Paroni Herbert Heidegg oli varmasti aikonut pitää Juliette Marchandille
annetun sanansa ja siis ottaa opman Winterin asia ankaran tutkinnon
alaiseksi. Tietysti ei hän tahtonut sitä tehdä ilman isän tietämättä --
vanha paroni olisi pannut pahaksi sellaista itsenäisyyttä, joka olisi
ollut hänen mielipiteitään vastaan. Sentähden hän kertoi isälleen koko
asian ja pyysi sydämmellisesti hänen apuaan asian selvittämiseksi.
Vanha paroni kuunteli pojan kertomusta kylmänä ja rauhallisena. Hän oli
vain hieman ihmeissään. Eikä juuri muusta, kuin pojan rauhattomuudesta.
Paroni ei näyttänyt ymmärtävän tuota rauhattomuutta. Mitä, herran
tähden, oli väliä; vaikka ei kaikki niin olisi tapahtunut kuin opman
oli kertonut! Eikös siinä ollut kylliksi, että työmies oli uskaltanut
kättään nostaa moision isännöitsijää vastaan! Ja eikös se riittänyt,
että tuollainen hirtehinen oli tytön kosijana. Olivathan he jo siitä
ansainneet rangaistuksensa. Vaikka nyt opman tytön luo olisikin
pyrkinyt ja vaikka tyttö kahdeksantoista lyönnin asemasta saikin
kaksikymmentä viisi -- mitä, taivaan tähden, sillä oli väliä. Siitä nyt
ei kannattanut suutaankaan kuluttaa!
Mutta Herbert ajatteli asiasta toisin. Hän koetti isälleen selittää
-- huolimatta tämän kummallisesta naurusta -- että vääryys on aina
vääryys, tehtäköön se rikasta taikka köyhää, korkeata tai alhaista
kohtaan. Jos pojan ja tytön kertomukset olivat tosia, niin oli opman
tehnyt väärän syytöksen ja tyttö oli hänen valheensa tähden saanut
ansaitsemattoman rangaistuksen. Sentähden tulisi häntä hyvittää ja
väärä syyttäjä oli otettava tutkinnon alaiseksi! Oli aivan mahdotonta
jättää asia sillensä.
Vanha Heidegg, pudistaen päätään nuorten intoilemiselle, myöntyi
kuitenkin vihdoin. Herberthän saattoi vielä kerran vaatia opmannilta
selitystä, ja ottaa myös tytön ja pojan puheilleen -- hän itse
ei tahtonut asiaan puuttua. Mutta tuota tutkintoa ja oikeuden
noudattamista ei pojan kuitenkaan näinä rauhattomina aikoina pitänyt
toimittaa, vaan joskus vastaisuudessa.
Herbert väitti vastaan, mutta vihdoin täytyi hänen myöntyä. Ja vanhalla
paronilla oli vielä yksi muistutus. Kuinka aikoi Herbert rangaista
isännöitsijää, jos hän todellakin olisi hairahtunut.
"Minä vapautan hänet heti toimestaan", vastasi nuori mies.
Vanha herra nosti ristissä olevat kätensä taivasta kohden tuollaisen
tyhmyyden tähden.
"Mitä!" hän huusi. "Sinä aijot nykyaikana, jolloin uppiniskaiset
talonpojat tahtovat repiä silmät päästäsi, heidän naurukseen ja
ilkkumisekseen, erottaa moision isännöitsijän? Jumala antakoon sinulle
ymmärrystä! Ei moisiossa eikä kylässä saa kellekään ilmaista, että
opmannille on lausuttu ainoatakaan pahaa sanaa. Kuuletko? Kahden kesken
voit sanoa, että hän on sika, minun puolestani myöskin suuri sika,
mutta heti vapauttaa virasta -- älä ole mieletön!"
Tässäkin asiassa myöntyi Herbert vihdoin isän tahtoon.
"Sitten vapautan hänet vuoden perästä", päätti hän.
"Siitäkin varotan minä sinua", vastasi vanha Heidegg. "Winter on
mies, joka ymmärtää talonpoikia pitää kurissa. Sellaisen apulaisen
nuori moision isäntä tarvitsee. Onhan sinulla vapaa valta tehdä, mitä
tahdot, mutta jos panet arvoa minun neuvolleni, niin anna Winterin
maksaa kymmenen ruplaa sakkoa ja anna se raha lahjan nimellä tytölle
kipurahaksi. Siten olisi koko tyhjästä asiasta päästy."
Herbert lupasi ajatella isän neuvoa ja jättää tutkinto tuonnemmaksi.
Raskain mielin hän sen ohella ajatteli Juliettea. Mitä hänelle vastata,
jos hän asiaa tiedustelee? Nuori paroni raukka oli todellakin vaikeassa
pulassa. Omasta puolestaan hän olisi tehnyt kaikki, mitä oikeus ja
kohtuus vaati, vastustamattomine vaatimuksineen tuli väliin isä ja
tosi elämä. Äkkiä saatiin kaksi kertaa kahdesta viisi, ja oikeutta
harrastavan sydämmen piti vaijeta. -- -- --
Tuo keskustelu isän kanssa tapahtui pari päivää ennen Mahtran
kapinaa. Julietten hienotuntoisuus esti häntä mitenkään pakottavasti
vaikuttamasta paronin päätöksiin ja tekoihin, ja sentähden ei hän
nytkään ollut kysynyt, mitä paroni Miinan ja Päärnun asian puolesta
oli toimittanut ja mitä seurauksia siitä oli ollut. Mutta nuori
paroni kiitti Jumalaa, ettei neiti Marchand ollut utelias. Yöt ja
päivät hän ajatteli, kuinka pääsisi pulasta. Niin, jos vain isä olisi
omassa, uudessa moisiossaan, niin hän voisi montakin asiaa korjata.
Silloin hän, huolimatta talonpoikien rauhattomuuksista, heti ryhtyisi
kuulusteluun ja rankaisisi syyllistä niinkuin oikeus ja kohtuus vaati.
Mutta nyt? Talonpoikain rauhattomuudet voisivat vielä kauvan kestää
-- pitikö hänen siis jättää Juliette kahden vaiheille, kuinka hän oli
lupauksensa pitänyt?
Mutta kapina tuli ja päästi nuoren paronin pulasta. Isä ja äiti
pakenivat kaupunkiin. Herbert tunsi ensi kerran olevansa moision
omistaja. Kun hän parin päivän perästä huomasi, ettei häntä mikään
suoranainen vaara uhannut rahvaan puolelta, päätti hän heti voimainsa
mukaan täyttää Juliettelle antama lupauksensa, joka häntä oli
huolettanut kuin märkä luissa.
Opmannin rankaisemiseksi keksi hän hyvän keinon. Hän aikoi olla häntä
kohtaan niin kova ja pureva, että Winter, jos hänellä vähänkin oli
itsetuntoa ja ylpeyttä, itse tahtoisi erota virastaan. Herbert aikoi
myöskin tytön sovittamiseksi vaatia häneltä paljoa suuremman summan
kuin isä oli ehdottanut. Silläkin tavalla arveli hän niin loukkaavansa
opmannia, että hänen ainoana keinonaan olisi virasta eroaminen.
Kyllä paroni Herbertinkin aatelissydämmessä kiehui koston viha
talonpoikia kohtaan, jotka olivat rohenneet isäntiään vastaan ryhtyä
veriseen kapinaan ja tähän aikaan ei hän olisi tahtonut ketään heistä
ruveta puolustamaan, kaikkein vähemmin tuota kapinoitsevaa Uudentuvan
päivätyöläistä, joka monen muun kanssa jo toista päivää oli ollut
työstä poissa. Mutta senhän täytyi tapahtua! Hänen piti täyttää
ritarilupauksensa. Muuten hän ei Juliettea voisi katsoa suoraan
silmiinkään. Herbert ei voinut toisin tehdä -- tuo nainen vaikutti
häneen vastustamattomasti.
Nuori Heidegg otti opman Winterin tutkittavakseen kirjoitushuoneeseensa
kahden kesken. Saadakseen syyllistä tunnustamaan, oli hän tutkinnon
ja suuttumisen yksityiskohdat jo kaikki edeltäpäin ajatellut. Se
todellakin hänelle onnistui, vaikka hän kyllä oli tekemisissä kavalan
ketun kanssa. Hän sai miehen pulaan siten, että hän suoraan, ilman
mitään johdantoa lateli hänelle asian todellisuuden ja tahtoi siten
näyttää hänelle tietävänsä kaikki. Samoin kertoi hän opmannille
kaikki hänen entiset salaiset rikoksensa, joista hänelle vanha
Tohver oli kertonut. Tuo vaikutti. Winter hämmästyi, ennenkun ehti
keksiä hätävalhetta. Hän koetti väittää vastaan, mutta se ei hänelle
onnistunut. Hän itsekin huomasi olevansa pälkäässä. Lopputili tuli
vielä Miinalle annetuista lyönneistä ja suolavedellä valamisesta.
"Te saitte käskyn annattaa tytölle kahdeksantoista lyöntiä; mutta vahti
sanoo, että te annatitte melkein toista vertaa enemmän."
"Minä en lukenut lyöntejä."
"Mutta teidän olisi pitänyt ne lukea; se oli teidän velvollisuutenne!"
tiuskasi nuori paroni. "Ja kuka käski teidän tytön veristä ihoa
valattaa silakan suolavedellä!"
"Me olemme sen usein ennenkin tehneet."
"Mutta silloin olitte siihen saaneet käskyn!"
"Ei aina. -- -- --"
"Vaiti! Te olette siis valtaanne ennenkin väärin käyttäneet, mutta
se ei oikeuta teitä aina niin tekemään. Sellaista raakuutta en minä
moisiossani salli. Minä vaadin, että käskyjäni noudatetaan. Ilman minun
lupaani, te ette saa mitään tehdä."
"Vanhan paronin aikana oli minulla valta. --"
"Niin, isäni luotti teihin. Mutta minä en teihin luota, sillä huomaan,
ettei teihin voi luottaa. Minä vaadin, että tytölle, jolle teitte niin
suurta vääryyttä, maksatte kolmekymmentä ruplaa kipurahaa."
Nyt tapahtuikin se, jota Herbert oli toivonut ja odottanut. Opmannin
pyöreät, lihavat kasvot kalpenivat vihasta. Häntä toruttiin ja
nuhdeltiin kuin nuorta poikaa. Ja sen teki tuo nuori mies, joka äsken
oli tullut koulusta. Ja minkätähden? Uppiniskaisen talonpoikaistytön
tähden, jolle moision tallissa annettiin vähän opetusta! Ja siitä piti
hänen vielä maksaakin. Ja ehkäpä häntä pakotettiin tytöltä anteeksikin
pyytämään. Mitä sanoisivat toiset palvelijat, mitä työläiset, kun sen
kuulisivat!
"Sitä rahaa minä en maksa", selitti opman värisevin huulin, "ja paroni
herra voi itselleen tulevaksi kevääksi hankkia uuden opmannin".
"Minä suostun siihen. Kipurahan maksan tytölle omasta taskustani",
vastasi Herbert kylmästi ja ylpeästi.
Näin päättyi asia. Nuori paroni oli hyvin tyytyväinen tutkimustensa
seurauksiin. Opmannin syyllisyys oli selvä, hän sai rangaistuksen,
kun joutui pois hyvästä paikastaan eikä Herbertin tarvinnut kertoa
isälle, että hän oli antanut Winterin erota. Niin, eikä hänen tarvinnut
ottaa tyttöä ja poikaa tutkittavaksi nykyisenä "levottomana aikana".
Kipurahan saattoi hän Miinalle antaa vasta sitten, kun isä ei enää
olisi moisiossa ja samoin pitää Juliettelle annetun lupauksensa myöskin
Päärnuun nähden. Olihan mahdollista, että tuosta kankeasta, jäykästä
pojasta, joka muuten oli ahkera ja rehellinen työläinen, tulisi vielä
kunnon mies.
Rohkeasti ja avoimin katsein saattoi Herbert nyt esiintyä neiti
Marchandin seuraan.
Kun hän astui käytävän läpi etsiäkseen kouluneitiä, joka tavallisesti
siihen aikaan oleskeli puutarhanpuoleisella verannalla tai puutarhassa,
näki hän palvelustytön, Main punaiseksi itkettynein silmin tulevan
neiti Marchandin huoneesta.
"Mikä sinulla on?" kysyi hän palvelustytöltä.
"Kyllä kouluneiti puhuu paroni herralle", vastasi Mai peittäen kädellä
silmiään.
"Onko neiti huoneessaan?"
"On, herra paroni."
Neiti Marchand ilmaantuikin ovelle. Hän näytti levottomalta, mutta
huomatessaan nuoren paronin kirkastui hänen katseensa.
"Mai ja minä aijoimme juuri tulla teiltä jotakin pyytämään, herra
paroni", lausui hän vilkkaasti.
"Ja minä etsin teitä, neiti", vastasi Herbert. "Mitä on Maille
tapahtunut?"
"Hän kertoi minulle asiansa, mutta me emme ymmärrä toistemme kieltä
niin hyvin, että olisin saanut selvää kaikesta. Niin paljon kuitenkin
ymmärsin, että Maien veli ja hänen sulhasensa ovat vaarassa, tuo vaara
näkyy johtuneen Mahtrassa maanantaina tapahtuneista seikoista. Mai
pyysi juuri minua esittämään hänen veljensä ja sulhasensa asian teille,
herra paroni. Jos sallitte, niin hän voi nyt heti puhua teille asiansa."
"Mielelläni, neiti. Saammeko tulla teidän huoneeseenne? Kiitoksia
paljon! Mai, tule tänne ja kerro, mitä sinun veljellesi jälleen on
tapahtunut!"
He astuivat kaikki opettajaneidin hauskaan huoneeseen, jossa Herbert
kunnioittavasti katseli ympärilleen, ennenkun Julietten pyynnöstä
istuutui sohvaan. Mai kuivasi esiliinan nurkalla silmiään ja koetti
voittaa nyyhkytyksensä.
"Saanko, paroni herra, kutsua Miinankin tänne. Hän on minun
huoneessani. Hän ehkä osaa paremmin kuin minä pyytää paroni herraa."
"Kenen Miinan?" kysyi Herbert.
"Ristmäen Miinan -- opmannin entisen palvelustytön, hän on minun
veljeni morsian."
"Ja sinun sulhasesi on?"
"Uudentuvan Jyri."
"Mene sitten ja tuo Miina tänne!"
Pian toi Mai tytön, jonka tähden paroni vähää ennen oli rangaissut
opmannia. Uteliaana silmäili Herbert tulijaa. Miinan kaunis, raitis
ulkomuoto, terävät, avonaiset silmät ja kohtelias olento miellyttivät
häntä. Jos ei hän jo olisi tiennyt, että Winterin syytökset tuota
tyttöä vastaan olivat väärät, niin olisi hän nyt nähdessään Miinan
kunnialliset, luottamusta herättävät kasvot, voinut sen uskoa.
Paroni antoi Miinan puhua.
Päärn ja Jyri olivat maanantaina käyneet Mahtran sodassa niinkuin
kaikki toisetkin. Nyt oli pelättävä, että heidät siitä syystä otetaan
tutkittavaksi ja Jumala tietää minkälaisen rangaistuksen alaiseksi
tuomitaan. Kaikki kansa oli metsässä piilossa, sillä puhutaan, että
sotaväki tulee ja polttaa kylän ja ampuu kaikki miehet. Peläten, että
häntä täällä kiinni otetaan ei Päärnkään tänään ollut työhön tullut.
Sentähden oli Miina tullut moisioon rukoilemaan nuorta, hyväsydämmistä
paronia, ettei Päärnua ja Jyriä otettaisi kiinni, eikä annettaisi
rangaistuksen alaiseksi.
Paroni kysyi, mitä molemmat miehet olivat sodassa tehneet -- olivatko
he siellä olleet vain uteliaisuudesta, vai pahaa tekemässä.
"Olivathan he myös toisten joukossa", selitti Miina, jonka kasvoille
nousi polttava puna, "mutta ei kumpainenkaan ole ketään surmannut,
eivätkä vierasta tavaraa tuoneet kotiin."
"Mutta minkätähden he sinne sitten ensinkään menivät?"
"Siinähän he juuri tekivätkin väärin, herra paroni", vastasi Miina
surullisesti. "He tahtoivat Mahtran miehiä puolustaa pieksemistä
vastaan; nämähän kutsuivat heitä apuun. Eivätkä he sotaan olisi
menneetkään, kun olisivat olleet selvin päin. Mutta he olivat jo ennen
sinne menoaan matkalla juoneet, ja molemmat olivat ihan juovuksissa,
kun minä heitä pois kutsuin."
"Mitä?" huusi paroni Herbert. "Sinä kävit heitä Mahtrasta hakemassa?"
"Niin, herra paroni. Minä näin, kun Päärn illalla sotaan läksi, ja
juoksin hänen perässään pitkin yötä. Sydämmeni oli haleta pelosta.
Eihän sellaisesta asiasta voinut hyvää seurata. Löysin sitten Päärnun
ja Jyrin moisiosta ja toin heidät kotiin."
"Sinä olet reipas tyttö, Miina", virkkoi nuori paroni, "ja sinä olit
ymmärtäväinen, kun toit miehet Mahtrasta pois. Mutta jos Päärn ja Jyri
Mahtrassa olivat vain katsojain joukossa eivätkä tehneet muuta pahaa,
niin eihän heillä ole mitään pelättävää. Voi kyllä tapahtua, että
heidät otetaan kiinni toisten kanssa, mutta jos he ovat syyttömiä, niin
lasketaan he pian taas irti."
Miina katseli epäilevänä maahan. Hänen rintansa nousi ja laski kuin
äkkinäisestä sisällisestä taistelusta, ja samallaista taistelua ilmaisi
hänen vakava, miettivä muotonsa. Hetken vaijettuaan kohotti hän
tutkivat, tarkat katseensa nuoreen paroniin ikäänkuin olisi tahtonut
tietää, oliko tuohon mieheen luottamista ja uskaltaisiko sitä. Äkkiä
vilkasi hän myös paronin lähellä seisovaan kouluneitiin, ja kun tämä
kehottavasti nyökäytti päätään, rohkasi tyttö mielensä ja virkkoi
käyden kalman kalpeaksi.
"Päärnun kädet ovat haavotetut. Kun se huomataan, niin ei häntä enää
lasketa vapaaksi."
"Haavat käsissä? Kuinka hän ne sai?"
Jälleen epäili tyttö, jälleen kiinnitti hän katseensa Herbertiin kuin
olisi tahtonut silmäillä hänen sydämmensä pohjaan. Sitten hän vastasi
hiljaisella, soinnuttomalla äänellä:
"Päärn on tarttunut sotamiehen pyssyn piikkiin. Mutta sotamies on
kiskassut niin äkkiä pyssynsä pois, että piikki on haavottanut Päärnun
kourat verisiksi."
Nuoren paronin katse synkistyi.
"Sittenhän sinunkin sulhasesi oli sotimassa ja vielä sangen tuimasti",
lausui hän kylmällä, ankaralla äänellä. "Niin, niin, eihän hänen
kaltaisestaan saata muuta ajatellakaan? Siinä, jossa tapellaan ja
riidellään, siinähän on tuo mies aina ensimmäisenä joukossa. -- -- --
Asiain näin ollen en voi minä hänen puolestaan mitään tehdä. Syyllistä
en voi vapauttaa rangaistuksesta." -- -- --
Kuullessaan paronin ankaran vastauksen, rupesi tytön koko ruumis
vapisemaan. Hän varmaankin katui, että itse oli ilmoittanut
salaisuuden. Miina oli nimittäin tarkemmin asiaa punnittuaan tullut
siihen päätökseen, ettei keksimänsä valhe päitsistä olisi auttanut
Päärnun käsien haavottumisen salaamiseksi. Sillä olihan ollut kyllin
näkijöitä ja saattoihan myös olla ilmiantajia, jotka oikeudessa
voisivat todistaa Päärnua vastaan. Perinpohjin asiaa punnittuaan
oli siis tyttö huomannut, että Päärnun ja Jyrin vapauttaminen oli
mahdollista ainoastaan vaikuttavien henkilöiden välityksellä, ja
tällaisena henkilönä hän tietysti piti herraansa. Hän tiesi, että nuori
paroni, jota kiitettiin hyväksi saksaksi, onneksi oli yksin kotona ja
hän tiesi myös, kenen välityksellä olisi paras päästä hänen puheilleen.
Jos joku mies saattoi vapauttaa, oli se nuori paroni ja hän taas
taipuisi sen tekemään vain lempeän opettajaneidin välityksellä.
"Päärn ja Jyri olivat juovuksissa, muutoin eivät he olisi sotamiehiin
koskeneet", vastasi Miina vavisten. "Mutta he eivät ole ketään
surmanneet, eivätkä ole saalista tuoneet mukanaan."
"Voi niin olla, mutta he ovat taistelleet sotamiesten kanssa ja se
on suuri rikos. Mutta kuinka niin rikollisia voisin vapauttaa? Siitä
saisin itse oikeudessa rangaistuksen. Toinen asia olisi, jos Päärn
ja Jyri eivät olisi tehneet muuta kuin olleet sotaa katsomassa.
Silloin voisin antaa anteeksi sen, ettei Jyri tullut lantaa ajamaan ja
että työläinen jäi pois päivätyöstä, eikä oikeuskaan heitä pelkästä
katselemisesta tuomitsisi. Mutta, joka on pahaa tehnyt, hänen tulee
saada pahantekijän palkka -- sitä en minä voi auttaa."
Ja nuori paroni nousi ylös sohvalta, kääntyi selin molempiin tyttöihin
ja jäi äänettömänä ja suuttuneena katsomaan akkunasta ulos. Mai ja
Miina panivat päänsä yhteen, katselivat toisiaan ja molempien silmistä
valuivat kyyneleet.
Neiti Marchand seisoi kuin tulisilla hiilillä. Hän toivoi kaikesta
sydämmestään, että onnettomien rukoukset olisivat tulleet täytetyiksi.
Hän alkoi jo sitä toivoakin, kun näki, minkälaisella osaaottavalla
katseella paroni silmäili Miinaa, mutta nyt hän huomasi, että asia
oli saanut huonon käänteen, sillä Herbert Heideggin kasvot osottivat
peittämätöntä vihaa ja kylmyyttä. Mitä oli tapahtunut? Juliette ei
ollut ymmärtänyt Miinan ja paronin keskustelua.
"Uskallanko kysyä, mikä teidän mieltänne pahottaa, herra paroni?"
lausui Juliette hiljaisella äänellään.
"Miksi ette", vastasi paroni. "Tyttö ilmottaa minulle, että miehet ovat
olleet mukana kapinassa, ovat taistelleet sotaväkeä vastaan. Toinen
heistä on sen lisäksi haavottunut. Näin ollen on minun mahdoton tehdä
mitään heidän vapauttamisekseen. He ovat kapinoitsijoita."
"Mutta, jos he olisivat syyttömiä, niin eihän silloin tarvittaisikaan
avunpyyntöjä, herra paroni! Eihän heillä silloin olisikaan mitään
vaaraa pelättävänä. Mutta, kun he ovat syyllisiä -- niin sentähden
juuri rukoillaan teidän armoanne ja apuanne".
"Mutta näin ollen en voi antaa sitä armoa ja apua", vastasi Herbert
tuimemmasti kuin Juliette olisi voinut odottaa. "Se olisi minun
puolelta lain rikkomista. Minä en voi estää oikeutta täyttämästä
tehtäväänsä. Silloinhan rupeisin julkisten pahantekijäin puolustajaksi,
koettaisin anteeksiantaa sitä, joka sotii yleistä järjestystä ja hyviä
tapoja vastaan. Minä hyväksyisin väkivaltaa, polttamista, ryöstöä ja
murhaa!"
Julietten kielellä pyöri jotakin, jota hän kuitenkaan ei tahtonut tällä
hetkellä ilmaista, koska pelkäsi vielä enemmän sillä suututtavansa
paronia. Hänen olisi tehnyt mieli kysyä, eivätkö ne, jotka nyt
talonpoikia tuomitsivat 'pahanilkisestä väkivallasta', itse olleet
siihen syypäitä. Eivätkö he itse väkivallalla olleet antaneet aihetta
siihen. Eikö heillä sittenkin ollut apukeinoja ja voimaa suojella
talonpoikia ja itseään raakamaiselta kapinalta.
"Ettekö luule, herra paroni, että talonpojat nyt, kun ovat selvempänä
miettineet asiaa, kaikesta sydämmestään katuneet tekojaan?" vastasi
Juliette Marchand lempeästi ja sovinnollisesti. "Noista molemmista
miehistä saattaa varmasti sitä ajatella, eiväthän he muutoin olisi
tänne lähettäneet sanansaattajia teiltä armoa rukoilemaan. Sentähden
olisikin moision isäntä tehnyt suuren ja arvokkaan asian, jos hän ei
työntäisi takaisin armonpyytäjiä."
"Mutta eihän minulla ole oikeutta armon antamiseen, neiti Marchand",
huudahti Herbert. "Eihän tuo kapina ollut minua vastaan. Minua vastaan
tehdyn pahan voisin antaa anteeksi, toisia vastaan tehtyä väkivaltaa en
voi antaa anteeksi".
"Te olette oikeassa, herra paroni. Mutta ajatelkaa, että niitä on
kyllin, jotka väkivallan tähden saavat kärsiä rangaistuksen. Eihän
tehty rikos jää rankaisematta ja pahan rankaiseminen on tullut
varotukseksi, jota sillä on tarkotettukin. Jos syyllisiä on kaksi
enemmän tai vähemmän, se ei todellakaan merkitse mitään. Mutta noille
kahdelle tekisitte te hyvän työn, jota he eivät ikänään unhottaisi --
te tekisitte heistä kiitollisia ihmisiä ja kuuliaita talonpoikia koko
elinkaudeksi."
"Minä en voi", päätti Herbert lyhyesti ja kärsimättömästi.
"Ettekö ajattele sitäkään, että teillä on kunniavelka suoritettavana
tuolle tytölle ja hänen sulhaselleen?"
"Sepä on jo suoritettu."
"Jo suoritettu."
"Niin. Isännöitsijä Winter syyllisenä menettää paikkansa ja tyttö, joka
kärsi syyttömästi rangaistuksen, saa minulta kipurahan."
"Entäs mies, joka siitä, että hän morsiantaan suojeli raa'alta
väkivallalta, sai kahdeksankymmentä kepinlyöntiä?"
Nuoren moision isännän kasvoille nousi tumma puna.
"Eikös siinä ole kyllä, että hänen vastustajansa menettää hyvän
paikan?" kysyi hän epävarmasti. "Onhan hänkin syyllinen, kun käytti
esimiestään vastaan väkivaltaa."
"Jos teillä, herra paroni, olisi ollut morsian suojeltavana
esimiehiänne vastaan?..."
"Niin olisin tehnyt samoin kuin tuo työmies, mutta laki olisi minua
samoin rangaissut."
"Ei niin ankarasti. Syy, minkätähden te käytitte väkivaltaa, olisi
paljon huojentanut teidän rangaistustanne."
"Minä tahdon sitten työläisellekin maksaa kipurahat."
Molemmat itkevät tytöt olivat pelon ja toivon välillä kuunnelleet
opettajaneidin ja herran väittelyä, jonka sisällyksen he aavistivat.
Mutta, kun paroni yhä vain kovan näköisenä kääntyi akkunan luota,
rupesi sisäneitsyt Mai nöyrällä ja pelokkaalla äänellä puhumaan. Hän
selitti kaikki, mitä ikinä hän molempien miesten hyväksi saattoi
keksiä; hän muistutti paronia, kuinka kelpo, raitis ja säännöllinen
mies Jyri oli ollut; hän huomautti, kuinka hän itse, tuon miehen
morsian, monta vuotta oli saksoja kunniallisesti ja uskollisesti
palvellut, ja koetti puhua hyvää Päärnun ja Miinankin puolesta.
"Jyrillä ja Päärnulla on molemmilla kotona vanhat äidit, joiden ainoat
elättäjät he ovat", huudahti hän vihdoin ristissä käsin ja kuumat
kyyneleet vieryivät pitkin poskia. "Ehkä heltyy herra paronin mieli
näiden köyhäin raukkainkin tähden. Mitä saavat kärsiä, kun poikansa
pannaan rautoihin ja Jumala tietää, mihin heidät elinkaudeksi viedään!
Onkos herra paronin sitten niin vaikea antaa takaisin kahdelle vanhalle
äidille heidän poikansa?"
Paroni Heidegg katseli molempain tyttöjen liikuttavaa itkemistä,
olematta erittäin myötätuntoisen näköinen. Hänen mielensä moision
isäntänä oli nähtävästi kovin kiihtynyt kapinoitsijain tähden. Mutta
äkkiä muuttui hänen muotonsa, Herbert oli sattumalta silmäillyt
Juliettea. Värinä tuntui hänen jäsenissään.
"Te itkette, Juliette?"
Hellä, värisevä, melkeinpä rukoileva oli hänen äänensä lausuessaan
nämät sanat. Äkkiä, kuin apua tarjoten, astui hän pari askelta lähemmä
neitoa.
"Niin, minä itken", vastasi Juliette. "Minä itken sentähden, että nämä
molemmat itkevät, ja minä itken samasta syystä kuin hekin. Mai puhui,
ellen erehdy, molempien miesten äideistä. Minä tunnen nuo vanhukset,
sillä kävin syksyllä heidän hökkeleissään. Heidän muotonsa muistuivat
nyt mieleeni -- nuo lakastuneet, keltaiset, mullankarvaiset, vaivan
ja murheen murtamat kasvot. Noiden vanhuksien ainoana lohdutuksena,
ainoana elämän ilona on heidän lapsensa, heidän reippaat poikansa.
Onko teillä, herra paroni, sydäntä jättää noita raukkoja ilman ainoata
maallista turvaa? Onko teillä sydäntä kuvailla, kuinka nuo kurjat
näkevät poikansa sotamiesten keskellä, pyssyjen välissä, kalisevissa
kahleissa, kuinka heitä rosvoina ja murhapolttajina näin kuletetaan
vankitorniin. Jos teillä on siihen sydäntä, niin teillä ei ole
inhimillisiä tunteita ja silloin teidän ei mielestänne sovi antaa
apuanne, johon teillä muuten kyllä olisi valtaa. Minulla ei ole siihen
sydäntä ja sentähden itken."
Hän katseli suurilla, syvillä silmillään suoraan nuoreen mieheen ja
hänen näin katseltuaan vierivät suuret, raskaat, kiiltävät kyyneleet
hänen marmorin valkealle poskelleen. Akkunasta lankesi kultainen
auringon loiste hänen hienolle, sirolle, kumartuneelle vartalolleen ja
pani hänen sysimustan päänsä ihmeellisesti sinertämään.
Herbert katseli häntä pitkään ja äänettömänä. Tuossa ihmettelevässä,
ihastuneessa katseessa oli jo horjumista, myöntymistä. Neito huomasi
sen ja koetti käyttää hyväksi tätä onnellista hetkeä.
"Älkää kieltäkö apuanne noilta kurjilta -- tämä on minun viimeinen
pyyntöni teille, Herbert", kuiskaili hän sydämmellisesti. "Minä eroan
pian teidän talostanne. Minä tahtoisin saada täältä muiston, joka olisi
kallis. Tahtoisin puhtaana ja kirkkaana saada mukaani muiston teistä,
että kaukana maailmassa kulkiessani edelleenkin voisin ilolla ja
ylpeydellä tuon muiston säilyttää. Lahjoittakaa minulle itsestänne tämä
muisto. Herbert! Te teette siten minut onnelliseksi. Ja jos se tuntuu
teistä vaikealta -- ajatelkaa, minä en pyydä teiltä enää milloinkaan
mitään, en milloinkaan!" Vielä loi nuori paroni silmäyksen pyytäjään,
pitkän, lämpimän, aran silmäyksen, sitten hän kääntyi ja lausui
Miinalle ja Maille:
"Minä tahdon auttaa teidän sulhasianne!" Tytöt katselivat toisiaan
ikäänkuin epätietoisina, mitä nyt oli tehtävä. He aikoivat nähtävästi
ilosta ja kiitollisuudesta laskeutua paronin eteen polvilleen. Vihdoin
juoksivat molemmat Herbertin luo, tarttuivat hänen käsiinsä ja
suutelivat väkisin niitä -- -- --
Opettajaneitikin kiiruhti kiittämään paronia. Mutta tuskin oli hän
pistänyt valkean kätensä hänen kouraansa, kun ulkoa kuului jotakin,
joka veti kaikkein huomion akkunaan päin. Moision pihasta kaikui
rumpujen pärinä ja kun katsottiin ulos, nähtiin joukko sotamiehiä
kiväärit olalla, kahden ratsu-upseerin johtamina portista sisään
marssivan.
Miinan ja Maien poskilta oli joka veripisara kadonnut. Kädet ristissä,
katseet tuskaa täynnä, katselivat he paronin ja kouluneidin selän takaa
ulos akkunasta.
"Mitä nyt tehdä, paroni herra, mitä nyt tehdä?" kuiskaili Mai väristen.
Nuori herra kääntyi rauhallisena tyttöjen puoleen.
"Älkää te pelätkö -- ilman minun luvattani eivät sotamiehet tee
kenellekään pahaa", hän lausui. "Sinä, Miina, mene heti kylään ja käske
Päärnun ja Jyrin tulla moisioon. Tiedäthän, missä he piileskelevät."
"Tiedän, paroni herra."
"Tulkoot he heti, mutta ei jalan, vaan hevosella ja vankkureilla.
Ottakoot myös kirveet, sahat ja muut kirvesmiesten aseet mukaansa ja
pariksi, kolmeksi päivää itselleen ja hevosille eväät. Ymmärrätkö?"
"Mutta sotamiehet, paroni herra."
"He tulkoot rohkeasti, sotamiehet eivät tee heille mitään! Mene, älä
menetä aikaa!"
Ulkona oli sotajoukko jäänyt seisomaan moision pihaan ja ottanut pyssyt
olalta. Upseerit hyppäsivät hikisten hevosten selästä ja lähestyivät
moision päärakennuksen rappusia. Nuori paroni kiirehti huoneesta
ystävällisesti heitä vastaan. -- -- --
Heideggin moisiossa ja läheisessä kyläkunnassa alkoi nyt sama elämä
kuin näinä päivinä melkein koko pitäjässä. Sotamiehet sijoittuivat
moisioon sitä suojellakseen, siellä heitä syötettiin ja juotettiin ja
sitten mentiin kylään kapinaan osallisia talonpoikia etsimään.
Joukko oli juuri puolisella ja upseereille valmistettiin myös jo
herrasväen ruokahuoneessa päivällispöytää, kun Uudentuvan perheenmies
päivätyöläisineen ehti moisioon. Nuori paroni otti heidät puheilleen
kirjoitushuoneeseen.
Molemmat miehet olivat totiset ja kalpeat. Heidän katseensa ilmaisi
salaista pelkoa ja epäluuloa. He eivät varmaankaan voineet olla
ajattelematta, että heitä kavalasti tahdotaan saada ansaan. Voisiko
talonpoika toivoa moision isännältä mitään hyvää, etenkin se, joka
heitä vastaan oli rikkonut!
"Eikö teidän kotonanne ole mitään varastettua tavaraa?" kysyi nuori
paroni ensimmäiseksi. Miehet kielsivät.
"Eikö siellä ole pienintäkään tavaraa Mahtrasta?"
"Ei kynnen vertaa!" vakuuttivat molemmat.
"Näytä kätesi tänne, Päärn!"
Työmies, joka oli pitänyt kätensä selän takana, astui jättiläisen
kokoisena paronin eteen ja ojensi kätensä. Miinalta hän jo oli kuullut,
että paroni tiesi hänen haavoistaan. Herbert silmäili miehen suuria
karhunkämmeniä ja huomasi, että sysimusta rupi peitti niiden pinnan.
"Työtä et sinä näillä käsillä voi vielä tehdä?"
"Voin kyllä! Ei haittaa mitään."
"Hoida niitä vielä pari päivää, äläkä virka kellekään, mikä niitä
vaivaa. -- -- Sinä, Jyri, olet terve?"
"Olen, paroni herra."
"Osaatteko tehdä vähän puutyötä?"
"Osaamme kyllä."
Herbert otti kirjoituspöydältä suurella sinetillä lukitun kirjeen,
ojensi sen Jyrille ja sanoi:
"Te molemmat lähdette vanhan paronin uuteen moisioon. Kirjeen
annatte siellä opmannille. Itse jäätte sinne siksi aikaa, kun teitä
jälleen kutsutaan kotiin. Siellä rakennetaan uutta moision kartanoa.
On kelvollisista työmiehistä puute. Opman panee teidät siellä
rakennustöihin. Olkaa ahkerat ja tottelevaiset! Ja nyt menkää!"
"Entäs sotamiehet tiellä --?" alkoi Jyri sopertaen.
"Eivät he teihin koske! Mutta näyttäkää upseereille tuota kirjettä,
jossa on minun sinettini, ja teidät lasketaan joka paikassa menemään."
Miehet aikoivat jotakin lausua herralle kiitokseksi, sillä he
ymmärsivät hänen toimensa, mutta paroni sanoin ja käsin viittasi heitä
lähtemään.
Jyri ja Päärn olivat vapaat.
Paroni Heidegg olisi kyllä voinut heidät vapauttaa lähettämällä heidät
tutkinnon ajaksi muualle. Mutta hän varmaankin ei tahtonut hyvätekoaan
ilmaista toisille moision isännille, jotka siitä olisivat oikeusherrain
kautta saaneet tietää; sentähden ei hän sallinut miehiä kiinnikään
ottaa eikä tuoda heitä tutkittaviksi.
Yleensä ei Heideggin moision alueesta löydetty suurempia rikollisia.
Seivästaisteluun olivat Päärn ja Jyri melkein yksin ottaneet osaa,
eikä moision ryöstämiseen juuri kukaan ollut sanottavasti syyllinen.
Pientä sotasaalista oli kyllä monikin tuonut muassaan, mutta Jyrin
ja Päärnun neuvosta toimitettiin jo seuraavana yönä kaikki niin
huolellisesti pois, tai kokonaan hävitettiin, ettei taloista löytynyt
mitään vierasta tavaraa. Suurin osa Heideggin moision alustalaisia oli
sodassa ollut vain katsojina, jotka joiltakuilta olivat saaneet ryypätä
hiukan Mahtran viinaa. Vangiksi otettujen luku oli siis ylipäätään
pieni ja nekin pääsivät kuulustelusta ehjin nahoin vapaiksi. Oikeiksi
syyllisiksi olisivat vain Päärn ja Jyri voineet joutua. Mutta he olivat
toisia Purilaassa tutkittaessa jo aikoja paronin toimesta päässeet
turvapaikkaan.
28.