Elina katsoi häneen ymmällä ja kummissaan. "Meneekö se ohitse?" kysyi
hän.
"Sellainen rakkaus ei koskaan kestä kauan, se on hetken huvi ja
vaihtaa helposti esinettään. Tällä kertaa se on kestänyt kauan."
"Tällä kertaa?"
"Viehättäviä neitsyitä on viljalta. Kenties hän pyytää sinun
sydäntäsi ja kättäsi."
Elinan posket paloivat punaisina; hän taivutti päänsä melkein
riipuksiin.
"Sinun ei pidä panna sitä pahaksesi eikä myöskään pelätä, että hän
panee kovin sydämelleen hylkäävän vastauksesi."
"Mutta, mummo!" puuskahti tyttö.
"Sinä ihmettelet, kun sanon sinulle kaiken tämän! Teen sen siksi,
että te molemmat olette minulle rakkaat!"
"Minä en koskaan tule hänen omakseen!"
"Pysy lujana päätöksessäsi! Vakava vastarinta avaa hänen silmänsä
ennemmin tai myöhemmin."
"Mitä minun on tehtävä?"
"Annat kätesi ja sydämesi jollekin toiselle."
"Jota en rakasta!"
"Odota aikaa; eihän ole kiirettä!"
"Kuinka te olette hyvä minua kohtaan!... Te voisitte käskeä ja
kuitenkin annatte itseni päättää..."
Mutta kun Ermegård rouva jäi yksin, heittäytyi hän rukousjakkaralle
polvilleen ja rukoili epätoivon puuskassaan: "Älä lue minulle
viaksi, pyhä neitsyt, että käännän hänen sydämensä ritarista pois;
mutta sinä, joka näet sydämeeni, tiedät myös, ettei ole muuta tietä
päästäkseni siitä pimeydestä, joka minua ympäröi."
Hän nousi ja meni ikkunan luo. Oli kaunis ilta huhtikuun alkupäivinä.
Aurinko oli sulattanut pois lumen ja jään monista paikoin; päivistä
pilkistivät ruohonkorret esiin, ja petäjät ja kuuset vihoittivat
kevätvihreydessään.
Hän tuijotti yli maiseman.
"On jo viisikymmentä vuotta siitä, kun tulin tänne", jupisi hän.
"Mitä kaikkea olenkaan kokenut ja kärsinyt..."
Mutta huoneessa alkoi tulla pimeä, ja vanhus soitti tuimasti valoa.
Hän sieti yhtä vähän pimeyttä kuin yksinäisyyttäkään. Ingri kantoi
lampun sisään, ja kohta sen jälkeen tuli Elina.
Mitään keskustelua ei kuitenkaan saatu käyntiin, ja kun iltarukous
oli pidetty, meni kukin omalle taholleen.
Elina löysi molemmat torninavaimet huoneestaan, mutta ensi kerran
tunsi hän pelkoa ajatellessaan, että menisi sinne yksin. Hän tunsi
olevansa väsynyt ja turtunut mieleltään... Mitä hän oli kuullut
ritarista, herätti hänessä häpeän ja vastenmielisyyden tunteen.
Sellaisen miehen rakkaus oli loukkaus, ja sitten se luuli, että hän
vastaisi siihen... Odotas vain, odotas, hän kyllä tuli näyttämään,
kuinka vähän välitti hänestä!
Tapausten kehittyessä Ettakissa jatkoi Åke ritari matkaansa
Jönköpinkiin.
Svante Niilonpoika otti hänet avosylin vastaan. "Minulle oli
mieluisa yllätys, kun tulitte", sanoi hän. "Täällä on vielä monta
valtaneuvoksista, ja me voimme neuvotella keskenämme."
Kuvaavaa sille, kuinka riippuvainen valtionhoitaja oli vapaasäädystä,
oli, ettei korkeimmalla päämiehellä ollut edes valtaa antaa
määräyksiään alemmille päämiehille. Jokaiselta heistä, joiden
väkeä tahdottiin käyttää, oli ensin kysyttävä, vieläpä oli heitä
taivuteltava ja houkuteltavakin. Kokouksessa, joka nyt pidettiin,
puhui niin Åke herra kuin Svante Niilonpoikakin aiotun sotaretken
välttämättömyydestä, ja itse palmusunnuntaina laadittiin avoin kirje
Länsi-Göötanmaan vapaasäädylle, että se tästedes kuten tähänkin asti
osoittaisi uskollisuuttaan valtakunnan palveluksessa.
Sovittiin pian siitä, että sotaa oli jatkettava, mutta harvat
olivat ne, joita halutti olla mukana, ja nämä tekivät pitkät matkat
sukulaisten ja ystäväin luo neuvotellakseen heidän kanssaan, olisiko
viisasta sanoutua irti uskollisuudesta ja kuuliaisuudesta Hannu
kuningasta kohtaan.
Mutta samalla tuli puhutuksi paljon muutakin, ja niin päästiin
tietämään, että Akseli ritari, Årstan herra, oli nainut Märta rouvan
tytärpuolen ja vienyt hänet mukanaan kotiin omaan maahansa ja että
toinen morsiamen veljistä oli seurannut; toinen jäi Märta rouvan luo.
Valtionhoitaja oli monien asioiden tähden matkustanut takaisin
Tukholmaan, ja Åke Hannunpoika oli asetettu päälliköksi pienelle
2,000-miehiselle sotajoukolle, joka oli onnistuttu saamaan kokoon.
Tanskalaiset ryöstivät ja polttivat Skånessa kaikkialla. Molemmin
puolin oltiin liian harvalukuisia ryhtymään kunnon taisteluun,
mutta molemmat vastustajat olivat melkein joka päivä pienemmissä
kahakoissa. Maalaisväestö sai kokea kovia, ihmiset piiloutuivat
tavallisesti palaneiden talojensa läheisyyteen; nälkä ja kylmä
teki tuhojaan, ruumiita löydettiin metsistä sadoittain. Hätä oli
hirmuinen. Åke Hannunpoika menetteli niin sääliväisesti kuin suinkin,
mutta hänen täytyi ensi sijassa ajatella omia miehiään ja sentähden
usein ummistaa silmänsä sille hädälle, jonka näki ympärillään.
Kööpenhaminassa pidettiin rauhankokouksia, mutta eivät nekään vieneet
mihinkään. Sodan jatkaminen maajalassa ei maksanut vaivojaan, kun
valtakunta oli ryöstetty typötyhjäksi, mutta Hannu kuninkaalla oli
hyvin miehitetty laivasto, ja se saattoi hävittää ja tuhota Ruotsin
rannikoita.
Joulukuussa 1507 koottiin tanskalaista sotaväkeä lähelle
Länsi-Göötanmaan rajaa, ja Henrik Krummedik retkeili joulun aikaan
Götajokea pitkin aina Nylödöseen saakka. Pieni kaupunki poltettiin
ja asujamet pakenivat kodittomina pakkaseen ja pimeään. Mutta
Skånesta, Hallannista ja Blekingestä kohosi valitushuuto, joka
häiritsi yksin kuninkaankin yölepoa, ja luultavasti hänen iloisen
tuulensa palauttamiseksi päätettiin tehdä aselepo, josta sovittiin
Kööpenhaminassa; mutta se tuli käsittämään ainoastaan maajoukon
liikkeet -- merellä tahtoivat tanskalaiset vapaat kädet.
Vanha ruotsalainen leijona saattoi nyt nuoleksia verta toisesta
käpälästään. Jollei haava parantunutkaan, saatiinhan ainakin
hengähdyshetkinen.
Sotaväki sai palata kotiin ehdolla, että kukin oli valmiina saapumaan
ensi kutsusta. Ainoastaan neljäsosa jäi aseihin ja sijoitettiin
pitkin rannikkoa.
Mustasukkainen Erik Jönssinpoika, Ingrin mies, oli pyytänyt ja saanut
luvan muuttaa nimeä ja ottaa siksi Thorin. Paeta hän ei yrittänytkään
niin kauan kuin kilpakosija Ambjörn, Ettakin rehellinen piharenki,
oli vielä joukossa.
Ermegård rouvan kuudestakolmatta miehestä oli kuuden jäätävä
paikoilleen. Ritari oli valinnut siihen nuorimmat, mutta hän tahtoi
mielellään tehdä poikkeuksen Ambjörniin nähden. Mitä Thoriin tuli,
oli hän ulkopuolella laskujen, eikä ollut mitään syytä päästää häntä
palaamaan kotiin. Luultavasti oli hän odottanut kotiinlaskemista,
sillä hänen entinen synkkä äänettömyytensä oli muuttunut
mielisteleväisyydeksi, mikä ilmeni tuhansissa pikkupalveluksissa,
joita hän teki niin päällystölle kuin tovereillekin. Lähentelipä hän
yksin Ambjörniäkin.
Mutta kun tuli tunnetuksi, että hänen oli jäätävä palvelukseen ja
Ambjörn sai palata kotiin, nousi veri hänen päähänsä ja hän hautoi
päässään karkaamistuumia.
Lähdön edellisenä päivänä saapui Ambjörn ritarin luo ja pyysi, että
saisi jäädä rannikonpuolustukseen jonkun toisen toverin sijasta.
"Miksi sitä tahdot?" kysyi ritari.
"Hänen tähtensä!"
"Hänen?"
"Thor pysyy tyynenä, jos jään tänne, ja silloin ei Ingrillä ole
mitään pelättävää."
"Mutta sinä itse?"
"Minä kyllä selviän."
"Sinut tunnetaan kelpo pojaksi; sentähden suostun. Minä lähden
kotiin, vienkö hänelle terveisiä sinulta?"
"Eikä tarvitse."
"Etkö pelkää, että hän unhoittaa sinut!"
"En!"
"Etkä ikävöikään?"
"Kyllähän minä! Mutta me olemme päättäneet elää erillämme tässä
maailmassa."
Ambjörn sai mennä, mutta hänen jalo uhrautuvaisuutensa säilyi ritarin
muistossa.
Ritari oli yli kahden vuoden ollut poissa Ettakista, jälkimäisen
vuoden kuluessa oli hän saanut kirjeen Ermegård rouvalta; se sisälsi
sangen vähän yleensä kotia koskevaa ja käsitteli etupäässä hänen
pelkoaan ja levottomuuttaan rakkaan tyttärenpojan vuoksi.
Åke herra oli velvollinen ensin ottamaan vastaan Örebron läänityksen,
jonka hän oli saanut korvaukseksi maalle tekemistään palveluksista.
Sen jälkeen aikoi hän mennä Ettakiin nähdäkseen Elinan, joka vielä
oli hänelle yhtä rakas. Elina oli nyt täyttänyt kaksikymmentä vuotta.
Oliko tämä nuori sydän pysynyt rakkaudelleen uskollisena? Jatkoiko
hän yhä käyntejään ylhäällä tornikamarissa, ja oliko taaskin tuleva
esteitä tielle, kun hän tahtoi tunnustaa hänelle rakkautensa?
Lukemattomia kertoja oli hänen muistoonsa palannut, kuinka aina oli
joku sattuma vetänyt tytön hänen luotaan. Oliko tämä kohtalon oikku,
varoitus? Hän ei tahtonut uskoa sitä.
Tällä kertaa saapuisi hän odottamatta taloon. Hän pyytäisi avoimesti
Elinan kättä, ja jos tämä häntä rakasti, ei mikään voisi estää häntä
ottamasta hänet puolisokseen.
* * * * *
Tiedämme mitä keinoja Ermegård rouva käytti tukehduttaakseen Elinan
nuoressa sielussa heränneen mieltymyksen Åkeen. Neitsyttä hävetti, ja
kesti kokonaisen viikon, ennenkuin hän uskalsi palata tornikamariin.
Mutta kun hän vihdoin teki sen, hämmästytti häntä se, ettei hän
enää tuntenut samaa ahdistavaa pelkoa, ja samoin se, ettei hän
nähnyt mitään, ei kuullut mitään eikä uneksinut mistään. Oliko henki
suuttunut häneen? Oliko se mennyt, poistunut ikiajoiksi?
Hän ei oikein tiennyt tunsiko hän iloa vai pelkoa; tuntui kuin hän
nykyään taasen lähestyisi Åkea, miestä, jota hän -- inhosi.
Lähes kaksi viikkoa ritarin lähdettyä palasi Antero Erikinpoika. Hän
oli istunut käräjiä kihlakunnantuomarin sijasta ja tehnyt sen niin
suurella puolueettomuudella ja taitavuudella, että talonpojat olivat
sanoneet mielellään tahtovansa hänet tuomarinistuimelle entisen
sijaan, joka oli vanha ja kivulloinen.
Menestys oli innostanut nuorta miestä, ja hän puhui vilkkaasti niistä
jutuista, jotka olivat olleet esillä ja joissa hän erityisesti oli
saavuttanut rahvaan suosion.
Ermegård rouva koetti kaikin tavoin valmistaa hänelle tilaisuutta
osoittaa tietojaan ja taitoaan. Jos jollakin talonpojalla oli mitä
valitettavaa, neuvottiin hänet heti Antero Erikinpojan luo, ja
ankaralle rouvalle oli samantekevää, kehen valitus kohdistui. Mutta
nyt oli laita niin hullusti, että muutamalla talonpojalla hänen
alustalaisistaan oli valitettavaa Skaran tuomiorovastia vastaan, ja
hän tahtoi nuorta tuomaria ajamaan asiaansa.
Asianlaita oli tällainen. Talonpojalla oli rikas veljentytär. Tämä
oli ollut tuomiorovastin pojan kihlattu, mutta sulhanen kuoli äkkiä,
ja kohta sen jälkeen katosi tyttö kotoaan ja hänet huomattiin viedyn
erääseen luostariin.
Suurella vaivalla oli talonpoika onnistunut saamaan selon tytöstä,
mutta silloin sai hän myös tietoonsa, että tuomiorovasti oli
houkutellut tämän testamenttaamaan kaiken omaisuutensa luostarille.
Oli sangen uskaliasta syyttää niin korkeaa herraa, eikä Ermegård
rouva sekaantunut juttuun, mutta Antero Erikinpoika arveli, että
asia oli selvä etteikä ollut oikeutta jättää sitä sentähden, että
kysymys koski pappia. Asiaa oli kuitenkin käsiteltävä suurella
varovaisuudella, sillä jos tuli tunnetuksi, että talonpoika aikoi
nostaa jutun, toimitettaisiin nunna parka pois tieltä ja koko asia
raukeaisi.
Elina otti innokkaasti osaa asiaan ja jutteli siitä myös uskotulleen,
Ingrille.
"Hänet täytyy saada pois luostarista", sanoi tämä.
"Mutta kuinka se käy päinsä?"
"Antakaa minun koettaa!"
Ermegård rouva pani vastaan, mutta Anteron ja Elinan rukoukset
taivuttivat hänet lopulta; kuitenkin sanoi hän tahtovansa olla
kaikesta tietämättä mitään. Jollei Ingri onnistuisi, saisi hän
syyttää itseään. Jos hän voisi huomaamatta viedä tytön pois
luostarista, saisi hän kätkeä hänet ylös linnan tornikamariin, josta
ei kukaan arvaisi häntä etsiä.
Elina suuteli kiitollisena vanhuksen käsiä ja riensi ilmoittamaan
asiasta Ingrille.
Ermegård rouva sanoi Antero Erikinpojalle: "Koko tuomiokapituli on
suuttuva minuun!"
"Olette tehnyt ainoastaan mikä on oikein."
"Sellainen on vähin vaikeinta kaikesta!" jupisi vanha rouva.
"Olette tehnyt paljon minun hyväkseni", sanoi nuori mies.
"Tahdon tehdä vielä enemmän!"
"Ettekö pelkää, että se voi yllyttää yhä suurempiin toiveihin?"
"Nuori mies saa olla kunnianhimoinen."
"Ei, jos hän on talonpojan poika."
"Olette minun kasvattipoikani!"
"Eikö muuta mitään?"
Ermegård rouva katsoi pelästyneenä häneen ja vapisi silminnähtävästi
kysyessään: "Mitä tarkoitatte?"
"Saanko puhua suoraan?"
"Tehkää niin!"
"Te olette kasvattanut minut aivan kuin olisin jalosukuinen, mutta se
ei suinkaan ole suurin asia."
"Mitä vielä?"
"Annoitte minun joka päivä olla yksissä nuoren, kauniin neitsyen
kanssa, ja vaikka hänen säätynsä asettaakin hänet korkealle
yläpuolelleni, on kuitenkin olemassa tunne, joka osoittaa voimansa
siitä välittämättä."
"Rakastatteko Elinaa?"
"Koko sielustani!"
"Te olette yhtä korkeasukuinen kuin hänkin."
"Antakaa sitten minulle oikea nimeni, että pääsen oikeaan arvoon
hänen edessään."
"Sitä ei tarvita, hän suostuu kaikessa tapauksessa."
"Alentuvasta hyvyydestä, mutta sitä minä en tahdo! Nimeni?... Olette
velvollinen sen minulle sanomaan!"
"Minä en voi!"
"Sitten täytyy minun tehdä tiedusteluja! Olette sytyttänyt tulipalon
sieluuni. Minun nurinani kohtaloa vastaan on aiheeton, minä en
ole niin halpasukuinen kuin luulin. Nyt tahdotte pakoittaa minut
esiintymään alhaisena maailman silmissä, mutta minä en alistu
moiseen... En suo itselleni lepoa yöllä enkä päivällä, ennenkuin olen
keksinyt sen salaisuuden, jota niin kauan olette minulta peitellyt."
"Minä olen vanha, olen puhunut tuulia taivaita! Olen houraillut...
Menkää, menkää, olen sairas!"
"Menen niinsanotun isäni luo, hän kyllä opastaa minut jälille!"
"Onneton!..." Ermegård rouva kalpeni. Hän näytti olevan aivan
kuolemaisillaan.
Antero valeli hänen otsaansa vedellä, mutta ei tohtinut kutsua ketään
avukseen.
Vihdoin rouva tointui.
"Olkaa armollinen!" pyysi Antero innokkaasti ja heittäytyi hänen
jalkoihinsa. "Sanokaa minulle isäni nimi!"
"Äitisi ei ollut hänen laillisesti vihitty vaimonsa!"
"Ah! Avioton siis!"
"Oletko nyt tyytyväinen!"
"Miksi kylvätte milloin toiveita, milloin katkerinta epätoivoa
sieluuni?"
"Sinä olet itse askel askeleelta pakoittanut minut siihen! Tahdotko
nyt kuulla järkevän sanan?"
"Mitä tahdotte?"
"Hyväksyn rakkautesi Elinaan!"
"En tarjoa sitä hänelle koskaan!"
"Mitä?"
"Kunniallisella talonpojan pojalla on siihen suurempi oikeus kuin
jalkavaimon pojalla!"
Ermegård rouva päästi huudon. "Tyttäreni!" sammalsi hän kalpeain
huultensa välistä.
Hän oli vaipunut tainnoksiin, ja nuori mies pelkäsi, ettei koskaan
saisi kuulla salaisuutta, jonka niin hartaasti halusi tietoonsa...
Vihdoin vetäisi vanhus syvän huokauksen; elonmerkit palasivat;
vielä muutamia minuutteja, ja hän avasi silmänsä. Heidän katseensa
yhtyivät, ja vanhus kuiskasi:
"Olet tyttäreni poika, olkoon siinä sinulle kylliksi! Voita Elinan
rakkaus ja hänen kätensä!..."
"Saanko sanoa sen hänelle?..."
"Jos se on välttämätöntä. Sitten ilmoitan kaiken! Omatuntonikin
käskee tekemään sen; ja synti on jo täällä maan päällä saapa
rangaistuksensa!"...
Nämä sanat tunkeutuivat epäselvinä ja kuiskien hänen huuliltaan.
Nuori mies puhui hänelle, mutta hän ei vastannut, tarttui hänen
käsiinsä, mutta ne olivat kylmät kuin jääkalikat.
"Oi Jumala, älä anna hänen kuolla nyt!" rukoili Antero innokkaasti
suuressa sielunhädässään.
Elina kuuli huudettavan itseään mummon huoneesta; hän riensi sinne ja
löysi hänet tainnoksista.
"Meidän täytyy heti viedä hänet vuoteeseen", sanoi Erikinpoika.
Hän esti Elinan kutsumasta ketään palvelijattaria ja huolehti itse
vanhuksen hyvinvoinnista sellaisella hellyydellä ja osanotolla, että
se mitä suurimmassa määrin herätti Elinan ihmettelyä.
"Minä valvon tänä yönä hänen luonansa!" sanoi hän.
"Sitä Ermegård rouva tuskin sallinee", arveli Elina.
"Olen varma, että se ilahuttaa häntä."
Sellaista varmuutta ei Elina ollut koskaan nähnyt hänen olennossaan;
vielä enemmän ihmetteli hän, kun näki ne rakkaat katseet, joita
sairas loi nuoreen mieheen.
Erikinpoika tunsi itsensä uudeksi ihmiseksi, hän oli saanut pohjaa
jalkojensa alle, ja vaikkei tämä pohja vielä ollutkaan luja, oli
hän varma, että vanha rouva tiesi siihen neuvon. Ensin täytyi hänen
voittaa Elina, oli Ermegård rouva sanonut, eikä hän toivonut mitään
enemmän kuin sitä, mutta hän ei tahtonut kerjätä Elinan rakkautta,
tämän täytyi antaa se hänelle itsestään ja kaikesta sydämestään.
Mikään ei kiirehtinyt, nyt oli Åke poissa, kukapa tiesi, milloin hän
palaakaan!
Åke?... Oliko tämä hänen veljensä? Mutta Åken äiti oli kuollut kohta
pojan synnyttyä, ja hänhän oli kymmenen vuotta vanhempi!... Tätä
arvoitusta koetti hän turhaan selittää yötä ja päivää.
Vanhuksen toipuminen kävi hitaasti. Kun Elina kysyi, eikö hän
tahtonut nousta vuoteesta, vastasi hän, että lepo teki hänelle hyvää.
Niin jatkui kokonainen kuukausi. Kesäkuu oli käsissä, ja Ermegård
rouva kannatutti itsensä pieneen puutarhaan. Hän antoi itse käskyt,
kuinka kaikki oli istutettava ja järjestettävä. Tämä puuha ei
ainoastaan vahvistanut hänen voimiaan, se näytti häntä suuresti
huvittavankin, ja hän oli niin perehtynyt kasvien nimiin ja hoitoon,
että se oli aivan hämmästyttävää. Mutta hän ei ilmeisesti sallinut,
että siihen vähintäkään viitattiin.
Erikinpojan täytyi tähän aikaan tehdä monia matkoja, ja Elina jäi
silloin vanhuksen kanssa kahden.
Ajatteliko Elina koskaan Åkea?
Useammin kuin olisi halunnut -- erittäinkin joka kerta harppua
näppäillessään. Harpulle uskoi hän, että tämä mies, vastoin hänen
tahtoaan, oli hänelle sangen rakas. Mutta hän ei menee koskaan tälle
miehelle; se, joka siten leikki naissydämillä, ei saa koskaan tietää,
että oli saanut hänenkin sydämensä.
Mutta suusta suuhun kiiti maine hänen urhoollisuudestaan, hänen
ritarillisesta mielestään ja kuinka hänen käskynalaisensa häntä
rakastivat. Kuinka Elinan sydän silloin sykkikään ilosta, kuinka
hänen poskensa hehkuivat ilosta; vastoin tahtoaankin muistui hänen
mieleensä, kuinka ritarin katseet olivat saaneet hänet luomaan alas
silmänsä, ja miksi oli hänen sydämensä kutistunut kokoon, kun tämä
tarttui hänen käteensä, miksi oli hän vavissut liikutuksesta?
Se ei tapahtunut rakkaudesta, pikemmin aavistuksellisesta pelosta,
että tapahtuisi jotakin pahaa. Ermegård rouva tahtoi, että hän
liittyisi nuoreen Erikinpoikaan, ja olihan tämä kuitenkin ainoastaan
talonpojan poika?
Olisipa Åke ollut talonpojan poika ja Ermegård rouva tahtonut, että
hän antaisi tälle sydämensä? Niin, se olisi ollut eri asia, silloin
olisi Åke itse tullut ja kysynyt rakastiko hän häntä, silloin olisi
hän ilolla ojentanut hänelle molemmat kätensä... Mutta sitä ei ritari
ansainnut, ja jos hän olisi sen tiennyt tätä miestä surettavan, olisi
hän epäröimättä antanut kätensä Erikinpojalle.
Tämä ei puhunut rakkaudestaan, mutta Elina aavisti, että tunnustus
alituiseen pyöri nuoren miehen kielellä, ja hän osasi mestarillisesti
sitä välttää. Jos tämä joskus tarttui hänen käteensä, antoi hän
hervotonna siitä pidellä tai katsoi poika parkaan niin kummastuneella
ilmeellä, että tämä huoaten päästi käden vapaaksi.
Ja kuitenkin Antero luuli päässeensä eteenpäin tyttöön nähden,
nousseensa hänen kunnioituksessaan. Kun hän Ermegård rouvan sairauden
aikana jakoi hänen käskyjään tai ehkäisi vallattomuutta hänen
nimessään tai muulla tavoin ajoi tahtonsa läpi, oli hän huomaavinaan
hyväksyvän hymyn Elinan huulilla. Ah, mitä hän olisikaan sanonut, jos
olisi tiennyt, että hän silloin muistutti Åkesta, Åkesta, joka ei
koskaan poistunut hänen ajatuksistaan!
Taaskin oli kuukausi kulunut.
Oli kirkas heinäkuun ilta; silloin pilkahti valonsäde torni-ikkunasta.
"Se on aurinko!" sanoi Eerikinpoika.
"Minä en näe mitään!" puuttui vanhus puheeseen.
"Minä olin näkevinäni sieltä valkeaa ja -- kasvot", sanoi Elina.
"Kasvot?"
"Minä katsoin väärin!" Elina nousi nopeasti.
"Aiotko mennä sinne ylös?"