ei ole siihen oikeutta, sillä kotona on niin monta nälkäistä
suuta."
"Ajatelkaas, kenellä olisi kipponen olutta!"
"Ja leipää lisäksi!"
"Jos ottaisimme muutamia säkkejä?"
"Voimmehan maksaa takaisin!"
"Ei, ei, teemme itsemme onnettomiksi."
"Onko meidän kuoltava nälkään?"
"Kun ei tahdota antaa hyvällä, täytyy meidän ottaa väkisin!"
"Tulkaa, lähtekäämme!"
"Ei, ei!"
"Niin, niin!"
Niin huutelivat sikin sokin, mutta lopulta koko joukko hurjalla
raivolla syöksyi makasiinille. Nälkä tekee ihmisen eläimeksi, ja
kuten eläimet jyrsivät ihmisparat leipää ja lihaa, jota he löysivät
suuret kasat.
Ahneimmat löysivät heti tien kellariin, he joivat, janosta melkein
mielipuolina, niin kauan kuin jaksoivat. Vaikka mielessä vilahtikin
ajatus, että rangaistus oli seuraava, niin mitä siitä: hetken
nautinnosta eivät he siltä tahtoneet kieltäytyä. Saada kerran
elämässään kyllikseen, ylenpalttisesti, se oli nautinto, jonka ensi
kerran kokivat.
Päivän ensi säteet löysivät heidät makaamasta kellarissa, paljaalla
maalla, ladoissa, heidän tavallisissa makuupaikoissaan. He makasivat
niin raskaasti kuin eivät koskaan tahtoisi herätä.
Päällysmies oli edellisenä päivänä, valitettuaan linnanherralle,
lähtenyt monien peninkulmien päähän jollekin asialle. Hän ei siis
tiennyt, mitä oli tapahtunut. Makasiini oli kappaleen matkan päässä
linnasta. Sielläkään ei ollut kuultu mitään.
Sakon, joka päivittäin kuljeskeli väen joukossa, oli herransa
lähettänyt asialle hänetkin eikä häntä odotettu kotiin useihin
päiviin. Päällysmies kertoi kovin kauhistuksissaan tapahtumasta
ritarille.
"Suurin syy on teidän", sanoi tämä. "Te olisitte voinut estää pahan,
jos olisitte heti kutsunut apua!"
"Älkää rangaisko minua! Olen köyhä mies!" vastasi mies langeten
ritarin jalkoihin.
"Mutta laiminlyöntinne tähden pakoitatte nyt minut rankaisemaan
kahtasataa miestä!"
"He löivät laimin työnsä -- -- --"
"Antakaa heille ero!"
"Mutta rangaistus?"
"Siinä on rangaistusta kylliksi, kun ei näinä leivättöminä aikoina
voi enää ansaita mitään."
"Heidän palkkansa?"
"Kuinka pitkältä ajalta se on maksamatta?"
"Neljältätoista päivältä!"
"Saakoot he täyden palkkansa, mutta lähtekööt sitten heti täältä."
"Saavatko he tulla ilmaisemaan nöyrän kiitoksensa niin suuresta
armeliaisuudesta?"
"Ei, en tahdo nähdä heitä!"
Päällysmies kumarsi maahan saakka ja riensi pois.
Sillä välin olivat työmiehet heränneet eleille, jos niin voi sanoa
siitä puolihumalaisesta turrustilasta, missä he olivat. Yhteen
ajautuneina kuten lammaskatras odottivat he äänettöminä tuomiotaan.
Päällysmies tuli. He katsoivat häneen kuten lampaat teurastajaan.
Hän antoi heille merkin seurata ja poikkesi nopeasti syvemmälle
metsään.
"Rientäkää, joutukaa pois täältä!" sanoi hän. "Tiedän hyvin, mihin
vaaraan antaudun alttiiksi, mutta kahtasataa ihmistä en voi rangaista
niin ankarasti."
Miehet katsoivat hämmentyneinä häneen, he eivät ymmärtäneet hänen
tarkoitustaan.
"Pois täältä!" toisti hän.
"Pois?"
"Kukin kotiaan!"
"Mutta rangaistus?"
"Sen saan kantaa minä yksin!"
"Ja palkkamme?"
"Sitä ei makseta."
"Ei kokonaiselta kahdelta viikolta?"
"Jollette lähde, odottaa teitä raipparangaistus."
"Saammeko silloin pitää palkkamme?"
"Ette, teidät ajetaan pois!"
Murina yltyi. Lopulta astui muuan mies joukosta esiin:
"Minä haluan puhutella ritaria!" sanoi hän.
"Sano sitten toisille jäähyväiset, sillä et palaa elävänä."
"Hän on kuitenkin ollut ennen hyvä herra."
"Mutta nyt hän on suuttunut ja lujasti päättänyt rangaista."
"Minä sanon hänelle, että meidät vei nälkä siihen."
"Ja sitten puhuitte te kaikesta siitä hyvästä, mitä oli saatavissa!"
puuttui toinen puheeseen.
"Tahdotteko syyttää minua syntisistä himoistanne?" huudahti
päällysmies. "Minua, joka teidän tähtenne antaudun vaaraan, että
minutkin ajetaan pois?"
"Onko meidän palattava vaimojemme ja lastemme luo tyhjemmin käsin
kuin sieltä läksimme?"
"Silloin oli meillä edes muutamia palasia leipää."
"Ja ne rahat, jotka lähetimme liiviläisen mukana?"
"Onko meidän menetettävä nekin?"
"Voinko minä sitä auttaa!"
"Hän oli kyllä petturi."
"Nyt ei meillä ole mitään!"
"Parasta on painautua maahan ja kuolla!"
"Minä ainakin tahdon tehdä sen tupani lähellä, niin heidän ei
tarvitse lähteä minua kaukaa etsimään."
Ja niin he lähtivät toinen toisensa jälkeen.
Mutta suurin joukko oli vielä jälellä. Nämä olivat sellaisia, jotka
asuivat kauimpana metsissä, ja he neuvottelivat, eikö heidän ollut
alistuttava rangaistukseen saadakseen jatkaa työtä...
Mutta silloin ilmoitti heille päällysmies, että tulossa oli
kokonainen lähetys liivinmaalaisia. Ritarin aikomus ei missään
tapauksessa ollut pitää heitä kauemmin.
"Sanoihan hän kuitenkin olevansa meihin tyytyväinen!"
"Liivinmaalaiset maksavat vähemmän."
"Mutta me kuolemme nälkään."
"Mitä se häntä liikuttaa!"
"Tyly herra hän on!"
"Varokoon itseään!"
"Uskallatteko uhkailla!" tiuskaisi päällysmies. "Pian pois täältä,
minä en enää teitä sääli!"
Ja nyt hajosivat he kuten akanat tuuleen, ja kahdessasadassa kurjassa
kodissa tuli kurjuus jos mahdollista vieläkin suuremmaksi.
Yksi ainoa vähäpätöinen teko voi olla kuin kipinä kuivassa metsässä;
se _voi_ sammua tyhjiin, mutta yltyä myös kaikkea kuluttavaksi
tuleksi.
Kun päällysmies oli nähnyt viimeisen työmiehen katoavan näkyvistään,
vetäisi hän helpoituksen huokauksen ja palasi kotiaan. Näiden
kahdensadan palkasta karttui yhteensä sievoinen summa, jonka hän
saattoi lisätä säästöihinsä. Mies oli jumalaapelkääväinen sielu,
ja sentähden kiitti hän pyhää neitsyttä siitä voitosta, jonka oli
viisaudellaan saavuttanut.
Ritari oli lähtenyt alas kaivoksille. Hän odotti, että miehet
lankeaisivat polvilleen ja pyytäisivät jäädä paikoilleen, ja hän oli
taipuvainen siihen suostumaan.
Mutta ketään ei tullut, ketään ei näkynyt. Päällysmies sai vihiä,
että ritari oli alhaalla kaivoksella, ja hän riensi sinne ja vakuutti
syvään kumarrellen, että työ alkaa muutamain päivien perästä
uudelleen.
"Tulevatko he takaisin?" kysyi ritari.
"Eivät nämä, mutta minä olen jo lähettänyt kutsumaan toisia, joiden
luulen olevan parempia."
"Mistä he ovat?"
"Luullakseni Liivinmaalta", änkytti mies.
"Lähettäkää sitten peruutus! Työ saa pysähtyä toistaiseksi!"
Muuan Erik herran periaatteista oli, että piti aina ensin lakaista
oman ovensa edusta, ennenkuin meni muiden kynnyksille, öin ja päivin
mietti hän keinoja, miten lieventää hätää Suomessa, ja ottaisiko
hän nyt työhön vierasta väkeä oman väen edellä? Jos pieni osa siitä
olikin osoittautunut kelvottomiksi, ei siltä ollut mitään syytä
epäillä kaikkia.
Ensi kertaa juolahti hänen mieleensä, ettei päällysmieheen kenties
ollut luottamista.
Mutta kaikki väki oli poissa, hän ei tiennyt mitään keinoa
päästäkseen totuuden perille.
Kun Sakko palasi takaisin ja vanhan tapansa mukaan riensi kaivokselle
tapaamaan ystäviään, hämmästyi hän nähdessään heidän kaikkien olevan
poissa. Silloin sai hän kuulla kertomuksen siitä hirveästä rikoksesta
mikä oli tehty. Hän pudisti päätänsä eikä voinut käsittää, kuinka
asianlaita oli. Mutta ritarille ei siitä uskaltanut puhua hän eikä
kukaan muu.
Mutta tästä lähtien pisti silmiin sangen merkillinen seikka.
Tavallisesti kansa toi linnaan metsänotuksia enemmän kuin siellä
tarvittiin, mutta Erik herra oli käskenyt, ettei ketään saanut
lähettää pois tyhjin toimin, vaan kaikille oli annettava syötävää.
Mutta nyt ei tullut ketään. Vahinko oli tosin pieni, sillä linnan
omat metsämiehet voivat yllin kyllin tyydyttää tarpeen, mutta se
herätti kummastusta. Ja samoin herätti ihmettelyä se, että niin
aniharvat tulivat pyytämään apua.
Oltuaan muutamia päiviä kotona teki Sakko muutaman tavallisia
retkiään, kukaan ei tiennyt mihin. Mutta kun hän palasi takaisin, ei
hän ollut entisensä kaltainen, ja kun kysyttiin syytä siihen, löi hän
asian leikiksi.
* * * * *
Oli kulunut noin kaksi kuukautta siitä, kun kaivostyö pysähtyi.
Oli elonaika käsissä, ja ritari arveli, että nyt jos koskaan
olisi kansalla työtä elatuksekseen. Sitä paitsi oli hänen aikansa
hyvin täpärällä. Asema Ruotsissa ei ollut ilahuttava. Hän oli
tarmonsa takaa varoittanut liitosta hansakaupunkien kanssa ja
ennustanut, ettei näihin ollut luottamista. Kun liitto siitä
huolimatta, etupäässä Hemming Gaddin kehoituksesta, tehtiin,
piti hän tarkoin silmällä Suomen rannikoita ollakseen valmis
vastustamaan tanskalaisten mahdollisia hyökkäyksiä. Kun sitten tuli
tieto, että Hannu kuningas oli tehnyt Lyypekin kanssa sopimuksen
molemminpuolisesta avusta, silloin hän näki, kuinka uhkaavat pilvet
kasaantuivat yhä sankemmiksi, mutta pelottomana päätti hän ei
ainoastaan tehdä kaikkensa Suomen suojelemiseksi, vaan myös varustaa
laivoja Ruotsiakin puolustamaan.
Tässä tarkoituksessa kirjoitti hän Suomen piispalle, linnanisännille
ja voudeille, että he olisivat valmiit noudattamaan ensi kutsua.
Itäisen vihollisen uskoi hän pystyvän panemaan kaikki hänen laskunsa
mullin mallin. Ritari Turenpoika ei tiennyt, että hänen pahimmat
vastustajansa olivat häntä paljon lähempänä.
Kuolevaisuus oli tänä ja edellisenä vuotena ollut suuri Suomessa.
Johannes piispa kuoli aivan äkkiä ja oli valittava seuraaja. Monia
kelpo miehiä seurasi piispaa hautaan, mutta viikatemies kaasi myös
tuhansia, joita ei kukaan laskenut ja joiden kuolemasta ei kukaan
tiennyt. Hätä ja kurjuus heidät oli näännyttänyt!
Mutta oli käsittämätöntä, ettei enää näyttänyt olevan samaa
luottamusta kuin ennen. Kansa ei tullut enää hänen luoksensa
valittamaan hätäänsä, apua ei otettu enää vastaan kuten isän kädestä.
Heidän välillään oli jotakin... Hän luki epäluottamusta kansan
silmissä, hän vainusi sitä tuhansissa pikkuseikoissa, ja hän kyseli
itsekseen: mikä voi olla syynä?
Gunilla rouvalla oli tapana retkeillä ympäri vieden lahjoja köyhille
ja sairaille, ja hänen tuloaan tervehdittiin aina ilolla ja
siunauksella. Tavallisesti saivat hänen molemmat vanhimmat lapsensa
tulla mukaan, ja pikku Kaarina oli hyvin tuttu tuvissa useiden
peninkulmien alalla. Kun tuli talvi, retkeilivät he reellä, eikä
mennyt ainoatakaan viikkoa heidän tekemättä paria retkeä.
Muutamia viikkoja ennen joulua sairastui Erik herra. Hän toipui
kuitenkin pian sen verran, että voi nousta vuoteestaan, niin että
yhdessä voitiin viettää joulu ilossa ja riemussa.
Sakko oli ollut milloin poissa, milloin kotona. Koko hänen
käytöksessään oli ihmeellistä levottomuutta, enimmäkseen puuhaili hän
lasten kanssa, mutta hän ei tahtonut päästää heitä menemään kauas
linnasta.
"Täällä on sekä susia että karhuja", sanoi hän Gunilla rouvalle.
"Tulee kova talvi, ne uskaltavat tulla lähemmäksi kuin ennen. Pitäkää
lapsia tarkoin silmällä, jalo rouva!"
"He ovat Jumalan suojeluksessa", vastasi Gunilla rouva.
"Hän on jättänyt heidät teidän suojelukseenne", vastasi Sakko,
"ettekä te koskaan saisi lohdutusta, jos heille tapahtuisi jotakin!"
Tosin Gunilla rouvasta poika puhui hyvin rohkeasti, mutta viime
aikoina oli Sakkoon nähden totuttu sietämään paljon. Nytkin tyytyi
linnanrouva äänettömyydellään osoittamaan hänelle tyytymättömyytensä.
"Teettehän kuitenkin, kuten itse tahdotte!" lisäsi poika kylmästi.
Jo edellisenä syksynä puhuttiin, että kansa piti metsissä kokouksia
ja neuvotteluja, mutta kun kaikki kävi rauhallisesti, ei kukaan siitä
välittänyt. Mutta näiden kokousten tarkoituksesta liikkui ihmeellisiä
huhuja. Valmyra oli ollut näiden ihmisten joukossa eräänlainen
papitar, hänen tahtonsa oli heidän lakinsa.
Mutta hänen kuoltuaan ei päästy yksimielisyyteen johtajasta,
joko sitten ei ketään pidetty ansiokkaana tai mielipiteet muuten
jakaantuivat.
Niiden työmiesten joukossa, jotka oli lähetetty pois kaivokselta,
oli muuan vanha mies, Jorma nimeltään. Hän oli heistä ainoa, joka ei
ollut mukana murtautumassa makasiiniin eikä kellariin, mutta siitä
huolimatta jakoi uskollisesti toveriensa kohtalon eikä pitänyt sitä
minään ansionaan.
Seuraavassa kokouksessa puhuttiin uudestaan johtajasta, ja silloin
huusivat monet sadat siksi Jormaa. Useimmat läsnäolijat eivät häntä
tunteneet, mutta silloin sanottiin, kuinka hän oli menetellyt, eikä
näistä ihmisistä näyttänyt mikään suuremmalta kuin se kiusaus,
jonka hän oli kestänyt. Jorma valittiin yksimielisesti, ja hänelle
riennettiin siitä ilmoittamaan.
Kauas metsään, melkein esiinpistävän kallionkielekkeen alle, oli hän
laittanut pienen kotansa. Lähettiläät löysivät hänet sairaana ja
nälinkuoliaana. Mutta se kuumeenhehku, joka paloi hänen silmissään,
näytti heistä jumalalliselta valolta. Ja arvelematta tempasivat he
hänet sammalvuoteeltaan ja kantoivat hänet kokouspaikalle.
Hänelle annettiin syötävää ja juotavaa ja sanottiin, mikä tärkeä
tehtävä hänelle oli uskottu. Ja tahdonlujuudella, joka antoi voimaa
kuihtuneelle ruumiille, nousi hän pystytetylle lavalle, jolta hän
saattoi nähdä tuhansiin nousevat kuulijansa.
Hänen katseensa harhaili heidän ylitseen, huulet värähtelivät.
Silloin ojensi hän käsivartensa ja huudahti kimakalla, vihlaisevalla
äänellä: "Uhratkaamme!"
Oli kuin sanalla olisi ollut nuolenkären terävyys ja tämä nuoli
osunut jokaisen rinnassa olevaan sydämeen. Kansa heittäytyi alas
maahan, ulvottiin ja huudettiin, itkettiin ja naurettiin.
Jorma oli vaipunut alas lavalle; hän ei jaksanut puhua enempää, mutta
sanassa olikin kylliksi; se ilmaisi ikävöimisen, joka tajuamatonna
piili joka sydämessä.
Sovitus ja unhotus! Jokaisella oli raskas omatunto rinnassaan ja
jokainen tahtoi päästä taakastaan. Uhri ei sisältänyt sovitusta
ainoastaan korkeamman olennon kanssa, vaan myöskin kaikkien välillä;
mutta siihen vaadittiin, että kaikkien oli uhrattava ja uhrattava
puhtaimpansa ja parhaansa.
Useimmat näistä ihmisistä olivat kastetut kristinuskoon, mutta se
oli heille ainoastaan ulkonainen toimitus. Valkoinen Kiesus oli
kyllä hyvä herra, mutta hän oli heille vieras. Heidän isänsä eivät
tunteneet häntä, ja he tahtoivat pitää kiinni isiensä uskosta.
Ja sentähden oli heidän nyt valmistauduttava uhraamaan. Oli
tutkisteltava itseään ja tuumittava, oliko uhri ankaralle Jumalalle
otollinen. Sellainen oli se ainoastaan silloin, jos uhrattava oli
uhraajalle yli kaiken kallis.
Ajaksi, jolloin uhri oli toimitettava, määräsi Jorma tulevan vuoden
uuden kuun ensi päivän. Ja sanakapula pantiin siitä kiertämään ympäri
maan. Viesti kulki suusta suuhun, lapsilta vanhoille, miehiltä
naisille, ja niin tuli se huhuna niidenkin kuuluviin, joiden ei siitä
pitänyt tietämän, ja he värisivät kauhusta, ettei uhri tarkoittanut
ainoastaan valkoisia karitsoita, lehmiä, hevosia, vaan myös niitä
lapsia, jotka erityisesti olivat vanhemmilleen rakkaat.
Huhu tästä oli saapunut Gunillankin korville, ja hän kysyi Sakolta
siitä.
"Se on mahdollista!" vastasi tämä.
"Etkö tiedä mitään varmaan?"
"Tiedän vaieta siitä, mistä minulla ei ole oikeutta puhua."
"Kuka kieltää sinulta oikeuden?"
"Veljeni!"
"Eikö sinusta heidän oppinsa ole hirvittävä?"
"Ei, se on hyvä!"
"Mutta, Sakko, sanotaan, että he uhraavat lapsia?"
"Jos lapsi on isälle hyvin rakas, täytyy hänen uhrata se. Täten
sovittaa hän kaikki ne, joita vastaan on rikkonut. Kun he näkevät,
että hän on katunut ja sovittanut syntinsä, rakastavat ja uskovat he
häntä yhtä suuresti kuin ennenkin."
"Mutta jos hän kieltäytyy?"
"Silloin hänet pakoitetaan!"
"Mutta äiti, Sakko!"
"Hän kyllä rauhoittuu!"
"Minä en saisi koskaan lohdutusta sellaiselle surulle!" puuskahti
Gunilla. "Siitä koituisi kuolemani!"
"Vaikkapa se olisikin herranne pelastus?"
"Puhut syntisesti! Eikö lapsestakin ole tuleva riippumaton ihminen
Jumalan edessä?"
"Lapset kuuluvat vanhemmille."
"Kyllä, niin kauan kuin ne tarvitsevat heitä."
"Siinäpä sanoitte!" huudahti poika säkenöivin silmin. "Heidän on
annettava henkensäkin toistensa puolesta!"
"Vapaaehtoisesti, niin!"
"Se riippuu eri uskoista!"
"Sinä uskot puukuviin, kuten pakanat, ja uhraat niille."
"Täytyyhän johonkin turvautua!"
"Kristinoppi on rakkauden ja anteeksiantamuksen oppi. Sovituksen,
jota me etsimme, löydämme nöyrästä uskosta häneen, joka kuoli meidän
kaikkien puolesta."
"Kun te sanotte sen, käsitän minäkin tarkoituksen," vastasi Sakko;
"kunnianarvoisat isät sotkevat sen."
"Kuule sitten minua! Minä tahdon mielelläni sanoa sinulle niin paljon
kuin ymmärrän."
"Nyt on liian myöhä!"
"Liian myöhä?"
"Minut on heitetty ulos kuten kivi ikkunasta, nyt täytyy minun
pudota."
"En ymmärrä sinua!"
"Kerran kyllä teette sen, kenties piankin!"
Näin sanoen kumartui hän maahan, painoi Gunilla rouvan hameen liepeen
huulilleen ja juoksi ulos.
Päällysmies, josta ennen olemme puhuneet, oli yhä jäänyt ritarin
palvelukseen. Hän oli eräänlaisena palvelusväen valvojana, mutta
huolimatta pehmeästä, mielistelevästä käytöksestään oli hän kaikkea
muuta kuin suosittu heidän keskuudessaan. Sakko varsinkaan ei voinut
sietää häntä, ja toinen maksoi hänelle samalla mitalla. Ei mennyt
päivääkään ilman muistutuksia, kyselyjä, missä hän oli oleskellut, ja
salaviittauksia, ettei häneen ollut luottamista. Tämä oli varovaisin
sanoin sanottu ritarille niin moneen kertaan, että tämä melkein
vastoin tahtoaan alkoi epäillä Sakkoa ja pitää hänkin puolestaan
pojan alituista poissaoloa jokseenkin kummallisena.
Eräänä päivänä, kun nuorukainen palasi oltuaan poissa kokonaisen
viikon, jollaikaa mies oli viittaillut kaikenlaista pahaa hänestä,
kutsuttiin hänet heti ritarin luo. Täällä sai hän ankaria sanoja ja
nuhteita. Hänen oli joko pysyttävä linnassa ja tekemällä jotakin
hyödyllistä ilmaistava kiitollisuuttaan kaikesta hänelle osoitetusta
hyvyydestä tai lähdettävä tiehensä eikä koskaan palattava.
Sakko seisoi äänetönnä ja kunnioittavassa asennossa, mutta kalpein
poskin, ja kuunteli ankaraa herraa. Kun tämä oli lopettanut, sanoi
hän liikutuksesta vapisevalla äänellä:
"Minä en kelpaa mihinkään vakavaan työhön, ja te olitte luvannut
minulle, että minä saisin tulla ja mennä milloin tahdoin.
Kiitollisuuttani voin kenties osoittaa muulla tavoin, mutta koska te
tahdotte, niin minä lähden."
Näin sanoen kumarsi hän syvään ja riensi pois. Ritari oli vähällä
huutaa hänet takaisin. Hän katui katkerasti lausumiaan ankaria
sanoja. Sakko ei ollut tehnyt mitään pahaa, ja hän oli tosiaankin
antanut pojalle luvan mennä ja tulla milloin itse tahtoi.
Sakko ymmärsi, ketä hänen oli tästä kiittäminen, ja hän päätti
kostaa. Kun hän sentähden kohtasi tiellä saman liiviläisen, joka
työmiesten puolesta oli matkustanut Turkuun ostamaan leipää, juolahti
heti hänen mieleensä, että tämä saattoi antaa hänelle keinot siihen.
He puuttuivat puheihin, ja liiviläinen kertoi, että hän tuli
vaatimaan päällysmieheltä rahoja, jotka tämän täytyi suorittaa.
"Mistä hyvästä?" kysyi Sakko.
"Väestä, jonka pestasin Liivinmaalta, mutta joka täytyi lähettää
takaisin."
"Sanoihan ritari edeltäpäin, ettei hän tahtonut niitä", selitti Sakko.
"Mutta uudet miehet olivat jo pestatut aikoja ennen."
Nyt alkoi asia Sakolle valeta.
"Päällysmies tahtoi päästä miehistä", sanoi hän.
"Siinä hän tekikin viisaasti", vastasi tämä.
"Niin, oikein ovelasti!" nauroi Sakko.
"Tiedättekö siitä?"
"Minähän olin mukana juonessa."
"Ajatelkaas, sitä minä en luullut! Mutta sanokaa minulle silloin,
saivatko talonpojat takaisin leipärahat, jotka hän otti minulta?"
"Ei, niitä he eivät saaneet!"
"Enkös jo arvannut! Ja sitten maksatti hän minulla pestirahat
sentähden, että minä muka olin pitänyt liian kiirettä pestaamisessa.
Mutta nyt olen ollut tuomarin puheilla, ja minä kyllä saan oikeuteni."
"Tuolta tulee ritari! Puhukaa hänelle!"
Nyt paljastui petos. Sana sakeni sanasta. Ritari oli maksanut väen
palkat, mutta päällysmies oli pitänyt ne omina hyvinään.
Oli merkillistä nähdä tällöin Sakkoa. Ensin tuijotti hän eteensä,
että saattoi luulla silmien muljahtavan hänen päästään pois, sitten
pääsi metsäläinen valloilleen. Hän heittäytyi maahan pitkäkseen,
päästi raikuvan riemuhuudon, teki korkeita hyppyjä, itki ja nauroi
vuoronperään. Mutta lopulta hän heittäytyi polvilleen ritarin eteen,
suuteli hänen käsiään ja pyysi häntä ottamaan puukon ja pistämään sen
hänen sydämeensä, koska hän oli voinut epäillä sellaista isäntää.
"Luulit siis, että minä tahdoin pettää työmiehiä?" kysyi Erik herra,
melkein hämmästyksissään.
"Täytyihän minun, herra!"
"Nyt ymmärrän heidän ynseytensä! He luulivat niin hekin!"
"Minä ilmoitan heille!"
"Et tunne heitä kaikkia."
"Kyllä, herra, mutta kosto ennen kaikkea!"
"Tahdotko pitää huolen päällysmiehen vangitsemisesta?"
"Tahdonko?" huusi Sakko. "Heti, heti!"
Ja hän melkein lensi takaisin linnaan.
Mutta lintu oli jo lentänyt matkoihinsa. Luultavasti oli hän
huomannut keskustelijat ja arvannut, että hänestä puhuttiin. Tyhjä
lipas vain oli jälellä keskellä lattiaa hänen huoneessaan. Siinä oli
hän pitänyt syntirahoja kätkössä, ja ainoastaan nämä oli hän ottanut
mukanaan.
Sakko itki raivosta.
"Mikä hullu olin!" huudahti hän. "Mutta minä kyllä löydän hänet!"
Asia koski kovasti Erik herran mieleen. Nyt oli hän saanut selityksen
rahvaan kummalliseen käytökseen, ja syvemmin kuin hän tahtoi
tunnustaa harmitti häntä se, että heillä oli näennäisesti päteviä
syitä epäluuloon.
Päällysmiehen kaikki kapineet tutkittiin mitä tarkimmin. Ritari
toivoi löytävänsä työmiesten nimiluettelon voidakseen siten
nimismiesten kautta toimittaa takaisin heidän omansa. Mutta siihen
kului pitkä aika.
Oli kaunis tammikuun päivä kuun lopussa. Gunilla rouva oli
kuormittanut koko reen täyteen ruokia ja juomia, jakaakseen ne
köyhien majoissa. Hän itse ajoi Kaarinan ja kahden neitosen kera
reessä, Akseli taasen seurasi muutaman poikasen kanssa ratsain. Erik
herra oli muutamain asemiesten ja palvelijain kanssa, niiden joukossa
Sakkokin, lähtenyt käräjäpaikalle eräiden levottomuuksien johdosta.
Gunilla rouva lähti aivan päinvastaiselle suunnalle.
Ripeästi kiitivät korskuvat hevoset eteenpäin, ja iloisesti kilisivät
kulkuset raikkaassa aamuilmassa. Oli satanut lunta paljon, niin
että paikoittain oli vaikea päästä kinosten läpi. Vasta puolipäivän
rinnassa saapuivat he määräpaikkaansa.
Tauti ja nälkä oli tehnyt kamalia tuhoja. Täällä makasivat kuolleet
ja sairaat vieretysten. Gunilla rouva pani heti kaikki kädet työhön;
hän toimitti sijan kuolleille ja antoi ruokaa eläville. Hän kulki
ympäri pienessä tuvassa kuin siunauksen enkeli, ja kun hän muutamain
tuntien jälkeen ajoi tiehensä, seurasivat häntä kiitolliset katseet
ja palavat esirukoukset.
Akseli sanoi äskettäin kuulleensa, että metsään oli kokoontunut
paljon kansaa, ja hän pyysi äidiltään, että he menisivät sinne.
Läheisyydessä asui siellä eräs sairas, jota Gunilla rouva tahtoi
mielellään nähdä, ja niin hän suostui.
Mutta kuta lähemmäksi he tulivat retkensä maalia, sitä useampien
ihmisten ohi he ajoivat; tietä taivalsi miehiä, naisia ja lapsia
sekaisin. He olivat kaikki puetut jommoisellakin huolellisuudella,
mutta kaikki kulkivat tietään hiljaisina, vakavina ja alasluoduin
silmin. Muutamat naisista kantoivat pieniä lapsia käsivarsillaan; he
olivat kalmankalpeita ja saattoivat töintuskin laahautua eteenpäin.
Mutta kun Gunilla rouva katsoi taakseen, havaitsi hän, että jälestä
tuli ihmisiä tuhansittain, ja yhtä suurelta näytti joukko hänen
edelläänkin. Hän oli joutunut keskelle juhlakulkuetta, joka hitaasti
asteli tietä myöten.
Silloin selvisi hänelle yhtäkkiä, että kulkue aikoi uhrijuhlaan;
luultavasti oli se pidettävä tänä yönä. Reen molemmilla puolin kulki
synkännäköisiä miehiä; he olivat aivan kuin hänen vartioinaan. Hän
vilkaisi neitosiinsa; he olivat kalmankalpeita. Kaksi miestä tarttui
hevosen suitsiin. Hän ei voinut ymmärtää syytä siihen.
Akseli pysyttäytyi aivan reen vieressä. Hän oli kalpea hänkin, mutta
tahtoi näyttää rohkealta. Kuinka Gunilla rouvan sydän pamppaili
pelosta! Hänen oli vastattava näiden hengestä!
Hän katsoi ympärilleen; kenen puoleen näistä vieraista hän kääntyisi?
Silloin huomasi hän kapealla syrjätiellä vielä erään joukon, joka
näytti tahtovan yhdistyä suureen kulkueeseen. Miehet kantoivat
vanhaa miestä, joka istui katajilla peitetyillä paareilla. Hän istui
pystyssä, mutta katse oli alituiseen suunnattuna taivasta kohden.
Gunilla tunsi hänet; hän oli muuan niistä miehistä, jotka olivat
ottaneet osaa kaivostyöhön.
"Katsokaas, äiti, se on Jorma!" sanoi Kaarina.
"Pysähtykää!" huusi Gunilla ja tarttui paareihin, jotka juuri olivat
pysähtyneet paikoilleen päästäkseen mukaan kulkueeseen.
"Tunnettehan kyllä minut, vanha Jorma!" kysyi hän.
Ukko katsoi alas häneen ja näytti muistelevan.
"Ritarin rouva!" sanoi hän välinpitämättömästi.
"Minä olen joutunut mukaan vastoin tahtoani, auttakaa minut täältä,
vanha mies!"
"Sitä en voi tehdä. Olette jo kuoleman ympyrässä!"
"Tiedätte kai, etten kuulu teidän piiriinne. Mitä minulla on teidän
uskonne kanssa tekemistä?"
"Miksi tulitte tänne?"
"Viedäkseni ruokaa muutamille sairaille!"
"Sellaisia olemme kaikki! Keiden luo aioitte?"
"Tuonne metsään vasemmalle!"
"Avatkaa sitten tietä!"
"Ei, ei, heidän täytyy tulla mukaan!" huusivat useat äänet.
"Hän ei ole tehnyt mitään pahaa!"
"Hänen täytyy olla uhrausta näkemässä!"
Gunilla tunsi jäätävää kylmyyttä jäsenissään. Hän vaipui alas rekeen.
"Olkaa hiljaa!" kuiskasi Jorma. "Minä teen teidän kärsimyksenne
lyhyeksi."
"Eikö _minun_ täydy itseni kantaa lapseni uhriksi!" huusi muuan
nainen hänen rinnallaan. "Ettekö luule, että rinta saattaa silloin
aivan pakahtua!"
Hämmästyksekseen havaitsi Gunilla, kuinka hänen molemmilla puolillaan
kulki naisia, jotka kantoivat pieniä lapsia... Hän tunsi sanomatonta
kauhua, hänestä tuntui kuin Akseli ja Kaarina temmattaisiin pois
häneltä... Hän tahtoi huutaa tuskasta, mutta ei ääntäkään päässyt
hänen huuliltaan.
Silloin alkoi laulu, alussa hiljaa ja yksitoikkoisena; siinä oli
valitusta ja vaikeroimista, siinä oli surua ja kyyneliä... Se yltyi,
muuttui kohisevaksi ja hurjaksi. Gunilla oli kuulevinaan kuolemaan
tuomittujen kuolonkorahdukset, äitien kirkunan ja pyövelien huudot!
Yhä korkeammalle kohosi laulu, se nousi yli puiden latvojen
kirkkaalle tähtitaivaalle, mutta alhaalla liehuivat raivottaret
palavine tuohuksineen ja liehuttivat niitä, niin että kipenet
räiskyivät laajalle ympärinsä.
Oli aivan pimeää, kun synkkä kulkue vitkaan liukui äärettömän suureen
aukeamaan keskelle metsää.
Laulu oli vähitellen hiljentynyt jälleen, nyt kuului se aivan
kuin kuolinvirreltä, matalalta uikutukselta... Sitten yksi ainoa
vihlaiseva epätoivon kirkaisu. Sen jälkeen oli hiljaista kuin
haudassa.
Gunilla oli enemmän kuollut kuin elävä. Hän oli kietonut käsivartensa
molempain lastensa ympärille, hän näki tummien olentojen liikkuvan
ympärillään, hän luuli, että ne olivat kuolleita, jotka olivat
nousseet haudoistaan ottaakseen osaa kamalaan juhlaan.
Kappaleen matkan päässä hänestä paloi suuri rovio. Hän kuuli kuinka
siihen alituiseen heitettiin uusia polttopuita, ja joka kerta sirkosi
kokonainen kimppu tähtösiä korkeutta kohden.
Hänen kuulonsa oli teroittunut äärimmilleen, hän kuuli loitommalla
jonkun puhuvan ja arveli sen olevan Jorman. Mutta -- oliko se
mahdollista -- tai mistä syystä mies olisi maininnut hänen
nimensä!... Hän kuuli sen niin selvään kuin olisi huudettu hänen
korvaansa...
Nyt syöksyi koko joukko polvilleen ja painoi kasvonsa maahan. Kuinka
he huusivat ja ulvoivat!
Jorma puhui jälleen. Nyt mainittiin erään toisen naisen nimi, mutta
silloin kuului niin sydäntä viiltävä valitushuuto, että se kävi läpi
Gunilla rouvan luiden ja ytimien. Mutta samassa raikuivat luikut ja
paimentorvet.
Hän näki, kuinka naiset, jotka seisoivat hänen ympärillään, vietiin
pois yksi toisensa jälkeen lapsi käsivarrellaan, ja kuinka heidät
vedettiin väkisin, jos he kieltäytyivät seuraamasta vapaasta
tahdostaan. He eivät palanneet takaisin, mutta niin pian kuin
miehet palasivat noutamaan jotakin jälelläolevista, päästivät nämä
hiljaisen, hillityn valituksen. Gunilla olisi tahtonut mielellään
kysyä, mihin he menivät ja miksi he eivät tulleet takaisin, -- mutta
kieli oli tarttunut kiinni kurkkulakeen, hän ei voinut puhua.
Nyt vietiin viimeinenkin pois.
Koko joukko makasi taasen polvillaan kasvot maassa, huutaen ja
ulvoen. Hän ei tiennyt oliko hän kuullut tämän kaksi vai kaksitoista
kertaa. Aika ja luvut häipyivät siltä, joka on joutanut suuren surun
tai kauhun valtoihin.
Samassa kuiskasi muuan ääni hänen korvaansa:
"Ole hiljaa, Gunilla!"
Siirtyikö hän yhtäkkiä helvetistä taivaanvaltakuntaan! Suloisempaa
soittoa ei hän ollut kuullut koskaan kuin nämä sanat ritarin
huulilta. Tämä otti hänet vahvoille käsivarsilleen. Hän näki Kaarinan
ja Akselin seuraavan... sitten ei mitään enempää, sillä hän oli
menettänyt tajuntansa.
Mutta kun hän heräsi jälleen, oli hän toisessa reessä, lapset ja
neitsyet luonaan. Asemiehet ja palvelijat ympäröivät heidät, mutta
ritari ei ollut heidän joukossaan.
"Missä on herrani?" kysyi hän vapisevalla äänellä.
"Hän on käskenyt, että meidän on odotettava häntä täällä", vastasi
muuan asemiehistä.
"Hiljaa! Oliko se laukaus?"
"Kuulkaa, kuulkaa, mikä parku!"
Yhtäkkiä tuli aivan hiljaista.
"Tulevatko he tänne päin?"
"Ei, he menevät pois."
"Tuolla loistavat soihdut!"
"Siellä on itkevä lapsi!" sanoi Gunilla rouva. "Pyhä neitsyt, kuinka
se itkee katkerasti!"
"Rakas äiti, se on varmaan pikku Anna", sanoi Kaarina.
"Mitä puhutkaan!"
"Kuinka tuo ääni kuului Sakon ääneltä!" kuiskasi muuan neitosista.
"Miksei Sakko ole täällä?" kysyi Akseli.
"Hän on varmaankin ritarin mukana."
"Tuolta tulee joku!"
"Se on varmaan isäni!"
Se oli ritari. Hän kantoi jotakin käsivarrellaan, mutta oli niin
pimeä, ettei voinut eroittaa, mitä se oli.
"Hevoseni!" käski ritari.
"Tässä se on!"
"Ota tämä lapsi, Gunilla!" sanoi ritari vienolla äänellä. "Se on
Jumalan avulla pelastunut kuolemasta!"
Ja hän pani pikku olennon hänen syliinsä ja kääri vaipan hyvin
molempain ympärille.
"Onko se jonkun noista naisista?"
"Kyllä se on!"
"Herra olkoon kiitetty! Kuinka äiti on oleva iloinen!"
"Niin luulen! Nyt täytyy meidän rientää."
Ja koko pieni parvi riensi pikimmiten paikalta.
Gunilla rouva piteli nukkuvaa lasta sylissään.
"Lieneeköhän se poika vai tyttö", sanoi Gunilla sivellen kädellään
hentoja kasvoja.
Kaarina kumartui pienokaista vasten.
"Rakas äiti, se on Anna", sanoi hän.
"Älä lörpöttele! Anna makaa kotona vuoteessaan ja nukkuu."
Mutta Gunilla rouvasta tuntui, että lapsi painautui niin ihmeen
pehmeästi häntä vasten. Ei silmänräpäyksen ajaksikaan pälkähtänyt
hänen päähänsä, että se olisi voinut olla hänen lapsensa. Mutta
hänestä tuntui, että hänen oli kasvatettava se omien lastensa kanssa,
ja hän päätti ottaa äidin kotiinsa ja tehdä hänestä kaikkien lastensa
hoitajan. Vihdoin olivat he kotona linnassa. Piha oli valaistu
soihduilla; koko lukuisa palvelijajoukko seisoi odotellen. Erik herra
otti nopeasti lapsen Gunilla rouvalta ja riensi portaita ylöspäin.
"Olisihan minun toki pitänyt sitä edes nähdä", sanoi Gunilla hieman
tyytymätönnä.
Mutta ilo oli pian ainoa tunne, joka valtasi kaikkien mielet.
Kotiväki puhui siitä pelosta, jota oli tuntenut. Mutta tällöin
katselivat he hämillään toisiinsa, ikäänkuin peläten sanoa enemmän
kuin oli lupa.
"Te salaatte minulta jotakin!" sanoi Gunilla rouva.
Silloin kertoivat he ritarin pelästyksestä, kun hän sai tietää
Gunilla rouvan menneen juuri sille taholle, missä uhraus oli
tapahtuva. Lapset ja neitoset puhuivat kaikista niistä kauhuista,
joita olivat kokeneet, mutta Gunilla rouva riensi rouvantupaan
syleilemään nuorinta lastaan, viisivuotiasta Annaa.
Kuinka hän hämmästyikään nähdessään ritarin polvillaan lapsen vuoteen
vieressä, levottomalla hellyydellä katsellen sitä.
"Mitä on tapahtunut? Onko lapsi sairas?" kysyi äiti pelästyneenä ja
riensi hänen luoksensa.
"Näethän itse, ettei häntä vaivaa mikään."
"Minusta hän nukkuu niin raskaasti."
"Hän on kenties kovin väsynyt."
"Mistä niin? Minä soitan hänen hoitajaansa."
"Hän on poissa."
"Poissa?" kysyi Gunilla rouva kummissaan.
"Hän on poistunut ainaiseksi."
"Mutta sano sitten minulle, mitä on tapahtunut!"
"Ei tänä iltana!"
"Luuletko, että voin saada mitään rauhaa, kun ajatuksissani pyörii
se, mitä täällä on tapahtunut? Tai että voin nukkua sen jälkeen mitä
itse olen kokenut?" lisäsi hän väristen.
"Sitten sanon sen", vastasi Erik herra, "mutta sillä ehdolla, että
ensin katsot oikein varmasti, että tässä makaava lapsi on sinun oma
lapsesi."
"Luuletko, että äiti milloinkaan voi erehtyä sellaisesta?" kysyi
Gunilla.
"Olet tehnyt niin!"
"Minäkö?... Erik!..."
Hän kalpeni lumivalkoiseksi.
"Sano... oliko se minun lapseni, joka...?"
"Nyt avaa hän silmänsä! Puhu hänelle!"
"Rakas äiti!" kuiskasi tyttö ja suuteli häntä, mutta nukkui sen
jälkeen uudestaan.
"Oliko se hän, Erik?"
"Kiitä Jumalaa, Gunilla! Se oli hän!"
"Kaikki pyhimykset! Ja millä ihmeellä hän pelastui?"
"Sakko hänet pelasti."
"Sakko! Missä hän on?"
Ritari kääntyi pois.
"Maksoiko se hänen henkensä?" kysyi hän väristen.
"Maksoi!"
Gunilla painoi päänsä hänen rintaansa vasten ja itki.
"Hän oli uskollinen ystävä ja palvelija."
"Muutamia päiviä sitten sanoi hän kerran osoittavansa, että oli
kiitollinen, ja täydelleen on hän pitänyt sanansa."
"Mutta te itse, rakas herra, näytätte niin sairaalta ja runnellulta.
Pelkään, että tämä päivä on koskenut syvästi teihin. Menkää levolle!"
"Ja sinä itse, Gunilla?"
"Minulla on vielä kaikki, mikä on sydämelleni rakasta, minä tahdon
kiittää Jumalaa ja siten rukoilla niiden eksytettyjen raukkojen
puolesta, jotka nyt valittavat ja surevat."
* * * * *
Parisen päivää myöhemmin löydettiin päällysmies hirtettynä linnan
edustalta. Vääryyttä kärsineet olivat itse kostaneet.
Tapaus koski syvästi ritariin. Laittomuus, jota hän oli koennut
vastustaa, oli murtanut kaikki sulut ja puhjennut ilmoille kaikessa
hirvittävässä raakuudessaan. Mitä jalansijaa oli kristinusko saanut
sellaisessa kansassa, joka uhrasi omaa lihaansa ja vertansa?
Mitä kunnioitusta nautti päämies, jonka silmien edessä, jonka
läheisyydessä oli uskallettu tehdä sellainen rikos, ja kuinka voisi
sen rangaista, kun koko kansa otti osaa siihen? Nämä ajatukset
pyörivät öin ja päivin hänen päässänsä. Ne heikonsivat hänen
ennestäänkin turmeltunutta terveyttään.
Muutamia päiviä myöhemmin saapui vanha Jorma linnaan ja pyysi
puhutella ritaria. Tämä päästi hänet puheilleen. Mies kantoi päätänsä
pystyssä; hänen koko käytöksensä ilmaisi itsetietoisuutta.
"Mitä tahdotte?" kysyi Erik herra.
"Koko kansani puolesta pyydän, ettette rankaise meitä siitä synnistä,
jonka olimme tekemäisillämme."
"Mistä puhutte?"
"Kun otimme teidän lapsenne..."
"Miksi tahdoitte tehdä minulle sellaisen surun?"
"Me rakastimme teitä, herra, ja tahdoimme, että teidän oli
sovitettava se synti, jonka luulimme teidän tehneen."
"Luulitte minun pidättäneen teidän palkkanne?"
"Sakko sanoi meille, kuinka asianlaita oli, ja niin sai päällysmies
rangaistuksensa, ja me saimme, mikä oikeudella oli meille tuleva."
"Ja Sakko?"
"Hän antoi henkensä lapsenne puolesta! Aivan sen edellä oli hän
sanonut meille, kuinka asia oli."
"Ettekö luule, että minä tahdon rangaista teitä siitä?"
"Kuinka monta henkeä tahdotte?"
"Kuvitteletteko voivanne hengellä ja verellä hyvittää, mitä olette
rikkoneet jumalallista ja inhimillistä lakia vastaan?"
"Jumalallisen kanssa saamme kai itse selvittää asian. Olen tullut
tänne maallisen lain tähden."
"Valtio on lähettänyt pappeja teitä opettamaan. Teidät on kastettu
kristinuskoon, ja te harjoitatte kaikkia pakanuuden kauhistuksia!"
"Meidät ajettiin joukoittain kasteelle ja kirkkoon. Kukaan ei voi
meitä estää ajattelemasta miten tahdomme."
"Eivät pappien puheetkaan?"
"He valehtelevat kaikki."
"Mitä sanotte?"
"Totuuden, jalo herra!"
"Näyttäkää se toteen!"
"Eivätkö he sano, että Kiesus kulki ympärinsä köyhien joukossa,
tehden hyvää kaikille?"
"Sanovat!"
"Eivätkö he sano olevansa hänen seuraajiaan..."
"Eivät kaikki ole."
"Joko hän ei ole ollut parempi kuin hekään, ja silloin ei hän
myös ole koskaan tehnyt niitä hyviä töitä, joita he sanovat hänen
tekemikseen; tai ovat he kurjia ulkokullattuja, jotka käyttävät hänen
nimeään kilpenään, jonka takana synti on luvallinen."
"Pappikin on ihminen."
"Mutta hän ei saisi olla pappina, jos hän on suurin syntinen
seurakunnassa."
"Silloin on valitettava piispalle."
"Sellaista me emme ymmärrä, ja vähänpä siitä voisi olla hyötyäkin. Me
kyllä tiedämme omat neuvomme."
"Ja palaatte takaisin pakanuuteen."
"Luullaksemme se voi olla yhtä hyvä!"
"Kuulkaas minua, Jorma! Oletteko koskaan nähnyt totista ja vilpitöntä
kristittyä?"
"Kyllä, herra, olen nähnyt; mutta minä tunnen myös monta jalomielistä
pakanaa."
"Ettekö huomaa mitään eroa heidän välillään?"
Jorma vaikeni kauan.
"Olen huomannut _yhden_", sanoi hän.
"Ja se on?"
"Kristitty antaa anteeksi vääryydet."
"Onko se teistä vaikeaa?"
"Vaikeinta kaikista."
"Mutta hyvin?"
"Kun voi sen tehdä!"
"Otaksutaan, että se on kysynyt kovia taisteluita, ennenkuin voi sen
tehdä. Minkä luulette silloin vievän hänet siihen?"
"Hänen kristillisen velvollisuutensa!"
"Pakana ei sitä hyväksy?"
"Kyllä, mutta hän ei tee samoin."
"Miksi ei?"
"Meillä on sääntönä: 'silmä silmästä, henki hengestä'!"
"Ja onko se teistä parempi?"
"Sitä en tiedä sanoa..."
"Mitäs sitten tarkoitatte?"
"Sitä vain, että kristinusko asettaa toiset vaatimukset..."
"Luuletteko niiden olevan onneksi vai onnettomuudeksi ilmisraukoille?"
"Kyllä ne ovat onneksi."
"Ymmärrättekö silloin, Jorma, miksi toivoisin niiden leviävän teidän
keskuuteenne?"
"Hankkikaa parempia opettajia!"
"Suokoon Jumala, että voisin! Mutta ettekö voi pysyä lujana uskossa?"
"Kukapa tahtoo peseytyä puhtaaksi likalätäkössä, herra?"
"Mitä sanotte?"
"Että siksi ovat papit ja munkit tehneet sen opin, jota saarnaavat.
Jos joku sellainen tulee tölliini, saa hän mennä niine hyvineen; ei
hän tahdo edistää herransa, vaan omaa ja luostarinsa asiaa."
"Surullista, jos niin on!"
"Meillä täytyy opin ja elämän olla yhtä, kuten ruumiin ja sielun,
muuten on meistä kaikki ulkokultailua ja petosta."
"Ette ole niinkään väärässä!"
"Tiesin kyllä, että lopulta ymmärtäisitte minua", sanoi Jorma. "Te
olette jalo ja oikein ajatteleva herra, sentähden koski meihin
syvästi, kun luulimme, että ahneus oli teidät saanut valtaansa.
Sakon veri on sovittanut syymme Jumalan edessä, hän oli vanhan suvun
viimeinen vesa, ja hänessä meni suuri tietäjän alku manalle. Mutta
vielä on jälellä velkamme teille, ja niinä olen tullut kysymään
teiltä siitä."
"Mitä tarjoatte?"
"Viisikymmentä henkeä!"
"Se on liian vähän!"
"Sata!"
"Enemmän!"
"Viisi sataa!"
"Vielä enemmän!"
"Olkaa armelias, herra!" Jorma heittäytyi maahan ja suuteli ritarin
takinlievettä.
"Vaadin, että kaikki tyyni luovutte eksytyksistänne ja rupeatte
kristityiksi omasta vapaasta vakaumuksestanne. Sinä, Jorma, olet
itse tunnustanut, että kristinusko on korkeampi. Sinun on myös
myönnettävä, että sellaisessa, joka kuuluu ikuiseen autuuteemme,
täytyy ihmisen kaikin voimin pyrkiä korkeimpaan."
"Tahdon noudattaa käskyänne. Mutta mitä vaaditte siitä, mitä on
tapahtunut?"
"En mitään!... Menkää rauhassa!"
"Annatte anteeksi! Tämä on tosiaankin korkean mestarin opin mukaista!
Se on suuri ja hyvä! Te opetatte sen meille omalla esimerkillänne."
Vanhus poistui sangen liikutettuna.
Tämä kohtaus oli suurena lohdutuksena Erik herralle, ja hän ryhtyi
jälleen tarmolla tehtäviinsä. Tärkein oli niiden laivojen tarkastus,
joiden oli lähdettävä vesille heti jäiden auettua. Sen jälkeen
oli tärkeintä laittaa kuntoon linnoitukset Viipurin ympärillä.
Vaarat uhkasivat idästä, ja tanskalaiset juonittelijat uudistivat
vehkeilynsä. Outoja henkilöitä hiiviskeli ympäri rahvaan keskuudessa
puhuen mikä onni olisi, jos tanskalaiset sotajoukot tulisivat kansaa
puolustamaan.
Silloin sairastui Erik herra äkkiä. Heti alusta sai tauti niin
vaarallisen käänteen, että luultiin kuoleman olevan lähellä.
Erik herra oli siitä täysin tietoinen. Kuinka hellästi hän
sulkikaan lempeän vaimonsa syliinsä ja kiitti häntä kaikesta hänen
rakkaudestaan!
Ritarin käskystä koottiin läheisin talonväki sairashuoneeseen
jäähyväisille. He itkivät ja nyyhkyttivät, mutta hän oli tyyni
ja hymyili. Hänelle oli kuolema tervetullut vapauttaja. Gunillan
käsi kädessään ja katse kiinnitettynä pienokaisiin, jotka olivat
polvillaan hänen edessään, odotti hän tyynesti viimeistä hetkeä.
Mutta se viipyi; yöllä hän nukkui muutamia tunteja ja tunsi aamulla
itsensä niin paljon paremmaksi, että tahtoi nousta jalkeille. Hänen
tahtoaan noudatettiin, ja nojaten Gunillaan ja muutamaan uskolliseen
palvelijaan kulki hän viereiseen huoneeseen.
"Kuinka täällä on pimeää kaikkialla", sanoi hän. Mutta kohta sen
jälkeen kaatui hän alas penkille kuin kuollut.
"Gunilla!... Jo valkenee, nyt näen valoa. Oi, mikä kirkkaus!"
huudahti hän säteilevin kasvoin, ja pakeneva sielu salli hänen viedä
hautaan onnellisen tunteen siitä...
Koko Suomi suri häntä.
Mutta Ruotsiinkin levisi hämmennys ja levottomuus. Sellainen
surusanoma saattoi tosiaankin herättää levottomuutta tulevaisuuteen
nähden. Nyt ei enää tarmokas, luotettava ja valpas Erik Turenpoika
ollut puolustamassa itärajaa ja pitämässä yllä epävarmaa, usein
keskeytettyä rauhan työtä.
8.