Kun levisi tieto siitä, mitä oli tapahtunut, kuului kauhun huuto
niin kautta Suomen kuin Ruotsinkin. Ei koskaan, koskaan tulla
Hannu kuningasta valitsemaan näiden maiden kuninkaaksi, mieluummin
taistellaan viimeiseen mieheen.
Kun Otto herra oli päättänyt verisen työnsä Suomessa, ryhtyi hän
kahdeksan lyypekkiläisen laivan ajometsästykseen. Yksi näistä
upotettiin pohjaan, seitsemän muuta tulivat pahoin runneltuina
Lyypekin satamaan.
Täällä oli suuttumus ja katkeruus rajaton, ja Ruotsiin lähti
lähettiläitä satamakaupungista tekemään Ruotsin kanssa lujaa liittoa
Tanskaa vastaan.
Valtionhoitaja oli Åke Hannunpojassa menettänyt lujan ja luotettavan
ystävän, mutta hänen täytyi jatkaa kerran aloittamaansa tietä.
Kaatuipa hänen ympärillään useita tai harvoja, sai hän tuskin kääntää
päätänsä ja sekunniksikaan päästää maalia näkyvistään.
Lyypekin kanssa tehdyn liiton vahvistukseksi pidettiin välttämätönnä,
että sinne lähti ruotsalainen lähetystö. Hemming piispa tahtoi, että
Sten junkeri tulisi mukaan. "Lyypekkiläiset on saatava pontevasti
sotaa jatkamaan", sanoi tohtori, "eikä siihen ole kukaan soveliaampi
kuin hän."
Matkasta päätettiin. Paitsi Sten junkeria ja Hemming piispaa
seurasi mukana useita korkeita herroja ja suuri seurue asemiehiä ja
palvelijoita. Pieneen ruotsalaiseen laivastoon kuului ainoastaan
neljä laivaa, mutta sitä seurasi kolme lyypekkiläistä. Muiden
viidentoista oli määrä tulla viikkoa myöhemmin.
Lähtöä tervehdittiin riemuhuudoin ja matkaa suosi hyvä sää ja tuuli.
Kun oli päästy Tukholman saaristosta, kiitivät laivat melkein lentäen
eteenpäin. Ne laskettivat Gotlannin lähitse.
"Koskahan se taasen tulee omaksemme?" jupisi piispa. "Ja Kalmari,
Kalmari! Minä en saa mitään rauhaa ennenkuin se on ruotsalaisten
käsissä!"
"Jospa voisimme vallata Bornholman takaisin!" huudahti Sten.
Hemmingin silmissä välähti, ja hän seisoi kotvan aikaa mietteissään...
"Mikään ei estä meitä tekemästä sitä nyt heti", sanoi hän.
"Vallata Voionmaa!" huusivat useat äänet.
"Vastaan siitä, että se käy laatuun!"
Tavallisella vilkkaudellaan kehitti Hemming sitä
hyökkäyssuunnitelmaa, jonka hän hetkinen sitten oli tehnyt, ja
hänen oma innostuksensa sytytti pian kaikki toisetkin. Suurella
taitavuudella järjesti hän hyökkäyksen ja määräsi Stenin johtajaksi.
"Ajatelkaas, jos minä epäonnistun ensimäisessä yrityksessäni!"
puuskahti nuorukainen kiihkeästi huolissaan.
"Ei mitään vaaraa, minä seuraan mukana nähdäkseni vastakohdan."
Äkkiarvaamattomalla hyökkäyksellä oli odottamaton menestys.
Jotensakin tulisen taistelun jälkeen vallattiin linna ja saari. Nuori
Sten herra oli osoittanut tyyneyttä ja kylmäverisyyttä, joka oli
herättänyt Hemmingin ihailua. "Se lupaa jotakin tulevaisuudessa",
sanoi hän.
Mutta kun valtionhoitajalle oli kirjoitettu voitosta ja jätetty
pieni miesjoukko linnaa vartioimaan, nostettiin taasen purjeet ja
jatkettiin matkaa Lyypekkiin.
Silloin tuotatti piispa esille pikarit ja viiniä. "Tiedätte", sanoi
hän, "että Ruotsi on saanut takaisin yhden kadotetuista lapsistaan,
Voionmaan. Minusta tuntuu olevan syytä tyhjentää malja tapauksen
johdosta."
Ja kaikki tekivät sen riemuhuudoin.
"Valtionhoitaja Svante Niilonpoika! Juomme seuraavan maljan hänen
kunniakseen."
Se tyhjennettiin samalla innostuksella kuin ensimäinenkin.
"Ja seuraava..."
"Sten Svantenpojan malja!" huusivat useat äänet.
"Ei..."
"Hän ansaitsee sen!" kirkuivat useat.
"Ei Sten Svantenpojan, vaan..."
"Kyllä, kyllä!"
"Piispa on oikeassa!" puuttui nuorukainen kainosti puheeseen. "Vähän
olen minä saanut aikaan, en oikeastaan mitään!"
"Saisinko minäkin suunvuoroa! Minä en tahtonut juoda Sten
Svantenpojan maljaa, vaan Sten Sture nuoremman!"
Nuorukainen karahti punaiseksi. "Tietääkö isäni...?" sanoi hän.
Piispa otti esille kirjeen.
"Tästä saatte nähdä! Hän suostuu, että otatte vanhan rakkaan
nimen, sillä ehdolla, että kerran teette sen yhtä rakastetuksi ja
kunnioitetuksi kuin se on muinen ollut."
Piispan silmissä kimmelsi tällöin kyynel. Sitä ei tiennyt kukaan
ennen nähneensä.
Oli syntynyt äänettömyys.
"Mikään ei voisi olla minulle rakkaampaa!" sanoi nuorukainen.
Piispa kohotti pikarin, ja kaikki toiset seurasivat esimerkkiä.
"Sten Sturen malja!" huudettiin kuorossa.
"Kiitän teitä kaikkia ja tahdon joka päivä rukoilla Jumalalta voimaa,
että voisin arvokkaasti kantaa niin kunnioitetun nimen."
Sen jälkeen tyhjennettiin pikarit pohjaan.
Mutta Sten heittäytyi piispan syliin.
"Tahdottehan aina tulevaisuudessakin auttaa minua neuvoin ja toimin?"
"Tahdon kyllä, niin kauan kuin kynnelle kykenen!"
Niin jatkettiin matkaa Lyypekkiin. Niinä vuosina, joina nuori Sten
on ollut poissa näkyvistämme, oli hän isänsä käskystä ahkeraan
opiskellut kirjallisia taitoja ja harrastanut ritarillisia urheiluja.
Isältään oli hän perinyt tyynen, selvän käsityksen, äidiltään sydämen
hyvyyden. Niitä yksinkertaisia tapoja, joissa hänet oli kasvatettu,
rakasti hän ennen muita, ja nuorempina vuosinaan oli hänen vieraiden
joukossa vaikea voittaa ujouttaan. Märta rouva onnistui hänet siitä
vieroittamaan, ja hän oleskeli mielellään äitipuolensa seurassa.
Heidän yhteiset harrastuksensa kohdistuivat Svante Niilonpoikaan ja
isänmaahan, eikä heillä suinkaan ollut puutetta keskustelun aiheista.
Märta rouvalla ei ollut ainoastaan herransa jakamaton luottamus,
vaan myös terävä katse näkemään olosuhteita, ja Sten oli hänen ainoa
uskottunsa. Hän puhui Stenin isän suunnitelmista, mutta mainitsi
myös, miltä taholta tullaan asettamaan esteitä hänen tielleen, ja
näyttäytyi usein, että hän oli oikeassa. Sten ei koskaan väsynyt
äitipuoltaan kuulemaan. Hän oppi paljon hänen kokemuksistaan, ja
vaikka nuorekas luottamus väliin veikin hänet harhaan, oli kuin joku
olisi heti hänelle kuiskannut korvaan: "Muista! -- Ole varuillasi!"
Kun ruotsalaiset laivat laskivat Lyypekin satamaan ja tuli
tunnetuksi, että niiden mukana tuli lähettiläitä neuvottelemaan
raadin kanssa, riensi koko kaupunki heitä vastaan. Hemming piispa
oli tuttu jo ennestään ja kaupungin ylhäisimmät miehet kilpailivat
keskenään saadakseen hänet vieraakseen. Valtionhoitajan nuoren pojan
oli pormestari Hermann Mesmann jo Tukholmassa pyytänyt vierailemaan
talossaan ja vei hänet itse sinne, ja jälestä seurasi lukuisa
joukko ihmisiä, jotka äänekkäästi ilmaisivat mieltymyksensä hänen
ulkonäkönsä, jalon ryhtinsä ja alavan esiintymisensä johdosta. He
melkein sanoivat sen hänelle suoraan vasten kasvoja.
He olivat nyt perillä pormestarin portilla, ja hän huusi heiluttaen
hattuaan:
"Eläköön Lyypekki, sen raati ja kansa!"
"Eläköön Ruotsi!" kuului ukkosena väkijoukosta. Hatut ja lakit
liehuivat.
"Ja nuori Sten Sture!" huusi Hemming, joka tuli toisten jälestä.
"Eläköön Sten Sture!" kertasi väkijoukko.
Nuorukainen seisoi tällä hetkellä ylinnä portailla. Hän saattoi nähdä
kaikkien ylitse, samoinkuin kaikki näkivät hänet. Syvä vakavuus ja
hillitty liikutus kuvastui näillä nuorekkaan kauneilla kasvoilla.
"Kiitän teitä sydämestäni!" sanoi hän. "En suinkaan ansaitse nyt
sellaista kunniaa, mutta jos Herra auttaa, toivon kerran olevani sen
arvoinen."
Nyt tervehti hän pikaisesti kansanjoukkoa ja kiiruhti sisälle.
Mutta kansa seisoi kauan talon edustalla. Heitä halutti kuulla
enemmän tätä nuorta herraa, joka puhui heidän kieltään melkein
paremmin ja selvemmin kuin he itse eikä ollut vähimmässäkään määrin
ylvästelevä. Ja sitä paitsi oli hän tullut Ruotsista! Siihen aikaan
ikävöivät kaikki merimiehet, laivurista ruorimieheen, nuoret ja
vanhat, Tukholmaan ja rannikkokaupunkeihin, missä heidät kaikkialla
otettiin vierasvaraisesti vastaan ja kaikin tavoin kestitettiin.
Ruotsissa oli monella "mielitiettynsä", joka ei lainkaan estänyt,
että hänellä saattoi olla sellainen kotimaassakin. Sture nimi oli
heille jo tuttu. Kertomukset Brunkebergin taistelusta olivat aikonaan
saapuneet saksalaistenkin korville. Vielä olivat elossa monet, jotka
silloin olivat lapsia, toiset olivat kuulleet ystäväin ja sukulaisten
siitä puhuvan.
Oli itsestään selvää, että tämä nuori Sture oli vanhan poika. Isää
kunnioitettiin pojassa, ja tämähän tuli vierasvaraisesta Ruotsista!
Hemming piispa kulki hiljaisena ympäri, kuunteli kansan juttuja ja
hykerteli tyytyväisenä käsiään.
"Alku ei ole hullumpaa!" tuumi hän.
Pormestari Mesmann piti upeaa taloutta. Hänellä oli yhtä paljon
aarteita kuin poikia ja tyttäriäkin, ja nämä seisoivat äitinsä kera
kahdessa rivissä tervehtiäkseen tulijoita.
"Tässä näette, jalo herra, koko perheeni", virkkoi isäntä.
"Neljätoista lasta yhden ainoan vaimon kanssa, se on jo sangen
kunniakasta, vai kuinka?"
Ja silloin nauroi pormestari niin että vatsa hytki.
Kun tervehdykset oli suoritettu, vietiin vieras suureen ruokasaliin,
jossa ateria odotti. Pöytä notkui ruokalajien painosta, ja pormestari
leikkeli ja pani itse julman suuret annokset kaikkien eteen mutta
vielä puolta suuremman Stenille.
Mesmannin muori sanoi Stenille, että mitä enemmän tämä söi, sitä
enemmän osoitti hän olevansa hänen ystävänsä. Mutta kun nuorukainen
hymyillen vastasi hänelle täytyvänsä muulla tavoin pyrkiä
ansaitsemaan hänen suosionsa, sillä syödä ei hän voinut enempää
kuin kyllikseen -- silloin nousi emäntä pöydästä, tarttui molempine
suurine käsineen pojan päähän ja painoi läiskähtävän suukkosen hänen
molemmille poskilleen.
"Te olette kultaisin nuori herra mitä olen nähnyt!" huudahti hän.
"Ja jos rakastuisitte kaikkiin tyttäriini, antaisin ne teille kaikki
seitsemän!"
"Niitähän on yhdeksän!" huusi pormestari.
"Mutta kaksi on jo naimisissa!" huusi muori vastaan. "Ja minä olen
kristitty nainen, jolla on Jumala silmiensä edessä!"
Sten ei voinut olla heittämättä katsetta nuoreen tytärparveen.
He istuivat kaikki sangen hämillään ja maahan luoduin silmin,
tulipunaisina ja pureksien liinojaan.
Pormestari ja hänen emäntänsä johtivat puhetta. Sten koetti ottaa
osaa keskusteluun niin hyvin kuin voi, mutta lapset vaikenivat
kaikki, vaikenivat ja söivät.
Kun aamiainen -- se oli ainoastaan aamiainen -- oli vihdoin lopussa,
täytyi pormestarin lähteä raastupaan ja emäntä otti huvittaakseen
"kultaista ritaria".
Hän arveli, että tätä huvittaisi nähdä, miltä näytti oikeassa
saksalaisessa porvaristalossa, ja kun toinen myönsi sen, vei
hän hänet useiden huoneiden läpi lastenkamariin. Kun lapset oli
tarkastettu, jatkettiin talon tarkastusta. Sten herran täytyi
katsella ja ihailla täysiä liinakaappeja ja ruoka-aittoja. Mesmannin
emäntä pyysi häntä lukemaan makkarat päästäkseen varmuuteen, ettei
ruuasta ollut puutetta, tulipa vieraita kuinka paljon tahansa. Olutta
ja braunschweigermummaa oli heillä niin, että se riitti kokonaiselle
rykmentille. Heillä saattoi jokainen hyvällä omallatunnolla syödä
kyllikseen, vieläpä vähän ylikin.
Sen jälkeen oli mentävä kehruutupaa katsomaan. Siellä istuivat naidut
ja naimattomat tyttäret kukin rukkinsa ääressä. Siellä oli useampia
kangaspuita käynnissä, ja siellä rupateltiin jos mahdollista vieläkin
vilkkaammin kuin tavallisesti. Nuori vieras oli jokaisen ajatusten ja
puhelun esineenä.
"Siinä kuulette", sanoi muori heidän astuessaan sisään. "Ei puhuta
muusta kuin teistä."
Jos ukkonen olisi lyönyt maahan, ei se olisi saanut aikaan
täydellisempää hiljaisuutta. Mutta rukit pyörivät entistään ripeämmin.
"Näyttäkää ritarille vaatevarastonne!" käski ankara perheenäiti.
Nyt nousivat tyttäret ikänsä mukaan. Kukin aukasi yhden suurista,
korein värein maalatuista arkuista, jotka olivat rivissä päätyksin
huoneen sivuseinällä. Siellä oli kaikkea, mitä kotiteollisuus voi
saada aikaan. Lakanoita, korvatyynyjä, liinoja ja kallisarvoisia
päähineitä.
Tyttärien jälkeen tuli palvelijattarien vuoro. Heillä oli heilläkin
kirstunsa, tosin paljon pienemmät, vähemmän koristellut ja köyhemmin
täytetyt, mutta kuitenkin ne todistivat, että taloudellinen
huolehtiminen ulottui heihinkin.
Jollei olisi saapunut viestiä, että kaupungin raatimiehet halusivat
toivottaa Sten herran tervetulleeksi, ei kunnon emäntä olisi koskaan
päästänyt häntä. Nyt kuiskasi hän vain: "Molemmat vävyni ovat heidän
joukossaan. Saapas nähdä ettekö tunne heitä heidän lapsistaan! Pankaa
merkille otsa ja nenä!"
Sten lupasi tehdä parastaan ja oli iloinen saadessaan aiheen päästä
tiehensä.
Raatimiehet kumarsivat syvään ja puhuivat siitä kunniasta, joka
ritarin saapuminen heille oli. Mutta vaikka nämä sanat aluksi
olivatkin ainoastaan tavallista kohteliaisuutta, muutti niiden
sisällön todeksi Stenin yksinkertainen, luonteva esiintyminen, hänen
ymmärtäväisyytensä ja vakava käsityksensä siitä kysymyksestä, jonka
johdosta hän oli tullut.
Muutamaan näistä miehistä mieltyi hän heti. Se oli nuori Valfrid
Eckermann, joka näytti ottaneen Ruotsin asian omakseen ja puhui,
miten välttämätöntä hansakaupunkien oli nousta pontevasti Tanskaa
vastaan, vakuuttavalla varmuudella ja esittäen päteviä perusteita.
Kaikki olivat sitä mieltä, että ritarin persoonallinen läsnäolo
vaikuttaisi keskusteluihin, ja häneltä kysyttiin, eikö hän tahtonut
olla saapuvilla vastatakseen ilmaantuviin kysymyksiin, jotka muuten
voisivat saada aikaan viivykkiä.
"Tahdon tehdä sen mielelläni, jollei läsnäoloni estä ketään
lausumasta vakaumustaan."
"Älkää luulko! Lyypekin maistraatti on ylpeä ja itsenäinen."
"Minusta ritari on oikeassa", puuttui Eckermann puheeseen. "Parempi
on, jos hän tahtoo pysytellä läheisyydessä eikä esiinny ennenkuin
jokin riitakysymys antaa siihen aihetta."
Siten asia ratkaistiin ja raatimiehet sanoivat Stenille jäähyväiset
sangen tyytyväisinä vieraaseensa.
"Kuinka on käynyt?" kysyi Hemming piispa, joka kohta sen jälkeen
astui sisään.
"En tiedä, miksi ette tullut ennemmin. Olisin teitä hyvin tarvinnut."
"Mihin niin?"
"Otattaa minulla yksin vastaan niin suuri lähetystö vieraita
miehiä..."
"Oletteko luvannut mitään?"
"Ainoastaan olla saapuvilla ja antaa vastauksia neuvotteluissa."
"Mutta ette ole sitonut Ruotsia mihinkään."
"Siihen ei minulla ole mitään valtaa."
"Eikö valtionhoitajankaan puolesta?"
"Minähän olen ainoastaan alaikäinen nuorukainen!" vastasi Sten
hymyillen.
"Voitteko uskoa, että kaksi porvaria perätysten on minulta kysynyt
tänään täydessä totuudessa, oletteko sama Sten Sture, joka matkusti
Saksaan tapaamaan kuningas Kaarlo Knuutinpoikaa?"
"Onko se mahdollista!" huudahti Sten nauraen. "Ja mitä te vastasitte?"
"Etten minä tiennyt niin tarkoin."
"Mitä he siitä pitivät?"
"He eivät ihmetelleet sitä, koska siitä on niin kauan."
"Sanokaa minulle, ovatko he yleensä -- tuhmia?"
"Ei, liukkaita ja ovelia kaikessa, mikä kuuluu kauppaan."
"He ilmaisevat suurta suopeutta Ruotsia kohtaan."
"Hyödynjanoa, pelkkää hyödynjanoa!"
"Ette siis tahdo uskoa mitään hyvää?"
"Uskoa semmoista, mitä ei ole olemassa!"
"Peruuttakaa se sana!"
"Todistakaa minulle ensin, että olen väärässä!"
"Millä minun on alettava? Kaikki ympärilläni puhuu hyvyydestä ja
rakkaudesta."
"Sellaista kuvittelee ollessaan seitsemäntoista vuotias."
"Kuvittelee?"
"Niin, se on ainoastaan kuvittelua; seitsemänkymmentä vuotta vievät
aivan toisiin kokemuksiin."
"Uskoisinpa sen!"
"Ei, niin näppärästi on hallitsija tuolla ylhäällä järjestänyt,
että me elämän alussa ainoastaan karkeloimme hyttysten tavoin
päiväpaisteessa. Mutta sitten tulevat pilviset päivät, silloin
hyttyset etsivät suojaa, silloin ne purevat ja pistävät saadakseen
kukin suurimman palan."
"Tarkoitatteko sillä ihmisiä?"
"Ovatko he kenties parempia? Eivätkö he taistele terävämmin asein
kuin ilman tai metsän villit eläimet?"
"Sodan ja vainon aikaan?"
"Ei, sulimman rauhankin! Silloin valaa petollinen ystävä imartelun
tai panettelun myrkkyä veljensä korvaan; silloin repii kateus
maahan hyvän maineen, joka on hänen itsensä tiellä! Silloin ovat
ihmiset irtipäästettyjä metsäkoiria, jotka hurjassa verenjanossaan
ajavat otusta. Ja jos karhu kääntyy heitä vastaan ja näyttää heille
hampaitaan, silloin vetäytyvät he tosin syrjään, mutta eivät siltä
päästä häntä näkyvistään; he lähettävät sylirakkejaan härnäämään
häntä haukunnallaan, ampuvat väkänuoliaan, jotka eivät surmaa,
mutta koskevat sitä kipeämmin. Sellaisia ovat ihmiset, sellainen on
maailma, sellainen elämä! Ja sitäkö pitäisi rakastaa, sitäkö uskoa?
Hahaha!"
Sten seisoi kuin puusta pudonneena.
"Minun ei kenties olisi pitänyt sanoa sitä teille, mutta teidän
iässänne menee sellainen yhdestä korvasta sisälle, toisesta ulos."
"Yksi jää kuitenkin jälelle, ja se surettaa minua syvästi."
"Mikä se on?"
"Tieto, että te olette hyvin onneton!"
"Kuka moista sanoo?"
"Päätän omista sanoistanne!"
"Minä näen elämän sellaisena kuin se on! Jollei ilmakehää olisi,
leijailisi aurinko tuolla ylhäällä kuin suunnaton tulipalo. Ihantavat
harhakuvat ovat särmiöitä, joiden läpi näemme elämän nuoruudessamme;
mutta ne hälvenevät vähitellen, ja lopuksi käy niin, että meidät
valtaa rajaton maailman ja koko ihmiskunnan halveksuminen."
"Poikkeuksetta?"
"Niin, poikkeuksetta!"
"Mutta te itse...?"
"En voi olla parempi kuin muutkaan."
"Mikäs estää?"
"Eikö täydy ulvoa susien kanssa, jottei joutuisi niiden saaliiksi?"
"Parempi pettyä kuin pettää."
"Ei, kiitos! On oikea nautinto kostaa heille! Minä halveksin elämää,
mutta minä tahtoisin elää satavuotiaaksi, kun vain saisin kostaa
ihmisille niinkuin haluan."
"Siitä olisi teille vähän iloa."
"Olen taistellut Ruotsin vapauttamiseksi Tanskasta kenties
lujemmin kuin kukaan muu. Teidän suuri kaimanne sai Linköpingin
tuomiokapitulin nimittämään minut piispaksi. Piispan tulot antoivat
minulle tilaisuuden omistaa kaikki voimani isänmaalle!... Hannu
kuningas tietää, että olen hänen leppymättömin vihollisensa, ja
hänellä on ystäviä kaikkien niiden Ruotsin suurmiesten joukossa,
jotka asettavat omat kurjat etunsa isänmaan etujen yläpuolelle. He
lyöttäytyivät yhteen kukistaakseen minut! Mutta minun takanani,
ympärilläni ovat urhoolliset soturini. Silloin pälkähti muutamaan
nokkelaan päähän, ettei hänen pyhyytensä paavi ollut vahvistanut
vaalia... Siltä taholta isku oli suunnattava, ja se sattui. Kurja
joukkio ulvoi voitonriemuissaan. Minä olisin voinut kääntyä heitä
vastaan, heittää miekan pois ja sanoa: 'Voin hoitaa piispanvirkaani
yhtä hyvin kuin ken tahansa!' Mutta maa tarvitsi minua, minä
karkoitin kaiken itsekkyyden, pysyin paikallani, niellen häväistykset
ja nöyryytykset, mutta vannoin mielessäni, että kostan hirveästi."
"Millä tavoin?"
"Sitä en vielä tiedä. Välistä tulen ajatelleeksi, mitä hämmästystä
herättäisi Tanskan hovissa, jos tarjoaisin kuninkaalle palvelustani,
ja minkä kauhun se levittäisi hänen täkäläisten kannattajainsa
keskuuteen."
"Sellaisia luonnottomia ajatuksia! Te ette voisi koskaan panna niitä
toimeen."
"Kukapa tietää!"
"Minä tiedän, sillä aion teoillani todistaa teille, että maailma on
parempi kuin te luulette."
"Aiotte siis kuolla sangen nuorena?"
"Jos Jumala tahtoo!"
* * * * *
Pormestari kutsui nuoren vieraansa kunniaksi lukuisia vieraita,
ja Hemming piispa kiitti häntä muutamassa niistä salamoivista
puheistaan, joilla hän saattoi hurmata kuulijansa. Synkät välihetket
tulivat ainoastaan harvoin. Maailman silmissä oli hän leikkisä,
ivallinen, pöyhkeä mies, yhtä tervetullut kuin pelättykin; häntä
rakasti ainoastaan alempi kansa, jota hänkin parhaiten ymmärsi.
Täällä näki Sten jälleen uuden tuttavansa, nuoren Eckermannin, ja sai
silloin kummakseen tietää, että hän oli yksi mainituista vävyistä.
Kysymykseen, mikä sisaruksista oli hänen vaimonsa, vastasi hän:
"Luonnollisesti vanhin. Täällä naitetaan ne ikänsä mukaan."
Mesmannin matami omisti Stenille yhä edelleen äidillistä
huolenpitoaan. Kun Sten istui hänen vieressään pöydässä, pani
emäntä parhaat palat hänen lautaselleen, ja kun hän puhui iloisesta
hämmästyksestään kuultuaan, että Eckermann oli talon vävy, huusi hän
raikuvalla äänellä vävyään ja hänen vaimoaan, kertoi mitä ritari
oli sanonut ja kysyi sitten tältä, eikö hän nähnyt merkillistä
yhtäläisyyttä kehdossa nukkuvan lapsen ja vanhempain välillä.
"Jollen olisi nähnytkään, uskoisin sen kyllä sanoistanne!" vastasi
Sten.
"Kuulkaas, kuinka hän osaa sovitella sanojaan!" huudahti matami
ihaillen. "Niin, en sano mitä haluan, mutta tiedän sen ainakin."
Illalla oli pormestarin talossa suuret tanssiaiset. Oli kutsuttu
kaikki, mitä kaupungissa oli kunnioitettua ja arvossa pidettyä,
tosin ainoastaan kauppamiehiä, mutta heidän rikkautensa antoi heille
merkitystä, samoinkuin Ruotsin lähettiläät herättivät vilkasta
mielenkiintoa jalolla ryhdillään.
Kun Sten herra kysyi Mesmannin matamilta, minkä kanssa hänen
tyttäristään hän sai aloittaa tanssin, vastasi tämä, ettei hän saisi
rauhaa haudassaan, jollei nuori ritari tanssinut niiden kaikkien
kanssa, ja kun Sten sanoi, että sellainen hänen tarkoituksensa
olikin, kuiskasi muori, että hän kyllä pitää silmänsä auki.
Lieneekö se ollut seuraus äidin suuresta puheliaisuudesta vai
jostakin muusta syystä, mutta tyttäret olivat kaikki kuin
pelästyneitä karitsoita. Tanssissa ojensivat he kätensä jäykkinä ja
suorina eivätkä rohenneet kohottaa katsettaan, kun hän puhutteli
heitä.
Sten herra oli iloinen, kun oli saanut tanssitetuksi koko
sisarusrivin, mutta kun heidän äitinsä sitten sai nuoren miehen
käsiinsä, sanoi hän: "Herra paratkoon, luulenpa aivan, että pidätte
enimmän molemmista naiduista!"
"Toiset olivat niin kainoja."
"Mitäs siitä, se kyllä menee pian ohitse. Odottakaahan, kunnes olette
ollut täällä muutamia viikkoja."
Sillävälin keskusteli pormestari piispan, lähettiläiden ja kaupungin
arvokkaimpain miesten kanssa. Kaikki olivat halukkaita pontevasti
ryhtymään sotaan, mutta ennenkuin päätös voitiin tehdä, täytyi
odottaa pormestari Bernhard Bornhoferin ja laivaston paluuta.
Oli raivonnut hirmuinen myrsky, ja pidettiin selvänä, että laivasto
oli ankkuroinut johonkin suojapaikkaan eikä ollut vallan pian
odotettavissa takaisin. Mutta kului päivä toisensa jälkeen eikä
laivastoa näkynyt.
Vihdoin eräänä aamuna, kun paljon väkeä oli tavallisuuden mukaan
kokoontunut alas satamaan juttelemaan ja ihmettelemään laivaston
viipymistä, kuului vilkas huudahdus, jota heti seurasi useita muita.
"Tuolla, tuolla he tulevat!"
Kaikki teroittivat silmiään, sillä välimatka oli niin suuri, että
näkyi ainoastaan mastojen huiput. Mutta tuuli oli hyvä ja laivat
lähestyivät jokseenkin nopeasti.
"Jos tuuli pitää paikkansa, voivat ne olla täällä kahdessa tunnissa",
virkkoi muuan läsnäolijoista, joka puvustaan päättäen oli kauppamies.
"Mutta niitä on ainoastaan kolme laivaa", huomautti eräs toinen.
"Missä ovat muut?"
"Ne tulevat kai jälestä!"
"Jollei mitään onnettomuutta ole tapahtunut!"
"Jos ne olisivat ryhtyneet taisteluun!"
"Ja tuhonneet Hannu kuninkaan koko laivaston!"
"Se ei ole niin paljon arvoinen kuin meidän uudet, upeat laivamme",
huudahti muuan nuori laivanveistäjä.
"Suurin, nimeltään 'Lyypekki', oli kaikkein korein", huomautti hänen
naapurinsa.
"Korea?... Sanoisit paremminkin, että se oli kaunein laiva, mikä
milloinkaan on lähtenyt veistämöltä!"
"Niillä on täysi purjetuuli", sanoi eräs merimies. "Minusta ne
tulevat liian verkkaan."
"Sanokaa minun sanoneen, jotakin on hullusti!" tokaisi eräs
tympäisevän näköinen munkki. "Toiset laivat ovat kai joutuneet
haaksirikkoon."
"Sellaiset laivat eivät joudu perikatoon!"
"Ne ovat kunniallisia saksalaisia laivoja!"
"Kunnon katolilaisten rakentamia!"
"Oivallisimmista aineista!"
"Pahansään lintu!"
Munkki sai kiittää pukuaan siitä, että kansa tyytyi ainoastaan sanoin
ilmaisemaan nyreytensä.
Olematta huomaavinaan niitä karsaita katseita, joita häneen luotiin,
sanoi munkki mielistelevästi hymyillen: "Kukaan ei näe suuremmalla
ilolla kuin minä upean laivaston paluuta. Se on oleva paras todistus,
että yritys on ollut Jumalalle otollinen."
"Se tulee Ruotsista."
"Niin minäkin olen kuullut."
"Me olemme ruotsalaisten ystäviä!"
"Jumala paratkoon!"
"Kuinka niin?..."
Useat lähestyivät munkkia.
"Eikö ole raatihuoneen ja kirkon ovelle lyöty pannajulistuksia,
jotka hänen pyhyytensä paavi on antanut? Eikö meidän kaikkein
armollisin keisarimme ole julistanut valtiokiroukseen niin Ruotsin
valtionhoitajaa kuin monia muitakin sen suurmiehistä? Heitä on
sanottu majesteetinrikkojiksi!..."
"Se on totta", virkkoivat muutamat äänet.
"Kuka välittää moisesta!" väittivät toiset.
"En minä paljoa ymmärrä", jatkoi munkki nöyrästi. "Toivon ja halajan
vain ja rukoilen päivin ja öin pyhää neitsyttä, ettei kaupunkimme
antaisi perkeleen pahojen juonien houkutella itseään eikä myöskään
istuisi siellä missä pilkkaajat istuvat."
"Tuo kuuluu raadille ja maistraatille."
"Kaupasta Ruotsissa emme tahdo luopua!" puuttui eräs kauppias
puheeseen.
"Kuka välittäisi munkkien loruista!" Laivat olivat sillävälin
lähestyneet. Nähtiin selvään rikki revityt purjeet, hakatut mastot ja
laivat tuuliajolla. Jollei olisi ollut myötätuuli, olisivat ne tuskin
päässeet kotiin.
Katsojain luku lisääntyi yhä, mutta nyt vallitsi painostava
hiljaisuus. Satamaan tuli yhä enemmän raatimiehiä ja maistraatin
jäseniäkin. Joukko viiruili esimiehiinsä, joiden kuiskailut ja vakava
ilme heidän kasvoillaan antoi aihetta moniin arveluihin.
"Eivät ikinä voi asiat olla oikealla tolalla!"
Kansanjoukko aivan värisi, kun suurin laiva laski laituriin.
Pormestari Bornhofer astui ensimäisenä maihin. Tuhannet silmät olivat
suunnatut häneen, ja se näytti vaikuttavan häneen kiusallisesti,
päättäen siitä hätiköivästä levottomuudesta, jolla hän riensi
ystäväinsä luo.
"Mitä on tapahtunut?"
"Hirmuinen myrsky..."
"Viisi laivoista on uponnut..."
"Ja miehistö..."
"Hukkunut järjestään."
"Ja muut seitsemän laivaa?"
"Me ajauduimme Pommeria kohden ja ne hukkuivat..."
"Ja lasti, mastot, ruorit...?"
"Kaikki mennyttä!"
Kansanjoukko kuuli herrojen keskustelusta sanan sieltä, toisen
täältä, näiden verkalleen käydessä katua ylöspäin. Osa väestä nousi
laivaan, toisia tuli pian perästä. Jokaisella oli joku omainen
laivoilla tiedusteltavana.
Mutta kun tuli tunnetuksi, että ainoastaan joka kolmas oli palannut,
että kaikki muut olivat saaneet surmansa meressä, että oli tuhoutunut
upein laivasto, minkä Lyypekki milloinkaan oli varustanut, ei
taistelussa vihollista, vaan luonnonvoimia vastaan, silloin muistivat
monet munkin sanat. "Ei ollut Jumalalle otollinen teko käydä liittoon
ruotsalaisten kanssa, eikä pitänyt enää ryhtyä heidän kanssaan
mihinkään tekemisiin."
Raati sai tietysti syyn niskoilleen. Kaikki oluttuvat täyttyivät
väestä. Täytyi hukuttaa surut ja keksiä kostokeinoja. Suuria joukkoja
kulki edestakaisin neuvosherrojen talon edustalla huutaen ja karjuen.
Mielten levottomuus jatkui vielä seuraavana päivänäkin. Munkki
liikkui väkijoukoissa, neuvoi kärsivällisyyteen ja varovaisuuteen,
mutta kehoitti jyrkästi kieltäytymään uuden laivaston varustamisesta,
jos raati puolustaisi sitä.
Tuli pian tunnetuksi, ettei raati kokoonnu neuvotteluun kokonaiseen
viikkoon. Pormestari Bornhoferin piti ensin laatia kertomus
tapahtuneesta onnettomuudesta. Mutta tämä oli ainoastaan tekosyy.
Mieliala Ruotsia kohtaan ei ollut tällä hetkellä suopea kansan
kesken, se tiedettiin, mutta se voi mahdollisesti muuttua.
Oli yleisesti tunnettua, että useita munkkeja hiiviskeli kaupungissa
kiihoittamassa tyytymättömyyttä, ja heidät oli välttämättä tehtävä
vaarattomiksi. Hemming Gadd otti asian huostaansa.
Pyhiinvaeltajan puvussa ja sauva kädessään lähti hän kaupungille.
Pyhiinvaeltajilla ei ollut ainoastaan vapaa pääsy kaikkialle ja
ilmainen kestitys, heitä kohdeltiin myös erityisellä kunnioituksella,
kun he sanoivat tulevansa pyhästä maasta ja Kristuksen haudalta.
Toivioretkeläisemme seurasi ensiksi kohtaamaansa munkkia. Mihin hän
näki tämän menevän sisälle, sinne meni hänkin.
Kaunopuheisuudellaan veti hän pian kaikkien huomion puoleensa, ja
kun hän tekemänsä lupauksen johdosta ei saanut näyttää kasvojaan,
onnistui hän pysymään tuntematonna kaikille. Mutta kuinka suuresti
erosivatkaan hänen kertomuksensa kaikista muista! Hän oli oleskellut
kauan Kööpenhaminassa, hän oli käynyt ripittämässä köyhiä saksalaisia
merimiehiä niistä laivoista, jotka Hannu kuningas oli ryöstättänyt.
Hän kuvaili heidän kurjaa asemaansa; heidät oli kielletty lähtemästä
maasta, heidän täytyi elättää itseään kerjäämällä, eikä heillä ollut
toiveita paremmista päivistä.
Munkit käsittivät pian, että heidän omaan leiriinsä oli hiipinyt
vaarallinen vastustaja.
"Voitteko mainita jonkun näistä?" kysyi munkki viekkaasti hymyillen.
"Muuan heistä oli Kock nimeltään."
"Veljeni!" huudahti eräs läsnäolijoista.
"Hänen etunimensä?" kysyi piispa.
"Evert!"
"Ei, niin ei se ollut!"
"Herman kenties?" puuttui muuan läsnäolijoista puheeseen.
"Niin, oikein, Herman hän oli nimeltään."
"Poikani!" huudahti muuan vanha mies. "Elääkö hän vielä, kunnon
toivioretkeläinen?"
"Hän eli kuusi kuukautta sitten."
"Puhuiko hän isästään?"
"Hyvin usein!"
"Ja ikävöi kotiin?"
"Kaikesta sydämestään!"
"Mutta miksi häntä pidätetään?"
"Jos kaikki vanki parat päästettäisiin vapaiksi, kuinka luulisitte
silloin käyvän kuninkaan hyvälle maineelle?"
"Jos hänellä sellainen on, niin se kai todistaa, että hän sellaisen
ansaitsee!" tokaisi muuan munkki.
"Ei, kunnianarvoisa isä, se todistaa vain, että ne syntirahat, joita
hän on riistänyt, käytetään ostamaan kieliä, jotka häntä kiittelevät
ja ylistelevät. Väitetään, että hänen sopottelijainsa joukossa
pitäisi olla useita munkkeja."
"Se ei ole mahdollista!"
"Sitä en usko minäkään!"
Saapuvilla olevat katsoivat toisiinsa. Oli yhtä uutta kuin
opettavaakin tavata kaksi munkkia, joilla oli niin vastakkaiset
mielipiteet, ja juuri nyt oli heille tärkeää saada selville, missä
määrin saattoi luottaa Hannu kuninkaaseen ja hänen politiikkaansa,
"Toivioretkeläinen" ei ainoastaan juonut heidän kanssansa, hänellä
oli samalla ihmeellinen kyky puhua niin, että se pystyi heidän
sydämiinsä.
Joka ilta kävi hän vähintään kahdessa oluttuvassa, mutta jo
kolmantena päivänä oli hänen maineensa niin levinnyt, että mihin
hyvänsä hän menikin sisälle, oli huone heti ihmisiä täytenään. Mutta
hän puhui lisäksi siitä, kuinka kuningas oli kohdellut uskollisinta
miestään Paul Laxmandia; kuinka pari tanskalaista ritaria oli
hukuttanut hänet kuninkaan käskystä, kuinka hänen lapsensa oli
tehty perinnöttömiksi ja kuinka kuningas oli otattanut kaikki hänen
rikkautensa haltuunsa.
"Mitä pahaa oli hän sitten tehnyt?" kysyivät useat.
"Sanotaan hänen iskeneen silmänsä kuninkaan jalkavaimoon."
"Se ei ole totta!" huusi munkki.
"Sanokaa sitten minulle, kunnianarvoisa isä, mitä hän oli tehnyt?"
"Hän oli maankavaltaja!"
"Sitä ei ole lainkaan todistettu, ei edes koetettukaan."
"Siksi, että... että..."
"Älkää koettako tekään, kunnianarvoisa isä. En minä, mutta nämä
toiset voisivat luulla..."
"Mitä sitten?" kysyi suuttunut munkki.
"Että kuulutte kuninkaan puolustusjoukkoon."
"Ja jos niin olisi?"
"Alentuisi oma arvonne."
"Sitä en pelkää!"
"Mutta minä ja kaikki teidän ystävänne tekevät niin..." Ja nyt
aloitti toivioretkeläinen uuden jutun Hannu kuninkaasta, ja oli
ihmeellistä nähdä, kuinka tuuli oli kääntynyt. "Toivioretkeläisen"
lausunnot eivät ainoastaan olleet kumonneet sitä, mitä ennen oli
kuiskuteltu kansan korviin, se oli lisäksi herättänyt epäluuloja
heidän omia munkkejaan kohtaan. Eikä näyttänyt mahdottomalta, että
tanskalaiset olivat nämä ostaneet.
Mutta Hemming ei tyytynyt siihenkään. Hän kertoi, kuinka hän oli
ollut Roomassa, kuinka muuan Dorotea kuningattaren hovinaisista
oli kutsunut hänet luoksensa ja kuinka tämä oli kertonut hänelle,
että kuningatar oli vannonut, ettei hän ennen lepäisi kuin olisi
saanut hänen pyhyytensä paavin antamaan pannajulistuksen Ruotsin
valtionhoitajaa vastaan, koskei tämä tahtonut suostua antamaan
hänelle huomenlahjaansa.
Tässä tilaisuudessa oli läsnä muuan suuri, jäntevä munkki. Hän pani
kätensä Hemmingin olalle. "Tämä sanottiin teille rippisalaisuutena",
sanoi hän suurella liikutuksella.
"Ei, veli!"
"Mistäs syystä sitten?"
"Täytyykö se sanoa?"
"Minä vaadin sen!"
"No, olkoon niin! Olin siihen aikaan nuori, kaunis mies, jota naiset
mielellään katselivat."
Tähän karkeaan päähänpistoon vastattiin kaikuvalla naurulla.
Munkki tarttui huppukaulukseen temmatakseen sen pois, mutta Hemming
oli valmis kaiken varalta.
"Enkö ole sanonut teille, veli, että tekemäni lupaus estää minut
näyttämästä kasvojani?"
"Nimenne?"
"Josua!"
"Sen nimen olette ottanut luostarissa."
"Oikein arvattu!"
"Maallinen nimenne?"
"Sen olen unhoittanut aikoja sitten!"
"Luulenpa löytäväni keinoja, jotka panevat teidät muistamaan sen!"
Kunnianarvoisa veli lähti pois suutuksissaan.
Mutta kun Hemming ensi kerran huomasi olevansa yksin kansan
keskuudessa, vapautuneena vaaniskelevista munkeista, puuskahti hän
tulisesti:
"Niin, minä olen pappi ja munkki, sentähden tunnen kaikki ne juonet
ja metkut, joita nämä harjoittavat. Minä tiedän, etteivät he tahdo
päästä ainoastaan ihmisen hengen herroiksi, vaan he tahtovat
määräillä hänen ulkonaisiakin tekojaan. Mutta sanon teille: älkää
uskoko heitä älkääkä minua, vaan tutkikaa itse! Teidän on uskottava
ja noudatettava ainoastaan sitä, minkä oma ymmärryksenne hyväksyy."
Katkeruus munkkien kesken yltyi. Tämä toivioretkeläinen oli
ilmeisesti ruotsalaisten kannattaja, ja hän repi alas, mitä
pappismiehet olivat koettaneet rakentaa.
Laivaston haaksirikko oli koitumaisillaan kuninkaalle aivan
odottamattomaksi liittolaiseksi. Munkit olivat käyttäneet hyväkseen
tyytymätöntä mielialaa, ja vaikka he puhuivat alussa varovaisesti,
tekivät he niin ainoastaan iskeäkseen myöhemmin sitä navakammin.
Nuori Sten Sture oli tehnyt kaikkiin hyvän vaikutuksen. Kääntää
tämä kylmäkiskoisuudeksi, esittää hänet Jumalan vihan esineeksi ja
tapahtunut onnettomuus rangaistukseksi siitä, että Lyypekki oli
ottanut hänet vastaan ja ryhtynyt Ruotsin kanssa tekemisiin -- se oli
samaa kuin saada täydellisesti rikkoutumaan molempain maiden välit,
ja suurempaa palvelusta ei voinut tehdä Hannu kuninkaalle.
Vaara kävi yhä suuremmaksi. Oli enää vain kaksi päivää siihen,
kun aiottu kokous oli pidettävä. Tarkoitus oli suurella
joukkomielenosoituksella tehdä tyhjäksi kaikki ruotsalaisystävyys,
mutta sitä varten täytyi ensin raivata toivioretkeläinen tieltä pois.
Kukaan ei uskaltanut epäillä hänen kuulumistaan kirkkoon.
Mutta milloin oli kukaan pappismies esiintynyt sillä tavoin!
Ääntämistavastaan päättäen hän oli eteläsaksalainen, ja hän sanoikin
olevansa Wienistä. Hänen latinantaitonsa todisti hänet oppineeksi
mieheksi, ja hänen kertomuksensa Roomasta ja Kööpenhaminasta
todistivat, ettei hovielämä ollut hänelle vieras. Koetettiin urkkia
selville hänen asuntoaan, mutta hän ei maannut koskaan kahta yötä
samassa paikassa, ja ihmeellisintä kaikista oli, ettei hänen koskaan
nähty aamulla tulevan samasta paikasta, mihin oli illalla mennyt.
Munkki, joka viimeksi oli aikonut antaa häpeämätöntä
toivioretkeläistä nenälle, ei ollut sen vähäisempi kuin
sistersiiniläisluostarin apotti, joka omassa korkeassa persoonassaan
tahtoi vakuuttautua, oliko paljon puhuttu muukalainen tosiaankin
niin vaarallinen kuin väitettiin. Hän palasi sangen kiihtyneessä
mielentilassa, ja veljien kesken pidettiin neuvottelu, millä tavoin
hänestä oli vapauduttava.
Silloin nousi aina kysymys: kuka hän oli ja mihin kaikkeen silloin
antauduttiin alttiiksi. Ei kuitenkaan voinut olla suurempaa vaaraa
siinä, että hänet toistaiseksi tehtiin vahingottomaksi. Useimmat
äänestivät, että hänet äkkiarvaamatta toistaiseksi vangittaisiin.
"Eikö olisi parempi käyttää viekkautta?" kysyi apotti.
"Hän on itse munkki..."
Kukaan munkeista ei tahtonut ottaa houkutellakseen häntä satimeen.
"Onko hän hyvin väkevä?" kysyi apotti.
Sitä ei voinut kukaan sanoa.
"Jollen pelkäisi, että hän saattaa tuntea minut!"
"Me voisimme olla lähistöllä."
Kaikki olivat yksimieliset, että täytyi välttämättä olla muutamia
uskottuja hänen kunnianarvoisuutensa lähistössä. Päätettiin
viekoitella toivioretkeläinen luostariin. Ainoastaan silloin,
jollei tämä onnistuisi, turvauduttaisiin väkivaltaan. Tullakseen
tuntemattomaksi oli apotti pukeutunut dominikaanien pukuun, ja hän
suuntasi sen jälkeen matkansa sinne, minne näki enimmän kansaa
virtaavan.
Täältä, kaupungin suurimmasta oluttuvasta, löysi hän tosiaankin
toivioretkeläisen, ympärillään niin paljon kuulijoita kuin huoneeseen
mahtui. Hän kertoeli heille järeitä juttuja, joiden kaikkien
tarkoitus oli repiä tekopyhyyden huntu ja näyttää synti ja rikos
oikeassa valossaan. Lankesipa vastuu kuninkaan, piispan, munkin tai
jonkun korkean herran ylle, puhui hän yhtä peittelemättä. Apotti
kärsi kovia tuskia kuullessaan moista, mutta hän pakoitti huulensa
hymyilyyn. Ei käynyt laatuun istua ulkonäöltään tunteetonna keskellä
riemuitsevaa kuulijajoukkoa, joka ei ollut koskaan kuullut moista.
Kun Hemming nousi lähteäkseen, sanoi hän kokoontuneelle
kuulijakunnalleen, että tulee viipymään muutamia päiviä ennenkuin
he ensi kerran kohtaavat hänet. Tärkeät tehtävät vaativat häntä
lähtemään kaupungista.
"Mutta tulettehan toki takaisin?" huusivat he.
"Aivan varmaan ja ennenkuin odotattekaan."
Kun hän tuli ulos kadulle näki hän dominikaanimunkin rinnallaan.
"Mitä tahdotte?" kysyi hän.
"Pyytäisin keskustella kanssanne!"
"Puhukaa vapaasti!"
Hemming pysähtyi hänen eteensä, mutta samassa huomasi hän neljä
olentoa, jotka tulivat jälestä ja jotka nyt kaikki pysähtyivät.
"Ettekö tahdo, että jatkamme taivalta?"
"Kyllä, mielelläni; missä asutte?"
"Sistersiiniluostarissa."
"Kaupungin ulkopuolella?"
"Aivan vieressä."
"Sitten tahdon saattaa teitä kappaleen matkaa."
"Ettekö tahdo jäädä sinne yöksi?"
"Venyykö keskustelumme niin pitkäksi?"
"Niinpä luulen."
"Alkakaamme sitten heti."
Apotti yski. "Teillä on joku tarkoitus tulollanne tänne..." sanoi hän.
"Samoin kuin teillä tällä keskustelulla."
"Aivan oikein! Teidän esiintymisenne on ollut niin rohkeaa, että
jollen monista seikoista olisi vakuutettu teidän olevan pappi,
päättäisin eräistä toisista seikoista, että olette kirkon vihollinen."
"En kirkon, vaan ainoastaan sen väärinkäytösten."
"Poistetaanko ne paljastamalla kaikki heikkoudet?"
"Kun pappi tunnustaa olevansa köyhä, syntinen ihminen, ei kansa enää
näe hänessä Jumalan valtakunnan edustajaa."
"Mitä sillä voitetaan?"
"Käsitys, ettei pappi ole valehtelija, koska hän rehellisesti
sanoo kansalle: 'Opettaja ja oppi ovat kaksi eri asiaa. Oppi, jota
saarnaan, on Jumalasta; elämä jota vietän, on perkeleestä'."
"Ketä sillä tarkoitatte?"
"Jokainen kirkko voi sovittaa sen päämieheensä, jokainen luostari
apottiinsa!"
Munkki hypähti. Oli kuin häneen olisi sattunut puukonpisto.
He jatkoivat muutamia minuutteja äänettöminä taivallustaan.
"Ylhäisten keskuudessa synti ja turmelus erityisesti rehoittaa.
Kasvatuksen ja suuremman elämänkokemuksen pitäisi kuitenkin opettaa
heitä näyttämään hyvää esimerkkiä. Papiston velvollisuus olisi
kehoittaa siihen, mutta he elävät ainoastaan viettäen hyviä päiviä ja
rypevät eläimellisissä himoissaan."
"Hm, hm!" jupisi apotti. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja odotti vain
tilaisuutta lyödäkseen.
Luostarin kello löi yhdeksän.
Hemming pysähtyi. "Minua aina ilahuttaa", sanoi hän, "lausua
ajatuksiani virkaveljelle; olen kiitollinen, kun olette antanut
minulle tilaisuuden siihen ja sanon nyt teille jäähyväiset".
"Tulkaa mukana luostariin! Meillä on espanjalaista viiniä."
"Ei, kiitos; minulla ei ole aikaa!"
"Teidän täytyy!" Hän pani kätensä Hemmingin olalle.
"Vai niin!" vastasi tämä.
"Ettekö ymmärrä, että tahdon maksaa teidän suoruutenne!"
"Millä tavoin?"
"Sanomalla teille omat ajatukseni!"
"Ei tarvitse, tiedän ne ennestään!"
"Tosiaankin, antaapas kuulua?"
"Ette ole koskaan tavannut ihmistä, joka olisi sanonut teille
sellaisia totuuksia, ja luulette tekevänne kirkolle ja itsellenne
suuren palveluksen passittamalla minut iäisyyteen. Siten aiotte
ansaita aneet kaikista synneistänne lopuksi iäksenne. Juuri se oli
tarkoituksenne, kun houkuttelitte minut tänne."
"Ja kuitenkin tulitte?"
"Pelotta?"
"Ilolla!"
"Ettekö luule minun voivan viedä tahtoani läpi?"
"Ei ilman suostumustani."
Hemming kääntyi ympäri.
Samassa kietaisi apotti käsivartensa hänen kaulansa ympäri aikoen
hänet kuristaa.
"Oikea munkin metku!" jupisi Hemming rautakourin taivuttaen pois
munkin käsivarret ja pitäen niitä kuin ruuvipihdissä.
"Auttakaa!" huusi apotti.
Toiset neljä munkkia hyökkäsivät luo.
Pontevalla otteella heitti hän apotin maahan ja tarttui lähinnä
olevaan munkkiin. Hän otti hänet vahvoille käsivarsilleen, nosti
hänet ilmaan ja käytti häntä nuijana, millä löi toisia. Munkit
olisivat kaikki heti paenneet, jollei jokainen sivallus olisi
kaatanut miestänsä maahan ja tehnyt heitä kykenemättömiksi
puolustautumaan.
Nähdessään neljä lyötyä vihollistaan heitti Hemming viidennen
luotaan. "Lähettäkää minulle sana, kun tahdotte enemmän!" sanoi hän
ja kääntyi sen jälkeen takaisin kaupunkiin.
Sillävälin vallitsi melkoinen levottomuus porvarien ja raadin
keskuudessa. Sota vai ei sota, se kysymys pyöri kaikkien ajatuksissa,
oli kaikkien keskustelun aiheena. Silloin kuten nytkin oli
persoonallinen vaikutus ratkaiseva. Ne, jotka eivät olleet joutuneet
kosketukseen ruotsalaisten kanssa, vaan joiden mieltä vallitsi
ajatus, että laivaston tuho oli Jumalan rangaistus neuvotteluista
Ruotsin kanssa, he eivät tahtoneet tietää tämän maan kanssa
liittoutumisesta mitään. Kaikki ne, jotka olivat menettäneet miehen,
veljen, isän tai pojan, katsoivat jo kylliksi menettäneensä.
Nuori Sten Sture kutsuttiin raadin kokouksiin; hän lausui
mielipiteensä selvyydellä ja ymmärtäväisyydellä, joka voitti kaikkien
kunnioituksen. Mutta hänelle sanottiin suoraan, että toiveet olivat
sangen synkät. Yleinen mielipide oli sotaa vastaan, ja silloin ei
voitu mitään. Yksin uskollinen Eckermannkin myönsi, ettei näyttänyt
lupaavalta. "Mutta minä en siltä luovu toivosta, että asia saadaan
menemään lävitse", sanoi hän.
"Voinko minä tehdä mitään?" kysyi Sten.
"Olkaa kärsivällinen ja odottakaa aikaa!"
Mutta Mesmannin matamilla ei ollut kärsivällisyyttä suurin
varastossa. Tarmokkaan naisen täytyy olla toimessa myöten tai
vastoin tahtoaan eikä hän tee mitään puolittain. Nyt ei hän kuullut
ainoastaan miehensä, vaan kaikkien niiden, jotka kävivät hänen
luonansa, puhuvan epätoivoisesti suuresta kysymyksestä. Aterioilla ei
pormestari hänestä näyttänyt osoittavan heidän nuorelle vieraalleen
samaa kunnioittavaa huomaavaisuutta kuin alussa, ja vaikka hän
kyllä käsitti, että siihen olivat syynä ne vakavat ajatukset, jotka
täyttivät hänen mielensä, niin oli siinä kuitenkin sivu vivahdus,
joka vaivasi hänen mieltänsä, eikä hän jättänyt sitä sanomatta.
"Mitä te naiset ymmärrätte sellaisesta!" vastasi pormestari. "Niin
nuori kuin Sten herra onkin, käsittää hän kuitenkin, että vakavuus ja
tyhjänpuhuminen eivät kuulu yhteen."
"Ettekö aio viedä asiaa läpi?"
"Kaikki riippuu siitä, millainen mieliala vallitsee suuressa
kokouksessa raastuvassa."
"Ettekö aio tehdä mitään asian hyväksi?"
"Jokaisen täytyy päättää itse, muuten saa yksi kantaa syyn."
"Mutta luulen, että minun pormestarini..."
"Ole huoletta, hän tahtoo säilyttää kotirauhan!"
Mesmannin matami oli jotensakin hyvin säilynyt nainen eikä
pormestari suinkaan pannut pahakseen, vaikka keskustelu päätettiin
suukkosella. Mutta Mesmannin matami tunsi maailman. Hän tiesi, että
oli useampiakin taloja kuin hänen, joissa oltiin arkoja kotirauhasta.
Heti pormestarin mentyä ulos kaupungille kutsui hän seitsemän
vanhinta tytärtään salakamariin.
He painautuivat yhteen kasaan kuten lammaskatras. Ainoastaan kaksi
naitua uskalsivat hieman peremmälle kamariin. Kaikki ihmettelivät
mitä nyt mahtoi tulla.
"Älkää nyt seisko kuten tuhmat hanhet!" huusi matami tyytymättömin
katsein, itse lyllertäen, vilkkaana kuin orava, kamarin toisesta
päästä toiseen.
Mutta parvi ei liikahtanut paikaltaan.
"Tahdotteko olla yhtä puolta kanssani?"
"Kyllä!" vastattiin vitkastellen.
"Kysymys on nuoren Sten Sturen auttamisesta."
"Tahdomme, tahdomme!" huusivat kaikki. Nyt tuli eloa seitsemään
impeen; jokainen saattoi seista toisiin turvaamatta.
Mesmannin matami pani molemmat kätensä lanteilleen. "Voin sanoa
suoraan, että Sten herran asia näyttää jotensakin huonolta. Laivastoa
kohdannut hirveä onnettomuus on tekosyynä kaikille, jotka eivät tahdo
sotaa. Mutta nyt on vielä sangen monia, jotka eivät lainkaan tiedä
mitä tahtovat, ja heidät meidän on otettava käsille. Jokaisen teistä
on mentävä tervehtimään ystäviään ja tuttaviaan. Voitte hyvin kutsua
heidät tännekin, jos tahdotte, ainoastaan puhuaksenne Sten herrasta
ja siitä, millainen häpeä olisi kaikille Lyypekin naisille, jollei
upein ritari, mikä milloinkaan on käynyt kaupungissamme, saisi sitä
apua, jonka jo puolittain olemme hänelle luvanneet ja joka sitä
paitsi edistää omia etujamme."
"Minä sanon heille, että kuta enemmän suolaa ja kankaita täältä
lähetetään, sitä enemmän kultakirjovaatetta ja silkkiä tulee tänne!"
huudahti Meta.
"Minä sanon, että Sten herra kenties tulee uudestaan ja ottaa emännän
Lyypekistä", puuttui Ursula puheeseen.
"Ja tuo mukanaan toisia ruotsalaisia ritareita, yhtä sorjia kuin hän
itse!" lisäsi Gertrud.
"Meidän lapsillemme voi siitä koitua hyvää tulevaisuudessa!" selitti
vanhempi naiduista.
"Ja kun he tulevat hieman suuremmiksi, voivat he seurata mukana
Ruotsiin, näkemään maailmaa", tuumi toinen naitu sisko.
"Minä sanon, ettei kellään ihmisellä ole kauniimpia silmiä kuin Sten
herralla!" huudahti neljäntoistavuotias Leena.
"Eikä kukaan tanssi niin hyvin kuin hän!" säesti yhdentoista vuotias
sisko. "Sillä hän on tanssinut kaksi kertaa minun kanssani, ja sitä
en unhota koskaan!"
"Luulen, että se tepsii ikäisiinne", sanoi ajatteleva äiti. "Sopikaa
nyt vain, ettette mene samoihin paikkoihin, ja lähtekää heti
liikkeelle!"
Vanhempi naiduista sisaruksista niiasi syvään. "Sanoittehan, että
saisimme kutsua heidät tänne?"
Koko nuorempi parvi oli ennen kuiskutellut hänelle ja nyt tyrkännyt
häntä kappaleen peremmäksi.
"Tahdotteko sitten kutsua?"
"Tahdomme!" vastattiin kaikista suista.
"No, kutsukaa heidät sitten iltapäiväksi kahden aikaan!"
Ilohuuto kajahti kautta kamarin.
"Mutta mistään tanssista ei puhettakaan!"
"Ei tanssia?"
"Ritari ei tule ennenkuin viime hetkenä, juuri kun vieraat ovat
lähtemäisillään."
"Mitä toisilla sitten on täällä tehtävää?" kysyi neljäntoistavuotias.
Sisarukset katsoivat pelästyneinä häneen. Sellainen rohkea kysymys
oli rangaistava vuorokauden pimeällä arestilla, mutta Mesmannin
matami oli tänään päiväpaisteisimmalla tuulellaan ja vastasi
sentähden:
"Mitä he täällä tekevät, tiedätte kyllä minun sanomattanikin!"
Ja tyttäret pyrähtivät ulos kuin lintuparvi. He kolkuttivat
kaikkialla ja olivat kaikkialle tervetulleet -- luonnollisesti, sillä
nämä lintuset eivät pyytäneet jyväsiä, vaan tarjosivat.
Pormestarin emäntä ei hänkään pysynyt toimetonna. Hän kävi kaupungin
ylhäisimmissä taloissa ja erittäinkin niissä, joissa perheenäidillä
oli jotakin sanottavaa. Hän puhui tulevasta suuresta kokouksesta ja
sanoi, että oli ikuinen häpeä, jollei kaupunki pitänyt tekemiään
sitoumuksia, vaan koetti vetäytyä pois.
Muutamat vastasivat, ettei tämä asia kuulunut naisille, mutta
Mesmannin matami väitti, että mies myöten tai vastoin tahtoaan sai
vaikutuksia vaimoltaan ja että se talo oli horjuvalla perustalla,
missä nainen ei saanut tahtoaan läpi. Tämä tarmokas nainen ei saanut
pahaakaan rauhaa, ennenkuin jokainen perheenäiti oli luvannut tehdä
kaiken voitavansa.
Nuorten juhla vietettiin ja onnistui kuten oli laskettukin. Kaupungin
nuoret neitoset unelmoivat ritarista ja puhuivat hänen puolestaan.
Vaimot olisivat saaneet hävetä Mesmannin matamin edessä, jolleivät
olisi ymmärtäneet vaikuttaa miehiinsä yhtä hyvin kuin hänkin.
Mutta vastakkaiset voimat olivat myös liikkeessä. Se vaikutus, minkä
"toivioretkeläinen" oli tehnyt kansaan ei ainoastaan puheillaan
ja kertomuksillaan, vaan apotille ja munkeille antamallaan
selkäsaunallakin, oli näissä myöhemmin herättänyt halun kostoon. Ei
ollut epäilystäkään, että hän ajoi ruotsalaisten etuja!
Apotti laati tuhansia suunnitelmia, mutta hylkäsi ne yhtä nopeasti.
Vihdoin luuli hän löytäneensä keinon, joka veisi perille, ja sen
hyväksyivät nekin, joille hän sen ilmaisi. Haaksirikossa hukkuneille
oli pidettävä suuri surumessu kaikissa kaupungin kirkoissa. Tähän
määrättiin kokouksen edellinen päivä. Kirkot verhottiin mustiin,
hankittiin lukemattomat kirstut kynttilöitä, ei säästetty mitään
kustannuksia, jotta juhla saataisiin niin mukaansatempaavaksi kuin
mahdollista.
Varhain aamulla alkoi kellonsoitto kaikissa kaupungin kirkoissa.
Kaikki, jotka näyttäytyivät ulkona, olivat mustissaan. Virkaa
toimittavat papit juoksivat kiirehtien kirkosta toiseen, ja
nunnakulkueet, jotka menivät kirkkoon, vaelsivat pitkin katuja. Ilman
mitään käskyä, ainoastaan pappien vaikutuksesta, olivat kaikki kaupat
sulettuina.
Juhlan oli alettava suurella juhlakulkueella kautta katujen. Vanha
tapa oli, että viranomaiset ottivat osaa sellaisiin tilaisuuksiin
ja kulettivat mukanaan kaupungin arvomerkkejä. Nyt ei heitä
ollut pyydetty tai edes heille ilmoitettu; oli siis selvää, että
kirkollinen mahti tahtoi jostakin syystä toimia yksin.
Syytä ei ollut vaikea havaita. Elvyttämällä hukkuneiden muisto
kansan mielessä saataisiin raadin kokous sellaiseen päätökseen kuin
haluttiin ja ruotsalainen puolue joutuisi häpeään. Sentähden herätti
tieto aiotusta surujuhlasta sekä suuttumusta että hämmästystä.
Sellaisesta kirkon ja valtion välien rikkoutumisesta saattoi olla
arvaamattomat seuraukset.
Yksin Hemming piispakin hämmästyi.
"Minä tahdon ottaa osaa juhlakulkueeseen", sanoi Sten.
"Mistä syystä?"
"He ovat tulleet viimeksi meiltä, nuo haaksirikkoutuneet. Meidän
täytyy kunnioittaa heidän muistoaan."
"Ette kenties ole niinkään väärässä."
"Eikö lähettiläidenkin pitäisi ottaman osaa?"
"Eiköhän vain!"
"Sitten kai pidätte huolen siitä?"
"Niin olen aikonutkin!"
"Teillä on jokin suunnitelma?"
"Kenties!"
"Ettekö tahdo ilmoittaa minulle sitä?"
"Ei, en vielä."
Kaupungin pormestareilla ja raadilla oli yön kuluessa salainen
kokous. Useimmat tahtoivat vetäytyä pois peläten kansanliikettä,
mutta Hemming sanoi: "Vastaan siitä, että he ajavat meidän
asioitamme, jos annatte minun määrätä."
Niin sovittiin, että kaupungin viranomaiset liittyisivät
juhlakulkueeseen ilman valtamerkkejään. Surujuhla sai siten
yksityisluontoisen leiman.
Nyt kuului kellojen läppäys kaikista kirkoista. Sitä jatkui useita
tunteja. Vihdoin avattiin piispantalon portit ja sieltä astui
ulos suuri joukko nuorukaisia, kaikki surupuvussa ja etumaiset
kantaen sauvoja, joissa mustat harsot riippuivat. Heidän jälestään
tuli pappeja kantaen pyhimyslipasta, raamattua tyynyllä ja
messukirjaa. Sitten seurasi jälleen kahdeksan nuorukaista kantaen
kirkollisia lippuja, joiden kaikkien tangot oli kääritty mustiin.
Heidän jälkeensä seurasivat kuoripojat valkoisissa puvuissaan. He
heiluttivat ahkeraan suitsutusastioitaan, ja tuuli kuletti keveät
savupilvet yli uteliaina ammottelevain kansanjoukkojen.
Sitten tuli hänen armonsa piispa. Hän oli vanha mies, joka kävellä
köpitti sauvansa varassa, jokseenkin välinpitämättömästi silmäillen
ympärilleen väkijoukkoon, joka polvistui hänet nähdessään. Useita
pappeja seurasi jälestä kantaen pitkää laahusta. Taasenkin seurasi
lipunkantajia ja sen jälkeen pappeja, jotka kantoivat ehtoollisleipiä
ja kalkkia. Näiden edellä kulki myös kuoripoikia suitsutusastioineen.
Munkkikuntien oli sitten jonoa jatkettava, mutta silloin astui esiin
kaksi kaupungin airutta viitaten sauvoillaan heitä perääntymään.
Yllätys oli niin suuri ja odottamaton, ettei ilmennyt mitään
vastarintaa, vaan kaupungin viranomaiset asettuivat esteettömästi
heti piispan jälkeen. Sen jälkeen tuli ruotsalainen lähetystö,
etunenässä Hemming piispa täydessä virkapuvussaan. Munkit olivat
kulkueen loppupäässä.
Viranomaisten näkeminen herätti hälinää väkijoukossa. Oli ilmeistä,
että se miellytti kansaa; mutta niin ei ollut laita juhlakulkueen
hengellisten osanottajain. He kääntyivät katselemaan taakseen,
kuiskailivat ja ihmettelivät. Ystävämme apotti kuohui kiukusta
ja mietiskeli, miten kääntäisi tämän hyväkseen. Sillävälin solui
juhlakulkue eteenpäin kellojen yhä helkkyessä. Tuomiokirkon portille
se pysähtyi. Piispa ja kaikki hänen toimituspappinsa menivät sisälle
viranomaisten ja ruotsalaisten seuraamana, ainoastaan muutamain
rientäessä toisiin kirkkoihin toimittamaan messun suurimmassa
kiireessä, palatakseen sitten tuomiokirkkoon.
Seurakunnan asettuessa paikoilleen riensi Hemming sakaristoon
tervehtimään piispaa ja pyytämään, että saisi ottaa osaa
alttaripalvelukseen. Tämä oli kovasti hämmästyksissään, mutta jottei
osoittaisi nurjamielisyyttä, suostui hän ruotsalaisen piispan
pyyntöön.
Mustiin verhottu kirkko teki satojen vahakynttiläin valaisemana
melkeinpä kaamean vaikutuksen, ja kun urkujen sävelet hiljaa ja
valittaen hymisivät kautta holvien, kuului se aivan ruumisvirreltä.
Sen jälkeen alkoi messu. Piispa toimitti siitä ainoastaan osan,
jokaisella toimituspapilla oli oma osansa suoritettavana.
Mutta mikä oli syynä siihen, että Hemmingin puhuessa huomattiin
kansanjoukossa melkoista levottomuutta?
Nyt alkoi vuorolaulu. Alttarilta lauloivat papit, ja lehteriltä
vastasi nunnien kuoro.
Messu oli lopussa. Silloin hämmästyivät kaikki nähdessään muukalaisen
astuvan saarnastuoliin.
"Ruotsalainen piispa!" kulki kulovalkeana kuiske kautta koko kirkon.
Hän puhui.
Ja uudestaan huomattiin sama levottomuus kansan keskuudessa.
"Se on toivioretkeläinen!" kuiskailtiin suusta suuhun.
Mutta puhuja saarnastuolissa ei näyttänyt huomaavan nostattamaansa
liikettä. Yksinkertaisin sanoin hän kertoi niistä miehistä, joiden
surujuhlaa tänään oli vietetty. Kaikki ruotsalaiset olivat nähneet ja
puhutelleet heitä, he voivat vakuuttaa, että nämä miehet ansaitsivat
sen kaipauksen, jonka esineinä he nyt olivat.
Hän mainitsi monta heistä nimeltä, kertoen kuinka hyvänä heitä oli
pidetty Ruotsissa. "Jos saksalaiset veljemme olisivat kuulleet
vierasvaraisia pyyntöjämme", sanoi hän, "olisivat he vielä viipyneet
ruotsalaisissa kodeissa, jotka olivat muuttuneet heidänkin
kodeikseen. Eikö ole aivan kuin manalle menneet olisivat lähettäneet
meidät tuomaan heidän tervehdyksensä teille! Niinpä tahdonkin tällä
hetkellä, jolloin he aivan varmaan ovat läsnä, sanoa heille, että
samaa rakkautta, mitä heille osoitettiin Ruotsissa, on meillekin
osoitettu lukemattomin tavoin täällä Lyypekissä. Me otimme heidät
vastaan veljinämme, veljinänne olette tekin ottaneet vastaan meidät!
Me otamme osaa teidän suruunne, sillä se on yhtä paljon meidänkin
surumme. Ja Herra, joka odottamattomasti kutsui heidät taivaaseensa,
lähetti meidät vahingoittumattomina tänne, jotta ojentaisimme teille
veljen käden."
Äänen sointuisuus ja se lämpö, jolla sanat lausuttiin, vaikutti yhtä
voimakkaasti nyt kuten tavallisesti. Kuului itkua ja nyyhkytystä.
Rukoiltuaan elävien puolesta ja siunattuaan läsnäolevia, laskeutui
Hemming saarnastuolista ja meni sakaristoon.
Siellä oli suuri hälinä; kuka oli avannut saarnastuolin hänelle? Sen
oli hän tehnyt itse. Hetken innostuksesta oli hänen täytynyt lausua,
mitä hänellä oli sydämellään. Se oli ainoastaan kiitollisuuden
ilmaisu.
Saksalainen piispa oli sangen hämillään, hän änkytti ja yski eikä
löytänyt sanoja.
Mutta Hemmingin, joka hyvin tiesi, että väkijoukko odotti
häntä ulkona, ja jolla ei ollut halua tunnustaa olevansa
"toivioretkeläinen", täytyi keksiä jokin tekosyy jäädäkseen kirkkoon,
kunnes kansa väsyisi odottamiseen ja lähtisi pois. Pyhimyslipas
pyhäinjäännöksineen antoi hänelle siihen hyvän aiheen.
Apotti, juhlan varsinainen toimeenpanija, joka taasenkin näki esteitä
asetettavan tielleen, mietiskeli uusia keinoja kaikessa tapauksessa
voittaakseen tarkoituksensa. Palattuaan luostariin jätti hän messusta
huolehtimisen muutamalle uskotulle munkille ja riensi erään köyhän
käsityöläisen luo, joka jo useissa tilaisuuksissa oli liikkunut hänen
kätyrinään.
"Täällä tapahtuu kauheita asioita!" sanoi hän hänelle.
"Mitä teidän korkea-arvoisuutenne tahtoo minun tekevän?" kysyi tämä,
joka heti käsitti, että tässä saattoi jotakin ansaita.
"Sinun on sanottava ystävillesi, että kansan täytyy itsensä puolustaa
oikeuksiaan."
"Minun ainoa oikeuteni on kuolla nälkään."
"Jos tahdot palvella minua, niin minä maksan."
"Mitä on minun tehtävä?"
"Riennä tuomiokirkkoon."
"Messuun?"
"Ruotsalaiset ovat siellä ja heidän joukossaan nuori Sten Sture."
"Onko häntä kuritettava?"
"On, mutta minä en tahdo tietää mistään."
"Tietysti!" nauroi hylkiö. "Eihän tiedä kirvestä pitelevä käsivarsi,
kehen terä sattuu!"
"On kai siellä joku miehiäsi?"
"Luulenpa olevan."
"Niin, lyöttäydy heidän kanssaan yksiin!"
"Enkö voi tehdä sitä yksin?"
"Et, se ei saa tapahtua salakähmään."
"Tarkoitatteko, että siitä voisi seurata paljastuksia?"
"Tapahtukoon se avoimessa taistelussa!"
"Silloin täytyy haastaa riitaa."
"No, entä sitten!"
"Niin, sama se minusta... Mutta rahat!"
"Minä panen ne tavallisen puun alle, sinä otat ne tehtäväsi
täytettyäsi. Lähde heti!"
Mies lähti ja hänen houkuttelijansa palasi tyytyväisesti hymyillen
luostariin.
Kun käsityöläinen saapui tuomiokirkkoon, oli messu jo lopussa.
Hemming oli äsken alottanut puheensa ja kaikki kuuntelivat. Mutta
kuinka monta ihailijaa ja kannattajaa jollakin asialla lieneekin,
niin lankeaa luonnostaan, että sillä on vastustajansakin, ja
kun samanmieliset aina kohtaavat toisensa, niin tietysti nämä
lyöttäytyivät yhteen ennenkuin juhlallisuus oli oikein lopussakaan.
"Kirotut ruotsalaiset."
"Eikö pitäisi ryhtyä käsikähmään?"
"Voisihan koettaa!"
"Kuka tekee alun?"
"Kyllä minä teen!" vastasi tuttavamme.
"Hyvä, me seuraamme jälestä!"
Parisen kymmentä kappaletta osaksi merimiehiä, osaksi työmiehiä
lähestyi nyt porttia aivan yhdessä ryhmässä.
Hetkisen kuluttua virtasi kansa ulos kirkosta, kaikki tahtoivat nähdä
ruotsalaisen ritarin, monet toivoivat saavansa häntä tervehtiäkin,
ja sentähden useimmat jäivät odottelemaan. Sten Sture viipyi vielä
sisällä keskustellen uusien tuttaviensa kanssa, joiden joukossa oli
Mesmannin matami ja hänen tytärliutansa. Heidän ilosta säteilevät
kasvonsa haikailivat aivan kuin katsoessa suoraan aurinkoon, ja
he etsivät sanoja ilmaistakseen tyytyväisyytensä siihen, että nyt
oli voitto saavutettu, ettei kukaan voinut riistää sitä heiltä. Ja
silloin juuri oli vaara lähimmillään.
"Oletteko arka, herra?" kysyi muuan ääni Stenin korvaan, juuri kun
hän tuli ulos.
"En erittäin."
"Niinpä osoittakaa se!"
"Millä tavoin?"
"Seuraamalla minua!"
Sten katsoi puhujaan. Tämä oli ilkeän näköinen, ja häntä pyrki
epäilyttämään.
"Ettekö tahdo?" Mies hymyili ivallisesti.
Sten huomasi, että useain silmät olivat kiintyneet häneen ja hän
vastasi nopeasti: "Kyllä, minä tahdon!"
Mesmannin matamin nuorin tytär, pikku Gunilla, oli tungoksessa
tarttunut Stenin käteen ja piteli yhä siitä kiinni.
"Mene siskojesi luo!" sanoi Sten vapauttaen kätensä. "Minun täytyy
lähteä tämän mukaan."
"Mihin menemme?"
"Kunhan vain pääsemme johonkin, missä meitä ei häiritä."
Mies suuntasi askeleensa kaupungin autioimpaan osaan päin, ja häntä
seurasi Sten ennenmainitun miesparven keralla.
"Kuinka kauas aiotte mennä? Minua ei huvita tulla pitemmälle."
"Täällä ei voi kukaan kuulla meitä!" huusi muuan.
"Jäädään sitten tähän, vaikka minä olisin mieluummin mennyt
lähemmäksi virtaa."
"Miksi niin?" kysyi muuan joukosta.
"Meillä olisi ollut vähemmän vaivaa."
"Näin suuri joukko kyllä selviää!"
"Suoriutukaamme siitä sitten pikimmiten!"
Tämä keskustelu kävi ääneen; joko sitten tahdottiin antaa siten
Stenin tietoon, mikä häntä odotti, tai ainoastaan peloitella häntä.
"Kuulkaas, herra", sanoi mies kääntyen häneen, "mitä varten olette
tullut tänne hyvään kaupunkiimme Lyypekkiin?"
"Vuosittain tulee monia satoja lyypekkiläisiä Ruotsiin", vastasi
ritari. "Eikö minulla olisi samaa oikeutta kuin heillä?"
"Me tuomme teille kaikki elintarpeenne."
"Ja me maksamme ne oikealla ja käteisellä rahalla."
"Se on totta!" jupisi muuan läsnäolijoista.
"Mutta me emme suosi tuollaisia hienoja herroja seurassamme, me
ripustamme heidät mieluummin linnunpelättimiksi päärynäpuihimme."
"Oletteko tekin samaa mieltä?" kysyi Sten kääntyen läsnäolijoihin.
Nämä vetäytyivät noloina loitommalle.
"Te pelkurit, hylkiöt, ettekö ole luvanneet pitää minun puoliani!"
huusi mies ja otti esille lyömäaseen, jonka oli kätkenyt takkinsa
alle. "Odottakaas, minä kyllä selviän yksinkin!"
Näin sanoen syöksyi hän Stenin kimppuun. Ero koossa oli niin
suuri, että mies näytti pelkällä painollaan voivan rusentaa hennon
nuorukaisen, mutta tämän notkeus ja vikkelyys korvasi hyvin sen, mitä
häneltä puuttui voimaan nähden.
Sentähden väisti hän syrjään. Kun jättiläinen syöksyi häntä kohden,
pisti hän jalkansa tämän kinnerkoukkuun ja kaasi hänet maahan, ja
nopeasti vääntämällä hänen kättään taaksepäin onnistui hän vääntämään
aseen hänen kädestään.
Hänen urotyönsä palkittiin ihastuksen huudolla. Ulvoen kuin metsän
peto syöksyi mies pystyyn ja valmistautui uuteen hyökkäykseen.
"Ottakaa hänet huostaanne!" sanoi Sten tehden käskevän viittauksen ja
väistyen syrjään.
Voimakkaamman tahdon pakottamana tottelivat miehet heti ritarin
käskyä.
"Ettekö luvanneet pitää puoliani?" huusi mies. "Siihen sijaan menette
vihamieheni puolelle."
"He ainoastaan estävät teitä teosta, joka koituisi ikuiseksi häpeäksi
ei ainoastaan teille, vaan koko kaupungille. Olenko tehnyt mitä
vääryyttä, mistä syystä ryhdytte murhatekoihin minua vastaan?"
"Sitä en sano! Päästäkää minut!"
"Ritari ei ole tehnyt mitään pahaa, emme salli, että hänet murhataan."
"Mitä hyvää meille siitä koituisi?"
"Kenties joutuisimme teilattaviksi!"
"Minä tiedän, mikä on vieläkin pahempaa, ja sitä te saatte maistaa",
ähkyi hylkiö.
"Olemme ainoastaan köyhiä työmiehiä", sanoi muuan heistä. "Älkää
tehkö meitä onnettomiksi."
"Luuletteko, että palkitsisin teidät sellaisella
kiittämättömyydellä", vastasi Sten. "Olette osoittaneet olevanne
ystäviäni ja voitte tästälähin luottaa apuuni."
"Olisipa minulla vain ollut aikaa juottaa heidän päänsä olutta
täyteen, olisivat he nyt minun ystäviäni!" huusi vanki. "He olisivat
aikoja sitten auttaneet minua musertamaan kallonne."
"Ritari, tänne tulee väkeä!"
Tosiaankin näkyi joukko ihmisiä, jotka kiireesti lähestyivät.
"Tuolla hän on! Tuolla hän on!"
Pikku Gunilla oli etunenässä.
Hän oli kuullut, mitä ritarille oli sanottu kirkon ovella ja mitä
tämä vastasi, ja hän riensi kertomaan siitä omaisilleen.
Alussa ei siitä suurin välitetty, mutta kun Sten Sturea ei näkynyt
missään, annettiin tytön toistaa sanansa, ja hänen viittaustensa
johdolla riensi koko joukko nuorta ritaria etsimään.
Gunilla lennähti hänen syliinsä.
"Minäpäs jouduin ensiksi!" sanoi hän.
Mutta koko hänen sisarusparvensa tuli jälestä, itkien, läähättäen,
tulipunaisina, kaikkea muuta kuin kauniina, mutta niin lämmin hartaus
loisti heidän silmistään ja niin suurta luottavaisuutta ilmeni
heidän olennossaan, että Sten tunsi sydämensä viehättyvän heihin. Nyt
eivät he enää ujostelleet puhuessaan, kaikki huusivat yhteen ääneen,
kuinka peloissaan he olivat olleet, kuinka he olivat luulleet, että
hän oli kuollut, ja kuinka he silloin olisivat kaikki kuolleet suruun.
Mesmannin matami tuli viimeisenä kuten mikäkin suuri kana
räpyttelevin siivin. Hän tarttui armotta Stenin kaulaan ja aivan
huuhteli häntä kyynelillään.
"Johan se nyt riittää, Eva!" sanoi pormestari ja koetti heitä
eroittaa. "Ritari on vahingoittumaton, anna hänelle tilaisuus
selittää mitä kaikkea tämä merkitsee!"
"Ikäänkuin en tietäisi sitä ilmankin!" sanoi kunnon muori kohottaen
kyyneltyneet kasvonsa ritarin rinnalta. "Nuo ihmiset ovat tahtoneet
ottaa häneltä hengen."
Miehet olivat vetäytyneet syrjään, heidän kalpeat kasvonsa ilmaisivat
tosiaankin syyllisyyden tuntoa, ja pahantekijä, jota he pitivät
välissään, antoi pettämättömän todisteen tälle oletukselle.
"Ei", vastasi Sten, "he ovat pitäneet minun puoltani".
"Gunilla kuuli erään heistä kysyvän teiltä, oletteko arka... Eikö se
tapahtunut pahoissa aikeissa?"
"Tosin kyllä, mutta..."
"Ovatko nämä miehet tavoitelleet henkeänne?" puuttui pormestari
puheeseen.
"Yksi heistä tahtoi koetella voimiani."
"Oletteko tapellut hänen kanssansa?"
"Ainoastaan painiskellut."
"Ja te voititte?"
"Hän oli väkevämpi, mutta minä olen harjaantuneempi moisiin
leikkeihin kuin hän."
"Ne hävyttömät!"
"Ette suinkaan aikone rangaista heitä?"
"Luuletteko, että Lyypekin kaupunki antaa rankaisematta loukata niin
kunnioitettua vierasta?"
"Lyypekin kaupunki on nyt kuten aina pitänyt yllä maineensa.
Sen ei siis ole luettava minulle viaksi, vaikka nuorekkaassa
ylimielisyydessäni olenkin rohennut mitata voimiani sen pojan kanssa."
"Ettehän te häntä haastanut taisteluun!"
"Mutta minä suostuin haasteeseen. He eivät ole salakavalasti käyneet
kimppuuni, kaikki on käynyt avoimesti ja rehellisesti."
"Tulemme kiinnittämään siihen asianomaista huomiota."
"Tehkää niin ja täyttäkää pyyntöni, että annatte kaikkien näiden
miesten mennä vapaasti."
"Hyökkääjänkin?"
"Hänen myös! Eihän minulle ole tapahtunut mitään vahinkoa."
"Ikävä kyllä, etten voi suostua pyyntöönne."
"Mikäs estää?... Luulo, että kimppuuni on käyty salakähmäisesti?...
Mutta sanon teille, ettei niin ole laita. Vapaaehtoisesti antausin
taisteluun ja pääsin siitä voittajana. Kieltämättä olen siitä ylpeä.
Pyydän teitä, pormestari Mesmann, sen ystävyyden tähden, jota tunnen
teitä ja koko perhettänne kohtaan, ja sen syvän kunnioituksen tähden,
jota tunnen koko tätä kaupunkia kohtaan, antakaa anteeksi mitä on
tapahtunut ja ojentakaa merkiksi siitä minulle kätenne!"
Nuorukainen oli ottanut hatun päästään, hän seisoi paljain päin ja
käsi ojolla.
Silloin remahti suunnaton riemuhuuto. Taaja joukko, joka oli
kerääntynyt ympärille, oli henkeään pidätellen kuunnellut
keskustelua. Sten Sture oli tuuma tuumalta valloittanut heidän
sydämensä. He olisivat, jos hän olisi sallinut sen, tahtoneet
kantaa häntä käsivarsillaan. Naiset itkivät ihastuksesta, ja miehet
nyökyttivät tyytyväisinä päitään toisilleen.
"Vastustakoon teitä ken voi, minä en voi!" sanoi pormestari ja
tarttui suurella kourallaan nuorukaisen käteen. "Tapahtukoon, kuten
tahdotte, herra."
"Kiitos!" Säteilevä hymy lehahti nuorekkailla kasvoilla, mutta se
vaihtui miehekkääseen vakavuuteen, kun hän poistui piiristä, joka
kunnioittavasti väistyi syrjään, ja meni rikollisten luo, jotka
seisoivat hieman loitompana.
Nämä, jotka eivät olleet kuulleet keskustelusta mitään, vaan
ymmärsivät, että oli kysymys heistä, odottivat pelolla tuomiotaan.
Mutta suuresti hämmästyivät he, kun Sten virkkoi:
"Kukaan ei tiedä, mitä on tapahtunut, olette kaikki vapaat!"
He tuijottivat eteensä, tuskin tietäen saattoivatko uskoa korviaan.
Muutamat hiipivät tiehensä, toiset heittäytyivät hänen jalkoihinsa.
He itkivät ja nauroivat vuoronperään.
Mutta pahantekijä seisoi paikoillaan. Hän ei itkenyt eikä nauranut,
vaan katsoi synkkänä ja umpimielisenä eteensä.
"No, miksi et mene?" kysyi Sten.
"Mihin?"
"Kotiisi."
"Minulla ei ole kotia tämän jälkeen."
"Oliko sinulla tähän asti?"
"Hyvä ja mukava olikin."
"Ne, joiden palkoissa palvelit, eivät siis tahdo sinua enää käyttää?"
"Pidän varmana, etteivät he tahdo."
"Tahdotko tulla minun palvelukseeni?"
"Uskallatteko ottaa minut?"
"Kuulethan sen!"
"Antakaa minulle vain kovasti työtä, niin ette tule katumaan!"
"Sen lupaan."
"Saanko heti mennä laivaanne? En tahdo jäädä tänne kaupunkiin."
"Tee niin, jos tahdot!"
"Kiitos, herra, kun pääsemme täältä, saatte kuulla merkillisiä
asioita."
Mies lähti ja Sten palasi ihailevain ystäviensä luo, jotka melkein
juhlasaatossa veivät hänet takaisin kaupunkiin. Hemming piispa, joka
oli vähäistä ennen palannut kirkosta ja hämmästyksellä kuullut mitä
oli tapahtunut, sulki hänet syliinsä. "Sten Sture nuorempi kulkee
vanhemman jälkiä", kuiskasi hän, "ja se ilahuttaa minua suuresti".
"Minunhan on palautettava teidän luottamuksenne ihmisiin!" vastasi
Sten hymyillen.
Tänään oli tavallista suurempi seura kokoontunut pormestarin luo.
Mutta nyt oli kaikki jäykkyys poissa. Sama harrastus elähytti
kaikkia. Päivän tärkeät tapaukset olivat kaikkien keskustelun
esineenä. Oli ikäänkuin suuri perhe olisi kokoontunut vähäistä
ennen ratkaisua, joka oli tärkeä enimmän pidetylle jäsenelle.
Vertauksen tapaan saattoi sanoa, että Sten kulki kädestä käteen.
Kaikki katsoivat häneen hellällä osanotolla. Talon lukuisat nuoret
osoittivat tuhansin tavoin hänelle luottamustaan, he puristelivat
hänen kättään, he hymyilivät hänelle, ja Mesmannin matamin silmät
olivat aina kyynelissään. Hän toisti kerran toisensa jälkeen,
että hän oli ensi kerran ymmärtänyt, kuinka vaimo saattoi lähteä
miehensä ja lastensa luota ja seurata vierasta miestä yli merien ja
mannerten... Mutta hän sanoi sen hiljaa, etteivät hänen lapsensa
kuulisi.
Ollessaan seitsentoistavuotias ei niin helposti huomaa liioitteluja,
ja Sten sanoi Hemmingille: "Minulle käy vaikeaksi erota täältä."
"Miksi niin?"
"Ettekö sitten näe, mitä hyväntahtoisuutta minulle osoitetaan?"
"Heh!"
"Ettekö usko, että se on vilpitöntä?"
"Uskon!"
"Ja kuitenkaan ette anna sille suurta arvoa?"
"Se on kuin tuuli."
"Voimakkuudessa?"
"Ei, vaan vaihtelevaisuudessa! Kuukauden kuluttua unhotetaan teidät
toisen tähden."
"Käykö se niin pian?"
"Ette tunne maailmaa."
"Ja te tuomitsette sitä ankarasti, kuten tavallisesti."
"Seitsemäntoista vuotta ja seitsemänkymmentä!"
Miesten kesken oli huominen kokous raatihuoneella yleisenä
puheenaineena.
"Nyt olen varma menestyksestä!" virkkoi pormestari säteillen
tyytyväisyydestä.
"On ihmeellistä, kuinka meille on kaikki hyvin onnistunut!"
huudahti muuan läsnäolijoista. "Olette kai kaikki kuulleet
toivioretkeläisestä?"
"Sanotaan, että se oli ruotsalainen piispa."
"Mahdotonta! Hän näytti aivan nuorelta."
"Kukaan ei saanut nähdä hänen kasvojaan."
"Hänen käytöksensä ja puhetapansa oli yksinkertainen ja
sievistymätön."
"Mutta hän tiesi kaiken."
"Eikä hän pelännyt puhuessaan!"
"Vahinko, etten koskaan yhyttänyt häntä", sanoi pormestari. "Olisin
kyllä ottanut selon, kuka hän oli."
Varhain seuraavana aamuna olivat sankat ihmisjoukot kokoontuneet
torille.
Tiedettiin että parvekkeelta puhuttaisiin kansalle, ja uteliaisuus
oli suuri. Pormestari oli luovuttanut tämän kunnian vävylleen,
Eckermannille. Tämän voimakas ääni ja selvä lausuminen teki hänet
siihen sangen soveliaaksi.
Kun porvaristo ja raati oli kokoontunut suureen saliin ja pitänyt
lyhyen neuvottelun, menivät he kaikki ulos parvekkeelle. Eckermann
kääntyi kansan puoleen ja sanoi, että koska oli kysymys sodasta tai
rauhasta, eivät kaupungin vallanpitäjät tahtoneet sitä ratkaista
ennenkuin olivat kuulleet kansan mielipiteen. Sen jälkeen kertoi
hän lyhyesti kaikesta, mitä Lyypekki oli tehnyt saavuttaakseen ja
säilyttääkseen Tanskan ystävyyden.
"Mutta se on ollut turhaa", sanoi hän. "Siitä on todistuksena, että
kuningas on lähettänyt kopion niistä rauhanehdoista, jotka tehtiin
Falsterissa hänen ja Lyypekin välillä, Ruotsin valtionhoitajalle. Ja
takapuolelle oli kirjoitettu: 'Se, joka kerran on pettänyt, aikoo
aina tehdä sen'!"
Joukosta kuului kovaa murinaa.
"Edelleen", jatkoi puhuja, "on hän lakkauttanut kaupungin
erivapaudet, ryöstänyt laivamme yhden toisensa jälkeen ja nyt
viimeksi hävittänyt ja polttanut Lyypekin alueella. Pitäisikö
kauemmin kärsivällisesti sietää sellaista!"
Silloin korotti muuan porvari äänensä:
"Sellainen vääryys täytyy kostaa. Lyypekin vapautta tahdomme
puolustaa hengin ja verin, yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta!"
"Hengin ja verin!" huusi koko joukko.
Asia oli nyt saanut sellaisen päätöksen kuin oli toivottu. Raati
laati heti puhdistuskirjeen Hannu kuninkaalle, jossa otti Jumalan
todistajakseen, että kuningas itse oli pakottanut heidät tähän
vihollisuuteen. Hän sai vastata seurauksista. Lyypekki lähetti sanan
muihinkin hansakaupunkeihin, mutta ainoastaan Vismar, Rostock,
Stralsund ja Lüneburg lupasivat apua.
Sten Sture ja Hemming Gadd olivat nyt suorittaneet tehtävänsä ja
palasivat jälleen maahansa. On mahdollista, että piispan ennustus
toteutui etteikä heitä kauan kaivattu, mutta varmaa on, että kaipaus
oli elävä eron hetkellä.
Lyypekkiläiset eivät kauan odotelleet toisten hansakaupunkien apua;
niin pian kuin olivat ehtineet varustaa laivansa, lähtivät he
liikkeelle.
4.