selville vanhoista asiakirjoista. Perniössä esim. v. 1661 aatelismiehet
Sass ja Sabelstjerna riitelivät keskenään kunniapaikoista ja ratkaisivat
asian kohta paikalla kaksintaistelulla, kirkon kuorikäytävässä. Vähän
sen jälkeen joutui kaksi arvokasta Perniön rouvaa penkkeihin astuessaan
riitaan samasta syystä ja antoivat virsikirjoilla toisiaan korville että
läiskyi. Tästä synnistä suljettiin Perniön kirkko joksikin aikaa ja
jumalanpalvelukset pidettiin pappilassa.
Nyt palaamme Rauman kirkkoon, jossa jumalanpalvelusta kestää. Koulupojat
laulavat virsiä kuorissa, jossa pienet urut, posetiiviksi eli regaliksi
sanotut, säestävät laulua, pienokaiset kirkuvat täyttä kurkkua, niin
etteivät rippivieraat voi kuulla rippisanoja, jonka tähden poikia
kehoitetaan ehtoollista jaettaessa laulamaan hyvin hiljaa.
* * * * *
Mutta jumalanpalvelus on lopussa ja me lähdemme kirkosta, jonka
ulkopuolella näemme reservirakuuna Simeonin ja hänen veljensä Mikon
istuvan paalussa, häpeäpuussa, joka piti rangaistusta kärsivien jalat
liikkumattomina. Veljekset, jotka saivat siten istua koko pitkän
sunnuntain, olivat surkeita naamaltaan, ja tuomitsi papisto heidät
häpeärangaistukseen sentähden, että he, vaikka varoituksen saaneina,
»olivat vielä kovin taitamattomia kristinopissa.» Kasvoiko heidän
kristinuskon taitonsa paalussa, sen tietää yksin hyvä Jumala.
Heidän vieressään istuu jalat parissa muussa pölkyn reijässä eräs
syntinen, lapio kädessä. Se on muuan »kirkonpalvelija», eräs
haudankaivaja, joka kärsii hänelle hyvin suotua rangaistusta, koska
hänessä oli siihen aikaan useissa paikoin maatamme vallitseva, ahne
tapa, että hän kaivoi esille vielä uusia arkkuja, pyöräytti ruumiit
multaan ja sitten möi kirstut. Häpeärangaistuksen lisäksi sai hän maksaa
10 hopeataalaria sakkoja.
* * * * *
Tapa haudata kuolleet kirkkoon tuli kristinuskon mukana Suomeen. Niin
tehtiin jo Henrik Pyhälle. Tapa siirtyi katolisesta ajasta
protestantiseen ja säilyi, vaikka kirkot ilettäväisyyteen saakka
täyttyivät joskus ainoastaan kyynärän verran lattiapalkkien alle
haudatuista ruumiista, aina 1700 vuosiluvun loppuun saakka monessa
paikassa maatamme.
Yhtä ahdas kuin säätyrajoituksen takia penkkien jako oli, yhtä vapaa oli
oikeus tulla haudatuksi kirkon pyhien seinien sisälle -- rahasta. Kuten
meidän päivinämme, niin silloinkin oli valmistettu hautataksa, jonka
mukaan esim. Raumalla hauta kuorissa maksoi 12 taalaria, kuoron ja
ensimäisen pilarin välillä 8, sitten toiseen pilariin saakka 7 taalaria
kuparia j. n. e. Halvin hauta kirkossa, kauimpana vasemmalla, maksoi 5
taalaria.
Rauman hautausmailla, joihin luonnollisesti köyhä väki haudattiin, ei
vanhimpana aikana maksettu multarahoja. Kun asianomaiset v. 1735
ehdoittivat, että hautasija uudessa hautausmaassa maksaisi 24 killinkiä
ja vanhassa 16, herätti se myrskyisen vastenmielisyyden
kirkonkokouksessa. Varsinkin panivat talonpojat vastaan, ja heidän
johtajansa, isäntä Kolla, lähti vihapäissään kokouksesta, huutaen
äänekkäästi toisia talonpoikia seuraamaan häntä, mutta sitä he eivät
kumminkaan tehneet. Tämä köyhille vastenmielinen ehdoitus tehtiin
myöhemmin uudelleen, mutta sai osakseen saman katkeran vastauksen, josta
syystä tuomiokapituli vihdoinkin v. 1739 antoi asioiden jäädä
entiselleen.
Kuten tunnettu, on meidän vuosisataamme saakka säilynyt se turhamielinen
tapa, että kiitosrukouksessa kuolleista teeskennellyin lauseparsin
kerrotaan heidän elämäntöistään, vaikka vainaja sitten olisi ollut
kuinka vähäpätöinen tahansa, vaikkapa ainoastaan lapsi. Jos ei papilla
ollut muuta sanomista, kuvaili hän imelän hartaana vainajan viime
hetkiä, hänen viime sanojaan, viime lääkkeitään j. n. e. Tämmöisiä
henkilösaarnoja luettiin muinoin haudalla, mutta v. 1755 määrättiin,
että ne olivat pidettävät kirkossa. -- Meidän aikamme on palannut
vanhaan tapaan, kiitellen kernaimmin hiljaisen, vakavan haudan partaalla
vainajata, sanomalehtien kertojien pannessa muistiin muistoseppelten
antajat, arkun kantajat ja ruumissaaton osanottajat.
Ennen vanhaan oli yleisenä tapana avata arkut kirkossa ja asettaa
ruumiit yleisön nähtäväksi, mutta tämän vastenmielisen ja ruttojen
aikana vaarallisen tavan poisti Kustaa III:s ankaralla kiellolla v.
1773.
Maahanpanijaisissa piti kulta lapsellista leikkiään turhamaisuuden,
kaipauksen ja surun kanssa. Suuri ero oli, tapahtuiko hautaus yhdellä
vai kahdella kellolla, pienellä, suurella, suurimmalla vai »kaikkien
suurimmalla» paariveralla, -- hienoin, jos se toimitettiin kummallakin
viimemainitulla yhtä haavaa. Arkut laskettiin hautaan 9 kyynärää
pitkillä, valkoisilla[1] »käsiliinoilla», varattomat tyytyivät yhteen,
mutta varakkaammat »pistoovasivat» itselleen 4 jopa 6 »käsiliinaa.»
Kumminkin sattui usein, että jalosukuisten kuolinpesät kauan olivat
kirkolle velassa hautajaisloistostaan, usein niin kauan, että koko velka
unohtui. Ainoa raumalainen, joka laskettiin hautaan kuudella
käsiliinalla, oli eräs v. 1787 autuaasti kuollut jalosyntyinen
luutnantti; viisi vuotta myöhemmin sai kirkko vetää ristin tämän
komeuden kustannuksien yli. Mutta vaikutus eli vielä kauan muistossa.
[1] Vasta noin v. 1810 tuli Raumalla valtaan tapa käyttää mustia
reunuksia. Surusauvoista puhutaan, omituista kyllä, vasta v. 1824.
II.
Rauman kirkon tulot eivät olleet sinä aikana, jota tämä kertomus koskee,
erittäin suuret, mutta eivät myöskään tavattoman pieniä. Pieni
yhteiskunta osoitti tavattoman yleistä anteliaisuutta vanhaa kirkkoaan
kohtaan, lahjoitti sille rahoja, oli mukana sitä korjaamassa pienillä ja
suurilla avustuksilla sekä koristi sitä kuvilla, öljymaalauksilla,
kynttiläkruunuilla sekä muilla esineillä, joilla useilla nyt on
taidehistoriallinen arvo.
Ollaksemme täysin avomieliset täytyy meidän tunnustaa, että kirkolla oli
melkoiset tulot sakoista, jotka tuomittiin kaikenlaisista rikkomuksista,
mitä kaikennäköiset henkilöt eri sukupuolista ja kansanluokista
sattuivat tekemään. Vuosisatojen kuluessa vilisee kupari-ja
hopeataalareita, joita siten kerääntyi pelastamaan asianomaisia
pelätystä jalkapuusta, _locus peccatorum_.
Hienompien sakkojen joukossa olivat n. s. »huikentelevaisuussakot»,
jotka sai maksaa se avioliittoon aikonut, joka haki eroa kihlatustaan,
ja jotka nousivat kokonaiseen 6 taalariin.
Toinen tulo kirkolla oli 1600- ja 1700-luvuilla, kun se tuotti tullitta
melkein joka vuosi Tukholmasta tai Lyypekistä aamin rippiviiniä, josta
se, kuten näyttää, sangen suurella voitolla möi vähittäismääriä
lähipitäjäin kirkoille, joiden muuten olisi ollut hankala hankkia
tarvittavat varat. Ja kun kaikki asianosaiset olivat tyytyväisiä, ei ole
meidän syytä sekaantua tähän pieneen kaupankäyntiin.
Tilit hoidettiin 1600-luvulla kaikkein viattomammalla tavalla, jonka
vuoksi vaillinkeihin tottunutta jälkimaailmaa ei voi kummastuttaa niin
kovin, että Rauman seurakunta v. 1656 pastorivainajan kuoltua huomasi,
että hän 15 vuonna »kirkon rahoista oli ottanut itselleen useampina
erinä» kokonaista 55 1/2 taalaria, josta vahingosta nyt koetettiin hakea
korvausta kirkkoväärtiltä, »joka oli sallinut anastukset», ja jonka
palkka à 3 talaria onneksi oli kantamatta 15 vuodelta. Vaillinkia
tahdottiin anteeksiantavalla mielellä selittää syntyneeksi pastorin
matkoista, avuliaisuudesta palanneita avuttomia sotavankeja kohtaan
j. n. e.
Apua tuommoisille entisille sotilaille kerrotaan muuten usein annetun
kirkon varoista. Nämä köyhät »Turkista tulleet vangit» ovat seisovia
eriä tileissä, varsinkin Isonvihan jälkeen, mutta tämmöisiä
»turkkilaisia vankeja» oli myöskin v. 1648. Monta taalaria kirkko
lahjoitti myöskin muille vaivaisille, niinpä v. 1652 eräälle paholaisen
riivaamalle naiselle Ruotsista, jolla oli Linköpingin piispan antama
suosituskirja; v. 1686 »kurjalle vaimolle, jota Saatana kamalasti
vaivasi»; v. 1733 kahdelle »juutalaiselle» y. m.
Mutta sille, joka antaa, pitää myöskin annettaman, sen todistaa tässä
kaksi nimellä »Afbrända Raumo stadz kyrkians Stam Book» (Rauman palaneen
kaupunginkirkon keräyskirja) v:lta 1682 hyvin säilynyttä kirjaa
kirkonarkistossa. Ne käsittävät vuodet 1682--87, jolloin Raumalta
lähetetyt miehet kulkivat ympäri Suomen ja Ruotsin, keräten hurskaita
apuja Rauman Pyhän ristinkirkon ja koulun uudesta rakentamiseksi, jotka
olivat joutuneet tuhkaksi suuressa palossa, joka ensinmainittuna vuonna
poltti kaupunkia.
Nämä keräyskirjat, jotka Raumalle toivat monta sataa taalaria, ovat nyt
suuri käsialakokoelma pääasiallisesti sen ajan pappismaailmasta.
Nimikirjoitukset päättyvät monimutkaisiin koukeroihin, jotka piti tehdä
yhdellä ainoalla, yhteensä monen metrin pituisella kynänpiirrolla niin
säännöllisesti, että koukero oli kauniin pitsimallin näköinen.
Taiteellisen taidon hankkiminen tässä kirjoitustavassa oli huvitus sen
ajan suurille lapsille.
Yksi ja toinen oppineista lahjoittajista on liittänyt merkitsemiinsä
summiin runoja ja mietelmiä latinankielellä; hyvin usea käytti ruotsin
ja saksan kieltä, mutta ei kukaan suomea. Usein huomautettiin: »vähistä
varoista», »varoista», »hyvästä sydämestä» y. m. Ylhäiset näkivät
hyväksi antaa hovimestarinsa tai jonkun muun palvelijan merkitä lahjan,
esim. »Armollisen Rouvani, korkeasti jalosukuisen Rouva Merta Possen
puolesta» tai »Armollisen herrasväkeni korkeastijalosukuisen Herra
Gustaf Soop-vainajan perillisten puolesta.»
1687 vuoden pienestä Helsingistä on täällä noin 14 nimeä: Sand, Rücker,
Strohlbom, Steen, Westman, Jacobsson, Cratz, Petrus M. Nicander ja
muita, joista ehkä ei ketään jälkeläistä suorassa polvessa nyt enää
täällä elä 210 vuoden kuluttua. Suvut kuolevat pian tai sekaantuvat
»muun löysän kansan» joukkoon. -- Mainittu Petrus M. Nicander oli
konrehtorina Helsingin koulussa. Hän kai viittasi laihoihin tuloihinsa,
jotka eivät sallineet hänen lihoa, keräyslistaan kirjoittaessaan: »Kun
nyt ei ole leveää takkia (»vid kaftan») ja varojen puutteessa annan
iloisesta sydämestä tällä kertaa ainoastaan 5 äyriä hopeassa.»
Melkein näihin aikoihin, vuosien 1689 ja 1705 välillä, kutsuvat Rauman
kirkonkirjat mielellään arvossa pidettyjä herrasmiehiä nimellä:
»signor», »seigneur» ja »monsieur», joka kuuluu kylläkin kauniilta:
signor Abraham Sonck, seigneur Johan Gebhard, signor Tocklin, monsieur
Mukell y. m.
Isoviha jätti syviä jälkiä Raumallekin, jossa rauhanteon aikana v. 1721
oli ainoastaan 7 porvaria ja 6 hevosta. Kirkolla oli kumminkin ollut
tilaisuus parempina päivinä lainata 300 talaria kuparirahaa Turun
tuomiokirkolle ja koetti nyt luonnollisesti saada takaisin nämä rahat,
joka ei ollut niinkään helppoa. Mahdollisesti velkakirjat olivat
hävinneet, mutta vihdoin v. 1727 kirkonasiamiehen onnistui saada rahat
ja sai kauniin palkkion avustaan. Kolmesataa taalaria hyviä
kupariplootuja painaa melkoisesti, jonka vuoksi »mies, joka kantoi ne
tuomiokirkosta» Rauman asiamiehen kortteliin Turussa, sai kokonaista 9
äyriä vaivoistaan, jota paitsi raatimies Sporrnberg, joka kuletti
tukevat rahat Turusta Raumalle, palkittiin 4 plootulla. Onnellista olisi
kaikille velallisille nykyisin, jos velkojien olisi yhtä vaikeata
kulettaa kotiinsa rahansa, silloin ne ehkä jäisivät velkomatta.
Lähdemme nyt pariin kirkonkokoukseen sen ajan Raumalla ja viivähdämme
pari minuuttia piispantarkastuksissa siellä. Ne pidettiin molemmat
kirkossa.
Kirkonkokouksessa tapaamme jäykän kapteeni Jerlströmin Lahdesta ja
pormestari Sidbergin muitten seurakunnan äänivaltaisten etunenässä.
Riidellään kovasti omavaltaisen penkkijaon johdosta, jonka pormestari ja
kirkkoherra olivat toimittaneet, ja Sidberg saa kärsiä sen häpeän, että
alati pisteliäs varapastori Ståhlberg päivän pöytäkirjaan merkitsee,
että kaupungin pormestari tänä sunnuntaina ei ollut jumalanpalveluksessa
saapuvilla, »vaan jumalanpalveluksen päätyttyä saapui kotoaan.»
Kun pormestaria häväistiin, niin se tuntui kapteeni Jerlströmistä aina
hyvältä, eikä lisä olisi haitaksi, arveli kai kuumaverinen soturi, jonka
vuoksi hän mahtavana kiipee esille kuorin äsken uudesta tehtyyn suuhun,
jota rakennusta pormestari oli valvonut. Keskeyttäen päivän
kiistakysymyksen, osoittaa kapteeni äkkiä syntyneellä esteettisellä
kauhulla tätä, kuten hän sanoo, »hävytöntä ja siveetöntä rakennusta,
jossa on sileä hirsi» matalan oven yli, ja siinä ylhäällä »kaksi
hävytöntä kärkeä tolpanpäissä», vaatien herra kapteeni, että kärjet ovat
sahattavat poikki, jolloin hän niitten sijaan tahtoo Turusta tilata
kaksi kullattua nuppia ja ne kirkolle lahjoittaa.
Liikutettuna tästä kirkkoherra kiittää jaloa kapteenia kädenlyönnillä,
ja kirkkoherran esimerkkiä seuraa suurin osa seurakuntaa.
Mutta pormestari, tottuneena keksimään keinoja, pitää paraimpana ottaa
asian suurelta kannalta, antamatta itseään häikäistä kultaisilla
nupeilla. Hän huomauttaa sen vuoksi, että »tämmöistä lahjaa kapteeni
Jerlström ei anna rakkaudesta Jumalan huoneeseen, vaan tehdäkseen harmia
hänelle, pormestarille», jonka johdosta molempien suurkukkojen välillä
alkaa vähemmän kohtelias keskustelu, jossa pormestari saa niellä aika
siistejä salaviittauksia työmiesten palkkojen puutteellisesta
tilityksestä y. m.
Vilkkaaseen keskusteluun sekaantuu varapastorimme, ja kuulemme hänen
mielihyvällä todistavan, että hän puheenalaisessa rakennustyössä oli
neuvonut pormestaria kääntymään seurakunnan puoleen, johon tämä oli
vastannut, »ettei tämä asia kuulu seurakunnalle enemmän kuin piippu
tupakkaa.»
No hyvä! Luvatut kullatut pallot saapuivat Turusta, mutta pormestari
näki hyväksi olla asettamatta niitä kuorioven pylväisiin. Tämä tärkeä
asia vedettiin seuraavana vuonna esille rovastin tarkastuksessa, jolloin
tarkastuksen pitäjä diplomaattisesti huomautti, että »kohtuullista on,
että, mitä kunniakkaat ihmiset suvaitsevat kirkon koristamiseksi
lahjoittaa, se on kiitollisuudella tunnustettava ja asianomaisesti
kunnioitettava.» Mitä tämä lausunto vaikutti pormestariin ja
kullattuihin palloihin, on jälkimaailmalle jäänyt tuntemattomaksi.
Sillä välin kapteeni Jerlströmistä alkoi tuntua, ettei hän sunnuntai
toisensa jälkeen jaksanut istua samassa penkissä kirkossa kuin
pormestari. Hän kumminkin antoi vuoden kulua, miettien keinoa, jonka hän
ensi sopivassa tilaisuudessa aikoi esittää ja saada päätökseksi, ja joka
lienee esiintynyt pormestarille hyvin odottamattomassa muodossa.
Tuli kirkonkokous, kaikki kävi tavallista menoaan, ja vihdoin kapteeni
avasi suunsa ja sanoi, ettei hän tahtonut olla kenenkään tiellä hänelle
osoitetussa ensi penkissä kuorinsuussa, sitä vähemmän kun hän ei
luottanut pormestarin ja kirkkoherran toimittamaan laittomaan
penkinjakoon. Tämän johdosta hän -- Lahden kapteeni -- tahtoi omaa
persoonaansa varten rakennuttaa pienen penkin *suurelle lehterille*,
aivan oven suuhun seinän viereen. Hän, Lahden kapteeni, yksi seurakunnan
etevimpiä, suurella lehterillä keskellä kaupungin kirvesmiehiä ja muita
palvelusmiehiä, keskellä kasvavia nuoria porvareita, keskellä renkejä
»ja niitten eturivissä rovastin»!
Seurakunta ei voinut muuta kuin suostua korkean herran ehdoitukseen eikä
sillä ollut sitäkään vastaan, että rakuunat ja sotamiehet samalla
lehterillä vastedes seisoivat Lahden kapteenin penkin vieressä pitkin
lehterin laitaa, »joka seikka suuresti miellytti puheenalaista
kapteenia.»
Hämmästys lienee ollut yhtä suuri, kuin omituinen kosto tuntui
suloiselta. Voimme sen vuoksi ilomielin jättää kapteenin pieneen uuteen
penkkiinsä isolla lehterillä, rakuunain ja sotamiesten muodostaman
kunniavahdin ympäröimänä, mutta yhtä helppoa ei ole erota pormestarista,
kun hän, ehkä hiukan nolona, nyt istuu yksinään ensi penkissä
»hävyttömän» sileällä hirrellä koristetun kuorioven luona.
* * * * *
Piispantarkastuksissa olisi meillä tilaisuus nähdä useimmat Turun
piispat puheenalaisena aikana esiintyvän edessämme, mutta kertomus
niistä veisi meidät liian kauas. Tämmöisissä hiippakunnan ylipaimenen
toimittamissa tarkastuksissa meneteltiin yleensä hyvin siististi ja
käsiteltiin yleisemmänpuoleisia kysymyksiä, vaikka myöskin voi tapahtua,
että piispaa vaivattiin paikkakunnan juoruilla, kuten esim. varapastori
Ståhlberg piispa Jonas Fahleniusta rouva Bartramin lahjoittaman
messupaidan johdosta.
Täydentääksemme näitä pienois-kultuurikuvia kerrottakoon tässä, kuinka
papisto piispa Joh. Brovalliuksen v. 1755 Rauman kirkossa pitämässä
piispantarkastuksessa valitti, että tanssihuveja (»luststugor») pidetään
pyhäpäivinä, että juoppouspahe on lisääntynyt ja että epäiltävää on,
toimitetaanko aamu- ja iltarukouksia joka perheessä. Parantaakseen näitä
epäkohtia päätettiin asettaa valvontamiehiä pitämään näitä asioita
silmällä ja kaikki epäkohdat heti ilmaisemaan. Tämmöisiä
siveyssantarmeja, jotka oli pakko asettaa kuninkaallisen suojeluksen
alaisiksi, oli vielä v. 1784 -- Kustavi III:n päivinä.
Viimemainittuna vuonna, 1784, kun Jakob Haartman piti
piispantarkastusta, otti kaupungin silloinen pormestari J. E. Norméen[1]
vaatiakseen notarion (pöytäkirjurin) asettamista kirkonkokouksiin, asia,
joka herätti suurta paheksumista sekä piispassa että kirkkoherrassa. Ei,
pöytäkirjan pito oli täydellä luottamuksella edelleenkin jätettävä
asianomaisten pappien käsiin -- jotka kumminkin useimmiten olivat
asianosaisia niissä asioissa, jotka näissä kirkollisissa
kuntakokouksissa tulivat puheiksi.
[1] Hän oli Nurmen saarelta Rauman saaristosta, josta hän otti nimensä.
Tuommoiset ruotsalaiset nimien johdannaiset suomalaisista paikannimistä
eivät olleet harvinaisia Raumalla, kuten kirkonarkisto ilmaisee. Siten
muodostuivat sukunimet: _Ilvan_ Havaisten kylästä Eurassa; _Pagvalin_
Pakalan ja _Panelius_ Panelian taloista, molemmat Kiukaisissa;
_Yrjander_ Yrjälän talosta Eurassa; _Kållberg_ Kollan ja _Kordelin_
Kortelan talosta Rauman maaseurakunnassa; _Eurén_ Euran ja _Lapenius_
Lapin pitäjästä.
Piispantarkastuksissa Raumalla kouluopetus aina sai kiitosta, paitsi v.
1784, jolloin mitään kuulustelua ei voinut tapahtua: »Opettaja
(»pädagogus») Fridéen» sanotaan pöytäkirjassa, »oli omavaltaisesti
lähtenyt tiehensä (»strukit sin väg»), johon epäilemättä syy oli ollut
että hän tiesi, ettei hän voisi kunnialla suorittaa nuorison
kuulustelua.» Suuri piispallinen kuvaelma, sen voi arvata!
Ja lopuksi: Raumalla oli lopulla 1700-lukua täydellisiä riitoja suomen
ja ruotsin kielen asemasta jumalanpalveluksessa ja koulussa, jotka
riidat v. 1782 päättyivät hyvin kuumaan otteluun »fennomaanin» rovasti
Adam Gerhard Sackliniuksen (Rauman kirkon historioitsijan) ja
»svekomaanin» koulunopettaja Hendric Björnbergin välillä. Mutta kun
taistelutavassa tuskin näkee eroitusta 1782 ja 1897 vuosien välillä,
niin emme voi siitä kertoa mitään, joka ei olisi meille kaikille tuttua,
ja sen vuoksi nyt suljemme vanhat raumalaiset kirkonkirjat.
III.
Edesmenneen Jordanin samettihousut ja rouva Bartramin hame, sametista se
myös.
Nimi kuulustaa kaiketi hiukan vallattomalta, mutta tarina sinänsä on
hyvin totinen, melkein liikuttava ja päälle päätteeksi ihan tosi, jos
saa uskoa siihen, mitä kirkonarkistolla on kerrottavaa. Ja kaiketi sitä
on uskottava.
Siis luulemme voivamme aivan peittelemättä puhua Jordan-vainajan
samettihousuista ja rouva Bartramin samettihameesta.
Tiedättekö, hyvä herrasväki, mitään mainitusta herrasta ja mainitusta
rouvasta? Epäilemättä ette, ell'ette ole Raumalta, jonne tämä tarina
meidät vie.
Rauman muinaisessa luostarikirkossa, joka vuonna 1891 siistittiin
perinpohjin, oli siihen asti tilaisuus nähdä kuorin lattiasta kohoneva
muurattu hauta, joka oli Jordanin perheen leposijana. Muurihauta
tasoitettiin silloin kuorin lattian tasalle.
Sinne haudatuista mainitaan ensiksi »entinen eversti, sitten maaherra»
Michael Jordan, jonka jälkeläiset kulkivat nopeasti alaspäin,
luutnanteiksi, korpraaleiksi ja ratsutilallisiksi, jonka viimeksi
sanotun arvonimen omistajana suvun viimeinen miespuolinen jälkeläinen
laskettiin tähän perhehautaan marraskuussa 1746. Rauman sukuhaara,
luvalla sanoen, sammui siis miespuolella, mutta -- edesmenneen everstin
samettihousut jäivät jäljelle ja ovat vieläkin tallella.
Eversti-vainajan »sanotaan» olleen sotilas kuningas Kaarlo X Kustavin
päivinä ja »sanotaan» niinikään ottaneen osaa Puolan sotaan, josta hänen
edelleen »sanotaan» saaliina tuoneen yhtä ja toista vanhaan Raumaan,
jonka läheisyydessä sijaitsevan Lahden kartanon isäntä hän oli.
Rauman ja kirkon uskollisena poikana hän ei vitkastellut lahjoittamasta
sikäläiselle kirkolle kaikellaista kaunista ja kallista kalua, joka oli
joutunut hänen »puolalaiseksi sotasaaliikseen» -- kun saa kirjoittaa
»_puolalaiseksi_ sotasaaliikseen», niin se on, totisesti, mieluista ja
virkistävää vaihtelua, sillä meillähän vanha traditsiooni väittää
itsepäisesti, että kaikki ne vanhat ja arvokkaat huone- ja taidekalut,
joita on tavattu Suomessa, ovat tulleet »30-vuotisen sodan aikana» --
vahinko vain, että eversti Jordanin lahjoitukset on merkitty jo 1641
vuoden kalustoluetteloihin, siis juuri tuon iankaikkisen 30-vuotisen
sodan aikoina ja ennenkuin Kaarlo X Kustavilla oli huvi sotia Puolassa.
Mutta kuten sanottu: _puolalaista_ sotasaalista, niin tietää
traditsiooni tällä kertaa järkähtämättämästi.
Niiden tavarain joukossa, jotka Jordan lahjoitti kirkolle, oli
»kallisarvoinen kullattu alttaritaulu», s. o. suuri, puinen,
veistoksilla koristettu oikea katolilainen alttarikaappi, joka vieläkin
on kirkon hallussa; edelleen kullattu kalkki ynnä öylättilautanen;
helmillä ommeltu messupaita vihreästä taftisilkistä, joka näyttää
menneen kaiken maailman tietä, mutta varmaa on, että edesmenneen
everstin viheriät samettihousut ovat vielä tallella.
Mutta johan riennän kertomuksen edelle, ja sen tähden on minun
kiiruhdettava noin sata vuotta ajassa eteenpäin eli maaliskuun 6 p:ään
1736 saadakseni huvin esitellä lukijalle rouva Bartramin mustan
samettihameen, niin ritarillinen minun kumminkin täytyy olla.
Niin, juorut kulkevat ympäri maan ja läpi aikojen ja tietävät kertoa
sekä totta että valetta. Nyt oli asia se, että eversti Mikael Jordan ja
hänen jalosukuinen puolisonsa lahjoittivat vuonna 1643 Rauman kirkolle
ristikoristeisen ja kummankin aatelisella vaakunakilvellä ja
alkukirjaimilla somistetun messupaidan viheriästä samettibrokaadista,
joka luonnollisesti otettiin kiitollisuudella vastaan ja jota käytettiin
juhlallisissa tilaisuuksissa.
Kun minulla on ollut tilaisuus, mikäli olen muistelevinani, »Navossa,
Sauvossa, Kemiössä ja Rymättylässä sekä vielä monessa muussa kirkossa»
nähdä mitä kauneimpia alttarivaatteita, messukasukoita ja -paitoja
muhkeasta kirjo-sametista, -silkistä, -hopeasta ja -kullasta, jotka
kirkkokoristeet eittämättömästi on aikoinaan laitettu jalosukuisten ja
kunniallisten rouvien morsiusleninkien, alus- ja pönkkähameiden
kunnioitettavista jäännöksistä, niin uskon lujasti ja vakaasti siihen
huhuun, joka Raumalla liikuskeli aina vuodesta 1643 rouva Bartramin
aikoihin asti ja on nyt meidän päivinämme vironnut henkiin taas, että se
vihreäkukkainen samettikangas, josta Jordanin antama messupaita
aikoinaan tehtiin, alkujaan oli osa -- edesmenneen Jordanin housuja.
Kun sanottu kirkollinen vaatekappale on vielä tallella, olen
taidearkeoloogina ottanut koettaakseni selvittää asiaa tieteellisesti,
mutta en ole muuta saanut toteen kuin että eversti-vainaja, jos vain
huhu puhui totta, on käyttänyt harvinaisen leveitä housuja. Mutta onko
ne saatu saaliiksi 30-vuotisesta vai Puolan sodasta, sen kysymyksen
ratkaisu menee minun horisonttini yli ja jätän sen vastaisten
taidearkeoloogien selvitettäväksi.