"Tähän aikaan? Mitä ajattelette, neitsyt?"
"Että valo saattoi merkitä jotakin."
"Mitä sitten, lapsi?" kysyi vanhus hätiköiden.
"Kenties oli se kutsu minulle!"
Vanhus pudisti päätänsä ja kääntyi pois.
Erikinpojan katse oli kääntynyt milloin toiseen, milloin toiseen.
"Mitä tämä on?" kysyi hän ylen hämmästyksissään. "Mitä ihmeen viestiä
te sieltä odotatte?"
"Siitä on jo kauan enkä luullut sen palaavan koskaan!" sanoi Elina.
"Minkä?"
"Sano hänelle se!" käski Ermegård rouva.
"Hänelle?"
"Jota se koskee lähemmin kuin ketään muuta."
Nuori tyttö katsoi ensin Erikinpoikaan, joka näytti hyvin
kiihoittuneelta, sitten ikkunaan. Ilta oli nyt hämärtynyt ja valo
näkyi selvemmin. "Siellä ylhäällä on varmaan joku", sanoi hän, "joka
ei saa rauhaa haudassaan. Hän on näyttäytynyt minulle."
"Mitä hän tahtoo?"
"Sitä en tiedä!... Hän on ollut vihoissaan minulle jonkun aikaa, ja
syyn tiedän."
"Mistä sen tiedät?"
"Siitä pelosta, jota olen tuntenut, kun olen aikonut mennä sinne
ylös. Nyt se on poissa."
"Ja nyt aiotte sinne?"
"Ei, sinä et saa mennä!" huudahti Ermegård rouva. "En tahdo sitä;
kiellän sen!"
"Rakas mummo!" Elina lankesi polvilleen hänen eteensä.
"Tein väärin, kun sallin sitä konsanaan!" läähätti Ermegård rouva.
"Mutta itsehän te..."
"Sallin sen arkuudesta ja pelosta."
"Ja nyt?"
"En suostu enää siihen."
"Antakaa minun mennä! Mitäpä minulla olisi pelättävää!"
Vanhus painoi päänsä käsiinsä, ja häntä puistattivat rajut
nyyhkytykset.
"Mummo, siunatkaa minua!"
Ermegård rouva pani kätensä hänen päänsä päälle. "Pyhä neitsyt ja
kaikki hyvät enkelit sinua suojelkoot!"
Elina nousi nopeasti, kyynelet kiilsivät hänen silmissään.
"Saanko minä tulla mukaan?" sanoi Erikinpoika.
"Ei, minun täytyy mennä yksin!" Elina riensi ulos.
Ilta oli jo myöhäinen; yön varjot levittäytyivät, mutta vanhus istui
liikkumatonna, eikä tahtonut mennä levolle. Erikinpoika seisoi
tuijottaen tornin ikkunaan. Hän kuvitteli, että Elina häilyttäisi
valkeaa päästyään ylös. Kuinka hän harmittelikaan, kun ei ollut
tullut sitä pyytäneeksi!
Missä suhteessa Elina mahtoi ollakaan rauhattomaan vieraaseen
ylhäällä, ja jos tämä oli hänen tähtensä, kuka silloin oli läheisempi
kuin hän saamaan ne tiedot, joita vieraalla oli annettavana?
Antaisiko hän toisen tehdä sen sijastaan, naisen, avuttoman lapsen!
Ei, hänen täytyi mennä hänen luoksensa!
Mutta vanhus pudisti ainoastaan päätänsä, kun hän kysyi, saiko kutsua
hänen palvelijattarensa viemään hänet vuoteeseen.
Oli silmiinpistävää, kuinka vanha rouva oli vanhentunut viimeisen
sairautensa aikana. Kasvojen kaikki lihakset olivat hervonneet, ja
kuitenkin saattoi kiihkeästä hengityksestä ja huulien levottomista
liikkeistä nähdä sen salaisen hädän, joka täytti hänen mielensä.
Kuolisiko hän ilmaisematta salaisuutta?
"Jalo rouva, te tarvitsette lepoa", sanoi Antero.
"Sano minua isoäidiksi", kuiskasi sairas.
Oliko nyt hetki käsissä?... Tahtoiko vanhus puhua?
Hän vaipui maahan hänen vierelleen. "Isoäiti, kuinka olette niin
pitkäksi aikaa hylännyt minut?"
"Nuhteletko sinäkin minua, eikö minulla jo ole kylliksi huolia
ennestään?"
"Anteeksi, anteeksi! Oi, puhukaa vain!" Ja hän suuteli vanhuksen
kättä ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.
Mutta Ermegård rouva ei näyttänyt siihen kiinnittävän huomiotaan.
Muinaisuus, joka oli auennut hänen silmiensä eteen, tukehdutti kaiken
osanoton nykyisyyteen...
"Niin, sinä olet tyttärenpoikani", jatkoi hän. "Äitisi oli syytön.
Minä luotin isäsi rakkauteen... Äitisi ei tahtonut suostua salaiseen
vihkimiseen, minä hänet suostutin antamaan ryöstää itsensä... Mies,
hylkiö, petti minut!... Vihkimys oli väärä, hän oli naimisissa
ennestään... Mitä hänelle merkitsi, vaikka pettikin turvattoman
tytön! Kahdeksan kuukautta sen jälkeen tuli äitisi takaisin...
Oli synkkä syysilta... Muistan vielä, miten sade pieksi kattoa,
kun palvelija tuli sisään ja sanoi, että muuan köyhä nainen pyysi
puhutella minua. Minä tunsin, tiesin samana hetkenä, että se oli
hän, ja kuitenkin oli hänen ulkonäkönsä niin muuttunut, että tuskin
saatoin häntä tuntea. Hän oli paennut viettelijänsä käsistä."
"Kuka hän oli?"
"Ylhäinen herra, mieleltään ylväs ja kopea! Tyttäreni sai sen
kokea... Mies ei enää koettanutkaan salata petostaan. 'Yksinkertainen
Ermegård rouva ei tahtonut luovuttaa sinua minulle muilla ehdoilla',
oli hän sanonut. 'Ja voittaakseni teidät molemmat viekkaudella
suostuin minä menemään naimisiin alempisukuisen kanssa'. Se hylkiö!
Ja niin tuli hän tänne kerjäläisvaimona", päätti Ermegård rouva
rajusti nyyhkyttäen ja puristaen kätensä voimattomalla raivolla
yhteen.
"Teidän tyttärenne, Ermegård rouva!"
"Minä vein hänet huoneeseeni... Oma katumukseni ja hänen epätoivonsa
sai minut tunnustamaan."
"Se tuli liian myöhään!"
"Niin, se teki hänestä melkein villipedon! Hän sysäsi minut pois
luotansa... ja käski minun mennä... Polvillani kerjäsin minä häneltä
anteeksi. Hän oli taipumaton... Lopulta täytyi minun jättää hänet...
Minä luulin, että yö rauhoittaisi häntä... Mutta aamulla, kun
palasin takaisin, oli hän poissa, kadonnut... Minä luulin tulevani
mielipuoleksi ja etsin häntä kaikkialta, yöt ja päivät."
"Hirveää!"
"Silloin tuli Erik Boonpoika ja sanoi minulle, että hän oli etsinyt
turvaa heidän luotansa, mutta mies petti minua. Hän, tytär parkani,
piili ylhäällä tornikamarissa. Minun etsiessäni häntä oleskeli hän
läheisyydessäni... Talonpoikaisnainen oli ainoa, jolta hän otti
palveluksia vastaan... Minä en saanut häntä enää koskaan nähdä."
Vanhaa naista värisyttivät ankarat vilunväreet; kesti kauan,
ennenkuin hän voi jatkaa. "Mutta kirjoittaa minä sain hänelle, ja sen
tein joka päivä."
"Hän ei vastannut?"
"Hän vastasi aina samoilla sanoilla. 'En voi antaa koskaan anteeksi
sitä pahaa, mitä olette tehnyt minulle.'"
"Äiti raukkani!"
"Sitten hän synnytti lapsensa... Hän antoi sen naiselle ja pyysi
häntä kasvattamaan sen omanaan... kaksi päivää sen jälkeen oli hän
lakannut elämästä."
"Ilman sovitusta?"
"Kuollutta lastani sain syleillä kuinka paljon tahdoin."
"Ja talonpojat tiesivät salaisuuden!"
"Hän oli liian ylpeä ilmaistakseen sen... Mutta sitten tuli hirveä
aika... Vihdoin saatoin jälleen rukoilla, silloin makasin madonnan
edessä yötä päivää... Minä rukoilin keinoa miten voisin sovittaa
syntini! Ah, minä en tiennyt mihin ryhtyä! Silloin -- silloin näin
eräänä yönä unissani lapseni... Hän tuli luokseni anteeksiantavana ja
lempeänä ja sanoi: 'Sovittakaa mitä olette rikkonut!'"
Vanhus kohotti päänsä, rinta kohoili hitaasti, hän liikutti huuliaan;
katse oli jäykkä ja tuijottava.
"Sovittaa! Sitä en voinut. Se oli mahdotonta, mahdotonta!" Ja pää
vaipui alas rinnalle -- hän oli mennyt pyörryksiin.
Nuori mies ei uskaltanut häntä jättää. Hän oli kuin saituri, jolla on
rahalipas käsissään, mutta ei kuitenkaan voi sitä avata. Oli _yksi_,
joka voi ryöstää häneltä aarteen, se oli kuolema, ja hän pelkäsi
joka hetki, että viikatemies kurottaisi luurankokätensä ja jättäisi
hänelle -- ainoastaan ruumiin!
Ei hän tuntenut hyvänsuopuutta, ei kiitollisuutta. Kaikki mitä vanha
rouva oli tehnyt hänen hyväkseen, näytti hänestä vähäiseltä sitä
vastaan, mitä tämä oli riistänyt häneltä. Nimi, jota hän kantoi,
nöyryytykset, joita hän oli kärsinyt, eivätkö ne kaikki olleet
hänelle koituneet tämän vanhuksen tähden?... Hän ymmärsi äitinsä
vihastuksen ja surun -- vieläpä, sen pahempi, hän tunsi itse samoja
tunteita...
Ja kuitenkin oli hän riippuvainen vanhasta syntisestä, tämä oli
ainoa, jolla oli avaimet hänen elämänsä synkkään arvoitukseen! Oliko
hänen äitinsä Ermegård rouvan avioton tytär, ja tätäkö vanhus ei
tahtonut tunnustaa?
Ei, mahdotonta, korkeasukuinen täytyi hänen olla ja jaloa syntyä,
tätä ei hän voinut eikä tahtonut epäillä, sentähden hyväksyi hän
Elinan ujouden. Vaikkapa tämä rakastikin häntä, ei hänen pitänyt olla
herkkä juoksemaan aatelittoman syliin... Mutta täytyi hänelle uskoa,
mitä Ermegård rouva oli maininnut, ja hänen avullaan oli Ermegård
rouva saatava täydelliseen tunnustukseen. Åke ritari pakotettaisiin
tunnustamaan hänet veljekseen, ja hän saisi lopulta sen paikan, joka
hänelle kuului maan suurmiesten joukossa.
Hänen hautoessaan näitä ylpeitä ajatuksia heräsi Ermegård rouva. Hän
katseli kummissaan ympärilleen ja pyysi heti päästä vuoteeseen, mistä
Erikinpoika piti huolen.
Sillävälin oli Elina sytyttänyt lamppunsa ja yhtä rohkeasti kuin
entispäivinäkin alkanut taivalluksen kautta linnan pimeäin käytäväin.
Tällöin oli hänellä aina ollut sellainen tunne, että joku kulki hänen
rinnallaan. Viime kerralla se oli inhimillinen olento, nimittäin
Åke, jonka hän toi takaisin mukanaan. Nyt oli hän kuulevinaan
kannusten kilinää, mutta vaikka se veikin hänen ajatuksensa jälleen
Åken luo, pysyi hän tyynenä ja arveli äänen tulevan asesalista.
Vanhat varustukset olivat siellä varmaankin riippuneet satoja vuosia
ympäri seiniä ja seinätoukat olivat varmaankin nakertaneet irti
joitakin kappaleita, jotka romahtelivat maahan ja häiritsivät kaameaa
hiljaisuutta... Tosin ihmetteli hän, tulivatko entiset omistajat
muistuttamaan häntä muinaisista ajoista, mutta hän ei ollut koskaan
heitä häirinnyt, sentähden eivät he hänestä välittäisikään.
Kun hän pani avaimen tornikamarin lukkoon, oli hän näkevinään valoa
sisältä, mutta kun hän avasi oven, oli pieni kamari aivan pimeä,
ainoastaan himmeä valo lankesi sisään ikkunasta. Hän katsoi ulos
siitä, katsoi alas puutarhaan, jossa muutamat varjot liikkuivat.
Olipa hän kuulevinaan ääniäkin. Mitä ne puhuivat? Hänestä kenties?
Hänet valtasi tunne kaiken turhuudesta, hän näki sydämensä pakahtuvan
suuren surun alla, mutta se kävi hänelle rakkaammaksi kuin mikään muu
maailmassa, ja kun hän piti siitä kiinni, tuntui kuin se kohottaisi
hänet taivaaseen... Tummat varjot puutarhassa katosivat. Ne menevät
levolle, ajatteli hän, minäkin tahdon tehdä niin.
Kun hän kääntyi ikkunasta poispäin, näki hän mukanaan tuomansa
pienen lampun palavan sangen himmeällä valolla. Silloin hän muisti,
että oli unohtanut täyttää sen öljyllä. Muulloin oli hänelle tapana
jättää se palamaan koko yöksi, mutta nyt oli hänen varattava valkeaa
paluumatkaksi, ja sentähden oli tarpeellista sammuttaa lamppu.
Tulukset hänellä oli pöydän nurkalla; hän nosti lampun kiireesti
ikkunankomeroon ja puhalsi sen sammuksiin.
Sitten lankesi hän polvilleen Mariankuvan eteen. Nyt kuten aina luki
hän ensin iltarukouksensa. Sitten rukoili hän puhdasta mieltä, joka
tiesi tiensä. Sen jälkeen laskeutui hän olille ja nukkui muutamain
minuuttien kuluttua.
Valvoivatko hyvät enkelit hänen vuoteensa ääressä. Polvistuiko
vaikeroiva, levoton sielu, joka tarvitsi hänen apuaan?
Kun Elina heräsi, oli täysi päivä. Mutta hän nousi ja hänen täytyi
puristaa käsillään päätänsä päästäkseen oikein omaksi itsekseen...
Mitä hän oli uneksinut?... Vei aikaa, ennenkuin sai sen palautetuksi
muistoonsa.
Eikö hän ollut ollut Ermegård rouvan huoneessa? Eikö tämä maannut
vuoteessa kuolemaisillaan, ja eikö hänen ympärillään liikkunut
taulussa kuvattu vieras rouva? Kumpikaan heistä ei voinut nähdä
Elinaa, mutta hän kuuli Ermegård rouvan valittavan ja vaikeroivan,
toisen siitä olematta huolissaan.
"Joutukaa, pian on aikanne lopussa!" huusi vieras.
"Enkö ole hankkinut apua!"
"Tyttö ei tahdo!"
"Hänen täytyy!"
Silloin oli Elina näkevinään nuoren miehen lähestyvän vuodetta.
Vieras nainen heittäytyi hänen syliinsä, ja he menivät käsi kädessä
sairaan luo.
"Ermegård!" sanoi nuori mies.
Sairas katsoi häneen mitä suurimman kauhun ilmeellä.
"Täytyykö minun tunnustaa?"
"Itsestäsi on sinun se tehtävä."
"Silloin tiedän muitakin keinoja!"
Nuori mies kääntyi hänestä ja oli poissa.
Vanhus huusi ja kirkui, mutta nuori mies ei tullut takaisin.
"Minä jään tänne viimeiseen saakka!" sanoi vieras nainen.
"Minua kiusataksesi?"
"Saadakseni totuuden ilmi."
"Ei koskaan!"
"Minä en saa mitään rauhaa haudassani. Miksi minun täytyy aina olla
läheisyydessänne? Niin, siksi, että te olette ainoa, joka voitte
puhua."
"Minä kuolen sitä tekemättä."
"Voi silloin teitä ja minua!"
"Jätä minut rauhaan, onhan minulla aikaa!..."
Sana sanalta toisti Elina tämän ihmeellisen keskustelun.
Hän tiesi, että juuri häntä tahdottiin pakoittaa; mutta Ermegård
rouvaa ajatellessaan täytti hänen sielunsa sääli, ja jos hänen
sydämensä oli välinpitämätön, niin mitä hänelle merkitsi, kenelle
antoi kätensä!
Hän meni ikkunan luo ja silmäili ulos. Alhaalla seisoi Erikinpoika ja
katsoi ylös. Elina vetäytyi nopeasti takaisin... Ei koskaan, koskaan
suostu hän menemään tuon miehen vaimoksi! Ja hän heittäytyi alas
olkivuoteelle ja suli kyyneliin.
Silloin oli kuin käsi koskettaisi hänen päätänsä ja ääni kuiskaisi
hänen korvaansa: "Ole vahva, ja sinä olet saava kunnian kruunun!
Ainoastaan sinun uhrautuvaisuudessasi on meidän pelastuksemme!"
"Niin, minä tahdon olla luja", sanoi hän nousten ja kuivaten
kyyneleensä. "Tahdon voittaa tämän kummallisen vastahakoisuuden, ja
vaikka en käsitäkään syytä, teen minä kuten toiset toivovat."
Tämä ajatus vahvisti häntä, hän järjesti pikimmiten tukkansa ja
sytytti lampun. Paluumatkalla ei tapahtunut mitään häiritsevää.
Ermegård rouva lepäsi edelleen vuoteessaan. Elina muisti unensa ja
haeskeli kauhuissaan silmillään vierasta naista. Ketään ei näkynyt,
mutta vanhus ojensi käsivartensa häntä kohden ja sulki hänet syliinsä.
"Pyhä neitsyt olkoon ylistetty, olen saanut sinut takaisin! Nyt et
saa enää jättää minua!"
Vanhus ei kysellyt mitään; hän katseli ainoastaan Elinaa hätäilevän
näköisenä, ja taaskin muisti Elina unensa.
"Elina!" kuiskasi sairas.
"Tässä olen!"
"Oletko nähnyt hänet?"
"Olen, mummo!"
"Tiedätkö mistä on kysymys?"
"Niin luulen!"
"Suostutko sinä?"
"Teidän tähtenne!"
"Hän tulee ottamaan sinun nimesi!"
"Minun?"
"Aivan niin! Kutsu hänet tänne!"
Elina nousi, mutta hänen polvensa horjahtelivat, hän ei voinut
liikahtaakaan.
Samassa aukeni ovi ja Erikinpoika astui varovasti sisään. Hän meni
Elinan luo ja ojensi tälle kätensä. Elina antoi hänelle kätensä, ja
hän piti sitä omassaan, viitaten vanhukseen. Sairas näki ja katsoi
hymyillen heihin molempiin.
Silloin täytyi Elinan jälleen vapauttaa kätensä; hän tunsi
suostuvansa valheeseen.
Erikinpojan muoto muuttui, kun Elina veti kätensä pois, mutta hän
sanoi olevansa pakoitettu matkustamaan pois sen jutun tähden, joka
hänen oli nostettava tuomiorovastia vastaan. "Voisi tapahtua, että
viivyn kauemmin poissa", sanoi hän. "Mutta mitäs siitä, eipähän
täällä kukaan minua kaivanne!"
"Odotas!" huusi Ermegård rouva ja nousi kiivaasti. "Ojentakaa
molemmat minulle kätenne!"
"Hän ei tahdo!" puuskahti Erikinpoika.
"Elina!" huudahti sairas melkein vaikeroivalla äänellä.
"Ottakaa käteni, mummo!"
Sairas teki niin ja pani sen Erikinpojan käteen. "Niinpä yhdistän
teidät Jumalan ja pyhän neitsyen nimessä!" huudahti hän lujalla
äänellä. "Kirous sille, joka rikkoo liiton!"
Elina värisi, ja Erikinpoikakin oli kiusallisesti liikutettu. "Ettekö
tahdo siunata meitä?" sanoi hän.
"Kyllä, kyllä, minä teen sen!... Sinun on otettava hänen nimensä!"
"Hänen?"
"Niin, niin, puhumme siitä sitten... Häät pidetään sangen pian."
"Jos neitsyt suostuu?"
Raukka; hän oli vaipunut tuolille ja peitti päänsä käsiinsä.
"Hän on jo suostunut."
"Mutta minulla ei ole mitään!"
"Puolet kaikesta omaisuudestani on sinun!"
"Onko teillä oikeus..."
"Onko-ko minulla!... Enkö voi lahjoittaa sitä sinulle lämpimin käsin!
Voi sitä, joka koettaa minua estää!... Vietämme häät palattuasi."
"Se olisi liian suuri onni."
"Enkö ole sanonut, että tahdon valmistaa sen!" Ja vanhus ojensi
kätensä suudeltaviksi.
"Elina, saanko puhutella teitä kahdenkesken?" pyysi Erikinpoika
sitten.
Elina seurasi häntä äänetönnä.
"Tämä yhdistys on teistä vastenmielinen?"
"Tottelenhan minä!"
"Tiedättekö, että olen Ermegård rouvan tyttärenpoika?"
"Miksi ette sitten kanna hänen nimeään?"
"Tätä juuri pyydän teitä ottamaan selville. Hän kieltäytyy sanomasta
sitä minulle."
"Kyllä teen mitä voin."
"Tahdotteko myös koettaa kiintyä minuun?"
"Kyllä, tahdon!"
"Tietäisittepäs, kuinka suuresti teitä rakastan!"
"Tahdon koettaa, että ansaitsisin sen."
"Ojentakaa minulle kätenne!"
Elina ojensi ja toinen suuteli sitä hellästi.
"Pahastutteko, jos en annakaan sitä pois?"
Elina käänsi päänsä pois vastaamatta mitään.
"Jos pyytäisin, antaisitteko minulle suukkosen?"
"Jos vaaditte", vastasi Elina alistuvasti.
"Ei, Elina, en vaadi mitään, mutta lupaan sitä vastoin viipyä poissa,
kunnes olette ehtinyt tottua ajatukseen, että kuulutte miehelle, jota
sydämenne ei ole valinnut."
Hän piti sanansa ja lähti seuraavana päivänä.
Ermegård rouva toipui tämän asiain käänteen johdosta nopeasti
sairaudestaan. Hänen ainoana ajatuksenaan oli häiden valmistaminen;
häitä hommasi hän aivan kuumeisella kiihkolla. Elina ei uskaltanut
tehdä vähäisintäkään vastaväitettä. Ermegård rouvasta muuten oli
talon ankara järjestys höltynyt hänen sairautensa aikana, mutta nyt
otti hän isännyyden ohjat itse käsiinsä, ja niin linnanvartia kuin
kaikki palvelijat vapisivat pian hänen vihaansa. Saattoi hyvin sanoa,
että hän piti paljasta miekkaa kädessään ja löi, missä vain löysi
jotakin muistutettavaa.
Ajan oloon saapui Erikinpojalta kirjeitä, joissa kerrottiin kaikista
niistä esteistä, joita oli ilmestynyt hänen tielleen. Oli tahdottu
vetää asia hengellisen tuomioistuimen eteen, mutta laki sanoo:
"Jollei piispa tahdo talonpojalle oikeutta tehdä, niin olkoon
talonpojalla oikeus valittaa kuninkaalle", ja sillä perusteella oli
Erikinpoika vihdoinkin onnistunut saamaan asian siirretyksi maallisen
tuomioistuimen eteen.
Kirjeet päättyivät moniin tervehdyksiin Ermegårdille ja Elinalle;
erikseen viimeksimainitulle ei hän kirjoittanut.
Tähän saakka ei Ermegård rouva ollut sallinut vähimpiäkään muutoksia
vanhassa sisustuksessa. Nyt peitätti hän lattiat matoilla ja
ripustutti tapetit seinille. Kallisarvoisia verhoja hankittiin
useihin huoneihin, ja jokaisen esineen tultua paikalleen oli kuin hän
olisi maksanut osan velastaan.
Elina otti osaa työhön kuten muutkin. Hän ajatteli kaikista vähimmin
sitä, että hommattiin hänen tähtensä, ja kuitenkin koetti hän kaikin
voimin mukautua siihen ajatukseen, että hänestä tulisi Erikinpojan
vaimo. Mutta yhtä suurella mielenkiinnolla kuunteli hän kaikkia
huhuja sodasta ja kertomuksia, että herra Åke Hannunpoika oli saanut
Örebron läänityksekseen.
* * * * *
Oli kulunut useita kuukausia saapumatta mitään tietoja Erikinpojasta,
mutta Ermegård rouva arveli, että oikeusjutun voittaminen
tuomiorovastia vastaan oli pulmallinen asia, joka vei paljon aikaa.
Mutta häät oli vietettävä Ettakissa kohta hänen palattuaan, ja siellä
tehtiin työtä yötä ja päivää, pyhäisin ja arkisin, jotta saataisiin
kaikki valmiiksi. Ermegård rouva ei suonut mitään lepoa itselleen
eikä muille; oli sellainen kiire, kuin olisi ollut hengen hätä
käsissä.
Eräänä aamuna herätti hän palvelijattarensa aikaisemmin kuin
tavallista. "Pian, riennä kutsumaan neitsyttä!" sanoi hän.
Elina ei hidastellut kutsua noudattaessaan.
"Tänään hän tulee!" huusi vanhus häntä vastaan. "Näin hänet niin
selvään kuin nyt näen sinut!"
Morsian kalpeni huomattavasti.
"Eikö se ilahuta sinua?" kysyi vanhus loukkautuneena.
"Rakas mummo!"
"Sinä et ole kuten minä joka hetki rukoillut madonnaa, että tämä
siunattu päivä koittaisi!"
"En, sitä en ole tehnyt."
"Sinä näet minun levottomuuteni ja hätäni, mutta sittenkin sinä
voisit rikkoa lupauksesi?"
"En koskaan! Olipa sen pitäminen kuinka raskasta tahansa."
"Mutta se ei saa olla raskasta, sinun täytyy tehdä se omasta vapaasta
tahdostasi."
"Niinhän minä teenkin!"
"Mene sitten heti ja pukeudu morsiameksi."
"Nyt? Tänään? Ennenkun hän on tullut?"
"Hän kyllä tulee!... Kuules, kuules! Hän tulee jo! Katsos vain, eikö
se ole hän!"
Elina riensi ikkunaan. "Muutamia linnamiehiä!" sanoi hän.
"Enkö sitä jo tiennyt; he tulevat ilmoittamaan edeltäpäin."
"Minä menen heti."
"Ei, antaa heidän tulla tänne sisälle! Tahdon itse ottaa vastaan
iloisen viestin."
Kohta sen jälkeen astuivat miehet sisään. He pysähtyivät kaikki oven
suuhun, hämillään pyöritellen lakkejaan. Mitään iloa ei heistä juuri
voinut eroittaa.
"No!" huusi Ermegård rouva. "Mitä tuotte?"
"Huonoja uutisia."
"Onko juttu hävitty?"
"Siitä ei ole tullut mitään!"
"Kuinka niin?"
"Hän, Antero Erikinpoika, on poissa!"
"Poissa?"
"Hän oli jo kateissa meidän saapuessamme kaupunkiin."
"Muutamat sanovat, että piru on hänet vienyt."
"Toiset taasen, että hänet on heitetty johonkin luostarin komeroon."
"Tai että he ovat ottaneet hänet hengiltä."
"Ainakin leikanneet kielen hänen kurkustaan."
"Tai pistäneet puhki hänen silmänsä."
He olisivat saaneet jatkaa kuinka kauan tahansa, linnanrouva ei olisi
heitä keskeyttänyt.
Elina viittasi miehiä menemään.
Ermegård rouva istui pystyssä vuoteellaan. Kädet olivat nyrkissä ja
huulet lujasti puristuneet yhteen. Pelästynyt tyttö tahtoi saada
hänet laskeutumaan pitkäkseen, mutta hänen jokainen jäsenensä oli
kuin jäätynyt, niitä oli mahdoton saada taipumaan.
Hurskas lapsi kietoi käsivartensa hänen kaulaansa, hyväili ja
lämmitteli häntä suudelmillaan. Vihdoin alkoi tajunta palata, ja
kalpeilla kasvoilla häivähti tumma puna.
"Minä tahdon ripittäytyä!" sanoi hän nopeasti. "Ja sinä saat olla
läsnä. Mutta heti, heti!"
Pater Anselm oli muuan niitä harvinaisia pappeja, jotka yhtä vähän
tunkeutuvat ihmisten luottamukseen kuin vaativat rippiä. "Jollei se
tapahdu vapaasta tahdosta, ei sillä ole mitään arvoa!" oli hänellä
tapana sanoa. Hän näki kyllä, että Ermegård rouvalla oli raskas
taakka omallatunnollaan. Sen oli hän kuullut myös edeltäjältään,
jonka kuolinvuoteen ääressä hän oli istunut ja joka oli pyytänyt
häntä olemaan kärsivällinen linnanrouvaa kohtaan.
Kun nyt Elina tuli häntä kutsumaan, kohotti hän kiitollisena kätensä
taivasta kohden ja huudahti:
"Herra olkoon kiitetty ja ylistetty!"
Kun he yhdessä astuivat huoneeseen, makasi vanhus ummessasilmin,
mutta rinta kohoili verkkaan.
Kappalainen laski hiljaa kätensä hänen kädelleen.
"Niin, minä olen suuri syntinen", sanoi vanhus katsoen pappiin. "Te
olette kyllä tiennyt sen jo kauan!"
"Syntisiä olemme kaikki!"
"Olin aikonut viedä salaisuuteni mukanani hautaan, mutta nyt tunnen,
että minun täytyy puhua... Minut naitettiin sangen nuorena miehelle,
jota en voinut rakastaa... Hän vaivasi minua mustasukkaisuudellaan
ja toi minut tänne... Minulla oli niin ikävä, että luulin tulevani
hulluksi. Kun synnytin tyttären, nuhteli hän minua nuhtelemistaan
siitä, etten ollut antanut hänelle poikaa, ja hän kielsi minua lasta
itse imettämästä... Suru sen johdosta oli vähällä minut surmata..."
"Jatka, tyttäreni! Jumala kuulee sinua!" sanoi kappalainen lempeästi.
"Lapsuuteni kodissa olin viime vuosina saanut opetusta kukkashoidossa
eräältä samanikäiseltä, mutta aatelittomalta nuorukaiselta, joka
oli saanut kasvatuksensa vieraissa maissa. Eräänä päivänä sanoi
herrani ja isäntäni minulle, että hän oli ottanut puutarhurin,
joka oli luvannut, jos sai repiä maahan vanhan tallirakennuksen
linnan edustalla, laittaa sen paikalle puutarhan. 'Siinä on jotakin
sinulle', sanoi Ficke herra. 'Erittäinkin kun puutarhuri on nuori
ja kaunis mies.' -- Minä en viitsinyt vastata, ja kesti useita
viikkoja, ennenkuin menin alas puutarhaan. Mutta ikkunasta näin,
kuinka siellä työskenneltiin. Kurt, sen uusi puutarhuri sanoi
nimekseen, oli innokkain kaikista... Lopulta maltoin tuskin koskaan
poistua ikkunasta. Olin tuntenut hänet entiseksi opettajakseni,
ja minä ymmärsin, että hän oli rakkaudesta minuun antautunut niin
vaatimattomaan ammattiin... Vierähti vuoden verran ennenkuin olimme
tuntevinamme toisiamme. Sitten tuli Ficke herra sairaaksi. Minä
olin alituiseen hänen luonansa, ja pikku tyttöni oli mukana...
Saadessani pitää lapseni ja samoin tietäessäni, että maailmassa oli
ihminen, joka oli luopunut kaikista eduista ainoastaan saadakseen
elää läheisyydessäni, olin melkein onnellinen. Ficke herra näki
sen ja oli mustasukkainen omalle lapselleen. Heti parannuttuaan
vei hän tytön pois. Se oli hemmoiteltu piloille, sanoi hän,
eikä sitä sentähden saanut kasvattaa kotona. Surin niin, että
luulin menettäväni järkeni... Silloin heräsi mielessäni ajatus,
jonka torjuin halveksien, jonka ylpeyteni tuomitsi, mutta joka
palasi, palasi yhä uudestaan. Vihjaisinko hänelle, herralleni,
että läheisyydessäni oli joku, joka rakasti minua? Tiesin, että
sanakin siihen suuntaan saattaisi hänet vimmoihinsa, mutta minä en
vaiennut pelosta, minä tahdoin, että hän saisi aiheen luulla minun
vastaavan tähän rakkauteen. Niin ei silloin ollut laita... Mutta
siitä pitäen oleskelin minä paljon puutarhassa ja otin osaa kasvien
hoitoon, ja kun tuli talvi, olin palvelijattarieni kera mukana
puhdistamassa siemenlajeja. Kurt kertoi kasveista monia uskomattomia
asioita, emmekä me väsyneet koskaan kuulemaan. Ihme kyllä, ei Ficke
herran päähän pälkähtänyt koskaan olla mustasukkainen, ja minä
lykkäsin tunnustukseni päivästä päivään. Niin kului kaksi vuotta.
Epätoivokseni tunsin, että Kurt kävi minulle rakkaammaksi päivä
päivältä, ja minä toivoin, että hän unhoittaisi sen kunnioituksen,
mihin hän olisi velvollinen minua kohtaan, tunnustaisi rikollisen,
syntisen rakkautensa ja antaisi aiheen karkoittaa hänet pois ja
ilmoittaa Ficke herralle. Mutta hän vältti minua aivan kuin olisi
ymmärtänyt ajatukseni. Minä aloin pelätä, että hänen sydämensä oli
kiintynyt toiseen. Oi, kuinka kärsin!"
Ermegård rouva oli puhunut keskeyttämättä, nyt veti hän syvään
henkeään.
"Levähtäkää!" sanoi kappalainen. "Rasitatte itseänne aivan yli
voimien."
"En", vastasi vanhus. "Nyt täytyy sen tapahtua; huomenna en voi
enää..." Ja hän jatkoi:
"Herrallani oli toisinaan tapana käydä metsällä. Eräältä
metsästysretkeltään palasi hän kuoliaaksi ammuttuna. Viimeisessä
katseessa, jonka hän loi minuun, kuvastui mustasukkaisuus, ainoastaan
mustasukkaisuus. Hautauksen jälkeen sulkeuduin minä huoneeseeni...
Kolmeen kokonaiseen kuukauteen en nähnyt muita kuin palvelijattareni,
mutta joka päivä tuotiin minulle uusia, tuoreita, valkoisia kukkia,
ja minä tiesin mistä ne tulivat. Hänen hiljainen rakkautensa
lämmitti sydäntäni! Hän oli ennen puhunut kukkaskielestä, ja minä
koetin ymmärtää sitä omin päin. Minä ihmettelin, ettei hän koskaan
lähettänyt minulle punaisia. Tiesin tosin, että ne merkitsivät
rakkautta, mutta jos hän todellakin rakasti, kuinka saattoi hän siitä
niin kauan vaieta? Vihdoin eräänä päivänä löysin valkoisten liljojen
keskeltä heleänpunaisen ruusunnupun. Silloin suututti minua hänen
rohkeutensa, mutta sydämeni sykki ilosta. Seuraavana päivänä olivat
kaikki kukat punaisia, ainoastaan punaisia. Niin jatkui kokonaisen
viikon... Ylpeys ja rakkaus taistelivat povessani, mutta vielä
kerran voitti edellinen. Minä lähetin kukat takaisin ja sanoin,
etten tahtonut niitä enää saada. Olin jättänyt synkän suruhuoneen,
ystävät ja sukulaiset kävivät luonani... Pikku tyttäreni jäi luokseni
muutamiksi viikoiksi, mutta hänen isänsä tahdon mukaan suostuin
lähettämään hänet kasvatettavaksi muualle, kunnes hän täyttäisi
kaksikymmentä vuottaan -- hän oli nyt ainoastaan nelivuotias. Olin
vielä nuori, ainoastaan kuudenkolmatta vuotias. Minua kehoitettiin
vaihtamaan tämä yksitoikkoinen elämä iloisempaan, Tukholmassa tai
missä muualla tahansa... Minä epäröin. He eivät hellittäneet,
ja minä melkein lupasin tulla, sitten kun suruaika oli lopussa.
Vielä en ollut häntä nähnyt jälleen, en ollut kertaakaan ollut
puutarhassakaan, ja kuitenkin pyöri hän yhä ajatuksissani, ja minä
kuuntelin halukkaasti mitä palvelijattareni kertoivat hänestä...
Hänellä oli paljon kirjoja, joita hän luki, hän kirjoitteli usein
ja ahkeraan, ja välillä oli hän puutarhassa, jossa kaikki kasvoi
ja rehoitti niin ihmeellisesti hänen käsissään. Joka päivä oli
minulla tuoreita hedelmiä pöydälläni; lähestyi syksy, ja nuoret puut
kantoivat ensimäiset hedelmänsä. Olin varma hänen rakkaudestaan,
varma siitä, että hän alituiseen ajatteli minua! Minulle oli
jotakin uutta siinä, että tiesin minua rakastettavan niin jalosti,
niin uhrautuvasti, ja minä tahdoin nauttia siitä niin kauan kuin
mahdollista... Sitä paitsi minua peloitti nähdä häntä jälleen... Eikö
rohkeus pettäisi?
"Palvelijattareni, Pirkitta, sanoi eräänä päivänä: 'Se Kurt ei
sitten ole ollenkaan muihin ihmisiin.' -- 'Kuinka niin?' kysyin
minä. -- 'Nuori mies elää aivan kuin erakko, mutta on se painanutkin
häneen leimansa!' -- 'Onko hän sairas?' -- 'Sanotaan, että hän
suree jotakin.' -- Kuinka minun sydämeni sykki! Minä en uskaltanut
kysellä enempää, mutta Pirkitta jatkoi: 'Kappalainen, jonka kanssa
hän yksistään seurustelee, on sanonut, että hänen terveytensä tähden
täytyy lähteä täältä.' Ja minä olin ajatellut ainoastaan itseäni!...
Nyt tunsin, että rakastin häntä yli kaiken muun ettenkä voisi
koskaan suostua eroon... Jospa voisin mennä alas puutarhaan! Mutta
se olisi minun puoleltani lähentelemistä, joka voisi hänet saada
uskomaan, että... Ei... minä en tahtonut, en voinut mennä... Eräänä
päivänä tuli Pirkitta luokseni ja sanoi, että Kurt pyysi puhutella
minua. Minä hämmennyin niin, että vastasin: 'Ei nyt, jonakin toisena
päivänä.' Pirkitta meni, mutta tuli kohta itkien takaisin ja sanoi,
että Kurt tuli pyytämään eroaan, hänen täytyi lähteä matkalle
muutaman päivän kuluttua. 'Pyydä häntä tulemaan sisään', sanoin minä
vavisten.
"He olivat oikeassa, hän oli suuresti muuttunut, mutta vähemmän
nöyrä kuin ennen. Hän puhui melkein kuin vertaiselleen, kun hän
sanoi minulle, että oli päättänyt muuttaa, mutta hankkinut toisen
sijalleen, ja hän toivoi, että olisin tyytyväisempi äskentulleeseen
kuin olin ollut entiseen. Hän olisi voinut puhua kuinka kauan
tahansa, minä pidin silmällä vain sitä, ettei hän kohottanut
kertaakaan silmiään lattiasta. 'Minä en tahdo, että lähdette,
Kurt', sanoin ojentaen hänelle käteni. 'Minun täytyy!' vastasi hän
tarttumatta käteeni ja kohottamatta katsettaan. -- 'Miksi teidän
täytyy?' -- 'Heikon terveyteni tähden!' -- 'Eikö se ole tekosyy?' --
'Kenties'! -- 'Ettekö tahdo sanoa minulle oikeaa syytä?' -- 'Sitä
en voi'. -- Minä näin, kuinka hän kiusautui, mutta minä tahdoin
pakoittaa hänet ilmaisemaan itsensä, se antaisi minulle takaisin
rohkeuteni, ja sentähden sanoin houkutellen: 'Oletteko vihainen
minulle?' -- 'Palvelija ja hallitsijatar!' vastasi hän kumartaen.
-- Hän ei siis aikonut esiintyä puuttuvalla kunnioituksella, mutta
minulla oli useampiakin kiihoituskeinoja: 'Pelkäsin, että olisitte
pannut pahaksenne, kun lähetin teille ne punaiset ruusut takaisin.'
-- Hän punastui hieman, se sattui!... 'Ymmärsin sitten, että se oli
liian aikaista', sanoi hän. 'Mutta ne olivat kaikki niin tuoreita
ja tuoksuavia, ne punaiset ruusut. Minä luulin, että kun aurinko ja
lämpö on niitä houkutellut esiin niin suurin joukoin, täytyi niiden
teille antaa suurimman ilon... ja teillähän on ollut niin vähän iloa
elämässänne.' -- Nyt ymmärsin sen, mistä minulla tähän asti oli
ollut ainoastaan himmeä aavistus, ettei häntä ollut tuonut Ettakiin
ainoastaan rakkaus, vaan myöskin suuri sääli, -- sääli minua kohtaan!
-- 'Sanokaa minulle, mikä mieltänne painaa!' pyysin innokkaasti ja
ojensin hänelle jälleen käteni. -- 'Jos kerran tapaamme toisessa
maailmassa toisemme, ei se ole teitä loukkaava.' -- 'Eihän se tee
sitä nytkään!' huusin minä aivan poissa suunniltani. -- 'Älkää minua
kiusatko!' sanoi hän ja nousi. 'Tahdon mielelläni, että muistaisitte
minua suopeudella. Hyvästi, Herra teitä suojelkoon!' -- Nyt vasta
yhtyivät katseemme; hänen silmänsä olivat kyyneliä täynnä, ja minä
luin niistä rakkauden vakuutuksen. -- Hän meni, mutta minä en voinut
hillitä itseäni!... Tunsin, etten voinut elää ilman häntä... Eikä
minulla ollut ketään, kenen kanssa neuvotella.
"Hieman toinnuttuani lähetin noutamaan kappalaista. Puhuin Kurtista,
ja hänen välttelevistä vastauksistaan ymmärsin, että tämä oli uskonut
hänelle salaisuuden -- 'Tiedän sen jo!' keskeytin kärsimättömästi.
'Hän rakastaa!' -- 'Niin, kovaksi onneksi!' -- 'Ei, sillä minä
rakastan myös häntä!' Ja nyt kerroin hänelle, kuinka tämä rakkaus oli
kasvanut kasvamistaan, kuinka olin koettanut sitä vastustaa, mutta
viimeinen kohtauksemme oli minulle osoittanut sen mahdottomaksi.
-- 'Mikä on tarkoituksenne?' kysyi pappi. -- 'Mennä hänen
kanssansa naimisiin heti suruvuoden loputtua.' -- 'Mutta ajatelkaa
nimeänne, sukulaisianne!' -- 'Minä en välitä mistään muusta kuin
rakkaudestani!'-- Mitä Kurt ajatteli, en tiedä, mutta kun hän painoi
minut rintaansa vasten, tuntui minusta, kuin olisin löytänyt sataman,
josta eivät mitkään surut minua saavuttaisi.
"Kymmenen kuukautta suruvuodesta oli kulunut. Päätettiin, että Kurt
matkustaisi vieraihin maihin jälellä oleviksi kahdeksi kuukaudeksi,
ja kun hän tulisi takaisin, vihittäisiin meidät suurimmassa
salaisuudessa linnan kappelissa. Kukaan ei saanut tietää meidän
yhdistyksestämme, Kurt itse ehdotti sitä, ja minä suostuin... Kuinka
minä surin hänen ollessaan poissa! Pelkäsin, että hän kuolisi enkä
minä saisi nähdä häntä enää koskaan. Kappalainen ehdotti, että
minä matkustaisin häntä vastaan ja meidät vihittäisiin pienessä
maakirkossa, jossa hänen veljensä oli pappina. Minä suostuin ilolla
ja kirjoitin Kurtille. Kaikki kävi laskujen mukaan; minusta tuli
hänen vaimonsa! Kuinka onnelliset olimme!... Ja kun tulimme tänne,
oli ihmeellinen nautinto hiipiä kohtaamaan toisiamme. Useimmiten
tapahtui se kappalaisen luona. Hän oli hellä isä, joka iloitsi
lastensa onnesta. Muutamia kertoja otti hän puheeksi, että meidän
pitäisi julaista yhdistyksemme, mutta kun Kurt näki, etten ollut
siihen halukas, hylkäsi hän ehdotuksen.
"Vuoden kuluttua sai Kurt kovan yskän, se kiihtyi nopeasti, ja
kymmenen kuukauden avioliiton jälkeen olin minä leski toisen
kerran. En tiedä, mitä nyt tapahtui ympärilläni. Kappalainen piti
huolta kaikesta. Kun seitsemän viikon kuluttua heräsin jälleen
tajuntaan, sanottiin minulle, että olin saanut vielä yhden tyttären,
jonka kappalainen oli antanut salaa eräälle talonpoikaisvaimolle
hoidettavaksi. Hän ei tiennyt, tahdoinko tunnustaa sen omaksi
lapsekseni. Kaikki, kaikki oli minusta samantekevää, tahdoin
ainoastaan kuolla, mutta sitä ei minulle ollut suotu. Kun nousin
jälleen jalkeille, näin, kuinka palvelijani katselivat minua
ivallisesti hymyillen. He arvasivat osaksi asian, mutta heidän
ei johtunut mieleensäkään, että olin mennyt naimisiin niin
halpasäätyisen miehen kanssa, ja vielä vähemmän, että tunnustaisin
lapseni omakseni... Sitä en tehnytkään, mutta otin hänet kotiini,
kun hän oli vasta kolmivuotias, ja minä rakastin häntä rajattomasti,
sillä hänellä oli isänsä kasvonpiirteet, mutta äitinsä ylpeä, ylväs
mieli... Minä sanoin häntä palvelijattarekseni, mutta vaadin, että
kaikkien toisten oli toteltava häntä kuin olisi hän tyttäreni...
Ja kun he eivät tehneet sitä mielellään, kävi mieleni katkeraksi
ja kovaksi. Ankarampaa komentoa ei pitänyt herra Ficke Bülowkaan;
sanottiin, että hänen leskensä oli heistä molemmista pahempi. Kaksi
tytärtäni kasvoivat ja varttuivat. Vanhempaa heistä näin harvoin,
nuorempi sitä vastoin teki mitä tahtoi, eikä minulla ollut voimaa
sanoa häntä vastaan, niin painavana tunsin syyllisyyteni.
"Kahdentenakymmenentenä syntymäpäivänään palasi Hedvig isänkotiinsa.
Hän toi mukanaan hyvän ystävänsä Anna Flemingin. Tuntui kuin
päiväpaiste olisi langennut synkkään kotiin, ja minä iloitsin
heitä nähdessäni. Mutta minä näin nuoremman lapseni, hylätyn Edela
parkani hiipivän vakoillen ympärinsä. Äskentulleet olivat vallanneet
hänen paikkansa, hänelle ei ollut enää tilaa. Paha omatunto kalvoi
minua, ja minä sanoin heille, että hän oli ollut lohdutuksenani
yksinäisyydessäni, että olin pitänyt häntä aivan kuin tyttärenäni ja
toivoin, että he tahtoisivat kohdella häntä vertaisenaan. Niin he
tekivätkin, eikä kukaan voinut olla suloisempi ja rakastettavampi
kuin hän. Hedvig kysyi minulta kerran, tunsinko Edela Kurtintyttären
vanhempia. Kenties oli juoruilu saapunut hänen korviinsa. Minä
vastasin, että he olivat yhtä hyvää sukua kuin hänenkin vanhempansa,
ja sen jälkeen ei hän enää kysellyt.
"Monia ylhäisiä herroja ja ritareita vieraili siihen aikaan Ettakissa.
Niiden joukossa oli pari Ribbingiä, molemmat kotoisin Suomesta,
oli myös ritari Juhana Maununpoika. Hän oli jalo herra, mutta
ylen vakava. Kun hän pyysi minulta Hedvigin kättä, pelkäsin minä,
että tämä vastaisi kieltävästi, mutta ilokseni ja kummakseni hän
suostuikin. Kun sanoin hänelle, etten ollut sitä odottanut, tunnusti
hän mieltyneensä toiseen mieheen, mutta ei koskaan tahtonut siitä
puhua, koska tämä mies oli aateliton. Minä ylistin hänen lujuuttaan;
hän ei suinkaan ensi kertaa saattanut minua häpeämään. Vanhempi
Ribbingeistä kosi Anna Flemingiä, ja minä näin, että ainoastaan
syntyperä esti nuoremman pyytämästä Edelan kättä. Hän tunnustikin
tunteen tälle, mutta sanoi ensin tahtovansa pyytää sukulaistensa
suostumusta. Hedvig meni naimisiin ja muutti Göksholmaan. Anna
matkusti Turkuun häitä varten. Edela ja minä olimme jälleen kahden.
Nyt vasta uskoi hän minulle, että hän oli tehnyt salaisen liiton
nuoremman Ribbingin kanssa; tämä oli sanonut, että hänen olisi
kärsivällisesti odotettava neljä vuotta...
"Suuri suru odotti minua. Hiljainen Hedvigini kuoli antaessaan elämän
pojalle. Minä otin Åken kotiin luokseni; lapsenlapseni ainakin
tahdoin itse kasvattaa. Mutta Edela ei voinut ensinkään poikaa
sietää. 'Näin hyvin, että hän tulee asettumaan tielleni', sanoi
hän... Kului neljä vuotta, mutta Ribbing ei palannut. Edela oli
poissa suunniltaan; hänelle tekivät kauppamiehet ja muut aatelittomat
monia hyviä tarjouksia, mutta ilokseni hän hylkäsi ne. Eräänä päivänä
tölmähti hän luokseni ja sanoi, että nuori Ribbing oli täällä,
mutta salaa. Tämä tahtoi häntä heti seuraamaan. He vihityttäisivät
itsensä muutamassa läheisessä kirkossa; sen jälkeen veisi hän
vaimonsa kotiinsa. Ribbing oli sanonut, että se oli ainoa keino,
jolla he voivat saada toisensa; hänen sukulaisensa eivät luultavasti
koskaan antaisi mielisuosiolla suostumustaan. Minun ainoa ja korkein
toivoni oli hyvittää Edelalle, mitä olin rikkonut häntä vastaan. En
voinut aavistaakaan, että oli kysymys petoksesta; ja niin annoin
suostumukseni."
Ermegård rouva oli tehnyt tunnustuksensa välillä vain harvoin
pysähdellen. Oli kuin koko hänen entinen elämänsä olisi vaeltanut
hänen ohitsensa ja hän ainoastaan kertonut mitä näki ja kuuli. Nyt
viittasi hän Elinaa antamaan hänelle virvoitusjuoman, joka oli
pöydällä. Tämä teki sen: "Rakas mummo, antakaa sen nyt jo riittää
täksi päiväksi!" pyysi hän.
"Teette yhtäkkiä lopun kaikista voimistanne", lisäsi kappalainen.
"Ei, ei, olen vapautunut raskaasta taakasta. Kuulkaa nyt edelleen!
Onneton lapseni matkusti, mutta hän palasi takaisin kahdeksan
kuukauden kuluttua, kurja, kadotettu olento."
Ermegård rouvan katseet harhailivat ympäri huonetta; mutta kun Elina
tahtoi osoittaa hänelle huolenpitoaan, sysäsi hän tämän luotaan ja
jatkoi käheällä vapisevalla äänellä:
"Hän tahtoi antaa minulle anteeksi, mitä olin rikkonut, ehdolla,
että hänen lapsensa tunnustettaisiin tyttärenlapsekseni ja saisi ne
edut, jotka oli häneltä kielletty. Minä sanoin hänelle, että tahdoin
tehdä mitä muuta tahansa; lapsi voisi saada taloja ja tiloja, mutta
tunnustaa tyttärenlapsekseni en häntä voinut. Silloin oli hän aivan
kuin kadonnut... Minä luulin ymmärrykseni pettävän. Lopulta sain
tietää, mihin hän oli ottanut tyyssijansa, mutta hän kieltäytyi
tulemasta minun näkyviini... Emme tavanneet enää toisiamme."
Ääni takertui kurkkuun, kesti useita minuutteja ennenkuin vanhus voi
jatkaa.
"Edela tuli joka yö luokseni", aloitti hän.
"Unessa?" kysyi kappalainen.
"Olin täysin valveilla!"
"Tuleeko hän vieläkin?"
"Ei niin usein, mutta aina samoin vaatimuksin, samoin julmin
vaatimuksin."
"Ja te kieltäydyitte yhä?"
"Minä mietiskelin yötä ja päivää, kuinka täyttäisin hänen
toivomuksensa paljastamatta itseäni. Vihdoin löysin keinon. Jos
ottaisin talooni muutaman Anna Flemingin lapsista ja naittaisin
hänet Edelan pojalle, saisi hän silloin nimen, joka oikeuden mukaan
hänelle kuului. Seuraavana yönä näyttäytyi Edela uudelleen minulle.
'En tiedä, onko teidän aikeenne kaikkinäkevälle otollinen', sanoi
hän, 'mutta tuokaa lapsi Ettakiin, antakaa hänen asua tornikamarissa,
minä valvon ja suojelen häntä. Mutta muistakaa, että tytön on
vapaasta tahdostaan mentävä hänelle; jollei hän sitä tee, pidän
kiinni vaatimuksestani. Teidän täytyy antaa hänelle nimenne, äiti,
ja jollette sitä tee, on teidän hautanne oleva yhtä rauhaton kuin
minunkin!'"
Elina oli vaipunut polvilleen ja painanut kätensä ristiin. "Hänen
äitinsä se siis on aina käynyt luonani", sanoi hän. "Nyt ymmärrän
harhailevan hengen levottoman hellyyden. Miksi ette ole sanonut sitä
minulle ennen, olisin silloin epäröimättä laskenut käteni hänen
käteensä!"
"Sanot nyt niin, kun tiedät, että hän on kuollut!"
"Ei hän ole kuollut, mummo! Sydämeni sanoo, että hän on palaava.
Silloin tahdon heti yhdistää kohtaloni hänen kohtaloonsa, jotta sinä
ja vainaja saisitte rauhan sieluillenne."
Ermegård rouva viittasi kappalaista tulemaan lähemmäksi. "Jos hän on
kuollut", sanoi hän, "tai jos minä kuolen ennenkuin hän palaa, eikö
silloin tämä tunnustus, jonka olen tehnyt, ole kylliksi?"
"Jotta teidän tyttärenpoikanne voi astua laillisiin oikeuksiinsa,
on teidän vihkitodistuksenne näytettävä. On niin ja näin, riittääkö
tämäkään, kun hän itse ei ole aviolapsi."
"Sukusiteet poistetaan avioliitolla Elinan kanssa."
"Siltä näyttää, mutta meidän Herramme ei salline narrata itseään, ja
pelkään, että viisautenne on joutuva häpeään."
"Ei mitään vaaraa!" sanoi Ermegård rouva. "Laupeudessaan ei hän
tee niin tarkkaa tiliä kanssamme; ennen kaikkea sallii hän meidän
säilyttää hyvän ja kunniallisen nimemme."
"Ajatelkaa tarkoin mitä teette, neitsyt", sanoi kappalainen Elinalle;
"on kysymys elämänne onnesta!"
"Tahdotteko häntä kiellellä?" huusi Ermegård rouva.
"Ainoastaan varoittaa, erittäinkin, jos teidän sydämenne ei olisi
vapaa."
"Se on vapaa!" vastasi neitsyt väristen.
"Älkää pettäkö itseänne!"
"Elina!" huudahti Ermegård rouva. "Älä kuuntele häntä, hän tahtoo
vetää sinut pois minusta."
"Sitä ei tee mikään maailmassa!"
"Minä olen tehnyt ainoastaan velvollisuuteni", vastasi kappalainen.
Ermegård rouva oli oikeassa, kun hän sanoi heittäneensä raskaan
kuorman hartioiltaan. Hän sai uusia voimia, uutta nuorteutta, ja hän
sanoi nyt samoin kuin Elinakin:
"Hän ei ole kuollut!"
Tähän aikaan teki Åke Hannunpoika maankuulun retken Anholtin saarelle
Kattegattiin, mistä ritari palasi tuoden runsaan saaliin porvarien
sinne viemiä kalleuksia. Ermegård rouvalle saapui kirjeitä sekä
valtionhoitajalta että Trotte Maununpojalta. He onnittelivat häntä
siitä, että hänellä oli niin urhoollinen sukulainen, jonka tähden
hänen omakin nimensä tuli säilymään jälkimaailmalle, ja molemmat
sanoivat, ettei maassa ollut suurempaa sankaria ja jalompaa ritaria.
Nämä iloiset viestit, jotka niin imartelivat hänen ylpeää mieltään,
ja varmuus siitä, ettei Elina pettäisi lupauksiaan, näyttivät vanhan
rouvan palauttavan terveyteensä ja voimiinsa. Sama sitkeä joustavuus,
joka säilyi hänen tahdossaan, oli levinnyt hänen ulkonaiseenkin
ihmiseensä.
Ermegård rouva paisui ylpeydestä. Hän sanoi, että Åke oli häneen, ja
mietiskeli mielessään, kenen ylen ylhäisen neitsyen kanssa naittaisi
hänet. Tuskin kukaan näytti ansaitsevan sitä arvoa. Alistuvasti
kuunteli Elina puhetta siitä, mutta se kirveli sydäntä.
"Örebron linnan läänitys antaa hänelle oikeuden kohottaa katseensa
korkealle", sanoi Ermegård rouva, "ja jollei Svante Niilonpoika olisi
jo naittanut pois kaunista tytärpuoltaan, olisi Åke saanut kosia
häntä".
"Mutta hän oli hyvin nuori."
"Entä sitten, kukaan ei ole kyllin nuori ja kaunis niin uljaalle
ritarille kuin minun Åkelleni."
"Te sanoitte kuitenkin minulle..."
"Mitä niin?"
"Että ikäeroitus hänen ja minun välillä..."
"Ahaa, kadutko jo?"
"En, mummo, mutta..."
"Sitä paitsi ei Åke ole koskaan ajatellut sinua, ja sinä olet
luvannut uskollisuutta toiselle."
"Niin olen!"
Niin pian kuin Elina pääsi kuulemasta Åkesta puhuttavan,
saattoi hän pitää kurissa ajatuksensa ja tunteensa: silloin oli
velvollisuudentunto peräsimessä ja päivä meni kuin pieni pursi
tyynessä vedessä. Mutta kun ajattelematon vanhus tuli ja alkoi pitää
ylistyspuheitaan Åke herrasta tai kun kansan kesken puhuttiin hänen
erinomaisesta rohkeudestaan, silloin alkoivat hyrskyt heitellä pientä
purtta, peräsin viippui sinne ja tänne, ja hyvät päätökset olivat
tiessään.
Ermegård rouva oli useita kertoja kirjoittanut Skaraan tiedustellen
Erikinpoikaa, mutta ei ollut kuullut hänestä mitään. Ingristäkään
ei hän voinut saada mitään tietoa, molemmat olivat kadonneet
jäljettömiin.
Kolmisen viikkoa myöhemmin, varhain aamulla, nähtiin suurten,
kömpelöiden vaunujen ajavan pihaan, ja Skaran tuomiorovasti pyysi
puhutella jaloa Ermegård rouvaa.
Tämä avautti äskettäin sisustetut huoneet ja meni heti ottamaan häntä
vastaan.
Monien molemminpuolisten kohteliaisuuksien jälkeen tulivat he
tuomiorovastin käynnin tarkoitukseen.
"Tiedätte kai, jalo rouva", sanoi rovasti, "sen häväistyksen, jota
teidän väkenne on minulle hankinnut?"
"Ei, minä en tiedä mitään!"
"Eräs lailliseen muotoon laadittu testamentti on kiihoittanut
muutaman ahnaan talonpojan hyödynjanoa, niin että hän katsoo enemmän
omia etujaan kuin lapsensa ikuista autuutta."
"Onko sellainen mahdollista!"
"Saattaisin hyvin luulla teidät kaikesta tietämättömäksi. Mutta
mies, jonka teitä on kiittäminen kaikesta, tahtoo heittää varjon
minun ja koko tuomiokapitulin ylle, mutta se on tehty tyhjäksi
Herran ihmeellisestä armosta ja rikollinen on pantu varmaan
talteen... Nyt on kuitenkin laita niin, että me kirkon miehet annamme
mielellämme armon käydä oikeuden edellä, ja minä olen tullut tänne
kysymään teiltä, jalo rouva, toivotteko erityisemmin, että syntinen
armahdetaan."
"Otaksun, että teidän armonne puhuu Antero Erikinpojasta."
"Muistaakseni hän nimittää siten itseään."
"En tiedä mitä hän on rikkonut, mutta suuresti hänet on täytynyt
viedä harhaan, sillä kenelläkään ei ole niin vilpitöntä tahtoa tehdä
oikein kuin hänellä. Olen sangen kiitollinen teidän armonne hyvästä
lupauksesta päästää hänet vapaaksi. Muuten olisi minun ollut pakko
pyytää tyttärenpoikaani, Örebron linnan päällikköä, jaloa ritaria,
herra Åke Hannunpoikaa toimittamaan hänet vapaaksi, ja hän olisi
kyllä tehnyt sen, vaikkapa siihen olisi tarvittu asevoimaakin."
Tuomiorovasti oli joutunut sangen hämilleen, jalo rouva oli
menetellyt liian rutosti. Mihin hän oli aikonut monien mutkien
jälkeen suostua, sen oli rouva vanhus heti pitänyt ratkaistuna asiana
ja heittänyt hänen jalomielisyytensä sisimmän perusteen hänelle
vasten kasvoja kuin minkäkin hansikkaan.
Nyrkkioikeuden ajat eivät olleet vielä menneet. Yksityisiä riitoja
ratkaistiin miekalla, eivätkä hyökkäykset luostareihin ja kirkkoihin
kuuluneet tavattomuuksiin. Jos Åke herra olisi tehnyt jutun Antero
Erikinpojan katoamisesta, olisi tuomiokapituli joutunut suuriin
ikävyyksiin. Kunnianarvoisa isä ei kuitenkaan tahtonut heti antaa
myöten, se olisi näyttänyt tappiolta. Sentähden sanoi hän hymyillen:
"Siunatulla kirkollamme on, paitsi Jumalan ja pyhän isän suojelusta,
monta puolustajaa maassa. Olin luullut, että jalo ritari hänkin
kuuluisi niihin."
"Ei, jos on kysymys vääristä teoista!"
"Eikö äidin pidä ottaa veitsi lapsen kädestä, jos tämä tahtoo
haavoittaa häntä sillä?"
"Kyllä, mutta..."
"Niin tässä on tapahtunutkin. Kirkko antaa rakastavaisesti anteeksi,
mutta pitää silmällä sitä, joka on rikkonut..."
"Mitä teidän armonne tarkoittaa?"
"Että jos kirkko onkin antanut anteeksi ensimäisen harha-askeleen,
rankaisee se toisen sitä ankarammin."
"Ymmärrän."
"Ja kirkolla on pitkät käsivarret."
"Sanon sen kyllä hänelle."
"Mitään muuta en tahdokaan", sanoi hurskas pappisvaltias nousten.
"Ei suinkaan teidän armonne aio vielä lähteä? Ettak ei ole niin
vieraanvaraton kuin se kenties loitolta katsoen näyttää."
"Jos niin on, viivähdän mielelläni!"
Ja hän antoi uudelleen painavan ruumiinsa vaipua niihin pehmeihin
tyynyihin, joilla tuoli oli peitetty, ja virkkoi syvästi huoaten: "Me
kirkon miehet olemme olemassa ainoastaan muita palvellaksemme."
Hurskas isä ei ollut suinkaan kylmäkiskoinen pöydän nautinnoille. Hän
noudatti halulla kutsua, tervehti alentuvasti kappalaista ja piteli
kauan Elinan kättä omassaan, jupisten jotakin siitä ilosta, jota hän
tunsi nähdessään niin hurskaan neitsyen.
Pöytä notkui hopeavatien alla, ja ruokalajien paljous vakuutti
pappisvaltiaalle, että hän vieraili rikkaassa talossa. Mutta niinpä
hän osoittikin, että hän oli siihen tottunut.
Ateriaa höystettiin vilkkaalla keskustelulla, jolloin pääasiallisesti
puhui vieras. Kuten tavallista oli, alotti hän ylistämällä ruokaa ja
perhe-elämän onnea, jonka näkeminen aina ilahutti pappia, vaikkei
hänelle itselleen sitä suotukaan... Kuta enemmän viiniä ja olutta hän
sitten nautti, sitä korkeammalle kohosi tunnelma, ja aterian lopulla
leijaili rovasti ylhäällä pilvissä ja ojensi sieltä siunaten kätensä
langenneen ihmiskunnan ylitse.
Mutta tällä kertaa kova onni potkaisi tuomiorovastin suinpäin alas
toisten syntisten ihmisten joukkoon.
Ovi aukeni äkkiä ja Erikinpoika astui sisään.
Ilo, hämmästys, suuttumus, toiveiden pettymys olivat ne vaihtelevat
tunteet, joita hänen näkemisensä herätti. Ermegård rouva meni
malttinsa säilyttäen häntä vastaan, ja vaikkei vanhus tuomiorovastin
tähden voinutkaan avata syliään, näki nuori mies ilosta säteilevistä
silmistä, kuinka tervetullut hän oli. Hänen silmänsä etsivät Elinaa.
Tosin tämä hieman kalpeni, mutta puristi lämpimästi hänen ojennettua
kättään.
Kappalaisen tulotervehdys oli mitä vilpittömin. Hän sulki hänet
syliinsä ja kiitti Jumalaa.
Tuomiorovasti oli seissyt mykkänä katselijana. Viini ja voimakas
aamiainen olivat jossain määrin häntä herpaisseet; hän ei ollut
oikein varma, eikö Erikinpoika kenties ollut saanut vapauttaan hänen
suostumuksestaan.
Tämä poisti häneltä pian kaikki epäilykset.
"Tällä kertaa voititte te, voititte viekkaudella ja petoksella!"
huudahti Erikinpoika kääntyen tuomiorovastiin. "Seuraavalla kerralla
voitan minä!"
Kiukku melkein vääristi tuomiorovastin kasvot, ja se hymyilevä ilme,
jota hän koetti näytellä, ei suinkaan häntä kaunistanut.
"Näen surulla, etten ole onnistunut parhaissa tarkoituksissani",
sanoi hän ottaen Ermegård rouvalta jäähyväiset.
Nyt ei enää koetettukaan häntä pidättää, ja pian nähtiin vanhojen
vaunuromujen lähtevän jälleen tiehensä.
Kohtaus tuomiorovastin kanssa antoi Ermegård rouvalle ajattelemista
moniksi päiviksi. Hän ei ollut koskaan ollut papeille oikein
suosiollinen, mutta nyt hän oli vielä vähemmän kuin ennen.
Erikinpoika oli odottanut, että häät heti vietettäisiin, mutta hän
oli liian ylpeä muistuttaakseen saamastaan lupauksesta. Elina oli
ystävällinen ja osanottavainen, kuunteli melkein hartaudella, kun hän
puhui, ja koetti sovittaa vastauksensa parhaimmiten hänen mielikseen.
Jos hän pyysi laulamaan ja soittamaan, teki Elina sen heti, mutta
jos hän katsoi häneen rakkaudesta uhkuvin katsein, silloin loi Elina
punastuen katseensa maahan.
Eräänä päivänä pani Ermegård rouva heidän eteensä asiakirjan, jonka
oli saanut Turun raadilta. Se oikeutti Antero Erikinpojan, mentyään
avioliittoon Elina Ribbingin kanssa, ottamaan hänen sukunimensä;
siten tuli uusi sukuhaara alkamaan hänen kauttansa.
"Ja nyt, rakas lapseni", sanoi vanha rouva, "nyt vietämme häänne
upeudella ja ilolla!"
"Ja minä, kiittämätön, kun olen valittanut kohtaloani!" huudahti
nuori mies. "Olihan se minulle lahjoittanut paljon suuremman onnen
kuin olen odottanutkaan!"
Elina koetti hänkin olla iloinen, ja vaikkei hän ajatellutkaan
tulevaa liittoa myrskyisellä ilolla, kuten Erikinpoika, niin ei hän
sitä ainakaan pelännyt. -- Ermegård rouva lähetti kutsukirjeitä
laajalle ympärinsä, ja muuan sellainen lähetettiin myös Åke herralle
Örebrohon. Se kohtasi hänet kuin salama kirkkaalta taivaalta. Hän
satuloitsi heti hevosensa, ja ainoastaan uskollisen Lassi Juuttinsa
seuraamana lähti hän matkalle.
Viisi päivää ennen määrättyä hääpäivää saapui hän Ettakiin. Ermegård
rouva, Elina ja Erikinpoika olivat kaikki nähneet hänen laskettavan
pihaan. Hän oli hypännyt ratsultaan ja muitta mutkitta juossut
sisälle linnaan. He näkivät, kuinka asemies otti haltuunsa molemmat
läähättävät ja vaahtoiset orhit, mutta turhaan odottivat he ritarin
tulevan sisään. Heidät valtasi outo pelko ja levottomuus. Mikä
saattoi viivyttää häntä, mihin oli hän mennyt?
Linnanvartia kutsuttiin saapuville, ja hän ilmoitti, että ritari oli
heti mennyt kappalaisen luo.
Kaikki ymmärsivät, että hän oli mennyt ottamaan selkoa asioista.
Ylpeä Ermegård rouva tunsi, että hän oli loukannut ritarin oikeutta,
ei ainoastaan perintöön nähden, joka taisi olla Åkelle samantekevää,
vaan lisäksi, mikä oli pahempaa, ryöstämällä häneltä neitsyen, jota
hän rakasti.
Elina istui ompeluksensa ääressä, mutta hänen kalpeat poskensa ja
vapisevat kätensä ilmaisivat hänen mielentilansa. Antero Erikinpoika
käveli huoneessa edestakaisin. Hän puhui milloin yhtä, milloin
toista, mutta kukaan ei kuullut häntä, ja hän tiesi tuskin itsekään,
mitä hän sanoi. Ritari oli tullut, ja odotus kävi pitkäksi.
Vihdoin saapui linnanvartia esittäen ritarin pyynnön, että Ermegård
rouva soisi hänelle keskustelun kahdenkesken.
"Pyytäkää ritaria tulemaan tänne!" vastasi hän viitaten Elinaa
ja Erikinpoikaa poistumaan huoneesta. Edellinen pujahti omaan
huoneeseensa. Jälkimäinen riensi Ermegård rouvan luo, heittäytyi
hänen jalkoihinsa ja syleili hänen polviaan.
"Jos sallitte hänen eroittaa Elinan minusta, en voi elää enää
kauemmin!" kuiskasi hän.
"Luuletko sinä, että hänen tai kenenkään tähden luovun siitä, mitä
olen niin monia vuosia tavoitellut! Sinä olet minua yhtä lähellä kuin
hän, tällä hetkellä lähempänäkin."
"Hän sanoo, että on kysymys hänen onnestaan."
"Ja vaikka hän sanoisi sen maksavan hänen henkensä, vastaisin minä
kuitenkin ei!"
"Isoäiti, Jumala on siunaava teitä!"
"Maksan vain velkani äidillesi. Mene nyt!"
Kun Åke Hannunpoika astui sisään, pelästytti Ermegård rouvaa se syvä
vakavuus, joka oli levinnyt yli ritarin olennon. Hän oli aikonut
antaa nuhteita siitä, että tämä oli antanut hänen odottaa. Mutta
ritarin näkeminen herätti ainoastaan hänen harmiaan. Kuinka uskalsi
tämä yrittää repiä alas, mitä hän nerokkaasti ja vaivalloisesti oli
rakentanut turvatakseen omaatuntoaan? Eikö ollut maassa neitosia
yllinkyllin, muitakin kuin Elina Ribbing?
"Sydämellisesti tervetullut, rakas tyttärenpoikani!" sanoi hän
ojentaen kätensä, jota ritari kunnioittavasti suuteli. "Vanhalle
Ettakille on kunniaksi, kun saa ottaa vastaan niin mainehikkaan
vieraan. Olkaa varma siitä, että maineenne on kulkenut edeltä."
"Soturin toimet päättyvät, kun hän lähtee taistelutantereelta",
vastasi Åke. "Sydän vaatii oikeutensa, kun hän palaa kotiin."
"Siellä voi olla muita, joilla on yhtä hyvät vaatimukset."
"Antakaa sitten ratkaista sen, jota kysymys koskee!"
"Sinä olet puhutellut kappalaista?"
"Niin, isoäiti!"
"Hän on sanonut sinulle?..."
"Teidän käskystänne, mitä olette uskonut hänelle."
Ermegård rouva veti syvään henkeään. "Silloin täytyy sinun
käsittää..." sanoi hän.
"Että Antero Erikinpoika on teidän tyttärenpoikanne samoinkuin
minäkin; että hänen äitiään on kohdeltu julmasti ja väärin ja että te
olette velvollinen antamaan hänen pojalleen kaiken sen hyvityksen,
minkä voitte antaa. Kaikkeen tähän yhdyn täydestä vakaumuksesta.
Mutta kun hänen isänsä ei ole tunnustanut häntä, ei hänen
kannettavakseen kuulu isän nimi, vaan teidän..."
"Minun! Mutta etkö sitten käsitä..."
"Teidän ylpeyttänne loukkaa viimeisen avioliittonne tunnustaminen ja
vielä enemmän se, että onneton tyttärenne päätti..."
"Tämä velka on nyt pyyhitty pois..."
"Ei, isoäiti, ainoastaan avoin tunnustus vie sovitukseen, ei uusi
vilppi..."
"Pitäisikö minun jättää nimeni vedettäväksi lokaan!"
"Asia on liian vanha herättääkseen huomiota."
"Ei koskaan, sanon minä! Menemällä naimisiin Elina Ribbingin kanssa
on hän päässyt täysiin oikeuksiinsa. Minun velkani on pyyhitty pois
ja tyttären sovitettu."
"Ja Elina, uhrinne?"
"Hän on suostunut!"
"Kuuliaisuudesta?"
"Miksei hän rakastaisi häntä? Eikö Antero ole paljon nuorempi kuin
sinä?"
"Kenties olette oikeassa!... Meidän on kysyttävä häneltä."
"Ei, ei, sitä minä en salli!"
"Mutta ettekö sitten käsitä, että on synti eroittaa kaksi sydäntä,
jotka rakastavat toisiaan?"
"Olen luvannut hänen kätensä toiselle."
"Ajatelkaa tarkoin! Minusta tuntuu, kuin seisoisin elämäni
käännekohdassa. Tiedätte, että olen rakastanut kaksi kertaa ennen,
ja molemmilla kerroilla on kuolema riistänyt morsiameni. Elina
on minulle kuin yhdistys näistä molemmista, näen heidät jälleen
hänessä, ja niin on hän elänyt ajatuksissani näinä kuluneina vuosina.
Taistelussa on hän ollut valkyriani, ja kun soturi on kadottanut
hänet näkyvistään, silloin on hänen uransa noussut pystyyn."
"Se on ainoastaan kuvittelua; sinun on valittava itsellesi morsian
jostakin ylhäisestä perheestä."
"Kun Örebrossa kuulin kerrottavan, että Antero Erikinpoika on
vangittu sentähden, hän että oli nostanut jutun kunnianarvoisaa
säätyä vastaan, kirjoitin tuomiokapitulille ja kehoitin heitä
itsensä tähden päästämään hänet vapaaksi. Kohta sen jälkeen lähetin
luotettavan lähettilään viemään valtionhoitajalle kirjettä, missä
pyysin häntä suomaan nuorelle Antero Erikinpojalle tuomarinviran
Vartoftan kihlakunnassa ja lupasin kaikin voimin korvata sen
palveluksen. Tahdon tehdä vielä enemmänkin hänen hyväkseen."
"Sinun läheisenä ystävänäsi voinee hän jotakin odottaakin, eikä hän
lyöne laimin kiittää sinua siitä. Mutta nyt asetan minäkin erään
vaatimuksen. Jos tahdot, että minä siunaan sinua kuolinhetkenäni,
jos tahdot valmistaa minulle rauhaa ja tyyneyttä jälellä oleviksi
elinpäivikseni... jos suot minulle rauhan haudassa ja autuaan
heräämisen, niin rukoilen sinua edistämään, jos voit, eikä estämään
sitä, mikä nyt lähes kaksikymmentä vuotta on ollut elämäni
hartaimpana pyrkimyksenä."
Vanha rouva aikoi langeta ritarin jalkoihin, mutta tämä nosti hänet
pystyyn ja asetti hellävaroen jälleen lepotuoliin.
"Teidän tahtonne on oleva minulle pyhä!" sanoi hän.
Vanhus ei huomannut ritarin kalpeutta, ei voinut nähdä tämän
haavoitettuun sydämeen. Hän ajatteli ainoastaan, että nyt olivat
kaikki hänen toivomuksensa täyttyneet.
"Odotahan vain", sanoi hän. "Hankin sinulle morsiamen, joka on
kymmenen kertaa ehompi Elinaa."
"Etsikää mieluummin minulle aihe päästä täältä", sanoi ritari.
"Mitä, aiotko lähteä ennen häitä?"
"Jo tänään, jos se on mahdollista!"
"Se ei saa tapahtua, rakas tyttärenpoikani! Se antaisi aihetta
lörpöttelyyn."
"En tahdo nähdä Elinaa!"
"Mutta silloin hän uskoo..."
"... että rakastan häntä? Se selviäisi hänelle vielä paremmin, jos
hän näkisi minut."
"Näytä hänelle silloin vääräksi se usko!"
"Sitä en voi."
"Sinä et tahdo pitää lupaustasi muuta kuin puoleksi!" huudahti vanhus.
"Minä jään tänne!" sanoi ritari. Ja hän ei ainoastaan nähnyt jälleen
Elinaa, hän pystyi niin hillitsemään itseään, että Elina luuli
ritarin unhottaneen hänet, ja itki sen johdosta yksin kamarissaan.
Erikinpoika seurasi heitä mustasukkaisin katsein. Åke oli
tunnustanut sukulaisuuden ja puhutellut häntä veljekseen. He
osoittivat toisilleen ystävyyttä molemmin puolin, mutta toinen tunsi
vaistomaisesti katsovansa alas ja toinen nöyryytyksellä katsovansa
ylös. Myöskin ulkonaisessa suhteessa olivat molemmat serkukset
toisistaan suuresti eroavat. Åkella oli ylpeä ja miehekäs ryhti.
Hänen reipas, ujostelematon esiintymisensä viittasi pelottomaan
soturiin, samalla kuin syvä katse valloitti sydämen. Antero
Erikinpoika oli nuori, sorjavartaloinen, kaunis mies, jonka ulkonäkö
miellytti. Oleskellessaan ulkomailla oli hän oppinut hyvän ryhdin;
mutta se riippuvainen asema, jossa hän oli tähän asti elänyt, oli
tehnyt vaikutuksen, josta hän ei pystynyt vapautumaan.
Elina istui äänetönnä työnsä ääressä ja vastaili yksikantaan niihin
kysymyksiin, joita hänelle tehtiin. Åke taisteli kuin mies. Hän
hurmaantui Elinan nähdessään, hän rakasti tätä impeä yhtä suuresti
kuin ennenkin, mutta ei yhtä itsekkäästi, sillä nyt tahtoi hän
kieltäytyä omasta onnestaan valmistaakseen onnea rakastetulleen.
Sentähden kietoi hän Erikinpojan sellaisiin keskusteluihin,
joissa tämä sai tilaisuuden ilmaista tietojaan. Hän oli olevinaan
vastakkaista mieltä, jotta toinen saisi tilaisuuden kumota hänen
väitteensä, ja kaikki tämä vain siksi, että Elina oppisi ymmärtämään
tulevan herransa ansioita.
Mutta kun Ermegård rouva ei enää katsonut tarvitsevansa pelätä Åkea,
ylisteli hän tätä myöhään ja varhain. Ritarin täytyi kertoa sodasta
ja sen yksityistapauksista.
Hääpäivän edellinen ilta oli tullut. He olivat kuten tavallisesti
kokoontuneet Ermegårdin huoneeseen. Åke teki kaiken voitavansa
pitääkseen tunnelmaa yllä, ja Elina istui tapansa mukaan jakkaralla
mummonsa jalkojen juuressa. Antero Erikinpoika saattoi asettua minne
tahansa, mutta Åken ollessa läsnä ei hän koskaan istuutunut Elinan
rinnalle.
Oli puhuttu, kuinka Ingri oli kehittynyt edukseen, mitä reippautta
hän oli osoittanut ja kuinka varmaksi hän oli tullut esiintymisessään.
"Muistan sangen hyvin, kuinka epänaiselliselta hän näytti minusta",
sanoi Åke, "enkä ymmärtänytkään häntä ennenkuin näin hänen sydämensä
rakastetun."
"Minun piharenkini!" huomautti Ermegård rouva.
"Silloin käsitin", jatkoi ritari, "että totinen rakkaus voi olla yhtä
ylevä, missä ikinä se syttyneekin. Ambjörn on siitä todistuksena. Hän
on valmistunut siihen, ettei Ingri koskaan voi tulla hänen omakseen,
mutta kuitenkin on hän varma siitä, että mitä Jumala on yhdistänyt,
sitä eivät ihmiset voi eroittaa, ja jolleivät he voi yhdistyä tässä
elämässä, yhdistyvät he toisessa..."
Åken katseet lennähtelivät Elinaan, ja se, mitä hän vilahdukselta
luki tämän silmistä, täytti hänen mielensä ilolla ja tuskalla.
Antero Erikinpoika hymyili ivallisesti. Hän ei ollut onneksi
huomannut mitään, mutta hän puri huultaan, voidakseen olla
muistuttamatta ritarille tämän molemmista manalle menneistä
morsiamista.
Ermegård rouva täydensi kertomuksen mainitsemalla Ingrin sanoneen
hänelle, että hän päättää joko Erik Jönssinpojan tai omat päivänsä.
"Mikäli mahdollista, tahdon estää miehen koskaan palaamasta
takaisin", sanoi Åke. "Toivoisin, että luoti sattuisi häneen."
"Ettäkö rakastavaiset vihdoin saisivat toisensa?" kysyi Antero
Erikinpoika nauraen.
Linnanvartia astui sisään ja jätti Åkelle suuren kirjeen.
"Valtionhoitajalta!" huudahti tämä iloissaan. "Odottaako tuoja?"
"Odottaa, herra ritari!"
Åke avasi ja luki kirjeen.
"Toivon, ettei ole kysymys uusista taisteluista", virkkoi Ermegård
rouva.
"On, rakkahin isoäiti, niin läheisestä, että minun pitäisi heti
lähteä."
"Sitä en salli; olet luvannut..."
"Viipyä yli häiden. Niin teenkin. Lähden vasta huomisiltana."
Mutta Åken oli kirjoitettava vastaus. Oli jo myöhäinen, ja hän
toivotti hyvää yötä.
Ermegård rouva oli sangen tyytymätön. Hän odotti lukuisia vieraita
ja niiden joukossa kauniita neitsyitä ylhäisistä suvuista. Hän oli
iloinnut siitä, että sai sanoa heille: "Tyttärenpoikani, jalo ritari
Åke Hannunpoika, etsii itselleen morsianta..."
Mutta Antero Erikinpoika sitä vastoin ei suinkaan ollut tyytymätön.
Loistelias sukulainen asetti hänet itsensä varjoon, ei ainoastaan
kalpean Elinan, vaan myös odotettujen vieraiden silmissä. Hän oli
hämillään ajatellessaan esittelyä, joka tuli tapahtumaan, mutta hän
tunsi, että se olisi kaksin verroin vaikeaa, jos ritari olisi läsnä.
"Huomispäivä tulee olemaan väsyttävä, tahdon mennä aikaisin levolle",
sanoi vanha rouva.
Elina oli heti valmis häntä seuraamaan.
"Odotan sinua sitten tänne", kuiskasi sulhanen hänelle.
Se ujous, jota Elina oli viime päivinä osoittanut, oli syvästi
loukannut häntä, mutta hän pelkäsi niin menettävänsä hänet, ettei
uskaltanut lausua ainoatakaan nuhdetta. Nyt pelätty kilpakosija
lähtee tiehensä, nyt oli tyttö hänen; ja kun hän kutsui, oli tämä
velvollinen tulemaan.
Kauan sai hän odottaa. Kärsimättömästi kuulosteli hän jokaista ääntä.
Vihdoinkin kuului keveitä askeleita. Ingri sieltä tuli sanomaan,
ettei Ermegård rouva sallinut neitsyen lähteä luotaan.
"Huomenna täytynee hänen siihen kumminkin mukautua", jupisi sulhanen
itsekseen palaten huoneeseensa, epätietoisena, oliko vastauksen
tosiaankin Ermegård rouva lähettänyt.
Varhain seuraavana aamuna oli linnassa kaikkialla vilkasta liikettä.
Kappeli koristeltiin lehdeksillä ja kukilla. Oli elokuu, niin
että näitä oli saatavana runsaasti. Keittiössä olivat monet kädet
liikkeessä, ja linnanvartian valvonnan alaisena otettiin esille
suuret kullatusta hopeasta tehdyt juomakannut ja suuret paljoudet
juomasarvia ja maljoja. Kellarista noudettiin viinejä, joita oli
säilytetty vuosikymmeniä, ja oluttynnyreitä vieritettiin seurasalin
ovelle, niin ettei oluesta tulisi puutetta. Mutta Ermegård rouva
itse otti esille suuret pöytäliinat, jotka tosin olivat hieman
kellastuneet vanhuuttaan, mutta hienot ja loistavat kuin silkkiset
ikään.
Vanhan tavan mukaan ei sulhanen saanut nähdä morsiantaan ennen
vihkimistä, ja Antero Erikinpoika pysyi sentähden huoneessaan.
Åke herralla oli ollut monta kirjettä kirjoitettavana; ei ainoastaan
valtionhoitajan lähettilästä, vaan Lassi Juuttikin oli lähetettävä
niitä viemään. Viimeksi mainitun kanssa hän sopi siitä, missä heidän
piti yhtyä. Hän ikävöi päästä pois, ja kun kutsuttujen vieraiden
joukossa oli monia vanhoja ystäviä, päätti hän ratsastaa heitä
vastaan; se estäisi häntä hautomasta omia ajatuksiaan.
Kulkiessaan portaita alaspäin kuuli hän säveliä. Elina se soitteli
harpullaan. Satoja kertoja oli sellainen pyyntö pyörinyt Åke ritarin
huulilla, mutta hän ei ollut rohennut lausua sitä, ja nyt viimeisenä
päivänä tahtoi Elina suoda hänelle jäähyväistervehdyksen -- sillä
että tämä puhui hänelle, sen tiesi, sen tunsi hän.
Harppu oli kannettu naisparvelle, ja sinne suuntasi ritari
askeleensa. Luultavasti oli Ermegård rouva siellä sisällä; tälle hän
päätti antaa merkin, ettei ilmaisisi hänen läsnäoloaan...
Hän meni varovasti lähemmäksi. Elina oli sisemmässä huoneessa.
Hän lauloi hiljaisella äänellä, mutta jokainen sana tunkeutui
ritarin korvaan. Hän lauloi eron katkeruudesta, uskollisesta,
hamaan kuolemaan kestävästä rakkaudesta ja yhtymisestä toisessa
maailmassa, suurimman autuuden saavuttamisesta... Taasen siirtyi hän
virrensävelmään... Nyt seurasi rukous madonnalle; hän oli taistellut
rakkauttaan vastaan, mutta se oli aina ollut voittamaton. Oli synti
rakastaa toista ja antaa kätensä toiselle, hän rukoili yhä palavammin
ja hätääntyneemmin...
Se oli särkyneen sydämen valitus, mutta niin nöyrä, niin
alistuvainen. Åke ritarin täytyi nähdä laulaja!
Hiljaa hän avasi oven. Elina seisoi selin häneen, jo pukeutuneena
valkoiseen morsiuspukuun. Paljaat käsivarret kiertyivät harpun
ympärille ja kyyneltynyt katse oli kääntynyt taivasta kohden.
Ajatus, että he näkivät toisensa viimeisen kerran, sai ritarin
valtoihinsa.
"Elina!" huudahti hän.
Elina teki kauhun liikkeen.
Mutta Åke sulki hänet syliinsä, ja hän itki ritarin rinnalla kuin
olisi sydämensä pakahtumaisillaan.
"Saanko katsoa sinuun -- viimeisen kerran?" sanoi Åke taivuttaen
hänen päätänsä taaksepäin.
He lukivat hellintä rakkautta toistensa silmistä. "Sano, että
rakastat minua!" sanoi Åke.
"En ole koskaan rakastanut ketään muuta", vastasi Elina.
"Sinua on pakoitettu?"
"Niin, niin!"
"Ja nyt täytyy meidän erota!"
"Ainoastaan tämän elämän iäksi!"
"Mutta minun sinä olet!"
"Sinun yksin!"
"Hyvästi, kunnes ensi kerran kohdataan."
Åke painoi huulensa hänen huuliaan vasten pitkään suudelmaan. Silloin
hän tunsi, kuinka Elina ikäänkuin solui pois hänen syleilystään.
Hän katsoi häneen; kasvot olivat valkeat kuin lumi, ja hän luuli
hänen pyörtyneen.
Hän laski hänet hellävaroen matolle. Täältä hänet kyllä pian
tavataan, ja ritari tahtoi säästää sekä itsensä että hänet uusista
erojaisista.
"Nuku suloisesti, valkea ruusuni!" kuiskasi hän. "Olisin valmis
toivomaan, ettet koskaan heräisi!..."
Nopein askelin poistui hän huoneesta.
Palattuaan huoneeseensa kirjoitti ritari Ermegård rouvalle, että
hänen tärkeistä syistä oli heti lähdettävä. Hän jätti kirjeen eräälle
palvelijalle ja riensi talliin, jossa itse satuloi ratsunsa, ja
lasketti täyttä laukkaa tiehensä.
Mutta hän ei ollut kauas ehtinyt ennenkuin kuuli kellonläppäyksen
linnasta. Mitähän se merkitsi?... Silloin hän muisti, että
tornikellojen liikkeet olivat riippuvaiset tuulesta. "Sangen kaameaa
hääpäivänä", jupisi hän.
Joutuisiko suloinen neitsyt tosiaankin toisen puolisoksi? Eikö olisi
ollut armeliaampaa surmata hänet tai nostaa hänet hevosen lautasille
ja kiitää pois? Mitä hurjimmat tuumat risteilivät hänen päässään, ja
yhä kipakammin kannusti hän ratsuaan.
Markarydissa, Sunnerbron kihlakunnassa, oli hänen uskollistensa
yhtymäpaikka. Siellä tapasi hän jo valmiina seitsemänsataa
ratsumiestä; sitä paitsi oli siellä kaksi vanhaa, tuttua
vapaaehtoista Skarasta, sepänpoika Brynte Byrelinpoika ja Marquard
kultaseppä, jotka molemmat pyysivät palvella hänen johdossaan.
Ritaria näytti ilahuttavan nähdä heitä jälleen, mutta heistä hän
oli suuresti muuttunut. Hänen olennossaan oli silmiinpistävää
levottomuutta ja kiihkoa. Hän puhui ainoastaan mitä kuului kunkin
palvelustehtäviin, muuten oli hän vaiti.
Helsingborgin linnassa isännöi herra Tyge Krabbe, mahtava, ylpeä ja
pöyhkeä vouti, joka kohteli epäinhimillisesti kansaa, emäntäänsä
ja palvelijoitaan. Åke herra oli ajatellut yrittää hänen kanssaan
otteluun. Nyt oli se tapahtuva. Koskaan ei hän ollut tuntenut niin
suurta halua esiintyä heikkojen ja sorrettujen puolustajana.
Lähtö tapahtui elokuun 27 päivänä 1510. Samana päivänä ilmoitti muuan
asemiehistä hänelle, että Thor oli karannut.
"Se ilahuttaa minua", vastasi hän. "Jos tapaan hänet vihollisten
riveistä, on hän nähnyt viimeisen päivänsä."
Pieni parvi lähti liikkeelle alaspäin Fagerhultia ja Örkelljungaa
kohden. Åke herra piti kaikkea tarkoin silmällä, kuten hänen tapansa
oli. Hän varoi aina kavaloita salahankkeita heti jouduttuaan
vihollisen maahan ja tahtoi mieluummin itse yllättää kuin joutua
yllätetyksi.
Örkelljungan edustalla oli syvä metsäinen laakso; sen läpi kulki
puro, jonka äyräät olivat rimpeä ja rämeikköä. Paikkaa nimettiin
Fantehåleksi, ja tuulen taittamat oksat ja murrokset vaikeuttivat
kulkua sen lävitse.
Viereiselle mäelle oli Tyge herra sijoittanut suuren sotajoukon. Thor
oli kertonut hänelle ritarin aikomasta retkestä Helsingborgiin, ja
vouti kokosi väkensä ja riensi Åke herraa vastaan.
Tämä ei aavistanutkaan väijytystä; kun hän saapui metsään, näki hän,
kuinka kukkulat ympärinsä vilisivät aseellista väkeä.
"Ajatelkaa tarkoin, ritari!" kuiskasi Lassi Juutti,
Mutta Åke loi häneen ankaran katseen; hänen silmänsä salamoi ja paloi
taistelunhalusta.
"Eteenpäin, urhoni!" huusi hän korkealla äänellä. "Seuratkaa
jälestäni, vien teidät voittoon!"
"Tai kuolemaan", lisäsi Juutti.
Mutta ritari kannusti hevostaan ja riensi läpi laakson ja yli puron.
Vihollinen ei ollut ainoastaan ylivoimainen luvultaan, vaan
sillä oli myös etu taistella kukkulalta jalan. Åkesta näytti
olevan samantekevää, kuinka suuri luku hänellä oli vastassaan,
hän kävi rajusti kimppuun, ja jokainen isku kaatoi miehen. Hänen
rinnallaan taistelivat Brynte Byrelinpoika ja Marquard kultaseppä
urhoollisuudella, joka herätti yleistä ihailua. Viholliset väistyivät
hämmästyksissään.
Mutta ritari keksi Thorin heidän joukossaan. Hän kohotti miekkansa
häntä kohden ja huutaen: "Kavaltaja!" kaasi hänet kuolleena maahan.
Silloin ohjasi tanskalainen Lauri Frost ratsunsa suoraan ritaria
kohden, ja ennenkuin tämä ehti asettua vastarintaan, oli muukalainen
asemies syössyt keihäänsä hänen lävitsensä.
Syntyi yleinen hämmennys. Tieto ritarin kuolemasta levisi kuin
kulovalkea. Tanskalaiset hyökkäsivät tulisemmin kuin ennen,
ruotsalaiset saatettiin pian täydelliseen epäjärjestykseen ja he
koettivat pelastua pakenemalla. Monet heistä otettiin vangeiksi, ja
päälippu joutui monien muiden lippujen keralla vihollisten käsiin.
Mutta ritarin ruumis korjattiin taistotantereelta ja vietiin
Helsingborgiin, missä Tyge Krabben emäntä Anna juhlallisesti
hautautti sen.
Ja niin sanotaan kansanlaulussa:
Hänen ruumiinsa
on juhlien haudattu kirkkohon
levätäksensä päivähän tuomion.
Kun Ingri löysi neitsyen makaamasta matolta, nosti hän hänet
varovasti ja koetti kaikkia keinoja, mitä tiesi, palauttaakseen
hänet eloon. Kun se ei onnistunut, riensi hän ilmoittamaan Ermegård
rouvalle.
Tämä arveli, että Elina kyllä pian toipuu. Kuitenkin meni hän itse
häntä katsomaan, mutta kun Elina ei totellut hänen kehoitustaan
ja herännyt eloon, lähetti hän noutamaan kappalaista, joka oli
yrtintuntija.
Tämä pelästyi ja sanoi, että neitsyt oli heti vietävä vuoteeseen.
Siitä ei Ermegård rouva tahtonut kuulla puhuttavankaan. Pihaan
ajoivat vaunut toisensa jälkeen, ulkoa kuului hilpeää naurua ja
iloisia ääniä. Talossa oli häät, ei silloin käynyt laatuun olla
sairas, ja kaikista vähimmin sopi se morsiamelle.
"Sanon teille, Ermegård rouva, hänet täytyy viedä vuoteeseen", toisti
kappalainen; "minä en vastaa hänen hengestään".
Ankara linnanrouva väitti, että pappi vaati sitä ainoastaan häntä
suututtaakseen, ja hän poistui vihoissaan huoneesta sanoen, että
pappi sai tehdä mitä tahtoi.
Kuten tavallisesti tällaisissa tilaisuuksissa, ilmaisivat vieraat
mitä hellintä osanottoa, ja sulhaseen näytti tapaus syvästi koskeneen.
Vieraat tosin kerääntyivät täysien pöytien ympärille, mutta he
joko olivat vaiti tai puhelivat kuiskaillen keskenään; aiotut häät
muistuttivat pikemmin hautajaisia.
"Missä on Åke?" huudahti Ermegård rouva äkkiä.
Kukaan ei voinut vastata kysymykseen.
Sitten tuli kirje ilmoille. Isoäiti ja tyttärenpoika vaihtoivat
katseen, mutta kumpikaan ei virkkanut mitään.
Kun päivällinen oli päättynyt, olivat vieraat iloiset saadessaan
lähteä kotiin. He puhuivat, kuinka levottomia he muka olivat,
ennenkuin saisivat tietää morsiamen toipuneen, ja Ermegård rouva
sanoi toivovansa, etteivät he kieltäytyisi, kun hän ensi tilassa
lähettää heille uudet hääkutsut.
Mutta tyytyväinen hän oli, kun viimeiset vaunut poistuivat.
Sydämessään oli hän katkeroitunut Elinaa kohtaan. Tämä ei ollut
koskaan ennen ollut sairaana, miksi piti hänen nyt sairastua?
Niskoittelun täytyi olla syynä... Ja viime hetkessä... itsenään
hääpäivänä!... Mutta odotas, kyllä saat, tyttö, maksaa sen!
Ingriltä kuuli hän, että Elina oli palannut tajuunsa, ja hän
kuvitteli mielessään sitä levottomuutta, jolla "pahantapainen lapsi"
odotti hänen saapumistaan.
Hän päätti antaa hänen odottaa, tytölle oli hyödyllistä olla hetken
tuskissaan. Ja niin meni hän sisälle omaan huoneeseensa, istuutui
lepotuoliin ja -- nukkui.
Erikinpoika hänet tuli siitä herättämään.
"Ettekö tahdo nähdä häntä vielä hengissä?" kysyi tämä.
"Hengissä?" Ermegård rouva tuijotti häneen.
"Åke on syypää!" sanoi Erikinpoika rutistaen kirjeen.
Mutta Ermegård rouva ei vastannut; hän riensi heti Elinan luo.
Tämä makasi aivan hiljaa, katse lujasti kiinnitettynä harppuun.
Ermegård rouva puhui hänelle, mutta ei saanut mitään vastausta.
"Ottakaa pois harppu! Mitä hän siihen tuijottaa?"
Käsky täytettiin. Mutta sairas näytti silloin niin hätääntyneeltä,
että harppu täytyi asettaa jälleen näkyviin. Sitten hän tyyntyi
jälleen, mutta sanaakaan ei tullut hänen huuliltaan.
Ja niin istuivat Ermegård rouva ja Erikinpoika yötä päivää hänen
luonansa. Kappalainen sanoi, että hän mahdollisesti saattaa herätä
vielä kerran, ja sitä he odottivat.
Samalla he puhelivat keskenään. Kaikki oli ollut niin hyvin! Jos hän
nyt kuolee, kuinka silloin käy? Mikä osa Åkella oli tässä?... Oliko
hän kenties jutellut hänen kanssaan?
Viikossa vanheni Ermegård rouva vähintään kymmenen vuotta. Kenties se
tuli siitä, että hän alituiseen piti silmänsä kiinnitettyinä Elinaan.
"Jospa käsittäisin, mitä varten hän tuijottaa tuohon harppuun!"
Kerran aamupäivällä, kun he istuivat vuoteen ääressä kuten
tavallisesti, kuului harpusta kova särähdys. Kaikki kielet olivat
katkenneet, ja samana hetkenä sammui Elinan elämä kuin kynttilä,
mutta kalpeille huulille levisi hymy.
* * * * *
Ermegård rouva ei elänyt kauan hänen jälkeensä. Tieto Åken kuolemasta
koitui hänenkin kuolinsanomakseen.
* * * * *
Mutta sen jälkeen sanottiin Ettakissa yhä useammin kummittelevan.
Talonväki näki usein vanhan rouvan vaeltavan nuoren naisen seuraamana
pitkin linnankäytäviä. Kummitustornista kuului valittavia ääniä,
kellot läppäsivät, ja vanha kappalainen lankesi joka päivä polvilleen
alttarin ääreen ja rukoili palavasti: "Jumala olkoon heidän
sieluilleen armollinen!"
2.