Yhdysliike hansakaupunkien ja Ruotsin välillä oli Hannu kuninkaan
silmätikkuna. Hän selitti kirjelmässä Lyypekille, että jollei
yhteyttä Ruotsin kanssa katkaista, pitää hän hansakaupunkeja
vihollisinaan ja lähettää koko laivastonsa ajelemaan heidän aluksiaan
ja samoin hävittämään ja polttamaan Saksan rannikoita. Lyypekkiläiset
suostuivat vastahakoisesti, mutta lähettivät samalla Saksan keisarin
luo lähettilään, joka vei suuria lahjoja ja sai hänet lakkauttamaan
valtiokirouksen. Sen jälkeen purjehtivat saksalaiset alukset
vielä suuremmin joukoin kuin ennen niin Tukholmaan kuin muihinkin
ruotsalaisiin rantakaupunkeihin.
Hannu kuningas raivosi, mutta vannoi kostavansa. Lyypekkiläisten
alusten pyydystys oli jatkuva kuten ennenkin. Laivasto varustettiin
ja päälliköiksi asetettiin Otto Rud ja Severin Norrby. Molemmat
olivat hurjia merisissejä, vaikkei jälkimäinen ollut yhtä julma kuin
edellinen. He alkoivat kuten tavallisesti hävittämällä ja polttamalla
rannikoita, ryöstämällä kauppalaivoja ja estämällä kauppaa Ruotsin ja
Tallinnan välillä. Sitten purjehtivat he syvemmälle Suomenlahdelle.
Oli elokuu 1509.
Leuto suvituuli hengähteli pienen Turun kaupungin ylitse. Oli
sunnuntai ja kansa vaelsi suurin joukoin kirkkoon. Messun toimitti
hurskas piispa Johannes Olavinpoika, joka yksinkertaisella
esiintymisellään ja suurella hyväntekeväisyydellään saavutti yleisen
rakkauden, ja kirkko oli hänen messutessaan täynnä tungokseen saakka.
Jumalanpalveluksen jälkeen palasi kukin kotiaan, jossa odotti katettu
päivällispöytä, mutta iltapäivällä menivät sekä nuoret että vanhat
ulos kaupungista nauttimaan kesäistä ilmaa ympäröivissä metsissä.
Silloin leikittiin ja karkeloitiin, soittaen milloin kannelta,
milloin huuliharppua. Vanhat istuivat katsellen, edessään kipponen
kirsijuomaa tai pikari simaa. Perheenäidit kilpailivat keskenään
tämän juoman valmistamisessa, ja se, joka onnistui parhaiten, nautti
koko lailla kadehdittua arvoa.
Tällä kertaa sai pormestarin rouva palkinnon. Hänen miehensä tähden
olisi se suotu hänelle mielellään; kaikki pitivät pormestarista.
Mutta Leena Strivert oli syntyään saksalainen, hän puhui alinomaa,
että sellaista leipää kuin oli Hampurissa, sellaisia sikoja ja
sellaista simaa ei saanut mistään muualta kuin hänen talostaan.
Seurue oli sijoittunut eräälle kukkulalle, josta oli avoin näköala
merelle. Alhaalla rannalla karkeloi nuoriso. Nyt oli parhaallaan
menossa Engelbrektin polska, ja iloinen laulu helähteli laajalle
ympäri.
"Isä, isä! Tuolta tulee monta laivaa!" huusi pieni poikaressu, joka
juoksi rinnettä ylös ja ponnistuksesta punoittaen riensi pormestarin
luo.
"Mistä?" kysyi tämä.
"Tuolta puiden takaa. Nyt ne näkyvät!"
Kaikki hypähtivät pystyyn.
"Herra Erik Turenpoika luultavasti."
Yhä useampia laivoja tuli näkyviin. Kukaan ei virkkanut sanaakaan.
Karkelo oli tauonnut.
"Tanskan lippu!" huusivat useat.
"Se on vihollinen!"
"Aseihin joka kynsi!" virkkoi pormestari tyynesti. "Alhaalla
satamassa tavataan."
Kuten lintuparvi metsästäjän huudon kuultuaan olivat naiset
pelmahtaneet pystyyn, ja kuten ajettu lammaskatras pakenivat he
kaupunkia kohden.
Pormestarin emäntä oli heistä pyylevin, ja hänen oli mahdoton seurata
toisia, mutta kukaan ei ollut kuulevinaan hänen avunhuutojaan, pelko
oli vallannut kaikkien mielet, eikä kenenkään kunnioitus riitä niin
pitkälle, että hän antaa henkensä pelastaakseen toisen elämän.
Kaikki toiset olivat jo ehtineet kaupunkiin; koko seura oli kuin
puhallettu pois, ei näkynyt edes pitkän hoilakkaa palvelijatartakaan.
Pormestarin emäntä oli yksin, väliin hän käveli, väliin juoksi. Hän
puhkui kuin palje, itki ja sadatteli sekaisin.
Rannalta kuului huutelua ja hälinää. Muuan laiva laski maihin.
Pelästys antoi pormestarin emännälle siivet, mutta hädin tuskin
päästyään kaupunkiin vaipui hän tajutonna muutaman pienen, matalan
talon portille. Ovi avautui, muuan pitkä nainen astui kadulle ja
koetti nostaa kaatunutta ylös.
"Raskas kuin jauhosäkki!" jupisi hän, mutta kietaisi samassa
käsivartensa mummon ympärille, avasi oven ja kantoi taakkansa
sisälle. Hän tuli kohta ulos jälleen, sulki oven huolellisesti
jälkeensä ja suuntasi matkansa satamaan.
Nyt rämisivät rummut ja torvet, kirkoissa soivat kellot. Asestettua
väkeä riensi vihollista vastaan, käsityöläisiä varustettuina kirvein
ja seipäin, kauppamiehiä, maalaisia, kaikilla lyömäaseita mukanaan,
kun taasen naiset ja lapset, ukot ja vaivaiset, kullakin kuormanaan
niin paljon kuin jaksoivat kantaa, riensivät kaupungista metsiin.
Pormestari johti itse omia ja raadin asemiehiä. Hän koetti estää
maihinnousua, mutta vaikka hän siinä menestyikin etumaiseen laivaan
nähden, hyökkäsi hänen selkäänsä suuri joukko, joka oli laskenut
maihin kaupungin ulkopuolella ja nyt hurjin huudoin syöksyi toverinsa
apuun. Se ei ollut enää taistelua, vaan teurastusta. Otto Rud käski,
ettei ketään saanut päästää hengissä, ja hänen käskynsä täytettiin
täsmälleen.
Murhaaminen jatkui koko päivän. Yhytettiin monia, jotka olivat
kätkeytyneet kellareihin ja vajoihin, nämä vedettiin esiin ja
hakattiin kappaleiksi, ja vielä värisevät jäsenet heitettiin kadulle.
Avattiin olut- ja simatynnyreitä, merimiehet joivat itsensä
päihdyksiin, ja ryhdyttiin vielä pahempiin julmuuksiin. Asuinhuoneet
sytytettiin palamaan, naisia ja lapsia heitettiin tuleen, ja
sotamiehet rääkyivät matkien heidän epätoivon-huutojaan. Oli kuin
helvetin esiriput olisivat avatut.
Otto Rud sanoi miehilleen jättävänsä kaupungin neljäksi päiväksi
heidän valtaansa, he saivat menetellä kuten hyväksi näkivät. Itse
piti hän silmällä, että ryöstäminen suoritettiin asianomaisella
tarkkuudella. Miehet saivat pienen osan, hän itse sitä suuremman.
Kaikki tyyni vietiin alas laivoihin, ja mitä ei voitu viedä mukana,
se hävitettiin.
Nainen, joka oli teljennyt pormestarin emännän pieneen tilapäiseen
asuntoonsa, suuntasi sillävälin kulkunsa piispantaloon. Se oli
suljettu, mutta hyvin tuntien tiet meni hän eräille salaportaille,
jotka monien mutkittelujen jälkeen lopulta veivät piispan
makuukamariin.
Hän avasi oven hiljaa ja pysähtyi kynnykselle nähdessään vanhan
miehen polvillaan ristiinnaulitun kuvan edessä ja vaipuneena
rukoukseen. Kun hän oli lopettanut, sanoi hän lempeästi ja
kääntämättä päätään: "Mitä tahdot, Andreas?"
"En ole Andreas!"
Piispa nousi nopeasti: "Kuinka tulette sitä tietä?" kysyi hän.
Piispa heitti häneen uteliaan katseen. "Tunnenko teidät?" kysyi hän.
"Luulen niin!"
"Nimenne?"
"Valmyra."
"Valmyra, elätkö vielä?"
"Olen ollut suuri syntinen", sanoi hän langeten piispan jalkoihin.
"Nyt tulen anomaan anteeksiantoa ja synninpäästöä."
"Valmyra parka, sinua on kovin koeteltu."
"Olen tehnyt paljon syntiäkin."
"On kai jo neljäkymmentä vuotta siitä, kun näimme toisemme. Kuinka
olet elänyt koko tämän ajan?"
"Metsissä mustalaisten joukossa."
"Sinä, kristitty, pakanain seassa?"
"He uskovat myös Jumalaan ja elämään tämän jälkeen."
Molemmat vaikenivat. "Tahdotko ripittäytyä?" kysyi piispa vihdoin.
"Tahdon, teidän armonne!"
"Tee se sitten! Olen valmis kuulemaan sinua heti, huomenna on se
kenties liian myöhäistä."
"Tänä yönä, kun tulee pimeä, vien teidän armonne vahingoittumatonna
täältä."
"Sinäkö, Valmyra?"
"Se on oleva viimeinen tehtäväni tässä maailmassa!"
"Huomaan, että olet oppinut ennustamaan mustalaisten joukossa. Etkö
tiedä, että se on kielletty Jumalan sanassa?"
"Tiedän, ettei voi elää vuorilla ja metsissä, Jumalan avoimen taivaan
alla, näkemättä Hänen ihmeitään ja innostumatta niistä."
"Se on eri asia!"
"Ei, teidän armonne! Luonnon vapaudessa selkenee sisäinen näkömme, ja
meille ilmestyvät salaiset asiat."
"Nyt tahdot vain pettää itsesi ja minut!" sanoi piispa lempeästi.
"Uskotteko minua paremmin, herra, kun sanon teille, että minuutin
kuluttua kumahtelevat rajut iskut portillenne. Vihollinen tahtoo
päästä sisälle."
"Siihen olen valmistunut!"
Mutta kun samassa mahtavat rautaovet rakoilivat niistä rajuista
iskuista, joita suunnattiin niitä vastaan, kalpeni piispa
silminnähtävästi.
"He menevät heti eivätkä palaa ennenkuin huomenna", sanoi Valmyra.
Särkeminen oli tosiaankin tapahtunut vain ohitse kulkiessa, ja
rähisevä joukko meni edelleen, säästäen piispantalon toiseksi
päiväksi.
"Kerro edelleen, Valmyra."
"Te tiedätte, että mustalaiset vaeltavat ympärinsä harjoittaen
povaamista. Mutta he ovat kuin nuo, jotka seisovat talon ulkopuolella
eivätkä tiedä mitä sisällä tapahtuu. Kaikki ovat kutsutut, mutta
ainoastaan harvat valitut."
"Sinä käytät raamatun sanoja, Valmyra."
"Herran voimalla minä puhunkin. Ilmestyksen kirja ei ole avoinna
ihmisten edessä, sillä he riippuvat niin kiinni maassa, että he joko
käyttäisivät sitä maallisiin tarkoituksiinsa tai antaisivat sen sitoa
vapaan tahtonsa. Ainoastaan se, joka on tehnyt tilinsä maailman
kanssa, on valmis, kun kutsu kuuluu, ja minä tiedän, että ennen
auringon nousua on kutsu tullut minulle!"
"Mistä sen tiedät?"
"Näettehän tämän sormuksen. Niin kauan kuin kannan sitä, ei minulle
ole mikään salattua, mutta kuolema on lähellä."
"Eikö kukaan toinen ole kantanut sitä?"
"Sen varasti minulta kerran kavala pappi. Hänellä oli se
kuolinhetkenään, mutta hänelle näytti se helvetin."
Piispa teki torjuvan eleen. "Hävitä se, Valmyra!" sanoi hän.
"Minun täytyy kantaa sitä viimeiseen hetkeeni, mutta rukoukseni on,
että teidän armonne ottaisi sen sormestani ja heittäisi tuleen."
"Onko niin varmaa, että olen läsnä?"
"On. Teidän armonne pitelee minua kädestä, ja sormusta
koskettaessanne valtaa teidät niin kiihkeä halu lukea salattuja
asioita, että teette minulle ihmeellisen kysymyksen, josta en
tiedä muuta kuin että vastaus on oleva viimeinen näkemykseni
tulevaisuuteen."
Piispa taivutti päänsä. "Ei ole ensi kerta elämässä, kun kohtaan
sellaista, jota en voi selittää."
"Kunnianarvoisa isä, tahdotteko antaa minulle synninpäästön?"
"Tahdon kyllä!" Ja hän pani kätensä hänen päähänsä. "Valmyra,
paljon vääryyttä on sinulle tapahtunut maailmassa. Jo ensimäisessä
nuoruudessasi petti sinut se, jonka olisi pitänyt näyttää sinulle
oikea tie. Elämäsi vaiheet sen jälkeen näyttävät minusta pimeiltä,
mutta minulla ei ole mitään oikeutta tuomita mitä en ymmärrä, ja
itsepähän tiennet, ovatko tekosi sellaiset, että tarvitset hävetä
kaikkinäkevän edessä."
"Olen kerran menetellyt mielettömästi kavalan papin viettelemänä.
Herra Erik Turenpoika minut silloin opasti oikeaan. Ennenkin, mutta
vielä enemmän jälkeenpäin, olen tuntenut pakkoa palvella ja auttaa
kaikkia niitä, joita hän piti rakkaana."
"Mistä sellainen kiintymys johtuu?"
"Hän on osoittanut minulle mikä oli oikein, ja hän on kasvattanut
tyttärenpoikani."
"Se on siis kiitollisuutta?"
"Niin, kunnianarvoisa isä!"
"Tiedän varmasti, tyttäreni, että olet oikealla tiellä, ja
kaikkivaltiaan, kaikkein armollisimman Jumalan nimessä annan anteeksi
kaikki syntisi ja rukoilen Jumalan siunausta sinulle!"
"Kiitos, kunnianarvoisa isä!" sanoi Valmyra ja suuteli
kunnioittavasti piispan ojennettua kättä. Sen jälkeen nousi hän
nopeasti ja lisäsi: "Nyt ei minulla ole oikeutta enää ajatella
itseäni. -- Saanko laittaa aterianne, kunnianarvoisa isä? Teillä on
tänä yönä pitkä tie taivallettavana."
"Minusta tuntuu ihmeelliseltä, ettei Andreasta kuulu!"
"Kenties jokin tärkeä este", vastasi Valmyra kummallisella
äänensävyllä. "Muut palvelijanne ovat paenneet kaupungista."
"Tee kuten tahdot, Valmyra!"
"Poissa ollessani voisitte kerätä kokoon mikä on kallisarvoisinta.
Vihollinen ei jätä kiveä kiven päälle."
"Sen teen! Kirkon kalleudet samoin kuin omanikin säilytetään
sakaristossa, ja toivon, etteivät rosvot ulota sinne saaliinhimoaan."
"Toivokaamme niin", vastasi Valmyra.
Valmyra meni valmistamaan ateriaa, ja vanha piispa tarttui
raamattuun, avasi sen ja unhotti pian aiotun paon, Valmyran ja kaiken
muun maailmassa.
Puolen tunnin kuluttua palasi Valmyra mukanaan keitettyjä munia ja
höyryävä liemivati.
Piispa katsoi häneen kummissaan. "Ahaa!" sanoi hän hymyillen. "Nyt
muistan..."
Äänetönnä nautti hän yksinkertaisen ateriansa, mutta ennenkuin se
vielä oli lopussa, pani hän äkkiä lusikan pois, katsoi Valmyraan
avuttomana kuin lapsi ja naisen hellällä huolella. Ääni vapisi
liikutuksesta, kun hän kysyi:
"Onko Andreas kuollut?"
"-- -- On, herra!"
Papin pää painui riipuksiin. Kirkkaat kyynelet vierivät pitkin hänen
ryppyisiä poskiaan, kun hän virkkoi:
"Hän oli uskollinen palvelija ja ansaitsi hyvin päästä Herransa
iloon."
Nainen seisoi äänetönnä hänen edessään.
"Näitkö hänen kuolevan, Valmyra?"
"Näin, herra, hän kaatui ensimäisten joukossa."
"Kärsikö hän kauan?"
"Hän kuoli heti."
"Etkö saanut puhutella häntä?"
"En."
"Luulin hänen pyytäneen sinua tänne."
"Sitä ei tarvittu. Tiesin teidän olevan yksin."
"Asemieheni..."
"He menivät ase kädessä vihollista vastaan ja ovat varmaan kaikki
hakatut maahan."
"Sinä tiesit sen!"
"Arvasin sen!"
"Vähän tai en oikeastaan mitään ole voinut tehdä hyväksesi,
Valmyra..."
"Erik herran jälkeen olette ollut ainoa, joka on osoittanut minulle
osanottoa ja armeliaisuutta."
"Sanotaan, ettei maa kanna mitään raskaampaa kuin kiittämättömyys.
Sentähden ei Jumalan enkeleille voi olla mitään kauniimpaa näkyä kuin
niin kiitollinen, nöyrä ihminen kuin sinä."
Syntyi pitkä äänettömyys.
"Nyt on aika lähteä, herra!"
Piispa nousi.
"Oletteko ottanut mitä tahdotte viedä mukananne?"
"En tarvitse mitään!"
"Mutta kalleutenne?"
"Raamattuni on ainoa!"
"Antakaa se minun kannettavakseni."
"Mihin menemme?"
"Tulliportin luona on pieni tupa. Sieltä menee maanalainen käytävä
birgittalaisluostariin. Eihän sieltä ole pitkä matka Naantaliin."
"Saisinpa vain lähetetyksi viestin Erik herralle!"
"Minä vien sen."
"Ja jätät minut?"
"Ennen tännelähtöäni pelastin erään naisen hengen. Hän on nyt tuvassa
ja saa lähteä teidän armonne mukaan."
"Etkö voisi lähettää häntä?"
"Hän näytti rikkaalta porvarinvaimolta, niin paksu ja lihava hän oli.
Sellaisista ei ole paljon mihinkään."
"Tee sitten miten parhaaksi näet!"
Valmyra otti suuren kaavun ja tahtoi kääriä sen piispan ympärille.
"Ei", sanoi tämä torjuen. "Tiedätkös, Valmyra, johtuupa jotakin
mieleeni."
"Mitä sitten, herra?"
"Sinun on saatettava minut tuomiokirkkoon..."
"Sen ympärillä raivoaa väkijoukko pahimmin."
"Tahdon pukeutua piispalliseen virkapukuuni ja ottaa vihollisen
vastaan alttarin edessä."
"He ampuisivat teidät häikäilemättä kuoliaaksi."
"Kaatuisin silloin paikallani."
"Herra, me emme voi päästä sinne."
"Silloin täytyy meidän tehdä kuten olet sanonut."
Ja nyt hän salli kääriä kaavun ympärilleen. Mutta ennenkuin hän lähti
huoneesta, katseli hän surumielisesti ympärilleen. "Täällä olen
elänyt", sanoi hän, "täällä tahtoisin myös kuolla."
"Oletteko varma, että työnne on jo päättynyt?"
"Koska Herra on lähettänyt sinut tänne, Valmyra, on hänellä
kenties minulle vielä jotakin tehtävää. Seuraan sentähden sinua
vastaväitteittä."
Valmyra vei hänet salaportaista alas, ja he olivat pian ulkona
kadulla.
Oli pimeä elokuun yö. Taivas oli pilvien peitossa, ja raskaita
sadepisaroita putoili; kuumuus oli siitä huolimatta tukehduttava.
Mutta ilma oli täynnä savua. Useilta tahoilta kohosivat pala vain
talojen liekit ja punasivat synkkien pilvien palteet tulipunaisiksi.
Kuului hurjaa huutoa ja rääkynää, mihin ikinä kääntyikin. Oli kuin
hornan henget olisivat päässeet valloilleen. Kekäleet sinkoilivat,
katot romahtelivat alas, ne, jotka eivät palaneet liekkeihin,
tukehtuivat savuun. Voimalla, jonka kuolemanpelko antaa, vetivät
ahdistetut vainoojiaan mukanaan, ja tuli, joka ei pitänyt lukua
henkilöistä, nuoleksi palavin kielin niin ystävää kuin vihollistakin.
Kiertoteitä vei Valmyra piispan mainittuun tupaan. Kun ovi avattiin,
kuului sisältä hätähuuto. Sen jälkeen oli kaikki hiljaista. Valmyra
iski tulta, mutta ketään ei näkynyt.
"Minusta se kuului takasta päin", sanoi piispa. Takalla olevia
lehväksiä pengottiin, ja pormestarin emäntä löytyi niiden alta.
Piispan nähdessään tuli hän esiin valittaen, miten hirveästi
peloissaan hän oli ollut, ja kysyi, miten oli laita pormestarin
talossa.
"Se on tuhkaläjänä", sanoi Valmyra.
"Tuhkaläjänä?" Hän tuijotti häneen.
"Sen he sytyttivät ensiksi."
"Ja minun... minun..."
"Teidän tavaranne ja kultanne ovat menneet samaa tietä kuin kaikki
muukin!" puuskahti Valmyra nopeasti.
"Ei, mieheni -- pormestari!"
"Hänet vietiin vangittuna laivaan."
"Minä tiesin, etteivät he uskaltaisi tehdä hänelle mitään pahaa."
"Jos heille on suurempi etu siitä, että antavat hänen elää."
"Kuka on tämä nainen?" kysyi Leena Strivert kääntyen piispaan.
"Hän on pelastanut henkeni", vastasi piispa, "ja luullakseni
teidänkin."
Pormestarin emäntä oli aivan vaiti, joko hämmästyksestä tai muusta
syystä. Sillävälin oli Valmyra avannut luukun lattiasta ja laskenut
alas tikapuut.
"Kaikki on kunnossa", sanoi hän.
"Mihin menemme?" kysyi Leena.
"Maanalaista käytävää birgittalaisluostariin."
"Minä en tule mukaan!"
"Tehkää kuten tahdotte! Tulkaa, kunnianarvoisa isä!"
"Tulethan sinä kanssani, Valmyra?"
"Niin pitkälle kuin se on minulle suotu."
Samassa kuului meteliä ulkoa.
"Aiotteko jättää minut tänne yksin?" huusi pelästynyt Leena.
"Saatte tulla mukaan, jos tahdotte."
Piispa oli alkanut laskeutua alas. Nyt kuului kovia iskuja ovelle.
Pormestarin emäntä päästi huudon.
"Te ilmaisette hänet!" kuiskasi Valmyra ja pani kätensä hänen
suulleen.
"Lyökää pian ovi sisään! Sytyttäkää hökkeli tuleen!" huudettiin
ulkona.
"Pelastakaa minut!" änkytti pelästynyt nainen.
"Ette ansaitse sitä, minkä teen hyväksenne!" jupisi Valmyra. "Pian
alas!"
"Hei, hei, nähkääs, kuinka se palaa!" huusivat useat äänet.
"Portaat ovat niin pystyt, minä en uskalla..."
"Piispa uskalsi, hän. Pian, tai heitän teidät alas, huikentelevainen
nainen."
"Vielä kirveenisku ja ovi on auki!" -- "Tahdomme nähdä linnut
ennenkuin heidät paistetaan." -- "Täytyyhän ne kyniäkin!"
Yhä tuimemmiksi kävivät ryntäykset, yhä navakammiksi iskut.
Ratkaiseva hetki oli tullut.
Romahdus! Ovesta oli kappale poissa.
"He menevät kellariin. Ampukaa, ampukaa!"
Laukaus pamahti Valmyran juuri koettaessa vetää luukkua kiinni. Hän
horjui, mutta ei päästänyt irti otettaan.
Ylhäältä kuului huutoja: "Se oli itse paholaisen emo! Minä näin, että
laukaus sattui! Aukon täytyy olla tässä!"
Mutta nyt kuului luhistuvain hirsien romahdus. Kuului siltä kuin
katajia olisi heitetty tuleen. Tuli piti itse huolen pakenevain
pelastuksesta, ja vihollisen täytyi oman turvallisuutensa tähden
väistyä.
"Nyt olette pelastetut", sanoi Valmyra ja tuli horjuvin askelin alas.
Piispa oli katsellut äänetönnä. Hän ei pelännyt kuolemaa, ja aina
piispantalosta lähdettyään oli hänestä tuntunut, ikäänkuin enkeli
kulkisi hänen rinnallaan riiputtaen soihtua kädessään. Kun laukaus
pamahti ja hän näki Valmyran horjuvan, ymmärsi hän, että nyt vanhan
vaimon ennustus täyttyi. Luoti oli sattunut olkapään ja rinnan väliin
ja siitä pulppusi punainen verivirta. Piispa ei virkkanut mitään,
mutta hän taivutti vaimon paneutumaan maahan.
"Antakaa minun sitoa haavanne", virkkoi pormestarin emäntä
pelästyksestä vavisten. Hän oli arvelematta reväissyt kappaleen
hameestaan ja laittanut siteen.
"Se ei auta mitään."
"Eikö mikään pelastus ole mahdollinen?" kysyi piispa.
"Ei mikään, kunnianarvoisa isä! Tunnen, kuinka voimat vähenevät.
Elämä häipyy pois."
"Odotatko kuolemaa pelottomasti?"
"Vapisevin toivein."
"Eikö sinulla ole minulle antaa mitään tehtävää?"
"Tässä on sormus. Ottakaa se, isä!"
Vanha piispa oli langennut polvilleen ja kannatti hänen päätänsä.
Kun hän nyt tarttui hänen käteensä vetääkseen pois sormuksen, tunsi
hän ihmeellisen halun kohottaa tulevaisuuden huntua, ja melkein
tietämättään puuskahti hän: "Jos voit nähdä tulevaisuuteen, Valmyra,
niin sano minulle, milloin on tuleva loppu tästä levottomasta
maailmasta?"
Valmyra kohotti katseensa häneen. Kuolon kalpeus levisi hänen
poskilleen, ja hän vastasi:
"Kun laivat kyntävät merta ilman purjeita ja airoja, kun vaunut ja
rattaat vierivät maata ilman vetojuhtia, kun ihmisten puhe kiitää
lankoja myöten läpi ilman, kun kultaa antavat puut, jotka eivät
kanna hedelmää, silloin on maailma ollut aikansa ja viimeiset päivät
tulleet."
Syvä huokaus, ja Valmyra oli päivänsä päättänyt.
"Niin, totisesti, jos tämä kerran tapahtuu, täytyy lopun olla
käsissä!" sanoi piispa painaen Valmyran silmät umpeen ja lukien
rukouksen. Sitten otti hän sormuksen ja piti sitä kynttilän liekissä.
Oli kuin siitä leimahtaisi pieniä sinisiä liekkejä, mutta piispan
kättä ne eivät polttaneet... Hän tunsi kovaa halua pitää sen, mutta
annettu lupaus oli pyhä.
"Jos teidän armonne tahtoo panna sen tänne maahan, luulen, että sen
saa palamaan."
"Se ei varmaan onnistu..."
"Pankaahan maahan!"
"Kas noin!"
"Nyt revin tämän siteen palasiksi ja panen ne sytykkeiksi."
"Mutta se on verinen..."
"Ei tee mitään. Se palaa kuitenkin."
Leena rouva teki kuten oli sanonut, ja kun hän oli muodostanut
tilkuista pienen kasan pani hän sormuksen päälle. "Tahtooko teidän
armonne nyt itse sytyttää?"
Piispa vei kynttilän siihen kiinni, mutta se ei ottanut tulta.
"Näette nyt!"
"Sepäs merkillistä!" Leena heitti tilkut syrjään ja vei sitten
kynttilän kiinni sormukseen. Silloin se otti tulen, mutta tuli paloi
laimeasti.
"Onko se aivan välttämätöntä?" kysyi hän levotonna. Kuolleen
läheisyys peloitti häntä.
"Olen luvannut..."
Pormestarin emäntä oli käytännöllinen nainen. "Tämä on ylen
kummallista", sanoi hän. "Minä tiedän kyllä, milloin kinkkujani
on käännettävä..." Ja hän kyyristyi maahan ja alkoi kaikin voimin
puhaltaa tuleen.
Se auttoi. Sormus leimahti ilmituleen. Mutta Leena rouva oli
puhaltanut mainiosti; palavia kappaleita lenteli ympäri, ja muutamia
putoili kuolleen päällekin.
Molemmat olivat niin kiintyneet tarkastamaan sormuksen palamista,
etteivät huomanneet sitä, ennenkuin liekit tuossa tuokiossa
ympäröivät Valmyran.
"Kaikkien pyhimysten nimessä, tulkaa, teidän armonne!" Ja hän veti
piispaa mukanaan.
Kaikeksi onneksi oli tällä kynttilä vielä kädessään. Leena otti sen
häneltä, ja molemmat kiiruhtivat eteenpäin minkä ehtivät päästäkseen
tukehduttavasta savusta.
Melkein puolikuoliaina väsymyksestä olivat he aamun koitossa ehtineet
luostariin, missä saivat mitä vierasvaraisimman vastaanoton.
Mutta piispa ei voinut unhoittaa Valmyraa. Hän puhui tämän
ihmeellisestä ennustuksesta, hänen kuolemastaan ja lopuksi
palamisestaan tulessa, joka oli aiottu sormusta varten.
"Varmaankin oli jokin salaperäinen yhteys heidän välillään", sanoi
hän. "En tosin ymmärrä, kuinka sellainen on mahdollinen ikuisen ja
ajallisen välillä, mutta Herran ihmeet ovat suuret, ja kuinka vähän
me ihmiset niitä käsitämmekään!"
Luostarista lähetettiin viestejä sisämaahan päin, ja herra Åke
Juhananpoika lupasi heti tulla 60 asemiehen kera vihollista vastaan.
Suurella levottomuudella odotettiin tietoja Turusta. Niitä
saapui vihdoin, ja olivat ne jos mahdollista pahempia kuin oli
odotettu. Kaupunki oli ryöstetty melkein typösen tyhjäksi; ei edes
tuomiokirkkoakaan ollut säästetty. Piispan hopeasauva, hänen helmin
koristeltu piispanhiippansa ja kallisarvoinen juhlapukunsa oli viety;
sitä paitsi pyhimyskuvia, kalkkeja ja muita kirkkoastioita, sanalla
sanoen kaikki, millä oli jotakin arvoa. Sitä paitsi oli joukko
rikkaimpia porvareita viety pois panttivankeina.
Piispa kirjoitti heti valtionhoitajalle ja kertoi mitä oli
tapahtunut. Kun hän kuuli, että vihollinen oli purjehtinut pois
Turusta, tahtoi hän heti palata. "Nyt tarvitsevat he minua", sanoi
hän. "Minä en ole tullut ottamaan osaa heidän jumalanpalveluksiinsa,
vaan lohduttamaan heitä katkerissa koetuksissa."
Kun Åke Tott tuli Turkuun, oli vihollisen laivasto jo poissa. Se
rehenteli mahtavana Hangon edustalla, mutta Otto Rud oli lähtiessään
sanonut, että hän toiste tekee vielä suurempaa tuhoa Turulle ja
maalle, jollei kaupunki pikimiten maksa hänelle 12,000 markan
paloveroa, ja yhtä paljon oli piispan maksettava kepistään ja
hatustaan.
Viikkoa myöhemmin palasi Johannes Olavinpoika kirkkoonsa
ja seurakuntaansa. On järkähtämätön totuus se, että vasta
vastoinkäymisissä me opimme tuntemaan ystävämme. Ja suru tuo oman
siunauksensa mukanaan. Se on kuin sade helteisen päivän jälkeen,
se vilvoittaa unisen raukeuden ja herättää uusia voimia eloon.
Samoin kuin sade ajaa ulkona vaeltavat katon alle, niin vetävät
surut ihmisiä yhteen. He katsovat toistensa silmiin ja havaitsevat
kummakseen, että eroavaisuudet heidän välillään ovat hyvin vähäiset,
että he kaikki ovat saman isän lapsia.
Yksinpä Leena Strivertiinkin teki tapahtunut onnettomuus hyvän
vaikutuksen. Kun pormestari vihdoin pääsi vankeudesta ja sai palata,
olivat kestetyt vastukset murtaneet hänen terveytensä. Hänen
paikkansa oli täytetty, ja Leenan täytyi tehdä työtä molempien
puolesta. Hän teki sen tarmolla ja vakavuudella, ja ne taidot,
joilla hän ennen oli kerskunut, olivat nyt hänen tulolähteenään. Ei
ole uskomatonta, että häneltä simanteon taito levisi kautta Suomen.
Me nautimme hyviä hedelmiä, mutta kyselemme vähät, mistä ne ovat
alkuisin.
Kaupunki oli suurimmaksi osaksi hävitetty, perheet saatetut
taloudelliseen perikatoon; missä ennen oli hyvinvointi vallinnut,
sinne muutti köyhyys majailemaan. Se oli koetusten aikaa, ja
vihollisen palaamisen pelko lamautti kaiken kaupan ja toiminnan.
Asunnot, joita rakennettiin, olivat tarkoitetut ainoastaan katoksi
pään päälle; tänään ei tiedetty mitä huomenna oli tuleva.
3.