Munkki otti kipon, se putosi hänen kädestään ja meni tuhansiksi
kappaleiksi. Esbjörn ei tiennyt, nousiko hänen päähänsä viini vai
munkin menettely, mutta hän ei ollut ensi kertaa luostarissa ja hän
hillitsi itsensä.
"Meidän on noudettava pari kippoa lisäksi", sanoi hän pakotetulla
tyyneydellä ja vei munkin mukanaan kaapille. Nyt otti hän kaksi
kippoa mukaansa, suuremman ja pienemmän.
Suurempi täytettiin uudelleen, ja Esbjörn kaasi siitä pienempään.
Oli merkillistä nähdä tällöin munkkia. Koko ruumis värisi ja
hampaat kalisivat vastatusten. Hän veteli rukousnauhaa melkein
kouristuksentapaisesti käsiensä välitse, samalla jupisten rukouksen
toisensa jälkeen. Hän seurasi Esbjörnin kaikkia hommia levottomin
katsein, ja kun tämä pani pois suuremman kipon ja lähestyi häntä
pidellen pienempää kädessään, heittäytyi hän suulleen maahan.
Esbjörn käänsi hänet ympäri ilman suurempaa vaikeutta, pani hänen
päänsä polviensa väliin ja tarttui hänen nenäänsä pakottaakseen hänet
avaamaan suunsa. Sen jälkeen antoi hän hänelle aikaa niellä hyvin
joka kulauksen.
Esbjörn nousi nopeasti pystyyn, mutta munkki sitä vastoin makasi
useita minuutteja aivan liikkumatonna.
Äkkiä hän kääntäysi.
"Miksi teit sellaista tenää?"
"En tahtonut joutua teidän valtaanne;"
"Oletko sitten nyt?"
"Olen."
"Tuo juomako on tarkoitettu sellaiseen?"
"Niin."
"Olen kuullut puhuttavan moisesta. Kuka on rouva, jolle kirje on
vietävä?"
"Hänen oikeaa nimeään en tiedä, mutta..."
"Sano pois!"
"Olen ottanut vastaan kirjeen, jonka päällä luki: 'Sigbrit rouvalle'."
"Onko täällä useampia vieraita kuin hän?"
"Monet korkeat ruotsalaiset herrat tulevat tänne."
"He ovat liitossa hänen kanssaan?"
"Hän lupaa heille kaikkea, mitä he tahtovat, kun hän vain saa elävänä
tai kuolleena valtionhoitajan valtaansa. Mieluimmin tahtoo hän hänet
elävänä."
"Sinunhan oli jätettävä hänelle kirje?"
"Nyt saat sinä tehdä sen minun sijastani."
"Se onkin aikomukseni. Minä otan sinun kaapusi."
Munkki nousi heti pystyyn ja riisui sen.
"Tuossa on", sanoi hän. "Se sopii hyvin, sillä sen tihutyön jälkeen,
joka luullaan tehdyksi, ei syyllinen saa kohottaa huppukaulustaan
ennenkuin sielumessun jälkeen. Pidä nyt varasi ja hiivi täältä pois!"
"Missä tapaan Sigbrit rouvan?"
"Hänen huoneensa on heti käytävän yläpäässä."
"Sano minulle, mikä on nimeltään se munkki, joka oli täällä hetki
sitten?"
"Veli Hiljainen!"
"Olenko varma siitä, ettet petä minua?"
"Annahan minulle kipponen lisää, niin nukun."
"Miksi pelkäsit niin alussa?"
"Luostarin salaisuuksien ilmaiseminen on kuolemansynti, suurempi kuin
muut."
"Mutta kun se on pakollinen?"
"Kukaan ei usko sitä!"
Horjahdellen otti hän täyden kipon. Se oli tyhjennetty muutamilla
siemauksilla.
"Nyt nukun tuomiopäivään", sanoi hän laskeutuen maahan.
Mutta Esbjörn ei voinut vastustaa halua nähdä paikkaa, johon hänet
oli tahdottu haudata. Hän meni sentähden osoitettuun suuntaan ja
löysi vaikeuksitta pienen lautaoven, joka oli ainoastaan säpissä.
Avattuaan sen näki hän kummikseen vedellä täytetyn haudan, jonka
luja pato eroitti luostarista. Sen etupuolella, mutta ilmeisesti
yhteydessä sen kanssa oli rakennukseen kiinni muurattu kaivo
pumppulaitoksineen, kaikki tyyni vanhaa ja rappeutunutta.
"Tässä pohjattomassa syvyydessä minun siis piti saada hautani",
ajatteli Esbjörn.
Täälläkin oli hänellä siis uloskäytävä, jos hän tarvitsi, ja hän
päätti ottaa kellarin avaimen mukaansa.
Sanottu ja tehty. Kirje kädessään hän nousi portaita ylös.
Huppukaulukseen tehtyjen pienten reikien kautta saattoi hän nähdä
tulematta itse nähdyksi. Hän pysähtyi munkin mainitsemalle ovelle,
mutta kun kuuli sisällä kiihkeitä ääniä ja kannusten kilinää, ei hän
tahtonut häiritä keskustelua, jonka sisällön hän halusi tietää.
Silloin avautui lähimmän huoneen ovi. Sieltä tuli veli Hiljainen,
mutta ei päähineessään kuten tavallisesti, vaan ajeltu pää oli yhtä
kiiltelevä kuin kasvotkin.
"Kaikki tehty?" kysyi hän.
Esbjörn nyökkäsi myöntävästi.
"Tule sisälle tänne, täällä kuulee kaiken!"
Hän noudatti heti kehoitusta, mutta ei ollut vähän hämmästyksissään
nähdessään kuusi tai kahdeksankin munkkia, jotka istuivat sisällä
kuunnellen. Se oli samaa kuin mennä leijonan kitaan, mutta olisi
ollut vielä vaarallisempaa kääntyä takaisin, ja luottaen siihen, että
onni auttaa rohkeita, astui hän aivan pelottomasti sisälle.
Ainoastaan lautaseinä eroitti hänet puhujista. Munkit osaksi
seisoivat, osaksi istuivat ympäri huonetta, kaikki korvat hörössä
kuulostellen keskustelua. Esbjörn katsoi edullisimmaksi istua,
silloin kiinnitettäisiin häneen vähemmän huomiota, ja hän teki
samanlaisia keinuttelevia liikkeitä kuin oli huomannut Efrankin
tekevän.
Alussa oli hänen vaikea koota ajatuksiaan, hänen oma seikkailijan
asemansa teki hänet levottomaksi vastoin tahtoaankin, mutta pian
pääsi hän kiinni keskusteluun, ja silloin kuunteli hän yhtä
tarkkaavaisesti kuin muutkin.
"Sanon teille", virkkoi muuan ääni, "hyvällä ei häntä saada siihen
taipumaan."
"Syytöksiä voimme häntä vastaan tehdä kuinka monta tahansa", vastasi
toinen. "Aina on muutamia valtaneuvoksia, jotka asettuvat hänen
puolelleen, ja niin raukeavat parhaitenkin laaditut suunnitelmat
tyhjiin."
"Ja kuitenkin ovat useimmat heistä yksimieliset, että hän on vastoin
valtaneuvoston mieltä jatkanut sotaa; ja niiltä, jotka rauhanasioissa
ovat matkustaneet Tanskaan, on hän riistänyt heidän lääninsä ja
saattanut heidät huonoon huutoon. Niin ettei nyt enää tahdo kukaan
mennä sinne", sanoi kolmas.
"Kuinka raha onkaan huonontunut viime aikoina", puuttui nyt muuan
hieno ääni puheeseen.
"Pahempaa on", sanoi ensimäinen puhuja, "että kun ennen rahanlyönnin
suorittivat valantehneet rahamestarit, tapahtuu se nyt linnassa,
neuvostolta kysymättä, vastoin kaikkea vanhaa käytäntöä,
rehellisyyttä ja valtionhoitajan valaa."
"Minä voin todistaa, että laittomia veroja on sälytetty maan
kannettavaksi neuvostoa kuulematta", virkkoi muuan uusi ääni.
"Minulle on sanottu", virkkoi toinen puhuja, "että valtionhoitaja
otattaa viljan lääneistään, mutta sitten vierailuttaa hevosiaan
talosta taloon, pappien ja vapaamiesten luonakin, joiden kai pitäisi
olla vapaat sellaisesta."
Nyt puuttui kolmas jälleen puheeseen. "Minusta näyttää kuitenkin
moitittavimmalta kaikesta, että hän vastoin neuvoston tahtoa on
jättänyt Hemming Gaddin eroittamatta Linköpingin hiippakunnasta."
"Jalot herrat, minusta näyttää, että olette loitonneet asiasta",
lausui voimakas naisääni. "On kyllä totta, että Hemming piispa on
saanut huonon nimen Tanskassa, mutta kukin asia erikseen, ja me
tahdoimme ensin selvittää tilimme valtionhoitajanne kanssa, tuon
majesteetinrikkoja, joka nuoruudestaan saakka ei ole tehnyt muuta
kuin valehdellut ja pettänyt."
"Kysymys on, mitä on tehtävä."
"Eroittaa ette voi tai tahdo häntä?"
"Hänellä on monta kannattajaa."
"No hyvä, käyttäkää sitten viekkautta!"
"Onhan jo koetettukin."
"Huomaan, että tahdotte lähettää toiset edestänne tuleen. Minulle on
myös sanottu, että on olemassa useampiakin, jotka tähtäävät samaan
suuntaan, mutta me emme tunne tarkoituksianne, ja sentähden olen
toimituttanut ilmiantajan tieltä pois."
"Mitä tarkoitatte?"
"Olkoon sanotussa kylliksi. Sanokaa minulle, tahdotteko olla
avulliset tässä asiassa?"
"Tahdomme, tahdomme!" vastasivat useat äänet.
"Onko teillä mitään suunnitelmaa?"
"Ei, ei!"
"Minä olen laatinut sellaisen!"
"Antaapas kuulua!"
"Se on sangen yksinkertainen. Houkuttelette hänet tänne ja
vangitsette hänet!"
Kukaan ei vastannut.
"Te epäröitte?"
"Ajatelkaas, että olisi pettureita."
"Teidän joukossanne?"
Kuului suuttumuksen murinaa.
"Luostari saa suuria etuja, jos hanke onnistuu. Mitä teihin tulee, on
minut Kristian kuningas valtuuttanut tarjoamaan jokaiselle läänin,
minkä kukin itse haluaa."
"Ne ovat loistavat ehdot!"
"Jos suostutte niihin, niin ryhtykäämme toimeen ennenkuin on liian
myöhäistä!"
"Eikö epäillä mitään?"
"Kyllä, niin juuri tehdään."
Samassa kuului läpitunkeva valitushuuto, pitkä, ja tuskainen.
Munkit katsoivat hämmästyneinä toisiinsa.
Viereisessä huoneessa ei luultavasti oltu kuultu mitään, sillä siellä
jatkettiin keskustelua. Mutta Esbjörn ei voinut kauemmin kuunnella;
hän aavisti, että huutaja oli Efra, ja hän ymmärsi, ettei hetken
kuluttua hänen henkensä ollut suuriarvoinen.
Hän vilkuili kupeilleen ja näki, kuinka kaikki hörössä korvin
odottivat toista valitushuutoa... Se tuli vielä läpitunkevampana.
Kaikki hypähtivät pystyyn. Esbjörn nousi kuten muutkin, mutta hänen
polvensa horjuivat.
Silloin laskettiin käsi hänen olalleen. Hän hätkähti kovasti.
"Kirje, tänne kirje!" sanoi veli Hiljainen.
"Ei, aion itse!"
"Hän ei ole oikein kuollut!" kuiskasi toinen munkki hänen korvaansa.
"Olet tehnyt tehtäväsi huonosti."
"Tule heti!" huudahti Hiljainen.
Esbjörn lähti huoneesta; hänestä tuntui, että kaikki katselivat
häntä. Seuraavana minuuttina seisoi hän pienen kokouksen keskellä.
Siihen kuului kuusi ritaria ja heidän joukossaan nainen, upeasti
puettu ja ylväs ryhdiltään. Hänen ulkonäkönsä todisti kadonneesta
kauneudesta, terävät, levottomat silmät järkähtämättömästä voimasta.
Taasen kajahti sydäntä vihlaiseva huuto. Esbjörn kuunteli, kuinka
munkit syöksyivät portaita alas.
"Ettekö sitten kuule, mitä sanon?" toisti harmistunut nainen.
"Antakaa minulle kirje!"
Hän antoi sen naiselle. Tämä avasi sen ja luki.
"Kas tässä, hyvät herrat, on teille todistus!"
Esbjörn vetääntyi ovelle. Hän kuuli, kuinka munkit ravistelivat
kellarin ovea. Seuraavassa tuokiossa tulisivat he takaisin ja
vaatisivat häneltä avainta.
"Pysykää vaan paikoillanne!" käski nyt Sigbrit, joka luuli hänen
aikovan lähteä. Heti sen jälkeen avautui ovi hiljaa hänen takanaan.
"Avain!" kuiskasi ääni hänen korvaansa.
Hän antoi sen vitkastellen.
"Tule jälestä niin pian kuin voit!" jatkoi ääni. Munkki katosi
melkein kuulumattomasti.
Salaliittolaiset puhuivat kiihkeästi keskenään, mutta Esbjörn
ei enää heitä kuunnellut. Monia tuumia risteili hänen päässään.
Heittäisikö hän pois huppukauluksen, ilmaisisi kuka oli ja ottaisi
houkutellakseen ritarit ansaan? Mutta jollei häntä uskottaisi?
Eikö se olisi mieletön yritys, joka veisi hänet varmaan kuolemaan?
Ja kuinka hän pelastaisi herransa hengen?... Eikö voinut uskaltaa
kymmenen yhtä vastaan, että lähimpänä minuuttina kuusi miekkaa
lävistäisi hänet!... Se ei siis kelvannut.
"Sen miehen täytyy olla kuuro!" huusi Sigbrit rouva.
Nyt olivat he löytäneet Efran, he tulivat häntä noutamaan!...
Esbjörnin kaikki aistimet olivat vireillä. Ensi kerran tunsi hän
kuolemanpelon tuskia. Silloin kirkaisi hän, tuntiessaan, että eräs
henkilö lujasti tarttui hänen käsivarteensa.
Se oli muuan ritareista. "Oletteko järjiltänne, kun ette vastaa?"
kysyi tämä!
"Antaa raukan mennä!" käski Sigbrit rouva. "Ja lähettäkää tänne veli
Hiljainen!"
Esbjörn riensi ulos. Juoksisiko hän alas vainoojiaan vastaan vai
koettaisi piiloutua luostariin? Silloin välähti rohkea ajatus hänen
päässään. Hän syöksyi kuin salama portaita alas kellarin ovelle. Hän
kuuli munkkien röhisevän siellä sisällä, mutta kaksi heistä seisoi
odottaen ulkopuolella.
"Mikä Efraa vaivaa?" kysyi yksi heistä.
"Jonkin täytyy olla hullusti!" sanoi toinen.
"Menkää ylös katsomaan, minä jään tänne."
Toinen miehistä meni.
Samassa kuului hirveä huuto kellarista. Nyt oli asia selvinnyt.
Epätoivo valtasi Esbjörnin. Hän avasi kellarin oven ikäänkuin
ottaakseen selon syystä.
"Mitä helvettiä se mahtanee olla?" sanoi munkki.
"Mene katsomaan!" jupisi Esbjörn. Tarttuen veljeä kaulaan, heitti hän
hänet kellariin ja väänsi avainta ovessa.
Melu kävi nyt vieläkin rajummaksi. Vedettyään avaimen ovesta kuuli
hän munkin tulevan portaita alaspäin.
"Efra on menettänyt järkensä", sanoi munkki. "Rouva kutsui veli
Hiljaisen."
Esbjörn seisoi liikkumatonna.
"Mikä sinua vaivaa?"
Nyt koetettiin ovea avata sisältäpäin; nyrkiniskuja suunnattiin sitä
kohden.
"Avatkaa, avatkaa! Petosta!"
Esbjörn oli tarttunut munkkiin.
"Jos päästät äännähdyksenkään, niin olet kuoleman oma!" sanoi hän.
"Auta minut heti täältä pois!"
Kaikki tämä tapahtui melkein yhdessä ainoassa minuutissa.
Hän veti munkin mukaansa pihan yli portille. "Avaa!" käski hän.
"Minulla ei ole avainta."
"Missä se on?"
"Portinvartiahuoneessa."
"Varo verukkeita, jos henkesi on sinulle rakas!"
"En petä sinua."
"Eikö ole mitään salaporttia?"
"On, mutta avain on apotilla."
"Tule sitten!"
Heidän täytyi palata samaan synkkään kammioon, missä ensimäinen
hengenvaara uhkasi Esbjörniä. Hän piti munkkia lujasti käsivarresta
ja otti itse alas avaimen, kun tämä sanoi hänelle missä se riippui.
Alhaalta ammotti kellarin aukko; hän ei voinut vastustaa halua
katsoa, elikö Efra. Muutamat munkit puuhailivat hänen ympärillään,
mutta useimmat rähisivät ja jyskyttivät ovea.
Hänen ollessaan niin lähellä verivihollisiaan valtasi hänet uudestaan
sanomaton kauhu, ja vetäen munkkia mukanaan riensi hän takaisin pihan
poikki.
Silloin paiskattiin muuan ikkuna auki, ja eräs ritareista huusi:
"Miksei hän tule?"
Esbjörn tunsi, kuinka munkki vapisi, mutta hän pelkäsi henkeään ja
vaikeni.
Vihdoin he olivat portilla.
"Avaa!" kähisi hän ojentaen avaimen.
Munkki totteli.
"Annatte kai minun pitää henkeni?" kysyi hän nöyrästi.
"Minä en ole verenjanoinen!"
Portti oli auki. "Menkää rauhassa!" sanoi munkki.
"Ota avain pois!"
"Enkö saa sulkea porttia sisäpuolelta?"
"Et, vaan ulkopuolelta!" Näin sanoen tyrkkäsi Esbjörn hänet äkkiä
ulos.
"Mikä on tarkoituksenne?"
"Että tulette saattamaan minua oikotietä metsän läpi."
Munkin naama venähti pitkäksi, mutta häneltä ei päässyt sanaakaan
vastaan.
Esbjörn pisti avaimen taskuunsa, ja he lähtivät taipaleelle.
Munkki kulki äänetönnä hänen rinnallaan; hänkin näytti vaipuneen
ajatuksiin.
"Kuinka he pääsevät kellarista?" kysyi Esbjörn hetken kuluttua.
"Herra kyllä auttaa heitä!"
"Kenties vesihaudan kautta? Jolleivät munkit pelkää aaveita."
"Mitä tarkoitatte?" kysyi munkki kalveten.
"Kummastuttaisiko teitä, jos pääkalloja pilkistäisi esiin kaivosta?"
Munkki ei vastannut mitään, vaan joudutti yhä enemmän askeleitaan.
"Mistä luostari ottaa viininsä?"
"En minä tiedä; sellainen kuuluu kyökkimestarille."
"Hänkö oli laittanut juoman, mikä minulle tarjottiin?"
Ei mitään vastausta.
"Tai sen, jonka Efra sai? Se oli verratonta."
"Vai niin!" Munkki katsoi syrjäkarin uteliaasti häneen.
"Minua kummastuttaa, että Efra kieltäytyi juomasta."
Sama hiljaisuus.
"Se sai hänet kuitenkin hyvälle tuulelle!"
"Sellainen vaikutus on aina jalolla viinillä!"
"Mutta se tekee tavallista puheliaammaksi."
"Oliko se..."
"Hienointa lajia, luulen."
Munkki vitkasteli vastatessaan.
"Juopunut mies puhuu tuulia ja taivaita", sanoi hän.
"Ei aina, ja Efra ilmaisi minulle yhtä ja toista. Luuletteko, että
hän on saanut surmansa?"
"Mistäs minä tiedän!"
He olivat kulkeneet jokseenkin kauan, ja Esbjörn ihmetteli, ettei
hän tuntenut paikkoja. Päivä kallistui illoilleen ja aurinko läheni
laskuaan. Veikö munkki hänet tahallaan väärään?
"Kuulkaas, isäseni, oletteko varma, että kulemme oikeaa tietä?"
Munkki karahti punaiseksi.
"Niin luulen", vastasi hän.
"Me emme viipyneet tuntiakaan tullessamme luostariin, veli Hiljainen
ja minä..."
"Teistä ei seurani ole erittäin mieluinen?"
"Päinvastoin, minua miellyttää se enemmän kuin hänen seuransa!
Sentähden on teidän seurattava minua valtionhoitajan luo", sanoi hän
tarttuen munkin käsivarteen.
"Mielelläni, vaikkei minunlaiseni palveleva veli voi antaa mitään
tietoja."
Esbjörnillä oli tarkka näkö, ja vaikka oli jo alkanut hämärtää, oli
hän hieman loitommalla näkevinään saman luostarin, josta he olivat
lähteneet, vaikkakin toiselta puolen. Hänet oli siis tuotu takaisin.
"Tiedättekö, missä nyt olemme?" kysyi hän.
"Matkalla valtionhoitajan luo."
"Eipäs, vaan luostariin! Te olette petturi!"
"Olenko voinut niin erehtyä?"
Tällöin pani munkki kätensä suulleen, ja silloin kajahti kova
torvenääni.
Yllätys oli niin suuri ja odottamaton, että Esbjörn joutui tuokioksi
pois tasapainostaan. Munkki hypähti loitommalle ja teki vastarintaa,
kun toinen tarttui häneen, mutta hän ei koettanut päästä pakoon,
ainoastaan pitää toista kiinni. Hän kiersi käsivartensa vihollisensa
ympärille, pureutui häneen kiinni. Hän muistutti oveluudessaan ja
voimakkuudessaan kettua ja käärmettä.
Miksei mies ollut ennen käyttänyt niitä hyväkseen? Toivoiko hän
nyt munkkien tulevan apuun ja luuli ettei Esbjörn täällä metsässä
tekisi niin kovaa vastarintaa kuin jos ritari olisi syöksähtänyt alas
luostarin pihalle?... Mutta Esbjörn tunsi munkkien metkut. Kovalla
nyrkiniskulla munkin päähän kaasi hän tämän maahan.
Mutta munkki riippui yhä kiinni hänessä.
Nyt kuuli hän kaukaa kiireisiä askeleita, jotka tulivat yhä
lähemmäksi. Äkillisellä tempauksella riuhtaisi hän itsensä vapaaksi,
juoksi metsään ja kapusi puuhun kuin ahdistettu orava. Hän näki
kokonaisen parven munkkeja juoksevan kohti.
"Täällä sen täytyy olla!" huusi muuan.
Haavoitettu päästi valittavan äänen.
"Tuolla hän on!" huusivat kaikki ja riensivät lyödyn toverinsa luo.
Esbjörn rohkeni vielä kavuta puusta toiseen päästäkseen lähemmäksi.
Tiheät, melkein yhteen punoutuneet oksat tekivät tämän mahdolliseksi.
Hänen yllänsä olevan harmaan kaavun, ja yhä pimentyvän hämärän
turvissa oli häntä vaikea keksiä.
Munkit puuhailivat haavoittuneen ympärillä.
"Onko hän kuollut?" kysyi muuan.
"Ei, ainoastaan pyörtynyt."
"Kaikki pyhimykset olkoot ylistetyt, hän avaa silmänsä!"
"Onko pahantekijä kiinni?" kysyi makaava ja nousi.
"Ei, Jumala paratkoon!"
"Etsikää sitten häntä! Minä toin hänet luostarin maaperälle, hän ei
voi päästä meiltä pakoon."
Koko joukko hajosi kaikille tahoille.
"Mikä hirveä onnettomuus!" virkkoi viimeksi tullut, joka äänestä
päättäen oli vanha mies.
"Ovatko ritarit jälellä?"
"Ei, he pakenivat päätäpahkaa."
"Hänhän otti portin avaimen! Kuinka he pääsivät yli?"
"Tikapuita yli muurin."
"Ja Sigbrit rouva?"
"Hän on jälellä."
"Eikö hän pelkää?"
"Sitä ei hän tee koskaan, sanoo hän."
Haavoitettu päästi katkeran naurun.
"Naisella on enemmän rohkeutta kuin miehellä", sanoi hän. "Kurja
Efra, joka ei antanut henkeään luostarin ja kirkon pyhän asian
puolesta!"
"Kunnianarvoinen isä, jos veljet onnistuvat saamaan rikollisen
kiinni, ei ole mitään vaaraa."
"En luota heihin, jos itse voisin..."
"Ettekö ole jo uskaltanut henkeänne?"
"Hyödytöntä, jos hän pääsee pakoon."
"Niin, silloin saamme pelätä mitä tahansa."
Apotti -- sillä Esbjörn oli varma, että se oli hän -- ei viitsinyt
antaa mitään vastausta. Hän istui äänetönnä mietiskellen, pää
kätkettynä käsiin, Absalon munkin sormiellessa rukousnauhaansa.
Metsässä oli niin hiljaista, että kuuli heikoimmankin äänen. Esbjörn
ei uskaltanut liikahtaakaan.
Pian tuli takaisin munkki toisensa jälkeen, kaikki tyhjin toimin.
"Mutta sanon teille, että hänen täytyy olla täällä!" huusi apotti.
"Sytyttäkää soihdut, päästäkää koirat irti, täällä on pantava
ajometsästys toimeen, ja tahdon itse olla siinä mukana!"
"Eikö hän ole voinut päästä maantielle?"
"Hän aikoi mennä metsän läpi, siellä hän piilee, kenties jossakin
puussa. Katsokaas tuonne! Kenties se on hän!"
Apotti osoitti suoraan Esbjörniin, joka tuskin uskalsi hengittää.
Kaikkien silmät suuntautuivat puuhun. Onneksi oli niin pimeä, ettei
mitään voinut selvästi eroittaa.
"Se on oksakimppu."
"Tumma varjo vain."
"Tuokaa soihtuja, minä jään tänne!"
Taaskin jäivät apotti ja Absalon kahden.
Mutta edellisellä ei ollut malttia pysyä paikoillaan. Hän käveli
edestakaisin ja katsoi vähänväliä pahoja aavistaen ylös puuhun.
Nyt täytyi yrittää pelastautua; kun soihdut ja koirat saapuvat, on
se myöhäistä. Esbjörn oli päättänyt pyrkiä maantielle, ja hän tiesi,
mistä päin hänen oli sitä etsittävä. Mitä suurimmalla varovaisuudella
kapusi hän alas puusta.
"Kuulitko mitään?" kysyi apotti pysähtyen.
"En, teidän kunnianarvoisuutenne."
"Se oli hän... Varjo on poissa. Täällä hänen täytyy olla! Etsi, etsi!"
Nyt ei ollut enää aikaa piiloutua. Pitkin harppauksin syöksyi Esbjörn
esiin, ja kun Absalon oli häntä lähinnä, löi hän tämän maahan ja
riensi viistoon sinne päin, missä tiesi maantien olevan.
Apotti huusi ja juoksi jälestä, mutta hänen voimansa pettivät ja hän
kaatui kumoon.
Samassa kuului koirien haukuntaa, soihdut loistivat puiden välitse,
huutoja, hälinää kuului kaikilta puolin.
Tässä ei tarvittu ainoastaan nopeutta liikkeissä, vaan vielä enemmän
viekkautta ja viisautta. Jos Esbjörn olisi tietänyt tiensä, olisi
hän voinut hyvin päästä pakoon; nyt täytyi hänen etsiä sitä, tusinan
takaa-ajajan ja muutamain hurjien koirien ympäröimänä.
Hän juoksi eteenpäin melkein kuin hourupää, soihtujen kantajat olivat
väliin aivan lähellä, mutta puiden runkojen eksyttäminä eivät he
huomanneet häntä kyllin nopeasti.
"Maantielle, maantielle!" huusi apotti.
Samassa yhytti Esbjörnin muuan yksinäinen munkki. "Maantielle!" huusi
hän, antoi munkille iskun rintaan ja tempasi soihdun hänen kädestään.
Nyt seurasi hän koko muun joukon mukana. Jälelle jääneen huutoihin ja
vaikerteluun ei ollut aikaa kiinnittää huomiota. Ei kestänyt kauan,
ennenkuin hän sanomattomaksi ilokseen huomasi olevansa maantiellä.
Siellä oli jo useita muita ennen häntä, toisia tuli jälestä.
Silloin soi taasen apotin pilli, kiihkeämmin, tuimemmin kuin ensi
kerralla.
Kaikki pysähtyivät. Esbjörn teki samoin.
"Hän on saanut hänet kiinni!" huusi muuan.
"Hän on saanut hänet!" toisti toinen.
Ja nyt kääntyi koko parvi takaisin.
Esbjörnin päähän pälkähti onnellinen ajatus. Hän seurasi kappaleen
matkaa, sitten oli hän kaatuvinaan väsymyksestä, sammutti soihdun
ja riensi kiireimmiten tietä eteenpäin. Ja niin hän lopulta pääsi
herransa luo.
Henkihieverissä hän vaipui valtionhoitajan huoneen kynnykselle. Tämä
oli suurella levottomuudella odottanut hänen paluutaan. Hän ojensi
hänelle lasin viiniä ja käski hänen pysyä hiljaa.
"Lähettäkää vartio joukko luostariin -- vangitkaa heidät kaikki -- ja
Sigbrit rouva myös!"
"Sigbrit?" puuskahti Svante Niilonpoika.
"Rientäkää, rientäkää!"
Ritari lähetti heti luotettavan asemiehen ja osaston sotamiehiä.
Vasta sen jälkeen tyyntyi Esbjörn; mutta hän oli liiaksi runneltu
voidakseen puhua tai nukkua. Erittäinkin viimeinen kilpajuoksu
oli vienyt hänen voimansa. Hän makasi äänetönnä ja läähättäen,
katseillaan seuraten valtionhoitajaa.
Muutamain tuntien kuluttua tuli pieni sotilasosasto takaisin. Asemies
kertoi, että hän oli tavannut luostarin typötyhjänä. Kuinka nopeasti
tämä oli tapahtunut, saattoi nähdä siitä, ettei tulikaan ollut
sammunut takassa.
"Minun täytyy lähteä sinne huomenna!" sanoi Esbjörn.
"Me menemme yhdessä", vastasi hänen herransa.
Seuraavana aamuna oli Esbjörn jotakuinkin toipunut ja saattoi kertoa
merkillisistä seikkailuistaan edellisenä päivänä. Svante Niilonpoika
kuunteli häntä hämmästyneenä ja syvästi huolissaan. Hänestä näytti
kuulumattoman häpeälliseltä, että valtakunnan herrat ja miehet
antautuivat neuvotteluihin kuninkaan jalkavaimon äidin kanssa.
Ritari lähti luostariin mukanaan Esbjörn ja parvi asemiehiä.
Huoneet tarkastettiin, Esbjörn esitti vielä kerran kertomuksensa,
ja kaikki kuuntelivat häntä mielenkiinnolla. Kun kellarin ovi
avattiin, huomattiin sen olevan täynnä vettä. Viini oli joko viety
pois tai tapit oli avattu ja laskettu se maahan. Patoluukku oli
otettu pois, ja kun Esbjörn kaalasi sen luo, oli vesi kaivonkehän
yläpuolella eikä mikään ilmaissut, oliko Efra saanut siellä hautansa.
Portinvartiahuone oli muutettu käytäväksi, joka vei alas kellariin.
Näytti siltä, että oli odotettu tutkintoa ja poistettu kaikki
muistutusten aiheet.
Kun Svante Niilonpoika kysyi Esbjörniltä, kuinka voisi korvata kaiken
hänen urhoutensa, vastasi tämä, että hän oli tehnyt tehtävänsä
ainoastaan puolittain, koska oli päästänyt vihollisen pakoon.
"Mutta", lisäsi hän, "heidän ulkonäkönsä on painunut syvälle
mieleeni, ja minä kyllä huomautan teille!"
"Ei", vastasi ritari, "anna minun jäädä tietämättömäksi! Syyttää
heitä en tahdo enkä voi, ja kaunan ja epäluulon kantaminen
sydämessään olisi suurempi vaiva kuin voin sietää."
Kahakat tanskalaisten kanssa jatkuivat pitkin syksyä. Mitään oikeaa
taistelua ei syntynyt. Molempain leirien ainoa pyrkimys näytti olevan
ryöstöjen estäminen.
Joulukuussa yltyi pakkanen kovasti; tanskalaiset joukot vetääntyivät
takaisin, eikä valtionhoitaja hidastellut sijoittaessaan sotamiehiään
rajakaupunkeihin tarpeen varalle.
Itse lähti hän Tukholmaan.
5.