Linnanvartia kumarsi vaieten.
"Onko mitä muuta?"
"Erik Jönssinpoika oli täällä aamulla."
"Se härkäpää! Eikö hän ole saanut mitä on tahtonut?"
"Hän luulee, ettei nainen ole hänelle uskollinen."
"Enkö häntä jo varoittanut? Se ei koskaan pääty hyvin, kun vanha mies
nai nuoren tyttöheilakan!"
"Erik Jönssinpoika antoi kaksi lehmää väliä."
"Ja senkötähden oli tyttö sidottava vanhaan mieheen? Sano hänelle,
että mitä keittää, sitä saa syödä!"
"Hän pyysi muuten..."
"Mitä?"
"Että te, ankara rouva, tahtoisitte puhua naiselle."
"Sen teen, mutta sano Erik Jönssinpojalle, että jos hän kiduttaa
vaimoaan mustasukkaisuudellaan, otan minä sen tänne linnaan."
"Sanon kyllä sen!"
"Kuinka on sairaan naisen laita?"
"Hän kärsii omantunnon tuskia!"
"Omantunnon!" toisti Ermegård rouva kalveten.
"Kappalainen on kehoittanut häntä keventämään omaatuntoaan."
"Ei pidä pakoittaa."
"Mutta se voisi tyynnyttää hänen viime hetkiään."
Linnanvartia sai merkin mennä, ja heti hänen sulettuaan oven
jälkeensä, käänsi Ermegård rouva päänsä tyttärenpoikaansa. "Sinä olet
ollut tarkkaavainen kuulija", sanoi hän ja katsoi häneen.
"Te pidätte ankaraa hallitusta, isoäiti!"
"Minun täytyy!"
"Mutta ette menettele samoin kaikkia kohtaan!"
"Enkö?"
"Erik Boonpoikaa esimerkiksi..."
"Hän on vanha uskollinen palvelija."
"Ja sitä paitsi kasvattipoikanne isä."
"Ainoastaan nimellisesti!" huudahti, linnanrouva kiihkeästi.
"Mitä?... Eikö hän ole?"
"En minä tiedä!" Ermegård rouva pani kätensä silmiensä eteen
salatakseen liikutustaan.
"Mummo, mikä teitä vaivaa?"
"Viivythän täällä vielä muutamia päiviä?"
"Kyllä, kunnes on saapunut vastaus valtionhoitajalta."
"Se ilahuttaa minua!... Kuules! Antero Erikinpoika on mennyt
tutkimaan metsävarkaita; sinä saat auttaa minua eräässä asiassa hänen
ollessaan poissa."
"Missä niin?"
"Minä tahdon muurauttaa umpeen tien torniin."
"Estääksenne Elinan pääsemästä sinne."
"Ja erään toisen, jolla ei ole siellä mitään tehtävää!"
"Onko Antero Erikinpojallakin tapana mennä sinne, ettekä te aja häntä
pois?"
"Kasvattipoikaani?"
"Talonpojan jälkeläistä!"
"Se hän ei ole..."
"Mutta kantaa nimen ja käy sellaisesta!"
"Sentähden onkin tarkoitukseni naittaa hänet..."
"Ei kai Elinan kanssa?"
"Kyllä, juuri hänen!"
"Elina ei rakasta häntä'"
Ermegård rouva kalpeni.
"Heistä täytyy tulla pari!" puuskahti hän. "Minä en voisi kuolla
levollisena, jos tästä liitosta ei syystä tai toisesta tulisi totta."
"Tietääkö Elina siitä?"
"Ei vielä!"
"Ja toinen?"
"Hänkään ei tiedä mitään!"
Syntyi pitkä äänettömyys. Åke oli kahden vaiheella, ilmaisisiko
isoäidilleen rakkautensa ja salaisen luulonsa, että Elinakin rakasti
häntä... Mutta silloin välähti muuan ajatus hänen sielussaan...
"Tahdotteko, että minun olisi pidettävä huoli tornin muuraamisesta
umpeen?" sanoi hän.
"Niin! Elinan tietämättä!"
"Miksei hän saa mennä sinne?..."
"Minä en tahdo!..."
Linnanvartia palasi ilmoittamaan, että vanha Erik Boonpoika odotti
ulkona.
Ermegård rouva antoi merkin Åkelle, että tämä jättäisi hänet yksin,
ja kysyi sitten, oliko Pentti Pentinpoika tullut, sillä hän tahtoi
puhutella häntäkin.
"Hän on juuri saanut selkäsaunan eikä voi liikkua", vastasi
linnanvartija.
"Niinpä olkoon sitten!" vastasi linnanrouva tyytymätönnä... "Erik
Boonpoika tulkoon sisään!"
Tämä astui sisään, mutta ei suinkaan samalla nöyrällä ryhdillä, mikä
tavallisesti oli herraskartanoiden talonpojille ominainen. Ei hän
näyttänyt erittäin katuvaltakaan, vaikka hän hämillään pyöritteli
lakkiaan käsissään.
"Teitä vastaan on taaskin valitettu, Erik", sanoi linnanrouva.
"Kateudesta vain, jalo rouva!"
"Kateudesta, teitä kohtaan?"
"Niin, nähkääs, sillä minulla on niin komea poika!"
"Siitä ei teillä ole syytä pöyhistellä!"
"Teenkin sen erään toisen puolesta!"
"Tiedättekö, että Pentti Pentinpoika on saanut kärsiä rangaistuksen
epäsäännöllisestä elämästään?"
"Kuulinhan minä, kuinka hän huusi."
"Te ansaitsette saman kurin."
"Antakaa armon käydä oikeuden edellä!"
"Minä en tiedä mitään aihetta siihen!"
"Sukulaisuuden tähden!"
"Kenen kanssa?" kysyi linnanrouva tuimasti.
"Nuoren herrassyötingin, tiemmä."
"No, olkoon tämän kerran, mutta tästälähin saatte saman rangaistuksen
kuin kaikki muutkin!"
"Siitä kai ei sentään tule mitään", sanoi mies viekkaasti, vihaisesti
hymyillen.
"Takaan, että siitä tulee!" huudahti Ermegård rouva tuimasti.
"Silloin näytän maailmalle erään kirjeen..."
"Keneltä?..."
"Eukkoni sen oli löytänyt, mutta joku toinen sen tietenkin on
sepustanut."
"Tänne se!"
"Se on kotonani."
"Mutta minä tahdon sen!"
"Se on hyvässä tallessa!"
Ermegård rouvan silmät leimahtivat. Hän tarttui soittokelloon,
joka oli pöydällä. "Teille on monta kertaa osoitettu suurta ja
ansaitsematonta armoa. Mutta nyt se on lopussa, ja te tulette saamaan
selkäänne puolta enemmän kuin Pentti Pentinpoika."
Talonpoika tuijotti hölmistyneenä häneen; hän tiesi tuskin, saattoiko
uskoa korviaan.
"Samoin ette ole viiteenkolmatta vuoteen maksanut veroja ettekä
sakkoja; nyt on ne otettava viimeiseen ropoon." Hän kohotti kätensä
soittaakseen.
"Olkaa armelias!" huusi talonpoika, lankesi hänen jalkoihinsa ja
suuteli hänen hamettaan.
"Missä kirje on?"
Talonpoika painoi päänsä alas ja vaikeni.
Silloin helähti kello kimakasti.
"Se on kirstussa nahkasten välissä."
Linnanvartia astui sisään.
"Erik Boonpoika pidetään lujassa säilössä, kunnes olette
noudattanut tänne kirstun, jonka hän neuvoo teille!" käski ankara
rouva. "Ilmoittakaa sitten minulle heti, kun se tulee. Onko Erik
Jönssinpojan vaimo tullut?"
"On, ankara rouva!"
"Päästäkää hänet sisään!"
Linnanvartia meni vankeineen, ja kohta sen jälkeen näkyi ovessa nuori
kaunis nainen, jonka posket olivat kalpeat ja silmät itkettyneet.
"Tule lähemmäksi!" käski linnanrouva. Silloin lankesi nainen
lattialle ja purskahti hillittömään itkuun.
Ankara rouva ei voinut karkoittaa mielestään säälin tunnetta; ja hän
sanoi melkein lempeydellä: "Sinusta liikkuu pahoja puheita, Ingri!"
"Ah, minä olen niin onneton!"
"Onko hän ilkeä!"
"Vähät siitä, että hän lyö minua; mutta hän pilkkaa ja puhuu pahaa
minusta."
"Etkö ansaitse sitä?"
"Minä teen kaikkia askareita sekä ulkona että sisällä. Kertaakaan ei
hänellä ole ollut syytä valittaa ruuasta eikä oluesta, yhtä vähän
kuin elukkainkaan hoidosta. Minä olen aamulla ensimäisenä ylhäällä,
joko värttinän tai kangaspuiden ääressä."
"Mutta sinä otat vastaan vieraita?"
"Meille ei tule kukaan."
"Sitten menet muiden luo?"
"En muulloin kuin pyhäisin kirkkoon."
"Mikä häntä sitten vaivaa?"
"Minä en voi sietää häntä!" vastasi nainen väristen.
"Sinä kieltäydyt olemasta hänen vaimonsa?"
"Hän ei saa minua koskaan siihen."
"Mutta Ingri!"
"Sanoin sen hänelle jo edeltäpäin."
"Mitä hän vastasi?"
"Hän nauroi vain minulle."
"Ja nyt?"
"Hän noituu ja uhkaa... ja kiroaa sekä itsensä että minut."
"Mutta sellainen elämähän on oikea helvetti!"
"Sanoin hänelle, että sellaiseksi se kävisi."
"Etkö pelkää henkeäsi?"
"Sen saa hän kernaasti ottaa."
"Mutta ajattele, Ingri, sinä olet vielä sangen nuori!"
"Äsken täyttänyt seitsemäntoista vuotta, mutta olen kuitenkin saanut
enemmän kuin kyllikseni tästä kurjasta elämästä."
"Ja väliin tapaat sinä sen, jota rakastat?"
"En koskaan, mutta pidän kuitenkin valani ja pysyn hänelle
uskollisena!"
"Siinä olet tehnyt väärin."
"Suurempaa vääryyttä on tehty minua kohtaan."
"Sinulla ei ole kristillistä ja nöyrää mieltä, Ingri."
"Ei, sitä ei minulla ole."
"Sinä tiedät, että meidän on rakastettava niitä, jotka meitä vihaavat
ja annettava anteeksi niille, jotka ovat rikkoneet meitä vastaan."
"Tiedän kyllä sen, mutta minä en voi."
"Silloin täytyy sinun oppia siihen."
"Minä en tahdo", jupisi nainen.
"Mitähän, jos ottaisin sinut tänne joksikin aikaa!"
"Tehkää se, jalo rouva! Minä palvelen teitä uskollisesti ja teen
mielelläni karkeimmatkin tehtävät."
"Neitsyt tarvitsee jonkun käsipalvelukseensa; aion sinut ottaa
siihen!"
"Pyhä Jumalan äiti, sellainen onni!"
"Voi väliin tapahtua, että minäkin kutsun sinua!"
"Teen kaiken, mitä tahdotte."
"Tottelevaisesti ja nöyrästi?"
"Kuten palvelijattaren tuleekin!"
Ermegård rouva luetteli hänen päivittäiset tehtävänsä, ja Ingri
oli yhtä innokas käymään niihin käsiksi kuin hukkuva käteen, joka
ojennettiin häntä pelastamaan.
Elina neitsyt kutsuttiin ottamaan osaa neuvotteluun tai oikeammin
kuulemaan ankaran rouvan tahtoa, mutta koskaan ei se ollut paremmin
vastannut hänen omia toivomuksiaan. Hän oli kauan tuntenut syvää
sääliä Ingriä kohtaan ja oli iloinen, kun sai hänet alituiseen
luokseen.
Tästä vielä parhaallaan puheltaessa saapui ennen mainittu kirstu.
Ermegård rouva kannatti sen huoneeseensa, ja Erik Boonpoika sai astua
sisään.
Mutta tällä kertaa näytti hän sangen tyrmistyneeltä eikä
yhtään empinyt ottaessaan kirjettä esille. Se oli muutamalla
neulanpistoksella kiinnitetty vanhan takin vuoriin.
Ermegård rouva heitti vain muutaman katseen kirjeeseen; se oli
osoitettu hänelle, ja hän rutisti sen kokoon, samalla käskien
talonpojan sulkea kirstun ja kantaa sen kotiin.
"Saanko nyt mennä?" kysyi mies epäröiden. "Saat, mutta älä anna
minulle syytä kutsua sinua jälleen tänne, sillä silloin..."
"Ei, en koskaan enää!"
"Kotiin mennessäsi poikkeat Erik Jönssinpojan luo ja sanot hänelle,
että Ingri jää tänne."
"Onko minun sanottava kuinka kauaksi?"
"Aluksi vuodeksi."
"Vuodeksi!" jupisi talonpoika vetäytyen takaperin ovesta ulos
kirstuineen.
Sillävälin oli Åke kovasti kiihdyksissään palannut huoneeseensa; hän
ei epäillyt, että täällä piili joku salaisuus, mutta minkä laatuinen?
Hänen vanhan isoäitinsä kehoitus muurata umpeen tie tornikammioon
näytti hänestä välilliseltä kehoitukselta mennä sitä tutkimaan.
Toistaiseksi päätti hän olla sanomatta mitään Elinalle, mutta ei hän
aikonut hänestä luopuakaan. Lassi Juutti oli palannut Skarasta, ja
hänet oli heti lähetetty Jönköpinkiin viemään ritarin kirjettä. Nyt
oli Åkella muutamia päiviä omistaa yksityisille asioilleen.
Hän kyseli linnan vartialta tietä torniin. Tämä näytti alussa olevan
ymmällä ja vastaili vältellen, mutta kun hän kuuli, että se tapahtui
Ermegård rouvan tahdosta ja suostumuksella, tarjoutui hän mukaan.
Åkella ei ollut mitään sitä vastaan, ja he lähtivät liikkeelle
mukanaan kynttilät, tulukset ja lapiot.
Kello oli kuusi aamulla. Vesi oli alentunut, niin että pimeä käytävä
näytti melkein kuivalta. He sytyttivät kumpikin vahakynttilänsä ja
menivät käytävään.
Kun ritari valaisi ylöspäin, näyttivät kattokivet hänestä ikäänkuin
veden sorvaamilta; pohjan sitä vastoin peitti puhdas, valkoinen
hieta, jonka vesi luultavasti jätti virratessaan pois.
Heidän kulettuaan 15--20 jalkaa loivasti ylöspäin jakaantui tie
kolmeen sangen kapeaan polkuun, mutta nyt käytävä kohosi niin
jyrkästi ylöspäin, että jollei se olisi muodostanut eräänlaisia
kiertoportaita, vaikkakin melkein ilman porrasaskelmia, olisi ollut
mahdotonta nousta sitä ylöspäin. Siellä täällä riippui muutamia
puolilahoja nuoranpätkiä merkkinä, että muinen oli niiden avulla
hilauduttu torniin.
Molemmat ulommat käytävät olivat miehen vyötäisen korkeudelta
täytetyt soralla ja hiedalla. Åke oli muistavinaan, että portti oli
pidetty sulettuna hänen lapsuutensa aikana ja että häntä oli ankaran
rangaistuksen uhalla kielletty koettamasta tunkeutua maanalaiseen
käytävään. Huomattiin mahdottomaksi päästä ylös lapioiden ja
kynttiläin kanssa; edelliset jätettiin sentähden alas, kynttilät
pitivät molemmat miehet hampaissaan kavutessaan käsin ja jaloin
ylöspäin.
Työ oli ylen vaivalloinen, mutta jos siinä taukosi, lipui samalla
tahtomattaankin alaspäin; oli siis mentävä joko eteen- tai taaksepäin.
Suunnilleen puolitiessä oli ikäänkuin pengermä, jossa saattoi
levähtää. Läähättäen ja hikisinä heittäytyivät molemmat miehet maahan.
"Olisipa kellä täällä jotakin juotavaa!" sanoi ritari.
Linnanvartia hymyili tyytyväisenä ja veti pullon taskustaan. "Sitä
odotinkin!" sanoi hän.
"Ja neitsyt kulkee tätä tietä?" kysyi Åke.
"Hän ei tee niin enää koskaan."
"Kuinkas hän sitten pääsee torniin?"
"Ette juo, ritari!"
"Se on totta!" Hän pani pullon suulleen. Se vilvoitti suloisesti.
Linnanvartia otti vielä toisen pullon ja piti kovasti puoliaan.
"Ette sanonut minulle mitä tietä neitsyt kulkee."
"Kummitustietä!"
"Kummitustietä?" toisti ritari.
Samassa vierähti muutamia kiviä ylhäältä pengermälle.
"Meidän ei ole puhuttava siitä täällä", sanoi linnanvartia
silminnähtävästi pelästyneenä. "Onko ehkä joku siellä ylhäällä?"
"Sitä en usko."
Ritari jatkoi matkaa etumaisena, mutta hänestä tuntui, kuin hän
lipeilisi alas useampia askeleita.
Linnanvartia seurasi puhkuen jälestä.
Samassa oli kuin tuulenpuuska pyörtäisi tornin ympäri, ja peräkkäin
kuului neljä lerkunlyöntiä, synkkinä, kainaloina, onnettomuutta
uhkaavina.
"Mitä se oli?" kysyi ritari.
"Jeesus Maria!" päivitteli linnanvartia.
Molemmat kynttilät putosivat maahan ja sammuivat. Vaeltajamme olivat
pilkkopimeässä.
Pulmallisinta oli, miten saada kynttilät käsiinsä.
"Matkaa ei voi olla enää pitkältä jälellä, ja varmaan käy kiipeäminen
helpommin ilman suukapulaa", virkkoi ritari hilpeästi ja ponnisti
voimansa äärimmilleen päästäkseen ylöspäin.
Muutamain minuuttien kuluttua puski hän päänsä jotakin kovaa vasten.
"Voitto! Nyt täytyy meidän olla perillä!" Hän löi nyrkillään jotakin
vasten, jonka hän luuli olevan oven. Se oli ilmeisesti raudasta ja
aukeni luultavasti ulospäin...
"Linnanvartia!" huusi hän.
Ei mitään vastausta.
"Linnanvartia!"
Sama hiljaisuus.
Ritari kopeloi tuluksiaan ja löysi ne onneksi, mutta kynttilä oli
poissa.
Kuitenkin iski hän tulta, ja kun taula vihdoin syttyi, saattoi hän
sen levittämässä heikossa valonkimmellyksessä huomata parrun, joka
kulki oven yli poikkipäin.
Suurin vaikeus oli päästä ylös niin korkealle, että sai siitä kiinni.
Kun ei ollut mitään tukea jalkojen alla eikä voinut pidellä mistään
käsillään, vaadittiin häneltä mitä suurimpia ponnistuksia, ettei
solunut alaspäin. Hän koetti saada kiinni jostakin kohtaa ovesta.
Ovi ei ollut tosiaankaan erittäin tiiviisti sulettu, ja kouristuen
siihen käsin kiinni saattoi hän vetäytyä lähemmäksi.
Sen jälkeen tarvitsi hänen hengähtää muutamia minuutteja. Sitten
oli nopeasti hypähdettävä ja siepattava kiinni väliparrusta, mutta
jollei hän sitä tavannut tai ei voinut pidellä kiinni, tuli hän
todennäköisesti putoamaan alas suinpäin tai nurinniskoin.
Silloin tunsi hän jotakin kylmää, kosteaa, joka kosketti hänen
kättänsä. Se oli luultavasti etana tai sisilisko. Hän linkosi sen
tuimasti luotaan ja kuuli kuinka se löi kiviä vasten, mutta heitto
hälvensi samalla hänen epäilyksensä ja hän nousi päättäväisesti.
Nopealla sieppauksella tarttui hän parruun, hoippui tuokion, mutta
pysyi kiinni.
Nyt oli löydettävä lukko. Hän etsi molemmilta puolin, mutta sitä ei
löytynyt. Kuitenkin kulki parru suoraan poikki oven.
Hän kömpi eteenpäin ja kopeloi toisella kädellään, toisella pidellen
kiinni. Parru tuntui ulottuvan ovenreunan ulkopuolelle, hänen täytyi
siis seurata sitä myöten... Nyt oli hän jo seinän kohdalla; ovi oli
lopussa, mutta parru jatkui yhä.
Sitä pitelemässä näytti olevan rautasinkilä, joka tuntui olevan
aivan taottu siihen kiinni. Hän pani olkapäänsä parrun alle; vihdoin
antoi se perään ja kimmahti irti, mutta samassa menetti Åke herra
tasapainonsa ja kaatui kumoon.
Luultavasti löi hän päänsä muuria vasten, sillä hän joutui tuokioksi
tainnoksiin, ja kun hän jälleen heräsi tajuunsa, tuntui hänen päänsä
niin huimaavalta ja raskaalta, että hänen täytyi olla hetken aikaa
liikkumatonna.
Mutta tällöin huomasi hän valojuovan, jota ei ollut ennen nähnyt...
Hän ojensi kätensä ja kosketti johonkin teräväreunaiseen. Hän tarttui
siihen, ja kun hän heilutti sitä kahtaannekäsin, syntyi nariseva
ääni. Hieman mietittyään tajusi hän, että sen täytyi olla rautaoven,
joka oli auennut hänen otettuaan parrun pois. Mutta vielä oli sisempi
ovi jälellä.
Hän lähestyi tätä vaivalloisesti, ja hänen sysättyään lennähti se
seinää vasten. Ritari veti helpoituksen huokauksen: vihdoinkin oli
hän perillä!
Pieneen matalaan huoneeseen tuli valoa yhdestä ainoasta
ikkunasta, joka oli syvässä ikkunakomerossa. Pohjapiirrokseltaan
kahdeksannurkkaisena muistutti se huippukattoista telttaa.
Huonekalustona oli ainoastaan penkki ja pöytä; mutta eräässä nurkassa
oli kasa olkia, ja Åke arvasi, että Elina oli maannut niillä
viettäessään yönsä täällä ylhäällä.
Seinät olivat ainoastaan muurisavesta ilman mitään verhoa tai
peitettä; ainoastaan seinällä vastapäätä ikkunaa riippui pitkä, musta
riepu.
Ritari veti sen syrjään ja melkein pelästyi nähdessään taulun,
joka esitti luonnollisen kokoista naisolentoa. Kuta kauemmin hän
sitä katseli, sitä selvemmin hän näki, että kuva suuressa määrin
vivahti hänen äitiinsä... Olikohan se mahdollisesti epäonnistunut
mukailus?... Mutta nämä kasvot olivat hennommat ja niillä oli syvä
kärsimyksen ilme.
Seistessään syventyneenä kuvaa katselemaan näki hän, että taulu
hiljaa liikkui. Nähtävästi oli se oven peitteenä. Hän vetäytyi
syrjään, nähdäkseen itse ennenkuin hänet nähtiin.
Tulija oli Elina. Hän katseli hätiköiden ympärilleen, mutta hän
muuttui aivan kuin päiväpaisteiseksi ritarin nähdessään.
"Jumalan kiitos!" huudahti hän iloissaan.
"Tuletteko minun tähteni, neitsyt?"
"Kenenkäs sitten?"
"Mutta mistä tiesitte?"
"Linnanvartia poloinen ilmoitti minulle."
"Hän palasi siis alas?"
"Hän väitti, että jokin veti häntä alaspäin."
"Luulenpa, että se oli hänen oma pelkonsa."
"Joku oli huutanut häntä."
"Se olin minä!"
"Tekö todellakin? Ja sitten hän sanoi, että ääni oli erään ammoin
aikoja manalle menneen."
"Pelko oli hänet hämmentänyt!"
"Hän luuli, että teitä oli kohdannut jokin onnettomuus."
"Myönnän, ettei ollut mikään helppo asia tulla tänne ylös pimeässä."
Elina huomasi avatun oven ja riensi huudahtaen sinne. "Tulitteko
tuota tietä?..." kysyi hän hämillään ja kalpein poskin.
"Linnanvartia oli oppaanani."
"Jos hän olisi tullut ylös asti, olisi hän kyllä opastanut teidät
oikeaan." Näin sanoen avasi hän pienen salaoven, joka oli itse
muurissa.
"Ja minä kun näin niin paljon hyödytöntä vaivaa!" sanoi ritari
nauraen.
"Onko totta, että aiotte muurata tien umpeen?" kysyi hän.
"Vanha isoäitini haluaa niin."
"Älkää tehkö sitä!"
"Miksi en?"
"Siitä seuraa onnettomuutta."
"Ja te olette tullut tänne minua varoittamaan? Hyvä, rakas lapsi!..."
Hän ei voinut olla tarttumatta hänen käteensä.
"Pyhä neitsyt olkoon kiitetty, te olette terve ja reipas!" lisäsi
Elina.
"Hän lähetti enkelin minua suojelemaan!" sanoi ritari ja veti hänet
lähemmäksi itseään.
"Joka -- vie teidät takaisin -- kummitustietä läpi kaikkien vaarojen."
"Minä en pelkää niitä sinun rinnallasi, Elina!"
Hän oli kietomaisillaan käsivartensa tytön ympärille ja
sanomaisillaan, kuinka suuresti hän tätä rakasti. Silloin oli hän
tuntevinaan ikäänkuin puvun kahinan, joka humahti hänen ohitsensa.
"Mitä se oli?"
"Hän kulki ohitse!"
"Hän? Kuka hän?"
"Äitinne!"
"Nämä eivät ole äitini piirteet."
"Kenenkäs sitten?"
"Sitä en tiedä."
"Hän kuoli täällä!"
"Kuka sen on sanonut?"
"Hän itse."
"Täällä on oikea paikka puhua siitä! Kerro minulle, Elina, kaikki
mitä tiedät!"
Molemmat istuutuivat penkille, mutta ritari oli jälleen oma itsensä
eikä hän edes katsonutkaan rinnallansa istuvaan nuoreen, kauniiseen
tyttöön.
"Olin ainoastaan kymmenvuotias, kun tulin tänne", sanoi hän, "mutta
minä muistan, että jo ensi yönä näin unta kalpeasta naisesta, joka
tuli luokseni ja kysyi, tahdoinko Ermegård rouvan tähden kärsiä
suuren häpeän".
"Te lupasitte sen?"
"Hän oli ollut äitini ainoa ystävä, hän oli auttanut häntä ja
sisaruksiani! Minä sanoin, että tahdoin tehdä kaiken minkä voin."
"Mitä hän vaati?"
"Ei mitään sen koommin! Näin hänet viiden vuoden kuluessa melkein
joka yö, mutta hän ei puhutellut tällä aikaa minua koskaan, hän istui
vuoteeni vieressä ja hymyili minulle."
"Te oleskelitte kai täällä ylhäällä?"
"Niin, Ermegård rouva tahtoi niin. Silloin tapahtui... siitä on pian
kolme vuotta"... Hän katseli ympärilleen ja veti syvään henkeään.
"Jatkakaa!... Jatkakaa!"
"Oli myöhäinen kesäilta, ja minusta oli niin suloista istua tuolla
ikkunankomerossa ja katsella yli maiseman. Silloin... en tiedä kuinka
se kävi... olin varmaankin nukahtanut ja näin unta, että hän tuolta
kuvasta tuli luokseni, tarttui käteeni ja vei minut sisälle kamariin.
"'Nyt on aika käsissä!' sanoi hän. 'Jos sydämesi ja mielesi on puhdas
ja hyvä, niin on Herran enkeli osoittava, mitä sinun on tehtävä, ja
sinun tekosi on koituva monien syntien sovitukseksi!'"
"Kummallinen uni!"
"Minä heräsin siihen, että aurinko pisti suoraan silmiini. Esirippu
oli pudonnut alas ja ensi kerran näin minä kuvan ja tunsin henkilön
samaksi, jonka olin nähnyt unissani. Seuraavana..."
"Miksi keskeytitte?"
"Seuraavana päivänä tuli Antero Erikinpoika", sanoi Elina punastuen.
"Näin heti, että hänen ja taululla kuvatun naisen välillä oli
yhtäläisyyttä!..."
"Onko se mahdollista?" huudahti ritari ja hypähti pystyyn.
"Ettekö ole sitä huomannut? Katsokaas sitten, kuvalla on hänen
silmänsä ja hänen suunsa..."
"Jatkakaa, jatkakaa!"
"Minä en hänestä pitänyt paljon alussa."
"Miksi ette?" kysyi Åke mielissään.
"Hän näytti minusta ylpeältä ja kopeilevalta."
"Se oli alussa."
"Eräänä päivänä, kun olimme tavallisuuden mukaan istuneet Ermegård
rouvan luona, olin minä kieltäytynyt laulamasta enkä vastannut koko
miehelle muuta kuin on ja ei."
"Oliko hän loukannut teitä?"
"Kun Ermegård rouva ja minä olimme jääneet kahden, otti hän minut
syliinsä, kutsui minua tyttärekseen ja sanoi, että minun tästälähtien
oli sanottava häntä mummoksi."
"Te suostuitte!"
"Samana iltana tulin tänne ylös ja nukuin kuten tavallisesti. Näky
tuli, hän itki ja katseli minua surun ilmeellä, joka koski minuun
syvästi. Minä kysyin syytä ja hän vastasi: 'Sydäntään ei voi kukaan
pakoittaa'."
"Näyttää kuin hän ja Ermegård rouva olisivat olleet yhtä mieltä",
virkkoi ritari hieman katkerasti.
"Minun mieleni oli sangen masentunut, se teki minut nöyremmäksi ja
sentähden ystävällisemmäksi."
"Antero Erikinpoikaako kohtaan? Pidittekö hänestä sen jälkeen paljon?"
"Niin, kunnes..."
"Kunnes mitä?"
"Nyt on aika lähteä!" sanoi Elina ja nousi.
"Sananen vain, Elina..."
Kuului kolme keveää lyöntiä salaovelle.
"Kukahan se on?" kysyi ritari.
"Se oli varoitus."
"Varoitus! Mistä?"
"Tahdoitte sanoa jotakin ajattelematonta."
"Tapahtuuko sellaista kaikille, joiden kanssa puhutte?"
"Se on tapahtunut ainoastaan teille!"
"Sitten tahdon vapaasti sanoa ajatukseni, ja juuri täällä on se
tapahtuva!..."
Taaskin kuului kolme lyöntiä, mutta nyt kovemmin.
Ritari hypähti ovelle ja tempasi sen auki, mutta ulkona ei näkynyt
ketään.
"Minä en tahdo tietää mitään!" huusi Elina kiihkeästi. "Tulkaa ja
seuratkaa minua, ritari!"
Hän juoksi nopeasti ulos. Siellä riippui pieni lyhty, joka valaisi
himmeästi. Hän puhdisti sydäntä, mutta ritari näki, kuinka hänen
kätensä vapisi.
"Antakaa minulle lyhty!" sanoi ritari. "Minun tarvitsee tutustua
tiehen, sillä minä aion palata tänä iltana."
"Älkää tehkö sitä!" pyysi Elina hätäisesti.
Tie, jota Elina oli mennyt ja jota he nyt palasivat, kulki
neliskulmittain tornista torniin. Elina toisti kerta toisensa jälkeen:
"Tämä on itäinen torni, tämä eteläinen, tämä länsi-, tämä
pohjoistorni." He olivat kulkeneet milloin muutamia askelia ylöspäin,
milloin muutamia alaspäin; siellä eksyi helposti alituiseen
juoksemaan nelikulmiossa, mutta nyt oli löydettävä käytävä alas.
Pohjoistornista menivät he hieman alaspäin viettävää käytävää ja
sitten taasen ylös ja alas pienemmän neliskulman. He pysähtyivät
korkean oven eteen, jossa oli avain. Elina aukaisi sen ja viittasi
Åkea seuraamaan. Ummehtunut haju löyhähti heitä vastaan.
He kulkivat pitkää pimeää käytävää, ja ritari ihmetteli mielessään
nuoren neitsyen rohkeutta, kun tämä yksin kulki tietä, joka olisi
voinut saada monen miehisenkin sydämen pelosta pamppailemaan.
Käytävän päässä olivat portaat. Elina viittasi ritaria menemään
edeltä ja tuli itse jälestä. He seisoivat uudelleen oven edessä,
mutta avain oli Elinalla vyöllään. Hän avasi, ja nyt virtasi kirkas
päivänvalo heitä vastaan; he olivat suuressa porstuassa Ermegård
rouvan huoneen vastapäätä.
"Minusta näyttää käsittämättömältä", huudahti ritari, "että olen
oleskellut täällä kaksitoista ensimäistä ikävuottani enkä kuitenkaan
tiennyt mitään näistä salaisista käytävistä!"
"Vainajat eivät tarvinneet teitä."
"Luulette siis, että he ovat osoittaneet teille tien?"
"Kukas muu?"
"Ettekä pelkää lainkaan?"
"Rukoilen alituiseen, ettei ainoakaan paha ajatus pääsisi sieluuni."
Sekunnin epäröiminen, ja hän jatkoi:
"Kun kiusaus tulee, kohtaa hän siellä ylhäällä minut uhkaavin
katsein, ja minä tunnen, että minun täytyy jatkaa, mitä olen
aloittanut, jotta en turmelisi ikuista hyvääni."
"Tahdotteko nyt antaa minulle avaimen, minä palaan sinne ylös tänä
iltana."
"Menettekö yksin?"
"Kukapas tulisi mukaani!"
"Minä! Ja palaisin sitten heti", sanoi Elina.
"Ei, neitsyt, ei itsenne eikä minun tähteni! Jollei kelpo miekkani
voikaan tulla suurin käytäntöön, antaa se kuitenkin minulle saman
turvallisuuden tunteen kuin teille tieto sielunne puhtaudesta."
Elina antoi hänelle avaimet, muistutti hänelle mihin oli jättänyt
lyhdyn ja pyysi lopuksi häntä panemaan sen ikkunalle tornikamariin,
niin että voisi nähdä hänen päässeen perille.
Elinan määräyksissä oli sellaista osanottoa, sellaista hellää
huolenpitoa, että Åken taaskin valtasi sama palava halu sanoa, kuinka
hellästi hän rakasti häntä. Jos Elina vastasi tähän tunteeseen, olisi
julmaa, jos hän antaisi kätensä toiselle kuin sille, jolle ennen oli
antanut sydämensä.
"Rakas, hyvä Elina, kuinka voin kiittää sinua!" sanoi hän ja tarttui
taasen pieneen käteen.
"Lähtekäämme nyt mummon luo!" sanoi Elina kainosti ja katsoi
hymyillen ylös ritariin.
"Sanoaksemme hänelle, että me rakastamme toisiamme ja meidän täytyy
kuulua toisillemme!" oli Åke vähällä huudahtaa. Mutta samassa tuli
Ingri nopeasti Ermegård rouvan huoneesta. Hänen kasvoillaan kuvastui
kova pelästys.
"Mitä on tapahtunut?" huudahtivat molemmat.
"Ankara ritari, rientäkää sisään!"
"Mitä nyt, Ingri?" kysyi Elina.
"Erik Jönssinpoika on tuolla sisällä... Hän tahtoo väkisin viedä
minut täältä..."
Hän vaipui maahan melkein tajutonna.
"Se ei tule tapahtumaan!" lohdutti Elina häntä.
Ärtynyt talonpoika oli lähettänyt linnaan sanantuojan, jonka oli
salaa sanottava Ingrille, että jollei tämä mielisuosiolla palaa, lyö
hän hänet kuoliaaksi.
"Sitten saa hän tehdä sen!" vastasi Ingri tyynesti. "Mutta minä en
palaa koskaan."
Mies odotti vielä vuorokauden, mutta sitten kävi ikävä hänelle
sietämättömäksi. Hänen rakkautensa oli muuttunut eräänlaiseksi
hulluudeksi; hänen täytyi nähdä Ingrin itkevän ja valittavan,
ainoastaan se lievensi niitä tuskia, jotka häntä raatelivat.
Sellaisessa tilassa lähti hän linnaan ja pyysi saada puhutella Ingriä.
Se kiellettiin häneltä. Linnanvartia oli äsken palannut retkeltään,
jolle oli lähtenyt ritarin kanssa, ja riensi linnanrouvan luo
nöyrimmästi neuvomaan, ettei Erik Jönssinpoikaa otettaisi vastaan
siinä tilassa, jossa hän nykyään oli.
"Onko hän juovuksissa?" kysyi Ermegård rouva.
"Ei, mutta..."
"No, mitäs sitten?"
"Hän on surusta ja kiukusta poissa suunniltaan..."
"Kiukusta? Miksi?"
"Siksi, että hänen vaimonsa on jättänyt hänet."
"Eikö hän tiedä, että minä olen pitänyt Ingrin täällä? Tulkoon hän
sisään!"
"Mutta, ankara rouva!"
"Heti, sanon minä!" tiuskaisi linnanrouva, ja sanoja seurasi katse,
joka sai linnanvartian melkein lentämään.
Erik Jönssinpoika astui sisään. Kasvot olivat melkein veristyneet, ja
hän vapisi pidätetystä liikutuksesta.
Linnanvartia tuli mukana.
"Mitä teillä on sanottavaa?" kysyi linnanrouva jälkimäiseltä
tavallistakin ankarammin. "Ei mitään, mutta minä luulin..."
"Menkää!"
Linnanvartia katosi näkyvistä, mutta pysähtyi oven taakse
kuulostamaan, jos häntä tarvittaisiin. Ermegård rouva mittaili
syntipukkia päästä jalkoihin halveksivin katsein. Sen jälkeen sanoi
hän:
"Anna minulle ruoska, joka riippuu tuolla oven pielessä!"