Mahtran tapauksia rupesi Tallinnassa tutkimaan eräs komitea, jonka
kaikki jäsenet olivat moision isäntiä, nimittäin, paroni von der
Pahlen, von Nottbeck ja kreivi Mantenffel, kirjurina toimi herra Lamp.
Komitea kuulusteli vangit ja antoi pöytäkirjat sotaoikeudelle, jonka
piti tehdä päätökset.
Saksat, nimittäin, sanoivat Mahtran tapahtumia kapinaksi valtiota
vastaan ja sentähden heidän mielestään ei asiaa käynyt antaminen
tavallisen oikeuden tuomittavaksi, vaan jätettiin se sotaoikeudelle.
Mutta edellä on kyllä jo selitetty, ettei kapina vähääkään tarkottanut
hallitusta, vaan ainoastaan moision herroja.
Kun tutkintokomitea oli lopettanut työnsä, lähetettiin pöytäkirjat
sisäasiain ministerin tarkastettavaksi. Keisarin käskystä asetettiin
sitten sotaoikeus, jonka jäsenet osaksi oli myös Viron moision isäntiä,
se on, talonpoikain vihollisia. Sotaoikeudessa oli seuraavat jäsenet:
esimiehenä oli Laatokan jalkaväen neljännen varapataljoonan komentaja,
paroni von der Brinken, jäseninä kapteeni Malshew, taapikapteeni
Markuschewski, alaluutnantti, paroni Pritwitz, haagituomari von
Mohrenschild ja Harjun piirioikeuden jäsenet, von Brevern ja von Klugen.
Paitse tutkintokomiteaa ja sotaoikeutta, oli kapinaa tutkimassa vielä
hallituksen puolelta lähetetty edustaja, kenraalimajori Issakow. Hän
tuli jo muutamia päiviä Mahtran sodan jälkeen Viron maalle, tutki
keisarin käskystä kapinan syitä, tarkasti kuvernementin hallitusta ja
matkusti kesäkuun lopulla takaisin Pietariin. Täällä hän yksityisesti
hallitukselle arvosteli noita huolestuttavia tapauksia.
Pääkaupungissa vallitsi siihen aikaan Viron moision herroja vastaan
selvästi nähtävä mielipaha, joka alkoi itse keisarista. Siellä
arvattiin ja tiedettiin, että kuvernementissa tapahtuneisiin
rauhattomuuksiin, jotka Mahtrassa olivat paisuneet veriseksi kapinaksi,
täytyi saksojen olla syypäitä, ja Viron aatelisto näki paljon vaivaa,
ennenkun se sai asemansa parannetuksi ja luottamusta Pietarin
hallituksen ja keisarin silmissä.
Mitä keisarin lähettiläs, kenraali Issakow ilmoitti kapinan syistä, sen
saamme tietää eräästä kirjeestä, jonka sisäasiain ministeri lähetti
Viron kuvernöörille ja johon Issakowin arvostelu on liitetty.[19]
"Raskaan orjuuden tähden odottivat talonpojat kiihkeästi helpotuksia
tuottavia, pikaisia uudistuksia, mutta niitä eivät toivoneet isänniltä,
vaan vasta ilmestyneestä talonpoikaislaista. Mutta tässä toivossa he
pettyivät. Olkoon kuinka on, mutta talonpojat panivat enemmän huomiota
velvollisuuksiin, joita uusi laki heille määräsi kuin oikeuksiin,
joita siinä heille annettiin. Mutta nyt oli veron suuruus perustettu
maan arvioimiseen, jonka seuraukset vielä olivat tietämättömät, asia,
joka ei voinut mieliä rauhoittaa. Siihen lisäksi tuli vielä, että 127
pykälässä, jossa määrättiin työveron korkein suuruus, ei mainittu
mitään niin sanotuista aputöistä. Kun mainitussa pykälässä muuten
kaikki työt, erityisetkin olivat nimitetyt, luulivat talonpojat, että
aputöitä ei enää lain mukaan saisi vaatia. Luultiin myös, että maan
arvioimiseen määrätty kymmenen vuotinen aika oli alkanut 9 päivänä
kesäkuuta v. 1846, arvelu, johon antoi aihetta lause, että mittaaminen
kuvernementissa viimeisinä aikoina oli nopeasti edistynyt. Sen lisäksi
oli virallisessa lehdessä ilmestynyt kirjoitus, jossa ilmoitettiin,
että uusi laki heti sen julaistua oli voimaan astuva, josta talonpojat
tietysti tulivat siihen päätökseen, että se kokonaisuudessaan oli
lainvoimainen. Sen lisäksi tuli vielä, että lain julkaisemista
viivytettiin kaksi vuotta ja että paikalliset virkamiehet sen
toimittivat hyvin huolimattomasti, ilman minkäänmoista yhtenäisyyttä,
joka vain tuotti sekavuutta ja erehdyksiä."
Näin olivat siis talonpojat joutuneet erehdysten uhreiksi, johon uuden
lain puutteet ja paikallisten viranomaisten huolimattomuus antoivat
aihetta. Siitä huolimatta annettiin he rikoksellisina, valtion
vihollisina sotaoikeuden tuomittavaksi, joka heille määräsi kovimpia
rangaistuksia, enimmästi kuoleman rangaistuksia, pitäen syytetyitä
pelottavina kapinoitsijoina.
Oikeudessa oli kaikkiaan kuusikymmentä viisi talonpoikaa Juurun ja
Kosen pitäjästä. Heitä oli syytetty kapinoitsemisesta ja ryöstöstä.
Mahtran moisiossa tapahtunut vahinko arvioitiin 800 ruplaksi.
Tutkintokomitean työ kesti syksyyn, jolloin sotaoikeus alkoi ja piti
ensimmäisen istuntonsa 29 päivänä lokakuuta ja tämän oikeuden toimet
kestivät kuukauden ajan.
Kunnan vanhin, Ants Tertsius, eräs kapinan päähenkilöitä
kuvaa vankeus- ja kuulusteluaikaa Tallinnassa seuraavalla,
mieltäkiinnittävällä tavalla.
Ants Tertsius istuu Toompean linnan vankikopissa. Hänen koppinsa
vieressä olevassa käytävässä sattuu olemaan eräs Jöhvi niminen kunnan
vanhin. Kun Ants oli kuusi päivää istunut vankeudessa, ilmoittaa tämä,
että kohta joku "viidentoistakymmenen kenraalin kenraali" tulee vankeja
kuulustamaan. Jöhvi osaa venäjän kieltä, ja Ants pyytää sitten, että
tämä hänelle opettaisi, kuinka venäjän kielellä pitäisi sanoa: "Minä
en ole syyllinen, toiset kotona ovat syyllisiä." Näin aikoo Ants
vastata ylhäiselle päällikölle, kun hän tulee häntä kuulustelemaan.
Toinen opettaakin: "Ja ne vinavat, kak drugi dooma vinavat". Ettei
hän unohtaisi sanoja, alkaa Tertsius niitä sormellaan akkunaruudulle
kirjoittaa, mutta ennenkun hän sen saa valmiiksi, käy ovi ja kun hän
kääntyy, näkee hän uuden päällikön toisten seurassa seisovan edessään.
"Ja ne vinavat, kak drugi dooma vinavat!" huutaa Ants heille vastaan,
ennenkun he ehtivät suutaankaan avata.
Uusi oikeustienä alkaa Antsin kanssa puhua venäjän kieltä, mutta tämä
ei ymmärrä sanaakaan hänen puheestaan. Herra katsoo hetken aikaa
tutkien Antsia silmiin ja kääntyy sitten seuralaisensa puoleen, pyytäen
että hän puhuttelisi vankia viron kielellä. Tämä alkaa kysyä Antsilta.
"Osaatko venäjää?"
"En osaa."
"Entäs saksaa."
"En osaa."
"Osaatko lätin kieltä?"
"En osaa."
"Osaatko ranskan kieltä?"
"En osaa. En ole ollut missään matkoilla, että olisin oppinut vieraita
kieliä."
Sitten kysyy uusi päällikkö vangilta, mitä tämä oli puhunut.
"Tunnustaa itsensä kaikkeen syylliseksi", vastasi tämä.
"Noh, sitä parempi, että hän itse tunnustaa olevansa syyllinen", lausuu
korkea herra ja lähtee seuralaisineen vangin luota.
Mutta Jöhvi, joka käytävään oli kuullut tutkinnon, selitti Antsille,
kuinka väärin hänen sanansa oli venäjän kielelle käännetty.
"Ole varma, että sinua huomenna jälleen kuulustellaan", lisäsi hän;
"mutta silloin sano, ettet tunnusta itseäsi syylliseksi niinkuin tänään
tulkittiin."
Seuraavana päivänä on kolme pääsyyllistä, Ants Tertsius, Päärn
Miku-Aadu Mahtrasta ja Peeter Olander jälleen tutkittavana. Ants ja
Aadu eivät osaa venäjän kieltä, mutta Peeter, sama Kaiun työläinen,
joka sodan alkaessa oli upseerein tulkkina, puhuu venäjää ja kertoo
Pietarin päällikölle kaikki, kuinka ja minkätähden sota oli alkanut.
"Viidentoistakymmenen kenraalin kenraali" kysyy Peeteriltä, oliko Ants
Tertsius todellakin käynyt Liivinmaalla sotaa varten pyssyjä tilaamassa
niinkuin häntä syytettiin. Peeter vastasi, ettei asia niin ollut;
Ants oli vain käynyt venäjän papilta salaa kysymässä, oliko moision
isännillä keisarilta lupa panna talonpoikia vannomaan vanhan asetuksen
noudattamista, vai tekivätkö sitä omalla luvallaan. Samassa kuulee
myös korkea herra, kuinka se paikkakunnan mahtimies, jonka kanssa hän
eilen vankeudessa oli käynyt Antsia katsomassa, tämän sanat väärin oli
tulkinnut. Siitä suuttui päällikkö niin kovin, että hän sylkien lähti
menemään.
Mutta Viron maan mahtimies tulee seuraavana aamuna tuimana Peeterin luo
ja sanoo:
"Sinun kielesi olisi leikattava irti suustasi."
Antsin luo ilmaantuen hän huutaa:
"Kuudella sadalla miehellä ei ole niin tarkat sanat kuin sinulla.
Tuossa sinun nupissasi on yhdeksän miehen mieli."
Sitten tarttuu hän Antsin päästä kiinni, pudistaa sitä ja lähtee
menemään.
Antsin rikosta tutkitaan suurella ahkeruudella. Seitsemän viikkoa
perättäin käy hän joka päivä kuulustelijoiden tutkittavana. Mitä
häneltä kysyttiin ja mitä hän oli vastannut, sitä ei hän kaikkea
ole voinut mielessään pitää, mutta hän on kovasti koettanut itseään
puolustaa jokaista väärää syytöstä vastaan.
"Kerran lausui eräs oikeusherra hänelle:
"'Jos sinä yhdeksään kymmeneen seitsemään pykälään nähden olisitkin
oikeassa -- kolmea pykälää vastaan olet sittenkin rikkonut'."
"Mitä kolmea pykälää vastaan?" kysyi Ants.
"Ensiksikin et lähtenyt Habajalle haakenrihterin luo, kun kerran sinua
käskettiin."
"Kun me olisimme toisen Jumalan luomat ja saksat toisen, silloin ehkä
kyllä; mutta nyt meillä on yksi Jumala, joka kieltää itsensä tappamisen
-- kuinka minä sitten ilman syyttä teidän käskystänne olisin tuleen
mennyt?" kysyy Tertsius pelkäämättä. "Mutta minkälainen on toinen
pykälä?"
"Toinen pykälä on se, että sinä, niinkuin itse sanoit, kutsuit kaikki
pitäjän kunnan vanhimmat kirkkokapakkaan ja tarjosit heille tuopin
viinaa. Mikä asiamies sinä oikeastaan olet, että kansaa koolle yllytät?"
"Minä kutsuin kansaa koolle sentähden, että asiamme oli hyvin vakava;
eihän sitä voinut korjata kylän naisten joukossa", vastaa Ants, joka ei
tässäkään kohdassa huomaa syyllisyyttään. "Ja nyt vielä kolmas pykälä?"
"Sinun kolmas syysi on se, että läksit ilman luvatta ja passitta
Käruun, ettet kääntynyt takaisin, kun pappilan kuski sinua ajoi takaa
ja etsi sinua Kokalla."
"Enhän minä pahuudella enkä huonoissa aikeissa sinne mennyt, läksin
toisille ja itselleni saamaan selitystä uuteen lakiin", vastaa Ants.
"Pappilan kuskaria en nähnyt, makasin Kokan perheen aitan parvella."
Todistajien joukossa on myös Venäjän pappi Kärusta, jonka puheilla
Ants Tertsius kävi. Hänen pyynnöstään oli varmaankin Antsille ja
monelle muulle syytteenalaiselle vihdoin suotu se helpotus, että he
vankeusajaksi vapautettiin raudoista. Heidät oli pantu rautoihin
vasta, kun heidät jonkun kuukauden perästä oli viety Mahtraan saamaan
oikeudessa määrätty raipparangaistuksensa.
Koko viisikymmentä henkeä tuomittiin sotaoikeudessa
kuolemanrangaistukseen; kaksi miestä piti saada kujajuoksussa 1500
lyöntiä ja sitten lähteä Siperiaan ja kolmelle määrättiin vain
pieksemistä kujajuoksussa. Tulen ja ryöstön kautta tehdyn vahingon
korvaukseksi oli syyllisten omaisuus myötävä pakkohuutokaupalla.
Sotaoikeuden päätös, jonka kenraalikuvernööri, ruhtinas Suworow esitti
korkeimman oikeuden vahvistettavaksi, muutettiin keisarin käskystä
helpommaksi; kuoleman rangaistuksesta vapautettiin kaikki syylliset ja
suurin lyöntien luku kujajuoksussa määrättiin tuhanneksi.
Mahtran murhenäytelmän viimeinen, sydäntä särkevä tapaus oli helmikuun
10 päivänä 1859.
Mahtran kylään oli jo aikaisin ilmaantunut suurempi sotajoukko. Talot
saivat käskyn lähettää moisioon työläisen tai palvelustytön, joiden
piti tuoda mukanaan vankkurein eturattaita, ruumensäkkejä, sekä
lapioita ja luutia. Vankkurein rattailla piti heikkoja rangaistavia
vedettämän kujajuoksussa, ruumensäkkien päällä aijottiin piestä niitä
syyllisiä, joiden tuli saada vain vitsoja. Lapioita ja luutia taas
tarvittiin lumen luomista varten rangaistuspaikalta. Tuo paikka oli
riihen ja moision välillä, lakealla kentällä. Pojat ja tytöt loivat
vahvan lumen syrjälle, lakasivat paikan luudilla ja aikaiseen alkoi
sinne lähikunnista kokoontua kansaa, vanhoja ja nuoria, miehiä ja
naisia katsomaan, kuinka oikeuden verinen tuomio pantiin täytäntöön.
Kuudellakymmenellä kyytihevosella tuotiin vangit raudoissa Tallinnasta
Mahtraan. Heitä saattoi joukko jalkaväkeä ja kolmekymmentä kasakkaa
ja niinkuin sanottu, oli Mahtrassa jo ennestään sotaväkeä. Pelättiin
varmaan, että kotona oleva kansa yrittäisi väkivallalla vapauttaa
vankeja. Kaupungista tuotiin myös niinipusseissa kujajuoksussa
tarvittavat kepit ja vitsat.
Pitkässä jonossa lähestyi Mahtran moisiota vankien surullinen joukko,
käyden jalkaväen ja kasakkain välissä. Heidän harmaat, kuihtuneet
kasvonsa, silmät tuijottaen synkkinä ja välinpitämättöminä, todistivat
pitkästä vankeudesta ja kaikista ruumiin ja sielun tuskista, joita
yhdeksättä kuukautta olivat kärsineet. Moni heistä oli nyt viimeisen
kerran näkevä oman kotipaikkansa, verisenä, ehkä myös mielipuolena
taikka kuolleena erotakseen sieltä ikipäiviksi. Hevoset hirnuivat,
raudat helisivät, sotamiesten astunta pani maan kumisemaan.
Pian oli Mahtran moision luminen kenttä mustanaan kansaa. Monet
juoksivat vankeja vastaan tielle ja rupesivat heidät nähdessään kovasti
itkemään. Naiset etsivät silmillään vankkureilta miehiään, lapset
isiä, sukulaiset sukulaisia. Ahdistuksesta huutaen ja nyyhkyttäen
tervehdittiin tuttuja, vankikopin ummehtuneessa ilmassa kellastuneita,
huonosta ruuasta, kaikellaisesta vaivasta ja murheesta kuihtuneita
kasvoja. Vankien lähelle ei laskettu ketään; jalkaväki pyssyineen ja
kasakat hevosten selässä, jotka ympäröivät vankeja, pitivät kaikki
loitommalla.
Rangaistuspaikan ympärillä seisoi ennen tullut sotaväki vahdissa. Kepit
ja vitsat oli säkeistä otettu pois ja pantu pinoon. Niiden vieressä
oli vankkurein rattaat, joihin aijottiin sitoa pieksettäviä, jotka
kujajuoksussa uupuivat. Lumella maassa olivat ruumenpussit, joiden
päälle vitsarangaistuksen saajat piti pantaman. Kaksi lääkäriä, joiden
oli tainnutettava tainnuksiin menneitä rangaistavia ja paikkakunnan
pappi, joka oli nuhteleva heitä heidän rikoksestaan ja valmistava heitä
kuoleman varalta, olivat myös jo saapuneet paikalle.
Vankien jono seisahtui. Miehet helisevissä raudoissa astuivat reestä
ja asetettiin riviin sotamiesten väliin. Kokoontunutta, pelon ja
ahdistuksen vallassa olevaa rahvasta oli mustana pilvenä vankien ja
sotamiesten ympärillä.
Ensin luettiin rangaistaville oikeuden päätös ja rangaistuksen suuruus.
Kuullessaan kauheat rangaistukset, puistatti hirmuvärinä kansanjoukkoa.
Kaksi miestä, Päärn Miku Aadu ja Peeter Olander oli saava tuhat lyöntiä
kujajuoksussa, heiltä otettiin kaikki oikeudet, kahdeksikymmeneksi
vuodeksi piti heidän mennä kovimpaan pakkotyöhön ja sitten elinkaudeksi
Siperiaan asumaan.
Kuudelle miehelle oli määrätty kuusisataa lyöntiä kujajuoksussa;
heidänkin piti menettää kaikki oikeudet, viideksi, kuudeksi vuodeksi
kovaan pakkotyöhön ja sitten elinkaudeksi Siperiaan; neljälle Mahtran
miehelle määrättiin neljäsataa lyöntiä kujajuoksussa ja elinkaudeksi
Siperian etäisimpään seutuun, mutta ei pakkotyöhön. Kunnan vanhimmalle,
Ants Tertsiukselle kujajuoksulyöntejä kaikkein vähimmin, ainoastaan
sata; hän oli Siperian lähemmissä seuduissa saava elinkautisen
asuinpaikan. Vihdoin seurasi niiden syyllisten pitkä rivi, joiden tuli
saada vitsoja ja muita rangaistuksia. Kymmenen miehen rangaistuksena
oli: sata vitsanlyöntiä, kaikkein oikeuksien kadottaminen, kuusi
vuotta vankiruotuun ja Siperiaan elinajaksi. Viisi miestä sai vain
kahdeksankymmentä vitsanlyöntiä, neljä vuotta vankeustyötä ja menetti
kaikki kansalaisoikeudet. Seitsemänkymmentä vitsanlyöntiä ja kaksi
vuotta vankeustyötä oli kuudella miehellä, ainoastaan seitsemänkymmentä
lyöntiä oli kahdella ja vain viisikymmentä lyöntiä viidellä. Kolme
Mahtran miestä jätettiin, paitse tutkinto-aikaa, vielä kuudeksi
kuukaudeksi vankeuteen; kolme laskettiin vapaaksi, mutta määrättiin
oikeuden valvonnan alaiseksi. Yksitoista miestä sai kärsiä vaan
tutkinnon ajan kestäneen vankeuden ja seitsemän miestä oli täysin
syyttömäksi julistettu. Ruumiinrangaistuksesta vapautettiin myös monta
miestä, kun olivat sodassa pahasti haavotetut ja pelättiin, etteivät
kestäisi ruumiinrangaistusta. Heitä piti rangaista vasta sitten, kun
olivat parantuneet haavoistaan.
Kun tuomio oli luettu, pantiin rangaistavien rintaan liput, joihin oli
kirjoitettu lyöntien luku.
Nyt alkoi kirkkoherra Bergin hengellinen toimi. Kauvas yli aavan,
lumisen kentän, jonka heleän valkean pinnan päivä pani välkkymään,
kaikui surullinen hautauslaulu monesta nyyhkyttävästä suusta, siihen
yhtyi synkkä itkun ääni ja muutamien ahdistetusta sydämmestä nouseva
tuskan huuto. Tuo oli hautaustoimitus elossa oleville; he seisoivat
vielä kokonaan omilla jaloillaan, hengittivät, tunsivat, näkivät ja
kuulivat. Mutta monen heistä täytyi ajatella, että heidän oli erottava
eläväin joukosta; pelottavana kuvattiin heille kuolemaa, heidät
laskettiin kuin elävänä hautaan ja annettiin heidän katsella omia
hautajaisiaan. -- -- --
Laulua seurasi papin hautajaispuhe. Kirkkoherra Berg selitti
pitkässä, voimakkaassa saarnassa, kuinka kurjaa, kiittämätöntä mieltä
talonpojat olivat Mahtrassa tapahtuneiden rikosten kautta osottaneet
hallitsijoilleen, jotka heistä aina olivat pitäneet isällistä huolta.
Sillä, kuka oli heille suonut kaikki ne helpotukset, joita ajan
pitkään oli tullut talonpoikain osaksi ja edelleenkin oli tuleva?
Kenenkä pyynnöstä olivat kaikki entiset ja nykyiset, talonpojan elämää
helpottavat lait säädetyt ja annetut? Eikö kaikessa siinä ollut
moision isäntien huolenpito ja rakkaus vaikuttamassa? Yhä uudestaan
olivat moision isännät muistuttaneet hallitusta, että he tahtoivat
luvata ja antaa talonpojilleen helpotuksia. "Me tahdomme heille
vapaasta, kristillisestä, isällisestä mielestä säätää uusia lakeja
ja laajempia oikeuksia; siihen pyydämme vain hallituksen lupaa ja
keisarin vahvistusta." Keisari ja hallitus olivat sen aina luvanneet
tietäen, että he vain talonpojille hyvää soivat. Mutta talonpojat
rikollisessa pimityksessään eivät tahtoneet luottaa isäntiinsä, he
maksoivat tottelemattomuudellaan heidän hyvät tekonsa. Niin, olipa
heidän kiittämättömyytensä, heidän hengellinen pimeytensä viime
kesänä niin suuri, etteivät olleet karttaneet ryöstöä, polttamista
ja tappamistakaan! Siten olivat myöneet henkensä paholaiselle ja
syösseet itsensä helvettiin, mutta tuottaneet ruumiilleen kovan,
verisen rangaistuksen. Joka on isäntiään vastaan, se on Jumalaa
vastaan, mutta Jumala ei anna itseään pilkata -- hän rankaisee! Se
rangaistus oli nyt käsillä. Mutta Jumala on armollinen. Se, joka
tekojaan vielä ennen rankaisemista, moni ehkä viimeisellä hetkellään
vilpittömästä sydämestään katuu, hänelle antaa Jumala anteeksi, sen
sielun Jumala armostaan vapauttaa vielä helvetin tulestakin. Mutta
moision isännätkin, talonpoikain haltijat ovat armollisia. Enemmän kuin
viisikymmentä syyllistä teidän joukossanne ei eläisi enää, jos eivät
moision isännät olisi rukoilleet, ettei heitä pyssyillä surmattaisi,
niinkuin kruunun sota-oikeus tuomitsi. Siitä näette, että isäntännekin
tahtovat armahtaa pahantekijöitä, sillä he rakastavat talonpoikiaan.
Onko teillä syytä vastaanpanemisen ja uppiniskaisuuden kautta
murehduttaa ja pahastuttaa sellaisia isäntiä? Eikö teidän pitäisi
tuntea, kuka teille suo hyvää ja yhtenään tekee hyvää? Voisitteko vielä
edelleen kantaa epäluuloa ja vastahakoisuutta heitä vastaan?
Rahvas ja rangaistavat kuuntelivat puhetta kolkon, synkän äänettöminä.
Niiden joukkoon tuli vasta sitten eloa, kun pastori kääntyi suoraan
vankien puoleen ja huomautti heille rangaistuksen kovuutta. Naiset
koettivat itkien päästä lähemmä rangaistavia; vangit katselivat
toistensa kalpeita kasvoja ja heidän silmänsä etsivät kansanjoukosta
omaisia. Monen kellastuneelle poskelle vierivät kyyneleet, toiset
piiloutuivat toverien selän taakse.
Hautaustoimituksen jälkeen saivat vangit puhua jonkun sanan omaistensa
kanssa. Mutta moni ei voinut mitään sanoa. Äänettöminä, kyynelsilmin
vain katselivat toisiaan ja pitivät toisiaan kädestä kiinni.
Sitten alkoi rangaistuksen verinen näytelmä.
Upseerien käskyt kaikuivat. Sotamiehet menivät keppi- ja vitsakasoille
ja asettuivat sitten kahteen pitkään riviin muodostaen väliinsä kujan.
Toiset astuivat vitsoineen ruumensäkkien ympärille.
Kaksi pääsyyllistä, Päärnun Miku Aadu Mahtrasta ja Peeter Olander
Kaiusta kutsuttiin eteen. Molempain miesten käskettiin heittää kaikki
muut vaatteet pois, paitse housuja. Oli lähes kymmenen asteen pakkanen.
Pian olivat rangaistavat alasti viiltävässä pakkasessa. Heidän ihonsa
meni siniseksi, heidän jäsenensä värisivät ja sittenkään he eivät
tunteneet kylmää.
Kummankin rangaistavan piti nyt tarttua kiinni erään sotamiehen pyssyn
piikkiin, joka oli ojennettu hänen rintansa eteen ja sotamies itse
piti perästä kiinni. Sotamies astui kujaan ja käveli siellä hitaasti
eteenpäin -- piestävä astui hänen perässään. Siinä satoi molemmilta
puolilta hänen selkäänsä kepinlyöntejä. Toinen syyllinen alkoi kujan
toisesta päästä, toinen toisesta, niin että he kujan keskikohdalla
tulivat vastakkain, siitä kääntyivät jälleen alkupäähän ja tulivat
uudestaan takaisin -- väliä he kävelivät, kunnes olivat saaneet tuhat
lyöntiä. Kumpaisessakin rivissä oli sata miestä ja rangaistava sai
kerran käytyään kujan päästä toiseen sata lyöntiä.
Jo ensimmäiset parikymmentä lyöntiä panivat selän sinertämään,
seuraavat mustumaan, sitten alkoi tumma, punainen veri juosta heleän
valkealle lumelle, jossa se pian hyytyi. Ahnaasti imi lumi sen ensin
sisäänsä, mutta kun tie kovaksi tallattiin, syntyi siellä täällä
punaisia, höyryäviä lammikoita.
Talonpojan karaistu, raskaaseen työhön ja kovaan vuoteeseen tottunut
ruumis kestää kauvan kepinlyöntejäkin. Aadulla ja Peetrillä saattoi jo
olla kolme-, neljäsataa lyöntiä selässä, vaan yhä astuivat he vielä
pyssyn piikkien takana omilla jaloillaan kujan läpi.
Jopa oli pari kertaa vaihdettu sotamiehiä, lyöjien sijaan otettu
toisia, joiden kädet olivat levähtäneet; jopa rupesivat lääkärit
lähemmä siirtymään, jääkylmällä vedellä tai elvyttävällä rohdolla
auttaakseen jälleen jaloilleen miehiä, jos pyörtyisivät. Mutta yhä
nähtiin Aadun ja Peetrin vielä liikkuvan, yhä vielä läiskyivät kepit
veriselle, rikkonaiselle iholle. Heidän tuhanharmaat kasvonsa kävivät
aikaa myöten tummemmiksi, melkeinpä mustiksi, heidän sinisillä
huulillaan oli punaisen keltaista vaahtoa, heidän silmänsä olivat
syvillä kuopilla ja katseessa ei ollut elon merkkiäkään. Ja sittenkin
he elivät vielä! Vihdoin seitsemännellä kerralla vajosi Aadu polvilleen
veriselle tantereelle. Hänen rinnastaan kuului matala korina. Hänen
päänsä rupesi vaipumaan alas. Lääkärin käskystä valettiin hänen päätään
jäisellä vedellä. Kaksi sotamiestä nosti hänet pystyyn. Hän toipui ja
astui taas eteenpäin. Lihakappaleet riippuivat hänen selässään hän oli
yleensä verinen kuin tapettu eläin.
Peeterkin oli jo langennut polvilleen, hänkin oli pelkkänä verisenä
lihapatsaana. Mutta häntä tainnutettiin samoin kuin Aadua, ja hänkin
astui vielä kooten viimeiset voimansa.
Mutta joka kerralla raukesi heidän voimansa armottomista lyönneistä ja
kauheasta verenvuodosta. He pyörtyivät ja kaatuivat kasvoilleen maahan.
Uusi lääkitseminen jäisellä vedellä. Heidän annettiin myös hengittää
pullosta väkevää rohtoa. Mutta kun lääkärit näkivät, etteivät he enää
voineet kävellä, tuotiin vankkurein pyörät paikalle, heidät sidottiin
akseleihin kiinni ja niin vedettiin noita puolikuolleita, heikosti
väriseviä, verisiä lihapatsaita hitaasti pitkin kujaa tulisten,
musertavain iskujen selkään sattuessa. -- -- --
Sillä välin oli syyllisiä silppusäkkienkin päällä ruvettu vitsoilla
rankaisemaan. Talonpoika oli siihen aikaan tottunut vitsoihin, että
sata lyöntiä voitiin pitää helpompina rangaistuksina, jonka jokainen
luuli jaksavansa kestää. Ja sittenkin tapahtui täällä se ihme, että
pari miestä meni tainnuksiin silppupussien päällä. Varmaankin olivat
lyönnit armottoman kovat. Aivan hengettömäksi meni Mahtran perheenmies,
Jaagun Hindrek, jonka piti saada kahdeksankymmentä lyöntiä, mutta
pyörtyi jo seitsemästäkymmenestä. Hänen tilansa oli niin pelottava,
ettei häntä sen enempää piesty. Vaan noita kymmentä lyöntiä ei hänelle
lahjoitettu. Hän sai perästäpäin Tallinnassa täyden määrän.
Aadu ja Peetri taas kestivät tuhat lyöntiä kujajuoksussa, jota ei
kukaan olisi voinut uskoa. He jäivät elämään. Kyllä oli heissä
kytevä elonkipinä heikko ja voimaton; kyllä eivät voineet vankkurein
akseleilta enää nousta ylös; kyllä ei ollut heidän ruumiistaan
jälellä muuta kuin repaleinen, verinen lihapatsas, jota nähdessään
heikkoluontoinen ihminen olisi voinut pyörtyä tai kauhusta juosta
pakoon. Mutta he elivät, heidän sydämmensä tykyttivät ja Peeter avasi
silmänsäkin, kun tohtori häntä apuneuvoillaan toinnutti. Molemmat
onnettomat pantiin reen päälle pitkälleen ja peitettiin niinkuin
kuolleet valkeilla limoilla. Oli mahdoton panna vaatteita heidän
rikkirevityille vartaloilleen.
Sitten otettiin uudet rangaistavat piestäviksi. Heidän rintaansa
kiinnitetyt liput osottivat, että heidän piti saada kuusisataa lyöntiä.
Ja niin järjestään annettiin kaikille. Viimeisinä oli Sepän perheenmies
Ants Tertsius.
Rangaistavista olivat toiset vahvemmat, toiset heikommat. Kun toiset
hirmuisten lyöntien alla ainoastaan ähkivät ja vihdoin heikosti
korisivat, eivät toiset voineet pidättää kovaa, hurjaa huutamista.
Heidän hätähuutonsa koski luihin ja ytimiin ja pysähdytti veren
suonissa. Se kaikui kauvas yli valkean kentän ja joka sen kuuli, pisti
kalveten sormet korviinsa. Eräs mies koetti pikemmin paeta selkään
satavia lyöntejä, mutta juoksi rintoineen sotamiehen piikin kärkeen,
joka pidettiin häntä vastassa. Kuolema edessä, lyönnit takana -- apua
ei missään! -- -- -- Joku meni tiedottomaksi ja lankesi kasvoilleen
veriseen lumiräntään. Ämpäri jääkylmää vettä päähän -- se ajoi miehen
jälleen jaloilleen. Jos ei hän voinut nousta ylös, niin asetettiin
vankkurein rattaille. Hitaasti veti kaksi sotamiestä rattaita, joiden
akselien päällä piestäväin ruumiit jälleen saivat molemmilta puolilta
yhä uusia lyöntejä, kun määrä oli täysi, heitettiin lakanat heidän
ympärilleen ja pantiin kasvoilleen rekeen.
Äänettömänä, kokoon puristetuin huulin, pää pystyssä, astui kunnan
vanhin, Ants Tertsius sotamiesten välillä. Saihan hän vain sata
lyöntiä! Mitä oli sata lyöntiä tuhatta ja kuuttasataa vastaan!
Antsinkin iho tuli veriseksi, hänenkin selästään lohkesi liha, mutta
mies seisoi varmasti pystyssä ainoastaan lopulla hän meni hiukan
pyörryksiin ja hänen kasvonsa oli kuolonkarvainen.
Kauheaa toimitusta katsellen seisoi kansanjoukko ympärillä
liikkumattomana kuin muuri. Se oli ikäänkuin jäykistynyt hirmusta
ja hämmästyksestä. Ei ollut enää voimia itkemiseenkään. Alussa
vuodatetut kyyneleet olivat jäätyneet poskille. Ajettunein silmin,
joissa sanomaton ahdistettu mielentila kuvastui, katseltiin kolkkoa,
alituisesti vaihtelevaa, mutta sittenkin yhtä surullista näytelmää.
Sitähän katseltiin ensimmäisen kerran elämässä. Verta joka paikassa!
Kylläpä se päivänpaisteessa ja lumen hohteessa punotti ja höyrysi!
Silmät eivät lopulta nähneet enää muuta kuin punaisia varjoja, punaista
huntua, joka levisi yli koko seudun. Rinnoissa oli kaikki sammunut,
jäykistynyt. Ikäänkuin kovassa, henkeä ahdistavassa kuolontuskassa
kuului siellä, täällä joku heikko, pidätetty rukous. Ja moision
pihasta, poltettujen huoneiden mustuneilta raunioilta nousi suuri musta
lintuparvi kovasti rääkyen lentoon. Muuten oli kaikki hiljaista ja
elotonta kuin haudassa. Ja punainen höyryävä veri virtasi edelleen,
virtasi vielä kauvan, sillä sitä oli kyllin. -- -- --
Naisten täytyi kirkkoherran käskystä poistua rangaistuspaikalta.
Pastori vei heidät moision luo, jossa hän heidän kanssaan rukoili ja
lauloi. Vaimot, tytöt ja alaikäiset saivat vasta rangaistuksen jälkeen
mennä sinne takaisin.
Joukko rekiä oli lakanoilla peitetty, joiden alla ihmiset verissään
lepäsivät. Näytti kuin olisi siinä teurastettuja elukoita alettu
viemään myötäväksi. Monet heikosti ähkivät ja korisivat, toiset
olivat äänettöminä ja liikkumattomina. Onnettomain vaimot, tyttäret
ja muut sukulaiset tungeskelivat rekien ympärille. Jokainen etsi
omaa "kuolluttaan". Heitä ei laskettu kovin lähelle. Vielä kerran
silmäiltiin onnettoman kuolonkalpeita kasvoja, vielä pääsi huuto
nyyhkyttävästä rinnasta, -- sitten ajoivat sotamiehet rahvaan pois
rekien ympäriltä; pitkässä jonossa lähtivät ne jalkaväen ja kasakkain
saattamina Atlan moisioon päin, jonne piestyjä vietiin suojaan, ja
jossa heitä toinnutettiin kaupunkiin vietäviksi.
Pian oli Mahtran tanner ihmisistä tyhjä. Kalpeana katseli talvinen
päivä suurta, rapaista verikenttää, joka ryvetti puhtaan, välkkyvän
lumenpinnan. Etäämpänä, alastomien puiden välissä seisoivat kolkkoina
palaneiden huoneiden rauniot. Mutta Juurun puolisesta, tummasta
metsästä ja suolta tuli uutta elämää veriselle tantereelle. Parvi
rääkkyviä variksia laskeutui verenhimoisina kentälle. Sitten tuli
sysimustia kaarneita ja ahneita korppeja. Ne joivat ja iloitsivat.
Variksilla, kaarneilla ja korpeilla -- niillä oli tänään pidot. -- --
Mahtran murhenäytelmä oli päättynyt. Rangaistut syylliset vietiin
Tallinnaan takaisin, josta toiset lähetettiin vankijonossa Siperiaan,
toiset pantiin vankiruotuun sekä kolmannet jätettiin vielä määrätyksi
ajaksi vankeuteen. Siperiaan vietävistä kulkivat toiset, jalan, mutta
niitä, jotka vielä sairastivat sotahaavoistaan, vietiin kyytihevosilla.
Siperiaan lähetettyjen vaimot ja lapset saivat luvan seurata
elättäjiänsä autioon maahan. Sitä lupaa käyttivät monet hyväkseen.
Kuka saattaa kuvata kaikkea sitä hätää ja kurjuutta, jota nuo
ihmiset saivat kärsiä äärettömän pitkällä matkalla ja peräti
vieraalla, kolkolla maalla! Moni sairastui tiellä ja poti vankiloiden
sairashuoneissa, moni heitti siellä henkensä; toiset elivät jonkun
aikaa surullista vanki- ja maanpakolaiselämää, kunnes kuolema heidätkin
korjasi. Mutta joku, kestävämmän terveytensä, väsymättömän työn ja
ahkeruuden avulla, pääsi Siperiassakin vaurastumaan ja eli vakituisessa
asuntopaikassaan vanhaksi. Niinpä Ants Tertsius, tuo Mahtran arvokkain
ja järkevin talonpoika, kuoli kahdeksankymmenen vuotiaana 1900 luvulla
Omin siirtokunnassa varakkaana miehenä. Hänkin oli lähtenyt koko
perheineen, vaimon ja neljän alaikäisen lapsen kanssa kaukaiseen
maahan, jossa hän mainitussa paikassa rupesi maanviljelijäksi ja kohosi
talon ja myllyn omistajaksi.
30.