"Väistyä väkivallan ja vääryyden tieltä! Sitä en tee."
"Se on välttämätöntä, he ovat voimakkaammat."
"Toivon, että Lyypekistä lähetetään apua."
"He eivät uskalla jättäytyä ilman vähäistä puolustusjoukkoaan, ja
palkkasoturit tietävät sen."
"Mutta minulla on viisisataa miestä."
"Puoliinkaan heistä ei ole luottamista!"
"Mitä sanot?"
"Sanon kuten on, herra!"
"Et näytä olevan hyvissä väleissä heidän kanssaan. Kuinka he sitten
ovat uskoneet sinulle salaiset mielihauteensa?"
"Se voi olla samantekevää. Toivoisin vain teidän luottavan sanoihini."
Eckermann astui kiihkeästi huoneeseen. Hän viittasi Esbjörnin heti
menemään.
"Sallikaa minun vain sanoa muuan sana!" virkkoi tämä. "Metsäntylvässä
on kaksi satuloitua hevosta, ottakaa ne, yksi mieheen!"
"Sinä tiedät siis!..." tiuskaisi Eckermann.
"Tiedän, että tänä yönä puhkeaa kapina! Teidät molemmat aiotaan ottaa
vangiksi!"
"Ja sen sanot minulle nyt vasta!"
"Pelkäsin, että antautuisitte johonkin vaaraan."
"Ja luuletko sitten, että minä sitä pelkurimaisesti pakenisin! Kuinka
vähän tunnetkaan minua, Esbjörn!" puuskahti Sten.
"Jos minulla olisi sata elämää antaakseni teille, ei se kuitenkaan
riittäisi, ettekä itsekään voi koota useampia kuin kymmenen.
Ajatelkaa isäänne, herra, ja säästäkää henkenne!"
Eckermann käveli levotonna huoneessa edestakaisin. "Pelkään,
että Esbjörn on oikeassa", sanoi hän. Samassa alkoi sataa kiviä
viheliäisen rakennuksen seiniin.
"Nyt he ovat täällä!"
"Tulkaa, herra!"
"En", huusi Sten päättäväisesti ja tarttui miekkansa kahvaan. "Minä
en pakene!"
Ulkoa kuului melua ja huutoja, ja rajuja kirveeniskuja paukahteli
oveen.
"Odottakaa, minä avaan teille!" huusi Sten. Esbjörn asettui hänen
tielleen: "Onko teidän tahtonne, että he pääsevät sisälle?"
"Järkähtämätön tahtoni!"
Hän riensi ovelle, työnsi pois salvan ja avasi oven selkosen
selälleen.
On luultavaa, että ulkona seisovat epäilivät jotakin juonta, sillä he
vetääntyivät nopeasti takaisin.
"Mitä tahdotte?" kysyi Sten ja meni reippaasti heitä vastaan.
"Tahdomme saada palkkamme!"
"Olen kieltäytynyt sitä maksamasta petoksenne johdosta", puuskahti
hän pontevasti.
"Rahat tai henki!"
"Henkeni voitte kyllä ottaa, onhan teitä siksi suuri luku, mutta
vähäinen olisi kunnianne, jos kaksin tuhansin miehin kaataisitte
_yhden_, ja meren pohjasta saatte etsiä rahoja, joita en vapaasta
tahdostani teille anna. Siitä näette, ettette uhmalla voita mitään."
"Me emme salli, että kukaan pitää meitä pilkkanaan!"
"Tänne rahat!"
"Kuulkaammehan, mitä ehtoja hän tarjoaa!"
"Ne saa Lyypekin raati määrätä."
"Ei, ei", ärjyi joukko.
Nuoren ritarin silmät leimahtivat. "Isäni pään ja miekkani kautta",
huusi hän, "en tarjoa teille mitään muita ehtoja. Raati on teidät
palkannut, ja sen on maksettava palkkannekin!"
"Minä vien teidät raadin luo", puuttui Eckerman puheeseen. "Upseerit
ja konstaapelit, järjestäkää rivit! Lähdemme heti Lyypekkiin!"
Joukko ei näyttänyt olevan erittäin halukas lähtemään mukaan.
"Me tahdomme, että palkka maksetaan täällä!"
"Kuinka pitkältä ajalta?"
"Siihen päivään, jona sen saamme!"
"Mutta siihen asti olette velvolliset tottelemaan ja se, joka rikkoo
tämän velvollisuuden, joutuu vastuuseen sotalain mukaan."
Syntyi yleinen hiljaisuus; miehet katsoivat epäröiden toisiinsa.
"Järjestäkää rivit!" toisti Eckermann.
Muuan alipäälliköistä astui esiin. "Onko varmaa, että saamme rahat
Lyypekissä?" kysyi hän.
"Siitä asiasta saatte sopia raadin kanssa!"
"Lähtekäämme sitten", virkkoi konstaapeli. "Raati pakotetaan!"
"Hän on kyllä oikeassa siinä, ettemme voita mitään ottamalla ritarin
hengen!"
"Koko peijakas pitämään puoliaan!"
"Ei pelon hituakaan!"
"Eikä häneltä hevillä sanat takerru suuhun!"
"Onko kaikki kunnossa?" kysyi Eckermann.
"Viipyy puolen tuntia ennenkuin kukin saa kilunsa ja kalunsa kokoon."
"Neljännestunnin kuluttua raikuu rumpu, ken ei silloin ole valmis,
syyttäköön itseään!"
"En uskalla antaa heille aikaa miettiä", sanoi Eckermann Stenille.
"En ole huoletta ennenkuin olemme täältä lähteneet!"
Molemmat ystävykset pudistivat toistensa kättä jäähyväisiksi.
Rumpu kävi, ja sotamiehet tulivat paikoilleen, muutamilla reppu
selässään, toisilla käsissään. Tyytymättömyys kuvastui useimpain
kasvoilla. Ilmeisesti he vielä epäröivät.
Eckermann käsitti hetken tärkeyden.
"Kas niin, pojat," huusi hän hilpeästi. "Nyt lähdetään, huomenna
olemme Lyypekissä, ja silloin tarjoan teille kipon olutta! Ja nyt
eteenpäin, mars!"
He lähtivät liikkeeseen kirkkaassa, kuutamoisessa elokuun yössä.
Viipyi vielä muutamia päiviä, ennenkuin ruotsalaiset laivat
saattoivat lähteä. Sitä ennen oli Stenillä ilo saada tieto,
että päällikkö oli onnellisesti päässyt Lyypekkiin levottomine
sotilaineen. Eckermann kirjoitti hänelle: "Sellaisesta väestä on
palkkaajalla enemmän vastusta kuin vihollisesta, jota vastaan
taistelemaan heidät palkataan."
Ruotsalaiset laivat laskettivat taasen merille, etupäässä
suojellakseen kauppalaivoja, jotka olivat menossa Ruotsiin.
Lyypekkiläinen laivasto risteili pitkin Tanskan rantoja, ja muutamia
pikku kahauksia tapahtui Henrik Krummedikin kanssa, vaikkei niillä
ollut suurempaa merkitystä.
Talvi saapui tavattoman aikaiseen kovien myrskyjen kera, ja laivastot
palasivat talviteloilleen. Lokakuun lopulla laskivat ruotsalaiset
laivat Kalmarin satamaan, ja Sten riensi isänsä luo, joka oli
sotaretkellä Smålannin rajamailla.
Molemmat hämmästyivät toisensa nähdessään. Nuorukainen oli kasvanut
mieheksi. Yhteenpuristetut huulet, valppaat silmät ilmaisivat voimaa
ja päättäväisyyttä, hän tiesi mitä tahtoi ja saattoi kyllä viedä
tahtonsa perillekin.
Svante Niilonpoika oli sitä vastoin vanhennut, hiukset olivat
harmaantuneet; päivittäinen, hetkittäinen huolehtiminen, mistä saada
varoja sodan jatkamiseen, kulutti hänen elinvoimiaan.
Mutta nyt, yhdyttyään jälleen poikaansa, tunsi hän ainoastaan isän
iloa. Poika oli paremmalla menestyksellä jatkava, mitä hän oli
alottanut. Mitä merkitsi silloin mitä vastuksia Svante Niilonpoika
oli saanut kokea, jos hän oli tasoittanut tietä Stenille!
Heidän pakinoituaan rauhanystäväin juonitteluista, joita salaisesti
kannatti arkkipiispa enimpine käskynalaisineen, sekä lisääntyvästä
hädästä maassa ja kansan sen johdosta yltyvästä haluttomuudesta
jatkamaan sotaa, kosketti Svante herra lopuksi sitä seuraavan vuoden
sotasuunnitelmaa, mikä oli tehty Tanskassa ja minkä hän salateitä oli
saanut tietoonsa. "Millainen se on?" kysyi Sten. "He aikovat käydä
kimppuumme maitse sekä Skånesta että toiselta puolen Norjasta."
"Nuori kuningas kai on mukana?"
"On", vastasi Svante Niilonpoika katkerasti hymyillen. "Hän se juuri
on hyökkäävä Norjan puolelta. Länsi-Göötanmaalla ei enää ole mitään
Åke Hannunpoikaa puolustamassa maata."
"Lähettäkää minut häntä vastaan!"
"Sinua voidaan tarvita paremmin toisilla paikoin. Tarkoitus lienee,
että molemmat sotajoukot yhtyvät Jönköpingin luona ja sieltä yhdessä
jatkavat matkaa pohjoiseen päin."
"Luonnollisesti Tukholmaan?"
"Södermanlannissa aikovat he odottaa laivaston saapumista. Sen
on määrä hyökätä Tukholmaan merenpuolelta, kun maajoukko saartaa
kaupungin maanpuolelta. Suunnitelma on hyvä."
"Mutta silloin täytyy teidän olla Tukholmassa."
"Minä jään Länsi-Göötanmaalle."
"Rakas isä, teillä on jokin erityinen syy siihen. Ettekö tahdo sanoa
minulle sitä?"
"Mistä niin päätät?"
"Luen sen teidän silmistänne."
"No hyvä, ympärilläni on kavaltajia!"
"Omienne joukossa?"
"Sitä en tiedä, mutta niitä on."
"Onko teillä todistuksia?"
"Päätä itse! Viikko sitten ammuttiin takaanipäin luoti, joka suhahti
aivan ohitseni. Minä tein tutkimuksia, mutta kukaan ei voinut antaa
tietoja asiasta. Muutamia päiviä sitten huomasin ihmeellisestä
kohtalon sallimuksesta kalvon, joka oli kohonnut yöjuomani pinnalle.
Minä tarjosin juoman koiralle, ja se kuoli siitä."
"Kaikki hyvät pyhimykset!"
Palveluspoikani vakuutti mitä viattomimman näköisenä, ettei hän
tiennyt mitään, ja minä pidän myös todennäköisenä, että joku vieras
on käynyt makuukamarissa ja sekoittanut myrkyn pikariin.
"Ja kuitenkin tahdotte jäädä tänne?"
"Etkö luule kavaluuden voivan seurata minua kaikkialle? Täällä
kenties onnistun sen paljastamaan ilmoille."
"Isä, minulla olisi teille pyyntö!"
"Sano pois!"
"Palveluksessani on eräs saksalainen mies, uskollinen kuin koira.
Ottakaa hänet palvelukseenne!"
"Tiedätkö, tahtooko hän vaihtaa herraa? Uskollinen koira ei sitä tee."
"Minä kysyn häneltä!"
"Kahden päivän kuluttua matkustat täältä Tukholmaan."
"Antakaa minun jäädä tänne luoksenne!"
"Sinun läsnäolosi siellä voi monessa suhteessa olla hyödyllinen.
Äitipuoltasikin se suuresti ilahuttaa."
"Ettekö te tule pian jälestä?"
"Jos se on mahdollista, tahtoisin mielelläni juoda jouluoluet
kanssasi Tukholman linnassa. Kukaan ei tiedä voimmeko tehdä sitä enää
koskaan."
"Rakas isä, on samantekevää, missä muuten juomme, kunhan vain juomme
yhdessä. Tiedän, että äitinikin ajatus on sama."
Heti valtionhoitajan luota lähdettyään kutsui Sten Esbjörnin. Tämä
tuli, synkkänä ja maahan luoduin katsein kuten tavallisesti, ja
pysähtyi herransa eteen.
"Sinä olet tehnyt minulle monia palveluksia, Esbjörn, tahdotko tehdä
minulle vielä suurimman kaikista?"
"Mitä käskette?"
"En käske, vaan pyydän."
Mies vilkaisi häneen pikimmiten, mutta vaivutti heti katseensa
maahan: "Puhukaa, herra."
"Isääni ympäröivät vaarat."
"Hm."
"Eivät sellaiset kuin uhkaavat jokaista soturia, vaan salakavalat!"
"Sellaiset, joita munkit virittelevät."
"Hekö vain?"
"Ja naiset."
"Se ei ole luultavaa."
"Munkit voivat pitää naisia kätyreinään!"
"Mistä tulevat vaarat, jotka uhkaavat valtionhoitajaa, sitä en tiedä
minä etkä sinä. Mutta jos voit pitää huolen hänen suojelemisestaan,
Esbjörn, silloin minä tästälähin olen velallisesi."
Miehen kasvot värähtivät tuskin huomattavasti.
"Tietääkö hän minusta mitään?" kysyi hän.
"Ainoastaan sen, että olet uskollinen palvelijani."
"Hyvä! Sitten tahdon jonkun aikaa olla hänen!"
"Kiitos! Luota minuun, minä en ole kiittämätön!"
Esbjörn kumarsi. Hän ei ollut näkevinään ritarin ojennettua kättä,
vaan poistui heti huoneesta. Sten ei nähnyt häntä enää ennen
lähtöään, ja hänen kysymykseensä vastasi valtionhoitaja, ettei
hänkään ollut miestä nähnyt.
Kaukana ei hän kuitenkaan ollut. Hän harhaili leirissä ympärinsä,
sopersi kurjaa saksaa ja teki tuttavuuksia milloin siellä, milloin
täällä. Kukaan ei tiennyt mistä hän oli tullut. Väliin sanoi hän
olevansa kiertelevä kaupustelija, jolta oli varastettu tavarat,
väliin köyhä käsityöläinen, joka etsi työtä.
Mutta hänellä oli merkillinen kyky tehdä tuttavuuksia. Kipposesta
olutta ei hän kieltäytynyt koskaan, ja ken tarjosi kaksi, hän
voi varmasti odottaa kuulevansa laivurijutun, hauskemman ja
hullunkurisemman kuin kukaan toinen saattoi kertoa. Mutta vaikka hän
mielellään kertoi, piti hän kuuntelemisestakin, ja harvoilla oli
sellainen kyky kysellä ihmisen kaikki mielihauteet kuin Esbjörnillä.
Hän oli jokseenkin pian kiinnittänyt huomionsa muutamaan
parrattomaksi ajeltuun mieheen, jolla oli sileät, kiiltelevät kasvot
ja joka alituiseen valitti päänsärkyä, sentähden pitäen suurta
päähinettä painettuna aivan korvia myöten. Hän sanoi olevansa
skånelainen ja ammatiltaan vaununtekijä. Bredingillä, siksi hän
nimitti itseään, oli harvoja tuttavia; hän puhui vähän, ei juonut
koskaan ja oli yleensä tunnettu säännöllisestä elämästään. Siitä
huolimatta eivät häntä toverinsa suosineet. He tekivät pilkkaa hänen
kohtuullisuudestaan, epäilivät hänen vaiteliaisuuttaan ja heittelivät
pilkkasanoja hänen jälkeensä, niin pian kuin hän ei enää voinut heitä
kuulla.
Bredingillä näytti olevan ainoastaan kaksi ystävää. Toinen oli
vestmanlantilainen sotamies nimeltään Ek, toinen oli valtionhoitajan
suuri koira, jonka kanssa hän usein jakoi ruoka-annoksensa ja joka
aina huiskutti häntäänsä hänet nähdessään.
Valtionhoitaja otti väliin osaa pienempiin retkikuntiin, mutta
useimmiten hän pysyi kotona, kirjoitteli kirjeitä ja otti niitä
vastaan ja suunnitteli sotaliikkeitä. Tapahtui tuontuostakin, että
valtaneuvokset tai muut korkeat herrat kävivät hänen luonansa
neuvotellakseen maan asioista tai ilmoittaakseen tärkeitä uutisia;
mutta he viipyivät ainoastaan harvoja päiviä, sillä tilaa oli
liian vähän monille vieraille. Monet tunnit päivästä käytettiin
sotilasharjoituksiin, muun osan päivästä laiskottelivat sotamiehet
teltoissaan jutellen kotiväestä.
Mutta Esbjörn ja Ek eivät tänään lorunneet moisista, vaan lähtivät
metsälle. Kummallakin oli pyssy olallaan ja palatessaan kantoi
kumpikin kolmea ammuttua jänistä.
"Saalis ei ole suuri", sanoi Esbjörn; "mutta eipä meillä ole
koiraakaan".
"Jos Breding olisi ollut mukana, olisi valtionhoitajan koira kyllä
lähtenyt", sanoi Ek.
"Etkö kysynyt häneltä?"
"Kyllä, mutta hän ei sanonut lähtevänsä."
"Miksei sitten?"
"Hän saa ruokansa muutenkin!"
"Onko hän rikas?"
"Tuleepahan toimeen!"
"Te olette hyvät ystävykset?"
"Kyllähän me..."
Esbjörn veti pullon taskustaan.
"Täällä on minulla vähän Saksasta tuomaani evästä. Maista!" sanoi hän
ojentaen pullon toverilleen.
Ek pani pullon huulilleen ja veti pitkän siemauksen. "Se polttaa kuin
tuli!" sanoi hän.
"Moista viiniä niillä on munkeilla!"
Ek katsoi halukkaasti pulloon, jonka Esbjörn pisti taskuunsa.
"Olisipa kenellä sitä oikein paljonkin!" sanoi hän.
"Bredingillä on kyllä!"
"Mistä hän olisi sellaista saanut?"
"Munkeilta luultavasti."
Mies hätkähti ja viiruili Esbjörniin, mutta pysyi äänetönnä.
"Hän ei ole antelias, huomaan!"
"Ei ollenkaan!..." myönsi Ek.
"Voisithan saada pullosen minulta."
"Älä viekoittele!..."
"En minä siitä tahdo mitään."
He jatkoivat taivaltaan kotvan äänettöminä.
Esbjörn otti taaskin pullon, siemaisi kulauksen ja maiskutteli
suutaan.
Ek lipaisi kieltään ja katsoi kateissaan häneen, mutta toinen pisti
pullon taskuunsa tarjoamatta hänelle.
"Jollei Breding olisi sellainen mies kuin on, voisin aina sanoa
hänestä yhtä ja toista, mutta se maksaisi pääni, jos puhuisin."
"Ei tarvitsekaan, minä en välitä tietää mistään."
"Saanko vielä kulauksen?"
"Et!"
"Enkö vaikka sanoisinkin..."
"Heh! Se ei ole mistään kotoisin!"
"Miksi hän sitten pitää sitä salassa?!"
"Sinua puijatakseen!"
"Mutta se ei ole onnistunut, sillä minä olen nähnyt naisen!"
"Naisen?"
"Niin, naisen! Peijakkaan!"
"Arvasinpas sen!" mutisi Esbjörn itsekseen. "Vai niin, olet siis
nähnyt hänet!... No, juo sitten hänen maljansa!"
Hän ojensi hänelle pullon.
Ek särpi ja nieli; hän ei aikonut pulloa suultaan ottaakaan.
Esbjörnin täytyi lopulta vääntää pullo hänen kädestään.
"Nyt kait olet jo saanut kylliksi", sanoi hän. Mies katsoi häneen
onnellisesti hymyillen. "Koskaan ei Breding ole tarjonnut minulle
moista", sanoi hän. "Sen kai he pitävät omina hyvinään."
"Nainenko ja munkki?"
"Tiedättekö sen tekin!"
"Miksi hän aina kulkisi päähine painettuna niin syvälle? Näetkös",
tässä pani hän kätensä hänen olalleen. "Asia on niin, että minä
tiedän yhtä paljon kuin sinä, kenties enemmänkin!... Sentähden on
parasta, että sanot kaiken yhdellä kertaa."
"Minä olen vannonut hirveän valan..."
"Kuinka suuresta korvauksesta?"
"Kaksi tuhatta äyrityistä!"
"Silloin odottaa hän suuria palveluksia sinulta?"
"Eikös mitä!"
"Sinähän ammuit valtionhoitajaa!" Mies kävi kalmankalpeaksi ja vapisi
kuin haavanlehti.
"Kuinka voitte luulla!..." sanoi hän.
"Sinä se hiivit myös makuukamariin ja pudistit pulverin pikariin!"
Ek lankesi polvilleen.
"Te tiedätte kaiken", uikutti hän. "Tiedättekö myös, miksi tein sen?"
"Kurjista kolikoista!"
"Minulla oli talo rajalla; sen ovat tanskalaiset polttaneet. Minulla
oli hyvä vaimo ja useita lapsia. He ovat kodittomat ja leivättömät.
Kun minut kirjoitettiin sotaväkeen, itki vaimoni aivan poissa
suunniltaan... 'Ole huoletta Leena, Jumala kyllä auttaa, että voin
tuoda apua palatessani kotiin', sanoin hänelle..."
"Ja niin tuli perkele..."
"Ensin puhui hän niin kauniisti Leenasta ja lapsiraukoistani. Sitten
sanoi hän, kuinka tämä sota oli järjetön ja kuinka paljon paremmiksi
päivämme kävisivät, jos tulisi rauha jälleen. Siinä minä en voinut
muuta kuin olla yhtä mieltä, ja silloin hän sanoi, ettei rauhaa saada
koskaan valtionhoitajan eläessä. Tekisi oikein hyvän työn se, ken
tahtoisi panna hänet päiviltä pois."
"Ja niin otit sinä..."
"Ei, Jumala minua armahtakoon, sitä en suinkaan tehnyt. Minä
vastasin, ettei moisia tihutöitä tee kukaan kristitty..."
"Mutta sitten..."
"Minä pysyin lujana." Hän vääntelehti tuskissaan.
"Kuinka kauan?"
"Oh, niin kauan, niin kauan! Mutta sitten sanoi Breding kuulleensa
Leenasta, että tämän laita taisi olla hirveän pahoin, ja hän kysyi,
eikö minulla ollut lainkaan sydäntä vaimoani ja lapsiani kohtaan. Ja
mitä olisin silloin voinut tehdä!"
"Oletko saanut rahat?"
"Minä en saa niitä ennenkuin se on tehty."
"Aiotko siis jatkaa?"
"Täytyy kai, kun kerran olen vannonut."
"Eikö sinun ole myös käsketty pitää asia salassa?"
"Ette kai aio antaa minua ilmi?"
"Tahdon päinvastoin sinua auttaa!"
"Ja jakaa ansion?"
"Ei, sen saat pitää yksin!"
"Kuinka niin?" kysyi Ek epäluuloisesti.
"Minäkin olen iskenyt silmäni valtionhoitajaan."
"Se on toinen asia".
"Tarkoitukseni on mennä hänen palvelukseensa."
"Ja sitten..."
"Se riittäköön sinulle! Ilmoita Bredingille, että minä olen
salaisuudessa mukana!"
"Oletteko mieletön?"
"Silloin teen itse sen!"
"Ei koskaan, ei koskaan!"
"Kuules, joko taivut tai minä ilmoitan kaiken!"
"Te teette minut onnettomaksi!"
"Odotas! Annan sinulle viisikymmentä äyrityistä sillä ehdolla, että
tottelet minua!"
"Mitä minun on tehtävä?"
"Sanot Bredingille, että annoin sinulle juoman, joka tykkänään pani
pääsi sekaisin."
"Se onkin silkka tosi."
"Että minä sanoin tietäväni, että sinä olit rikosten tekijä."
"Niinhän sanoittekin!"
"Pelästys ja humala sai sinut tunnustamaan."
"Niin, aivan niin!"
"Hän ei luonnollisesti sinua usko, mutta sinä sanot hänelle, että
odotan häntä heti tänne."
"Sanonko sen jo tänään?"
"Tahdotko sinä, että minun täytyy odottaa huomiseen?... Joudukin
pian!..."
"Mutta minä en tiedä..."
"Kun menet juuri sellaisena miltä nyt näytät, tuntuu kertomuksesi
uskottavalta."
Ek meni ja Esbjörn odotti.
Ei viipynyt kauan ennenkuin Breding nopein askelin tuli häntä
vastaan, yhtä kiiltelevänä kuin tavallisesti, mutta kasvoillaan
levoton ilme, jota hän kaikin voimin koetti salata. Esbjörn istuutui
maahan aivan huoletonna, hän hyräili jotakin laulun pätkää, kunnes
toinen tuli aivan lähelle. Silloin kohotti hän päänsä ja sanoi
nauraen:
"Nyt luulen, että hämmästytte!"
"Mitä tarkoitatte?" kysyi toinen kalveten.
"Voin sanoa suoraan, kuinka asia on. Herra, jota palvelen, on
lähettänyt minut tänne pitämään huolta valtionhoitajasta. Kolmena
yönä peräkkäin olen nähnyt unta teistä ja Ekistä, että teilläkin on
tarkoituksenne häneen nähden. Teidän mukananne näin erään naisen,
mutta hän kääntyi aina selin."
"Tuo kaikki on vain pelkkää kuvittelua", vastasi mies virnistäen,
siten ilmaistakseen, kuinka naurettavalta ja mahdottomalta sanottu
hänestä tuntui.
"No, olkoon niin!... Älkäämme puhuko asiasta enempää. Kukin pitäköön
huolen omistaan!"
Näin sanoen Esbjörn nousi ja teki lähtöä.
"Mihinkä kiire? Voimmehan rauhassa neuvotella asiasta!"
"Eihän ole mitään neuvoteltavaa!"
"Aiotteko tehdä väärän syytöksen meitä vastaan?"
"En edes oikeaakaan, kunhan ette vain asetu tielleni!"
Mies kärsi ilmeisesti kovia tuskia.
"Jos otaksuttaisiin, että olisitte oikeassa", sanoi hän, "mikä takaa,
ettette ole petturi?"
"Enkö olisi jo voinut antaa teitä ilmi?"
"Ilman todistuksia?"
"Raskaiden epäluulojen alaisena!"
"Tuumitte, että voisimme toimia yhdessä?"
"Niin ajattelin!"
"Sanokaa minulle suunnitelmanne!"
"Siinäpä juuri pula onkin. Olen kai aika pöllöpää, koska en voi
laatia sellaista. Sentähden ajattelin, että jos te voisitte olla
päänä, olisin minä kätenä. Ainoastaan sillä tavoin voisitte olla
minulle hyödyksi."
"Tahdotte siis tehdä mitä tahdon?"
"Valtionhoitajaan nähden! Sen tahdon!"
"Ja kuinka aiotte hankkia pääsyn hänen luokseen?" kysyi Breding
epäluuloisesti.
"Minulla on hyviä suosituksia Saksasta."
"Näyttäkääs!"
"Antaakseni toisten salaisuudet teidän käsiinne! Ei kiitos, _niin_
tuhma en sentään ole!"
"Mutta tahdotte, että minun on uskottava teille omat salaisuuteni!"
"Enkö minä ota kaikkea niskoilleni? Enkö aivan yksin tahdo olla
kätenä..."
"Tosin kyllä!..." Munkki näytti olevan aika hämillään. "Kuitenkin
täytyy minun ajatella asiaa."
"Tehkää niin. Minä hankin sillävälin itselleni pääsyn valtionhoitajan
luo."
"Milloin ensi kerran yhdymme?"
"Huomenna täällä metsässä samaan aikaan!" He erosivat, ja Esbjörn
riensi Svante Niilonpojan luo.
Tämä oli jo melkein unhottanut keskustelunsa Stenin kanssa ja
lupauksensa hänelle.
"Poikani lähti täältä jo viikko sitten", sanoi hän. "Miksi en ole
koko tähän aikaan kuullut sinusta mitään?"
"Minä olen ollut teidän asioillanne, herra."
Ja nyt kertoi hän kaiken mitä tiesi.
"Asia on heti tutkittava!" huudahti ritari vilkkaasti ja tarttui
kelloon.
"Ettekö tahdo lykätä sitä siksi, kunnes olemme päässeet koko joukkion
jälille?"
"Kuinka se käy päinsä?"
"Asian on näytettävä siltä, kuin minä toimisin yksistä tuumin heidän
kanssansa."
"Jos he epäilevät sinua, tekevät he pikaisen lopun asiasta."
"Olen valmis siihen!"
"Ja tahdot uhrata henkesi?"
"Nuori ritari on sen kerran lahjoittanut minulle. Siitä pitäen kuuluu
se hänelle."
"Ole siitä sitten arka hänen tähtensä! Sinun täytyy joka päivä tehdä
minulle selkoa mihin aiot mennä, jotta tiedän, mistä sinua saa etsiä."
"Huomenna menen kohtaamaan munkkia. Enempää en tiedä."
"Jos mahdollisesti saisit nähdä naisen..."
"Sitä juuri mietin."
"Jäätkö nyt luokseni?"
"Kyllä, ritari, ja asetun makuulle ovenne eteen, sillä koiraanne ei
ole luottamista."
"Eikö?"
"Se on lahjottu sekin!"
Seuraavana aamuna, kun Svante Niilonpoika heräsi, tapasi hän
Esbjörnin huonetta puhdistelemasta.
"Antakaa se tästälähin minun tehtäväkseni", sanoi hän. "Mutta antakaa
minulle joku asiapaperi, joka ei ole tärkeä teille, mutta joka
todistaa, etten minä haikaile ryhtyä mihin tahansa, mikä voi palvella
minun ja rikostoverieni suunnitelmia."
"Sain juuri eilen Tukholmasta kirjeen, jossa varoitetaan minua
petollisista juonitteluista ja sanotaan, että minua ympäröivät
sellaiset. Kas, tuossa, ota se!"
"Vielä yksi asia, herra ritari! Tarvitsen viisikymmentä äyrityistä
tuolle vestmanlantilaiselle."
"Etkö kenties tahdo antaa hänelle sataa?"
"Ei, en tahdo näyttää anteliaalta."
Niin varustettuna lähti Esbjörn sovittuun kohtaukseen metsään. Tiellä
yhtyi hän Ekiin; tämän muoto näytti riutuneelta, silmät olivat
turvonneet ja hän vapisi pelosta.
"Te saatte vastata minulle!" huusi hän vimmoissaan ja hyökkäsi
Esbjörniä kohden.
"Kas, tuossa!" sanoi tämä ja ojensi hänelle rahat.
Hän tuijotti ymmällään, kasvojen ilme muuttui.
"Ette siis tahdo pettää minua?" sanoi hän.
"Onko joku sanonut niin?"
Hän katseli varovaisesti ympärilleen. "Olkaa varuillanne. Täällä on
ketun häntä huiskamassa!"
"Palvele minua uskollisesti, minä kyllä palkitsen sen!"
"Luottakaa minuun!"
Kuului kuivien oksien rapinaa. Ek riensi nopeasti pois. Breding, tai
oikeammin munkki, tuli kohta sen jälkeen näkyviin.
"Oliko se Ek?" kysyi hän hymyillen.
"Se hävytön ihminen uskaltaa minua soimata", vastasi Esbjörn. "Jos
meidän kesken tulee yhteishommista mitään, toivoisin teidän hänestä
suoriutuvan erilleen."
"Sitä olen ajatellutkin."
"Jos hänet antaisi ilmi, loitontaisi se kaikki epäluulot meistä."
"Jollei hän juuri suuntaisi niitä meihin", huomautti munkki
tutkistelevin katsein.
"Se kai voitaisiin estää."
"Millä tavoin?"
"Ilmianto ja vangitseminen. Kuulustelu ei voi tulla kysymykseen
ennenkuin seuraavana päivänä. Yön kuluessa on syytetty ottanut
samanlaista pulveria kuin hän pani valtionhoitajan iltajuomaan."
"Te olette rohkea ehdotuksissanne."
"Se on ainoa keino, millä voimme onnistua."
"Oletteko ollut valtionhoitajan luona?"
"Siellä on jo kotinikin."
"Onko se mahdollista?" kysyi munkki hämmästyksissään.
"Todistuksena siitä on tämä kirje, jonka otin hänen
kirjoituspöydältään."
"Eikö se herätä epäluuloja?"
"Jotakin toista kohtaan, sitä juuri tahdonkin!"
Munkki avasi kirjeen ja luki:
"Rakas herra, ollessanne Länsi-Göötanmaalla neuvon teitä ennen
kaikkea varomaan kavaloita juonia. Pitäkää uskollisia kelpo miehiä
luonanne, jotka suojelevat teitä ja valvovat asioitanne."
"Oh", huudahti munkki. "Meitä jo vaanitaan! Toisin sanoen, haudotaan
arvottomia epäluuloja!" lisäsi hän nopeasti ja luki sen jälkeen
kirjeen loppuun. Kun se oli tehty, sanoi Esbjörn:
"Ettekö nyt tahdo antaa sitä minulle takaisin?"
"Mitä sillä teet?"
"Näytän sen muillekin."
"Samoin minäkin tekisin."
"Minä en anna sitä hallustani."
"Sinä epäilet minua!"
"Samoin kuin tekin minua!"
Munkki seisoi kotvan epätietoisena. "Seuraa minua!" sanoi hän sitten.
"Antakaa minulle ensin kirje!"
"Etkö käsitä, että on sama, jos se on minullakin", kuului äreä
vastaus, mutta samassa heitettiin kirje hänelle. "Tule nyt!" sanoi
munkki ja suuntasi askeleensa pienelle metsäpolulle.
"Ei aivan!" jupisi Esbjörn ja seurasi äänetönnä hänen kintereillään.
Taivallettuaan pysähtymättä puolen tuntia kapeita, raivaamattomia
metsäpolkuja olivat he odottamatta erään luostarin edessä, joka oli
aivan metsänreunassa. Munkki kolkutti portille, jonka palveleva
veli heti avasi. Vaihdettiin muutamia sanoja, ja molemmat astuivat
sisään ilman että Esbjörniä olisi kehoitettu seuraamaan tai jäämään
ulos. Tämä seisoi kotvan aikaa epäröiden, mutta saadakseen selville,
vartioitiinko häntä, meni hän loitommalle ja maantielle, joka oli
luostarin toisella puolen. Silloin kuuli hän nopeita askelia takaansa
ja näki saman palvelevan veljen, joka oli avannut portin.
"Ettekö tahdo tulla luostaripihaan levähtämään?" kysyi hän
mielistelevästi. "Toverini ei kai sitä salli."
"Kuka hän on?"
"Tuhma koira! Siinä kaikki, mitä tiedän!"
"Sallikaa minun tarjota pikari viiniä, käy kylmä syysviima."
"Sellaista en pane suuni sivuitse."
Munkki meni edeltä, ja Esbjörn seurasi hänen jälessään luostariin. He
tulivat nelisnurkkaiseen pihaan. Rakennuksen seinustaa pitkin olivat
pylväskäytävät, joita kannattivat raskaat pilarit. Näillä käytävillä
hurskaat isät luultavasti hengittivät raitista ilmaa, sillä munkit
eivät saaneet mennä ulos portista. Tämä oli katumusluostari, sanoi
palveleva veli, ja siellä pidettiin ankaraa kuria.
Portinvartiahuone oli kirkkaasti valaistu. Heti heidän sinne
päästyään otti veli esiin pullon ja pani pikarin sen viereen.
"Juokaa ja olkaa iloinen!" sanoi hän. "Minulla on muuta hommattavaa."
"Mitä, ettekö juo kanssani?"
"Kyllä, kyllä; odottakaahan minä tulen pian takaisin!"
"Vai niin", jupisi Esbjörn itsekseen, jäätyään yksin. "Täällä on siis
itse ahjo. Onpa hauskaa nähdä, kuinka pääsen täältä."
Hän kaasi kipon täyteen ja antoi sen sitten olla hetken aikaa
koskematta. Liekö se ollut kuvittelua vai mitä, mutta hän oli
näkevinään kalvon muodostuvan pinnalle. Hän otti siitä hieman
sormensa kärellä ja pani kielelleen; sillä oli katkera maku, aivan
vieras viinille.
"Aivan oikein", jupisi hän ja kaasi kipon sisällön takkaan. "Sääli
voimakasta, tulista viiniä!"
Vielä kerran täytti hän kipon ja uhrasi sen sisällön liekeille. Mutta
kuumuus kävi sietämättömäksi, ja hän päätti mennä ulos pihalle. Hänen
ällistyksekseen oli ovi sulettu.
Ennen on ainoastaan ohimennen mainittu, ettei Esbjörn ollut
tietämätön pappien juonista ja munkkien metkuista. Lyypekkiläisen
luostarin apotti oli käyttänyt häntä useita kertoja, ja Esbjörn
oli yksi niistä, jotka sokeasti tottelivat sitä, joka maksoi.
Kun Sten tuli, joutui hän ensi kerran elämässään suureen
kiitollisuudenvelkaan, ja tämä ikäänkuin avasi oven jalommille
vaistoille. Hän piti velkaansa rajatonna, ja jos hän ennen oli
palvellut pahaa yksistään välikappaleena, ymmärsi hän nyt käyttää,
mitä siihen aikaan oli oppinut, hyväkseen uuden herransa ja hyvän
palveluksessa.
Neuvotonna, mutta ei lohdutonna seisoi hän portinvartiahuoneessa ja
katseli ympärilleen. Hänen viekkaat silmänsä tutkistelivat tarkoin
kaiken. Mitään ikkunaa ei ollut, pieni huone sai ainoan valonsa
takasta, ja siinä oli tuli melkein riittynyt, mutta vaikka puita
olisi ollutkin enemmän, ei hän olisi niitä pannut tuleen, niin
tukehduttava oli kuumuus. Ovelle kolkuttaminen olisi auttanut yhtä
vähän kuin huutaminen ja parkuminenkaan. Hän kopeloi tarkoin pitkin
seiniä, oliko mitään nappulaa tai epätasaista paikkaa salaoven
merkkinä, mutta kaikki oli turhaa.
Näissä hommissa puuhaillessaan oli hän huomaavinaan, kuinka eräs
paikka lattiasta hieman lonkahteli hänen allaan. Hän heittäytyi
lattialle ja tunnusteli tarkoin -- siinä oli tosiaankin luukku. Mutta
ei ollut mitään, millä vääntää se auki. Hän koetti veitsellään, se
riuskahti poikki. Luukkua ei kenties ollut avattu moneen vuoteen.
Nyt olivat hyvät neuvot kalliit. Huone pimeni yhä enemmän. Hän
ajatteli tuokion ajan, että kantaisi hehkuvat hiilet ovelle ja
sytyttäisi sen, saadakseen sen sillä tavoin auki, mutta ennenkuin se
onnistuisi, olisi hän tukehtunut savuun.
Mutta mahdollisesti voi hän kavuta ylös savutorvesta! Sopihan
koettaa. Hän kaapi syrjään hehkuvat hiilet ja hyppäsi takalle. Hän
poltti kätensä ja jalkansa... turhaan, savutorvi oli niin pieni,
ettei lapsikaan olisi voinut päästä siitä ylös.
Lattia tarjosi siis ainoan pelastuksen. Taasen tähysteli hän ja vaani
ympäri huonetta. Nyt oli jo melkein pimeä.
Silloin huomasi hän seinällä jotakin välkkyvän hiilien kajossa.
Se oli rautatanko, terävä toisesta päästään. Häneltä oli vähällä
päästä ilohuuto. Luultavasti käytettiin sitä tulen kohentelemiseen.
Kaikin voimin koetti Esbjörn tunkea tankoa luukun ja lattian väliin.
Se onnistui vihdoin, ja nyt väänsi hän luukun auki. Häntä vastaan
puhalsi vilvakka tuuli, ja hän veti syvään henkeään.
Nyt oli aivan pimeä ja hän tunnusteli käsillään tikapuita tai
portaita, joita myöten pääsisi alas. Mitään sellaisia ei ollut.
Saattoi olla hengenvaarallista heittäytyä rentonaan alas, kun ei
tiennyt aukon syvyyttä. Silloin juolahti hänen mieleensä, että hän
oli aina nähnyt munkkien säilyttävän tuluksiaan laatikossa vuoteen
vieressä. Hän hypähti pystyyn, kopeloi makuupaikan vierustaa ja löysi
tosiaankin tulukset. "Pyhä neitsyt olkoon ylistetty!" Hän iski tulta
ja valaisi alas. Se oli viini- ja olutkellari, jossa oli tynnyri
toisensa vieressä. Korkeus oli kymmenisen jalkaa, hän saattoi siis
hypätä alas.
Vuoteen vierestä hän löysi kasan kuivia päretikkuja, ja otettuaan
niitä nipakan ja sytytettyään yhden hän hyppäsi alas.
Enempää arvelematta riensi Esbjörn tynnyrin luo, avasi tapin ja
maisteli sisällystä. Löydettyään viinilajin, joka oikein kävi hänen
makuunsa, pani hän suunsa tapinreiän alle ja joi.
"Luulenpa melkein, että tätä samaa lajia minulle tarjottiin tuolla
ylhäälläkin!" jupisi hän. "Tämä virottaa ihmisen jälleen henkiin!"
Nyt oli löydettävä tie väljään, mutta mitään sellaista ei näkynyt.
Silloin oli hän kuulevinaan kolinaa ylhäältä. Silmänräpäyksessä oli
hän sammuttanut päretikun ja oli aivan liikkumatonna.
Munkki siellä tuntui avaavan oven portinvartiahuoneeseen. Käytävä sen
edessä oli pimeä, hän ei siis saattanut eroittaa mitään.
"Merkillistä, kuinka täällä tuntuu viileältä", virkkoi hän. "Ah,
tuolla mies makaa!... Minä sytytän kynttilän."
Hän kulki muutamia askeleita ja putosi suinpäin alas kellariin:
"Kaikki pyhimykset minua auttakoot!"
Esbjörn pysyttäytyi hiljaa, ja niin teki munkkikin.
Mutta kotvan kuluttua kuuli edellinen, kuinka toinen varovasti
liikkui ja munkkien tavan mukaan jupisi ääneen:
"Kuinka hitolla tämä on tapahtunut... Enkö nähnyt hänen makaavan
kuolleena lattialla... Mahdotonta on päästä ylös tätä tietä, minun
täytyy koettaa päästä tynnyrin luo."
Esbjörn kuuli munkin lähestyvän. Huomattuaan tämän olevan aivan
lähellä, tarttui hän häneen kovin kourin ja pani kätensä hänen
suulleen:
"Sana vain ja olet kuoleman oma!"
"Armoa! Sääliä!"
"Missä on uloskäytävä?"
"Kolmannessa tynnyrissä nurkasta vasemmalle."
"Mihin se vie?"
"Ylös luostariin."
"Miksi tahdoit riistää henkeni?"
"Minäkö, kuinka voitte luulla moista?"
"Vaiti ja vastaa kysymyksiini!"
"Myrkky annettiin minulle."
"Kuka antoi?"
"Vieras nainen."
"Kuka hän on?"
"Minä en tiedä, tiedän ainoastaan, että hän on korkeasukuinen rouva,
hyvin rikas ja hyvin julma."
"Tahdotko ostaa henkesi?"
"Mitä on minun tehtävä?"
"Toteltava minua kaikessa."
"Vannon sen Jumalan äidin ja kaikkien pyhien kautta."
"Vaiti! Kaikki munkit ovat valapattoja. Tänne kätesi! Panen sen
jalkani alle. Jos liikahdatkaan vetääksesi sen pois, lupaan, että
saat sen takaisin murskana!"
"En liikahuta jäsentäkään."
Munkin kalpeat, vääristyneet kasvot todistivat, ettei jalka juuri
painanut häntä keveästi. Esbjörn iski tulta.
"Näytä minulle uloskäytävä!"
Suureen oluttynnyriin oli nerokkaasti laitettu ovi. Kun se avattiin,
oli edessä portaat, jotka veivät ylös luostariin.
"Voiko sen sulkea ulkoapäin?"
"Kyllä, samalla avaimella."
"Mikä on nimenne, veli?"
"Efra."
"No hyvä, Efra, mihin oli teidän vietävä ruumiini?"
Munkki kyyristäytyi vavisten kokoon.
"Vastaa!"
"Tuolla loitompana on vanha kaivo!" Hän viittasi kellarin toiselle
reunalle.
"Teillä on kai useinkin tänne asiaa. Kuinka saattoi luukku olla niin
lujassa?"
"Olitte avannut lattian väärästä paikasta."
Esbjörnin oli vaikea pidättää rähänaurua.
"Jos olisin avannut oikean luukun, niin olisitte huomannut vaaran!"
"Se ei ole mahdotonta."
Jos Esbjörnillä olisi kellariholvin sijasta ollut taivas päänsä
päällä, olisi hän varmaan kohottanut sinne kiitollisen katseen Nyt
hän vain huokasi keveästi.
"Ylhäällä kai luulevat nyt..."
Tässä keskeyttivät hänet askeleet ylhäältäpäin.
Tulijalla mahtoi olla kynttilä mukanaan tai häntä opasti alhaalta
vilkkuva valo. Hän tuli aukon luo. Mutta sitä ennen oli Esbjörn
ehtinyt kuiskata:
"Vastaa aivan kuin kaikki olisi käynyt laskujen mukaan, henkesi on
käsissäni!"
"Efra!" kuului ylhäältä.
"No, veli!"
"Sinä vapiset, raukka. Eikö se ole käynyt hyvin?"
"On!"
"Hän oli kuollut?"
"Niin."
"Hautaatko nyt hänet?"
"Hautaan!"
"Et kai ole unhottanut kirjettä?"
"Mitä kirjettä?"
"Enkö sanonut sinulle, että hänellä on kirje, joka rouvan täytyy
saada."
"Minä otan sen."
"Tarvitsetko apua?"
Efra heitti pikaisen katseen Esbjörniin, mutta tämä oli uhaten
kohottanut nyrkkinsä, ja hän vastasi hieman arveltuaan:
"Eikö mitä, minä kyllä suoriudun ilmankin."
"He, sinä pelkäät että täytyy luovuttaa jollekin toiselle osa
ansiosta. Kuinka paljon saat?"
"Viisikolmatta äyrityistä."
"Pidä hyvänäsi! Ole hyvilläsi! Älä vain unhota kirjettä!"
Näin sanoen meni munkki tiehensä. Esbjörn oli heti tuntenut
Bredingin, hänen, joka tuskin koskaan avasi suutansa ja nyt yhdellä
kertaa oli käynyt niin puheliaaksi. Efra seisoi melkein menehtyneenä.
"Ennenkuin käyt työhön, otat kai tavallisesti ensin vahvistusryypyn?"
"En, vasta jälkeenpäin."
"Koska nyt olen säästänyt sinulta vaivat, voimmehan alkaa sillä.
Missä on väkevintä viiniä?"
"Tuossa!" Hän viittasi pieneen nassakkaan. "Mutta se on ainoastaan
apottia varten."
"Saat hyvin antaa minun maistaa sisältöä."
Efra huokasi ja meni erään oluttynnyrin luo, joka aukeni samalla
tavoin kuin ensiksimainittu, mutta näkyi sisältävän useita hyllyjä,
joilla oli kaikenkokoisia kippoja. Hän otti erään aivan pienen. "Mitä
ajattelet, Efra? Tänne suurin!" Esbjörn täytti sen ja maisteli. Se
oli tavattoman hieno juoma, voimakas ja makea. Hän maiskutti kieltään.
"Niitä on tällaisia juomatavaroita ainoastaan luostarissa", sanoi
hän ja nosti kipon jälleen suulleen. Sattumalta tuli hän luoneeksi
katseen Efraan. Tämän katse oli kiiluva, ja hän jätti yhtäkkiä
juomisen sikseen.
"Luuletko, että se juovuttaa?" kysyi hän. "En tiedä."
"Juo!" Hän ojensi kipon hänelle. "Ei, kunnianarvoisa isä on kieltänyt
sen suurena syntinä."
"Jos hän antaa sinulle synninpäästön siitä, että otat hengen muilta
ihmisiltä, niin annan minä sen sinulle niin pienestä synnistä. Juo
nyt!"