Palaamme Hemming Gaddin ja Sten Sturen kera Ruotsiin, missä asema
oli likipitäen muuttumaton. Rauhan ystävät toimivat yhtä sitkeästi
kuin tavallisesti saattaakseen maan ennemmin tai myöhemmin Tanskan
valtikan alle. Svante Niilonpoika oli yhtä väsymätön heitä
vastustaessaan, ja häntä tukivat siinä todelliset isänmaan ystävät.
Erik Turenpoika oli luvannut tulla Ruotsiin, mutta valitti
kirjeissään lisääntyvää kivulloisuutta ja täytyi hänen sentähden
lykätä matkansa määräämättömäksi ajaksi.
Hemming Gaddin kertomukset siitä kunnioituksesta, mitä "Sten
poikanen" oli saanut osakseen Lyypekissä, ilahuttivat Märta rouvaa
suuresti.
"Hän sukeutuu teille ja maalle kaunistukseksi ja kunniaksi", sanoi
piispa Svante Niilonpojalle. "Antakaa hänelle tehtävää! Hän suoriutuu
kunnialla, mihin ikinä hän ryhtyneekin."
"Meillä on pieni kymmenaluksinen laivasto valmiina lähtemään, hän saa
mennä sen mukana."
Hemming piispa otti saatavissa olevan maavoiman kera lähteäkseen
Kalmaria vastaan. "Minua haluttaa nähdä", sanoi hän, "onko mahdotonta
päästä linnan herraksi".
Tällä kertaa onnistui piispa palauttamaan Ruotsille yhden sen
tärkeimmistä linnoituksista. Itse ei hän kuitenkaan tahtonut ottaa
linnalupaa; se jätettiin Juhana Maununpojalle (Yö ja Päivä), jalon
Åke Hannunpojan isälle.
Sten Sture purjehti laivaston kera Kalmariin. Sieltä lähetettiin
yksi laivoista lyypekkiläisen laivaston luo, joka oli Bornholman
edustalla; ruotsalaiset tahtoivat yhtyä sen kanssa jatkuvaan
toimintaan. Yhdistyminen tapahtui Kalmarin salmessa, ja molemmat
laivastot lähtivät sen jälkeen yhdessä Ronnebyhyn, Sölvesborgiin,
Åhnsiin ja Ystadiin, jotka ryöstettiin ja poltettiin. Sen jälkeen
noustiin maihin Laalantiin.
Sillävälin oli Tanskan kuningas saanut laivastonsa valmiiksi ja
nimitti Henrik Krummedikin "ylikapteeniksi ja kaikkien kapteenien
ja kaiken meriväen päälliköksi". Oli saatu tieto hyökkäyksestä
Laalantiin, ja uusi valta-amiraali alotti toimintansa onnellisella
taistelulla.
Sten Sture ja hänen miehensä puolustautuivat urhoollisesti.
Lyypekkiläisillä ei ollut mukanaan muuta jalkaväkeä kuin
palkkasotureita. Nämä tekivät heikkoa ja laimeaa vastarintaa ja
väistyivät heti alas laivastoon, joka kohta sen jälkeen lähti
purjehtimaan. Eckermann, Stenin erittäin hyvä ystävä, oli heidän
päällikkönään. Hän nuhteli heitä ankarasti heidän arkuudestaan ja
luki tappion heidän syykseen. Tästä suuttuneina kieltäytyivät he
jatkamasta palvelustaan, eikä ollut muuta keinoa kuin viedä heidät
takaisin Travemündeen.
Yhdeksän märssilaivansa kera ei Sten herra uskaltanut ryhtyä
mihinkään taisteluun. Hänen täytyi sentähden seurata mukana
Travemündeen. Osaksi hankkiakseen muonavaroja, osaksi korjatakseen
erinäisiä merivaurioita täytyi hänen pysähtyä sinne muutamiksi
päiviksi. Hän ja hänen lähimmät miehensä majoittuivat muutamiin
vähäisiin talonpoikaistaloihin, miehistön yhä oleskellessa laivoilla.
Muistamme vielä miehen, jota vastaan Sten taisteli Lyypekissä. Tästä
oli tullut hänen uskollisin palvelijansa, joka seurasi häntä melkein
koiran tavoin; ja jos hänen katseessaan ja käytöksessään oli jotakin
säikkyä, niin johtui se hänen hurjasta luonnostaan, jonka oli vaikea
perehtyä niihin uusiin olosuhteihin, joihin hän oli joutunut.
Kun kysyttiin hänen nimeään, vastasi hän vain:
"Sanokaa minua Esbjörniksi!"
Alussa Sten näki hänet vastenmielisyyden tuntein läheisyydessään,
mutta miehen alituinen väsymätön huolehtiminen kaikesta sai nuoren
herran vaieten alistumaan hänen läsnäoloonsa.
Laivalla oli Esbjörn valinnut paikaksensa ritarin oven edustan. Sten
käski häntä etsimään mukavamman makuupaikan. Esbjörn jupisi jotakin,
mutta piti yhä entisen paikkansa. Hän oli hyvin harvasanainen, mutta
näki avoimin silmin kaiken mitä tapahtui ja kuuli mitä puhuttiin. Oli
ilmeistä, että hän epäili palkkasotureita ja he pelkäsivät häntä.
Kun Sten liikkui heidän joukossaan, seurasi Esbjörn jälestä, kuten
äkäinen koira, joka vainuaa vaaraa, vaikkei voikaan sitä nähdä.
Usein, kun palkkasoturit luulivat olevansa huomaamattomina, hiipi hän
heidän joukkoonsa, kuulostellen, vaanien. Laalannin tappelun edellä
oli hän sanonut: "Älkää uskoko heihin, herra, he ovat pettureita!"
"Mistä sen tiedät?"
"Tunnen sen ilmasta."
"Sellaisiin perusteihin en tue arvosteluani", vastasi Sten.
Lopulta kävi kuitenkin miehen ennustus toteen, ja Esbjörn saavutti
sen jälkeen herransa luottamuksen melkein suuremmassa määrin kuin
tämä itse tahtoi myöntää.
Travemündeen saavuttua ei hän kantanut herransa tavaroita sinne,
mihin tämä oli määrännyt asuntonsa, vaan paljon ikävämpään taloon,
joka tosin oli paljon lähempänä rantaa.
"Miksi teet vastoin tahtoani ja käskyäni?" kysyi ritari ankarasti.
Mutta Esbjörn tekeytyi niin tuhmannäköiseksi, että erehdyksestä
täytyi syyttää hänen heikkoa ymmärrystään.
Samana päivänä sanoi Eckermann palkkasotureille, että he saivat
lähteä. Lyypekin alueella eivät he saaneet oleskella.
"Ensin palkka!" huusivat he. "Pettureille ei makseta palkkaa." Nyt
syntyi kiihkeä hälinä, ja ruotsalaisten voiman vähäisyyden tähden
täytyi sietää, että palkkasotilaat leiriytyivät melkein ruotsalaisten
ympärille.
Edellisten luku oli 2,000:n paikkeilla, jälkimäisten noin 500.
Sten Sture oli isältään ottanut vastaan rahaa väen palkoiksi, mutta
hän oli samaa mieltä kuin Eckermann, ja sitä paitsi olivat molemmat
saaneet Lyypekistä kirjeitä, joissa kehoitettiin heitä olemaan
antamatta kolikkoakaan. Levottomuuksia välttääkseen oli Eckermann
heille ilmoittanut, että he saivat kahdeksan päivän kuluessa ruokaa
laivoilta, sen jälkeen täytyi heidän lähteä.
Mutta palkkasoturit olivat luvultaan ylivoimaiset, he nauroivat
uhkauksille ja puolustivat oikeuttaan entistään kiivaammin.