Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and PG
Distributed Proofreaders
VANHOISTA KÄTKÖISTÄ
Emil Nervander
Ensimmäisen kerran julkaissut
Yrjö Weilin 1906.
Sisällys:
Siv.
Forssan-valssi....................................................1
Ludvig Åkerfeltin joululahjat....................................53
Hän on tullut hulluksi...........................................83
Neljä lapsellista tyttöä.........................................93
Pienois-kultuurikuvia Rauman kirkosta 1600- ja 1700-luvulla
I .......................................................115
II .......................................................124
III. Edesmenneen Jordanin samettihousut ja rouva Bartramin
hame, sametista se myös................................133
FORSSAN-VALSSI.
ERÄS ELÄMÄNKOHTALO.
I.
TANSSIT FORSSASSA
Oli tanssiaiset Forssassa muutamana pyhäiltana heinäkuun loppupuolella
monta vuotta sitten. Nuorisoa, poikia ja tyttöjä, jotka palvelivat
isolla pumpulitehtaalla, oli lukuisasti tullut saapuville; kuusimiehinen
saksalainen torvisoittokunta, joka oli näille seuduille osunut, oli
sekin omiansa tänä iltana tilaisuuteen viekoittelemaan.
Tavallisuudesta poiketen tanssittiin tällä kertaa suuren väenpaljouden
takia ulkona, sillä tanssitupiin ei mahtunut. Vuorotellen pistettiin
valssiksi ja polkaksi, soitto kajahteli niin voimakkaana ja
tahdikkaasti, että tanssivien luku hetki hetkeltä kasvoi.
Tottumattomimmatkin kavaljeerit hairahtuivat vasten tahtoaankin
hyppimään, pyörähdellen toistensa kanssa aivan sekaisin, ja koko
tanssikenttä jyskyi ilosta ja innosta. Kas niin! tämäpä oli aivan toista
menoa, kuin oli tavallista nähdä käsiharmonikkain vinkuessa.
Mutta vetopeli oli kuitenkin, jos kohta ainoastaan puoleksi tunniksi,
saava kunniansa, sillä nuoriso tahtoi välttämättömästi tanssia tuota
kotimaista »purppuria», kansantanssia, jota paitse tämmöistä tilaisuutta
ei Hämeessä ole ajateltavissa.
Saksalaiset soittoniekat saivat täten nauttia vallan tarpeellisen
lepohetken niiden olutpullojen ääressä, joita heille runsaasti oli
hankittu. Pojat ja tytöt asettuivat parittain ahtaaseen piiriin, joka
kuitenkin tahtoi tulla melkein liian avaraksi. Sillä tämän tanssin
tunnusmerkkinä on, että parit taitavasti kulkevat risteillen toistensa
sivuun, niin että tottumaton silmä ei huomaa muuta kuin sekavaa hyppyä,
jossa tanssijat kovaa vauhtia rientävät edestakaisin eri suuntiin. Ei
mikään tanssi sovellu hämäläiselle niin hyvin kuin tämä rasittava ja
pitkäveteinen purppuri, hän kun on sitkeä, voimakas, kestävä ja vähän
vaihteleviin huvituksiin tottunut.
Poloneesi, jolla tanssi aletaan, oli nopeasti suoritettu, ja parit
olivat taasen joutuneet omille paikoilleen. Nyt ruvettiin toista vuoroa
jäntevästi ja voimakkaasti polkemaan, ja tämä onkin tanssin päänumero.
Tanssivien piiri supistui huomaamatta yhä pienemmäksi, ikäänkuin ei
millään muotoa olisi tahdottu jäädä tuota hyvin tunnettua
purppuritungosta tuntematta.
Kun vihdoin oli päästy vilkkaimpaan ja reippaimpaan, »suutarin» nimellä
tunnettuun vuoroon, nähtiin joukko nuoria, pulskia poikia tulevan
Mustialasta päin ja lähestyvän tanssikenttää. Heidän esiintymisessään
oli jotakin omituista, jota itsetietoinen yhteishenki luopi, he
kantoivat siistejä talonpoikaispukujaan taitavasti ja heidän
pitkävartiset, kiiltävät saappaansa antoivat heille puolittain
sotilaallisen leiman.
Tämä pieni joukko oli oppilaita Mustialan maanviljelysopiston alemmalta
osastolta, joka opisto sijaitsee noin puolen peninkulman päässä
Forssasta, jonne uutinen saksalaisten torviniekkain tulosta jälkeen
puolenpäivän oli tullut nuorten talonpojanpoikien korviin.
Helposti saattoi huomata, että pojat olivat tervetulleita vieraita
nuorille tehtaantytöille, jotka naurusuin iskivät kujeellisia silmäyksiä
ja vartoivat tilaisuutta saadakseen kuiskata joitakin sanoja toisilleen,
kun sitä vastoin nämät tulokkaat näyttivät olevan kokonaan
välinpitämättömiä siitä huomiosta, joka tyttöjen puolelta tuli heidän
osakseen.
Viimein loppui pitkä-tanssi, ja heti sen jälkeen, kun vastakkaiset parit
vielä kiittivät toisiansa, kai'utti saksalainen torvisoittokunta
valssin, johon hikoilevat parit uupumusta tuntematta heittäytyivät.
Muutamat rohkeammat Mustialan pojat, jotka voitonvarmoina joukosta
hakivat tuntemansa tytöt, olivat nyt vauhtia lisäämässä.
Tanssivien piirin läheisyydessä seisoi muuan Mustialasta tulleista
pojista, puhellen joidenkuiden Forssan työmiesten kanssa. Hän saattoi
olla kahdenkymmenen vuoden vanha, tämä vaalea, pitkävartaloinen, mutta
ei aivan hoikka nuorukainen, jonka koko olento uhkui terveyttä ja
nuoruutta. Hänen kasvojensa piirteet eivät suinkaan olleet epäjalot,
mutta muuhun ei huomio kiintynyt kuin hänen tavattoman pieneen suuhunsa
ja sen raitisverisiin huuliin sekä hänen lempeään, vielä viattomaan
katseeseensa, joka silloin tällöin hymyili samalla kertaa ivallisesti ja
vilpittömästi. Kun hän puhui, sekaantui hänen muuten miehuulliseen
ääneensä hieno sammallus -- jotakin vähemmin usein suomalaisessa
yleisössä huomattavaa. Aleksis Salminen -- se oli hänen nimensä --
heitti kyllä väliin iloisen silmäyksen tanssivien puoleen, mutta oli
nähtävästi liian kaino ja outo tässä seurassa, rohjetakseen tanssiin
ottaa osaa, vaikka moni kaunis tyttö heitti komeaan poikaan rohkaisevia
silmäyksiä, kun he tanssissa lensivät hänen ohitsensa. Soittoniekat
olivat väsymättömät, valssia seurasi tulinen polkka, ja ilo kasvoi hetki
hetkeltä.
Lyhyen välihetken kuluttua soitettiin taasen uutta valssia, niin
viehkeää ja hivelevää melodiaa, että riehuva joukkokin hetken aikaa
ääneti kuunteli kauniin valssin ensimäistä osaa, ennenkuin uudestaan
heittäytyi tanssin pyörteeseen.
Myöskin Aleksis kuunteli ihan äänetönnä valssin säveliä, hänen katseensa
tuli omituisen totiseksi, ja, katselematta sitä tyttöä, joka seisoi
lähinnä häntä, koski hän keveästi hänen olkapäähänsä, kietoi
käsivartensa hänen ympärilleen ja vei hänet tanssiin.
Tyttö, jonka kanssa hän tanssi, oli hento ja solakka vartaloltaan. Hän
oli yksinkertaisesti, melkein liian vaatimattomasti puettu. Hänen
tukkansa oli tumma ja hänen ihonsa harvinaisen musta ollakseen tämän
maan tyttären. Kun hän laski käsivartensa tytön vyötäisille, heitti tämä
pikaisen, melkein harmistuneen katseen häneen, jota toinen ei kuitenkaan
havainnut. Koko tanssin kestäessä oli hän kokonansa silmiänsä
nostamatta.
Mutta Aleksis hymyili itsekseen lempeintä hymyilyään, kun hän
tuntemattoman tytön kera pyöriskeli, eikä hän välittänyt niistä
pilkallisista silmäyksistä, joita ympärillä seisovat häneen kohdistivat.
Hetken kuluttua loi hän ystävällisen katseen tyttöön, ikäänkuin he
pitkistä ajoista olisivat olleet tuttuja, mutta heidän katseensa eivät
kohdanneet toisiansa. -- Valssin hivelevät, puoleksi surunsekaiset
sävelet valtasivat kuitenkin molemmat, tunkeutuivat heidän nuoriin
sydämiinsä ja puhuivat ikäänkuin sanoissa heille: »Ah, kuinka minä
lemmin sinua, ah, kuinka minä lemmin sinua!» Ei useampia kuin nämä
harvat, jotka mitä uskollisimmin liittyivät sävelien juoksuun läpi koko
valssin suurimman osan.
Tunne, joka nyt nuoren pojan rinnassa heräsi, oli suloinen ja
herttainen; se ei ollutkaan uusi, se oli uinaillut siellä jo jonkun
aikaa, mutta vasta nyt hän sen tunsi.
Silloin soitto lakkasi, ja tanssivat parit pysähtyivät. Aleksis puristi
ystävällisesti tytön kättä ja virkkoi: »kiitos, se oli hauskaa!»
Vasta silloin nosti tummasilmäinen tyttö katseensa, ja hänkin hymyili,
mutta niin tottumattomasti, niin totisesti, kuin jos hänen silmänsä nyt
vasta olisi oppineet hymyilemään.
-- Kiitos! virkkoi hän, samalla kertaa lämpimästi ja nöyrästi.
-- Mikä teidän nimenne on? kysyi Aleksis ja heitti hänen kätensä irti.
-- Regina.
-- Minun nimeni on Aleksis, lisäsi hän. Kai me vielä kerran yhdessä tänä
iltana tanssimme?
Ja taasen heidän katseensa toisiinsa sattuivat, pojan nuoruudenraitis,
ystävällinen ja viaton; tytön arka, niin totinen, mutta syvä ja kaunis,
että Aleksis ajatteli itsekseen, ett'ei hän koskaan ole nähnyt
sellaisia, ihmeellisiä, tummia silmiä.
Sitten he erosivat.
-- Kuinka sinä löysit tuon mustalaistytön? Älähän huoli tanssia hänen
kanssaan, sanoivat Forssan pojat Aleksille nauraen, joka taasen oli
heihin liittynyt.
-- Miks'en? kysyi hän ja heitti ystävällisen silmäyksen tytön jälkeen.
-- Niin, ei hänen kanssaan kukaan tavallisesti tanssi; hänen isänsä
kuuluu olleen mustalainen.
-- Vai niin, vastasi Aleksis. -- Se asia ei minuun koske. Kai hän mahtaa
olla yhtä hyvä kuin muut tytöt.
-- Niin, hitto vieköön, arvelivat tehtaanmiehet ja nauroivat
poikamaisesti.
Aleksis ei sitä korviinsa ottanut, mutta hän hymyili itsekseen, kuten
hänellä usein oli tapana, ja hänen katseensa lensi kauas yli peltojen ja
kenttien ja pysähtyi etäällä olevaan metsänrinteeseen.
Sill'aikaa saattoi kuulla, miten paikkakunnan pojat koettivat
käsiharmonikoillaan vedellä viimeksi kuultua valssia; tytöt hyräilivät
pidettyä sävellystä, ja koko tanssikentän yli, läpi kansanjoukon
kaikuivat viileänä kesäiltana sävelet: »ah kuinka sinua lemmin!»
Kun saksalaiset soittoniekat huomasivat, että uusi valssi oli innostanut
nuorisoa, soittivat he kaikkien ihastukseksi sen vielä kerran. Pojat ja
tytöt liittyivät lähemmin toisiinsa tanssissa, eikä kukaan pojista
jättänyt naistansa, ennenkuin soitto oli lakannut. -- Aleksiskin oli
Reginan kanssa, jonka hentoa vartaloa hänen käsivartensa hellästi
piteli, tanssinut koko tämän valssin, ja tuon tuostakin sattuivat heidän
katseensa totisina toisiinsa.
Kun valssi lakkasi, oli tanssi-innostus myöskin päättynyt. Kun lähdössä
oltiin, jolloin hänen toverinsa olivat valmiit lähtemään kotia päin
peninkulman pituiselle matkalle Mustialaan, sanoi Aleksis Reginalle,
jonka rinnalle hän oli pysähtynyt:
-- Ensi pyhänä kello 6 tulen yksin Forssaan, tule minua puolitiehen
vastaan, niin saamme jutella hetkisen yhdessä.
-- Tahtooko Aleksis sitä? kysyi Regina.
-- Niin se olisi hauska, vastasi hän ja otti hänen molemmat kätensä
omiinsa, loi häneen ystävällisen katseen ja nojautui lapsellisesti
eteenpäin, niin että hänen huulensa lähestyivät Reginan otsaa.
Silloin katsahti Regina taas häneen, kallisti päänsä hiljalleen, ja
vieno puna lensi ensimäisen kerran hänen tumman ihonsa yli.
-- Kiitos tästä illasta, sanoi hän ja katsoi taasen nuorukaiseen. Voihan
nyt hyvin!
-- Jumala olkoon sinun kanssasi, sanoi Aleksis hajamielisenä, aivan kuin
hän olisi sanonut sen ventovieraalle henkilölle.
Sen jälkeen he erosivat, ja Aleksis riensi nopein askelin ja ryhdiltään
entistään uljaampana saavuttaakseen toverinsa, jotka olivat kappaleen
matkaa hänestä edellä.
He kulkivat joutuisasti eteenpäin myöhäisenä kesäiltana, alussa
hyräillen, mutta sitten hiljaisella äänellä laulaen uutta valssia --
jota heti alkoivat nimittää nimellä »Forssan-valssi.»
Valssin sävelet kaikuivat myöskin Aleksin korvissa, mutta hänen huulensa
olivat ummessa, kuitenkin liitti hänen sydämensä toverien lauluun vähän
väliä nuo itsepintaisesti hänen mieleensä sattuneet sanat: »voi, kuinka
sinua lemmin!»
II.
METSÄSSÄ.
Aleksis Salminen oli nuorin viidestä lapsesta, jotka puolitoista vuotta
ennen tämän kertomuksen alkamista parin viikon kuluessa olivat
kadottaneet vanhempansa, jotka niille jättivät melkoisen omaisuuden.
Kun vanhin veli, Lauri, jo oli naimisissa ja suureksi osaksi velaksi oli
tullut erään talon omistajaksi muutamassa syrjäisessä pitäjässä, toivoi
tämä, että sisarusten yhteinen suuri ratsutila myytäisiin ja pesä
jaettaisiin. Sisarillakin -- Johanna oli kuutta, Maria neljää ja Iida
kahta vuotta vanhempi kuin Aleksis -- oli aikomus jättää autio talo
Hämeessä asettuakseen vuodeksi tahi kenties pitemmäksikin ajaksi
Helsinkiin. Siellä oli Johanna hoitava nuoremmille sisarille taloutta,
koska näillä oli tarkoitus kaupungissa perehtyä hienompiin naisten
käsitöihin sekä myöskin naispukujen leikkaamiseen ja ompelemiseen. Siten
tulivat helposti sisarukset yksimielisiksi siitä, että peritty ratsutila
sekä kaikki, mitä vanhemmat olivat jättäneet, irtainta ja kiinteätä,
olisi myytävä ja pesä jaettava.
Vielä päätettiin perheneuvottelussa, että Aleksis, joka silloin oli 18
vuoden vanha, ensi tilassa pyrkisi Mustialan maanviljelysopistoon, jonka
kurssin suoritettuaan hän saisi ostaa itselleen hyvän tilan. Tähän
yritykseen sisaret tahtoivat panna suuremman osan rahoistansa,
asettuakseen sitten emännän virkaan hänen taloonsa, josta nauttisivat
erityisiä etuja, kunnes Aleksis löytäisi varakkaan tytön, joka hänelle
soveltuisi vaimoksi.
Aleksis, ollen perheen nuorin, hyvänlaitainen ja viaton, tyytyi nyt
kuten ainakin siihen, mitä kotona hänen tulevaisuudestansa päätettiin.
Hän ei tullut edes ajatelleeksi, että hän olisi oikeutettu punnitsemaan
sisarusten ehdotusta, josta syystä hän iloisesti ja ystävällisesti
myöntyi heidän tuumiinsa.
* * * * *
Aika kului ehkäisemättä edelleen, ja me olemme tavanneet Aleksin
oppilaana Mustialassa, jossa viimeisen, vuoden kurssi nyt hänelle oli
alkanut. Seuraavana kesänä hän olisi vapaa ja isäntänä omassa talossaan
-- tämä iloinen ajatus virkisti häntä, joten hän vastustamatta mukaantui
opiston ankariin ohjesääntöihin ja ahkerasti otti osaa rasittaviin
tehtäviin, vaikka hän kotona oli tottunut sangen suuriin mukavuuksiin ja
nauttinut hellintä huolenpitoa äitinsä puolelta, jonka silmäteränä hänen
nuorin rakastettavin poikansa oli.
* * * * *
Forssan tanssiaisten jälkeisenä päivänä muisteli Aleksis tuon tuostakin
työnsä ohella tummasilmäisen Reginan hentoa vartaloa ja hänen hiljaista,
totista olentoansa. Hän kummasteli hiukan, miksi tämä outo tyttö niin
usein juolahti hänen mieleensä. Hänhän oli vielä luvannut kohdata häntä
seuraavana pyhänä? -- No niin, mitä pahaa siinä voisi olla!
Kuta lähemmäksi viikko lähestyi loppuansa, sitä useammin tuli hän
ajatelleeksi tuota pientä tyttöä, jonka kanssa hän Forssassa oli
tanssinut.
Regina -- niin, hänestä oli tämä viikko niin kummallinen, että hän
kesken yksitoikkoista, mutta tarkkaavaisuutta kysyvää työtänsä tehtaalla
hämmästyneenä tuli itseltään kysyneeksi, onko hän oikein valveillaan.
Hän ei ollut iloinen eikä surullinenkaan, mutta hän muisteli usein, että
hänen oli kiittäminen Jumalaa -- mistä, sitä hän ei itselleen
selvittänyt, mutta koko hänen sielunsa oli täynnä nöyrää kiitollisuutta.
Hän oli kokenut jotakin, joka teki hyvää hänen sydämelleen, hänelle oli
oltu ystävällisiä, ja juuri Aleksis se oli, jok'ei ollut halveksinut
häntä niin kuin muut, tuo uljas, kaunis poika, jonka suopeat, ivalliset
silmäykset hän näki edessään ja jonka hieno sammallus kuului niin
omituisen hauskalta hänen korvissaan.
Kun hän illalla meni levolle ja ummisti silmänsä, näki hän hurmautuneena
pari raitista, verevää huulta lähestyvän omia huuliansa -- hän, jok'ei
eläessään maistanut ainoatakaan suudelmaa äidiltänsä.
Reginan äiti oli jo 28 vuoden vanha, kun hän joutui naimisiin erään
torpparin kanssa. Heidän avioliittonsa oli lyhytaikainen; tuo reipas
mies sairastui ankarasti ruttotautiin ja kuoli pari kuukautta häiden
jälkeen. Noin vuoden kuluttua hänen kuolemastaan antoi leski eräänä
pimeänä syysyönä naapuriensa hämmästykseksi hengen Reginalle, jonka
tavattoman tumma iho johti seudun ihmiset juoruten muistelemaan muuatta
mustilaisjoukkoa, joka vuoden alusta lyhyemmän ajan oli oleskellut
paikkakunnalla, ja siitä syystä kutsuttiin lasta aina
mustilaispenikaksi.
On ainakin varmaa, että äiti ei voinut kärsiä Reginaa. Hän hoiti lastaan
aina sen syntymisestä asti kaikella mahdollisella tavalla huonosti sekä
ruoski ja pieksi sitä, kun se tuli jonkun verran isommaksi. Tuo hento
olento näytti kuitenkin olevan elinvoimiltaan sitkeä ja luonteeltaan
tavallista kärsivällisempi, huolimatta siitä, että hänessä oli
mustalaisverta.
Kun Regina oli tullut 8 vuoden vanhaksi, ajoi hänen äitinsä hänet kotoa
pois ja, viskaten hänen jälkeensä leipäpalasen, käski tytön kerjäten
hankkia itselleen toimeentuloansa maailmassa. Jos hän palaisi, uhkasi
luonnoton äiti pieksävänsä hänet kuoliaaksi.
Regina ei ollut koskaan valittanut äitinsä kovuutta, joka hänestä tuntui
melkein luonnolliselta asialta, koska hän alusta asti oli sellaiseen
kohteluun tottunut. Pieni tyttö arveli kuitenkin nyt, kulkiessaan yksin
maailmassa tulematta ruoskituksi ja piestyksi, että hänellä oli parempi
olo, jos kohta ruoka väliin oli yhtä niukka kuin kotonakin.
Kerran hän joutui vanhanpuoleisen suopean vaimon haltuun, joka otti
lapsen hyväntahtoiseen hoitoonsa ja antoi hänen asua luonansa. Hän
opetti Reginalle lukemisen taitoa, joka nähtävästi huvitti pientä
tyttöä, sekä myöskin hurskasta ja yksinkertaista kristinoppia. Tällä
ajalla tuli Regina kaikessa umpimielisyydessään tuntemaan sitä tyyntä
rauhaa, sitä häiriytymätöntä lepoa, joka kuvastui vanhuksen koko
olennosta, vaikka hän ajoittain parantumattoman taudin tähden kärsi
suuria ruumiillisia tuskia. Vanhus oli aina tapaisensa, samanlainen niin
paremminvoipaisuutensa hetkinä ja välttämättömien tuskiensa odotuksessa
kuin itse kärsimyksissäänkin. Tätä Regina usein ajatteli ja tuli vihdoin
huomaamaan, että vanhuksen rauhan ja levon salaisuus oli juuri hänen
loppumattomassa kärsivällisyydessään. -- Tämmöiseen kärsivällisyyteen
oli Reginakin lapsuudestansa asti saanut tottua, ja se olikin ainoa hyvä
lahja äidiltä, eikä Regina tahtonut koskaan menettää tätä kallisarvoista
perintöä.
Vihdoin kiihtyivät vanhan naisen tuskat niin suuressa määrässä, että
hänet täytyi viedä sairaalaan, jossa hyväntahtoisesti koetettiin
lieventää vanhusraukan loppuhetkiä.
Regina, joka ei luonnollisestikaan voinut häntä seurata, sai taas
maantien kodikseen, mutta kauan ei viipynyt, ennenkuin hän kyllästyi
kerjäämiseen. Ja kun hän juuri tähän aikaan kulki Tammelan pitäjän läpi,
hankki hän itselleen, vaikka olikin vielä nuori ja heikko, paikan
sikäläisessä Forssan pumpulitehtaassa.
Hiljaisena ja uutterana toimitti hän täällä tehtävänsä ja ansaitsi
niukan leipänsä. Niiden monien, puoleksi haaksirikkoisten tyttöjen
joukosta, jotka täällä työskentelivät, huomattiin tuskin tuota
umpimielistä, turvatonta naista. Tumman ihonsa takia hän tuon tuostakin
sai kuulla häväistyssanoja, mutta siihenhän Regina oli lapsuudestansa
saakka tottunut.
Pitkä työviikko oli kulunut loppuun, ja pyhä oli taas käsissä. Päivä oli
auringonpaisteinen ja viileä, ilman painostavaa lämpöä.
Mustialassa oli hiljaista ja tyyntä. Ne pojat, jotka eivät olleet
lomalla, venyttelivät vuoteillaan, muutamat olivat nukahtaneet, ja
toiset miettivät, kuinka parhaiten saataisiin päivä loppumaan.
Silloin muisteli Aleksis, että Regina oli luvannut tulla tapaamaan häntä
kuuden ajoissa. Kello oli jo viisi. Toveriensa huomaamatta hän poistui
huoneesta, onnistui saamaan luvan olemaan ulkona kello 9:ään sekä lähti
astelemaan suoraa tietä Forssaan päin.
Saavuttuaan puolitiehen näki hän Reginan verkalleen tulevan kohti
sattumalta ihmisistä tyhjällä maantiellä. Hänellä oli yllänsä sama
yksinkertainen puku kuin viimeksi, sillä erotuksella vaan, että
kaitainen, valkea kaulus nyt ympäröitsi hänen paljasta kaulaansa.
Kun he ystävällisesti, vaikka hiukan oudosti, olivat toisiaan
tervehtineet, sanoi Regina:
-- En ollut aivan varma siitä, että Aleksis tulisi.
Veitikkamaisesti hymyili Aleksis tavallisella laillaan, mutta näytti
kuitenkin samalla kertaa hiukan hämmästyneeltä. Sen sijaan että olisi
vastannut, tarttui hän tytön käteen ja siten he kävelivät hetken aikaa
eteenpäin sanaakaan virkkamatta.
-- Oliko hauska viime pyhänä? kysyi Aleksis katkaistakseen
äänettömyyden.
-- Kuinkas muuten, vastasi Regina ja katsahti hiukan kummissaan häneen.
-- Te tanssitte hyvin, virkkoi Aleksis edelleen ja heilutti keveästi
hänen kättänsä.
Regina ei mitään vastannut, vaan veti pois kätensä ja asetteli hiukan
huiviansa, joka oli niskaan luistanut.
He olivat nyt päässeet muutamien tien varrella olevien asuntojen sivuun.
Heidän läheisyydestään lähti kuja maantietä menemään yli peltojen
muuatta metsikköä kohti, joka edempää näkyi.
-- Mentäisiinköhän sinne, kysyi Aleksis, metsässä on niin viileää.
-- Miks'ei, täällä tulee niin paljon ihmisiä vastaan, kuului Reginan
yksinkertainen vastaus.
Aleksis avasi veräjän, ja he kävelivät eteenpäin läpi korkeiden,
laineisten ruislaihojen, jotka alkoivat keltaiseen vivahtaa.
Taas vallitsi hiljaisuus hyvän aikaa.
Kun Regina väliin kumartui katkaistakseen pientarelta sinikukan tahi
papinkauluksen, katseli nuorukainen veljellisellä lämmöllä hänen hentoa
vartaloansa.
-- Tänä vuonna saatte aikuisin ruveta rukiin leikkuuseen, virkkoi tyttö.
-- Aikuisin kyllä, joll'ei ilma tästä muutu, arveli Aleksis.
-- Aleksis on varmaankin talollisen poika? kysyi hän taas.
-- Niin olen, vastasi hän. Vanhempani ovat molemmat kuolleet; ensi
vuonna ostan itselleni oman talon.
-- Jumala antaa teille kyllä onnea, lisäsi tyttö.
-- Miksikä niin? kysyi Aleksis lyhyen hetken kuluttua.
-- Tehän olette hyvä ihminen, vastasi tyttö ja loi häneen kiitollisen
katseen.
Hän tarttui nyt tytön käteen uudestaan, ja he menivät näin metsikköön
asti. Siellä Regina istahti alas ja alkoi järjestellä niitä kukkia,
jotka hän matkalla oli poiminut, yksinkertaiseksi kukkakimpuksi. Aleksis
heittäytyi maahan hänen viereensä, niin että hän saattoi katsoa häntä
suoraan silmiin.
Matkalla aloitettu keskustelu, johon nuorukaisen mieli halusta oli
kiintynyt, eli vielä hänen aatteissaan ja hän jatkoi sitä siis.
-- Minä ajattelen ostaa itselleni talon Hämeen kalaisilla seuduilla.
Kalastus on joutohetkinä aina ollut minun erityinen hupini. Tulee kyllä
olemaan hauskaa hoitaa omaa taloa.
-- Jospa sentään saisin teillä palvella, tuumaili Regina hyvin
totisesti.
Aleksis hymyili makeasti ja lapsellisesti ja tarttui hänen käteensä.
Tuuli puhalsi raittiisti ja nyki ruohon siemenröyhyjä ja katajapensasten
hienoja tupsuja sekä suhisi salaperäisenä korkealla kuusten latvoissa.
-- Mutta minä en kelpaa palvelemaan, jatkoi tyttö huoahtaen. Minä en ole
mitään oppinut.
Aleksis katsoi ylös, ja heidän silmäyksensä kohtasivat toisiansa. Outo
vieras, salainen kyynel kiilsi Reginan silmissä. Hellästi ojensi poika
kätensä, kietoi sen tytön kaulaan ja kallisti hänen päänsä päätänsä
vasten, niin että heidän huulensa keveästi koskivat toisiinsa, mutta
tämä kesti ainoastaan pari silmänräpäystä, jolloin hän veitikkamaisesti
ja viattomasti katsoi tytön avonaisiin silmiin.
Sitten hän asettui taas entiselle paikalleen, pää vasemman kätensä
nojassa, katsoi entistään totisempana taivasta kohti ja virkkoi:
-- Minun kolme sisartani tulevat hoitamaan talouttani, kunnes menen
naimisiin, jos se milloinkaan tapahtuu.
-- Ovatko ne hyviä sinulle, toisti Regina.
-- Ovatko ne hyviä minulle, uudisti hän. -- Luulen kyllä että he
tarkoittavat minun parastani.
-- Sen luulen minäkin, sanoi tyttö.
Taasen syntyi hiljaisuus. Hetken kuluttua otti Regina ylös huivinsa,
jonka hän sitä ennen oli laskenut luotansa ja sanoi:
-- Sinä olit kiltti, kun tulit ulos tänä iltana. Nyt on meidän aika
poistua.
Aleksis tarttui vielä kerran hänen käteensä, mutta kietoi taas kohta
käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä yhtä keveästi kuin
edellisellä kerralla, mutta hiukan kauemmin, ilman että sanaakaan
vaihdettiin.
Molemmat nousivat nyt ylös ja kääntyivät takaisin läpi ruispellon.
Aleksis uteli häneltä hänen tointaan tehtaalla, ja tyttö jutteli melkein
kaikki, mitä jo tiedämme hänen lapsuudestansa. Keskustelu ei siis ollut
mikään hupaisa, mutta se teki syvän vaikutuksen nuorukaiseen, joka oli
kasvanut rakkaassa kodissa. Hänet, joka ei koskaan maailmassa ollut
turvaa vailla, valtasi nyt ensimäisen kerran sydämellinen halu saada
jotakuta ihmistä turvata, ja kylmäkiskoiselta maailmalta suojata
kernaimmin tuota turvatonta, hentoa olentoa, joka luottamusta täynnä
kulki hänen rinnallaan. Olisiko sellainen onni hänelle milloinkaan
suotu?
Silloin hänessä heräsi muisto sisaristaan. Mitä nämä mahtaisivatkaan
sanoa, jos näkisivät hänen tuttavallisesti kävelevän tämän köyhän,
halveksitun tehtaantytön kanssa, jos aavistaisivat, että hänen sydämensä
sykki lämpimästi hänelle.
Mutta mitä nuo tarkkatuntoiset ja kunnioitettavat sisaret eivät
havainneet, sen keksivät vieraat silmät, jotka kohtasivat nuoria, kun he
saapuivat maantielle, ja jotka ihmeissään loivat katseensa nuoren,
varakkaan ratsutilallisen pojan jälkeen, joka saattoi tuota perin köyhää
työnaista kappaleen matkaa Forssaan päin. Juorupuheet, jotka eivät
mutkikkaimpiakaan kiertoteitä kammoksu ja aina ovat varmat
tarkoituksensa päämäärästä, lähtivät jo tänä iltana liikkeelle ja
hiipivät sitten hiljaisin, äänettömin askelin kylälle.
Lähempänä Forssaa oli paljo väkeä liikkeellä pitkin maantietä, ja nuoret
olivat pakoitetut eroamaan, aivan kuin olisivat olleet ventovieraita
toisilleen. Tyttö toisti vaan vielä kerran: »Sinä olit vallan kiltti,
kun tulit», johon Aleksis aivan tyynesti vastasi: »Ole rauhallinen,
Regina, ja voi nyt hyvin. Minä tapaan kai sinut pian taas.»
* * * * *
Paluumatkalla kohtasi Aleksis tovereita, jotka hänen kanssansa riensivät
kotiapäin Mustialaan. Eräällä heistä oli mukanansa harmonikka ja hän
veteli »Forssan-valssia», mutta sävelet eivät tällä kertaa saaneet
Aleksin sydämessä noita tunnettuja sanoja syntymään. Hän oli vakavalla
tuulella, ja vastenmielisesti hän tunsi, ikäänkuin häntä jotkut
näkymättömät kahleet olisivat hallinneet, jotka sitoivat hänen
vapautensa ja joista hänen täytyi itsensä temmata irti, vaikka häneltä
nyt näytti siihen voimaa puuttuvan.
Kotia tultuaan hän heittäysi pitkäkseen, mutta vastoin tavallisuutta ei
uni tahtonut mitenkään tulla.
Ensimäinen rakkaus, joka nyt autuaallisena oli vallannut Reginan nuoren
sydämen, kolkutti yön hiljaisuudessa hänenkin sydämensä ovea, mutta hän
ei tohtinut sitä avata, vaan hän kuunteli, kahden vaiheilla ollen, noita
vähitellen heikkeneviä kolkutuksia. -- Ehkä kotona hänen parastaan
kuitenkin tarkoitettiin!
Niinhän oli aina ollut.
III.
ERONHETKI
Kiireistä työn aikaa jatkui, ja pyhinä satoi vettä virtanaan yhtä päätä,
niin että Forssassakäynnit joksikin ajaksi Mustialan pojilta jäivät
sikseen.
Syyskuun alussa sai Aleksis vanhimmalta sisareltaan Johannalta kirjeen,
jossa tämä toi esille syvimmät huolensa siitä onnettomuudesta, johon hän
jo edeltäpäin oli huomannut rakkaan, nuoren veljensä joutuvan, jos hän
jatkaisi kevytmielistä, ajattelematonta suhdettansa tuohon kurjaan
tehtaantyttöön, josta suhteesta hänen todelliset ystävänsä olivat
sisarille tiedon saattaneet. »Ethän koskaan ajatelle», kirjoitti hän,
»tuoda meille, siskoillesi, jotka olemme valmiit sinun ja sinun
todellisen onnesi hyväksi uhraamaan kaikki, sellaista naista kälyksi?
Sinä parhaiten tiedät, minkä neuvon äitimme nyt sinulle antaisi, jos hän
eläisi, ja sinun täytyy kai ymmärtää, että me nyt sinulle kokemattomalle
nuorukaiselle olemme äidin sijassa. Isien siunaukset rakentavat lapsille
pesän, sanoo meidän Herramme», -- siten jatkui kirje sekä loppui
kylmällä, hiljaisella ja hurskaalla Maria-siskon siunauksella ja
nuorimman sisaren Iidan kuumilla kyynelillä.
Punastuen luki Aleksis tämän kirjeen. Ensimäinen tunne, jonka se hänessä
herätti, oli häpeä, minkä lapsikin tuntee, kun se tottelemattomuudesta
on joutunut kiinni. Sitten hän itsensä takia oli kiukuissaan ja
sadatteli epäitsenäisyyttään. Mutta jouduttuaan toistamiseen tämmöisten
ristiriitaisten tunteitten valtaan alkoi hänessä herätä mitä hellintä
myötätuntoisuutta Reginaa, tuota kovaa kokenutta turvatonta, viatonta
tyttöä kohtaan, jonka koko häpeä oli hänen köyhyytensä. Hän ei ollut
nuorukaisen voimalla ja rohkeudella avannut sydäntänsä kauneimmalle
enkelille, minkä taivas lähettää maan päälle: ensimäiselle rakkaudelle;
se tuli nyt kuihtuneena, nuhtelevana, kyyneltyneenä hänen puoleksi
avattuun sydämeensä ja istui siellä äänetönnä ja kalpeana kynnyksellä.
Ollen luonnostaan hento ja runollinen ei hän tuntenut näitä tunteita
niin selvästi, että olisi voinut ne sanoihin pukea, mutta ne elivät
hänen mielessään tunnonvaivojen tapaisina, jotka etsivät lievennystä
herättämällä eloon oudon vieraan hänen lapsellisessa sydämessään:
miehuullisen uhkamielisyyden.
Ensi kerran hän nyt kirjoitti omaisilleen lyhyen ja kylmän kirjeen,
pyytäen heitä lohduttamaan itseänsä sillä, ett'ei hän koskaan tekisi
heille eikä itselleen mitään häpeällistä.
Sittenkun hän -- se tapahtui muutamana pyhänä -- oli kirjoittanut tämän
kirjeen, lähti hän Forssaan ja löysi Reginan siitä työmiesperheestä,
jossa tällä oli asuinsijansa. Hän sattui olemaan yksin kotona, kun
Aleksis saapui.
Ilo saada hänet jälleen nähdä karkotti kaiken hämmästyksen, jonka
hänessä herätti Aleksin äkillinen ilmestyminen hänen asuntoonsa, ja
Regina otti hänet vastaan ihan kuin olisi ollut luonnollisin asia, että
hän oli tullut häntä tapaamaan.
Aleksin katse oli tavallista ystävällisempi, ja hänen äänensä sointui
vienona ja rakkautta uhkuvana.
Kun hän oli istahtanut, veti hän tytön hiljaa syliinsä ja suuteli häntä
sydämellisesti.
Regina punastui hienosti, mutta istui rauhallisena hänen polvellaan.
Silloin kietoi Aleksis hiljaa tytön käsivarren oman kaulansa ympäri ja
kertoi mitä lämpimimmin sanoin, mitä hänen siskonsa olivat hänelle
kirjoittaneet ja kuinka hyvät ja herttaiset nämät aina häntä kohtaan
olivat olleet, vaikka he eivät saattaneet käsittää, että hän ei enää
ollut mikään lapsi. Hän arveli, että he kyllä aikaa myöten taipuisivat,
erittäinkin jos oppisivat Reginan tuntemaan.
Vihdoin sanoi hän:
-- Eiväthän ne tahdo tehdä minua onnettomaksi, sillä nyt minä tiedän,
ett'en voi rakastaa ketään muuta tyttöä kuin sinua, ja kai Jumala niin
ohjaa, että minä kerran olen tuova sinut vaimonani kotiani.
Regina, joka alussa oli istunut tyynenä ja ainoastaan katsellut
totisilla silmillä Aleksia, liikahti levottomasti, kun tämä mainitsi,
että hän hänestä piti. Näitä hänen viimeisiä sanojaan kuullessaan nojasi
hän päänsä kätensä varaan ja käänsi miettivän näköisenä katseensa
huoneeseen päin.
-- Olitko tuuminut mennä naimisiin minun kanssani? kysyi hän nöyrästi
asentoansa muuttamatta.
-- Toivon vielä, että niin on käyvä, vastasi toinen ja kumartui
eteenpäin voidakseen paremmin häntä katsella.
-- Sitä minä en ollut ajatellut, toisti Regina ikäänkuin itsekseen. --
Sinullehan täytyy olla parempi kuin minä. Minä olin vain niin onnellinen
siitä, että olit minulle ystävällinen, ystävällisempi kuin milloinkaan
olin ajatellutkaan ihmisen toista kohtaan saattavan olla. Ja minä pidin
sinusta niin paljon. Ei, et saa ajatella meneväsi naimisiin minun
kanssani. Olisihan se syntiä sinua kohtaan.
Ja Regina loi häneen niin vakavan ja sydämellisen katseen, että hän
peitti silmänsä käsillään.
Huoneessa syntyi sellainen hiljaisuus, kuin ei ketään elävää sielua
olisi siellä ollut.
-- Mutta minähän pidän sinusta niin sydämellisesti, minun oma tyttöseni,
virkkoi vihdoin Aleksis melkein kainosti, ja olenhan minäkin sinulle
rakas?
Silloin nousi Regina hänen sylistään ja asettui tuolille istumaan, niin
että hän käänsi selkänsä Aleksille, sekä painoi päänsä molempien
käsiensä varaan, jotka nojasivat tuolinselkää vasten.
-- Tiedätkö sinä, Aleksis, virkkoi hän, että minä olen jäykkämielinen,
eivät iskut eivätkä lyönnit ole voineet ainoatakaan kyyneltä puristaa
silmistäni, mutta nyt minun täytyy itkeä, tietäessäni että minua
rakastat.
Ja hän purskahti itkemään ja vuodatti runsaita, onnellisia kyyneliä, hän
ei nyyhkyttänyt, mutta hänen hento vartalonsa vapisi hiljaa. Aleksis
istui äänetönnä ja kummastuneena paikallaan. Kaikki tämä tuntui
vaatimattoman, ystävällisyyteen tottuneen nuorukaisen mielestä niin
omituiselta ja mahdottomalta, että hän tunsi itsensä melkein
sanattomaksi eikä oikein tietänyt, mitä hänen piti tehdä.
Vihdoin hän nousi ylös ja laski kätensä tytön olkapäälle ja lausui
hiljaa:
-- Regina!
Tämä loi häneen ilokyynelistä loistavan katseen ja, ojentaen häntä kohti
molemmat kätensä, nousi ylös ja virkkoi viattomasti:
-- Niin, kyllä rakastan sinua! Anna minun suudella sinua kerran!
Hän suuteli pojan huulia, minkä suudelman tämä monin kerroin takaisin
maksoi.
Sitten sanoi hän hymyillen:
-- Sinä näet, ett'en ole suruissani. Nyt sinun pitää tehdä, niinkuin
minä neuvon. Talonväki tulee pian kotia, eikä kuulu niille, mitä me
olemme puhuneet keskenämme. Sitten seurustelemme ainoastaan tuttavina.
En ole ajatellut, että sinä minut naisit, mutta jos niin kerran tahdot,
niin olet minut löytävä samanlaisena kuten nytkin. Ja
omassatunnossasihan tietänet, että olet tehnyt minut onnelliseksi, ja
että minä aina olen sinua muistava. Jos osaisin kirjoittaa tai
kirjoitusta lukea, kävisi ehkä joskus päinsä sillä tavalla päästä
pakinoillesi, mutta koska nyt muiden apua siihen tarvitaan, niin minä en
sitä tahdo. Joka tapauksessa on se yhdentekevä. Tiedäthän, ett'en voi
sinua koskaan unohtaa ja että minä olen paljoa onnellisempi kuin
sanoilla voin ilmaista.
Aleksis oli, tytön näin puhellessa, silitellyt hänen tummia hiuksiansa,
ja pidätetyt kyyneleet olivat antaneet hänen silmilleen kostean
loisteen. Tuon tuostakin hän keveästi suuteli tyttöä, ett'ei tämän edes
tarvinnut puhettansa keskeyttää.
Pihalta kuului talonväen ääniä. Molemmat nuoret puristivat sanaa
sanomatta toistensa käsiä ja heti sen jälkeen kuin perhe oli astunut
huoneeseen, jätti Aleksis jäähyväiset ja palasi Mustialaan. Hän oli jo
tyynempi kuin äsken oli luullutkaan, niin virkistävästi oli Reginan
itsensäkieltäytymisen taito häneen vaikuttanut.
* * * * *
Ainoastaan toveriensa seurassa kävi Aleksis sittemmin joskus Forssassa
koko sillä ajalla, jolloin hän edelleen oleskeli opistossa. Heille
molemmille oli tämä ilahduttavaa, ja Regina oli aina ystävällinen.
Joskus koetti Aleksis silloin päästä häntä salaa suutelemaan, mutta
siihen ei Reginan puolesta tullut mitään vastinetta. Sellaisissa
tilaisuuksissa kuiskasi Aleksis hänelle aina: »Ole rauhallinen, Regina,
kyllä ne minun parastani tarkoittavat», ajatellen silloin sisariaan.
Vihdoin pidettiin päästötutkinto. Aleksis sai hyvät todistukset ja erosi
tyytyväisenä opistosta. Täksi juhlalliseksi päiväksi oli sisarten
kehoituksesta hänen veljensä Frans saapunut Mustialan opistoon ja piti
niin tarkkaan Aleksia silmällä, että tämä ei saanut tilaisuutta päästä
Forssaan hyvästijätölle. Erään tuttavansa kautta saattoi hän lähettää
Reginalle terveisiä ja pyysi häntä samalla tytölle sanomaan, että hän
häntä kyllä muistaisi. Ja niin tuli ero Mustialasta ja -- Reginasta.
IV.
SISARET TALOSSA
Eteensä katsovina ja toimeliaina kuten ainakin olivat sisaret sillä
välin hankkineet Aleksille sopivan tiluksen. Heidän valintansa oli
paras, mitä toivoa saattaa. Maatila, joka myytiin huutokaupalla, meni
tavattoman helppoon hintaan, asuin- ja ulkohuoneet olivat hyvässä
kunnossa, metsä välttävän hyvä ja asema -- ihan kaupunkiin vievän
laivakulkuväylän vieressä -- oivallinen.
Aleksilla ei ollut muuta tehtävää kuin allekirjoittaa kauppakirjat sekä
myöskin valmiiksi laaditut velkakirjat siskoille. Molemmat vanhemmat
sisaret luovuttivat kumpikin 6,000 markkaa kauppaa tehtäessä, nuorin
sisar Iida taas pani 10,000 markkaa likoon. Maatilan velka nousi 22,000
markkaan kaikkiaan, mutta lainanantajathan olivat hänen omat sisarensa,
jotka saivat kiinnityksen maahan. Aleksis saattoi itse panna suunnilleen
saman suuruisen summan lunastukseksi, niin että hän tällä tavalla, ja
täydellä syyllä, oli talon isäntänä.
* * * * *
Nuoremmat sisaret olivat Helsingissä ottaneet perehtyäkseen käsitöihin,
varsinkin koruompelukseen ja solmustelemiseen. Nuo huonekaluista sangen
tyhjät, tilavat huoneet tässä melkoisessa rakennuksessa, jonka
herrasmies oli rakennuttanut, olivat ennen pitkää täpösen täynnä
virkattuja pöytäliinoja ja peitteitä, kaikille mahdollisille paikoille
levitettyinä. Kaikki varsinaiset vierashuoneet olivat Aleksia varten ja
tekivät tyhjyyden hänen ympärillään sen kautta vielä tuntuvammaksi.
Sisaret taas olivat vaatimattomasti ja ahtautta arastelematta asettuneet
yhteen isompaan pihanpuoleiseen huoneeseen, jossa he piilossa pitivät
»perheneuvotteluja» Aleksista ja hänen toimistaan ja töistään.
Näissä hartaissa ja salaperäisissä neuvotteluissa, jotka viime kädessä
kohdistuivat heidän nuorimpaan veljeensä ja hänen naimapuuhiinsa, jotka
he oman tahtonsa mukaan olivat suunnitelleet, näytti siltä, kuin
Johannalla olisi ollut määräämisvalta. Mutta nuorin sisar, joka oli enin
rahaa pannut liikkeelle, muodosti itse asiassa neuvottelun päätökset,
joita vanhin parhaimman kykynsä mukaan sai toteuttaa. Maria ei monta
sanaa puhunut, istuessaan vakavan levollisena pienen pöytänsä ääressä,
jäykkänä ja kylmänä, sekä valmisteli tavattoman leveää reunakoristetta
alttariliinaan, joka hänellä oli aikomus lahjoittaa pitäjän kirkolle
koristukseksi. Äänetönnä ja vastustamatta hän suostui kaikkiin Iidan
ehdoituksiin, niin että sisarten mielipiteissä ei syntynyt pienintäkään
erimielisyyttä.
Aleksis johti omin päinsä talon töitä sisarten niihin sekaantumatta. Jos
hän kuitenkin joskus vitkasteli kalastusretkillänsä eikä kuitenkaan
tuonut mitään saalista kotia, saattoi tapahtua, että Johanna,
alistuvaisuutta teeskennellen, pyysi häneltä anteeksi, että hän oli itse
hiukan puuttunut päivän työjärjestykseen mikä tavallisesti oli aivan
päin seiniin tahi kokonaan tarpeetonta -- »sillä eihän se sovi», lisäsi
hän, »että vouti määrää, kun talossa on omaa väkeä.»
Aleksis pantiin aina yksin syömään isoon ruokasaliin. Sangen kehno
ruoka, minkä kirjo-ompelijat toivat hänen pöydällensä, oli huonosti
valmistettu sekä lisäksi niukkakin. Herneitä ja perunoita laskettiin
teevadille, maitoa tuotiin kahdessa lasissa, silli oli pilaantunutta,
liha sitkeätä ja syötäväksi kelpaamatonta, perunat, velli ja puuro
jäähtynyttä tahi pohjaan palanutta.
Kun Aleksis väliin tunsi kovaa tarvetta päiväksikään päästä irti näistä
ikävistä oloista, antautui hän muutamien lähistössä asuvien poikien
seuraan, ja niinpä saattoi tapahtua, että hän jonkun kerran näiden
mukana lähti kaupunkimatkalle, ja silloin pidettiin iloisempaa elämää
kuin hänen ikävässä kodissaan oli tapana. Mutta sisaret pitivät
kuitenkin huolta siitä, että hän sai tilaisuutta katua tämmöisiä
huvimatkoja, kekseliäitä kun olivat sopivalla tavalla pitämään ohjakset
sisarellisissa käsissään. Ei kenenkään ihmisen kuitenkaan onnistunut
saada heitä älyämään, että heidän menettelynsä tässä suhteessa oli mitä
kehnointa, mitä tyhmintä.
Tottuneena mukaantumaan vanhempien sisarustensa oikkuihin ja ollen
muuten luonteeltaan rauhallinen, taipui Aleksis, pahaa sanaa hiiskumatta
ja vähintäkään mistään kiivastumatta, tähän kaikkeen. Olisi voinut
luulla, että hän niin käyttäytyi, toivoen siten sisarten vähitellen
väsyvän. Ei, hän tunsi itsessään, että hänen varhain masennettu
toimintakykynsä kärsisi tappion taistelussa tarmokkaita sisariaan
vastaan. Hän vetääntyi sen vuoksi yhä enemmän heistä erilleen. Pitkät
syys- ja talvi-illat vietti hän yksin huoneessaan, istuen
keinutuolissaan ja vedellen harmonikkaansa, minkä huvin perhekunta
kernaasti näytti hänelle suovan.
Silloin hän usein soitteli Forssan-valssia, mutta hiljemmin kuin muita
sävelmiä. Hänen ajatuksensa liitelivät surumielisinä, kauas luokse
hennon Reginan, josta hän tiesi, että hän lempi häntä yksinkertaisesti
ja uskollisesti. Näinä hiljaisina yksinäisinä iltoina, jolloin sade
usein tuskallisesti pieksi akkunaruutuja taikka kun lumimyrsky tuimasti
vinkui yli ulapan jäiden, uneksi hän keväistä, jotka olivat vielä
koittavat, ja silloin yltyi hänen rakkautensa Reginaan ja hänen ikävänsä
kasvoi yhä voimakkaammaksi.
* * * * *
Seuraavana kesänä hän lähti iloisin mielin asevelvollisena ottamaan osaa
Urjalan reserviharjoituksiin. Vaikka hän ei isosti tuntenut halua
sotauralle, oli hän kuitenkin ennen arvannostoa, usein
aavistamattaankin, salaa toivonut joutuvansa vakinaiseen väkeen, siten
tullakseen pakoitetuksi myymään talonsa, lakkauttamaan taloudenpitonsa
sekä ainakin kahden vuoden ajan olemaan vapaana sietämättömistä
kahleista, joita hänen hellä luontonsa ei voinut katkaista.
Nyt hän sai tyytyä kuuden viikon lomaan, jotka hänen piti viettää
Urjalassa, mistä ei ollut pitkä matka Forssaan.
Tämä seikka ei ollut herättämättä perheneuvoston tarkkaavaisuutta, ja
siitä syystä sopi vallan hyvin, että joku tahi pari sisaruksista, mitä
parhaimmalla tuulella ja varustettuna mitä runsaimmilla ja maukkaimmilla
lahjoilla talon varastosta, saapui leiriin tervehtimään velimiestä, joka
nöyränä ja tyynenä otti heidät vastaan ja piti heille seuraa, kunnes
iltasoitto viimein vei vartiattaret hänen luotansa.
Aleksin komea ja nuorekas vartalo näytti muhkealta sotilaspuvussa,
erittäinkin kun hän käytti omia vaatteitaan eikä kruunun. Tätä eivät
Iidan silmät voineet olla huomaamatta. Seuraavana pyhänä hämmästytti
tämä Aleksia sillä hauskalla sattumalla, että hän toi mukanansa leiriin
erään »ystävättärensä.» Tämä tyttö oli varakkaan värjärimestarin taikka
värjäritehtailijan -- millä jälkimäisellä nimellä hän mieluummin
suvaitsi itseään kutsuttaa -- ainoa tytär.
Ystävätär, jonka nimi oli Amalia, oli tosin kolme vuotta vanhempi kuin
Aleksis sekä yhtä iso ja tanakka kuin Regina oli pieni ja hento. Hän
näytti kuitenkin aika komealta loistavassa, kallisarvoisessa puvussaan,
joka oli viimeisen muodin mukaan tehty, ja muutoin häntä koristivat
sormukset, korvarenkaat ja koruneulat. Hän oli sitä paitse luonteeltaan
hilpeä ja seuraelämässä mukava, jutteli paljon, nauroi vielä enemmän
sekä käytti ahneesti hyväkseen sitä ruokavarastoa, minkä Iida oli tuonut
mukanaan.
Aleksis, joka ei heti huomannut viritettyä ansaa ja joka kenties tuli
hyvälle tuulelle siitä kohteliaisuudesta, joka nähtävästi tuli hänen
osakseen tämän uljaan naisen puolelta, joka nyt leirissä kävi, suostui
muitta mutkitta täksi pyhäksi jäämään Urjalaan.
Ateriaa, joka syötiin muutamassa metsikössä ja johon iloinen
reserviläinen ja Aleksin ystävä -- muuten ylioppilas -- oli pyydetty
osaa ottamaan, höystettiin hilpeillä jutuilla ja pakinalla. Kun kahvi
oli juotu, ilmestyi ruokakorin pohjalle pullo punssia, jonka jälkeen
iloisia maljoja tyhjennettiin, joihin Iidakin otti osaa, ajatellen
nähtävästi niinkuin entinen ruununvouti: »kun *minä* juon, on se
oikein!»
Myöhemmin jälkeen puolenpäivän tanssittiin tavallisuuden mukaan
leirissä. Tukevuudestaan huolimatta Amaliakin otti osaa tanssiin
hauskalla mielellä, pyyhki aina vähän väliä hien otsaltaan ja
kasvoiltaan, eikä hänellä ollut mitään sitäkään vastaan, että toiset
reserviläiset veivät hänet tanssiin, vaikka hän nähtävästi mieluimmin
tanssi komean Aleksin kanssa.
Kauniiksi ei voi sanoa tuota hyvää Amaliaa. Hänen pieni nypyrä-nenänsä
ikäänkuin nousi varpaillen päästäkseen hiukankaan esille hänen pullevien
poskiensa välistä, ja silmät olivat pienet sekä katosivat tykkänään, kun
hän nauroi. Kun Forssan-valssia kerran illan kuluessa alettiin soittaa,
vetääntyi Aleksis, aivan kuin olisi hän saanut pistoksen sydämeensä,
hetkiseksi pois koko tanssipaikalta. Hänen sielunsa silmiin kuvastui nyt
Regina. Tämän tytön tummat, lämpimät silmäykset olivat nyt häneen
rakkautta hehkuvina tähdätyt ja Aleksis muisti, miten omituisella
äänenvivahduksella hän oli kerran sanonut: »Anna minun kerran sinua
suudella.»
* * * * *
Samaan aikaan Regina istui muutamassa tanssituvassa Forssassa. Hän istui
siinä vain illan kuluksi eikä tanssin vuoksi, sillä eihän kukaan
tanssinut hänen kanssaan. Hän oli entisensä näköinen, paitse että hänen
kasvojensa ilme oli entistään tyynempi ja ystävällisempi. Tunnetun
valssin säveliin, jotka tänäkin iltana hivelevinä ja houkuttelevina
kaikuivat, yhtyi hänen uskollinen sydämensä, riemuiten: »voi! kuinka
sinua rakastan.»
* * * * *
Iida ja Amalia poistuivat hyvissä ajoin leiristä, edellinen onnellisena
siitä, että hänen vehkeensä olivat hyvin onnistuneet, jälkimäinen
ajatellen miellyttävää suhdettansa Aleksiin, sillä hänen ei ollut vaikea
oivaltaa ystävättärensä aikeita.
Kun ylioppilas Arvid ja Aleksis olivat jääneet kahden kesken, virkkoi
Arvid nauraen:
-- Minä luulen, piru soikoon, että hän tuli sinua kosimaan.
-- Ketä sinä tarkoitat? kysyi Aleksis hajamielisesti.
-- Kultatynnyriäpä tietenkin, vastasi Arvid.
-- Tule, lausui Aleksis nurpeillaan, mennään oluen juontiin. Minä
tiedän, missä sitä tavaraa tänä iltana on saatavissa!
* * * * *
Seuraavalla viikolla tuli ensimäiselle kutsuntaluokalle poislähtö.
Arvid, joka nyt halusi kenenkään häiritsemättä antautua opintoihinsa,
seurasi ystäväänsä Aleksia tämän maatilalle jäädäkseen sinne myöhään
syksyyn saakka.
V.
UUSIA VEHKEITÄ.
Että Aleksis omapäisesti ja sisarten mielipidettä kysymättä oli
päättänyt ottaa Arvidin täyshoitoon luokseen katsoivat nämät
oikeuksiensa loukkaamiseksi.
Iidakin, joka äsken leirissä oli hilpeälle ylioppilaalle osoittanut
sulinta herttaisuutta, oli täällä kotona hänelle hämmästyttävän
epäkohtelias. Mutta nuoret miehet eivät sen enempää asiasta perustaneet.
Entisellään alkoi vähitellen olla tuo vanhastaan tunnettu Aleksin
rattoisa mieliala, joka ilmeni niin huolettomalla tavalla, että se
herätti perheneuvostonkin hämmästystä. Niinpä Aleksis, kun
päivällisruuat olivat kerrassaan syötäviksi kelpaamattomat -- mikä
muutoin ei ollut ensinkään harvinaista -- iski Arvidille
veitikkamaisesti silmää, jonka jälkeen he virkeällä ruokahalulla tekivät
pikaisen lopun pöydällä olevista leipä- ja voivaroista, joita sisaret
eivät huomanneet niukentaa, sekä »kastoivat kaulaansa» kaljalla
täytetystä karahvista, poikamaisella hilpeydellä ylistäen pöydän
herkkuja niin kovaäänisesti, että sisaret, jotka heitä muuten alinomaa
väijyivät, tarpeeksi asti tällä kertaa saivat kiitossanoja kuulla.
* * * * *
Maailman kavaluudesta ja nurinkurisuudesta jatkuu kirousta enemmän kuin
niiden mitättömyys oikeastaan ansaitsisikaan. Ne synnyttävät usein
valhetta ja vihaa, joista muita ilkeitä paheita vuorostaan johtuu.
Noiden kolmen vallanhimoisen sisaren mieletön menettely, kun he
koettivat tanssittaa veljeänsä sen pillin mukaan, joka heidän korvissaan
ihanimmin soi, oli yksi niitä pieniä siemeniä, joista rikkaruoho versoo.