ruokahaluisina pöytään, taasen huomasivat sen perin kurjaksi ja
niukaksi, kaikki heidän leikilliset yrityksensä tukehtuivat harmiin, ja
yhdessä he muitta mutkitta poistuivat ruokasalista. Nyt Aleksis
valjastutti hevosen kääsikärryjen eteen, lähteäkseen, kuten hän
rengilleen sanoi, kaupunkiin puolista syömään.
Ja kaupunkimatka tulikin perinjuurinen ja päivällinen oivallinen, josta
ei ensimäistä, toista eikä kolmattakaan ryyppyä puuttunut, jossa olut ja
portteri virtana juoksi ja viini ja samppanja yhtenään vuoti. Loppuosa
päivästä kului humussa ja sumussa; rähinä ja tappelu saattoi nuorukaiset
lopuksi poliisikonttoriin, josta ainoastaan runsaat sakot heidät
pelastivat.
Selvänä miehenä oli Aleksis sävyisin ja suuttumattomin ihminen
maailmassa, mutta juopuneena joutui hän ajattelemaan sitä väkevyyttä,
minkä luonto hänen ruumiiseensa oli kätkenyt, ja silloin heräsi myöskin
se uhkamielisyys ja toimintakyky, jotka hänelle usein hänen elontiellään
olisivat olleet tarpeen ja korkeampia tarkoitusperiä varten
välttämättömämmät kuin nyt. Tämmöisissä tapauksissa hän tuli
vallanhimoiseksi ja vaati, että hänen käskyjänsä piti välttämättömästi
toteltaman. »Tahdon näyttää, että minä olen mies ja oma herrani» oli
hänellä tapana silloin lausua.
Kun nuoret miehet palasivat kotia seuraavana päivänä, oli heillä
matkassa sangen runsaasti juomatavaroita, joilla he, kuten itse
sanoivat, höystäisivät ruokaansa ja mieltänsä ikävässä talossa.
Hämmästyksen valtaamina näkivät sisaret tämän, mutta he eivät tohtineet
sanallakaan väittää vastaan, kun huomasivat sen jyrkän uhkamielisyyden,
jota Aleksis heille nyt osoitti. He olivat nyt älynneet liian pitkälle
menneensä sekä keksivät uuden keinon, jonka kirjeessä ilmoittivat
vanhemmalle veljelleen, kutsuen kaikessa hiljaisuudessa häntä avuksi.
Tämä näin keksitty sotatemppu oli näyttävä vapaaehtoiselta
peräytymiseltä, jota todelliselta rauhalta tuntuva aselepo seurasi.
Päivän tunnussanana oli aulius ja ystävällisyys.
Tämän kotoisen valoisuuden ensimäisistä ilmeistä lämpeni Aleksin hempeä
sydän, puhkesi uusille vesoille kuin puu keväällä. Hän uskoi taas
täydestä sydämestä sisariinsa, että he tarkoittivat hänen parastansa, ja
koetti palkita heidän hyvyyttänsä uusilla voimainsa ponnistuksilla. Iloa
ja riemua tuntien hän puuhasi maanviljelyksessään, jota hän muutoin ei
koskaan laiminlyönyt, ja kun ilta tuli, istui hän tyytyväisenä kirjansa
ääressä tahi keinutuolissaan. Silloin kajahti usein hänen
harmonikastansa sävelmä toisen perästä, mutta useimmiten kuitenkin
Forssan-valssi. Silloin hänen katseensa oli yhtä hyvänsuopea kuin
ennenkin ja silloin hän iloisesti ja veitikkamaisesti iski silmää
ystävälleen Arvidille, jolle hän oli uskonut suhteensa Reginaan.
Lokakuun lopulla Arvid matkusti pois, kehoittaen eronhetkellä Aleksia
naisväen vehkeiden takia olemaan onneansa hukkaamatta.
Heikkoluontoinen, herkkäuskoinen ja epäitsenäinen Aleksis, jonka sydän
oli hyvä, mutta ymmälle joutunut oli nyt jäänyt yksin. Muutaman askeleen
päässä hänen selkänsä takana vaani häntä vallanhimo, tyhmä ylpeys ja
tekopyhyys valmiina panemaan tuumansa lopulliseen täytäntöön.
* * * * *
Vähän ajan kuluttua tuli pyhäkekrin aika, jolloin palvelusväki maalla
vanhan kansan tapojen mukaan viettää n. k. kissan-viikkoa, joksi
ainoastaan talon kaikkein välttämättömimmät askareet jäävät paikoillaan
pysyvien palvelijain ja isäntäväen itsensä toimitettaviksi.
Römppäviikon viimeisenä päivänä saapuivat taloon uudet rengit, jolloin
itsekullakin oli saattajana joku vanhempi, arvokkaampi henkilö, joku
omainen tahi edullisimmassa tapauksessa entinen isäntänsä, joka sillä
tavalla tahtoi suosittaa uutta palvelijaa.
Muutamin paikoin Hämettä ja ehkä muuallakin Suomessa vallitseva vanha
kaunis tapa vaatii, että vastasaapuneet ja heidän saattajansa syövät
uudessa paikassa ensimäisen ateriansa yhdessä isännän kanssa, jolloin
emäntä pitää passauksesta huolen. Ateria on muhkea, ja isäntä itse
tarjoilee ruokanaukkuja vierailleen.
Mainittua tapaa noudatti Aleksiskin. Pöydässä ei keskusteluaineita
puuttunut, vieraat kun olivat eri pitäjistä tulleet, ja jokaisella oli
paikkakunnaltaan jotain uutta kerrottavana. Yksi näistä uusista
rengeistä oli Forssasta ja tiesi puolestaan jutella, että eräs köyhä
tehtaannainen siellä, jota tavallisesti nimitettiin mustalaistytöksi ja
jonka nimi muutoin oli Regina, hiljainen ja siivo tyttö sitä paitse, oli
siihen määrään lumonnut erään työnjohtajan, että tämä oli häneen
kerrassaan pikeytynyt, vieläpä tyttöä kosinutkin. Mutta tyttö oli ollut
kyllin järjetön vastatakseen, ett'ei hän ikinä enää naimisiin menoa
ajattele.
Sill'aikaa kun sydämen pohjasta naurettiin tuota hullunkurista tyttöä,
tarttui Aleksis toisen kerran viinapulloon, kaatoi omaan lasiinsa ja
antoi pullon sitten kiertää ympäri pöytää. Tyhjentäessänsä lasinsa,
virkkoi hän äänekkäästi: »Sen tytön maljan me juomme pohjaan!» Niin
kävikin ja vieläpä vieraille yhtä suureksi mielihyväksi kuin äskettäin,
eikä kukaan paitsi Aleksin sisaret, jotka pöydässä toimittivat emännän
virkaa, tietänyt, että malja täydessä totuudessa tyhjennettiin.
Joulun aikana saapui sisarten kirjallisesta kehoituksesta hänen veljensä
Frans taloon, ja Aleksis, joka ei ollut huomaavinaan niitä salaperäisiä,
pitkällisiä neuvotteluja, joita sisarukset suljettujen ovien takana
pitivät, otti hänet sydämellisesti vastaan.
Iidan puuhat eivät tarkoittaneet enempää eikä vähempää -- päättäen siitä
mitä veli Aleksille myöhemmin uskoi -- kuin tämän asettamista
holhuunalaiseksi, hän kun muka oli kykenemätön omaisuuttaan hoitamaan,
mutta Frans, joka omasta kokemuksestaan tiesi, että ankaralla ja
vakavallakin miehellä on kyllin tekemistä koettaessaan tehdä vastarintaa
naisen vehkeilyille, ymmärsi nuoren veljensä surkuteltavan suhteen
kolmeen naiseen, jotka katsoivat itsellään olevan taloon osaa ja
voivansa velvoittaa nuorimman veljensä myöntymään heidän aikeihinsa.
Nämät halpamaiset vehkeet Frans teki tyhjiksi.
Sen sijaan keksittiin uusi keino, millä Aleksis mahdollisesti oli
suostutettava sisarten naittamispuuhiin. Päätettiin, että Maria,
välinpitämätön kun oli kaikesta maallisesta, muuttaisi talosta ja
samalla sanoisi irti sen 6,000 markan suuruisen lainan, jolla hän
talonostossa oli avustanut.
Aleksis hankki kuitenkin ilman suurempia vaikeuksia tämän summan
antamalla kiinnityksen taloonsa, mutta hankalammaksi kävivät olot
hänelle, joka ei suinkaan ollut mikään liikemies, kun taloon jääneet
sisaret sittemmin aina kun tilaisuutta oli noudattivat armottomasti tätä
menettelytapaa, jos kohtakin pienemmässä muodossa. Kaksi peräkkäin
seurannutta katovuotta tuotti hänelle vieläkin enemmän hankaluuksia, ja
Aleksis oli sitä paitsi maanviljelyksensä edistämiseksi pakoitettu
kiinnitystä vastaan hankkimaan sangen suuren lainan.
Harvat olivat hänellä nyttemmin levollisuuden päivät, levollisimmat ehkä
ne päivät, jolloin hän Urjalassa palveli viimeistä
asevelvollisuuskauttaan. Silloin sisaret kuten ennenkin häntä valvoivat,
ja rikas Amaliakin kävi häntä tervehtimässä. Amalia lähestyi nyt 27:ttä
ikävuottaan eikä kuitenkaan ollut löytänyt makunsa mukaista kosijaa
huolimatta siitä kultaisesta syötistä, joka kiilsi hänen »koukkujensa»
nenässä.
* * * * *
Kun Aleksis oli suorittanut asevelvollisuutensa ja palasi kotiin,
päättivät sisaret, että nyt, kun veli oli päässyt 24 vuoden ikään, oli
heidän viimeinen, suurin valttinsa liikkeelle pantava.
Siinä tarkoituksessa astuivat molemmat eräänä syyskuun iltapäivänä
veljen huoneeseen ja, tuotuaan esille moniaita tekosyitä
puolustuksekseen, ilmoittivat olevansa pakoitettuja sanomaan irti kaikki
rahat, jotka hänellä vielä oli heiltä lainassa. He olivat muka kuitenkin
kyllin ystävälliset samalla kertaa neuvomaan hänelle varman keinon,
jonka kautta hän voisi pelastua taloudellisesta ahdinkotilastaan,
jättämällä hänelle kirjeen, jonka Amalia oli Iidalle kirjoittanut. Siinä
kirjeessä rikas tyttö selitti ystävättärelleen, että hän piti Aleksia
kaikkia muita kosiomiehiään parempana ja että hän heti myöntyisi
sulhaseen sekä samalla antaisi hänen vapaasti käyttää melkoista
äidinperintöään, jonka hän jo oli haltuunsa ottanut.
Aleksis kuunteli heitä vaijeten ja vakavana. Kun he alkoivat lukea
Amalian kirjettä, sulki hän silmänsä ja pyyhkäisi kädellään otsaansa.
Kun he olivat lopettaneet lukemisen ja aikoivat antautua suullisesti
asiaa selvittelemään, pyysi hän aivan lyhyesti saada olla tämän illan
yksin, hän ei muka voinut hyvin eikä mitään iltaruokaa halunnut.
Sisaret iskivät toisilleen silmää ja poistuivat sitten huoneesta sanaa
puhumatta. Ehkä heidänkin sydämessään vienommat sävelet olivat päässeet
soimaan, sillä he eivät saattaneet olla huomaamatta, että heidän nuori
veljensä kärsi katkerasti, vaikka hän tukahdutti kaikki valitukset.
Kun Aleksis jäi yksin, lukitsi hän huoneensa ovet, ja siellä sisällä oli
kaikki ääneti. Hän tunsi sydämessään ruumiillista pahoinvointia. Se ei
suinkaan ollut ensimäinen kerta, mutta tähän asti hän ei ollut siihen
huomiotansa kiinnittänyt. Nyt hän meni pöydän ääreen istumaan, nojasi
kyynäspäät siihen ja kallisti päänsä käsiensä varaan. Tällä tavalla hän
istui ainakin puoli tuntia, katkerien ajatusten ja kaivertavien
tunteiden kiusaamana.
Viheltäen jotain runonpätkää nousi hän vihdoin seisoalleen ja alkoi
kävellä edestakaisin huoneessaan. Hänen kauniit, lapselliset kasvonsa
eivät koskaan olleet lempeämmät kuin nyt, kun hän kyyneltynein silmin
katseli syksyn moniväriseen loisteeseen pukeutuneita vaahteroita,
kellastuneita koivuja ja tuota kylmän sinistä ulappaa, jota laskeutuva
syyskuun aurinko valaisi, aurinko, joka ikäänkuin jätti rakkaat
jäähyväiset kesälle. Hänen kasvojensa piirteet lensivät katkeraan
hymyyn. Hän avasi lapepiironkinsa luukun ja otti sieltä konjakkipullon
ja lasin, jonka hän täytti reunoja myöten. Hän nosti sen ja antoi
auringon säteiden loistaa läpi tuon tulisen juoman, jonka hän sitten
yhdellä henkäyksellä kaatoi suuhunsa.
Hän tyhjensi vielä muutamia lasillisia tätä huumaavaa juomaa, sieppasi
sitten rakkaan harmonikkansa ja istahti keinutuoliin. Hän soitti toisen
lempisävelmänsä toisen perästä, aina tuon tuostakin lasiinsa turvautuen.
Kun auringonterä oli lähennyt taivaanrantaa ja alkoi vaipua sen taakse,
hän täytti ja tyhjensi, vaikka jo oli täydessä humalassa, vielä pari
lasia ja soitti sen jälkeen »Forssan-valssin». Tämä kaikui nyt kerta
toisen perästä, yhä tunteellisempana ja yhä vienompana, kunnes seutu
kätkeytyi keveään hämärään ja hänen kamarinsa pimeään peittyi.
Puoleksi epätoivoisena nousi hänen voimakas vartalonsa nyt, hänen
kasvoistaan olivat pienimmätkin viehkeyden ilmeet kadonneet, ja hänen
silmänsä tuijottivat ikäänkuin olisivat kaukaa jotakin etsineet.
Voimakkaalla iskulla hän löi soittokoneensa pirstaleiksi pöytää vasten,
niin että säpäleet lensivät ympäri huoneen. Uupuneena hän kaatui niiden
sekaan lattialle ja nukahti täydellisesti tajuttomana seuraavassa
silmänräpäyksessä.
VI.
HÄÄT
Seuraavana päivänä Aleksis lähti Iidan kanssa kaupunkiin ja toi
kohteliaalla, mutta kylmällä tavalla kosiotuumansa Amalialle esiin. Tämä
ja hänen isänsä, tehtailija, hyväksyivät sen luonnollisestikin ilman
muitta mutkitta. Vielä samana iltana vietettiin kihlajaiset suljetussa
seurassa, johon perheen lähimmät ystävät kuuluivat.
Koska Amalia jo kauan oli ajatellut naimisiin menoa, olivat hänen
runsaat myötäjäisensä jo täydellisessä kunnossa, josta syystä ei mitään
estettä ollut sen sulhasmiehen toivomuksen tiellä, että häät niin pian
kuin suinkin olisivat vietettävät.
Koska Amalia nyt vihdoin oli varma siitä tulevaisuudesta, jonka hän oli
asettanut toiveittensa päämääräksi, niin lievensivät onni ja ilo
suuressa määrässä hänen vähemmän miellyttäviä ja narrimaisia puoliaan,
ja tämä kävi paljo helpommin päinsä siitä syystä, että hän oli sangen
viekas, mutta samalla luonnostaan sangen hyväntahtoinen olento sekä sitä
paitsi Aleksiin rakastunut.
Heidän taloutensa kuntoon asettaminen antoi Aleksille paljon hommaa,
jonka tähden hän sen jälkeen ainoastaan jonkun kerran kävi asioilla
kaupungissa. Hän vaati ehdottomasti, että hänen talonsa myytäisiin,
sillä siihen oli hänen raskaimpien vuosiensa muisto yhdistetty; hän
tahtoi myöskin, että ostettaisiin uusi tila kaukaa Hämeen
pohjoispuolelta, jossa sellainen oli juuri silloin myytäväksi tarjottu.
Näiden asiain selvittäminen kysyi sentähden tarkkaan hänen aikansa ennen
häitä, jotka Amalian toivomuksen mukaan olisi vietettävä suurella
komeudella kaupungissa.
Tuon rikkaan porvaritytön häät eivät olleet näinä viikkoina suosittuna
puheaineena ainoastaan siellä, vaan myöskin monella muulla seudulla,
jonne isän liikehommat ulottuivat. Kertomuksia niistä tuli Forssaankin,
jossa moni vielä muisteli komeata, nuorta Salmista sekä oli mielissään
siitä rikkaasta naimiskaupasta, jonka hän nyt oli tekevä. Reginallekaan
ei tämä uutinen ollut mikään salaisuus, mutta vähemmän kuin muut hän
näytti sitä kummastelevan, vielä vähemmän hän siitä välitti.
* * * * *
Vihdoin koitti hääpäivä, kylmä, auringonpaisteinen talvipäivä muuten.
Vihkiminen toimitettiin pienen tuttavapiirin läsnäollessa morsiamen
kotona ja se tapahtui aivan säännöllisessä järjestyksessä. Sulhanen
näytti olevan jotenkin totinen, mutta siihen oli jo totuttu, kun hän
koko kihlausaikansa oli osoittanut vakavaa miehuullista käytöstä.
Morsian sitä vastoin loisti ilosta, ja erään Helsingin parhaimman
ompelijattaren taitavuuden ansioksi on luettava, että komean,
kallisarvoisen morsiuspuvun onnistui melkoisesti poistaa hänen
ulkomuodostaan hänen ruumiinsa tukevuutta, joka seikka sekin puolestaan
oli hänelle yhtenä lisänä illan hauskuuteen.
Vihkimisen jälkeen ajettiin kaupungin hotelliin, johon heti oli
kokoontunut suuri joukko kutsuvieraita ja jossa tanssit, toinen toistaan
vilkkaammat, seurasivat toisiansa pataljoonasoiton kaikuessa. Aleksis ei
ollut tuosta hänelle muistorikkaasta illasta asti Forssan ajoilta
tanssinut torvisoiton mukaan, jonka tähden hän ikäänkuin tunsi sydämen
ahdistusta äkkiä kuullessaan ensi valssia soitettavan. Hän astui
kuitenkin vakavin askelin morsiamen tykö ja vei hänet tanssiin sekä
tanssi muuten innokkaasti morsiusneitojen, sisariensa ja muiden nuorten
tyttöjen kanssa.
Pulskat häät olivat houkutelleet suuren kansanjoukon tuona kolkkona
talvi-iltana katselemaan, joskin vain vilaukselta, kaikkea tätä loistoa,
jonka tähden morsiuspari useat kerrat, paikkakunnan tavan mukaan, astui
ulos porstuaan »näyttämään itseänsä» meluavalle ja eläköön-huutoja
kohottavalle joukolle, joka yhtä vähän säästi suosionosoituksia kuin
sukkeluuksia ja pistosanoja.
Joka kerta kun he näin tulivat ulos, nähtiin sulhasen katseen, joka nyt
oli niin totinen, tähtäävän yli kansanjoukon. Hän ikäänkuin odotti, että
hän sieltä keksisi jonkun, mutta jos niin oli asianlaita, niin ei hän
nähtävästi löytänyt sitä, jota etsi. Hänen levottomat kasvojensa ilmeet
eivät ainakaan mitään muuta osoittaneet.
Kun Aleksis tämmöisen näytelmän perästä palasi tanssisaliin, pisti eräs
vahtimestari hänen käteensä pienen kirjeen, jonka tämä sanoi juuri
saaneensa muutamalta talonpoikaisukolta sulhaselle jätettäväksi.
Päällekirjoitus oli Aleksille aivan outo: kankea, tottumaton, melkein
lapsellinen käsiala, mutta kirjaimet tasaiset, oikein muodostetutut.
Aleksis meni erääseen sivuhuoneeseen, joka oli tyhjä, avasi kirjeen ja
luki, jolloin kyyneleet tulivat hänen silmiinsä ja tuo entinen lempeä
ilme taas kirkasti hänen kasvonsa, seuraavat rivit:
»Hyvä Aleksis!
Nyt tartun kynään ja tahdon sinulle sanoa, että voin hyvin ja toivotan
sinulle samaa. Älä ole pahalla mielellä, äläkä huolehdi tulevaisuudesta.
Älä minun tähteni ole levoton, sinähän tiedät, että minä olen hyvin
onnellinen. Jumala siunatkoon sinua. Hän ohjaa kyllä kaikki sinun
parhaaksesi, toivottaa ystäväsi
Regina».
Aleksis tuli syvästi liikutetuksi. Hän pani paperin kokoon niin
hellävaroen, ikäänkuin se olisi sisältänyt jotain pyhää. Hänestä tuntui,
kuin hän vielä olisi ollut lapsi, ja hänen äitinsä olisi hänelle puhunut
lempeästi, anteeksiantavaisesti ja lohduttavasti.
Hän meni akkunalle ja katseli kirkkaasti valaistusta huoneesta ulos yön
pimeyteen, missä vain tähdet kirkkaasti tuikkien välähtelivät. Hänen
levoton sielunsa, joka viime aikoina oli ollut perin väsynyt, tunsi nyt
rauhaa, ja henkensä syvyydestä hän kuiskasi lämpimästi: »Kiitos, pikku
Regina!»
Silloin kuului pihalta päin vilkkaita huutoja, että morsiusparia
tahdottiin nähdä, ja kohta tulivat marsalkat häntä hakemaan, jonka
jälkeen hänen ynnä morsiamensa täytyi astua ulos näyttämään itseänsä
väkijoukolle. Heidän astuessaan ulos porstuaan virkkoi hän hiljaisen
juhlallisella äänenpainolla morsiamelleen: »Jospa minä voisin tehdä
sinut onnelliseksi!»
Ihastuneena näistä todellisen lämpimistä sanoista, jotka hän nyt
ensimäisen kerran kuuli jumaloidun puolisonsa huulilta, esiintyi morsian
ylpeänä ja autuaallisen onnellisena kansanjoukolle. Aleksinkin kasvojen
ilmeet olivat hyvin muuttuneet. Hänen utelias katseensa, jonka hän nyt
heitti yli joukon, ilmaisi sydämellisintä osanottoa.
Eläköön-huutojen kaikuessa vilkkaammin kuin koskaan ennen kiintyi hänen
katseensa muutamaan hentoon, naiselliseen haamuun, joka seisoi muista
edempänä, peittäen päänsä huiviinsa. Tämä oli Regina; hän olisi hänet
vaikka tuhansien joukosta eroittanut.
Hänen nuoruutensa lempeä loiste kuvastui selvästi hänen katseestaan,
hänen otsastansa haihtui jokainen pilvi, hän unohti, että hän täällä
seisoi ylkämiehenä toinen nainen vierellään ja vasten tahtoansa vei hän
kätensä kulmillen voidakseen häntä selvemmin tarkata.
Kun Regina huomasi, että Aleksis hänet tunsi, kietoi hän hitaasti ja
vielä tiiviimmästi huivinsa yli kasvojensa ja virkkoi hiljaa itsekseen:
»Aleksis raukkaseni!»
Aleksis tunsi, kuinka veri kuohuten virtasi hänen sydämeensä, joka
voimakkaasti tykytti. Hän ei havainnut, että morsian ja morsiusneidot jo
alkoivat vetääntyä takaisin, ennenkuin yksi sulhaspojista -- se oli
hänen ystävänsä Arvid -- hiljaa koski hänen käsivarteensa ja sanoi: »Nyt
mennään sisälle.»
Kalpeana kääntyi Aleksis ympäri ja nosti nopeasti kätensä sydämelleen.
»Odotahan», kuiskasi hän Arvidille, tarttui hänen käsivarteensa ja
horjahti. »Hiljaa! Älä häiritse niitä, jotka ovat sisällä. Minä tahdon
levätä».
Arvid tuki häntä voimakkaasti, mutta kenenkään huomaamatta, ja vei hänet
siihen sivuhuoneeseen, josta sulhaspojat joku hetki sitä ennen olivat
hänet tavanneet, sulki ovet ja riensi salista kutsumaan erästä kaupungin
lääkäriä, joka myöskin oli häävieraana.
Samassa kaiutti pataljoonan soittokunta Forssan-valssin, jonka sävelet
vähitellen hiljeten kuuluivat Aleksin korviin; ne soivat kesäulapan
aaltojen tavoin, jotka hempeillä syleilyillään hyväilevät rannikkoa.
Ollen täydessä tajussa, mutta sangen uupunut tunsi Aleksis suloisen
väsymyksen vähitellen leviävän suoniinsa ja hän ummisti silmänsä
saadaksensa uinua.
Lääkäri saapuikin ja käski Arvidin tuoda sairaalle joitakin elähdyttäviä
lääkkeitä. Tutkittuansa Aleksia arveli hän, että sairas jo kauvan oli
potenut arveluttavaa sydänvikaa; suurin varovaisuus oli siis tarpeen,
jotta tämä vika ei pääsisi pahenemaan. Kiihkeä tanssiminen, salin tukala
kuumuus ja porstuassa vallitseva vihainen kylmyys sekä joku
mielenliikutus kenties olivat olleet syynä tähän kohtaukseen, joka
kaikeksi onneksi nyt oli ohi.
-- Ei tanssia nyt enää tänä iltana, ei mitään äkkinäisempää voimain
ponnistusta pitkiin aikoihin, joll'ette tahdo panna henkeänne vaaran
alaiseksi, sanoi lääkäri vihdoin sekä lisäsi vielä muutamia muitakin
neuvoja sairaalle.
Aleksis, joka tunsi jonkun verran tointuneensa, vaikka hän vielä oli
jotenkin uupunut, vaati, että hääsalin iloa ei hänen tähtensä
keskeytettäisi, sekä lupasi olla aivan levollinen ja hiljaa, jos hän
vain saisi näyttäytyä vierasten joukossa.
Muutamien minuuttien kuluttua palasi Aleksis, lääkärin käsivarteen
nojaten, tanssisaliin. Hän oli kyllä kalpea, mutta hänen kasvojensa
ilmeet olivat kuitenkin iloiset.
Lääkäri vei hänet istumaan morsiamen viereen, selittäen, että lievä
pyörtymiskohtaus pakoitti sulhasmiehen vain katsomaan muiden reipasta
tanssia sekä kuiskasi vihdoin Amalialle:
-- Meidän täytyy tänä iltana hyvin varoa nuorta ylkäämme, jotta saisimme
hänet jonkun ajan kuluessa virkoamaan ja reipastumaan.
Amalia ei enää koko sinä iltana väistynyt Aleksin vierestä. Hän piti
hilpeästi leikkien silmällä, ett'ei Aleksis saanut rasittaa itseänsä;
hän ei edes saanut puhua muuta kuin jonkun sanan silloin tällöin.
Aleksis katseli, miten hänen häissään sydämen pohjasta hauskaa
pidettiin. Hänen huulillaan oli lapsellisen hyvänsuopa hymy, ja hänen
kasvoistaan loisti onnellisen uinaileva ilme. Hän unohti usein senkin,
että hän juuri oli ylkämiehenä, ja valitsi, entinen tunnettu
veitikan-ilme silmissään, ystävänsä Arvidin toimimaan varaisäntänä tässä
juhlallisessa tilaisuudessa.
Kuinka onnelliseksi tunsikaan Aleksis nyt itsensä! »Jumala ohjaa kyllä
kaikki parhaimpaan päin», toisti hän itsekseen ja tunsi sydämessään
sulinta kiitollisuutta, kun hän ajatteli tulevaisuuttaan.
* * * * *
Kun Regina näki, että Aleksis, pimeydestä ja varjoavasta huivista
huolimatta, oli hänet tuntenut, poistui hän hitaasti ja kenenkään
huomiota herättämättä häätalosta. Tänne oli vastustamaton sisällinen
voima viime hetkessä hänet Forssasta ajanut, vaikka hän ensin oli vain
aikonut mennä asemalle kirjettä viemään.
Hänen täytyi nähdä hänet vielä kerran, vaikka hän taas ei saisi nähdä
eikä tuntea. Aleksin suloinen, onnellinen katse täytti nyt hänen
sielunsa sanomattomalla autuudella, joka lämmitti hänen sydämensä, hänen
vaeltaessaan ilman tarkempaa päämaalia eteenpäin kylmässä talviyössä.
Hetken kuluttua huomasi hän, että hän oli kaukana ihmisasunnoista,
autiolla maantiellä.
Silloin pääsi hänen rinnastansa syvä huokaus; hän pani kädet ristiin
niskansa taakse, katsoi tähtitaivasta kohti ja lausui intohimoisesti:
-- Kuinka minä rakastan sinua!
Niin hän seisoi hetkisen, katse kohti korkeutta. Seuraavassa
silmänräpäyksessä hän kääri huivinsa tiukemmin ympärilleen ja meni
eteenpäin yön pimeässä.
Hänestä ei ole sittemmin mitään jälkeä huomattu, eikä liene ollut monta,
jotka hänen kohtaloaan ovat tiedustelleet. Forssaan, missä hänelle vähän
aikaa sitä ennen oli uudestaan tehnyt naimatarjouksen se kunniallinen
mies, joka oli häneen rakastunut, hän ei enää palannut; tämä on ainoa
tosiseikka, joka varmuudella hänestä tiedetään. Ei mitään ruumistakaan
ole löydetty, joka voitaisiin otaksua hänen ruumiikseen. Hän katosi
talviyön pimeään kuni varjo, äänettömiin, jäljettömiin. --
VII.
LOPPU
Uupuneena hääillan puuhista oli Aleksis pakoitettu viipymään vielä pari
päivää kaupungissa saadakseen uusia voimia matkaa varten. Hän oli
sill'aikaa hyvin ystävällinen Amalialle, valittaen, että hänen kohta
häiden jälkeen oli täytynyt ruveta sairaanhoitajaksi niin suurelle
lapselle kuin hän oli.
Amalian onnistui pidättää mielensä tyynenä, vaikka hän lääkäriltä oli
saanut tietää nuoren puolisonsa vaarallisen sydänvian. Hänen entinen,
jotenkin meluava iloisuutensa oli nyt hiukan asettunut, mikä seikka
vaikutti tyynnyttävästi Aleksiinkin ja teki hänet entistä
taipuvaisemmaksi tuttavallisiin keskusteluihin sen naisen kanssa, joka
nyt oli tuleva hänen elämänsä kumppaliksi. Että hän ei kuitenkaan
rakastanut eikä voinut häntä rakastaa, niin, sen hän tiesi liiankin
hyvin.