Eräänä päivänä näiden tapausten jälkeen tuli kouluherra, Gottlieb
Lustig, Tallinnasta kotiin ja toi mukanaan kaksi kirjettä paroni
Heideggiltä: toisen Herbertille, toisen neiti Marchandille. Pojalleen
ilmoitti vanha paroni, että hän oli päättänyt perheineen jäädä
kaupunkiin, kunnes rakennus uudessa moisiossa oli valmistunut.
Juliettelle ilmoitettiin, ettei hänen eroonsa ollut estettä, sillä
lapsille ei nyt enää sinä lukukautena annettaisi opetusta. Neidin
palkan maksaminen oli annettu nuoren paronin toimeksi.
Näin oli Julietten ero tullut pari viikkoa aikaisemmin, kun hän oli
ajatellut.
Hän ei ollut siitä onneton, saisihan hän lähteä rakkaaseen
kotimaahansa, armaiden omaistensa luo. Toisin vaikutti tuo määräys
paroni Herbertiin. Kyllähän Julietten eron hetki oli alituisesti
ollut uhkaavana hänen mielessään, mutta sittenkin loukkasi häntä tuo
kiirehtiminen niin kovin, että hän ensimmäisinä päivinä oikein tunsi
vihaa vanhempiaan kohtaan.
Viha muuttui vihdoin pahaksi tunteeksi, jota sai kokea jokainen, jolla
oli jotain tekemistä nuoren paronin kanssa ja tuota tuulta ei voinut
parantaa se, että Juliette iloitsi lähdöstään. -- --
Herbertin rintaa ahdisti ja poltti kivun tunne. Hänestä oli vahinko
erota tuosta tytöstä, sanomaton vahinko. Monta kertaa päivässä hän
päätti vielä kerran kolkuttaa hänen sydämmelleen, liikuttavasti
ilmaista hänelle sydämmensä tuskan. Mutta neidon olennossa oli jotakin,
joka yhä uudestaan pani esteen tunteiden purkauksille, ja sitten esti
häntä myös ylpeys, jota uudet rukkaset kovin olisivat loukanneet.
Vihdoin täytyi hänen myös ajatella niitä suuria esteitä, joita vielä
muuten oli hänen ja tuon neidon välillä.
Julietten täytyi tunnustaa itsekseen, ettei hänen povessaan enää ollut
minkäänlaista taistelua, ei ikävän eikä surun tunnetta. Hän oli tullut
siihen varmaan, selvään vakaumukseen, ettei hänen ja tuon miehen
välillä löytynyt niin kiinteitä yhtymäkohtia, että hän koko elämänsä
olisi uskaltanut hänelle antaa. Ystävänä, hyvänä, hauskana ystävänä
olisi hän voinut pitää Herbertiä, ei muuna. Mistä ja kuinka tuo
vakaumus oli syntynyt? Varmasti ei hän sitä itsekään tiennyt, tunteiden
maailmahan on niin läpinäkymätön ja hieno. Niin paljon Juliette vain
tiesi, että nuoren paronin horjuva luonne, hänen heikko tahtonsa, joka
salli voimakkaiden vaikutteiden kukistaa itsensä maahan, ei Juliettea
miellyttänyt. Mitä kaikkea oli Herbert aikonut ja mitä todellisuudessa
tehnyt. Hänen aikeensa ja mielipiteensä, vaikka eivät kaikki olleetkaan
omintakeisia, tuntuivat hyviltä, eikä häneltä puuttunut todellista
tahtoa ja innostusta niiden toteuttamiseen. Mutta tuskin puhalsi joku
kovempi tuuli häntä vastaan, niin oli kaikki horjumassa ja häviämässä,
jollei ensimmäinen innostus jo itsestään ollut haihtunut.
Eihän Juliette vaatinut mieheltä, joka elävämmin olisi saanut
hänen sydämmensä sykkimään, mitään erinomaisia tekoja; eihän hänen
miesihanteensa ollut mikään sankari, joka omisti kaikellaisia
esimerkiksi kelpaavia avuja, tai jonka olentoa kunnianloiste ja
runollisuus ympäröivät. Mutta hänen sydäntänsä ei myöskään voinut
lämmittää mies, joka suuria ja kauniita aikeita vain mielessään kuvaili
ja noissa mielikuvissa löysi enemmän tyydytystä, kuin aikeittensa
toteuttamisen kokeissa. Juliette luuli varmasti, ettei Herbert saisi
mitään aikaan noista kauniista uudistuksista talonpoikain hyväksi,
joista hän talvella oli innostuneena haaveillut. Ja nyt ei hänellä
enää olisi ketään, joka häntä ohjaisi ja innostaisi, nyt hän jälleen
joutuisi oman seurapiirinsä mielivaltaisen vaikutuksen alle.
Juliettea ei myöskään miellyttänyt tuo piintynyt, itsetietoinen
sääty-ylpeys, joka vastustamattomalla voimalla yhä uudestaan ilmeni
kaikissa nuoren miehen mielipiteissä ja töissä. Hänen kokeensa
taistella sitä vastaan jäi vain kokeeksi. Ja jos joku niistä
onnistuikin, niin oli se tapahtunut vain satunnaisten vaikutteiden
ja tapausten johdosta, eikä Herbertin itsensä vakaumuksen pohjalla
syntyneestä tahdosta.
Viimeisinä päivinä tapahtui sitten vielä jotakin, joka Juliettea ei
miellyttänyt, joka häntä kohtasi kuin jääkylmä, kolkko pohjatuuli.
Juliette oli puistossa viimeisen kerran katselemassa moniaita paikkoja,
jotka hänelle erittäinkin tänä keväänä olivat käyneet rakkaiksi.
Lähestyen puistosta moision ulkohuoneita sai hän tahtomattaan nähdä
pienen kohtauksen, joka karjapihassa, jossa juuri ajettiin lantaa,
tapahtui nuoren paronin ja erään vanhanpuoleisen päivätyöläisnaisen
välillä.
Nainen näytti tehneen jotakin pahaa. Paroni riiteli kovalla äänellä
hänen kanssaan. Silloin -- Juliette ei tahtonut uskoa silmiään --
nousee äkkiä Herbertin käsi ja lankeaa pari kertaa vasten naisen
kasvoja. -- -- --
Juliette ei tiedä, mitä pahaa nainen on tehnyt; sen hän vain huomaa,
että tämä oli saanut lyönnit vastaan sanomisesta. Mutta olkoon hänen
syynsä kuinka suuri hyvänsä -- ajatteli Juliette vihasta väristen --
voiko sitten mies, sivistynyt mies niin vähän itseään hillitä, että
hän ihmistä, että _naista_ rupeaa lyömään. Tuo työ ei sovi Julietten
ajatus- ja tunnepiiriin. Vanhan Heideggin tekona se vielä olisi ollut
ymmärrettävä -- olihan se mies ikänsä tottunut nyrkin ja kepin avulla
hallitsemaan. Mutta hän, Herbert Heidegg -- oi, oi!
Neito painoi kättään sydäntään vastaan, sillä siellä tuntui viiltävä,
polttava tuska. Hän kiiruhti puoleksi juosten puistoon takaisin,
mennäkseen sisälle toista tietä. -- -- --
Tästä huolimatta ei Juliette epäillyt, että nuorella paronilla oli
hyvä ja oikeutta rakastava sydän; olihan hän siitä antanut varmoja
todistuksia. Mutta Herbert oli ruumiiltaan ja sielultaan, ajatuksiltaan
ja mieleltään tämän maan moision herra -- hän oli sitä tahtomattaan,
vasten parempaa tietoaan. Umpimähkään hän seurasi juurtuneita,
polveutuneita tapoja, kun hän kohteli alustalaisiaan niinkuin yleensä
täällä tehtiin. Hänellä saattoi olla harras halu muuttaa noita oloja.
Mutta halusta tekoihin on suuri askele. Suuttumuksen hetkinä, kun
viha hämmentää ymmärrystä, oli hänkin, tuo hyvä ja oikeamielinen
mies Itämeren maakuntain keppiherra, ja hän oli sellainen, sillä
samanlaisiahan olivat kaikki toisetkin. Kuka saattoi vapautua omasta
luonnostaan.
Ehkä olisi neiti Marchand hiukan lempeämmin tuominnut nuoren paronin
tekoa, jos hän tarkemmin olisi tuntenut hänen nykyistä tuskaansa.
Herbert ei ollut vanhemmille vihainen ainoastaan neiti Marchandin
äkkinäisen eron tähden -- vaan hän tunsi heitä vastaan sydämmensä
pohjasta katkeruutta siitäkin syystä, että tuo ero heidän tähtensä oli
tullut välttämättömäksi, että he niin järkähtämättä olivat vastustaneet
pojan rakkautta neitoon. Tuo sieluntuska vanhempain väkivaltaisuudesta
teki hänet vihaiseksi ja sitä vihaa sai hänen ympäristönsä tuntea.
Eropäivän aattona koetti hän viimeisen kerran lähestyä neitoa. Mutta
tuskin oli hän lausunut jonkun sanan, joka viittasi hänen tunteisiinsa,
kun Juliette Marchand alkoi pudistaa päätään. Hän pudisti sitä niin
varmasti ja torjuvasti ja hänen lempeistä, ystävällisistä silmistään
loisti niin selvä vastaus, että Herbertistä tuntui kuin olisi kylmä
pohjatuuli koskenut hänen poskeansa ja sanat jäivät lausumatta. -- --
Ja sitten läheni eron hetki.
Mai asetti neidin viimeiset tavarat matkalaukkuun ja jokaiselle
esineelle, jota hän liikutti, vierähti kyynel. Kyllä tuntui ikävältä ja
raskaalta saattaa pois niin hyvää saksaa! Ja sitten tuli vielä kylästä
Miina, joka oli kuullut lempeän neidin lähdöstä, ja osotti myös niin
liikuttavalla tavalla pahaa mieltään, että Julietten silmät kostuivat.
Samassa toi puutarhuripoika kouluneidille pienen, mutta hienoimmalla
aistilla kokoonpannun kukkavihon. Siinä oli enimmästi metsä- ja
niittykukkia, ainoastaan joitakuita puutarhakukkia oli pistetty
joukkoon. Tummansinisellä silkkinauhalla oli vihko sidottu kiinni.
Juliette kysyi, kuka lahjan oli lähettänyt. Hän ajatteli tietysti
paroni Herbertiä. Mutta ihmeekseen hän kuuli, että kohtelias
lahjoittaja oli herra Gottlieb Lustig. Hän oli itse valmistanut kimpun
noukkimistaan kukista. -- -- --
Kysyessään oli neito naurahtanut, vastauksen kuultuaan kävi hän
totiseksi. Ja sitten hän katseli totisena ja yhä totisemmaksi käyden
kaunista vihkoa, ja vähitellen, vähitellen nousi puna hänen poskilleen
ja hänen silmissään oli jotakin, joka ilmaisi ikäänkuin innokasta
tutkimista. Sitten jälleen kirkastuivat hänen kasvonsa ikäänkuin olisi
joku asia selvinnyt. -- -- --
Hän käski pyytää luokseen opettaja herraa.
Tämän kiiltävät silmälasit ilmaantuivat pian ovelle. Hän jäi nöyrästi
seisomaan oven suuhun, ja Juliette ei ymmärtänyt, mihin hänen pienet
silmänsä lasien takaa katselivat, lattiaanko, akkunasta ulos vai
kattoon; sen vain neito huomasi, että hän ei uskaltanut luoda silmiään
suoraan häneen.
Juliette kiirehti häntä vastaan ojennetuin käsin.
"Teidän lahjanne ilahduttaa minua suuresti! Niinkuin näen, ette te ole
vain kasvien tutkija, vaan myös suuri taidepuutarhuri. Kiitän teitä!"
Gottlieb Lustigin kalpeille kasvoille, mustan lyhyen parran ja
äärettömän korkean, leveän otsan välille nousi äkkiä puna. Tuo
naisellinen puna teki hänen kasvonsa miellyttäväksi, jolle naiset
antavat arvoa.
"Ettehän suinkaan pahastu minun rohkeuttani, neiti Marchand?" kysyi
hän äänellä, joka kurkun ahtauden tähden väkisin tahtoi muuttua
kuiskaukseksi.
"Pahastu? Ei. Olen iloinen!"
Syntyi äänettömyys. Herra Gottlieb Lustig korjasi suurella
uutteruudella silmälasejaan, vaikka ne kyllä hyvin pysyivät nenällä.
"Minä tahtoisin teiltä -- teiltä jotakin -- pyytää", lausui hän vihdoin.
"Pyytäkää sitten!"
"Jos te voisitte kirjoittaa minulle jonkun rivin -- kodistanne --
vastaisuudessa -- niin olisin hyvin kiitollinen."
"Vain sillä ehdolla, että te ette jätä kirjeitäni vastaamatta."
"Kuinka voisin sitä!" Tuo huuto tuli aivan kuin säikähdyksissä Lustigin
suusta.
"Hyvä! Me rupeamme kirjevaihtoon."
Opettajan silmälasit säteilivät iloisesti.
"Kiitän! Osotteeni lähetän pian teille ja pyydän saada teidän."
"Kuinka? Ettekö jää tänne?"
"En. Minä lopetan palvelukseni tässä talossa. Minulle tarjottiin
Riiassa syksyksi ylemmän koulun opettajan paikka ja minä suostuin
siihen."
"Mikä uutinen! Ja missä te aijotte viettää kesän? Varmaankin vanhempain
tai sukulaisten luona?"
"Vanhempia ei minulla enää ole. Tartossa asuu veljeni. Kun olen hänet
tavannut, niin aijon hiukan käydä ulkomailla. Tahtoisin siellä nähdä
muutamia kuuluisia kasvitarhoja."
"Tulette ehkä sitten myös minun kotimaahani?"
"Niin -- niin luulen." --
Ja hän punehtui jälleen.
Mutta Juliette tarttui nyt hänen molempiin olkapäihinsä, katseli häntä
nauraen suoraan silmiin, pudisti ja huudahti:
"Ja tuota kaikkea ette voineet minulle ennemmin puhua! Te olette
olleet soma virkaveli! Mutta minä annan teille anteeksi, jos pidätte
sananne ja tulette käymään minun vanhempaini kotiin. Vanha isäni tulee
varmaankin iloiseksi, sillä hän on suurin vuoristometsästäjä koko
kantonissa ja kun hän kallioiden välissä ajaa otuksiaan, voitte te
olla hänen seuralaisenaan ja etsiä itsellenne alppiruusuja ja muita
harvinaisia kasveja. Lausun teille nyt jo vanhempaini, kolmen sisaren
ja kahden veljen puolesta tervetuloa."
"Ja te itse?"
"Minä itse. Omista tunteistani puhun teille Genfissä. -- -- --"
Ja Juliette nauroi hänelle itse myöskin punehtuen.
Gottlieb Lustig nosti jälleen silmälasejaan, pisti sitten kädet
povitaskuun ja veti sieltä koko paksun, pehmeäkantisen muistikirjan.
"Te seurasitte vilkkaasti meidän sosialistisia olojamme", lausui
hän. "Te satuitte myös olemaan täällä pienen kapinan aikana, joka
kehittyi täkäläisistä oloista. Minä olen pitkin vuosia kirjoittanut
tähän kirjaan kotimaan elämästä yksityisiä tapauksia, joita te ehkä
matkalla taikka kotona ajanvietteeksi voisitte lukea, ettette niin pian
kadottaisi henkistä yhteyttä meidän maan ja sen asukkaiden kanssa.
Tahtoisitteko ottaa mukaanne tämän mitättömän muistikirjan?"
Uteliaana ojensi Juliette kätensä kirjaa kohti ja avasi sen nimilehden.
"Kolme vuotta haagituomarin talossa" -- oli siihen kauniilla, selvillä
kirjaimilla kirjoitettu.
"Te olette kirjoittanut muistonne tähän?"
"Niin olen."
"Mistä haagituomarin talosta te puhutte?"
"Paroni Heideggin talosta."
"Paroni Heidegg on ollut haagituomarina?"
"Niin."
"Ettekö anna painattaa tuota kirjaa?"
"En. En ole kirjailija. Ainoastaan ajanvietoksi olen jonkun
värikkäämmän tapauksen, joka elävämmin jäi mieleeni, piirtänyt
muistiin!"
"Ainoastaan ajan vietteeksi?"
"Noh, ehkä voisi joku, joka osaa kirjoittaa ja puhua saada tästä
aineksia. Minä en osaa kumpaakaan."
"Mutta te osaatte tuntea -- sydämmessänne tuntea, herra Lustig!"
huudahti Juliette, joka innostuneena oli selaillut kirjaa ja äkkiä
lukenut muutamia kohtia. "Pelkään, että olen liian myöhään oppinut
teitä tuntemaan, te ainainen vaikenija! Näen tässä monta ajatusta,
jonka alle halulla kirjoittaisin oman nimeni. Kiitän teitä tästä
huvittavasta lukemisesta!"
Ja vilkkaasti puristaen tarttui hän hienolla kädellään Gottlieb
Lustigin käteen.
Heitä häirittiin. Ulkopuolelta koputettiin ovelle ja paroni Herbert
Heidegg astui sisään. Nähdessään Lustigin nyykäytti hän ystävällisesti
päätään ja kääntyi sitten lausumaan jäähyväisiä neiti Marchandille.
Heidän hyvästinsä oli lyhyt ja kuiva. Paroni näytti väkisin kätkevän
olentoonsa jotakin ja koettavan äänessään pidättää jotakin; se pakotti
häntä harvasanaiseksi ja jäykäksi. Hänen katseensa vain puhui, mutta
eihän sitä kieltä täällä ymmärretty! -- -- --
"Onko teillä vielä jotakin toivoa, neiti Marchand?" kysyi hän vihdoin.
"On, herra paroni. Minä pyytäisin teiltä pian tietoa, kuinka
suojattinne menestyvät."
"Te ajattelette Maien ja Miinan sulhasia? Minä tahdon antaa teille
tietoa heidän kohtalostaan."
"Vielä kerran -- kiitän teitä! Erotessani teistä sain haluamani
muiston."
Neljännes tunti sen jälkeen vierivät pois vaunut, joissa neiti
Marchand ajoi Tallinnaan, sieltä laivalla matkustaakseen Saksaan.
Matkustaja näki usein tiellä sotamiehiä, joiden välissä kuletettiin
masennettuja talonpoikia ja kylissä huomasi hän itkeviä naisia ja
lapsia. Välttääkseen tuollaista surkeutta näkemästä, rupesi hän
vaunuissa lukemaan Gottlieb Lustigin muistikirjaa. Mutta sekin oli
huono lohdutus. Mieltä ei ilahduta se, mitä kolmen vuoden aikana on
tapahtunut haagituomarin talossa.
Juliette Marchand pani kirjan kiinni, nojasi päätään vaunun patjaa
vastaan ja painoi silmät kiinni. Hän ei tahtonut surullisesta maasta
mitään nähdä eikä kuulla. --
29.