silloin kun hän tunsi hengessään kehoitusta antamaan kirkolle lahjan?
Hän oli kauppias Carl Bartramin jalohyveinen puoliso, rikkaan kauppiaan,
joka istui neljännessä penkkirivissä miesväen puolella -- hänen oma
paikkansa oli heti ruustinnan ja muiden säädyllisten rouvien takana
naisväen puolella -- mutta Bartram lienee ollut tarkanpuolinen mies,
joka todennäköisesti ei koskaan suonut itselleen sellaista ylellisyyttä,
että olisi käyttänyt vihreitä samettihousuja, vielä vähemmin sitä, että
olisi antanut ratkoa ne auki »Jumalalle kunniaksi ja kirkolle
kaunistukseksi», kuten sanat siihen aikaan kuuluivat, milloin oli
kysymyksessä pieninkin kirkolle annettu lahja. Mutta mitäpä oli muijan
tehtävä? Saada uutta samettia messupaidaksi Bartramin puodista -- sitä
ei käynyt ajatteleminenkaan, varsinkaan kun Bartram ei ollut pariin
vuoteen nauttinut sitä etua, että olisi saanut hankkia kirkkoviinin.
Rouvalla ei ollut lepoa ei rauhaa, tuumaili yöt päivät, mylläsi nurin
narin laatikkokirstunsa ja tapasi käsiinsä vanhan -- luvalla sanoen --
hameen, jota hän ja hänen »esi-isänsä» (kuten kirkon asiakirjat
väittävät) olivat käyttäneet ja kuluttaneet iloisissa ja surullisissa
tilaisuuksissa. Mieli hyvänä hän istuutui, ratkoi tuon pehmoisen
samettipukimen, silitti sen kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, niin että
se näytti ihka uudelta, mittasi ja leikkasi sekä ompeli messupaidan,
jonka hän selästä koristi valkoisella ristillä, -- samalla kun hän
kaikkia näitä hommatessaan kertoi asiasta ystäville ja sukulaisille, ja
niistä kai useimmat kadehtivat sitä kunniaa, joka hänelle tulisi, kun
lahja viimein annettaisiin kirkolle. Mitäpä hän välitti siitä, että
köyhä varapastori Josef Ståhlberg diplomaatisilla asiamiehillä
neuvotutti häntä jättämään sikseen sen hulluuden että tahtoi tyrkyttää
vanhaa mustaa samettihamettaan hyvin-, kunnian- ja korkeaarvoisten
pappien hartioille! Siinä lörpötyksessä ei nyt voinut olla muuta kuin
kateutta ja sakkaa.
Tuli sitten se suuri päivä, maaliskuun 6:s 1736 -- mikä sunnuntai
paastossa tämä päivä oli sinä vuonna, sitä en ole tullut katsoneeksi --
jolloin hyvä rouva Bartram nöyryydessä voi jättää ihka valmiin
messupaidan herra miehellensä ja tämä taas vuorostaan vei sen kaupungin
kirkkoherralle, joka kiitollisuudella otti tuon todennäköisesti hyvästä
sydämestä annetun lahjan vastaan ja joka ennen pitkää antoi herrojen
komministerien käyttää sitä.
Tämä oli enemmän, kuin tarmokas, ankara ja häikäilemätön varapastori
Ståhlberg sietää jaksoi. Tuntematonta on, mitä hän yksityisesti lausui
tästä »vastenmielisestä lahjasta». Hän odotti aikaansa, sillä ei
vähemmälle henkilölle kuin hänen korkeaarvoisuudelleen piispalle
itselleen hän aikoi esittää oman ja kanssaveljiensä valituksen rouva
Bartramin hameesta.
Hänen ei tarvinnut kauan odottaa sopivaa tilaisuutta, sillä jo
maaliskuun 1 p:nä seuraavana vuonna, 1737, sattui piispa Jonas Fahlenius
tulemaan Raumalle pitämään piispantarkastusta, ja silloin löi koston
hetki.
Leikki oli kaukana siitä, mitä varapastori silloin esitti
anomuskirjelmässään, joka sanasta sanaan otettiin
piispantarkastuspöytäkirjaan.
Kerrottuaan ensin messupaidan alkuperän rouva Bartramin »ja hänen
esi-isäinsä vanhasta ja kuluneesta s. v. hameesta -- (kirjaimet _s. v._
merkitsevät todennäköisesti latinalaisia sanoja: _sit venia_, jotka
vastaavat suomeksi: »luvalla») -- jatkaa Ståhlberg:
»ja kun aikaa ennen oli tiettyä, että sellainen lahja oli Jumalan
huoneelle aiottu antaa, olen minä yhden ja toisen hänen ystävistään,
jotka siitä kertoivat, antanut ymmärtää, ettei se ole säädyllistä, koska
se koituisi Jumalan huoneelle häpeäksi, saarnaviralle, joka sellaista
vaatekappaletta käyttää, ylenkatseeksi ja kaikille oikeamielisille
ihmisille, jotka tietävät sen laadun, murheeksi ja pahennukseksi: herra
kirkkoherra ja herrat komministerit täällä ovat myöskin kuulleet samaa
tyytymättömyyttä, ollen minä näyttääkseni kanteeni toteen eritoten
vedonnut Malakiaan 1 ja 2 lukuun[1], paitsi muihin raamatun paikkoihin,
jotka moisen lahjan hylkäävät: johon herra kirkkoherra on vastannut:
että syyhyn tulematta voi sen ottaa vastaan, koska on olemassa
entispäätös jalosyntyisessä herra maaherrassa Lahden Jordanissa, joka on
messupaidan vanhoista s. v. housuistaan teettänyt ja lahjoittanut
kirkolle. Nyt on kyllä totta, että täällä on vihreä samettinen
messupaita ja siinä edesmenneen Jordanin nimi, mutta onko se ollut
housuina tai muuna, ei voi tietää, koska hän eli viidennessä polvessa
takaperin. Sellaista esimerkkiä, vaikka se olisikin tosi, ei pitäisi
seurattaman, vaan pikemmin työskenneltämän sinne päin, että kuulijat
sokeudesta, varmuudesta ja taitamattomuudesta totiseen pelkoon,
kunnioitukseen Jumalaa ja Jumalan huonetta ja palvelijoita kohtaan viedä
ja johdattaa voitaisiin. Niinkuin on tämänkin lahjan antaja todella
siinä luulossa, että hän sillä on tehnyt Jumalalle mieluisan
palveluksen, varsinkin sitten kun herra kirkkoherra, antamatta asiasta
tietää, kiitollisuudella on vastaan ottanut tämän saman ja
vastenmielisen lahjan ja sitä herrojen komministerien käyttää antanut.
Sen takia kysytään, mitä sanotulle messupaidalle on tehtävä ja eikö sitä
kirkon eduksi voitaisi myödä yksityishenkilöille sen hinnan ja arvon
mukaan, jonka kirkkoraati kohtuulliseksi havaitsee: Jotta aukeisivat
niiden silmät, joilla on varoja ja aikeita osoittaa rakkauttaan ja
kunnioitustaan Jumalaa, Jumalan huonetta ja palvelijoita kohtaan eivätkä
saituudessaan ja julkeudessaan taikka myöskään typeryydessään paremmin
osaa käyttäytyä: sekä se pahennus, jota yksi ja toinen on voinut tuntea,
pois juuritettaisiin, Jumalalle kunniaksi, hänen huoneensa, alttarinsa
ja palvelijainsa puolustukseksi sekä yleiseksi kehoitukseksi totiseen ja
teeskentelemättömään jumalanpalvelukseen ja pelkoon.»
[1] Nämä luvut käsittelevät osalta saastaisia uhreja.
* * * * *
Meidän korvissamme kuuluvat kuumasisuisen ja ankaran varapastorin sanat
ihan varmaan jokseenkin korkealla lentäviltä ja pöyhkeiltä. Olkoonpa sen
laita miten tahansa, lähimäistä kohtaan rakkautta uhkuvia ne eivät
olleet, ja skandaali noita »saitoja, julkeita taikka myöskin typeriä»
lahjoittajia kohtaan oli niin julkinen kuin siihen aikaan juuri voi
saada toimeen.
Piispa Fahlenius näyttää, pöytäkirjasta päättäen, tunnollisella
tahdikkuudella olleen tilaisuudessa sanaakaan lausumatta --
mahdollisesti hän lupasi lähettää vastauksen neuvoteltuaan konsistoorin
kanssa. Luultavinta on, että hän paheksui Ståhlbergin ankaraa, etten
sanoisi vihamielistä intoilua, sillä kun tuomiokapituli jonkun ajan
perästä antoi joitakuita määräyksiä tarkastuksessa käsiteltyjen asiain
suhteen, sanottiin, mitä yllä mainittuun messupaitaan tulee, ihan
lyhyesti, että konsistoori on jo »antanut vastauksen yksityisesti
asianomaiselle pastorille.»
Tätä Rauman kirkkoherralle lähetettyä yksityiskirjettä ei ole löydetty,
ja jäisimme epätietoisiksi tämän yli puolitoista vuosisataa sitten
sattuneen skandaalijutun lopullisesta päätöksestä, ellei kirkonarkisto
antaisi äänetöntä vastaustaan siihen: rouva Bartramin messupaitaa ei
enää tapaa myöhemmistä kalustoluetteloista, eikä liioin ole laskuihin
otettu mitään tuloerää sen myömisestä. Luultavasti pantiin vaate
syrjään, se unohtui ja hoidon puute sen vähitellen hävitti, sillä nyt ei
enää siitä ole tunnettavaa jäännöstä Rauman kirkon tavattoman suuressa
messu-pukujen kokoelmassa.
Häväistyä kauppiasta hyvitti kirkkoraati kuitenkin jo seuraavana vuonna
1738 sillä kunniaa tuottavalla luottamuksella ja taloudellisella edulla,
että hän sai Kielistä tuottaa sen melkoisen viinivaraston, jota Rauman
kirkko siihen aikaan myöskenteli kaikessa viattomuudessa mitä
tuottavimmasta hinnasta maaseurakunnille j. n. e. Bartram eli kauemmin
kuin hänen ankara riitaveljensä Josef Ståhlberg, tämä kun kuoli v. 1742
ja Bartram vasta v. 1750.
Mutta edesmenneen eversti Jordanin »housut» riippuvat valmiina
siirtymään aika hyvässä kunnossa minä päivänä tahansa jonkin
historiallisen museon kirkolliseen osastoon, jonka vuoksi tämän
historiallisen kertomuksen loppu voisi kuulua: »hameet häipyy, housut
säilyy» -- ainakin Rauman kirkossa.