Sten Sture oli saapunut pääkaupunkiin jo muutamia kuukausia ennen
isäänsä. Hänen edellään oli kulkenut maine hänen miehuudestaan, ja
ritarillisista teoistaan.
Märta rouva sulki hänet ylpeydellä syliinsä, ja kaikkialla
kilpailtiin osoittaessa hänelle kunnioitusta ja suosiota.
Pääkaupungissa olivat puolueet jotensakin tuimasti vastatuksin.
Keskenään vihamieliset suvut joutuivat harvoin yksiin; kun niin
tapahtui, jouduttiin usein sanasotasille, joka väliin oli vähällä
päättyä käsikähmään.
Hovi oli molempien puolueiden välillä, tiesi olevansa vihan ja
kateuden esineenä ja oli kuitenkin pakoitettu näyttämään hymyileviä
kasvoja.
"Kun vietämme joulumme Tukholmassa", sanoi Märta rouva, "täytyy
meidän kutsua tänne ihmisiä, joita halveksin koko sielustani."
"Meillä on monia hyviä ystäviäkin", vastasi poikapuoli.
"Minä en luota kehenkään."
"Nyt teette vääryyttä itsellenne; luotattehan Erik Turenpoikaan."
"Niin, häneen kyllä."
"Ja hänen veljeensä Pietariin."
"Mainitset ainoat ystäväni!"
"Olen ollut täällä niin lyhyen aikaa enkä ole ehtinyt useampiin
tutustua."
"Enkö ole sanonut sinulle, että useimmat ovat isäsi vihollisia?"
"Emmekö voisi tehdä heitä hänen ja meidän ystäviksemme?"
"Kyllä, antamalla vallan heidän käsiinsä!"
"Luuletteko heidän haluavan sellaista?"
"He aikovat luovuttaa sen kuninkaalle."
"Mutta sitä ei kansa tahdo. Sentähden se on isäni takana."
"Siinä on hänen voimansa."
"Ja ne harvat, jotka ovat hänen vastustajiaan, ne me pakoitamme."
"Millä tavoin?"
"Luottamuksella."
Märta rouva katsoi hymyillen häneen.
"Kuinka vanha olet, Sten?"
"Täytän tänä vuonna yhdeksäntoista."
"Kun tulet puolta vanhemmaksi, ajattelet toisin."
"Ajattelitteko tekin minun iässäni niinkuin minä nyt?"
"En, minä olin jo silloin kokenut maailmaa."
"Ja havainnut sen pahaksi?"
"Sangen pahaksi!"
Knut Alfinpoika oli kaksi vuotta vanhempi kuin Sten. Hänellä oli
edullinen ulkomuoto ja hän käyttäytyi kuten aatelismiehen tuli. Hänen
kasvatuksensa oli päättynyt, mutta häntä miellytti viettää mukavaa
ja toimetonta elämää. Hän ja Märta joutuivat vähänväliä riitaan
keskenään. Sten sai kotiuduttuaan esiintyä usein välittäjänä.
"Sinä koetat pitää Alfin puolta", sanoi Märta rouva. "Tiedäkin
silloin, että hän hieroo ystävyyttä valtionhoitajan vihollisten
kanssa!"
"Mutta sehän on vain eduksi!"
"Etkö käsitä, että hän kannattaa heidän puoluettaan!"
"Se on mahdotonta!"
"Olisiko hänellä muuten tapana seurustella Sten Kristerinpojan, tämän
minun ja jalon herrani katkerimman vihollisen kanssa."
* * * * *
Knutilla oli tapana väliin kerskailevasti puhua siitä, kuinka
hyvin jalot neitsyet häntä sietivät. "Kuitenkaan", lisäsi hän,
"en ole vielä löytänyt ketään, jonka pitäisin soveliaana sydämeni
rakastetuksi."
Mutta eräänä päivänä hän astui äitipuolensa luo melkein ilosta
säteillen.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi tämä.
"Olen nähnyt hänet!"
"Kenet?"
"Hänet, jonka tahdon tehdä morsiamekseni!"
Sten tuli kohta tämän jälkeen huoneeseen. Hänellä oli muuan kirje
kädessään, mutta hän pysähtyi hymyillen Knutin ihastuksen puuskalle.
"Kuka hän on?" kysyi Märta rouva.
"Neitsyt jaloa syntyä; hänellä on paljon tavaraa, mutta vielä enemmän
nuoruutta ja kauneutta."
"Hänen nimensä?"
"Kristina Gyllenstjerna."
Sten kääntyi pois punastuen.
"Onko hän jo luvannut sinulle uskollisuutta?"
"Näin hänet eilen illalla ensi kerran!"
"Missä?"
"Hänen sukulaisensa, valtaneuvos Erik Juhananpojan luona."
"Ja sinä iloitset siitä, että miellytät häntä?" kysäisi Märta rouva.
"Teen sen hyvällä syyllä."
"Hyvällä syyllä?"
"Läsnä oli monia ritareita, jotka kilpailivat kaikki hänen
suosiostaan. Mutta niin selvään antoi hän minulle etusijan, että
kuulin kuiskittavan ympärilläni: Norjalainen lyö meidät laudalta."
"Onnittelen sinua kaikesta sydämestäni!"
"Nyt ymmärrän, miksi en tahtonut matkustaa täältä!" jatkoi Knut.
"Aavistin onnea, joka minua odotti. Alf ja sisareni varmaan tulevat
iloisiksi. Ai, niin, Sten, hän lähetti sinulle terveisiä!"
"Kiitos, voiko hän hyvin?"
"Niin onnelliseksi, kuin hän nyt on, ei hän olisi voinut tulla
koskaan Ruotsissa."
"Ja kuitenkin tahdot sinä naida ruotsalaisen neitsyen?" sanoi Märta
rouva.
"Hän on oleva iloinen seuratessaan minua täältä. Ai niin, he aikovat
tulla tänne tehdäkseen hänen ruhtinaallisen armonsa puolisolle
kunniatervehdyksensä", lisäsi hän kumartaen ivallisen syvään Märta
rouvalle.
"He ovat tervetulleet."
"Luullakseni he tulevat tänä iltana."
"Vahinko, etten voi olla saapuvilla", sanoi Sten, joka tähän asti oli
ollut vaiti. "Kas tässä, äiti, kirje arkkipiispalta. Hän on nykyään
Upsalassa ja kutsuu minua sinne."
"Näen", vastasi Märta rouva luettuaan kirjeen, "että sinun on
lähdettävä jo tänään."
"Hän on vanha mies, ei sovi niin korkealla herralla odotuttaa."
"Minun vieraani varmaan pettyvät toiveissaan."
"Lupaan, etteivät he sitä tee", tokaisi Knut pöyhistellen. "Minä jään
kotiin."
"Et voi suinkaan sanoa, että minä asetun tiellesi", puuskahti Sten.
"Neuvon sinua käyttämään tilaisuutta!"
"Onko minulla syytä pelkoon?"
"Kenties."
Molemmat nuorukaiset seisoivat uhkaavina vastatuksin.
"Sten!" huudahti Märta rouva levotonna.
Hän malttoi heti mielensä.
"Hyvästi, äiti rakas!" sanoi hän syleillen häntä, "Hyvästi, Knut, ja
onnea!"
Näin sanoen poistui hän huoneesta.
Knut katsoi nauraen hänen jälkeensä.
"Olisiko kenties hänkin ajatellut tyttöä?"
"Luulen, että se on ollut valtionhoitajan toivomus."
"Sitten valitan, että nyt asetun jo toisen kerran hänen onnensa
tielle."
"Toisen kerran?"
"Eikö hän aikonut sisartani?"
"Lapsuuden päähänpistoja. Kristina oli vanhempi kuin hän eikä sitä
paitsi ollut sukuperältään hänen vertaisensa."
"Oli liian hyvä hänelle, sanon minä!"
Sillävälin kutsui Sten muutaman asemiehistään. Ainoastaan neljä
oli tuleva mukaan. Hän tahtoi heti lähteä tielle, ollakseen ennen
seuraavaa aamua Upsalassa.
Oli tähtikirkas joulukuun yö, ja pieni parvi ratsasti ripeästi
eteenpäin.
Stenin ajatukset eivät juuri olleet iloiset. Hänestä tuntui kuin
olisi hän menettänyt jotakin, joka oli ollut hänelle hyvin rakasta.
Hän muisteli, kuinka hän viime aikoina oli aina ajatellut Kristinaa
tulevana morsiamenaan. Hänestä oli aivan luonnollista, että tyttö oli
unhottanut hänet. Jos tämä tahtoi antaa kätensä ja sydämensä Knut
Alfinpojalle, oli hän iloinen, ettei seissyt tiellä. Kenties oli asia
jo ratkaistu heidän keskensä, kun hän palaa Upsalasta. Mutta matkalla
sinne oli hänen vaikea saada Ekan kartanon pikku tyttöstä pois
ajatuksistaan.
Ratsastajaparvi saapui perille Upsalaan keskellä yötä, mutta
arkkipiispa oli kirjoittanut, että hänen talonsa oli heille avoin
mihin aikaan hyvänsä, ja Sten herra suuntasi sentähden heti matkansa
sinne. Kummakseen löysi hän portin avoinna. Asemiehet juoksentelivat
sinne tänne; koko talo oli täynnä elämää ja liikettä.
"Onko arkkipiispa sairas?" oli hänen ensimäinen kysymyksensä.
"Ei, jalo herra, mutta täällä on vieraita."
"Tulen siis sopimattomaan aikaan?"
"Huoneenne odottaa."
Asemies vei hänet ylös oikeanpuoliseen kylkirakennukseen, ja sieltä
sai hän hyvin sisustetun huoneen. Vuode oli houkuttelevan pullea
valkoisine lakanoineen, ja kun nuoruuden voima ei suinkaan vähimmin
näyttäydy nukkumiskyvyssä, unhotti Sten pian koko maailman pehmeässä
vuoteessa.
Sentähden ei hän tiennytkään, että muuan vanha nainen oli ollut
huoneessa, seissyt hetken häntä katsellen, pannut sen jälkeen pikarin
pöydälle ja poistunut huoneesta.
Sten ei tiennyt mitään. Kun hän heräsi, oli aurinko korkealla
taivaalla. "Olen nukkunut liian pitkään!" Näin tuumien hypähti hän
vuoteesta.
Kummastellen, ettei kukaan asemiehistä ollut käynyt häntä
herättämässä, kiirehti hän pukeutumaan. Ennenkuin hän oli sen tehnyt,
avautui ovi nopeasti ja huoneeseen astui valkopartainen munkki. Hän
näytti niin pelästyneeltä ja syöksyi sellaisella kiireellä pöydän luo
ja otti pikarin, ettei Sten tiennyt, mitä hänen oli ajateltava.
"Jumala ja hänen pyhimyksensä olkoot ylistetyt!" huudahti munkki.
"Hän ei ole juonut!"
Nyt muisti Sten myrkytetyn juoman, joka oli ollut aiottu hänen
isälleen. "Kutsuttiinko minut tänne myrkytettäväksi?" kysyi hän.
"Nuori herra", vastasi munkki, "arkkipiispa on viaton."
"Mistä sen tiedätte?"
"Pahantekijätär on juuri ollut ripillä."
"Hän on siis nainen?"
"Rouva Bonti."
"Miksi hän tahtoo kuolemaani?"
"Hän sanoo, että hänelle on luvattu palkaksi autuus."
"Kuka on luvannut?"
"En tiedä, onko ilmoitus tosi. Mutta kun hän äsken uskoi minulle
kamalan tekonsa, sanoin, että hänen rangaistuksensa saisi riippua
teistä, jos elitte; jos olisitte kuollut, joutuisi hän maallisen lain
käsiin."
"En ymmärrä miksi hän minua vihaa."
"Ettekö tiedä, että hyvä aina on pahan tiellä?" kysyi munkki.
Sten vitkasteli vastatessaan. Hän ei voinut väsyä katselemaan näitä
jaloja kasvoja, korkeaa otsaa, vilpittömiä silmiä.
"En ole nähnyt teitä ennen", virkkoi hän kunnioittavasti.
"Minä olen ainoastaan haamu menneeltä ajalta", vastasi vanhus
lempeästi hymyillen. "Isäänne tunnen vähän; mutta vanhemman herra
Sten Sturen kanssa olin hyvä tuttu."
"Nimenne?"
"Isä Johannes."
"Mihin veljeskuntaan kuulutte?"
"En mihinkään, olen vain pappi."
"Olette pelastanut henkeni; sillä jollette olisi tullut, olisin
varmaan tyhjentänyt maljan."
"Jumala ei sitä tahtonut. Kiitän häntä hartaasti siitä, että hän teki
minut välikappaleekseen estääkseen sellaisen onnettomuuden."
"Isä, minä annan rikolliselle anteeksi."
"Ilman ehtoja?"
"Sellaisten asettaminen ei paljoa hyödyttäisi."
"Olette oikeassa. Sisäinen halu on voimakkaampi kuin ulkonainen
pakko."
"Älkää ilmaisko arkkipiispalle mitään!"
"Tahdotteko niin?"
"Pyydän teiltä sitä."
"Olkaa varma, että tästälähin valvon heitä molempia."
"Voitteko tehdä sen?"
"Kyllä, niin kummalta kuin se näyttäneekin; olen molempain rippi-isä."
"Arkkipiispankin?"
"Hänen myös."
"Olette silloin mahtava mies?"
"Ja kuitenkin niin vähäinen."
"Oleskeletteko alituiseen piispantalossa?"
"En, mutta käyn toisinaan täällä."
Joku koputti ovelle; tulija oli muuan arkkipiispan asemies, joka toi
arkkipiispalta terveiset, että ritari heti saapuisi hänen luoksensa.
Sten lupasi tulla ja kysyi sitten isä Johannekselta: "Milloin tapaan
teidät?"
"Sallikaa minun pitää siitä huoli!"
Nuorukainen painoi ukon käden huulilleen ja pani sen sitten päänsä
päälle.
"Jumala sinua siunatkoon, poikani!"
Täten he erosivat.
Arkkipiispan luona oli pidetty suuri kokous. Rauhanystäväin puolue
oli ottanut siihen osaa. Uudelleen oli esitetty kaikki mahdolliset
syytöskohdat. Tärkein oli yhä jatkuva rauhattomuus, ja siinä
suhteessa ei tiedetty mitään muuta neuvoa kuin että herra Svante
Niilonpoika luopuisi valtionhoitajan virasta ja alistuisi sekä
alistaisi maan niihin ehtoihin, joita Hannu kuningas tahtoi ehdottaa
ja joihin neuvosto katsoi täytyvänsä suostua. Kokous oli kestänyt
neljä päivää ja oli pidetty kaksi istuntoa joka päivä, mutta kellään
niistä herroista, jotka olivat ottaneet osaa, ei ollut tarmoa
itsenäiseen toimintaan. He valittivat epäkohtia, mutta kukaan ei
pystynyt niitä korjaamaan.
Kolmantena päivänä kirjoitti arkkipiispa "ritarille, herra Sten
Sturelle" ja pyysi häntä pikimmiten tulemaan Upsalaan.
Herrojen kesken oli puhuttu Sten herran saavuttamasta hyvästä
nimestä, ja hänen armonsa aikoi panna nuoren miehen koetteelle.
Varhain aamulla olivat lukuisat vieraat lähteneet, ja suuret huoneet
olivat aivan autiot, kun Sten kulki niiden läpi mennäkseen hänen
armonsa työhuoneeseen.
Sten muisti vanhan sairaan miehen, jonka hän oli nähnyt
Almarstäkissä, ja hämmästyi sentähden, kun häntä vastaan tuli kookas,
ainoastaan hieman kumara olento, sulki hänet syliinsä ja sanoi häntä
rakkaaksi pojakseen.
Arkkipiispa oli pukeutunut pitkään, mustaan samettitakkiin. Päässään
oli hänellä runsaasti kullalla koristeltu myssy, ja hänen kaulassaan
oli kallisarvoinen kultaketju.
"Minusta tuntuu tänä hetkenä aivan kuin Ruotsin tulevaisuus olisi
käsivarsillani", sanoi hän.
Nuorukainen ei vastannut mitään, mutta hänen silmiensä tyyni,
ujostelematon katse todisti, ettei ajatus ollut hänelle lainkaan
vieras.
"Kuinka olette kasvanut", jatkoi piispa, "ja saanut hyvän maineen! Se
ilahuttaa sydäntäni!"
"Olen vielä tehnyt vähän sitä ansaitakseni."
"Ehditte vielä. Kuinka viihdyitte Lyypekissä?"
"Sangen hyvin."
"Teille osoitettiin huomaavaisuutta?"
"Se oli tarkoitettu isälleni."
"Minulle on sanottu, että siellä tavoiteltiin henkeänne."
"Ei niin pahoin, etten olisi voinut puolustautua."
"No, se ilahuttaa minua. Mikään ei näytä minusta hirveämmältä kuin
salahankkeet, joita harjoitetaan hiljaisuudessa ja joita vastaan on
itsepuolustus mahdoton."
Sten iloitsi siitä, ettei arkkipiispa saisi tietää, mitä oli
tapahtunut hänen omassa talossaan.
"Teidän isänne on edelleen Länsi-Göötanmaalla?"
"Niin, teidän armonne."
"Mutta eikö hän väsy?"
"Velvollisuus kieltää sen."
"Taistelut eivät vie mihinkään."
"Hän toivoo lopulta saatavan rauhan."
"Sellainen ajatus on hänelle kunniaksi, ja minä sanon suoraan, etten
tunne Svante Niilonpoikaa kohtaan ainoastaan ystävän kiintymystä,
vaan syvää kunnioitustakin."
"Hän ansaitsee sen, teidän armonne."
"Minä tiedän sen paremmin kuin te, nuori ystävä. Sentähden surettaa
minua suuresti, kun näen hänen pyrkimystensä olevan hyödyttömiä."
"Hyödyttömiä?"
"Vihollinen on ylivoimainen!"
"Ei niin kauan kuin kansa on hänen tukenaan!"
"Kansa, kansa!... Se on pian lopen köyhtynyt. Kuka sille toimittaa
elatuksen?"
"Luullakseni ne, jotka tahtovat isänmaan pelastusta."
"Heidän pitäisi tarkastella asiaa kaikilta puolin. Mieliala ei ole
sodan jatkamisen puolella."
"Mielipiteitä on monenlaisia."
"Useimmat ovat vastaan!"
"Ikävä, jos niin olisi. Emmekö ole kyllin kärsineet tanskalaisten
hallituksesta!"
"Hannu kuningas lienee sangen sovinnollinen mieleltään."
"Tahtovatko suurmiehet sitä jälleen koetella?"
Arkkipiispa heitti pikaisen katseen Steniin. Hän yskäisi, ennenkuin
alotti uudelleen.
"Olen jo vanha mies ja minun olisi aikoja sitten pitänyt vetäytyä
pois levottomasta maailmasta, mutta niin suuri on harrastukseni
isänmaata ja valtionhoitajaa kohtaan, että voin hyvin sanoa, että
rakkaus näihin molempiin pidättää minut paikoillani."
Hän huokasi syvään.
"Tiedätte kai, että täällä on pidetty kokous?"
"Olen kuullut siitä."
"Maan parhaiden miesten kesken!"
"Ei kaikkien, teidän armonne!"
"Siksi monien", huudahti arkkipiispa kärsimättömästi, "että
kokouksella on mitä suurin merkitys."
"Erittäinkin sentähden, että se on pidetty täällä!"
"Se on suurin ystävyyden todistus, minkä olen antanut Svante
Niilonpojalle! Kuka olisi pitänyt hänen puoltaan, jollen minä! Olen
muistuttanut heille, mitä hän on tehnyt maan hyväksi!"
"He eivät tunnusta sitä!"
"Minä pakoitin heidät siihen!"
"Tosiaankin?"
"He tunnustivat yhdestä suusta, ettei kukaan heistä tahtonut ottaa
niskoilleen sellaista vastuunalaisuutta..."
"Se oli ensi kerta..."
"Kukaan ei voi osoittaa sellaista persoonallista rohkeutta ja
sellaista sitkeyttä."
"Teidän armonne sai heidät myöntämään tämän?"
"Niin tein."
"Oliko asia sillä ratkaistu?"
"Kaukana siitä. He sanoivat: 'Mitä se on hyödyttänyt, olemmeko siltä
päässeet sen pitemmälle?'"
"Olemme torjuneet vaarallisen vihollisen pääsemästä kimppuumme."
"Olemme menettäneet Åke Hannunpojan!"
"Mutta meillä on jälellä Erik Turenpoika ja Hemming Gadd!"
Arkkipiispan oli Gaddin nimeä mainittaessa vaikea säilyttää malttiaan.
"Olen tehnyt kaiken minkä olen voinut kitkeäkseni pois ne
eripuraisuuden siemenet, joita on kylvetty", sanoi hän, "mutta
tunnustan, ettei sillä ole ollut suurta menestystä. Olen teidät
pyytänyt tulemaan tänne pääasiallisesti sentähden, että teidän
kauttanne toivoin voivani vaikuttaa isäänne..."
"Missä suhteessa, teidän armonne?"
"Hänen täytyy antaa myöten!"
"Rauhanystäville?"
"Niin, heille!"
"Olen kuullut isäni sanovan, että hän haluaa rauhaa yhtä hyvin kuin
ken tahansa, mutta hän ei voi eikä tahdo sille uhrata maata."
"Pyytäkää valtionhoitajaa olemaan varuillaan! Täällä tehdään teräviä
muistutuksia häntä vastaan. Minä en tahdo niitä kertoa hänen
pojalleen! Hän ei liene itsekään niistä tietämätön."
"Minä kysyn häneltä!"
Piispa nousi.
"Kuinka kauan viivytte täällä kaupungissa?" kysyi hän.
"Tulin teidän armonne kutsusta. Lähden heti, kun ei ole syytä
viipymiseeni."
"Viipykää huomiseen! Olen vielä kovin rasittunut edellisen päivän
ponnistuksista, mutta tahdon mielelläni vielä keskustella kanssanne."
Sten teki syvän kumarruksen.
"Minä tahdon noudattaa teidän armonne tahtoa."
"Olette edelleen vieraani. Luulen, että teillä on monia tuttavia
Upsalassa?"
"Olen tehnyt erään uuden tuttavuuden, jota toivon voivani jatkaa."
"Kenen kanssa?"
"Isä Johanneksen."
"Kuinka häneen tutustuitte?"
"Hän tuli huoneeseeni."
"Mistä syystä?"
"Luullakseni osanotosta isääni kohtaan."
"Isä Johannes ei tavallisesti ole utelias. Kuinka voi niin vanha mies
tehdä seuraa niin nuorelle?"
"Olisin sangen kiitollinen, jos teidän armonne sallisi minun viettää
päivän hänen seurassaan."
"Isä Johannes ei ole minun käskyvaltani alainen. Hän tekee miten
katsoo hyväksi."
"Silloin tahdon itse koettaa onneani!"
Nuorukainen lähti, ja arkkipiispa katsoi kauan mietteissään hänen
jälkeensä.
Ei kestänyt kauan ennenkuin vanha pappi ja kukoistava nuorukainen
poistuivat piispantalosta.
Sten tunsi niin rajatonta luottamusta isä Johannesta kohtaan, että
hän kertoi tälle keskustelustaan piispan kanssa ja hänen armonsa
aikeista käyttää poikaa isäänsä vastaan omien suunnitelmainsa
äänitorvena.
"On ilmeistä, että hän itse on tanskalaismielinen!" huudahti Sten.
"Hän oli sitä, kun te puhuitte hänen kanssansa", sanoi pappi.
"Aivan varmaan!"
"Kuka tietää, jollette ole muuttanut hänen vakaumustaan."
"Onko se niin horjuva?"
"Hän tahtoo olla kaikkien kanssa hyvissä väleissä!"
"Se on totta, olen kuullut siitä kerran ennenkin", huudahti Sten
nauraen.
"Keneltä?"
"Hemming piispalta!... Ah!" lisäsi hän. "Olette sama isä Johannes,
josta hän on puhunut!"
"Muistaako hän vielä minua?" sanoi vanhus hieman punastuen.
"Hän arvelee, että se oli hänen paras aikansa, kun te alituiseen
olitte yksissä."
"Eikö hän ole minulle suutuksissaan!"
"Hän sanoo, että arkkipiispa on valinnut teidät rippi-isäkseen
ollakseen mielinkielin hyvälle Jumalalle."
"Hän se ei opi koskaan valitsemaan sanojaan", virkkoi Johannes.
"Luulen, että tuollaisia sutkauksia on tullut piispan ja muiden
suurmiesten korville. Ne ovat herättäneet pahaa verta."
"Niissä, jotka eivät näe mitä hyvää tohtori Hemming on tehnyt maalle."
"Pelkään, että herroilla on silmiä näkemään ainoastaan sitä, mikä
lähinnä koskee heitä itseään."
"Niin sanoo piispakin. Hän luulee, että kuta kauemmin hän elää,
sitä enemmän hän oppii ihmisiä halveksimaan. Onko se teidänkin
ajatuksenne, kunnianarvoisa isä?"
"Ei. Minä ainoastaan surkuttelen heitä, surkuttelen syvimmästä
sydämestäni."
"Sitäkö, etteivät ihmiset ole hyviä?"
"Sitä, etteivät he ymmärrä omaa onneaan. Olen nähnyt ihmisten
kilvoitellessaan saavuttaakseen maallisia aarteita uhraavan kunniansa
ja tunnonrauhansa. Olen nähnyt toisten, nauttiessaan maallista
ihanuutta, ympärillään kaikkea, mikä voi antaa elämän iloa, kantavan
sydämessään oasta, joka ei koskaan lakkaa haavoittamasta, joka tekee
heidän yönsä unettomiksi ja heidän hilpeytensä teennäiseksi."
"Niin kyllä onkin!"
"Olen myös nähnyt niitä, jotka taistelevat hätää ja huolia vastaan;
mutta heidän hyvä omatuntonsa on pitänyt heidän voimiaan yllä, ja
Herra auttaa omiaan."
"Sen uskon!"
"Ajatelkaas näitä molempia heidän elämänsä päivän vaipuessa
mailleen!... Toinen heistä ei voi ottaa aarteitaan mukaansa eikä
ostaa toisenkaan aarteita. Kumpiko heistä lähtee täältä iloisemmin
mielin?"
"Kuinka ihmiset voivat olla tätä ajattelematta?"
"He ajattelevat ainoastaan hetkeä, elävät ainoastaan nykyisyydelle.
Jos katumus toisinaan saa heidät valtaansa, ovat he ikäänkuin
horroksissa ja lankeavat kaikenlaisiin hullutuksiin."
"Minä en ymmärrä", sanoi Sten, "mitä etua rouva Bontilla saattoi olla
minun kuolemastani. Mutta merkillisintä on, että olen kaksi kertaa
ollut saamaisillani surmani arkkipiispan talossa."
"Kaksi kertaa?"
Nyt kertoi nuorukainen tapauksen Almarstäkissä ja kuinka
ihmeellisesti hän silloin pelastui.
Isä Johannes kuunteli tarkkaavaisesti, ja kun hän palasi kotiin,
oli hänellä pitkä keskustelu arkkipiispan kanssa. Päivällisellä
sanottiin, että tämä oli äkkiä sairastunut eikä voinut nousta
vuoteestaan. Kun Sten illalla meni huoneeseensa, kertoi muuan
asemiehistä, että talossa vallitsi suuri hälinä. Rouva Bontin oli
käsketty muuttaa pois; mutta vaikka hän tällä hetkellä olikin poissa,
ei kukaan uskonut, ettei hän enää palaisi.
Asemiehet olivat saaneet käskyn maata ritarin huoneen edessä olevassa
huoneessa. Mitään syytä tähän ei ollut ilmoitettu.
Seuraavana aamuna kutsuttiin Sten herra, samaan aikaan kuin
edellisenäkin päivänä, hänen armonsa luo. Nytkin otettiin hänet
vastaan avoimin sylin. Arkkipiispa kysyi suurella levottomuudella
hänen terveydentilaansa ja sanoi, että hän oli suureksi
säikähdyksekseen kuullut, että hänen talossaan oli eräällä henkilöllä
ollut pahoja aikeita hänen rakasta vierastaan vastaan.
Asia ei ollut niin paha kuin isä Johannes oli luullut; juomaa oli
koetettu muutamaan koiraan, joka oli nukkunut siitä ja herännyt
kahdentoista tunnin kuluttua. Mutta yritys oli niin rohkea, että
rikollinen oli karkoitettu talosta, ja suru siitä, että jotakin
sellaista oli saattanut tapahtua hänen talossaan, oli vienyt hänen
armonsa itsensä sairasvuoteeseen.
Sten pyysi häntä uskomaan, että hän olisi mieluummin nähnyt, ettei
hänen kunnianarvoisuutensa olisi koskaan saanut tietää asiasta.
"Eikö kertomus tästä ole pian leviävä kautta kaupungin ja maan?"
"Ei minun kauttani!"
"Aiotteko pitää sen salassa?"
"Kaikilta!"
"Isältännekin?"
"Häneltäkin!"
"Jos pidätte sananne, olette totisesti harvinainen nuori mies."
"Teidän armonne voi luottaa minuun."
"Niinpä on minunkin todistettava ystävyyteni teitä kohtaan. Sanokaa
rakkaalle ystävälleni Svante Niilonpojalle, ettei vanha arkkipiispa
ole unhottanut, kuinka monta kappaa suoloja hän on syönyt yhdessä
hänen kanssansa, ja sikäli kuin voin, tahdon suojella hänen selkäänsä
hänen vastustajiltaan. Jos tahdotte, voitte lisätä, että teen sen
etupäässä hänen jalon poikansa tähden."
"Isääni on suuresti ilahuttava, että teette sen maan ja hänen
tähtensä."
"Sanokaa mitä tahdotte" -- tässä sai ääni vienomman sävyn --
"ainoastaan kerran ennen elämässäni olen kohdannut ihmisen, jonka
sydämen puhtaus ja viattomuus on ollut niin läpikuultava...
Ensimäisen näin nuoruudessani, toisen kohtaan elämäni iltana. On
suuri armo, että ihmistä siten ilahutetaan kaksi kertaa elämässään,
ja siihenkin liittyy katkeraa surua... surua tuntiessaan,
tietäessään... ettei kaikki ole kuten voisi ja pitäisi..."
Vanha piispa piteli Stenin kättä kädessään; hän uskoi vielä
kauniiseen ja hyvään. "Kiitos siitä, että tulitte luokseni", sanoi
hän. "Taivuttakaa päänne, että saan teitä siunata!"
Sten lankesi polvilleen, ja arkkipiispa laski kätensä hänen päänsä
päälle ja sanoi:
"Herra kaikkivaltias, siunaa tätä lasta, jolle olet jo suonut niin
runsaita lahjoja! Suojele ja varjele häntä kiusauksista, älä suo
hänen sortua, vaan mieluummin ajoissa päästä täältä, ennenkuin hänen
jumalallinen luontonsa turmeltuisi maailman kovissa kamppailuissa.
Herra olkoon sinun kanssasi!"
"Ja nyt hyvästi, poikani!"
Syvästi liikutettuna Sten lähti ylipapin luota.
Vielä kerran hän tapasi isä Johanneksen. Tämä toivotti hänelle
kaikkea hyvää ja lähetti terveisiä Hemming piispalle.
"Ettekö tahdo käydä hänen luonansa?" kysyi Sten.
"Jos hän haluaa sitä."
"Aivan varmaan!"
"Tiemme kulkevat erillään!"
"Mutta samaan maaliin!"
"Niin kyllä!"
Sten palasi Tukholmaan.
Taipaleella lähestyi häntä asemies, joka oli maannut hänen huoneensa
oven edessä edellisenä yönä. "Saanko ilmoittaa teille jotakin,
herra?" kysyi hän. "Mitä sitten, Erik?"
"Yöllä avattiin huoneen ovi kaksi kertaa, mutta kun minä nousin,
sulkeutui se yhtä nopeasti."
"Sinä et suonut itsellesi mitään rauhaa?"
"Isä Johannes neuvoi minua olemaan valveilla, koskei ovissa ollut
salpoja."
"Kuinka ei ollut?"
"Ne oli otettu pois."
"Minä olisin mielelläni tahtonut tietää aiotun käynnin tarkoituksen."
"Eilen tulin kuulleeksi keskustelun isä Johanneksen ja eroitetun
rouvan kesken. Ainoastaan ohut lautaseinä eroitti minut heistä.
Rouva kävi kiihkein sanoin hänen kimppuunsa sentähden, että hän oli
rikkonut ripin pyhyyden. Hän vastasi, että hänen velvollisuutensa
oli estää sitä pahaa, jota nainen tahtoi saada aikaan, ja siihen ei
ollut mitään muuta keinoa kuin ilmoittaa niin hyvin piispalle kuin
ritarillekin, jotta he voisivat olla varuillaan."
"Eikö nainen sanonut syytä vihaansa!"
"Hän puhui pyhäksijulistuksesta. Minusta tuntui, kuin hän olisi
toivonut, että hänet julistetaan pyhimykseksi."
"Se ei ole mahdollista!"
"Isä Johannes sanoi: 'Luuletteko, että taivaan autuus aina odottaa
sitä, joka maan päällä kantaa pyhimyskehää päässään?'"
"Siitä oli rouva Bonti luonnollisesti vakuutettu?"
"Hän kirkui ja huusi, ettei isä Johannes ollut mikään todellinen
pappi, jos sitä epäili, ja että hän tekee siitä syytöksen hänen
kunnianarvoisuudelleen."
"Sitä ei kai toinen pelännyt?"
"Ei, hän pyysi eukkoa menemään heti ja tarjoutui lähtemään hänen
mukaansa, mutta silloin eukko heittäytyi hänen jalkoihinsa ja kysyi
mitä hänen oli tehtävä saadakseen syntinsä anteeksi -- 'katukaa
syntejänne ja tehkää parannus!' sanoi isä Johannes."
"Se rehellinen mies!"
"En luule eukon siitä ottavan ojentuakseen, sillä tuntia myöhemmin
sätti hän pahanpäiväisesti talonväkeä ja lupasi pitää kovaa komentoa
palattuaan takaisin. Ja talossa uskoivat kaikki, että se tapahtuisi
muutamain päivien perästä."
"Toivon, Erik, ettei tämä tapaus tule puheeksi Tukholmassa."
"Teidän tahtoanne noudatetaan, herra." Erik vetäytyi takaisin
toveriensa luo ilmoittaakseen heille herransa tahdon.
Mutta lopulla matkaa kiitivät Stenin ajatukset kauas edelle. Hän
uteli mielessään, oliko Knut saavuttanut Kristinan rakkauden. Mutta
enimmän ihmetteli hän, oliko Kristinasta tosiaankin voinut tulla niin
kaunis kuin Knut oli kertonut.
Taaskin muisti hän pienen, soman kymmenvuotiaan tytön, mutta
nyt hän oli jo lähes seitsemäntoistavuotias. Sten sekä iloitsi
jälleennäkemisestä että sitä pelkäsi.
Ei millään muotoa hän tahtonut asettua velipuolensa tielle. Jos
Kristina oli tälle luvannut uskollisuutta tai ainoastaan antanut
puolinaisiakin lupauksia tulevaisuuteen nähden, pitäisi Sten häntä
siskonaan eikä olisi menneistä tietävinänsäkään.
Myöhään illalla ratsasti hän linnanpihaan, mutta hän ajatteli, että
Märta rouva olisi vielä valveilla, ja riensi rouvantupaan. Siellä oli
pilkkosen pimeää, ja palvelijatar, jonka hän kohtasi, vastasi, että
hänen rouvansa oli herra Erik Juhananpojan (Vaasan) luona, joka oli
pannut toimeen suuren juhlan.
Sten palasi surumielin huoneeseensa. "Kaikki on päätetty", tuumi hän
itsekseen. "Minulla ei ole enää lupaa häntä ajatella."
Seuraavana aamuna lähetti Märta rouva hänelle kutsun ja odotti häntä
kärsimättömästi. Silloin oli hän jo alistunut kohtaloonsa, mutta
häntä loukkasi se ilo, joka hänen äitipuolensa silmistä loisti häntä
nähdessään.
"Luulen, etten ole koskaan niin ikävöinyt sinua", sanoi Märta rouva
ojentaen hänelle kätensä.
"Enhän ole kauan ollut poissa."
"Sillaikaa on tapahtunut merkillisiä asioita."
"Ilahuttaviako?" kysyi Sten.
"Toivon niin, mutta mikä sinua vaivaa?"
"Ei mikään! Onko Knut jo kihlannut rakastettunsa?"
"Ei! Mutta, Sten, mikä tyttö!"
"Hän miellyttää teitä hyvin?"
"En ole koskaan nähnyt mitään rakastettavampaa!"
"Ja Knut...?"
"On tykkänään hurmaantunut häneen -- kovaksi onneksi!"
"Miksi niin?"
"Tyttö ei rakasta häntä."
"Kuinka sen tiedätte?"
"Siitä on hän itse antanut vihjauksen."
"Mutta onhan Knut sorja ja muhkea."
"Kristina rakastaa toista."
"Niinkö!" sanoi Sten tukehduttaen huokauksen.
"Oikeastaan on se eräs muisto, jolle hän on pysynyt uskollisena."
"Muisto?"
"Niin, nuoresta poikasesta, jonka hän kohtasi lapsuudessaan --
luullakseni Ekan tilalla."
Kuinka poika punastui! Mutta Märta rouva ei ollut sitä näkevinään.
"Minä pyysin häntä kertomaan muistonsa, ja hän teki sen empimättä."
"Mainitsiko hän pojan nimen? Älkää kiusatko minua, äiti!"
Silloin kietaisi Märta rouva käsivartensa hänen kaulaansa ja veti
hänet luoksensa. "Hän rakastaa sinua, Sten!"
"Tiedättekö sen varmasti?"
"Olen lukenut sen hänen kauniista silmistään. Ne tuikkivat kuin
tähdet, kun on puhe sinusta."
"Mitä hän on sanonut?"
"Ei oikeastaan mitään, hän yhtä vähän kuin sinäkään. Mutta kuitenkin
tiedän, että te rakastatte toisianne." Hän otti Stenin pään käsiensä
väliin ja katsoi hänen silmiinsä. "Eilen näin sinun kuvasi hänen
silmissään, ja nyt näen hänen kuvansa sinun silmissäsi. Te rakastatte
toisianne!"
"Vaikkemme ole tavanneetkaan toisiamme -- mahdotonta!"
"Se on ennalta määrätty!"
"Mitähän Knut sanoo?"
"Hänen täytyy alistua."
"Mutta jos hän rakastaa häntä?"
"Silloin on hänen jo täytynyt nähdä, että kaikki se kiintymys, jota
Kristina osoittaa hänelle, on sinun tähtesi."
"Sitä hän ei usko."
"Ole huoletta! Kristina sanoo sen hänelle jonakin päivänä."
"Oi, rakas äiti!"
Hän kietoi käsivartensa äitipuolensa kaulaan. "Kuinka tämä onkaan
ilahuttava isääsi!"
"Tiedän, että hän on toivonut sitä!"
"Eilen", jatkoi Märta rouva, "puhui Kristinan sisarpuoli, kaunis
Cecilia rouva, siitä hyvästä nimestä, jonka olit saavuttanut
Lyypekissä. Olisitpa silloin nähnyt Kristinan! Hän tosiaan näytti
siltä, kuin olisi kaikki ylistys tullut hänen osakseen."
"Älkää puhuko hänestä, äiti! Joudun pyörälle päästäni."
"Tahdotko käydä heidän luonansa, vai onko minun pyydettävä heitä
tulemaan tänne?"
"En tahdo tehdä mitään, joka pahoittaa Knutin mieltä."
"Aina sinä palaat häneen. No niin, hänen syntymäpäivänsä on huomenna."
"Aiotteko kutsua heidät tänne?"
"Sitä ajattelin!"
"Tehkää se, äiti! Koetamme tehdä päivän niin viehättäväksi kuin
mahdollista! Minun ratsuni miellyttää Knutia; hän saa sen."
"Osaisipa hän vain pitää sinua arvossa!..."
"Jos hänet, kuten minut, alituiseen asetettaisiin etusijalle,
kadehtisin minä kenties häntä. Ja jos hän ottaisi minulta tytön, jota
rakastan, en katselisi moista leppein silmin."
"Yhden vain tiedän: hän ei ole niin tunnontarkka kuin sinä!" vastasi
Märta rouva.
Kun Sten kohtasi Knutin, alkoi tämä heti kertoa Kristinasta. Hän
sanoi olevansa aivan varma tytön rakkaudesta.
"Pyydä hänen kättänsä", huomautti Sten.
"Sillä ei ole kiirettä."
"Joku toinen voisi tulla..."
Knut katsoi häneen. "Saattaisitko sinä tehdä sen?" kysyi hän.
"Neitsyt Kristina ja minä olemme olleet aiotut toisillemme jo monien
vuosien ajan."
"Sen jälkeen kuin sisareni antoi sinulle rukkaset?"
"Jo ennen. Mutta minä sanoin Kristina Gyllenstjernalle, että minulla
oli jo toinen mielitietty."
"Ja nyt aiot pitää hänet hyvänäsi?"
"Jos hänen sydämensä on vapaa ja me miellymme toisiimme, niin tahdon
isäni toivomuksen mukaan pyytää hänen kättänsä."
"Vaikka hän rakastaisikin minua?"
"Silloin ei voi kukaan tehdä etuoikeuttasi riidan alaiseksi; mutta
tämä täytyy ensin todistaa."
Knut kuohui harmista. "Sinä et suo häntä minulle!" huudahti hän
vihasta väristen.
"Kosi sitten ennenkuin olen häntä nähnyt jälleen!"
"Sitten olisi se liian myöhäistä!" vastasi toinen ivanaurulla.
"Tee kuten itse näet hyväksi!"
Että Knut oli noudattanut kehoitusta, mutta ettei tulos ollut
onnellinen, näkyi hänen äänettömyydestään ja kalpeudestaan, kun hän
myöhempään illalla kohtasi Stenin ja Märta rouvan.
Hän hymyili katkerasti kuullessaan, että hänen syntymäpäiväänsä
tullaan viettämään juhlalla. "Juhla ei suinkaan tarkoita minua",
sanoi hän.
Märta rouva oli kutsunut ainoastaan nuorisoa. Nuoret aatelismiehet,
jotka olivat kaupungissa, ja ylhäisimpäin perheiden kauniit neitsyet
kokoontuivat linnansuojiin, ja seurasalista kuului, kuinka viuluja
viritettiin tulevaa tanssia varten.
Päivän sankari oli synkkä mieleltään. Hän olisi halunnut jäädä
pois kaikesta; mutta osaksi oli hän mielissään, kun oli kaikkien
onnittelujen esineenä, osaksi tahtoi hän nähdä, oliko Stenillä
parempi menestys Kristinaan nähden.
Saattoi tapahtua, että tyttö silmäili häneenkin yhtä ylpeästi ja
sanoi kuningatarmaisen 'ei'nsä. Knut tunsi, että ainoastaan tämä
saisi hänet antamaan Stenille anteeksi sen, että rohkeni rakastaa
Kristinaa. Jos velipuoli onnistuisi voittamaan tytön rakkauden,
tulisi heistä ikuiset viholliset.
Sten Sturen sovinnonhieronta ei onnistunut, ja se suretti häntä.
Mutta samalla tunsi hän ikävöimistä, levottomuutta; olihan hänen
elämänsä kohtalo ratkaistava.
Vieraat tulivat, suojat olivat täynnä nuoruutta ja kauneutta;
kaikkialla kuultiin leikinlaskua ja iloista hälinää.
Märta rouva kulki ympärinsä kaikkien kesken ystävällisenä,
huolellisena emäntänä; mutta mieluimmin silmäili hän niitä kahta,
jotka seisoivat keskustellen keskellä salia suuren kynttiläruunun
alla. Nuori Kristina näytti hänestä kauneimmalta kaikista. Valkoiset
helmet, jotka monina riveinä oli pantu hänen päänsä ympärille,
valkoinen silkkipuku, joka laskeutui ihonmukaisena vartalon
hienoille, pehmeille muodoille, antoi lapsellisuuden ilmeen hänen
suloisille kasvoilleen.
"On merkillistä, miten olette entisenne kaltainen!" huudahti Sten.
"Tunsin heti teidät!"
"Paha kyllä, en voi sanoa samaa teistä", vastasi Kristina. "Mutta
kuitenkin tiesin heti teidät nähtyänne, että olitte Sten Sture."
"Mistä sen tiesitte?"
Kristina avasi suunsa, mutta sulki sen yhtä nopeasti, ja heleä puna
peitti hänen poskensa, otsansa ja kaulansa.
Sten oli niin ihastunut, että hän unhotti uudistaa kysymyksensä.
Äkkiä tunkeutui Knut esiin.
"Kaunis neitsyt", sanoi hän, "ette kai kieltäydy tanssimasta kanssani
tänä iltana?"
Kristina loi katseen Steniin, mutta kun tämä heti vetäytyi syrjään,
pani hän kätensä Knutin käteen ja seurasi häntä.
Heitä seurasi pari parin jälkeen, ritareita ja asemiehiä, kukin
vieden neitoaan.
Sten ei tahtonut ottaa osaa ensi tanssiin, hän sanoi tahtovansa
katsella. Mutta hänellä oli silmiä ainoastaan yhdelle. Millä
kuningattaren ryhdillä Kristina liikkui! Knut pakisi lakkaamatta,
mutta hänen neitonsa näytti tuskin kuulevan mitä hän sanoi.
Harvasanaisia olivat hänen vastauksensa, ja ainoastaan kerran veti
hän suunsa hymyyn; se tapahtui silloin, kun hän näki Stenin seisovan
eräässä ikkunankomerossa aivan lähellä häntä.
Tanssi oli lopussa ja parit palasivat takaisin juhlasaliin.
"Saanko tanssia seuraavan tanssin kanssanne?" kysyi Sten.
Kristina hymyili hyväksyvästi, mutta silloin tuli Knut ja sanoi, että
hän oli pyytänyt neitsyen koko illaksi. Hän pitäisi loukkauksena sen,
jos tämä antaisi etusijan toiselle.
"Sallit kai minun tanssia yhden tanssin neitsyen kanssa?" kysyi Sten.
"Jos hän vaatii sitä, muuten en anna ikinä suostumustani!"
"Herra ritari", sanoi Kristina kääntyen Steniin, "minä tanssin ensi
tanssin veljenne kanssa, mutta sen jälkeen pyydän teitä pitkään
keskusteluun. Minulla on paljon puhuttavaa teille rakkaasta Ekasta
ja sisareni pojasta, nuoresta Kustaasta, joka varmaan tulee teitä
miellyttämään!"
Sten ainoastaan kumarsi; hän ei voinut sanoa sanaakaan, ja kuitenkin
tunsi hän ylitsekuohuvaa iloa.
"Ylväs neitsyt, jos on ylen suuri uhraus tanssia minun kanssani,
pyydän, ettette tee sitä", virkkoi Knut hillityllä kiukulla.
"Minä pysyn sanassani", vastasi Kristina ja nousi ylpeästi
lähteäkseen tanssisaliin.
Soitto helisi uudelleen, ja tanssi alkoi.
Mutta Sten ei edes mennyt saliin; hän keskusteli Cecilia rouvan
kanssa, Märta rouvan tehdessä seuraa muutamille vanhemmille rouville,
jotka eivät ottaneet osaa tanssiin.
Kelpo Cecilia rouva hymyili ystävällisesti, kun Sten kyseli hänen
pojastaan.
"Kaikki sanovat, että hänestä täytyy tulla jotakin", sanoi hän.
"Sotaisia leikkejä hän rakastaa, ja ylpeä hän on mieleltään."
"Silloin hänestä kai tulee päämies!"
"Jos se koituu Ruotsin hyödyksi, en huoli siitä surusta, minkä
minulle tuottaisi se, jos hänelle sattuisi jotakin pahaa", vastasi
Cecilia rouva. "On aina niin, että ilo vetää surun mukanaan."
"Siinä sanotte sanan, jota ansaitsee ajatella, jalo rouva!"
"Mutta jota käsittämään te olette vielä liian nuori. Sanokaa minulle,
tunsitteko vielä Kristinan?"
"Heti!" vastasi nuorukainen punastuen. "Hänelläkin on niin ylväs
mieli. Jumala tietää, mitä varten hän on saanut sen!"
"Se voi olla hänelle hyödyksi."
"Niin minäkin luulen; mikään ei ole turhan tähden tässä elämässä, ei
ilo eikä suru."
Tanssi oli lopussa. Palvelijat ja poikaset juoksivat ympärinsä
pikareja kantaen.
Monet ritareista olivat olleet mukana sodassa ja kertoivat tapauksia
sieltä. Toiset olivat olleet lähettiläinä mukana Lyypekissä. Heidän
juttunsa herättivät naurunpurskahduksia. Toiset taasen olivat
ottaneet osaa merikahakoihin, ja kun he kuvailivat tapauksia sieltä,
kalpeni moni kaunis poski ja kyynelet täyttivät monet ihanat silmät.
Mutta Sten ei kuullut eikä nähnyt ketään muuta kuin Kristinan.
Hän tiesi tuskin, mitä tämä sanoi, vielä vähemmän, mitä hän itse
vastaili. Hänelle riitti Kristinan katseleminen; ja hänen äänensä
kuuleminen oli hänelle suurin nautinto maailmassa.
Knut ei heistä enää välittänyt. Tanssisalista kuului väliin hänen
naurunsa; hän pysyi siellä, ja hänelle oltiin siitä kiitolliset.
Kun juhla oli lopussa, kuiskasi Sten Kristinalle: "Milloin saan nähdä
teidät jälleen?"
"Milloin vain tahdotte käydä luonamme!" vastasi neitsyt kainosti ja
riensi sisarensa mukaan.
"No, olin kai oikeassa kun ylistin hänen kauneuttaan?" sanoi Märta
rouva Stenille, kun he vihdoin olivat jääneet kahden.
"Oi, rakas äiti, rakastan häntä niin suuresti, että jos hän
kieltäytyy tulemasta minulle, koituu se kuolemakseni!"
"Ole huoletta! Elämäsi on hänelle yhtä kallisarvoinen kuin
rakkautesikin!"
"Mutta minä en uskalla pyytää hänen kättään, ennenkuin olen saanut
isäni suostumuksen."
"Rakkain joululahja olisi hänelle teidän kihlauksenne!"
"Tarkoitatte siis?"
"Että voit kosia minä päivänä tahansa."
"Rakkahin, kuinka olette hyvä minua kohtaan!"
"Salaisuus on siinä, että pidän sinusta; mutta varsinkin tahdon tehdä
kaikkeni valmistaakseni isäsi onnen."
"Mutta Knut?"
"Hän saa alistua!"
"Sitä ei hän tee!"
"Hänen täytyy! Kristinalla on vanhempainsa suostumus, että hän saa
itse päättää kohtalostaan."
"Jos hän rakastaa minua, olen onnellisin ihminen maailmassa. Millään
ehdolla en tahtoisi hänen kättään ilman hänen rakkauttaan."
"Niin ajattelee oikea aatelismies; toivoisin, että Knut olisi
mieleltään yhtä ritarillinen."
Tämä astui huoneeseen. Hänen silmänsä paloivat hurjasti; hän näytti
juoneen.
"Voi olla samantekevää, millainen mielenlaatuni on", sanoi hän.
"Mutta varmaa on, etten luovu koskaan siitä, jonka kerran olen
valinnut morsiamekseni."
"Se kai saa sentään riippua hänestä", sanoi Sten.
"Naisten on ainoastaan toteltava!"
"Luulin sinun oppineen minusta, ettei se ole kaikkien tapa", puuttui
Märta rouva ankaralla äänellä puheeseen. "Nainen, jolla on oma
tahto, osaa kyllä saada sen voimaankin. Niin olen tehnyt minä, niin
on tekevä Kristina Gyllenstjernakin; ja hylkiöksi sanon sen, joka
koettaa pahalla saada naisen rakkauden, kun sitä ei hyvällä hänelle
anneta."
Knut karahti punaiseksi. Märtalla näytti olevan suuri siveellinen
vaikutus häneen. Hän ei voinut siitä vapautua edes päissäänkään.
"Minä rakastan häntä!" sanoi hän.
"Mutta hän ei rakasta sinua!"
"Se on _tuon_ syy!" Hän viittasi Steniin.
"Eikö hän kehoittanut sinua pyytämään Kristinan kättä ennenkuin he
näkivät toisensa?"
"Niin teinkin ja sain kieltävän vastauksen."
"Mitä syytä sinulla silloin on valittamiseen?"
"Että tulevalle valtionhoitajalle annetaan etuoikeus."
"Kukaan meistä ei tiedä, mitä tulevaisuus on tuova mukanaan, mutta
siitä menen takaukseen, että Kristina Gyllenstjerna kuulee sydämensä
ääntä katsomatta säätyarvoon tai ylhäisyyteen", jatkoi Märta rouva.
"Nyt on tahtoni, ettet enää vaivaa häntä tungettelevaisuudellasi tai
häiritse talon rauhaa."
"Karkoitatteko minut täältä?" kysyi hän kiukusta leimuten.
"Jollet tottele, teen sen!"
"Ei, minä en tottele!" Hän polki jalkaansa lattiaan.
"Knut sinä et tiedä, mitä sanot!" huusi Sten tarttuen hänen
käsivarteensa. "Pyydä äidiltämme anteeksi ja salli minun tulla mukana
huoneeseesi!" Hän tahtoi viedä hänet Märta rouvan luo.
"Hän vihaa minua!"
"Tällä hetkellä vihaan päihtymystäsi."
"Jos olen juonut, olen sen tehnyt tukehuttaakseni suruani."
"Onpa paraskin keino!"
"Kas niin, Knut, taivuta polvesi! Pyydä häneltä anteeksi!"
Hän salli taivuttaa itsensä siihen. Mutta jäätyään kahden Stenin
kanssa toisti hän: "Minä en luovu hänestä koskaan!"
Seuraavana päivänä ei Knut ollut tietävinäänkään siitä mitä oli
tapahtunut, Kristinasta ei mainittu mitään, ja kun Sten mainitsi
hänelle aikovansa kosia, vastasi hän vain:
"Mitä asia minua liikuttaa! Kukin toimii siten kuin parhaaksi näkee."
Ei viipynyt montakaan päivää ennenkuin Sten teki ensimäisen
vierailunsa Cecilia rouvan luona.
Hänen herransa, valtaneuvos Erik, oli matkustanut valtionhoitajan luo
ja odotettiin häntä kotiin näihin aikoihin.
Kristina punastui kuin ruusu ritarin nähdessään, mutta ei
ollut yhtään hämillään, puhui ja vastaili vapaasti nuoruutensa
yksinkertaisella luontevuudella.
Cecilia rouva arvasi osaksi, mitä hänen sielussaan liikkui, ja
auttaakseen asian päätökseen sanoi hän:
"Vanhempani sanovat, että meidän on juotava jouluoluemme Ekassa, ja
riippuu herrastani, tahtooko hän kohdata meidät siellä."
"Tuletteko viipymään siellä kauan?" kysyi Sten uutisesta
masennuksissaan.
"Kristina jää luultavasti vanhempien luo. Minun oleskeluni siellä
riippuu Erik herrasta."
Kohta sen jälkeen oli Cecilialla jotakin hommattavaa ja hän poistui
huoneesta.
Sten tunsi, että nyt täytyi hänen puhua. Mutta aatelkaas, jos
Kristina antaisi hänelle kieltävän vastauksen!
"Matkustatteko todellakin, jalo neitsyt?" sanoi hän surullisesti.
"Sisareni sanoo niin; minä en tiennyt siitä", vastasi Kristina.
"Muistatteko, kun kuljimme Ekassa käsi kädessä puistossa?"
"Muistan sen sangen hyvin."
"Ja meidän keskustelumme?"
"Senkin!"
"Minä kerroin teille, että olen luvannut sydämeni ja uskollisuuteni
eräälle neitsyelle..."
"Niin, muistan sen!"
"Olin silloin ainoastaan lapsi, eikä ollut ihme, että hän piti
lupauksiamme leikkinä ja kohta sen jälkeen vapaasta tahdostaan antoi
kätensä eräälle jalosukuiselle herralle."
"Suritte kai suuresti?"
"Kyllähän se koski minuun! Minusta hän oli menetellyt vilpillisesti.
Mutta vähitellen käsitin, että hän oli ollut paljon viisaampi minua
-- ja niin..."
"Suru hälveni vähitellen sydämestänne."
"Erään nuoren tytön kuva oli säilynyt sielussani, ja yhtä vähän
kuin olisin koskaan rikkonut lupaustani Kristina Alfintyttärelle,
yhtä vähän voin tämän jälkeen rakastaa ketään muuta kuin Kristina
Gyllenstjernaa", lisäsi hän hiljaa.
Kristina ei vastannut mitään, mutta alasluodut silmät ja punaisina
hehkuvat posket puhuivat omaa kieltään.
Sten notkisti polvensa hänen edessään. "Kristina, voitteko rakastaa
minua?" kysyi hän.
"Luulen tehneeni niin siitä pitäen, kun ensi kerran näimme toisemme",
vastasi Kristina kainosti.
Silloin sulki Sten hänet syliinsä, ja hänestä tuntui, kuin samalla
sulkisi syliinsä koko taivaan autuuden.
Kahden nuoren, puhtaan ihmissielun rakkaus säteilee jumalallisesta
rakkaudesta, joka on suotuna kaikille, mutta himmentynyt ja
välinpitämättömästi hyljätty, niin että se tulee ainoastaan harvojen
osaksi.
Kun Sten Sture vannoi rakkautta Kristina Gyllenstjernalle, vannoi hän
samalla rakkautta isänmaalleen, velvollisuuksilleen, kaikelle mikä
näytti hänestä korkealta ja pyhältä elämässä. Hän tunsi vastuunsa
suuremmaksi kuin ennen.
Kun Cecilia palasi takaisin, menivät he käsi kädessä häntä vastaan.
Hän hymyili iloisesti ja sanoi:
"Enkö ollut viisas, kun jätin teidät yksin?"
Kun syleilyt ja onnittelut olivat suoritetut, kysyi Sten, oliko matka
välttämätön.
"Se oli ainoastaan keino saada teidät puhumaan!" vastasi Cecilia.
"Te tiesitte siis?"
"Mitä teillä oli sydämellänne! Me rouvat näemme heti sellaisen, ja
sen onnen, jonka itse omistamme, suomme mielellämme muillekin."
"Sinä ilkeä sisar!" sanoi Kristina jääden edelleen Cecilian syliin.
"Minä luulin tosiaankin, että lähtisimme matkalle."
"Toivoit kenties sitä?"
"Älä kysy minulta!" Ja hän kätki punastuvat kasvonsa sisarensa rintaa
vasten.
Cecilia syleili häntä hellästi. "Olen kyllä nähnyt sydämeesi", sanoi
hän. "Se on kauan ikävöinyt tätä hetkeä."
"Vaiti, vaiti!"
"Etkö luule, että nämä sanat ovat suloiset hänen korvissaan! Nyt
olen häneltä liian pitkäksi aikaa riistänyt hänen oikeutensa. Herra
ritari, annan teille luvan syleillä morsiantanne!"
Ja Sten riensi käyttämään sitä hyväkseen. Cecilia rouvan
suostumuksella sai hän painaa ensisuudelman kauniin tytön huulille,
ja päihdyksissä rakkaudesta ja onnesta palasi hän linnaan tapaamaan
Märta rouvaa.