Mies otti ruoskan ja lähestyi epäröiden. Linnanrouvan katse ei
kääntynyt hänestä hetkeksikään.
Hän ojensi ruoskan.
Mutta samassa sai hän ruoskansiimasta sivalluksen käsivarteensa, niin
että hän hätkähti.
"Kuinka uskallat tulla tänne sennäköisenä kuin olet?"
"Kukaan ei voi mitään näölleen."
"Mene, pese naamasi ja tule sitten takaisin!"
"En, nyt täytyy minun se sanoa!" huusi mies. "Antakaa minulle vaimoni
takaisin!"
"Sinä olet menetellyt kuin hylkiö häntä kohtaan."
"Onko hän sanonut niin?"
"Valehteleeko hän kenties?"
"Miten milloinkin."
"Etkö pakoittanut häntä tulemaan sinulle?"
"Hän vastasi 'tahdon' morsiustuolissa."
"Eikö hän ollut varoittanut sinua edeltäpäin?"
"Onko hän puhunut siitäkin?"
"Eikö hän ole hoitanut taloasi kuten uskollinen ja tunnontarkka
vaimo?"
"Minulla ei ole ollut siihen nähden valittamista."
"Mutta sinä olet lyönyt häntä, sinä olet katkeroittanut hänen
elämänsä ja saattanut hänet monta kertaa toivomaan kuolemaa!"
Tällöin läimähti ruoskansiima kerta toisensa jälkeen rikolliseen,
mutta vaikka hän joka kerta kiemurtautui tuskasta, ei hän välttänyt
rangaistusta. Ermegård rouvalla oli harjaantunut käsi, mutta hän ei
lyönyt koskaan kasvoihin ja häntä ylistettiin sentähden verrattain
armeliaaksi rouvaksi.
Kun hän oli väsynyt pieksämiseen, sanoi hän: "Kas niin, Erik
Jönssinpoika, nyt saat mennä matkaasi!"
"Saako Ingri tulla mukaan?"
"Ei, hän jää tänne."
"En voi elää ilman häntä!" huusi mies.
"Ei liikuta minua! Hän jää tänne!"
"Kuinka kauaksi?"
"Aluksi vuodeksi."
Talonpoika kalpeni. "Varmaankin joku korkeista herroista on iskenyt
silmänsä häneen!" puuskahti hän vihan tukehduttamalla äänellä.
"Varo itseäsi!"
"Minä voin tuohtua veritöihin!" uhkaili mies.
Samassa astui Åke sisään.
Mies katsoi hurjasti häneen.
"Hän on poissa järjiltään!" sanoi Ermegård rouva. "Mutta linnassa on
hyviä vankihuoneita; sinne hänet on vietävä."
"Ettekö ole luvannut asestaa muutamia talonpoikia, isoäiti?" kysyi
ritari. "Antakaa minulle tämä!"
"Mielelläni, jos tahdot hänet."
"Ei minusta ole", huudahti mies pelästyneenä. "Antakaa minun jäädä
tänne!"
"Sinussa on liian tulista verta; sitä täytyy laskea pois", sanoi Åke.
"Sinä tulet takaisin uutena ihmisenä."
"Minä en tule koskaan takaisin!" vaikeroi hän.
Ermegård rouva soitti, ja linnanvartia astui sisään.
"Erik Jönssinpoika saa heti täydet tamineet muiden rekryyttien
mukana!"
"Kuinka pian he lähtevät?"
"Tänä iltana!" vastasi ritari.
"Enkö saa edes nähdä Ingriä?"
"Mitä se hyödyttäisi?"
"Olkaa armelias, ankara rouva, ainoastaan kerran!"
Äänessä oli niin sydäntä vihlaisevan surullinen sävy, että Åken kävi
sääliksi.
"Rakkahin isoäiti!" sanoi hän.
Ermegård rouvan viittauksesta avasi hän oven viereiseen huoneeseen.
Siellä olivat Elina ja Ingri. Molemmat näyttivät ylen kiihtyneiltä;
viimeksimainittu saattoi vain vaivoin pysyä pystyssä.
"Minä en tahdo lähteä!" sanoi hän.
"Sinä olet sydämetön nainen!" vastasi Åke. "Mutta nyt olen antanut
lupaukseni, ja sentähden sinun täytyy."
Ingri lähti heti, mutta pysähtyi ovelle.
"Ingri!" huusi talonpoika kiihkeästi.
Ingri katsoi maahan, mutta ei liikahtanutkaan.
"Tiedätkö, että minun on lähdettävä sotaan?"
"Olen kuullut sen!"
"Eikö sinulla ole minulle ainoaakaan hyvää sanaa?"
"Ei!"
"Voit ainakin antaa kättä minulle!"
Ingri piiloitti kätensä selkänsä taakse.
"Tämä menee liian pitkälle!" huusi ritari vihastuneena. "Mene heti ja
anna kätesi hänelle!"
Ingri lähestyi hitaasti ja ojensi miehelle kätensä. Tämä veti hänet
luoksensa, mutta samassa välähti veitsi hänen toisessa kädessään, ja
jollei Åke olisi salaman nopeudella tarttunut hänen käsivarteensa,
olisi hän iskenyt sen naisen rintaan. Nyt sattui se ainoastaan
olkapäähän, joka lievästi haavoittui.
Ritari sai painiskella talonpojan kanssa, ennenkuin onnistui
vääntämään veitsen hänen kädestään.
"Ottakaa hänet kiinni!" käski hän sen jälkeen. "Ja pukekaa hänet
univormuun, määrään sitten lähemmin."
Erik Jönssinpoika oli hiljaa, mutta hänen katseensa seurasi Ingriä.
Tämä ei ollut edes katsonutkaan mieheensä. Kun Elina tahtoi sitoa
hänen haavansa, sanoi hän, ettei se merkinnyt mitään. Hänen
käytöksessään oli luonnotonta välinpitämättömyyttä, joka melkein
vaikutti kauhistavasti.
Åke katui luottamustaan, mutta oli suuttunut naiseen, jonka kylmyyden
hän katsoi olleen syynä hurjaan puuskaukseen.
"Sellaista naista ei teidän olisi pidettävä talossanne, isoäiti",
kuiskasi hän.
"Mitä te miehet sellaisesta käsitätte?"... Rouva Ermegård käski
Elinaa ottamaan Ingrin huostaansa, ja kun molemmat olivat menneet,
lisäsi hän:
"Te tahdotte tehdä naisen oman tahtonne orjaksi."
"Nainen ilman sydäntä on kuvatus!"
"Tiedätkö mitä hänen on täytynyt kokea? Eikö hänellä ollut syytä
pelkoon ojentaessaan miehelle kätensä?"
"Mistä hän voi tietää..."
"Kysy häneltä, ja hän varmaan vastaa, että tiesi miehen tahtovan
riistää hänen henkensä. Minäkin tiesin sen; näin sen hänen
verestävistä silmistään."
"Mutta ette varoittanut!"
"Sinä et olisi uskonut minua. Nyt sait todistuksen."
"Se olisi voinut maksaa hänen henkensä."
"Parempi sekin kuin alituisella pelolla ja vavistuksella odottaa
miehen kotiin palaamista."
"Mies ei usko itse sitä."
"Oh, hän palaa kyllä! Kun katkera kalkki on kerran nostettu huulille,
täytyy se juoda pohjaan... Minä tiedän sen, minä!"
"Tekö, isoäiti?"
Vanhus oli sangen kiihoittunut, mutta hän tyyntyi pian. "Muista minun
sanoneen, mies on hylkiö!"
"Häntä kohdellaan sen mukaan!" vastasi Åke nousten.
"Minulla on enemmänkin sanottavaa", lisäsi Ermegård rouva
lempeämmällä äänellä. "Istu!"
"Puhukaa pois, rakkahin isoäiti!"
"Sinä rakastat Elinaa?"
"Niin teen!"
"Ja hän?"
"En luule hänenkään olevan minua kohtaan kylmän."
"Oletko kysynyt häneltä?"
"En vielä!"
"Mutta aiot kysyä?"
"Minä rakastan häntä, isoäiti!"
Vanhus veti syvään henkeään. "Minä voin kieltää sen", sanoi
hän. "Voin lähettää Elinan luostariin, kuitenkaan saavuttamatta
tarkoitustani."
"Joka on hänen yhdistämisensä Antero Erikinpoikaan?"
"Sentähden otin hänet kasvatettavakseni, mutta hänen täytyy omasta
vapaasta taipumuksestaan suostua menemään hänelle! Onko minun
valmistaakseni hänelle iloisen elämän mentävä syyllisyyden painamalla
omallatunnolla rauhattomaan hautaan?"
Hän sanoi nämä sanat liikutuksesta vavisten ja suurella
ponnistuksella. Ne tulivat tahtomatta syvästi haavoitetusta sydämestä.
"Antakaa minulle selitys arvoitukseen!" pyysi Åke ylen
hämmästyksissään.
"Antaahan ajan kulua! Kenties vastaisuudessa."
"Tahdotteko, ettei minun ole puhuttava Elinalle?"
"Niin, toistaiseksi."
Muuan ratsumies lasketti pihaan vaahtoavalla hevosella; se oli Lassi
Juutti.
"Uskollinen palvelijani!" huudahti ritari. "Hän tuo tärkeitä
viestejä."
"Valtionhoitajalta. Mene, rakas poikani, ja ota hänet vastaan!"
Åke herra riensi huoneeseensa, ja kohta sen jälkeen astui asemies
sisään.
Hän antoi suuren kirjeen.
Se sisälsi, että valtionhoitaja oli kaikin puolin Åke herran
kanssa samaa mieltä ja että herrat olivat päättäneet lähettää
avoimen kirjeen likeisimmilleen ja heidän ystävilleen, että he heti
ratsastaisivat Sunnerbrohon ja yhtyisivät Åke herraan ja ritariin.
Åke seisoi kotvan mietteissään. "Minun täytyy itseni matkustaa
Jönköpinkiin tapaamaan valtionhoitajaa", sanoi hän. "Ilmoita heti
väelleni ja rekryyteille! Lähdemme kahden tunnin kuluttua!"
Kaikki lemmenhaaveet olivat kuin puhalletut pois; nyt oli hän
ainoastaan soturi.
Pukeutuessaan varustuksiinsa laati hän ajatuksissaan tulevan
sotaretken suunnitelmia, jotka täyttivät niin hänen mielensä, ettei
häneltä riittänyt Elinalle ainoaakaan ajatusta.
Nytkös syntyi linnassa elämää ja liikettä, asemiehet ja palvelijat
juoksivat ristiin rastiin. Ermegård rouva oli varustanut
viisikolmatta miestä, nuoria reippaita renkipoikia. Erik
Jönssinpojasta tuli kuudeskolmatta, hän oli vanhin, vakinaisesti
asuttunut talonpoika, mutta hänellä oli kaikkein huonoimmat
varustukset. Ei ehditty enää hankkia mitään uutta, ja hänen saamansa
vaatekappaleet eivät olleet ainoastaan vanhat ja lopen kuluneet, ne
olivat lisäksi liian ahtaatkin.
Toiset rekryytit eivät säästäneet pilkallisia huomautuksiaan, mutta
hän ei ollut niitä kuulevinaan.
Linnanvartia pyyteli ritarilta anteeksi, mutta sai vastaukseksi:
"Kyllä välttää!"
Reput täytettiin ja säkkeihin ahdettiin leipää, suolattua silavaa,
kuivattua kalaa ja muuta. Jokaisen oli otettava muonaa yhdeksitoista
viikoksi, ja se ei ollut mikään vähäinen määrä äkkipäätä
haalittavaksi kokoon. Mutta Ermegård rouvalla riitti; hän oli itse
mukana aitoissa ja piti silmällä, että jokainen sai täyden määrän,
pikemmin yli kuin vaille.
Elina ja Ingri olivat hänen apunaan. Jälkimäinen sanoi, ettei haava
häntä vaivannut; hän pyysi nöyrästi päästä auttamaan ja osoitti
sellaista reippautta ja ymmärtäväisyyttä, että Ermegård rouva arveli
hänestä koituvan hyvän apulaisen.
Ingri se täytti reput ja antoi ne kunkin omistajalleen. Ankara rouva
piti häntä silmällä ja näki, kuinka hän vaihtoi salavihkaisia sanoja
Ambjörnin, erään nuoren rekryytin kanssa, sekä että tämän mentyä
Ingrin kalpeat posket olivat käyneet punaisiksi. Ermegård rouva
pani sen hiljaisuudessa merkille, lähemmän selon päätti hän ottaa
sittemmin.
Erik Jönssinpoika seisoi viimeisenä ovella odottamassa; Ingri näki
hänet ja kiirehti yhä enemmän lopun lähetessä... Vihdoin ei ollut
muita jälellä kuin hän.
Hän ei tullut lähemmäksi, vaan seisoi paikoillaan.
"Reppu on valmis!" sanoi Ingri ja laski sen lattialle kääntämättä
päätään. Sen jälkeen poistui hän huoneesta.
Nyt vasta Erik liikkui. Hitaasti astui hän esiin ja otti repun.
Hän oli jo astumaisillaan aitasta ulos, kun vasta käänsi päänsä ja
huudahti:
"Sanokaa vaimolleni, että jollei hän katso kotia ja kontua sillaikaa
kuin minä lasken hänen henttunsa sydänveren maalle, niin saa hän pian
mennä samaa tietä!"
Näin sanottuaan hän meni ja paiskasi oven kiinni jälkeensä.
Lassi Juutti piti tarkan vaarin, että hevoset olivat suitut
ja hyvässä kengässä, että satulat oli oikein kiinnitetty ja
vaatekappaleet oikein jaettu. Palvelijat ja poikaset saivat suorittaa
tehtävät, hän yksin kantoi vastuun.
Määrättynä aikana oli kaikki reilassa. Rekryytit saivat nousta
ratsaille ja ratsastaa kerran pihan ympäri. Pikkupoikien lipakat
kielet eivät säästäneet sutkauksiaan, mutta kukaan ei joutunut niiden
uhriksi siinä määrin kuin Erik Jönssinpoika. Hän köyristi leveää
selkäänsä ikäänkuin osoittaakseen, mitä saattoi sietää, kunnes kerran
saisi kääntää kämmenensä heitä vastaan.
Ritari meni sanomaan jäähyväisiä Ermegård rouvalle.
"Jumala ja hänen enkelinsä suojelkoot sinua, poikani!" Vanhus pani
kätensä hänen päälaelleen. Hän oli polvistunut. "Olette minun lähin
sukulaiseni", sanoi hän. "Äitini tähden, älkää olko minulle vihainen!"
"Kun palaat, uskon sinulle kaiken!" sanoi Ermegård rouva puoliääneen.
"Kiitos!" Ritari suuteli kunnioittavasti vanhuksen kättä ja nousi.
Hänen edessään seisoi Elina, kirkkaat silmät uivat kyynelissään,
ja hienot kasvot ilmaisivat syvää surua -- koskaan ei tyttö ollut
näyttänyt hänestä niin ihanalta. Rakkauskohan näin kosti puolestaan?
Sentähden, ettei hän moneen tuntiin ollut ajatellut Elinaa, täytyi
hänen nyt tuhatkertaisesti tuntea, kuinka kalliiksi tyttö oli hänelle
käynyt!
"Elina!" huudahti hän.
"Ritari!"
"Lupaatko muistaa minua?"
"Sen kyllä teemme molemmat!" vastasi Ermegård rouva viitaten Elinan
luokseen. "Ja rukoilemme joka päivä Jumalaa puolestasi..."
"Niin, sen teemme", kuiskasi Elina.
Mutta ritari meni luo ja kietoi käsivartensa heidän molempain
ympärille. "Näin yhdistettyinä kuin olette, sallittakoon minun sanoa
teille, kuinka suuresti teitä rakastan!" Sen jälkeen painoi hän
suudelman ensin mummon ja sitten Elinan otsalle.
Ja aivan kuin itseään peläten riensi hän huoneesta alas pihalle,
hypähti ratsaille ja antoi lähtökäskyn.
Hän vilkui tarkasti linnan ikkunoihin, eikö sieltä vilkkuisi mitään
valkoista liinaa jäähyväisiksi. Turha odotus, mitään ei näkynyt...
Kyllä, Ingri... Mitä se häntä liikutti? Mutta Elina, miksei hän
tullut, hänen sielunsa valittu, hänen morsiamensa?
Ermegård rouva piteli häntä yhä sylissään; hän tunsi, kuinka lapsi
parka värisi, ja hän sanoi: "Sinun täytyy tukea minua. Tämä ero
koskee minuun niin syvästi. Kenties emme saa häntä nähdä enää
koskaan."
"Luuletteko hänen kaatuvan sodassa?" kysyi tyttö.
"Elämä ja kuolema ovat Jumalan kädessä. Me voimme kuolla ennen häntä."
"Nyt he lähtevät liikkeelle; sallikaa minun tervehtää häntä vielä
kerran!"
"Ei, se voisi näyttää pahalta enteeltä..."
"Kuinka niin, mummo?"
"Åken ensimäinen morsian..."
"Onko hänellä ollut useampia?"
"Hän on ollut kahteen yhdistymäisillään."
"Kahteen?"
"Ja kuinka hän rakasti heitä! Luonnollisesti enimmän ensimäistä."
"Miksi luonnollisesti?"
"Ensimäinen rakkaus on aina paras. Se on kuin kevät, se lämmittää
sydämen ja ilahuttaa mielen; suviaurinko sitä vastoin on polttava."
"Miksi hän ei nainut häntä?"
"Tyttö kuoli hirveän kuoleman!"
"Silloin hän varmaan oli kovin suruissaan?"
"Hän oli aivan epätoivoissaan! En ole koskaan nähnyt niin
sydäntäsärkevää surua."
"Mutta kuitenkin..."
"Eräässä juhlassa Sten Sturen luona hän kohtasi viidentoista vuotiaan
immen."
"Silloin rakastui hän siihen..."
"Ja tyttö häneen! Olen lukenut tytön kirjeet. Luulen hänen aina
kantavan niitä povellaan."
"Kohtasiko tätäkin onnettomuus?"
"Ei, hän sai suurimman onnen."
"He yhdistyivät?"
"Ei, hän sai kuolla!"
"Kuolla?"
"Siinä varmassa uskossa, ettei kuolema eroittaisi sitä liittoa, jonka
he olivat solmineet. Eikö se ollut suuri onni?"
"Niin, kyllä, mutta..."
"Åke oli viisitoista vuotta vanhempi kuin hän. Jos he olisivat
joutuneet naimisiin, olisivat he pian huomanneet, kuinka vähän
he sopivat toisilleen. Nyt pysyy tyttö iätkaiket enkelinä hänen
silmissään."
"Kuinka kauan siitä on?"
"Kuusi tai seitsemän vuotta, sinä olit vielä lapsi silloin."
"Ja sitten... Onko hänellä sitten...?"
"Ollut monta mielitiettyä? Monta monituista; mutta näillä nuorilla
neitsyillä on ollut viisaat äidit."
Elina tunsi kurkkunsa kuristuvan kokoon; hänen hengitystään ahdisti.
"Poika parkani poloinen! Hänellä on ikänsä kaiken ollut herkästi
heltyvä sydän. Enimmän kaikesta huolestuttaa minua kuitenkin tämä
viimeinen!" huokasi Ermegård rouva.
"Tämä viimeinen?"
"Niin, näethän kai, kuinka hänen on laitansa?"
Elina ei vastannut mitään, mutta hän painoi hehkuvat kasvonsa
vanhuksen helmaan.