"Ylhäällä keskimäisessä tornissa; siellä tulee niin ihmeellisiä
unelmia."
Ermegård rouva työnsi tytön syrjään ja käski tuoda valoa.
Mutta kun huone tali valaistuksi, oli hän kalmankalpea ja nousi
vaivalloisesti tuolistaan.
"Kutsukaa kappalaiseni!" käski hän palvelijaa. "Tulkoon hän minun
kamariini."
"Jääkää tänne kaikki!" lisäsi hän ja hylkäsi sen tuen, jota hänelle
tarjottiin. Sen jälkeen lähti hän huoneesta.
"Nyt sulkevat he minulta tien!" sanoi tyttö surullisen näköisenä.
"Etkö tuntenut pelkoa siellä ylhäällä?" kysyi Åke. "En vähintäkään."
"Sepäs on merkillistä! Olen kasvanut täällä samoin kuin sinäkin,
olen tosin monet kerrat kavunnut ylös katolle ja katsellut luukuista
sisään, mutta en ole koskaan uskaltanut mennä sisälle."
"Mitä olette pelännyt?"
"En tiedä. Kummituksia, luullakseni!"
"Oletteko nähnyt mitään sellaista, neitsyt?" kysyi Antero Erikinpoika.
"Se kysymys saa jäädä vastaamatta!"
"Miksi niin?"
"Siksi, ettette uskoisi minua!"
"_Minä_ uskon, Elina!" puuttui ritari puheeseen.
"Sitä odotinkin!" vastasi neitsyt.
Antero Erikinpoika puri huultaan ja hymyili ivallisesti. "_Minä_ en
sitä tee!" sanoi hän.
"Maallinen tieto sokaisee sisäisen silmän."
"Suoraan sanoen", lisäsi nuori mies nauraen, "en usko kummituksia
olevan olemassakaan".
Elina punastui ja näytti tahtovan vastata, kun Ermegård rouva astui
sisään.
"Tänne on saapunut pikalähetti tuoden kirjeen sinulle, Åke", sanoi
tämä ojentaen hänelle sen. "Suomesta!" sanoi hän avaten sinetin.
Ermegård rouva otti kutimensa ja Elina värttinänsä. Nuori mies näytti
katuvan ajattelemattomia sanojaan päättäen niistä katseista, joita
hän heitteli tyttöön. Mutta tämä ei kohottanut katsettaan työstään,
ja niin oli huoneessa aivan hiljaista Åken tarkkaavaisesti lukiessa
kirjettään.
"Herra Erik Turenpojalta!" sanoi hän. "Ritari ja hänen jalo emäntänsä
lähettävät teille paljon terveisiä, täti, ja tuhansia onnen ja
menestyksen toivotuksia. Erik herra kirjoittaa, että hän on yhtä
onnellinen nyt kuin avioliittonsa alussakin."
"Sen hän ansaitseekin!"
"Mutta venäläiset ovat jälleen rikkoneet rauhan, vaikka se tehtiin
ehdoilla, jotka he itse asettivat."
"Se on heidän tapaistaan."
"Lienee tarpeellista, että ruotsalaisia laivoja lähetetään
risteilemään Turun ympärille."
"Et suinkaan sinä aikone lähteä sinne?" kysyi Ermegård rouva.
Elina vilkaisi nopeasti häneen. "Minun on vaikea lähteä täältä",
vastasi Åke herra. Mutta se kaksinainen ajatus, joka piili tässä
lauseessa, kohotti hennon punan hänen poskilleen, ja hän lisäsi:
"Emme tiedä, kuinka kauan kestää, ennenkuin täällä kotonakin alkaa
sota riehua."
Milloin pantiin alulle keskustelu, joka ei miellyttänyt Ermegård
rouvaa, keskeytti hän sen tavallisesti sanoilla:
"Nyt voi maisteri lukea meille jotakin!"
Silloin otti Antero Erikinpoika jonkun huolellisesti kirjaillun
käsikirjoituksen, useimmiten oman tekemänsä ulkomaanmatkallaan, ja ne
sisälsivät matkakuvia tai kertomuksia jonkun pyhimyksen ihmeellisistä
elämänvaiheista. Hän käänsi niin hyvin kuin voi, ja hänen molemmat
kuulijattarensa kuuntelivat hartaalla tarkkaavaisuudella. Siihen
aikaan ei luettu paljoa, mutta sisältöä mietittiin ja sama teos
luettiin moneen kertaan.
Åke Hannunpoika oli melkein aina läsnä näissä lukutilaisuuksissa.
Kukaan ei tiennyt, kuunteliko hän mitä sanottiin vai harhailivatko
hänen ajatuksensa menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Melkein hänen
tietämättään oli hänen katseensa kiintyneenä Elinaan. Toisinaan pani
hän kätensä silmilleen, ikäänkuin häpeäisi itsekseen, mutta rakkauden
tarve oli vielä suuri, ja isän tunteita hän, nelikymmenvuotias
mies, tunsi tätä kahdeksantoista vuotiasta tyttöä kohtaan. Ei ollut
vaikea nähdä, kuinka tulisesti Antero Erikinpoika rakasti häntä.
Tyttökään ei onneksi ollut ruotsalaista aatelia eikä hänellä ollut
ketään omaisia; jos nuori maisteri vain saisi hyvän viran, saattoi
hän pyytää lemmittynsä kättä. Åke toivoi voivansa taivuttaa Ermegård
rouvan suostumaan.
Nämä ajatukset palasivat melkein alituiseen; hän koetti niihin
tottua, mutta hänestä tuntui yhä, ikäänkuin ne eivät oikein sopisi
olosuhteihin.
Ilta päättyi yhteiseen rukoukseen. Linnanvartia astui sisään
seitsemän aikaan, kumarsi syvään ja sanoi, että rukoushetki oli
käsissä.
Silloin nousi Ermegård rouva, ja nojaten Elinan käsivarteen meni
hän ulos ruokasaliin, mihin kappalainen ja linnan koko palvelusväki
oli kokoontunut. Pappi luki muutamia rukouksia, veisattiin virsi ja
sitten erottiin.
Åke herra ja nuori kirjuri menivät yhdessä ruokasaliin, ja usein
saattoivat he pakinoida myöhäiseen iltaan. Viimeksimainittu oli
opiskellut lainoppia, ja hänen korkein toiveensa oli, että hän saisi
jonkun kihlakunnan huostaansa. Hän ei uskaltanut lausua, että hän
tämän yhteydessä toivoi salassa Elinan kättä omakseen, mutta Åke
arvasi sen.
Nuori mies näytti tuntevan jonkin pakollisen taakan hartioillaan, hän
valitti alhaista syntyperäänsä ja puhui väliin matkasta vieraille
maille.
Ermegård oli ottanut äidittömän pojan hoiviinsa jo pienokaisena
ja alusta alkaen kohdellut häntä kuin perheeseen kuuluvaa. Siinä
yksinäisessä elämässä, jota hän vietti, ei kukaan kiinnittänyt
huomiotaan kansan keskuudessa liikkuviin juttuihin. Ne lakkasivatkin
pian, sillä nuorukainen lähetettiin aikaisin vieraaseen maahan
jatkamaan opintojaan.
Åke, joka oli kymmenen vuotta vanhempi, muisti aivan hyvin pienen
pojan, joka alituiseen riippui hänen isoäitinsä helmuksissa. Hän
lähti Ettakista, ja kun hän palasi lyhyille vierailuille, ei hän
nähnyt enää häntä.
Sitä päivänsädettä, joka nyttemmin valaisi vanhan kummituslinnan,
ei hän tuntenut ennenkuin Elina seisoi hänen edessään nuorekkaassa
kukoistuksessaan.
Kun Antero Erikinpoika palasi ulkomailta, oli Ermegård rouva
sisustuttanut hänelle huoneen linnaan.
Mitään selitystä ei hän antanut asiasta Åkelle, mutta hän näytti
toivovan, että tämä lähestyisi nuorta miestä, ja hän teki niin,
aluksi täyttääkseen mummonsa toivomuksen, sitten kunnioituksesta ja
kiintymyksestä, lopuksi sentähden, ettei hän millään tavoin tahtonut
virittää sitä mustasukkaisuutta, jota Erikinpoika ilmaisi, kun Elina
selvästi osoitti pitävänsä Åken seurasta enemmän kuin hänen.
Kun Elina sitä vastoin ei ollut saapuvilla, silloin sopivat molemmat
miehet hyvin keskenään. Antero Erikinpoika osoitti olevansa
ajatteleva nuori mies, joka oli harjoittanut vakavia opintoja ja
tahtoi, että isänmaa saisi nauttia hedelmät hänen työstään. Mutta kun
hän puhui epäkohdista lainkäytössä, silloin saattoi Åke pitkät hetket
katsella häntä ihmetellen; oli kuin unelmakuva muinaisuudesta olisi
ilmestynyt hänen silmiensä eteen, se liukui ohitse, mutta palasi yhä
uudelleen.
Kerran mainitsi hän Ermegård rouvalle, että Erikinpoika muistutti
elävästi jostakin henkilöstä, jonka hän oli muinen nähnyt, mutta hän
ei voinut muistaa, missä ja milloin. Ermegård rouva kalpeni silloin
niin, että hän melkein pelästyi, eikä mummon vetoaminen äkilliseen
pahoinvointiin voinut tukehduttaa hänen epäluuloaan, että nuoreen
mieheen liittyi jokin salaisuus, vaikkei hän voinut käsittää mikä
tämä salaisuus oli.
Erittäinkin näiden illanistujaisten jälkeen Åke mietiskeli tätä
asiaa, kenties etupäässä Elinan tähden. Luultavasti ei vanhalla
rouvalla olisi mitään sitä vastaan, että nuori tyttö yhdistyisi hänen
suosikkinsa kanssa, mutta mahtoikohan tyttö tätä rakastaa?
Ritarin elävä tunne avasi tien sydämeen, ja sen täytti ihastuttavan
immen kuva. Hän ajatteli:
"Olen nelikymmenvuotias ja hän kahdeksantoista; olisi väärin sitoa
häntä."
Pelastus tuli, mistä hän sitä odottikin.
Valtionhoitaja oli keväällä matkustanut Kalmarin tienoille ja
käynyt siellä erinäisten suurmiesten luona, joita hän oli koettanut
taivuttaa tehokkaasti ottamaan osaa puolustussotaan. Valtion
johtomies ei voinut saada käskyjään toteutumaan, hän oli riippuvainen
jokaisen mielivallasta. Tavallisesti luvattiin apua, mutta näitä
lupauksia ei aina pidetty, ja monet matkat olivat sentähden
tuloksettomat.
Tehtävänsä suoritettuaan aikoi hän palata ylämaahan varustamaan
laivoja ja miehistöä Tukholmasta. Ruotsalaiset lähettiläät, jotka
palasivat Kööpenhaminasta, toivat sieltä uutisen, että kuningas aikoi
lähettää neljä tai kuusi suurta sotapurtta estämään suolan tuontia
Ruotsiin. Jotta tämä voitaisiin estää, oli tärkeää antaa viholliselle
tehtävää toisella taholla.
Maaliskuun viime päivät olivat menossa. Ettakissa istuttiin taasenkin
loimottelevan takkavalkean ääressä. Elina oli saanut Erikinpojalta
sitran ja näppäili laulaessaan sen kieliä.
Silloin kuultiin ratsastajan laskettavan pihaan, ja kohta sen jälkeen
astui sisälle Lassi Juutti ja antoi herralleen kirjeen, jossa riippui
sinetti.
"Hänen armoltaan valtionhoitajalta!" sanoi hän.
Åke otti kirjeen ja poistui heti huoneesta.
Laulu oli vaiennut... Elina ainoastaan näppäili sitraa ja pani sitten
pois sen.
"Joko lopetatte, neitsyt?" kysyi Erikinpoika.
"Jo!"
"Sentähden, että..."
"Hän nukkuu!" täydensi Elina ja viittasi Ermegård rouvaan, joka
tosiaankin oli uinahtanut.
"Ettekö tahdo laulaa minulle?"
"Olette saanut siitä kylliksenne!"
"Sitä en saa koskaan!"
"Luuletteko, että ritari matkustaa pois?" kysyi Elina hetkisen
jälkeen.
"Se on mahdollista! Surettaako se teitä?"
"Vaiti, nyt hän herää!"
Ermegård rouva katseli ympärilleen. "Missä ritari on?" kysyi hän.
"Tänne tuli kirje valtionhoitajalta."
"Silloin hän lähtee luotamme!"
"Huomenna, rakkahin isoäiti!" vastasi Åke, joka samassa astui sisään.
"Huomenna!" toisti Elina.
"Herra Svante Niilonpoika on uskonut minulle tehtävän
suoritettavakseni!" lisäsi ritari hymyillen.
"Taaskin sota!" huokasi vanhus. "Tahdotteko mennä sanomaan, että
panevat lisää puita uuniin", lisäsi hän heittäen tarkoittavan katseen
nuoreen mieheen.
Erikinpoika ymmärsi, että hänestä tahdottiin päästä, ja lähti sielu
täynnä levottomuutta.
"Siitä ei tule loppua, ennenkuin he ovat ottaneet henkenne!" virkkoi
Elina tukahuttaen liikutuksensa.
"Siihen olen valmis!"
"Niin täytyy jokaisen soturin olla", virkkoi Ermegård rouva,
"ja niin totta kuin olisi suurin suruni menettää teidät, rakas
tyttärenpoikani, olisi kuitenkin minusta vielä katkerampaa, jollette
alttiisti antaisi henkeänne ja vertanne isänmaan puolesta".
"Sellaisia sanoja olette puhunut minulle pienestä pitäen", vastasi
Åke.
"Tiedän, että ne ovat kantaneet hedelmän", virkkoi vanhus jälleen.
"Svante Niilonpoika ei suotta sanokaan teitä rakkaaksi veljekseen."
Mutta Åke näki, kuinka Elina taisteli pidättääkseen kihoavia
kyyneliään, ja hän vastasi sentähden hilpeästi: "Hänen rakas veljensä
on tällä kertaa saanut helpon tehtävän. On kysymys ainoastaan
hyökkäyksestä Skåneen, ja aion suoriutua siitä niin vähällä
hengenvaaralla kuin suinkin, mutta suuremmaksi varmuudeksi pyydän
teitä molempia rukoilemaan pyhältä neitsyeltä voimaa ja apua, että
voittajana palaisin luoksenne!"
Hän vei Ermegårdin käden huulilleen ja sen jälkeen Elinan. Elinan
käsi lepäsi kylmänä ja vapisevana hänen kädessään, ja tahtomattaan
puristi hän sitä hellästi.
"Mutta nyt jätän teidät", lisäsi hän, "sillä minun on kirjoitettava
tärkeitä kirjeitä".
Lassi Juutti ja valtionhoitajan lähetti seisoivat molemmat
odottamassa. Edellinen sai käskyn heti nousta ratsaille ja ratsastaa
Skaraan viemään viestin piispalle ja ympäristössä asuville
vapaamiehille, että nämä seuraavana sunnuntaina eli palmusunnuntaina,
huhtikuun viidentenä päivänä, olisivat häntä vastassa Enköpingissä,
täysissä varustuksissa lähtemään sotaretkelle valtionhoitajan käskyn
mukaan, ja hän toivoi, ettei kukaan vetäytyisi pois.
"Olkaa varma, herra, että tulen tekemään parhaani", sanoi
ymmärtäväinen asemies.
"Ja palaatte pian!"
"Niin pian kuin hevon kavioista kerkiää!"
Ritari kirjoitti valtionhoitajalle, kertoi hänelle, mitä oli
tehnyt, ja kysyi, saattoiko hän odottaa lisäväkeä seitsemän- tai
kahdeksansataa miestä.
Hänen täytyi saada siihen vastaus, ja hän saattoi uskoa asian
ainoastaan omalle palvelijalleen.
Kirjeentuoja sanoi, että valtionhoitaja oli matkustanut Nydalasta
Jönköpinkiin lukuisain vapaamiesten ja neuvoston herrojen seurassa.
Åke herra käski silloin sanoa terveisiä, että vastaus tulee, mutta
että hänen täytyy tärkeistä syistä lykätä sen antaminen.
Ritari mittaili ripein askelin kamarin lattiaa. Tässä oli tilaisuus,
jota täytyi käyttää hyväkseen. Kaikki skånelaiset herrat olivat
eräässä kokouksessa Kööpenhaminassa ja kaikki linnat ja kartanot
olivat väestä tyhjät, koska kukin mielellään pitää väkensä mukanaan
sellaisissa kokouksissa. Jos hyökkäys suunnattaisiin Helsingborgiin
ja sen ympäristöön, täytyisi Hannu kuninkaan saada muuta ajateltavaa
kuin estää ruotsalaisia laivoja... Oli hyviä toiveita, että sellainen
yritys tulisi menestymään.
Tosin oli hän pakoitettu lykkäämään matkansa muutamiksi päiviksi,
koska Lassi Juutin täytyi ensin palata Skarasta, sitten mennä
Jönköpinkiin ja tuoda vastaus sieltä, mutta siihen viivytykseen
alistui hän mielellään. Hän oli nähnyt kyyneliä Elinan silmissä ja
tahtoi kuulla selityksen immen omilta huulilta... Jos oli niin, että
tämä rakasti häntä, silloin... Niin, pitemmälle ei hän ehtinyt,
sillä nyt ajoi muuan kuorma pihalle ja hän tunsi rattailla kauan
odottamansa miehen.
Kuormassa oli suuri laatikko, josta, kun se avattiin, ilmestyi
kallisarvoinen harppu. Åke oli aikonut sen lahjaksi Elinalle, mutta
nyt, kun hänen oli se annettava, pelkäsi hän ilmaisevansa tunteita,
joista ei kukaan saanut tietää mitään, ja kaikkein vähimmän Elina.
Epävarmana, kuinka menettelisi, antoi hän viedä soittimen ylös
ruokasaliin. Siellä riippui keskellä seinää hänen äitinsä kuva
luonnollisessa koossa, ja hän käski asettaa soittimen sen alle.
Samassa, kun se oli tehty, astui Elina sisään.
Neidon silmät säkenöivät hänen nähdessään kultaisen harpun.
"Tule lähemmäksi, Elina!" kehoitti ritari.
Toinen lähestyi.
"Olen kuullut kappalaisen kaipaavan harppua voidakseen paremmin
johtaa laulua."
"Ja olette hankkinut sellaisen?"
"Tahdotteko tekin soittaa sillä, neitsyt?"
"Oi, tahdon!"
"Ja laulaa samalla."
"Teen kyllä niin!"
"Ja muistaa joskus minua?"
"Usein, usein!" vastasi Elina, ja kirkkaat helmet vierivät ruusuisia
poskia pitkin.
"Tuletteko iloitsemaan palaamisestani?"
"Oi, tulen, tulen!"
"Ajatelkaas, jos kirjoittaisin teille kaikista toimistani!"
"Se ilahuttaisi Ermegård rouvaa."
"Häntäkö vain?"
"Ja Erikinpoikaa ja kappalaista."
"Ja kaikkia palvelijoita, tarkoitatte kai?"
"Heitä myös!" vastasi Elina punastuen.
"Mutta minä tahdon ilahuttaa erästä toista."
"Erästä toista?"
"Nuorta neitsyttä!"
"Tarkoitatteko minua?"
"Niin, Elina, teitä tarkoitan!"
"Kaikkien toisten ilo on minunkin, mutta kymmenin tuhansin kerroin
suurempana!"
"Niin te nyt sanotte, mutta palatessani olen teille vieras jälleen?"
"Ei, ei!" vastasi neito hätääntyneenä... "_Hän_ sanoo minulle, mitä
minun on tehtävä!" Hänen katseensa suuntautui tauluun.
"Äitini?"
"Niin! Hän on puhunut minulle."
"Mitä hän on sanonut?"
"Että täällä on kätkettynä salaisuus, jonka täytyy tulla
päivänvaloon."
"Sinun kauttasi?"
"Se on suotu ainoastaan naiselle. Hän saa kärsiä suurta surua!"
"Ja äitini on kehoittanut sinua siihen?"
"Hän on kysynyt minulta, tahdonko, mutta en ole nähnyt häntä sen
jälkeen kuin te tulitte tänne."
"Olet siis sittenkin ollut siellä ylhäällä?"
"Ainoastaan kerran!"
"Oletko tehnyt vastoin hänen mieltään?"
"Tahtomattani!"
"Etkö tahdo uskoa asiaa minulle?"
"Sitä en voi!" Elina punastui helakasti.
Mitäpä varten sitä olisi tarvittukaan! Hän luki immen nuoresta
sielusta, näki, että tämän sydän uhkui rakkautta häneen, ja hän paloi
halusta sanoa, että tähän rakkauteen vastattiin etteikä mitään ollut
tiellä.
Miksi hän silloin viivyttäisi tunnustusta, joka olisi hänelle onneksi?
Kuului muutamia hiljaisia harpun säveliä.
Elina ne houkutteli esiin. Ne helähtelivät alussa valittavina,
rukoilevina, sitten niiden voima kasvoi ja ne aivan kuin kävivät
taistelua olemassaolosta, koettaen voittaa kaikki esteet; vähitellen
sulivat äänet syvän juhlalliseen virrensäveleen.
Ritari seisoi ihastuksissaan ja ihmeissään. Oliko neitsyt puhunut
hänelle sävelin, pyytänyt hänen sääliään? Pelkäsikö Elina jotakin? Ja
mitä?... Sattumalta osui hänen katseensa tauluun, ja hänestä tuntui,
että äiti ikäänkuin suojellen piti kättään neitsyen yllä, samalla
katsellen ankarasti häntä... Tämän täytyi kaiken olla kiihtyneen
mielikuvituksen virvoja. Hän rakasti Elinaa, tahtoi ottaa hänet
emännäkseen... Mitä olisi tätä vastaan muistutettavaa, miksei hänkin
saisi nauttia kodin onnea?
Viimeiset sävelet olivat hälvenneet, ja Elina seisoi vielä
paikoillaan käsivarret harpun ympärillä.
"Elina!" sanoi Åke väräjävällä äänellä.
Elina säpsähti, mutta ei edes kääntänyt päätään.
"Te soitatte ihmeellisen kauniisti, keneltä olette sen taidon
oppinut?"
"En ole sitä oppinut, se tulee itsestään."
Tällöin avautui ovi ja Ermegård rouva astui sisään linnanvartian
seuraamana. Että heidän pitikin tulla juuri nyt! Elina lakkasi
melkein samalla hetkellä soittamasta ja meni Ermegård rouvaa vastaan.
"Kaikella on aikansa", sanoi tämä ankarasti. "Köyhät odottavat tuolla
ulkona ruokaansa."
"Ja minä kun olen aivan unohtanut heidät!" huudahti Elina
säikähtyneenä ja riensi ulos.
"Sydämellinen kiitos, tyttärenpoikani, kallisarvoisesta lahjasta,
mutta se on pantava piiloon..."
"Minun tähteni, isoäiti, antakaa hänen joka päivä soittaa sillä!"
"Rukous, anoen menestystä sinun toimillesi!"
"Niin, rukous onneni puolesta!"
"Tahdon ottaa siihen osaa koko talonväkeni kera. Elina saa soittaa
laulun säestykseksi."
"Kiitos!" sanoi Åke liikutettuna ja suuteli hänen kättään.
"No, linnanvartia?" kysyi Ermegård rouva.
"Talonpojista oli eilen kaksi päihtyneessä tilassa."
"Lähettäkää heidät ylös linnaan, he saavat rangaistuksensa."
"Olen antanut käskyn siitä, ankara rouva!"
"Keitä he ovat?"
"Toinen on Pentti Pentinpoika Myrasta."
"Nuori mies!... Ettei hän häpeä!... Saa selkäsaunan, kuten
tavallisesti."
Linnanvartia kumarsi.
"Ja toinen?"
"Vanha Erik Boonpoika."
"Erik Boonpoika!" huudahti linnanrouva nousten.
"On ollut useampia kertoja hieman..."
"Lähetä hänet luokseni!"
"Eikö häntä ensin rangaista?"
"Ei, se jää riippuvaksi keskustelustamme."