sydänvikaa oli hoidettava, sekä vielä kehoittanut mitä huolellisimpaan
varovaisuuteen, lähtivät vastanaineet matkalle ja saapuivat hyvissä
voimissa uudelle, muhkealle maatilalleen. Täällä muisti Aleksis heti,
helpoituksesta huoahtaen, että sisaria varten ei mitään erityistä
huonetta oltu sisustettu. Hänhän oli ostanut itselleen vapauden --
kalliistako vai ei, sitä hän ei vielä tiennyt.
Amalia oli jo heidän kuulutusaikanansa huomattavasti kylmennyt
suhteessaan Iidaan eikä hän myöhemminkään ollut osoittanut vähintäkään
halua saada nähdä kälyänsä uudessa kodissaan. Tämän he katsoivat suuren
kiittämättömyyden ja omanvoitonpyynnin osoitteeksi, sillä olihan Aleksis
heidän lihallinen veljensä, ja hänellä olisi ainakin alussa vaikea tulla
toimeen ventovierasten ihmisten parissa.
Lepo ja rauha, jota Aleksis nyt nautti, vaikutti aluksi nähtävästi hyvin
hänen terveytensä tilaan. Mutta sairaus oli jo liian pitkälle ehtinyt
tullakseen niin helposti poistetuksi. Kohtauksia sellaisia kuin
hääiltana sattui nyt uusia, ja Aleksis valmistautui kaikessa
hiljaisuudessa välttämättömään ja pikaiseen lähtöön tästä elämästä.
Amalian kirjeenvaihdosta lääkärin kanssa ja myöskin tämän ilmoituksista
olivat Aleksin sisaret saaneet tietää, että hengenvaara joka
silmänräpäys uhkasi heidän veljeänsä, josta he mustasukkaisesti pitivät.
He riensivät sentähden suoraa päätä hänen uuteen kotiinsa, jossa Amalia
hämmästyksellä otti heidät vastaan, aavistaen, että heidän tulonsa
veljen tykö häntä kovin häiritsisi.
Eräänä päivänä, jona Aleksis tunsi itsensä reippaammaksi, ei Amalia
saattanut panna vastaan, kun sisaret rukoilivat, että saisivat ottaa
jäähyväiset häneltä. Hän koetti varovaisesti mieheltään tiedustella,
halusiko hän, että pyydettäisiin sisaria tulemaan hetkiseksi häntä
puhuttelemaan.
Aleksis oli jonkun aikaa vastaamatta hänen kysymykseensä. Vihdoin hän
virkkoi:
-- On ehkä parasta. Käske heitä tulemaan, mutta pian, ennenkuin tulen
liian väsyneeksi.
Ne, jotka tekevät kuolemaa ja kovaa tautia sairastavat, eivät
tavallisesti kiinnitä huomiotansa aikaan eivätkä paikkaan. Heitä
kummastuttaa, että ystävät, maapallon toiseltakin puolelta haettavat,
eivät heti ole saapuvilla, eikä heitä ihmetytä, jos ne, joiden ovat
otaksuneet olevan hyvin kaukana, seuraavassa silmänräpäyksessä saapuvat.
Heistä tuntuu kuin tuo käsittämätön, juhlallinen arvoitus ajasta ja
paikasta jo alkaisi selvitä heidän katseelleen, joka maan päällä nyt on
sammumassa.
Kun Amalia lisäsi: »Ehkä nyt jaksat ottaa heidät vastaan, he istuvat
ulkona salissa», nyökkäsi Aleksis myöntyväisesti ja loi miettivän
katseen eteensä.
Sisaret astuivat hiljaa sisälle, tervehtivät ystävällisesti veljeänsä ja
silittelivät hänen otsaansa.
Aleksis hymyili hyväntahtoisesti ja lausui katse puoleksi maahan
luotuna:
-- Kuten tiedätte, en saa paljon puhua. Kiitoksia nyt kaikesta. Meidän
Herramme yksin johtaa kuitenkin kaikki parhaaksemme, kun hän niin
tahtoo, sen nyt näen. En ollut häijy, tuskin kevytmielinenkään. Tahdoin
vain elää rauhassa, levossa ja rakkaudessa kaikkiin. Kenties minä nyt
olen tehnyt pahaa Amalialle -- ja ehkä eräälle toisellekin --, mutta
Jumala ei sitä viaksemme katsone. Älkää murehtiko, jos minä menen pois.
Ei ole vaikea kuolla. Kiitos nyt, kiitos siskot -- antakaa minulle
anteeksi. Ja hyvästi nyt. Minä olen väsynyt.
Kyyneleet silmissään lukivat sisaret katkonaisin sanoin Herran
siunauksen nuoren veljensä puolesta, jonka rauhaa olivat maan päällä
häirinneet; rukoilivat häneltä anteeksi kaikesta sekä jättivät hänet
vihdoin. Veljen ystävälliset silmäykset -- silmäykset ystävälliset kuten
ainakin -- seurasivat nytkin heitä. Elämän rajalla virtaa keveimpänä ja
lempeimpänä viides rukous ihmisen sydämestä.
Illalla tunsi Aleksis hiukan helpoitusta ja arveli, että hän ensi
tilassa ostaisi itselleen hanurin. Se oli tuleva hänelle niin hyväksi
seurakumppaniksi niinä hetkinä, jolloin Amalia puuhaili
taloustoimissaan. Sitten hän pani maata ja nukahti hyvin.
Seuraavana aamuna, kun Amalia tuli hänen huoneeseensa häntä
tervehtimään, makasi hän vielä silmät ummessa ja näytti uinailevan. Hän
ei koskaan ollut nähnyt hänen kasvoissaan niin tyyntä ja rauhallista
ilmettä, ja hänen kävi melkein sääli herättää häntä hänen suloisesta
unestaan.
Hiljaa hän kuitenkin koski hänen käteensä; se oli kylmä. Sydänhalvaus
oli vähää sitä ennen tuskattomasti sammuttanut hänen elämänsä. Tuohon
ennen umpinaiseen sydämeen oli kuolema hiljaa ja tyynesti astunut
hänelle avonaiseksi jätetystä ovesta sekä ottanut haltuunsa aution
asunnon. Jumala johtaa kyllä kaikki parhaimpaan päin, niinhän kuuluivat
myöskin Reginan viimeiset sanat hänen Aleksis-raukalleen.
LUDVIG ÅKERFELTIN JOULULAHJAT
ENSIMÄINEN LUKU
Kuinka Ludvig Åkerfelt on joutunut kihloihin ja nyt valmistautuu
viettämään jouluaattoa tulevan appiukkonsa perheessä.
Eräänä jouluaattona jokunen aika sitten nähtiin Helsingin suurimmalla
kadulla vallitsevassa liikkeessä erään nuorenpuoleisen, tuskin
kolmenkymmenvuotiaan herrasmiehen, milloin jalkasin, milloin
vuokra-ajurilla, kulkevan puodista puotiin palaten jokaisesta melkein
aina joku uusi käärö kädessään ja kiiruhtaen, sitä myöten kuin ostoksien
luku eneni, jättämään ne sivumennen palvelijalle Seurahuoneeseen, jossa
hän piti asuntoa.
Tarkemmin jos katsomme, huomaamme me tässä nuoressa miehessä -- ja hänen
iloisissa terveissä maalaiskasvoissaan -- aikoinaan ylioppilaspiireissä
hyvin tunnetun vihastumattoman hyvänpäivän lapsen Ludvig Åkerfeltin,
joka nyt oli hyvinvoipa tilanhaltija jossakin lounaisosassa maatamme.
Hän oli nyt tullut pääkaupunkiin niin mieluisessa asiassa kuin
kiittämään pientä morsiantaan, valtioneuvos Herbstin kaunista tytärtä
Ireneä, siitä herttaisesta »jaa» sanasta, jonka tämä nykyisin postissa
oli lähettänyt vastineeksi hänen vaivalloisesti kokoonpantuun
kosimakirjeeseensä.
Morsiamen pari kirjainta sisältävän pienen kirjeen mukana oli seurannut
isällisiä ja äidillisiä kyhäyksiä valtioneuvokselta ja
valtioneuvoksettarelta ja luonnollisesti kutsut joulunviettoon heidän
luokseen Helsinkiin. Tässä viattomassa toimituksessa tapaamme me nyt
Ludvigin. Hän astuu nyt juuri ulos Göhlen komeasta joulunäyttelystä,
josta hän oli onnistunut saamaan muutamia kauniita esineitä, jotka
puolestaan olivat onnistuneet välttämään helsinkiläisten huomion.
Hän on pysähtynyt kaupan ulkopuolelle, hieman epätietoisena minne hänen
nyt pitäisi kääntyä, kun hän samassa huomaa olevansa kahden iloisen
entisen ylioppilastoverinsa ympäröimänä -- kaksi nuorta lääketieteen
ylioppilasta, jotka vilkkailla mieltymyksen osoitteilla tervehtivät
tuota iloista maalaisserkkua.
-- No, olipa helkkarin hauskaa, huudahti Ludvig. Älkäämme laiminlyökö
yhtäkään hetkeä, vaan etsikäämme heti vanha tuttu pöytämme
oopperakellarista saadaksemme pienen kodikkaan aamiaisen ja lasin kuten
muinoin. Sillä tietäkäät pojat, että teillä on syytäkin juoda minun
maljani, nykyisin kihlautuneen hyvin toimeen tulevan miehen. Niin juuri!
Oikealle, niin saatte kuulla enemmän.
Sydämellisesti onnitellen seurasivat nuo entiset toverit Ludvigia
oopperakellariin, jossa he odottaessaan aamiaista istuutuivat muutamain
soodavesipullojen ja konjakin ääreen.
No, näin oli asian laita. Ludvig, joka kesällä oli Naantalin
kylpylaitoksessa pikiintynyt kauniiseen Ireneen, oli nyt hänen
onnellinen sulhasensa. Sehän oli hiivatin hauskaa, ja nytkin kuten aina
oli hänellä onni myötä, että juuri tarpeellisella hetkellä kohtasi
hyväntahtoisia auttajia. Joululahjat, morsiamen sukulaisille nimittäin
annettavat, olivat tuottaneet hänelle paljon päänvaivaa, enemmän vielä
senkin vuoksi, että valtioneuvoksen perheessä oli välttämättömimpänä
ehtona varustaa jokainen joululahja runosäkeellä.
Turhaan oli Ludvig vakuuttanut, ett'ei hän koskaan, ei edes
ajatuksissaan ollut esiin loihtinut sen parempaa runosointua kuin: »Ho
hoi, ja jaa!» mutta mikään ei ollut auttanut. »Kuta enemmän päin seiniä,
sitä hauskempi», oli hän saanut vastaukseksi ja tulevalta anopiltaan
sitä paitsi kaikessa salaisuudessa sen tervetulleen neuvon, että
pyytäisi jonkun runomiehen apua. Nyt tulisi entisten toverein näyttää
miten pitkälle heidän ystävyytensä ulottuu, ja kirjoittaa runosäkeet
kaikkiin joululahjoihin.
-- Odottakaahan, niitä tulisi olemaan noin 12--14 kappaletta, joista
melkein puolet on jo ostettu. --
Kalle ja Ville, molemmat lääketieteen ylioppilaat, vakuuttivat, että he
kaikeksi onneksi eivät ymmärtäneet runonsepitystä sen enempää kuin
Ludvig itsekkään, mutta Flaccus, Flaccus, tuo iloinen runoniekka ja
yliopistossa vanhentunut ylioppilas, oli tapansa mukaan kaupungissa ja
hänhän oli kuin luotu auttajaksi tässä tapauksessa. Mutta, mistä saisi
käsiinsä tuon aarteen nyt, juuri joulumarkkinain pyörteessä? Telefooni
sai alkaa tehtävänsä, ja viimeinkin, kun oli kysytty oikealta ja
vasemmalta, kahviloista ja tupakkakaupoista, annettiin Kaisaniemen
keilaradalta se lohduttava tieto, että Flaccus ihan omassa persoonassaan
oli siellä keilanheitossa, seuranaan eräs nimismies Savosta,
»makasiinirotta Viaporista ja muuan vararikon tehnyt kauppias herra ties
mistä pikku-kaupungista. Kunhan vaan lähetetään issikka häntä noutamaan,
niin pian on hän oleva neljäntenä miehenä aamiais-seurassa. Ja samassa
kun palvelija ilmoitti aamiaisen olevan pöydässä eräässä sivuhuoneessa,
astui Flaccuskin sisään tyynine käytöksineen ja lyhyine virkatakkineen
kuten ennenkin, vatsa kuitenkin hiukan pyöreämpänä kuin tätä ennen,
Ludvigin häntä viimeksi nähdessä, mutta tuo lempeä, kevyt ja
veitikkamainen piirre leikki yhtä poikamaisesti kuin ennenkin silmien ja
suun ympärillä.
Siitäkös syntyi hauskat aamiaiset, hyvä ruoka ja hienot viinit
maustettiin leikillisillä huomautuksilla entisistä ylioppilaskujeista ja
pienistä hetkellisistä hairahduksista.
Sitten kun kihlausta oli tervehditty samppanjakorkkien pamauksilla ja
kahvi sekä liköörit tuotiin pöydälle, otettiin Ludvigin joululahjahuolet
käsiteltäviksi. Kalle, joka seurusteli valtioneuvoksen perheessä, säesti
Ludvigia tämän kuvaillessa perheen jäseniä, eloon herättääkseen edes
yhden kipinän innostusta Flaccuksessa. Mutta kauan kesti, ennenkuin
hitustakaan taipumusta runollisiin tehtäviin ilmaantui hänessä.
Esitettiin valtioneuvos ja tämän puoliso, pikku morsian ja tämän
kahdeksan-vuotias sisko Cecilia, veljet: luutnantti Rikard ja ylioppilas
Birger, jo ennestään Flaccukselle tuttu, -- niin, vieläpä taidetta
ymmärtävä taloudenhoitajatar Ebba, mutta kaikki yhtä turhaa. Vasta kun
perheen sukulaiset otettiin käsille, ensinkin setä Lasse, hyvinvoipa
painoasiamies jossakin maaseutukaupungissa, ja tämän hurskas
aviopuoliso, ilmaantui ylioppilasrunoilijan katseeseen lempeä kiille,
jonka toverit niin hyvin tunsivat. Keväisen huhtikuun kujeileva mieliala
ilmaantui hänen katseeseensa, hitaasti ojensi hän kätensä, otti
sikaarin, sytytti sen vielä hitaammin, veti keveän sauhun, tarttui
liköörilasiin, kilisti Ludvigin kanssa sanoen: »No, kuten tahdot!»
Varmasti hän tahtoi ja Ludvigin puolesta toverit myös. Ludvig repäisi
lehden muistiinpanokirjastaan ja alkoi merkitä siihen joululahjojaan ja
niiden vastaanottajia. Pikku morsian oli saapa kultakellon oikein
erinomaisen sievän, sekä täydellisen koristereunusteen ihan -- ties mitä
mallia se nyt taasen olikaan, jota herra Mellin sanoi sen olevan. Tavat
ja mallit eivät olleet Ludvigin vankkoja puolia. Kaksi kertaa oli hän
saanut reput lakitieteellisissä koekirjoituksissa, minkä jälkeen hän oli
heittänyt luvut sikseen. -- Vielä tulisi Irenen saada komea kaulaketju
mitä kauneimmista alabasterikivistä ja sitä paitsi ostaisi hän hänelle
vielä jotakin pientä, ja tulisi lahjojen runosäkeitten kääreissä olla
hienoja, kauniita, kevyitä ja runoutta tuoksuvia, aivan kuin tuo
herttainen tyttö itse. Jospa sentään Flaccus olisi saanut nähdä hänet!
Valtioneuvokselle ei Ludvig vielä ollut keksinyt muuta kuin Almanach de
Gothan, valtioneuvoksettarelle oli hänellä kallisarvoinen
ompelulaatikko, jotakin vietävän mallia sekin, muhkean oli kauppias
kehunut sen olevan; luutnantille oli Ludvig valinnut oivallisen
teaatterikiikarin ja ylioppilaalle toalettilippaan, joka sisälsi harjoja
ja sen semmoisia, kaikki hopeakoristeisia. Mitä taas setä Lasseen,
painoasiamieheen tuli, oli Ludvig tahtonut olla niin antelias kuin
suinkin, ja kun tuo vanha herra oli innokas tupakoitsija, oli Ludvig
hänelle valinnut laatikon sikareja, kaikkein parhaita mitä hän käsiinsä
oli saanut, sekä tämän rouvalle, täti Sohville, jumalisen kirjan:
»Hartauden harjoituksia joka vuoden päivälle.»
-- Tässä on nyt sinulle, parahin Flaccus, koko luettelo, sanoi Ludvig.
Koeta nyt parastasi! Minulla kyllä, hitto vie, ei ole aikaa sekaantua
koko hommaan. On vielä koko joukko ostoksia tehtävä, niin että ennen
kello 7:ää illalla ei teidän tarvitse ajatella näkevännekään minua kuin
joskus pikimmiltään. Mutta mikään ei estä teitä rupeamasta milloin
tahansa käärimään jo ostettuja tavaroita paketeiksi ja kirjoittamaan
niihin osoitteita ja runosäkeitä, eikä sitäpaitsi kotiintumasta
Seurahuoneen n:o 14:ään, jossa asun. Kuule, Ville, sinut määrään minä
varaisännäksi minun poissaollessani. »Paina nappia» ja pitäkää hauskaa
sillä aikaa. Ja muista Ville, ei mitään kursailemista tänään! Maksa pois
lasku tänne, kun tahdot, niin minä sitten selvitän sen sinulle. Vai on
sinulla Matti taskussa! No sitä parempi. Ole hyvä -- tämä kelvannee
vähäksi aikaa. Ja nyt minä täytän lasit. Kas noin -- ja kas noin, ja
kiitos paljon, te kunnon veikot, kun otatte tehdäksenne minusta
runoilijan ja valmistaaksenne minut uusiin perheoloihin, somiin tapoihin
-- comme il faut, kuten sanotaan. Minä tulen voittamaan kaikkien
sydämet, vieläpä neiti Ebba Vesterlundinkin, taloudenhoitajattaren.
Kippis nyt sen asian päälle ja jääkää hyvästi pariksi tunniksi!
Ludvig otti lakkinsa, nyökkäsi iloisesti ja oli samassa hetkessä
matkalla Leppäsuon kasvihuoneelle antamaan itse ohjeet mitä ihanimpaan
kukkavihkoon, jonka Irene oli saapa jouluaattona.
Kello oli jo kuitenkin kerinnyt kolmeen, ennenkuin tilanhaltijamme jätti
kukkakaupan. Hyvää kyytiä hän nyt antoi laskea kohti kaupunkia, jossa
hän kulki kaupasta kauppaan valiten ja hakien sellaista nukkea, joka
voisi löytää armon hänen tulevan kahdeksanvuotiaan kälynsä silmissä.
Lopuksi löysi hän yhden, jonka sanottiin olevan Pariisin mallia, ja hän
omisti sen itselleen samalla riemulla kuin kemisti kunnian keksiessään
jonkun uuden alkuaineen.
Seurasi sitten käynti eräässä kirjakaupassa, jossa oli niin paljon
väkeä, että Ludvig kiitti onneaan, kun sai käsiinsä erään komean
kuvateoksen, Jonas Lien uuden romaanin ja Gustafva Björklundin
keittokirjan, molemmat korukansissa, sekä jonkin lastenlehden
tilauskortin. Kaikki tämä mukanaan oli hänellä aikomus suunnata kulkunsa
Seurahuoneelle, kun hänen mieleensä samassa johtui, että Irene kerran
Naantalissa oli ihaillut erästä viuhkaa, jonka väri ja malli oli jäänyt
rakastajan muistiin, ja nyt täytyi hänen etsiä edes jonkun verran
samannäköinen »vifti», kuten tanskalainen sanoo. Se, jonka hän
innokkaasti etsittyään päätti ottaa, ei kuitenkaan ollut käsin silkille
maalattu, kuten se, jota Irene oli ihaillut, mutta tämä oli kaikessa
tapauksessa non plus ultra, kuten kaupassa sanottiin, hienoa,
lävellistä, valittua, somaa ja kaunista norsunluutyötä.
Kokonaista kolme tuntia oli kulunut hänen kulkiessaan puodeissa ja nyt
vihdoinkin katsoi Ludvig Åkerfelt auttavasti päässeensä
joululahjavelvollisuuksistaan sulhasmiehenä ja olevansa hyvällä alulla
tulemassa hänelle tähän asti tuntemattoman perheen jäseneksi. Vielä
iloisemman näköisenä kuin tavallisesti, vaikka lämpimänä ja hiukan
väsyneenä, kiirehti hän huoneeseensa, seurassaan poikanen, joka kantoi
hänen uusia joululahjaostoksiaan.
Jo eteiseen kuuluivat n:ro 14:stä toverien iloiset naurunpurskaukset, ja
kun Ludvig syöksähti huoneeseen, kohtasi häntä kodikas näky: nuo kolme
ystävää ja auttajaa kaikki paitahihasillaan paperiarkkien ja valmiiksi
käärittyjen pakettien ympäröimänä, täydessä touhussa uusien käärimisessä
ja osoitteiden laadinnassa.
Tykistömäinen joukko pulloja ja karahviineja pisti savupilven keskestä
luonnollisesti esiin pakettien välistä, ja mitä tyynimmän sotapäällikön
näköisenä istui Flaccus kynä kädessä, lukien erästä säettä ystäväin
arvosteltavaksi.
-- Hyvä, hyvä! huusivat Ville ja Kalle, kun samassa Ludvigin iloinen
muoto tuli näkyviin.
Puheen hälinä ja melu piiritti hänet silmänräpäyksessä, ja sen keskeytti
vain silloin tällöin Flaccuksen viranomainen ääni, kun hän vaati
Ludvigilta tietoja uusista joululahjoista, jotka hän oli mukanaan
tuonut, sekä niitten jakamisesta.
-- Viuhka on Irenelle, kuvateos kiltille appiukolle, nukke ja
tilauskortti luonnollisesti Cecilialle, keittokirja
taloudenhoitajattarelle ja romaani Irenelle. -- Ja kas niin, pojat, nyt
me kyllä olemme ansainneet lasin. Onko teillä seltteriä täällä? Hyvä!
Maljasi Flaccus, sinun etupäässä! Sinä olet saanut olla touhussa, sen
näen kaikista näistä lapuista. Vai olet sinä Kalle kirjoittanut
puhtaaksi ne. Maljasi sitten! Ja Ville lakkaa. No maljasi, sinä iloinen
sielu! Nythän minun ei tarvitse muuta kuin kädet ristissä katsella
päälle. Mutta kyllä se onkin pahuksenmoista juoksua täällä Helsingissä.
-- Nyt täytyy sinun kuulla jotakin Flaccuksen mestariteoksista»,
huudahti Ville. Tääll' on helliä ja vienoja, siveellisiä ja hieman
kevyitäkin. Millä aletaan?
-- Mitä kirjoitit sinä, hyvä Flaccus, Irenen kultakelloon, sen tahtoisin
tietää?
Huomaamattomasti räpäyttäen vasenta silmäluontaan ojensi Flaccus
kätensä, etsi runosäkeen käsikirjoituspaperien joukosta ja sanoi:
-- Pelkkää lorua, kuten tulee ollakin tällaisissa tapauksissa. Tässä on
kaiku omasta veltostuneesta sydämestäsi:
Vaikk' pieni oon, käyn aina vaan,
Käyn hiljaa tyynehesti;
En taaksepäin käy milloinkaan,
Vaan eteen tasaisesti.
Jospa vaan sydämes vartia oisin
Ja huolilta maailman sen varjella voisin,
Niin ilotkin iloitsisin sen kanssa
Kuunnellen onnen kuiskettansa.
-- No, tuohan sointuu oikein kauniilta ja todelliselta, minun
mielestäni, sanoi Ludvig. Kuulostaa ikäänkuin sinä itse olisit
rakastunut, veli Flaccus. Olisihan jo aikakin, vai mitä te sanotte,
pojat?
-- Palaa -- salaa -- valaa, mumisi Flaccus, ei ollen kuulevinaankaan
ystävän puhetta, täydessä runontekopuuhissa sikaarilaatikkoa varten.
Yhä jutellen silmäili Ludvig milloin yhtä, milloin toista säettä ja
levitti iloisella luonnollaan ikäänkuin auringon säteitä ympärilleen,
joiden täysi loisto näkyi hänen hyväntahtoisesta ilmeestään, kun hän sai
käsiinsä säkeen:
Oi sua, veli pörröpää,
Koitappas tukkaas silittää!
jonka hän ääneen ja mitä sulavimmin luki toverien, vieläpä Flaccuksenkin
sydämellisesti säestäessä hänen nauruaan.
-- Tuohan sopii mainiosti Birgerin hiusharjoihin. No, kyllä näyt sinä,
Kalle, vilkkaasti kuvailleen kaikki tulevat sukulaiseni. »Pörröpää»,
sehän sopii kuin tehty Birgerille ja hänen tuuhealle tukalleen.
Oi sua, veli Pörröpää,
Koitappas tukkaas silittää!
kertasi hän ja sai taas tovereilta vallatonta osanottoa nauruunsa.
-- En minä kyllä hituistakaan käsitä runoutta, mutta tämä, jo minunkin
ymmärrykseni mukaan, on vietävän hauskaa, ja tämä säe on tuottava
minulle kunniaa tänä iltana.
Ja toverit nauroivat hillittömästi.
-- Se kai johtuu minun omasta poikamaisesta luonteestani. Tästä tulee
hauska jouluaatto. Mutta apropos pojat, missä, te aijotte sen viettää?
-- Ville ja minä olemme luvanneet päivystää sairashuoneella, sanoi
Kalle, ja Flaccuksella on kai, kuten tavallisesti, omat ihmeelliset
tiensä.
-- Minä menen erään nuoren leskirouvan luo, erään tohtorinna
Nassevitschin, niin muistaakseni hänen nimensä oli, sanoi Flaccus
tyynesti. Hän on syntyisin luterilainen ja miehensä puolelta sukua
kapteeni Blomagoffin, Viaporin »provianttirotan» kanssa. Hän kutsui
minua sinne tänään keilaradalla.
-- No, onnea sitten mitä hauskimpaan joulunviettoon tohtorinnasi kanssa,
nauroi Ludvig, silittäen kädenselkämällä poskiaan, mutta samassa
hypähtäen ylös. No, eikö hitto vie, minun vielä pidä ajattaa partanikin!
Ei täällä sitten saa hetkeäkään istua alallaan, toista se on
talonpoikaisoloissa. Kello on jo 1/2 7, tunnin päästä minua jo odotetaan
valtioneuvokseen. Kerkiättekö te nyt, kunnon veikot, valmistaa kaikki
nämät minun poissaollessani?
-- Nämät ja vielä paljon muutakin, vastasi Ville innostuksissaan.
Maljanne, hyvät herrat! Malja Ludvigin parranajo-onnelle!
Ja sydämellisen naurun vielä kaikuessa Ludvig kiirehti parturiin, jossa
nyt kuten ainakin tällaisena iltana oli väkeä huoneen täydeltä.
Jospa vain voisimme suljettujen ovien läpi heittää silmäyksen
Seurahuoneen n:ro 14:ään, näkisimme nuo kolme vallatonta ystävää
lakkaamassa, kirjoittamassa ja liisteröimässä runosäkeitä kaikin voimin,
naurunpuuskausten kaikuessa kovemmin kuin mitä tarpeenmukaista
olisikaan. --
Vihdoinkin oli kaikki valmiina. Ville antoi palvelijan tuoda isonlaisen
korin, johonka kaikki joululahjat aseteltiin järjestykseen, minkä
jälkeen palvelijalle annettiin käsky viedä kori valtioneuvos Herbstille.
Kun Ludvig hetken perästä palasi, oli koko joululahjatouhu ohi, ja huone
saanut sen puolisiistin näön, jonka matkustava nuorimies niin
harvinaisen taitavasti ymmärtää antaa asunnolleen. Ystäväin lasit
täytettiin vielä kerran, Ludvig heitä sydämellisesti kiitti, kukkavihko
Leppäsuolta, kaunein mitä konsanaan morsian voi toivoa, tuotiin
säntilleeen ja Ludvigilla oli toverein pois mentyä vain neljännestunti
pukeumisaikaa ja pukeutuesssaan hän mitä lämpimimmillä toveritunteilla
itsekseen puoliääneen kertasi: »Rehelliset, iloiset pojat! Kyllä minä
myöskin vuorostani olen teitä auttava!»
Kello oli vastikään lyönyt puoli kahdeksan, kun Ludvig tyytyväisenä
itseensä ja koko maailmaan soitti ovikelloa tulevan appensa luona, jossa
ilo ja häiritsemätön joulurauha odottivat häntä.
Ollen varmat, että sulhasmies pääsee sisään, lopetamme kertomuksemme
ensimäisen luvun, kertoaksemme seuraavassa ja viimeisessä Ludvig
Åkerfeltin ensimäisestä ja ainoasta jouluaatosta sulhasmiehenä.
TOINEN LUKU.
Mimmoisen vaikutuksen Ludvig Åkerfelt ja hänen joululahjansa tekevät
tuleviin sukulaisiin, mitenkä hän voittaa elinkautisen ystävättären ja
kuinka jouluaatto valtioneuvoksella päättyy.
Jo eteiseen tuli Ludvigia vastaan herttainen morsiamensa, antaen jo
siellä pienen suutelon kiitokseksi sulhonsa tuomasta kauniista
joulukukkavihosta. Kodissa, joka loisti tulimerenä, liikuskelivat
perheen jäsenet vielä pienissä puuhissa illan kunniaksi, ja kohta olivat
harvat kutsutut vieraatkin saapuneet, setä Lasse ja Sohvi täti, kaksi
nuorta luutnanttia, Rikardin virkatovereita, kolme nuorta naista, kaikki
kuuluen melkein samaan epävarmaan ikäluokkaan, kaikki kotiintuneita
perheessä ja kaikki aivan samankaltaisesti puettuja, niin että Ludvig
hieman sekaantui ja morsiamensa täytyi kahdesti heidät esittää.