Vanha Ettakin kuninkaankartano sijaitsi Vartoftan kihlakunnassa
Tidajoen rannalla.
Päärakennus oli tiilestä rakennettu, kaksikerroksinen ja
nelisnurkkainen. Jokaisessa nurkassa oli torni, mutta keskellä
oli myös torni, puolta korkeampi kuin toiset. Jokaisen tornin
huipussa oli suuri metallikuula, mutta keskimäisen tornin ylintä
huippua ympäröi ristikkohäkki, jossa riippui metallilerkkuja, mitkä
ympäröivät metallikuulan ja tuulisella säällä pitivät säännötöntä
kilinää.
Rakennuksen eroitti ainoastaan kapea jalkapolku joesta, mutta täältä
saattoi astua maanalaiseen käytävään, joka oli muurattu kulkemaan
linnan alitse. Se alkoi alhaalta vesirajasta kolmen kyynärän
levyisenä, mutta jakautui pian kapeihin labyrinttimaisiin käytäviin,
jotka veivät kaikkiin viiteen tornikamariin.
Vastapäisellä puolella oli pihamaa ja ulkohuonerakennukset,
pieni puisto ja sitten koivu- ja honkametsä, jossa oli runsaasti
kaikenlaista riistaa. Pihamaa ulottui idästä länttä kohden.
Myöhempänä aikana oli sen eteläreunalle laitettu ryyti- ja
ruusutarha; siellä kasvoi myös omenapuita menestyen sangen
hyötyisästi. Pohjoispuolella ulottui metsä aivan rakennukseen asti.
Se oli niin tiheä ja näytti niin synkältä ja uhkaavalta, että
ihmisjalka astui sinne harvoin.
Linna oli rakennettu jo ennen Valdemarin aikaa. Liikkui tarinoita,
että oli suoritettu monta veristä tekoa niissä synkissä kammioissa,
joita oli talon keskiosassa. Sinne ei päässyt koskaan päivänsäde;
takkavalkean loimo ja seiniin kiinnitetyt soihdut antoivat niille
ainoan valaistuksen. Nyt olivatkin ne tosin vuosisatasen olleet
suletut, ainoastaan keskustaa ympäröivissä huoneissa asuttiin.
Kuitenkin sanottiin, että sieltä sisältä väliin kuului raudoitettujen
kantapäiden poljentaa, kannusten kilinää ja miekkojen kalsketta.
Linna oli Engelbrektin aikaan linnoitettu, mutta jo Sten Sturen
hallituksen alussa oli vallitukset tasoitettu ja varustukset
hävitetty. Herra Ficke Juhananpoika Bülow lainasi valtionhoitajalle
melkoisen summan rahaa ja otti linnan pantiksi. Hän muutti sinne,
kuten väitettiin, mustasukkaisuudesta kaikkia niitä ihailijoita
kohtaan, joita parveili hänen nuoren, kauniin emäntänsä ympärillä.
Rouva Ermegård oli alussa itkenyt paljon ja ajoittain ollut
epätoivosta pakahtumaisillaan; mutta sitten alkoi hän vähitellen
laitattaa puutarhaa, ja tämä homma antoi hänelle suurta lohdutusta.
Neljän vuoden avioliiton jälkeen lahjoitti hän miehelleen tyttären,
mutta lapsen syntymäpäivä ei lähentänyt vanhempain sydämiä toisiinsa,
ja kun Ermegård rouva kohta sen jälkeen jäi leskeksi, ei hän pannut
sitä kovin raskaasti sydämelleen.
Mutta Ettakista ei hän enää tahtonut erota, ja kun hänen tyttärestään
oli kasvanut kaunis neitsyt, löysi moni kosija tänne tien. Äiti
naitti tyttärensä herra Juhana Maununpojalle, joka oli jalo ritari,
mutta Engelbrektin murhaajan poika. Nuori rouva kuoli vuotta
myöhemmin, synnytettyään pojan maailmaan.
Sanottiin hänen pyytäneen herraltaan, että lapsi lähetettäisiin
kasvatettavaksi äidinäitinsä luo. Herra Juhana Maununpoika täytti
hänen toivomuksensa ja otti kohta sen jälkeen uuden emännän.
Nuori Åke vietti ensimäiset vuotensa mummonsa luona; oli kuin hänessä
yhtyisivät suvun kaikki hyvät ominaisuudet, ja hänen avoimet,
vilpittömät kasvonsa todistivat siitä.
Hänen sydämensä oli vallannut rakkaus Elsa Possen nuoreen tyttäreen,
mutta kuolema ryösti tämän häneltä juuri kun hänen piti lähteä
Suomeen häitä viettämään.
Isku koski kovasti häneen. Hän omisti sen jälkeen aikansa ja
ajatuksensa sotaisiin toimiin, hän saavutti voittoja ja menestystä,
niitti kunniaa ja mainetta; mutta mieli synkistyi ja hän vetäytyi
maailmasta syrjään.
Nyt oli hän yhtämittaa oleskellut muutamia viikkoja Ettakissa, jolla
oli hänelle sellainen viehätysvoima, ettei hän tahtonut tunnustaa
sitä itselleenkään.
Ermegård rouva oli täyttänyt seitsemänkymmentä vuotta, mutta oli
vielä terve ja reipas. Herransa kuoleman jälkeen valvoi hän itse
taloaan ja piti ankaraa kuria. Joka aamu täytyi linnanvartian tehdä
selkoa kaikesta mitä oli tapahtunut, ja voi sitä, ketä vastaan
tehtiin muistutuksia! Ei sillä väliä, oliko syyllinen mies vai
nainen, hänet kutsuttiin ankaran rouvan eteen. Joskus saatiin
navakoita korvapuusteja, mutta usein rangaistustyötä. Ermegård kiitti
harvoin, mutta milloin niin tapahtui, pidettiin sitä niin suurena
kunnianosoituksena, että siitä puhuttiin pitkät ajat.
Itse vanha rouva teki tilinsä; mutta kun päivän tehtävät olivat
päättyneet, pukeutui hän mustaan samettiin, Åke herra tuli sisään ja
tarjosi hänelle käsivartensa viedäkseen hänet pöytään, liveripukuiset
palvelijat avasivat ovet ruokasaliin, missä hovimestari kumarteli
pöydän edessä ja linnanvouti odotti jalon rouvan viittausta
lukeakseen pöytärukouksen. Itse istuutui hän pöytään ennenkuin kukaan
muu uskalsi sitä tehdä.
Åke herra istuutui hänen oikealle puolelleen ja kappalainen
vasemmalle.
Mutta heitä vastapäätä, toisella puolen pöytää istui nuori Elina
Ribbing, nuorin lapsi seitsemästä siskoksesta. Hän oli suomalaista
sukua; hänen äitinsä oli ollut rouva Ermegårdin tyttären uskottu
ystävä, ja tämä oli kuolinvuoteellaan suosittanut häntä äitinsä
hoitoon.
Elinan rinnalla ja vastapäätä vanhaa rouvaa istui nuori Antero
Erikinpoika. Hän oli talonpojan poika, mutta oli, hyvien
taipumustensa johdosta, papin kehoituksesta ja Ermegård rouvan
toimesta päässyt opiskelemaan ensin Upsalaan ja sitten useiksi
vuosiksi ulkomaille. Nyt asui hän linnassa ja käytettiin häntä usein
esilukijana.
Ermegård rouva kuuli mielellään hänen kertovan matkoistaan, mutta
pudisteli moittivasti päätään, kun hän kertoi vieraista tavoista ja
menoista. "Maailman lopun aikoja!" sanoi hän.
Päivällisen jälkeen istui hän, jos oli talvi, suuressa lepotuolissaan
takan ääressä. Elina istui jakkaralla hänen jalkojensa juuressa ja
molemmat miehet tavallisesti penkillä. Kun takkavalkea loimotteli
ja valaisi taulun, eivät viimeksimainitut voineet koskaan väsyä
katselemaan vanhaa rouvaa ja varsinkin nuorta, kaunista tyttöä.
Mutta Ermegård rouva käski Elinaa laulamaan. Ääni ei ollut voimakas
eikä koulutettukaan, mutta se oli heleän kirkas, ja immyt pani nuoren
sielunsa lauluun.
Eräänä iltana, kun hän milloin laulaen, milloin puhuen kertoi
linnanneidistä, jolla oli suuri suru sydämessään ja jolle linnanhenki
ilmestyi, päästi Ermegård rouva kovan kirkaisun.
Kaikki riensivät luo siinä luulossa, että hän oli äkkiarvaamatta
sairastunut.