viimeisenä jouluaattonaan sulhasmiehenä, sillä jo pääsiäisenä tulevat
häät olemaan.
HÄN ON TULLUT HULLUKSI!
HÄN ON TULLUT HULLUKSI!
Muutamassa Hämeenmaan pitäjässä asuu vielä nuori kappalaisen leski
pienessä hauskassa rakennuksessa, jota muutamat koivut, perunamaa,
tuparakennus ja kuivillaan oleva kaivo ympäröivät. Tämän kaiken oli
hänen toimekas miehensä eläessään hänelle leskentilaksi hankkinut.
Neljään huoneeseen ja kyökkiin tarvittavat huonekalut kuuluvat myöskin
hänelle, samoinkuin kaksi pientä, siivoa ja näppärää tyttölasta, jotka
iloisten peippojen tavoin laulelevat aamusta iltaan. Hänen omaisuuteensa
voitaisiin myöskin lukea uskollinen, nuori palvelustyttö, joka kymmenen
vuoden vanhasta asti on kasvanut kappalaisen talossa ja joka ei
milloinkaan, ei vahingossakaan, ajattelisi erota pienestä perheestä.
Hän, jos kukaan, siihen kuuluukin; hän tekee työtä kahden edestä. Ja
kokee kovaa kolmen edestä, jos niin vaaditaan. Hän on aina iloinen,
tyytyväinen ja tarkka talon puolesta ja sen arvosta.
Kyökki ja sen viereinen huone on rouvan, pikku tyttöjen ja Sannin
hallussa -- Sanni on tämän nuoren uskollisen palvelustytön nimi -- mutta
muut huoneet vuokrataan tilapäisille kesä- ja talvivieraille,
enimmäkseen ylioppilaille ja maistereille toisinaan jollekin
taiteilijalle, jotka joksikin ajaksi asettuvat kauniille ja rauhaisalle
seudulle asumaan. Sanni ei juuri mielellään halua naisihmisiä
hyyryläisiksi -- ne, jotka sinne ovat hairahtuneet, ovat pitäneet niin
suurta melua kauraryynipuuroistaan, kakao-juomistaan, pienistä
kauluspesuistaan ja silityksistään. Sitä paitse tuntuu turvallisemmalta,
jos mies on talossa, kuin oleskeleminen paljasten nais-ihmisten ja
lasten parissa. Sitähän ei tiedä, mitä tyynimmässäkin nurkassa saattaisi
tapahtua.
Ja niin tuli eräänä kauniina kesäkuun päivänä nuori ylioppilas taloon.
Hän oli kasvoiltaan kalpea, mutta tukka, silmäkulmat ja hienot viiksien
alut olivat sysimustat. Hänen katseessaan oli jotakin surunvoittoista,
hän näytti mietiskelevältä ja käyttäytyi vaatimattomasti. Muutamalla
sanalla hän pyysi päästä täyshoitoon tässä paikassa, ja kun hän näytti
kaikin puolin siistiltä mieheltä, luovutettiin hänelle perheen
nukkumahuoneen seinän takaa kamari, jolla pienine porstuakuisteineen oli
eri sisäänkäytävä.
Rouva ja Sanni eivät koskaan saattaneet mielessään kuvailla niin
harvapuheista ja hiljaista nuorta miestä kuin tämä oli. Hänen
huoneestaan ei vähintäkään hiiskausta kuulunut. Tosin hän aamuisin ja
iltaisin jonkun hetken hiukan voimisteli, harjoitteli vapaita liikkeitä
rautasauvalla ja painoilla, josta pientä melua saattoi syntyä, mutta
tämäkin suoritettiin niin tahdikkaasti, että siihen tuskin pantiin
mitään huomiota viereisessä huoneessa. Ja yhtä vähän haittaa oli siitä,
että hän kauniina kesä-iltoina teki pitkiä ja myöhään kestäviä
kävelyretkiä, josta syystä usein kuultiin hänen ovensa aukeavan ja
taasen hiljaa sulkeutuvan, mutta naristen luonnollisesti vielä senkin
jälkeen kuin viereisessä huoneessa oli menty levolle.
»Mepä olemme saaneet mukavan hyyryläisen», virkkoi rouva aina vähän
väliä. »Vahinko vaan, että nuori, siivo poika on niin harvapuheinen,
mutta hän hautoo varmaankin hiljaista surua sydämessään.»
»Hm!» mutisi Sanni, jok'ei juuri uskonut siihen, mitä onnettomasta
rakkaudesta puhuttiin.
Ja siihen se jäi.
Eräänä iltana meni perhe taas, päivän vaivoista väsyneenä, tyynesti
levolle. Tiedettiin hyvin, että ylioppilas taas oli kävelemässä, mutta
hänellähän oli erityinen sisäänkäytävä ja hän tuli aina hiljaa sisälle,
niin että hänen naapurinsa eivät enää heränneet oven narisemisesta.
Mutta keskiyön aikana he heräsivät nyt ihan äkkiä kovasta jyrähdyksestä,
joka kuului ylioppilaan huoneesta. Seuraavassa silmänräpäyksessä jymähti
lattia vielä kovemmin samassa huoneessa.
Säikähtyneinä kavahtivat rouva ja Sanni istumaan vuoteillansa ja
ihmettelivät, mitä tämä mahtoi merkitä; paukkeita kuului vieläkin
tiheämpään ja jyrkemmin.
»Mitä hän mahtaakaan ajatella?» kuiskasi rouva. »Mitä hän mahtaa hommata
näin keskellä yötä?»
»Hän iskee laattiaan voimistelupainojaan», sanoi Sanni ja kuunteli
mielen jännityksellä.
Sitten kävi taas kaikki hiljaiseksi ylioppilaan huoneessa, kuitenkin
saattoi kuulla, miten hän paljain jaloin juoksi edes takaisin, ja
lopuksi kuulusti, kuin hän olisi itsekseen tanssiskellut hiljaisena
kesä-yönä.
Mutta silloin kuului taas voimakas jyrähdys vasten laattiaa; kuulusti
melkein siltä kuin tuo rajumielinen nuorukainen raivostuneena olisi
tahtonut musertaa koko lattian. Kuultiin kuinka hän läähättäen polki
jonkinlaista intialaista sotatanssia, ja heti sen jälkeen seurasi isku
toistaan niin nopeasti, kuin hän ei olisi käsitellyt ainoastaan toista,
vaan molempia painojaan yhdellä kertaa.
Ja niin syntyi taas hiljaisuus.
Silmät pystössä istui rouva sängyssään, pikkutytöt itkivät ja hiipivät
äidin luo uskaltamatta huutaa. Mutta yötamineissaan seisoi Sanni korva
seinään painettuna ja tuijotti eteensä vinhasti.
Silloin kuultiin ylioppilaan rivakasti heittävän huoneensa oven
selälleen.
Samassa silmänräpäyksessä riensi Sanni käsillään huitoen kyökin ovea
kohti ja huusi korkealla äänellä:
»Hän on tullut hulluksi! Nyt hän tulee tänne!»
Hän veti kiireesti avaimen suulta ja iski oven kiinni, niin että
kajahti, sekä piti kaikin voimin kiinni ovenrivasta siten estääkseen
tuota hurjaa hyökkäämästä rouvan ja lasten kimppuun.
Verkalleen ja juhlallisella äänellä virkkoi Sanni ikäänkuin itsekseen:
»Olen kauan pelännyt, että näin loppuisi -- juuri tuollaiset hiljaiset
ja umpimieliset ihmiset tulevat tavallisesti pähkähulluiksi, ilman että
siitä voi vähintäkään merkkiä heissä ennen huomata.»
Nyt kuultiin, että ylioppilaan ovi taas suljettiin.
»Hän tuli takaisin», kuiskasi rouva, »nyt kai hän uudestaan taas alkaa
elämöidä.»
Pikkutytöt käärivät päänsä peittoihin, maatessaan samassa vetosängyssä
äitinsä kanssa, ja tarttuivat vapisten hänen käsiinsä.
»Yöilma on kaiketi hetkeksi selvittänyt hänen päänsä», sanoi Sanni
totisena, kun hiljaisuutta ylioppilaan huoneessa yhä jatkui. »Mutta
kyllä hänen päänsä joutuu taas pyörälle, kunhan hän vaan on ehtinyt
painaa sen tyynyä vasten», lisäsi hän kokeneen lääkärin tavoin.
»Poika raukka», huokasi rouva säälittäen.
»Ja tuollaiselle me sitten vuokrattiin huone», torui Sanni itsekseen,
istuessaan sänkynsä laidalle.
Niin kummalliselta kuin se kuuluukin, on kuitenkin totuuden mukaista,
ett'ei naapurin huoneesta enää mitään häiritsevää melua lähtenyt;
päinvastoin hän tuntui vaipuneen rauhalliseen uneen, jonka vaatimaton
kuorsaus jonkun kerran katkaisi.
Väsymys valtasi lopuksi niin rouvan kuin lapsetkin ja he nukahtivat,
mutta Sanni istui uskollisesti kuten ainakin koko yön sängynlaidalla,
kuulostellen, tulisiko tuolle kauhealle naapurille uusi hulluuden
kohtaus.
»Pois menköön talosta jahka herää», päätti hän toistamiseen mielessään.
»Hänhän saattaisi viedä hengen rouvalta ja lapsilta.»
Kello 6 meni Sanni ulos kyökkiin, sulki huolellisesti sänkykamarin oven
ja kätki avaimen seinällä riippuvaan suolakkoon, jotta »hän» ei löytäisi
sitä, jos hän murtautuisi kyökkiin.
Sitten hän viritti valkean, pani kahvipannun tulelle ja jauhoi kahvin
hiljaa ja varovaisesti, jotta kahvimyllyn ratina ei herättäisi onnetonta
nuorukaista.
Nyt on ratkaiseva hetki käsissä, jolloin hänen on vieminen hänelle
kahvia. Tämähän kuuluu hänen tehtäviinsä, eikä hän koskaan ole muille
heittänyt mitään sellaista. Ja kukapa muu kuin hän olisi velvollinen
tekemään lopun rouvan ja rakasten pikkulasten pelosta.
Päättäväisesti hän ottaa kahvitarjottimen käsivarrelleen ja astuu
kyökkiportaita alas. Hänen poskensa hehkuvat ja uskollisista kauniista
silmistään hohtaa sankarillinen loiste, kun hän nousee ylös niitä
rappusia, jotka vievät ylioppilaan huoneeseen.
Kun Brax, tuo pohjalainen salvumies, joka asuu tuparakennuksessa,
samassa sattuu astumaan ovestansa ulos, kuiskaa Sanni salaperäisesti,
mutta käskevästi hänelle:
»Ottakaa nuora mukaanne ja asettukaa tänne oven taakse, ja kun minä
huudan, niin rientäkää heti sisälle. On jotenkin hullusti käynyt nuoren
herran tuolla sisällä.»
Brax, joka aina oli sukkela ja käsikähmään halukas, ei ollut hidas
seuraamaan kehoitusta, ja niin pian kuin hän oli asettunut tarvittavaan
asentoon, avaa Sanni avaimellaan oven ylioppilaan huoneeseen ja pysähtyy
uteliain katsein kynnykselle.
Nuorukainen on jo valveillaan ja voitonriemuisa hymy karkelee hänen
huulillaan. Hänen totinen katsantonsa on samassa hävinnyt ja hän luopi
Sanniin tämän mielestä tylsän katseen.
»Enkö minä ollut oikeassa», ajatteli hän, tervehti hiljaa, astui
totisena sisälle ja laski tarjottimen pöydälle.
»Hyvää huomenta!» sanoi ylioppilas iloisesti. »Ettehän vain heränneet
siitä pienestä melskeestä, jota viime yönä pidin?»
Ja Sannin hämmästykseksi jatkoi hän näin:
»Kun täällä makasin unta silmiini saamatta, näin hiiren juoksevan yli
laattian, ja koska minä en milloinkaan ole saattanut kärsiä noita
ilkeitä elukoita, kavahdin ylös, sain käsiini voimistelusauvat ja aloin
niillä tavoitella tuota pientä vikkelää petoa, johon oli vaikea satuttaa
niin raskaita aseita. Hiiri pääsi kaikkiin nurkkiin piiloon ja tuo ilkiö
syöksyi välin melkein suoraan jalkoihini, jonka tähden sain täällä
hypellä jokseenkin kauan. Mutta vihdoin minun onnistui hipaista elukkaa,
niin että se alkoi liikkua hitaammin, jonka jälkeen minä toistamiseen
suuntasin iskuni siihen, mutta aina sivuun, kunnes viimein voimakkaalla
lyönnillä musersin raukan ja kiireimmän kautta nakkasin pihalle. Kenties
te ette sittenkään heränneet, se olisi ollut hyvä», virkkoi hän
ystävällisesti puolittain kysyvässä muodossa tytölle, joka hänen
kertomuksensa alussa epäilevästi tarkkasi nuorta miestä, joka näytti
niin viattomalta.
Mutta ennenkuin hän oli lopettanut puheensa, joka kaiketi oli pisin,
minkä hän oli pitänyt, alkoi nolous ja suuttumus vuorotellen kuvastua
Sannin silmistä, kunnes hän ilosta säteilevänä ja kaikuvasti nauraen
juoksi ovelle, veti levottomasti odottavan Braxin mukaansa kyökkiin ja
jatkoi isoäänistä nauruaan, niin että rouva ja lapset kurkistivat
varovaisesti oven raosta, joka sekin vaan lisäsi Sannin riemua.
Ja ylioppilas vuorostaan, kun hän äkkiä huomasi olevansa yksin
huoneessaan, heitti kummastelevan silmäyksen Sannin jälkeen, kaatoi
sitten ihan tyynesti itselleen kupillisen kahvia ja lausui itsekseen:
»Pelkään, että tyttöraukka on tullut mielipuoleksi. Näinköhän minä hänet
viime yönä herätin!»
Kun hän samassa seinän läpi kuuli rouvan, Sannin ja pikkutyttöjen,
vieläpä Braxinkin purskahtavan toiseen naurukohtaukseen toisensa
perästä, pukeutui hän joutuun ja meni heidän luokseen, jotka kaikki
veitikkamaisesti häntä katselivat.
Ja niin tuli selitys, kertomus seurasi toista, ja hiljainen nuorukainen
jutteli paljon onnistuneesta hiirenajostaan, kunnes lopuksi näytelmät,
jotka molemmin puolin seinää samaan aikaan olivat suoritetut, selvisivät
kaikille.
»Mutta että minä sittenkin herätin teidät, sitä en tullut ensinkään
ajatelleeksi!» huudahti hän hyvänlaatuisesti kaikkien mieltymykseksi.
Siitä hetkestä asti tunsi hän olevansa talossa kuin kotonaan. Sanni ja
hän, nuo molemmat »hupsut», tulivat hyviksi ystäviksi ja puheliaita
ovatkin nyt molemmat. Niin, tapahtuu toisinaan, että ylioppilas
kamarissaan nyttemmin on kyllin varomaton, kun hän sydämensä pohjasta
kaijuttaa jotakin oikein rattoisaa laulua, vaikka hänellä ei lauluääntä
ole, mutta silloin kuuluu pikkutyttöjen seinään takominen viereisestä
huoneesta, jolloin he nauraen huutavat:
»Nyt herätti Gösta setä meidät taas!»
NELJÄ LAPSELLISTA TYTTÖÄ.
NELJÄ LAPSELLISTA TYTTÖÄ.
I.
Jos lukija tahtoo tehdä hyvin ja astua sisään, niin olemme nyt kaikin
hauskassa, kaksikerroksisessa asuinrakennuksessa eräällä Länsi-Suomen
suurtilalla. Voimme siis nyt häiritsemättä tehdä talonväen tuttavuutta.
Erään everstiluutnantin perhe asuu talossa. Itse isäntään emme saa
ollenkaan tutustuakaan, mutta vierashuoneessa näemme hänen kuvansa
nuoruuden ajoilta: jäykkä herra, tuikea katse. Hän kuuluu nykyisin
olevan iloinen ja reipas maanviljelijä, jonka lyhyt tukka ja
sotilasmaiset viikset vain enää muistuttavat menneitä aikoja. Hän on
parast'aikaa valtiopäivillä, edustamassa »sukunsa valtiollisia
mielipiteitä», mutta häntä odotetaan piakkoin kotiinpalaavaksi. Sillä
toukokuu on lopulleen kulumassa tässä kertomuksessa.
Mutta talon rouva on kotona ja kaksi hänen vanhaa kälyään,
hovineuvoksetar ja neiti Julia, jotka talossa asuvat, sekä
esittelijäsihteerinleski von Zweifuss, joka matkustelee ympäri maan ja
vierailee tuttaviensa luona. Pojat ovat molemmat kadettikoulussa. Mutta
talon ainoaan tyttäreen saamme toki tutustua, vallattomaan neiti
Editiin, jonka vikurimieltä ja reipasta luonnetta ei ulkomailla annettu
englantilainen kasvatuskaan ole voinut poistaa.
Nyt on tämän iloisen immen luona kolme iloista vierasta, nuorta
ystävätärtä, joista kaksi Turusta ja kolmas kotipitäjästä, ja he aikovat
jäädä sinne pariksi, kolmeksi hauskaksi viikoksi. Kuustoista,
seitsentoista vuotiaita, päät täynnä kujeita, -- hiljaista ettonehetkeä
ei voi koko talossa ajatellakaan, ellei koko laumaa ajeta ulos
kauniiseen kevätluontoon, joka on kypsyttänyt ensimäiset kukkaspenkereet
puistoon.
Enin huolta tuottavat nuo iloiset immet neiti Planchettelle, talon
ystävälliselle, hiukan hajamieliselle taloudenpitäjälle. Vaikka vasta
kahta vertaa noita leperteleviä neitosia vanhempi, rakastaa hän jo
tyyneyttä enemmän kuin mitään muuta maailmassa, mutta ollen
hyväluontoinen ja tottunut kieltäytymään ei hän voi keksiä, miten hän
saisi takasin sen ihanan nautinnon, jonka unta antava
sunnuntai-iltapäivä tuossa klo 3--5 välissä on tottunut tuottamaan
hänelle. Silloin istuskeli hän ennen aina pienessä kammiossaan keittiön
vieressä ja ajatteli sitä ainoata mainittavaa, minkä hänen sydämensä oli
kokenut. Hänelläkin oli näet ollut pieni, pikkuruinen romaani aikoinaan,
vaan se oli ollut niin lyhyt ja päättynyt niin arkimaisesti, että hän
ainoastaan kitaran kieliä hiljaa näppäilemällä sai runollista
tuoksahdusta niihin aviotuumiin, joita hänellä ja rakennusmestari
Bomanssonilla oli ollut. Ja kun nuo nuoret tytöt jollakin hänelle
käsittämättömällä tavalla olivat saaneet selville, että hänkin kerran
oli rakastunut, kiusasivat he nyt niin kiihkeästi häntä hänen ainoina
lepohetkinään. Ja silloin täytyi hänen näyttää heille se hatun vuori,
joka oli ollut »mestarin» hatussa, ja jonka sijalle hän oli ommellut
uuden, silkkisen, sekä se rikkinäinen mittapuu, jonka »mestari» oli
unhoittanut lemmittynsä luo, kun lähti Merikarviaan, -- missä sitten
meni naimisiin myllärin lesken kanssa. Enempää ei sitä romaania
ollutkaan, mutta merkillinen se sittenkin tyttöjen mielestä oli. Neiti
Planchette rakastuneena! Kun mettiset hyrräsivät he hänen ympärillään,
niin että hänen salaa täytyi pistää pieni murunen kanverttia
poskihampaalleen -- se vähän aina rauhoitti.
Olimmepa vähällä jättää mainitsematta vielä yhden perheessä olevan
vieraan, nimittäin 22 vuotisen ylioppilaan Bernhard Freymannin:
komeapukuinen, kohtelias ja hieno, pienikasvuinen herrasmies,
everstiluutnantin erään vanhan asetoverin poika. Tämä oli käymäseltään
talossa, hän kun oli lähdössä 2-vuotiselle matkalle Pariisiin,
perinpohjin oppimaan diplomaattien kieltä. Herra Bernhard oli Hangon
radalta poikennut tänne ja aikoi seuraavana päivänä nousta Köpenhaminaan
menevään laivaan. Maatilalle tultuaan sai hän kumminkin tietää, että
laiva oli joutunut jollakin tavalla epäkuntoon eikä lähdekkään ennenkuin
kolmen päivän perästä, ja hän jäi nyt emännän kutsusta näiksi
odotuspäiviksi herraskartanoon. Tänä iltana aikoi hän kumminkin
iltajunalla ajaa Helsinkiin, sieltä seuraavana päivänä palatakseen
takaisin.
Ajopelit nuorta herraa varten ovat jo portaiden edessä ja vähän
myöhemmin tulevat esiin talon suuret perhevaunutkin, joilla nuo
vanhemmat naiset aikovat käydä pappilassa. Talon emäntä tiesi tekevänsä
lemmikkityttärelleen Editille mieliksi, kun ei vaatinut häntä vakavaan
pappilaan, jossa tytöllä ei koskaan ollut hauska. Tytöt saivat joukon
varoituksia ja heidät uskottiin neiti Planchetten erityiseen hoitoon
kotiin.
* * * * *
Nyt minun täytyy ilmaista eräs salaisuus. Perheessä on puuhattu
odottamatonta vastaanottoa everstiluutnantille, kun hän palaa
valtiopäiviltä. Verannan oven päälle on asetettava lippukoristuksia ja
vihreää ja niiden keskelle hänen nimikirjaimensa; ja kun talon herra
nousee vaunuista, otetaan hänet vastaan tervehdyslaululla, jota
esittävät nuo neljä tyttöä, puettuina ylioppilaiksi ja seisten lasit
kädessä virvoittavan maljan ympärillä.
Nuo kolme ystävätärtä odottavat nyt kärsimättöminä sopivia pukuja, joita
he ovat tilanneet nuoremmilta veljiltään, Editille puku hankitaan kotoa.
Itse ovat tytöt mustasta villasta tehneet itselleen pienet, sievät
viikset ja kasvonsa he aikovat maalata päivän polttaman näköisiksi.
Kukaan ei ole tunteva heitä tuona iloisena hetkenä.
Ja nyt tänä iltapäivänä, kun kaikki ovat lähteneet talosta, nyt on
pantava suuri pääharjoitus toimeen.
-- Ja viini-kylmäkastiboolin me saamme, eikö totta, neiti Planchette,
että oikein voimme harjaantua olemaan ylioppilaita. Niinhän, saammehan,
herttainen neiti Planchette? Niin, niin, rakas neiti-kulta, malja, lasit
ja paperossia, niin, niin, paperossia myöskin, ja tulitikkuja -- ja
sitten lauletaan!
-- Mutta miltäs tämä näyttää tytönvaatteissa! huudahtivat molemmat Turun
neitoset, -- siitähän menee kaikki innostus pilalle. Meidän täytyy
harjoitella puvuissa, eikö niin, Edit?
-- Mutta mistä me tänään saisimme pojanvaatteita! huudahti
taloudenhoitajatar.
-- Oi, Planchette, virkkoi Edit, jospa sinun rakennusmestarisi vielä
olisi täällä! Mutta sinun täytyy hankkia meille pojanvaatteet mistä
tahansa; hakekaamme ullakolta, kaikista vaatekammioista. Kaikki avaimet
esiin, ja liikkeelle, herra Planchette! Eteenpäin pojat, vapaat,
suomalaiset ylioppilaat!
-- Mutta neiti kullat, enhän voi sitä auttaa. Everstiluutnantin vaatteet
ovat teille liian suuret, poikien vaatteet liian pienet. Teidän täytyy
harjoitella ilman pukuja.
-- Mutta se on mahdotonta! kuului huuto neljästä iloisesta kurkusta.
Ja tytöt ottivat Planchetten väkisin mukaansa. Yksi heistä kiersi
kätensä hänen vyötäreilleen ja kiinnitti viikset huulilleen: »oi kuinka
ujo sinä olet, tee nyt minulle mieliksi, lintuseni.» Naurellen
seurasivat toiset tytöt esimerkkiä ja pian oli Planchette tanssien
kulkemassa pitkin ullakoita, vaatekammioita ja muita säilytyspaikkoja.
Mutta ei löytynyt muuta kuin turkkeja, matkapukuja, ja joitakuita
talvisia miesten vaatteita, mahdottomia tähän tarkoitukseen
käytettäviksi.
Pettyneinä toiveissaan, mutta silti iloisina hyppivät nuoret vintin
rappuja alas ja tulivat vierashuoneiden ovelle. Yhden oli ovi raollaan.
-- Asuuko tuo pikku herra Freyman täällä? kysyi Agnes.
-- Tässä asuu, kas hän ei ole sulkenut oveaan, vastasi Planchette,
pysähtyen sulkemaan oven.
-- Ai sinä pieni, hieno, nätti pariisilainen, virkkoi Bertta ja heitti
lentomuiskun nuoren herran huonetta kohti.
-- Ah, jospa olisimme hänen vaatteissaan tänään, huokasi Ellen. --
Minusta tuntuu, että olisin voittamaton ylioppilaana. Edit, eikö mennä
sisään, katsomaan tuon nuoren herran matkavarustuksia?
-- Mennään vain, vastasi Edit, heti paikalla, mutta Planchette häntä
vastusteli ovella, kieltäen sisään menemästä.
-- Planchette, Planchette, Planchette! kaikui nyt mettiäishyrinänä hänen
korviensa ympärillä, ja seuraavassa tuokiossa oli hän jo itsekin,
tietämättä miten se oli tapahtunut, herra Freymannin huoneessa.
Täällä tytöt kohta uteliaina rupesivat tarkastamaan kaikkia,
huonekaluja, matka-arkkuja, matkalukemisia y. m., sillä välin kuin
Planchette istahti keinutuoliin ja huokaili näitä raskaita
valvomisvelvollisuuksiaan.
Hänet herätti huokailuistaan yht'äkkiä Agneksen riemuhuuto: tämä seisoi
avonaisen vaatekaapin edessä ja parpatti:
-- Tytöt, tytöt! näin paljon vaatteita on hänellä mukanaan. Kokonainen
varasto ihka uusia komeita pukuja, ah kuinka nättejä!
-- Ah! ah! ah! toistivat toiset, ryhmittyen vaatekaapin edustalle,
nostellen ja siirrellen noita mallikelpoisessa järjestyksessä olevia
pukuja.
-- Elkää koskeko niihin, huusi Planchette koettaen karaista heikon
äänensä niin käskeväksi kuin mahdollista. -- Elkää koskeko niihin,
tytöt!
Toisten tyttöjen taas hääriessä ja reuhtoessa Planchetten ympärillä
astui Edit mahtavana esiin ja työnsi kaikki muut syrjään, virkkaen
passoäänellä: --
-- Minä täällä herra olen, vai miten pojat? Tässä olemme tehneet mainion
löydön. Nyt työhön! Joka mies pukuunsa, ja puolen tunnin perästä on
oltava pääharjoituksessa. Planchette saa hoitaa vaatevarastoa ja pitää
lukua joka kappaleesta.
-- Hurraa! huusi Agnes. Mutta molemmat Turun neitoset kuiskailivat
epäillen: -- Eiköhän tämä, Edit, mene liian pitkälle?
-- Antakaa minä suljen kaapin, huokaili Planchette melkein itkien.
Mutta hän oli niin surullisen näköinen, että koko tyttöparvi taas sen
johdosta remahti nauramaan, huutaen vallattomasti: »Planchette!
Planchette! Planchette!»
-- Pitäkää lukua vaatekappaleista, komensi Edit toistamiseen. -- Ei
kukaan saa tietää mitä olemme täällä pyhätössä toimittaneet. No niin,
minä otan tämän harmajan kauniin kesäpuvun.
-- Kuinka uskallat? kuului vielä ihailunsekainen huudahdus epäileväin
tyttöjen taholta, jotka nyt jo muuten olivat täydellisesti tuumassa
mukana hekin.
-- Kaikkina maailman aikoina! Mitähän mahtaa herra Freyman ajatella,
huokaili Planchette vielä.
-- Aijotteko sitten kavaltaa meidät hänelle, vastasi Edit, katse
murhaavana, ja kääntyi taas tyttöjen puoleen: -- Kas niin, Bertta saa
tämän lyhyen vihertävän röijyn. Neiti Planchette, pitäkää pöytäkirjaa!
Ellen saa tuon sinertävän takin ja vaaleat housut. Ja Agnes, katsotaan,
hän saa tämän komean frakkipuvun. Se tulee sinulle mainiosti sopimaan.
-- Ei, Edit, en tahdo olla frakissa, kun muut ovat arkipuvussa. Katso,
katso, tuolla perällä on mitä somin samettitakki. Sen otan minä.
-- Soma se onkin, toistivat toisetkin.
-- Mutta kuka saa sitten frakin, tämän kauniin muodikkaan frakin? kysyi
Edit, näytellen tuota juhlallista vaatetta.
-- Planchette! Planchette! Planchette! huudahtivat riemuten tytöt ja
hyökkäsivät kuin villit metsäkoirat onnettoman uhrinsa kimppuun, joka
maahan masennettuna huokaili: »elkää taivaan nimessä!» Hän vaipui
voimatonna lepotuoliin ja siinä huomasi hän, nuorten hillittömästi
nauraessa, olevansa ensimäinen, joka epäpyhitti herra Freymannin,
tulevan »apulähetin», huoneen esiintymällä siellä valkoisissa
alusvaatteissa.
Seuraavassa tuokiossa seurasivat tytöt esimerkkiä, riisuivat vaatteensa,
ja tuon nuoren säntillisen matkustajan makuuhuone, jonka hän oli uskonut
yksinäisyyden hengetärten hoitoon, muuttui kohta mitä hilpeimmäksi
pukuhuoneeksi, jossa vallitsi koko se suloinen epäjärjestys, joka niissä
on tavallinen.
Poistukaamme hetkiseksi. Meitä on liian monta, mahtuaksemme kaikki tänne
sisälle, emmekä sen enempää tahdokkaan kurkistella kulissien taakse.
Soitamme sen sijaan telefoonissa ja kysymme, kuinka nuo vanhat naiset
jaksavat pappilassa, jonne perhevaunut heidät eheinä saattoivat.
II.