ja makoset vehnäset kestivät kunnollisesti sen kiitoksen, jota niille
tuhlattiin. Ja noiden viiden naisen kielet olivat siteistään irti.
Vieläpä neiti Juliakin, joka yleensä ajatteli enemmän kuin puhui, otti
osaa keskusteluun, joka lopuksi luisui yhteiskouluun taikka niihin
koteihin, joissa yhteiskoulun ystäviä oli.
Everstiluutnanska, joka pani suurta arvoa siihen, että hän isänkodissaan
oli saanut hyvin vakavan ja kaavamaisen, vanhanaikaisen kasvatuksen,
lausui maltillisesti, mutta syvällä vakaumuksella pahasti pelkäävänsä
noita epänaisellisia rohkeita yrityksiä. Naisvoimistelijat ja
luistelijattaret, jotka julkisesti yleisölle esiintyvät, palkovenheellä
kulkijat ja pyöräilijät, jotka omin päin retkiä tekevät -- siinä oli nyt
tuon kasvatuksen alkua. Reformipuku se nyt onneksi jäi ehdoitukseksi,
mutta nuo urheilijaneitoset ne eivät siltä juuri arastele miespukuja:
hatut ja lakit, jopa ylioppilaslakitkin, ovat jo aivan miesmäiset.
Kuinka on tämä päättyvä? Hän kertoi aina pitäneensä huolta, ettei hänen
tyttärensä pukuun päässyt moisia epänaisellisia ilmiöitä.
Olipa rouva varsin tyytyväinen itseensä, kun hän lausuntonsa lopetti.
Hän oli puhunut viisaasti ja maltilla.
Neiti Julia huomautti vähän opettavasti: »Niin, Vorsicht ist besser als
Nachsiht.»
Hovioikeudenneuvoksetar, joka kuului niihin rakastettaviin vanhoihin,
jotka eivät usko, että maailma kaikissa suhteissa huononee, huomautti,
että monet naiset nyt vasta ovat ruvenneet oivaltamaan velvollisuuksiaan
myöskin ihmiskuntaa; ei ainoastaan kotiaan kohtaan, ja rouva von
Zweifuss, joka oli tottunut vierailemaan aivan eri tavalla ajattelevaan
ihmisten luona eikä tahtonut vastustaa ketään, hän vaipui vain syvemmin
käsitöitään tarkastamaan, sillä välin kun luutnanska yhä vakuuttavammin
kumosi kälynsä mielipiteitä. Ruustinna vihdoin keskeytti tuon jo
jotenkin vilkkaan väittelyn ehdoittaen »pientä lisätilkkaa», koska
ystävättäret kerran olivat suvainneet kehua hänen kahviaan.
Everstiluutnanska raukka, jospa hän olisi tiennyt, että hänen Editinsä
juuri tällä hetkellä ei ollut muuta kuin -- ylioppilaslakkia vailla.
* * * * *
Nyt soitamme rautatienasemalle, jonne nuori ystävämme Bernhard Freyman
äsken lähti.
Säntillisenä miehenä ei hän tahtonut saapua liian myöhään, mutta ei
myöskään liian aikaiseen ja oli siis laskenut saapuvansa runsaasti
neljännestuntia ennen junan lähtöä. Arvaamaton tapaturma sattui
kumminkin matkalla; juopunut talonpoika ajoi hurjaa vauhtia kuormansa
hänen ajopeleihinsä kiinni ja siinä toinen aisa halkesi. Meni aikaa
vahingon hätimmittäiseen korjaamiseen ja kulkunopeuttakin oli sen
jälkeen jonkun verran rajoitettava. Kuinka olikaan, sai Pariisiin aikova
nuorukainen asemalle saapuessaan nähdä junan huristavan tiehensä, saman
junan, jolla hänen olisi pitänyt matkustaa Helsinkiin.
Hän lähetti siis sähkösanoman Helsinkiin, että hän seuraavana päivänä
aikoi sinne lähteä aamujunalla, jatkaakseen sitten sieltä kaluineen
päivineen suorastaan Hangon kautta ulkomaille; maalla oleskelu oli siis
nyt keskeytettävä.
Hra Freyman palasi siis heti takasin herrastaloon rikkinäisissä
ajopeleissään; ja kun nämä kotimatkalla näyttivät aivan hajoavan, nousi
hän jalan astumaan loppumatkan, käskien, hienotunteisena kuin ainakin,
kuskin ilmoittaa neiti Planchettelle hänen pian tapahtuvan paluunsa.
Me voimme jättää hra Freymannin yksin astelemaan kauniissa kevätillassa
ja näkemään rohkeita unelmia seurustelustaan ylhäisissä piireissä --
Pariisissa.
* * * * *
Meidän ollessamme telefoonin ääressä ei nauru eikä leikinlasku ole
hetkeksikään tauonnut nuorten tyttöjen pukuhuoneessa; se nousi
korkeimmilleen, kun Planchette vihdoin kiihkeän vastarinnan jälkeen
seisoi puettuna frakkiin ja lautasliina kainalon alla kuten kyyppareilla
ainakin. Hän onkin niin äärettömän hullunkurisen näköinen, seistessään
siinä melkein itkuun purskahtamassa, hiukset sileiksi kammattuina, ja
hän huoahtaa valittaen: »Taivas teitä armahtakoon, te hullut lapset!»
Nyt hän saa käskyn lähteä kyökkikamariin valmistamaan
viinikylmäkastiboolin, jota harjoituksissa välttämättä sanotaan
tarvittavan, ja kuin siipipuoli pääsky hiipii hän, hännystakin liepeiden
liehuessa, ovesta ulos ja pistää salaa kipenen kanverttia
poskihampaalleen.
Nuoret tytöt nyt täydentävät pukunsa ja pian rehentelee huoneessa neljä
reipasta nuorukaista, lakkaamatta punoen pieniä viiksiään.
-- Oi kuinka nuo mustat viikset sinua pukevat! huudahtaa Agnes
ihastuneena valkotukkaiselle Ellenille. -- Kuule, nosta housunlahkeitani
vähän ylemmäs, ne vetävät maata, hyi -- ja minä kun olin luullut olevani
ainakin yhtä pitkä kuin hän.
-- Mutta miten kehtaamme koko huomispäivän olla yhdessä herra Freymannin
kanssa? huomautti Bertta hiukan arasti. -- Minä ainakaan en voi olla
punastumatta, kun hänet kohtaan.
-- Siitä elä sure! lohdutti Agnes. Eihän hän tiedä mitään koko asiasta,
ja sitä paitse emmehän me mitään pahaa ole tehneet.
-- Mutta kuinka hauskaa olisi olla poika! huudahti Edit. -- Kuinka minä
hakkailisinkaan teitä kaikkia.
-- Ja minä Planchettea, virkkoi Bertta samassa sisään saapuvalle,
frakkiin puetulle taloudenhoitajattarelle, jonka he taas tempasivat
piiritanssiin mukaansa.
-- Mutta joutukaa nyt alas, että tämä kamala leikki kerrankin loppuu,
kehoitti Planchette.
-- Niin, hyvät herrat, harjoitukset alkavat, vaati Edit. -- Kyyppari,
tuo samppanjamme, heti!
-- Malja ja lasit ovat puistonpuoleisessa kuistissa. Kaikki on
järjestyksessä. -- Niin lausui Planchette luoden pelokkaan silmäyksen
siihen kauheaan epäjärjestykseen, joka huoneessa vallitsi.
-- Eh bien, allons, messieurs! komensi taas Edit, työntäen kyypparia
edeltä.
Planchette hiipi varovasti alas, jälestä »ylioppilaat» käsi kädessä,
mahtavin liikkein ja palavat paperossit suussa, laulua jo hyräillen.
Ennen kuin he ehtivät alakertaan, kääntyi Planchette varoittavin
liikkein heitä vaatimaan äänettömiksi, vaan tytöt, vain ilossaan yltyen,
yhä korkeammin lauloivat: »Vapaita hengen lapsia!»
Mutta samassa näkyi herra Freymannin pieni, säntillinen ruumis eteisen
ovella; hän pysähtyi ikäänkuin kivettyneenä, katseli ihmeissään
portaille, josta frakkipukuinen Planchette ja nuo neljä »ylioppilasta»
laskeusivat. Sanomattomasti huudahtaen ryntäsivät nämä kaikki vihurina
joka taholle, hätääntyivät, palasivat takaisin ja juoksivat seuraavassa
tuokiossa takaisin ylös ja kiirehtivät nuoren herran huoneeseen, jonka
oven he sisältä päin salpasivat.
Mitä Freymannissa liikkui, kun hän näki koko vaatevarastonsa noin
yht'äkkiä leimahtavan ja katoavan, siitä ei ole kukaan koskaan saanut
selvää. Vaistomaisesti nosti hän kohteliaasti lakkia pakeneville
olennoille, kääntyi tyyneesti ja meni eteisestä sisään saliin, jossa
istahti pianon ääreen ja rupesi soittamaan erästä Mozartin sonaattia,
säntillisesti ja varmasti.
Mutta »pukuhuoneessa» oli suruisen näköistä. Nuoret tytöt olivat kuin
huumautuneet. Eivät tienneet itkeäkö piti vai nauraa, pukujako piti
ruveta muuttamaan vai mitä tekemään. Planchette istui kädet sylissään
eikä puhunut sanaakaan, tuijotti vain eteensä ja huokaili syvään. Hän
oli mielestään niin häväisty kuin jos nimismies olisi tavannut hänet
varastamasta.
-- Mitä nyt tehdään, mitä tehdään? vaikeroivat tytöt ja rupesivat jo
miettimään katuvaista kirjettä, jonka lähettäisivät herra Freymannille.
Silloin kuului saapuvain vaunujen ritinää ja tytöt ryntäsivät ikkunaan.
-- Äiti palaa kotiin! kuului uusi onnettomuuden huuto, joka leikkasi
Planchette-raukan luita ja ytimiä. Hän koetti kalpeana nousta tuolilta,
vaan ei voinut.
Ah, jos heillä olisi ollut siivet, kyllä he olisivat lentäneet kauas
eivätkä palanneet koskaan!
Rovastia oli äkkiä ruvennut vaivaamaan tavallinen hengenahdistus ja
tavallista aikaisemmin olivat senvuoksi vieraat pappilasta lähteneet.
Mutta retki oli ollut hauska, ja nuo vanhat naiset olivat mainiolla
tuulella.
Oudostellen, ettei nuorista tytöistä ketään ollut vastassa, astui talon
emäntä saliin, jossa Freyman kertoi tapaturmastaan ja paluustaan.
-- Ettekö vielä ole neitosia nähnyt? kysyi rouva ystävällisesti. --
Freyman vastasi, että hän ei vielä ollut lähtenyt heitä hakemaan.
-- Mutta missä ne ovat. Missä on Planchette? Mitä, täällä on viinimalja
kuistilla. No, siitä kai mekin saamme osamme.
Seurue asettui kuistille, vaan everstiluutnantska lähti hiukkasen
uteliaana huoneisiin nuorisoa hakemaan. Mutta palvelusväestä ei ollut
kukaan heitä nähnyt. Kulkiessaan eteisen läpi kuuli rouva silloin Editin
valittavan äänen:
-- Äiti, äiti!
-- Missä olet lapseni?
-- Täällä ylhäällä, tule, äiti hyvä, tule pian.
Levotonna nousi rouva yläkertaan, kysellen, että mikä on hätänä. »Missä
te piilette, lapset?»
-- Täällä, äiti, herra ... herra Freymannin huoneessa.
Tuo arvokas rouva astui hämmästyneenä huoneeseen, mutta pysähtyi ovelle
huutaen:
-- Mitä on tämä? Lapsi-kullat! Ja neiti Planchette frakissa!
Tytöt, jotka hätääntyneinä olivat ryhmittyneet yhteen, loivat katseen
Planchetteen, joka heilutellen ruumistaan istui lautasliina vielä
kainalossaan itku kurkussaan. Tämä näky tempasi heidät taas nauramaan ja
kerääntyen rouvan ympärille rupesivat he kertomaan seikkailustaan:
-- Isälle paluujuhlaksi... Malja kuistiin... Laulavia ylioppilaita...
Pääharjoitus... Kaikki poissa... Freymannin vaatteet niin sopivat...
Planchette-raukka on viaton... Freyman tuli vastaan eteisessä...
Planchette puettiin kyyppariksi... Äiti hyvä, mitä nyt on tehtävä...
Auta meitä äiti...!
Niin tulvivat sanat hymyäviltä huulilta ja everstiluutnantska sai
vihdoin koko jutun selville. Silloin hän käski tyttöjä vaikenemaan,
mietti hetkisen ja virkkoi sitten päättävästi:
-- Nyt menemme kaikki alas -- pääharjoitukseen!
Vastalauseet eivät auttaneet, rouva oli leppymätön.
-- Se on oleva ajattelemattomuutenne ja sopimattoman menettelynne
rangaistus. Rehellisyys maan perii! Alas vain kaikki tyyni!
Sitten kääntyi rouva tuon masentuneen Planchetten puoleen ja virkkoi:
-- Neiti Planchette, joka jo on kantanut maljan esiin, on hyvä ja pitää
huolta, että herra Freymannin huone tulee järjestykseen. Se ei saa enää
olla pukuhuoneena.
Eikä hän voinut estää pienen hymyn ilvehtimästä silmäkulmassaan.
Kiitollisesti hymyillen pyyhki Planchette salvetilla kyyneleiset
silmänsä ja virkkoi niiaten niin syvään, kuin frakkihousuiltaan pääsi:
-- Kiitos, armollinen rouva. Ei minusta ole kasvattajaksi, sen olen aina
tiennyt.
Ja iloisena kajahti taas hänen ympärillään tuo hänelle kamala huuto:
-- Planchette! Planchette! Planchette!
-- Oi, kuinka te olette onnellinen, neiti Planchette, kun ei teidän
tarvitse tulla alas kuistille, kuiskasi Agnes puoliääneen.
-- Niin, sanokaas muuta, myönsi Planchette. -- Mutta minä olisinkin
hävennyt silmät päästäni.
-- Kas niin, lapseni, nyt alas, virkkoi rouva. -- Nythän ollaan
naamioissa.
Ja arkaellen, punastuen, sipsuttivat tyttöset pienin askelin rouvan
perästä. Vaan Agnes kuiskasi toisille:
-- Meidän täytyy nyt koettaa olla reippaita, muu ei auta. -- Ja niin he
laskeusivat alas verannalle ylioppilasmarssia laulaen.
Siellä puristi everstiluutnantska ystävällisesti ja vakavasti sekä
ikäänkuin salaisesta suostumuksesta syrjässä seisovan oikean ylioppilaan
kättä ja virkkoi, laulun kaikuessa, vanhemmille naisille:
-- Herra Freyman ja meidän pienet tyttäremme ovat täällä meille tämän
huvituksen hankkineet; se on pääharjoitus, joka on tarkoitettu mieheni
kotiinpaluun kunniaksi. Voimme nyt kuvitella, että hän parast'aikaa
nousee vaunuista tässä rappusten edessä. Ikävä vaan, ettei hän myöskin
saa lämpöisesti puristaa herra Freymannin kättä, pyytääkseen häntä
olemaan kuin kotonaan tässä talossa.
Kohteliaasti ja suurta elämänkokemusta osoittaen näytti nuori mies tänä
iltana olevansa oikea diplomaatin alku ja iloisin iloisten joukossa.
Sitten laulettiin tervehdyslaulu talon isännälle, juotiin maljoja ja
hurrattiin ja lopuksi ehdotti everstiluutnantska hymyillen, että hänen
miehensä parhaan ystävän poika joisi veljenmaljan sen nuoren,
vallattoman ylioppilaan kanssa, joka häntä äidikseen kutsui. Sen maljan
Edit joi niin reippaasti kuin hän ei koskaan olisi saanutkaan ankaraa
englantilaista kasvatusta, jonka johdosta neiti Julia ei voinut olla
hiukan ilkeästi kuiskaamatta rouva von Zweifussin korvaan kultaista
elämänohjettaan: »Vorsicht ist besser als Nachsicht.»
Sitten saivat nuoret ylioppilaat väistyä omiin huoneisiinsa, joissa
neiti Planchette heidät otti riemunkyynelin vastaan sekä huudahtaen:
-- Neiti-parat, kuinka se mahtoi olla tuskallista!
-- Eikö mitä, vastasi Agnes jo täydellisesti tyyntyneenä. -- Veli
Bernhardhan käyttäytyi niin hiton hienosti.
-- Niin kyllä, myönsi Bertta. -- Tytöt, emmekö sido hänelle kukkavihkoa
huomiseksi, kun hän lähtee, ja kiinnitä siihen tervehdystä neljältä
vallattomalta maalais-tölleröltä Pariisiin.
-- Niin, niin, sen teemme, huusivat toiset.
-- Mutta on toki hyvä, virkkoi Edit muistellen tuota veljenmaljaa, --
että hän matkustaa jo huomenaamuna ja jää ulkomaille kahdeksi vuodeksi.
Kun hän palaa, olemme jo suuria neitosia.
-- Tytöt, huusi Agnes, sitä ennen olemme jo kaikki naimisissa! Kuka
uskaltaa peukalonsa siitä?
-- Planchette! Planchette! Planchette! huusivat kaikki rajulla riemulla
-- peukalonne sen asian puolesta!
-- Nyt annan peukaloni minkä asian puolesta tahansa, vastasi Planchette
niin iloisesti kuin hän olisi unhoittanut kokonaan sekä Bomanssonin että
myllärin eukon. -- Nyt annan peukaloni mistä tahansa, kun armollinen
rouva oli niin suopea, että vapautti minut tuosta kauheasta frakista!
PIENOIS-KULTUURIKUVIA
RAUMAN KIRKOSTA
1600- ja 1700-LUVULLA
I--III
PIENOIS-KULTUURIKUVIA RAUMAN KIRKOSTA 1600- ja 1700-luvulla
I.
Myönnämmehän kaikki, ettei kirkonarkistossa oleva vanha käsinkirjoitettu
kirja ulkomuodoltaan ole miellyttävä. Kuluneet kannet ja selkämykset,
ummehtuneen kuiva haju kellastuneista lehdistä, nyherömäinen käsiala
1600-luvulta ja vähän väliä esiin tulevat luettelot tuloista ja menoista
houkuttelevat sitä, joka pintapuolisesti selailee kirjaa, pian kyllä
sulkemaan tuon paksun rämän.
Mutta jos sattuu, että joku tulee lukeneeksi parikymmentä sivua siitä ja
tarkanneeksi sitä tai sitä nimeä sekä tapaa ne eri oloissa aina sitä
myöten kuin vuosiluvut kirjan lehdillä kasvavat, huomaa hän ihmeekseen,
miten elämä pienessä menneisyyden piirissä rupee virkoamaan, heikko
elämänkipinä, joka on jälellä menneestä ajasta, syttyy vähitellen
laimeaksi liekiksi, jonka valossa näkee pienois-laitapiirroksia
historian lehdillä. Mielikuvitus siirtää mikroskooppinsa verkalleen
pitkin rivejä, piirteet esiintyvät selvempinä, tapausten kulku alkaa
tulla huomattavaksi, ja sielunelämä paljastuu, aluksi vieraana
edistyneemmälle ajalle, mutta lähemmin tarkastettuna pohjaltaan niin
ihmeellisen tuttuna. Monta pikaisesti haihtuvan ihmiselämän sukupolvea
tarvitaan, jotta ihmiskunta menee vaaksan verran eteenpäin sillä
radalla, jonka loppua ei kukaan voi aavistaa.
Ja heränneellä innolla lukee enemmän. Monta lehteä ei tarvitse kääntää
nähdäkseen pääkohdat usean poismenneen elämästä; ilo välkkyy siinä, suru
heittää varjonsa, pienet heikkoudet hoipertelevat ohi, suuret intohimot
temmeltävät keskenään, ja paheet, niin kauan salatut, niin kauan
unhoitetut, kiemurtelevat nyherömäisten kirjaimien kesken, mutta
esiintyvät haalenneesta musteesta täysin selvinä silmiemme eteen.
Ne poistuvat, nuo ihmiset, jotka me olemme herättäneet vuosisatoja
kestäneestä unesta, ne poistuvat toinen toisensa jälkeen, toiselta
kirjan lehdeltä, työstä ja tuloilta, toiselle sivulle, johon pieni
menoerä heidän ikuisesta lepomajastaan on merkittynä. Debetin ja
Kreditin päälle on risti vedetty, elämän historia on lopussa, vanhat
nimet eivät enää astu vastaamme, uudet syntyvät ja häviävät, aina sitä
myöten kuin tutkistelemme niitä rivejä, joita vuosisatojen kuluessa on
piirretty kirjan lehdille.
Vakavuuden rinnalla voivat vanhat kirkonkirjat, niinkuin jokapäiväinen
elämäkin, osoittaa pieniä tuttavanomaisia piirteitä, hauskoja
omituisuuksia, kuvaavia yhteiskunnalle ja yksityiselle. Mutta lähemmin
tarkastaessa eroovat ne naivisuudessa ja koomillisessa vakavuudessa
tuskin muun kuin ajanvärityksen puolesta meidän ja kenties kaiken
tulevaisuuden jokapäiväisestä elämästä puutteellisessa maailmassamme.
Muutamia sellaisia jokapäiväisiä pikkukuvia käyn tässä piirtämään
kirkonkirjojen mukaan, joita eräällä satunnaisella loma-ajalla kävin
läpi Raumalla, johon pieneen kaupunkiin nyt muutamme tarkastamaan
muutamia kultuurikuvia Kaarlo X Kustavin ajoilta III:n Kustavin ajoille
asti.
* * * * *
Koska näitten muistiinpanojen lähtökohtana on Rauman kirkonarkisto, on
meidän ensin katseltava hieman ympärillemme vanhan luostarikaupungin
kirkossa, joka on runsaasti koristettu pyhimyskaapeilla ja tauluilla,
seinä- ja kattomaalauksilla, ja luotava silmäys seurakuntaan, joka
asianomaisesti jaettuna täyttää penkkijonon viimeiseen paikkaan saakka.
On kuningas Fredrikin aika. Uusi penkkijako on jälleen tapahtunut. Sen
ovat omavaltaisesti toimittaneet kirkkoherra ja pormestari sillä
seurauksella, että moni seurakuntalainen tuntee vääryyttä kärsineensä.
Siellä ne nyt istuvat arvonsa mukaisesti. Miesten puolella ensi penkissä
tuima, kiivasluontoinen kapteeni Jerlström Lahden kartanosta
riitaveljensä, pormestari Sidbergin rinnalla. Muut paikat tässä
kunniapenkissä ovat varatut ylhäisille matkustavaisille tai niinkuin
niitä kutsuttiin »kunniallisemmille» säätyläisille. Toisessa penkissä
istuvat kersantti Brummer, postimestari Sonck, kasööri Almlöf ja kolme
arvokasta kauppiasta. Seuraavassa penkissä on viisi kauppiasta ja
auskultantti Strandsten. Näitten takana istuu kuusi kauppiasta ja sitten
yhtä monta porvaria.
Toisella puolella pikku käytävää istuu ensi penkissä neljä muhkeata
raatimiestä, tullari ja kauppias A. Sonck, yksi kaupungin
arvohenkilöitä. Niiden takana viskaali Renner, nimismies Bernsten ja
viisi kauppiasta, joiden joukossa Carl Bartram, jonka siveä vaimo
maaliskuun 6 p:nä 1736 oli antanut aihetta suureen suruun ja moninaiseen
kiusaan. Hän oli näet silloin kaikessa hyväntahtoisuudessa ja
jumalanpelvossa lahjoittanut kirkolle messupaidan mustasta sametista,
jonka hän oli ommellut kokoon vanhasta hameesta, jota -- kuten tuo
ärtyisä varapastori Josef Ståhlberg saattoi todistaa -- olivat
käyttäneet hän itse ja »hänen esi-isänsä», jonka vuoksi pastori itse
piispalle valitti tästä »vastenmielisestä lahjasta», mitä suurimmaksi
häväistykseksi hyvälle lahjan antajalle.
Suuren käytävän varrella olivat 10 ensi penkkiä luovutetut porvareille
ja neljälle käsityöläiselle, 11:es ja 12:es kaupungin viskaalille ja
palovartijoille, joitten takana oli arestanttien paikat. Eteläiselle
seinälle oli asetettu lyhyitä penkkejä, joissa kussakin oli tilaa
kahdelle porvarille, mutta 13:nnessa ja viimeisessä istui piiskuri Erik
Naula yksinään kuin syyhyinen lammas. Ennen oli tyhjä penkki eroittanut
hänet kaikesta kunniallisesta väestä.
Ja nyt tulemme naisten puolelle, jossa näemme kapteeni Jerlströmin
rouvan ja tyttäret sekä pormestarittaren rehennellen istuvan ensi
penkissä lyhyellä puolella, jossa penkissä myöskin ylhäiset naisvieraat
saisivat paikkansa. Lähinnä takana istuvat muiden joukossa raatimiesten
ja tullinhoitajan vaimot, jota vastoin kornetti Valsteniuksen leski sekä
postimestarin, kasöörin ja kersantin vaimot saavat tyytyä kolmansiin
penkkiriveihin.
Kapealla penkillä seinän vierellä istuvat rovastin, pormestarin ja
Sonckin piijat, »vaan kaupungin muut piijat jäävät suurelle käytävälle»
seisomaan. Vastapäätä pikkukäytävän puolella istuvat kunniapenkillä
seurakunnan rovastin rouva tyttärineen, pastori Rennerin leski ja
pastorinrouva Polviander. Näiden takana kappalaisen ja apulaisten vaimot
ja tyttäret, koulumestarin vaimo j. n. e., jonka jälkeen järjestyksessä
seuraavat kauppiaiden ja porvarien rouvat ja vaimot y. m.
Pikkulehterin alla pohjoisella sivulla saamme nähdä kaupungin
porvaritytöt, lukkarin vaimon sekä joukon alempain säätyjen naisia. Yhtä
sekalainen seurakunta täyttää kokonaista 12 penkkiä samalla sivulla
pikku käytävän partaalla. Onnettomuutta uhkaavana on 13:as tyhjänä, --
sen takana istuu näet useita naisia, joiden joukossa Krookin Maija ja
Anna, joista ei Raumalla siistissä seurassa puhuttu.
Lapsipuolen tavoin pidelty maaseurakunta saa tyytyä suuren lehterin alla
oleviin penkkeihin, arvon mukaan tietysti. Rusthollarit ja rouvasihmiset
ensin sekä rakuunain ja sotilasten vaimot, »palvelusväki ja muut
irtolaishenkilöt» kauimpana takana.
Suuren lehterin amfiteaatterin tavoin rakennetuilla 19 penkillä istuvat
talonomistajat ja tullivartijat, kaupungin salvumiehet, porvarien pojat
ja vävyt, lampuodit, talonpoikain pojat ja vävyt, kaupungin rengit,
joista rovastin rengit ensinnä j. n. e. Tältä lehteriltä, jossa oli niin
paljon nuorta väkeä, kuului jumalanpalveluksen aikana toisinaan melua,
jonka vuoksi sinne oli asetettu tarkastusmies Simon nuoria kurissa
pitämään ja syyllisiä ilmi antamaan.
Vaan kas! Alhaalla kirkossa nousee suntio keskellä saarnaa ja astuu
uhkaavan näköisenä neljänteen penkkiin miesten puolella, josta hän
voimakkaalla kädellä tempaa ulos pari maalaisseurakunnasta olevaa
renkiä, jotka olivat tunkeutuneet kunniallisten ihmisten joukkoon ja
jotka hän nyt -- 3 taalarin vuotuista palkkaa vastaan -- kuljettaa
töllistelevän kansajoukon läpi ulos kirkosta.
Jos olisimme saapuneet kirkkoon ennen varsinaisen jumalanpalveluksen
alkua, olisi meillä ollut tilaisuus nähdä lapsenkaste kuorissa, meluavan
väkijoukon tungeskellessa ympärillä. Tämä huono tapa herätti jo silloin
pahennusta ja sitä koetettiin hävittää.
Huuto ja melu ei ollut muuten mitään tavatonta Herran huoneessa tähän
aikaan, joka kuitenkin ulkonaisessa siivoudessa oli koko joukon edellä
suurten Kaarlojen ajoista. Silloin tapahtui monesti kirkoissamme pahoja
vallattomuuksia. Niinpä 1655 Rauman kirkossa muuan talonpojan leski ja
Tykkilän Antin vaimo panivat toimeen sellaisen metelin
jumalanpalveluksen aikana, että kirkko korkeasta käskystä suljettiin
joksikin aikaa ja avattiin jumalanpalvelukselle vasta, kun runsaat sakot
oli suoritettu Turkuun. Ja 1680 täytyi Margareta Tavastin maksaa 2
taalaria kirkolle »tappelustaan», kuten kirkonkirjassa sanotaan. Itse
joulupäivänä 1712, keskellä saarnaa, löi muuan mies lehterillä erästä
poikaa kepillä päähän, niin että verihaava tuli. Vielä heinäkuun 13 p:nä
1779, Kustaa III:n aikana, sai kaksi ylhäistä naista Jordanin suvusta,
rouva Anna, syntyisin von Gierten, ja rouva Vendla Jordan maksaa 1
taalarin 2 killinkiä sakkoa pahennusta herättäneestä käytöksestä,
luultavasti pikku torasta ja haukkumisesta.