Vuoden 1511 tammikuu aikoi tavattoman leudolla säällä.
Ruotsissa on joulu, kenties enemmän kuin muualla, rahvaan rakkain
juhla. Siksi säästää köyhinkin paremman palan, ja tuskin kukaan on
niin saita, ettei hän silloin jaa yltäkylläisyydestään sille, jolla
ei mitään ole. Yksinpä vetojuhdat ja taivaan linnutkin saavat joulun
aikaan nauttia yleisen anteliaisuuden hyviä hedelmiä.
Mutta mainittuna vuonna olivat joulujuhlan makeanleivän päivät pian
luetut.
Ensin levisi huhu pienten kerjäläispoikien mukana, jotka kertoivat,
että Norjan rajalla oli suurta liikettä. Sanottiin, että nuori
kuningas kokosi väkeä käydäkseen köyhän Ruotsin kimppuun, ettei tämä
enää saanut nauttia häiritsemättä joulurauhaansa.
Itä-Göötanmaalla ottivat talonpojat joutsensa seinältä ja teroittivat
nuolensa, ennenkuin maakäräjät pidettiin, mutta useimmissa Smålannin
kihlakunnissa kieltäytyi rahvas hakkaamasta murrosaitoja. "Me emme
tahdo makailla niiden turvissa," sanoivat he, "vaan mieluummin istua
kotona." Mutta smålantilaisetkin taipuivat lopulta lähtemään ja
lupasivat elää ja kuolla valtionhoitajan puolesta.
Tammikuun puolivälissä nuori kuningas marssitti joukkonsa Norjasta
Ruotsin puolelle. Mitään varsinaista vastarintaa ei hän alussa
kohdannut, ja hän menettelikin harvinaisen siivosti.
Kaikkialle levitteli hän avoimia kirjeitä kuninkaalta, isältään, ja
niissä sanottiin, ettei sotaa käyty Ruotsin kansaa, vaan kuninkaan ja
rauhan vihollisia vastaan. Rahvaan oli maksettava veronsa hänelle,
avustettava hänen sotaväkeään ruokavaroilla ja toteltava hänen
käskyjään eikä kenenkään muun. Kirjeet lähetettiin papeille ja nämä
luetuttivat ne kirkkomäellä. Itse pysyivät he syrjässä, tahtomatta
niitä puolustaa tai vastustaa.
Talonpojat kuuntelivat tarkkaavaisesti. Ymmärtäväisemmät pudistivat
paheksuvasti päätänsä, jupisten perkeleen juonista. Mutta suuret
joukot raapivat korvallistaan, tuumien, että asiaa täytyi ajatella.
Sillävälin jatkoi vihollinen matkaansa Lindköpingin kautta Skaraan,
jossa pysähdyttiin. Nuori kuningas levähti täällä ja piti iloisia
seuroja, jollaikaa sotajoukon erinäiset osastot retkeilivät maaseutua
pitkin Tivedeniä aina Läcköhön saakka, jota piiritettiin.
Kuningas oli kutsunut suuriin pitoihin kaupungin kaikki nuoret
neitsyet ja neitoset, mutta kun äitejä ja sukulaisia ei ollut
kutsuttu mukaan, ei ainoatakaan ollut saapunut. Tästä vimmastui
kuningas niin, että kaupungilta vaadittiin paloveroa, samoin
ryöstettiin tuomiokirkko, ja parvi sotamiehiä sai käskyn lähteä
ryöstämään ja polttamaan.
Sittemmin lähti kuningas sieltä liikkeelle Jönköpinkiin päin.
Täälläkään ei hän kokenut mitään vastarintaa; hänen toivottiin
osoittavan sääliväisyyttä, jos hän esteettömästi saisi mennä
eteenpäin.
Mutta nyt kertoivat hänelle vakoilijansa, että vihollis-sotajoukko
kerääntyi Holavedenin rannalle, ja liikkui huhuja, että urhoollinen
Hemming piispa oli sitä johtamassa.
Kuningas raivosi, kaikki saapuneet viestit kävivät yhteen siinä,
että ruotsalainen sotavoima oli tanskalaista suurempi, ja olisi
ollut uhkarohkeaa ryhtyä taisteluun sellaista päällikköä vastaan.
Koko päällikkökunta neuvoikin siitä luopumaan. Silloin muisti "nuori
kuningas", kuinka pahoin reippaat itägööttalaiset olivat pidelleet
hänen isoisäänsä, ja tehden hiljaisen lupauksen pitää heidät
muistissaan vetäytyi hän takaisin.
Pian sodittiin ja kahakoitiin koko maassa. Nuori Sten herra piiritti
Bohusin ja koetti kantaa veroa Länsi-Göötanmaasta; mutta kansa
rukoili armoa kuin henkensä edestä. Kristian kuningas oli sanonut,
että hän itse tulee kantamaan verot pyhän Olavin päivän aikaan, ja
jos silloin ei ole mitään annettavaa, ei hän ainoastaan hävitä ja
polta, vaan ottaa hengenkin.
Sillävälin oleskeli valtionhoitaja Keski-Ruotsissa. Vesteråsissa
pidettiin neuvoston kokous helmikuun 5 päivänä, ja siellä päätettiin,
että oli saavuttava joka kolmannen viittätoista vanhemman miehen,
asestettuna jousin ja tarpeellisin nuolin sekä kuuden viikon eväs
mukanaan, paikkoihin, jotka linnanpäälliköt lähemmin määräsivät. Ja
kaikkialta saapui kertomuksia, että kutsuntaa noudatettiin. Sotaväkeä
oli sijoitettuna jokaiseen lääniin; oltiin valmiit vastustamaan
uhkaavaa vihollista.
Niinpä ei taasen ollutkaan muuta kuin alituisia kahakoita. Ruotsin
sotavoima ei ollut kyllin suuri ajaakseen tanskalaiset maasta
kahdelta taholta. Eivätkä nämäkään voineet päästä maan herroiksi,
sillä vaikkei tahtoa puuttunutkaan rauhan ystäviltä, ei heissä
kuitenkaan ollut ketään kyllin pontevaa saamaan tahtonsa täytäntöön
toiminnassa ja liittymisessä Tanskaan.
Hannu kuningas oli vimmoissaan sodan hitaisuuden vuoksi. Se oli
maksanut Tanskalle suunnattomia summia, eikä mitään ollut voitettu.
Ainoat edut oli saavutettu merellä, ja oli erittäin tärkeää saada
siellä voitetuksi uudet viholliset. Niin Lyypekki kuin kuningaskin
laittoivat innokkaasti laivastoaan valmiiksi laskemaan vesille.
Tanskalaiset joutuivat ensiksi. Kaksikymmentä laivaa kohotti
purjeensa Jöns Holgerinpojan johdolla. Hän lasketti pitkin Itämeren
etelärannikkoa, samalla kuin suuren hollantilaisen kauppalaivaston,
joka oli saapunut salmelle, oli muutamain tanskalaisten sotalaivojen
suojelemana purjehdittava edelleen Liivinmaalle, joka oli sen matkan
määränä.
Jöns Holgerinpoika kääntyi ensin Travemündeä vastaan, mutta kun hän
ei voinut mitään saada aikaan, jatkoi hän matkaa Wismariin.
Kesäkuu oli alullaan; kaupungissa vietettiin suuria markkinoita;
kaikki ajattelivat vain huvittelemista, ei kukaan vihollista. Vartia
istui yksin ylhäällä tornissa silmäillen yli iloisen kaupungin.
Silloin huomasi hän suuren laivaston, joka hyvällä tuulella
lasketti satamaa kohden. Päätäpahkaa syöksyi mies portaita alas ja
ilmoittamaan pormestarille vaarasta. Mutta tämä istui parhaallaan
iloisessa juomaseurassa; oivallinen braunschweigermumma sai hänestä
kaiken näyttämään ruusunpunaiselta.
"Sinä hourit, vanha hupsu!" vastasi hän ojentaen miehelle täyden
pikarin. "Juo äläkä löpise turhia."
"Mutta arvoisa pormestari!"
"Ole vaiti ja juo, sanon minä! Jos olisi jokin vaara tarjolla,
luuletko, että istuisin niin tyynenä!"
Torninvartija joi, sitten riensi hän takaisin tornikamariin, juuri
kun tanskalaiset laivat laskivat ankkurinsa sataman edustalla.
Tämän nähdessään joutui mies pois suunniltaan, tarttui rumpuun ja
nosti sellaisen metakan, että koko kaupunki kaikui.
Nyt oli hälinä yleinen. Pormestari ryntäsi juomapöydästään,
raatimiehet, porvarit, kauppamiehet, talonpojat, naiset ja lapset,
markkinavieraat ja ilvehtijät, kaikki syöksyivät yhtenä vilinänä
satamaan. Mutta siellä oli yhtä mahdoton saada aikaan järjestystä
kuin puolustusta ajatellakaan. Asukkaat saivat seistä katsellen,
kuinka tanskalaiset purjehtivat pois vieden sataman edustalta
mukanaan neljätoista sotalaivaa ja kuinka he sitten nousivat maihin
ja sytyttivät etukaupungit palamaan.
Wismarista lähti Jöns Holgerinpoika Rostockiin, mutta joko
kaupungissa oli kunnollisempi pormestari tai asukkaat olivat
nukkuneet pois markkinahumalansa, kaikessa tapauksessa varustautuivat
he vastarintaan ja ryntäsivät vihollista vastaan sellaisella
menestyksellä, että tämä piti viisaimpana lähteä heti tiehensä
laivoineen.
Sen jälkeen tuli Stralsundin vuoro. Kaupunki vallattiin, ja Jöns
Holgerinpoika teki liiton Tanskan kuninkaan ja Pommerin herttuan
välillä.
Nyt käänsi Tanskan laivasto pohjoista kohden ja saapui juhannuksen
aikaan Voionmaan rannikolle. Täällä antoi päällikkö väkensä
nousta maihin ryöstämään saarta. Hänen tarkoituksensa oli vallata
Borgholma, ja piiritys alkoi. Mutta Kalmarin linnassa oli päällikkönä
urhoollinen Juhana Maununpoika. Hän piti merta tarkoin silmällä,
ja kun hän näki Tanskan laivaston suuntaavan matkansa Voionmaahan,
kiiruhti hän lähettämään sinne sotavoiman, joka puhdisti saaren
vihollisista. Puoliväliin toista sataa miestä otettiin vangiksi ja
loput ajatettiin takaisin laivoihin.
Tanskan laivasto oli lähtenyt ryöstämään, ja olihan vielä
hävitettävää. Kun Jöns Holgerinpoika lähti Voionmaalta, suuntasi hän
sen sijaan retkensä vastapäätä sijaitsevalle Smålannin rannikolle.
Täällä teki aseihin nostatettu rahvas urhoollista vastarintaa, mutta
Juhana Maununpoika ei voinut estää sitä, että useita pitäjiä pahoin
hävitettiin.
Lyypekkiläiset eivät saaneet laivastoaan valmiiksi ennenkuin
heinäkuun lopulla. Siihen kuului neljäkymmentäkolme sotalaivaa
ja neljätuhatta palkkasoturia. Kaksi raatimiestä oli asetettu
ylipäälliköiksi, toinen heistä oli vanha tuttumme Eckermann. Jokaista
laivaa komentamassa oli lisäksi kaksi porvaria.
Kunnon Lyypekin kaupungin kaikki asukkaat lähtivät Travemündeen
näkemään laivastonsa lähtöä. Silloin liehuivat lukemattomat liinat
ja terveisiä lähetettiin, eivät suinkaan vähimmässä määrin ne,
jotka luemme ystäviemme ja tuttaviemme joukkoon. Laivasto suuntasi
kulkunsa itään päin yhtyäkseen niihin laivoihin, joita odotettiin
Wismarista ja Rostockista. Mutta näitä ei kuulunut. Vihdoin saapui
tieto onnettomuudesta, joka oli kohdannut Wismaria, mutta lisäksi
kerrottiin, että Tanskan laivasto oli asettunut talviteloilleen eikä
tänä kesänä enää lähde vesille.
Tämän tiedon saatuaan purjehtivat lyypekkiläiset suoraan Bornholmaan.
Täällä olivat he tuskin alkaneet nousta maihin ennenkuin näkivät
merellä kuusikolmatta tanskalaista sotalaivaa. Tämän nähdessään
lyypekkiläiset päästivät riemuhuudon. Nyt saadaan vihdoinkin
taistella!
Molemmat laivastot järjestyivät. Ne taistelivat viikinkiläistapaan,
kukin laiva kyletysten vihollislaivan kanssa, ja laivanvaltaus
ratkaisi voiton.
Taistelu jäi ratkaisematta, molemmat puolueet saavuttivat voittoja;
mutta Hannu kuningas ei suinkaan kerskaillut vähän sillä, että
hänellä oli laivasto, joka oli yhtä hyvä, jollei parempikin kuin
lyypekkiläisten, ja epäilemättä tämä olikin huomattava ajan merkki.
Hemming piispa oli jo aikaisin keväällä matkustanut Lyypekkiin. Hänen
lannistumaton tarmonsa se oli kannustanut laivaston varustamiseen;
mutta hän oli, kuten aina, samalla hankkinut itselleen vihamiehiä.
Hän heitteli pisteliäitä ja ivallisia sutkauksiaan kaikkea
pikkumaisuutta, kaikkia halpamaisia laskelmia vastaan. Hän sai
naurajat puolelleen, mutta naurun esineiksi joutuneista tuli hänen
vihollisiaan, ja heidän lukunsa lisääntyi päivä päivältä.
243
Oli epäilemätöntä, että merisodasta koitui Ruotsille se suuri
etu, että se säästyi vihollisen äkkirynnäköiltä, kaupunkien ja
kylien poltolta ja ryöstöltä, mutta saksalaiset Tanskan ystävät,
jotka olivat jonkun aikaa pysyneet vaiti, alkoivat taasen näyttää
elonmerkkejä. He puhuivat, kuinka kaupungin kauppa oli huonolla
kannalla.
Turhaan selitti Hemming piispa, että jos Ruotsi vapautuisi
vihollisistaan, näyttäytyisi se kyllä Itämeren kaupassa. Ne
palvelukset, joita Lyypekki nyt teki ruotsalaisille, tulisivat nämä
vastaisuudessa sadoin kerroin korvaamaan. Pian ei edes viitsitty
väittää häntä vastaankaan. Yhä harvemmiksi kävivät ystäväin rivit,
ja kun hän kävi kaupungin viranomaisten luona, sanoivat he olevansa
poissa kotoa, vaikka hän varmasti tiesi, ettei niin ollut laita.
Silloin alkoi tuittupäisen miehen sappi kiehua, töyhtömäiset
kulmakarvat vetäytyivät kokoon, ja entiset ystävät poikkesivat
toiselle kadulle päästäkseen häntä kohtaamasta.
Kun Eckermann palasi laivaston kera, teki hän sen ilosta uhkuvalla
sydämellä. Hän oli vakuutettu, että Lyypekistä tehtäisiin samanlainen
retki seuraavana kesänä, ja hän toivoi voivansa silloin toimittaa
paljon enemmän kuin nyt. Samaa sanoi hän Hemmingillekin ensi kertaa
hänen luonaan käydessään.
"Voitteko kääntää näiden rihkamasaksojen mielen?" huudahti
katkeroitunut piispa. "Voitteko todistaa heille, että kunnia on
enemmän kuin kurja kulta?"
"Sanon heille, että se on koronkiskontaa, joka antaa hyvän voiton",
vastasi Eckermann hymyillen.
"Olen minäkin sen sanonut, mutta he eivät usko minua. Kaikki hyvät
enkelit suokoot, että te saisitte aikaan enemmän!"
Mutta kun nuori mies palasi muutamain päivien kuluttua, sanoi hän:
"Täällä on jyrkempi pysty vastassa kuin saatoin kuvitellakaan."
"Enkö sitä jo sanonut! Olen oppinut perinpohjin tuntemaan nämä
viheliäiset rihkamajuutalaiset, jotka kurjan voiton tähden ovat
valmiit panttaamaan sielunsa iäisen autuuden. Minä pudistan tomun
jaloistani ja kadun sitä päivää, jona tulin tänne tulleeksikaan!"
Näin sanoen tarttui Hemming hattuunsa, ja sanomatta sanaakaan
jäähyväisiksi, välittämättä matkakapineistaan meni hän alas
satamaan, missä useita aluksia oli lastattuina ja odottivat tuulta
purjehtiakseen Ruotsiin. Hän tilasi paikan yhdellä niistä ja jäi
laivaan, vaikka laivuri sanoi, ettei luultavasti lähdöstä tullut sinä
päivänä mitään.
Kunnon Eckermann, joka oli seurannut jälestä, koetti hyvin sanoin
saada hänet odottamaan vielä muutamia päiviä. Piispa ei viitsinyt
vastatakaan. Ja kun edellinen piti huolen siitä, että hänen tavaransa
pantiin kasaan ja vietiin laivalle, ei hän edes kiittänyt siitä.
Hän kuohui niin suuttumuksesta ja kiukusta, ettei edes tahtonut
kääntää päätään kaupunkia kohden niin kauan kuin se oli näkyvissä.
Yöt ja päivät hän käveli kannella edestakaisin; ketään ei hän
puhutellut eikä kukaan uskaltanut puhutella häntä; mutta kaikki
merimiehet katsoivat ihmetellen häneen, hiljaa kysellen toisiltaan
mitä hän mahtoi hautoa mielessään.
Hän ajatteli isänmaata, joka oli hänen ainoa maallisen rakkautensa
esine, jolle hän oli uhrannut nuoruutensa, miehuutensa, hehkuvan
kaunopuheliaisuutensa ja mielensä urheuden. Hän oli nyt vanhus,
joka katsoi taaksepäin muinaisiin aikoihin. Tosin näytti hänestä,
että unioni oli mahdottomuus, mutta ennen valaisi toivo hänen
ymmärryksensä; nyt synkensi sen epätoivo. Hänestä tuntui kuin Ruotsi
seisoisi kaltevalla pinnalla, kuin täytyisi sen joutua perikatoon.
Ei siksi, ettei se olisi voinut pitää puoliaan. Hän ajatteli tätä
rahvasta, jota hän niin usein oli vienyt taisteluihin, joka saattoi
kärsiä ja kieltäytyä ja valittamatta uhrata henkensä ja verensä sen
maatilkun puolesta, millä oli syntynyt. "Ruotsin kansa seisoo lujana
kuin kallio", sanoi hän, "ja sentähden sitä ei voida kukistaa."
Mutta mikä ei taivu, voi taittua, ja Ruotsin suurmiehet tahtoivat
musertaa ne luodot, jotka suojelivat isien maata.
Ja nyt vaelsivat kaikki maan suurmiehet hänen sielunsa silmien
editse, hän tutki, arvosteli heidän tekojensa syitä ja lopuksi heitti
ne ajatuksistaan pois kuin myrkylliset matelijat.
Hän ei ollut tyytyväinen edes Svante Niilonpoikaankaan. Tämä oli
ollut liian heikko, ei ollut ymmärtänyt panna olkapäätään pyörän
eteen ja mieluummin musertua kuin antaa perään.
Tämän käsityksen maailmasta ja ihmisistä päästi hän juurtumaan
sielussaan. Oman hehkuvan isänmaanrakkautensa pani hän kaikkea sitä
pikkumaisuutta, panettelua, kateutta ja vihaa vastaan, mitä hän oli
kohdannut elämässä, ja on selvä sanomattakin, että hän maksaisi sen
äärimäisellä halveksumisella. Mutta siihen liittyi myös eräs toinen
tunne, palava kostonhalu.
Hemming Gadd tahtoi mielellään lyödä maailman hämmästyksellä ja
hän mietti keinoja, jotka ukkosen iskun tavoin kukistaisivat hänen
vastustajansa ja näyttäisivät heille hänen ylemmyytensä.
Tuuli kääntyi vastaiseksi, ja matka viivästyi. Se näytti kuitenkin
piispaa vähät huolestuttavan. "Minä tulen kyllä ajoissa perille",
sanoi hän.
Mutta vastatuulta seurasi myrsky. Meri aaltoili raskain,
lyijynharmain lainein, rajusti hyrskyen. Pilvet ajelehtivat maata
kohden harmaana savuna, vaahto pärskyi, touvit kitisivät ja
vinkuivat. Laivuri seisoi itse ja väänsi ruoriratasta, mutta hiki
valui suurina pisaroina pitkin hänen poskiaan.
Hemming katseli hetken.
"Antakaas, kun minä käyn käsiksi", sanoi hän, "tähystelkää te
sillaikaa satamansuuta!"
Laivuri meni.
Rannikko sukelsi tosiaankin näkyviin, heillä oli maata suoraan
edessään; valkeita vaahtopatsaita ja hyökyaaltoja tyrskyi kaikkia
kallioita vasten, mutta piispa väänsi ruoriratasta miehen voimin.
"Tuosta meidän on mentävä välitse", sanoi laivuri ja viittasi parin
saaren tai luodon rakoon.
Aallot heittelivät laivaa korkealle, mutta piispa piteli lujasti
kiinni, ja laiva syöksyi huimaavalla vauhdilla luotojen välitse.
"Nyt voitte sanoa heille Lyypekissä, että minä se pelastin teidän
aluksenne", sanoi hän poistuen ruorista.
7.