Mutta Ants puolustautui rohkeasti.
"Te valehtelette!" hän huusi miehille. "Te luotatte opmanniin, että
hän teitä auttaisi. Kun olin puutarhassa, tuli opman teidän luoksenne
ja minä kuulin, kuinka hän teille sanoi: 'Syyttäkää kaikesta Antsia,
niin ei teille tehdä mitään!' Te kaikki tiedätte, että perjantaiaamuna
läksin kotoa ja palasin vasta maanantai-iltana Mahtraan kun moisio oli
palanut. Kuinka minä teitä saatoin käskeä sotaan?"
Sitten Ants viedään kellariin ja pidetään siellä koko yö kovasti
vartioituna. Aamulla pyytää vanki vahdilta päästä tarpeelleen! Sotaväen
annetaan jakaantua kahteen riviin ja pelottava kapinoitsija saa kulkea
heidän välillään. Tuskin on Ants ehtinyt puoliväliin moision pihaa, kun
eräs oikeusherra, joka hänet huomaa akkunasta, astuu huoneesta ulos ja
kysyy, mihin vanki viedään. Se hänelle ilmoitetaan.
"Viekää hän heti takaisin", käskee oikeusherra. "Hän voi asiansa
toimittaa siellä, jossa on."
Vanki viedään takaisin kellariin. Hetken perästä hän kutsutaan
käräjätupaan ja joku oikeusherroista lausuu hänelle:
"Sinun rikoksesi on nyt tutkittu. Sinä saat tuhat viisisataa lyöntiä
kujajuoksussa, nostetaan hirsipuu siihen viereen ja sinä hirtetään
siinä. -- -- -- Oletko rukoillut Jumalaa armahtamaan sielu raukkaasi?"
Hirsipuuta ruvetaan sitten Antsin nähden kohottamaan. Hänet pannaan
moision rappusten alle istumaan. Sieltä hän myöskin saattaa nähdä,
kuinka sotamiehet kahta pääkapinoitsijaa, Andreita ja Peeter Olanderia
pieksevät -- aina kolme lyöntiä vitsan latvoilla ja kolme lyöntiä
tyvillä.
Sillä välin on Antsin päätä ruvettu paljaaksi ajelemaan ja jalkoja
panemaan rautoihin. Samassa ilmaantuu eräs sotaväen päällikkö -- Ants
nimittää häntä kahdentoista kenraalin kenraaliksi! Hän sanoo huoneeseen
mennessään, kahdentoista tunnin kuluttua lopettavansa sotaoikeuden.
Antsun vasen jalka on jo raudoissa, oikea vapaa, sakset hiuksissa,
mutta työ taukoaa, kunnes kenraali jälleen tulee huoneesta ulos.
Nyt kiinnitetään Antsin jalkaraudat, hänen päänsä ajellaan
partaveitsellä paljaaksi, rintaan vedetään liidulla kolme ristiä
ja sanotaan, että hän viedään kaupunkiin ammuttavaksi. Ants istuu
hevosen selässä, Peeter, Aadu ja toiset, yhteensä kuusi miestä,
käyvät jalkaisin takana, ja heitä kaikkia piirittää sata sotamiestä.
Kulkiessaan kylän läpi päristetään rumpuja ja puhalletaan pilleihin,
että kansa kauhuissaan juoksisi katselemaan kapinoitsijoita. Rumpujen
päristessä ja pillien helistessä tullaan myös Tallinnaan. On juuri
pyhäpäivä ja kansaa paljon kaduilla kulkemassa. Täälläkin juostaan
mustanaan koolle katsomaan 'Mahtran sotamiehiä'. Vasta Viron portilla,
jonka kautta mennään kaupunkiin, vaikenee soitto ja rummun pärinä.
Vangit viedään Toompean torille. Siellä kuvernööri itse ottaa heitä
vastaan, katselee uteliaana kapinan johtajaa, tekee hänelle pari
kysymystä ja antaa viedä miehet vankihuoneeseen ja panna erityiseen
koppiin. -- --
Toisia kiinniotetulta syyllisiä ei kuulusteltu Atlassa eikä
Kuimetsässä, eikä heitä kuletettu maantietä myöten Kosen pitäjän kautta
Tallinnaan, vaan kiinniotetut, epäilyksen alaiset vietiin Juuruun,
pitäjän etelä-laidalla olevaan Purilaan moisioon. Tämä moisio, Mahtran
herran, von Helffreichin isän omistama, oli nyt virkamiesten ja
sotaväen pääasemana, johon vangitkin ensiksi koottiin. Parin viikon
aikana, sitä myöten kun kansaa piilopaikoista saatiin käsiin, pidettiin
vankeja suuremmissa ja pienemmissä joukoissa täällä vartioituna.
Täällä koetettiin keksiä ja erottaa syyttömät syyllisten joukosta,
pantiin oikeuteen tuomitut rautoihin ja vihdoin vietiin kaikki yhdessä
Tallinnaan.
Ei vain Mahtran kyläläiset olleet lähteneet sodan jälestä pakoon,
vaan niin tapahtui joka kunnassa, jossa asukkaat olivat ottaneet osaa
kapinaan. Joka paikassa luultiin, että kylät ryöstetään tyhjiksi ja
poltetaan. Pelko aiheutui osaksi siitä, että muudan moision herra ensi
vihan puuskassa oli sitä uhannut.
Monet talot olivat tavaroista aivan tyhjät, samoin koko kylät kaikista
asukkaista. Miehet, naiset, lapset -- jopa sairaatkin oleskelivat
metsiköissä, taivasalla pari, kolme ja useampiakin päiviä. Moisioissa
olivat työt täydellisesti tai osaksi lakkautetut, kun työmiehet olivat
kadonneet. Purijaankin moisiossa oli Antsin perheen työläinen, Ants
Veit, pari päivää aivan yksin työssä, hänen rohkea esiintymisensä
vapautti hänet epäluuloista.
Sotaväen annettiin etsiä ja vartioida paenneita miehiä. He tunkeutuivat
kyliin, hakivat kaikki nurkat ja huoneet läpi ja löydettyään naisia
pakottivat heitä ilmiantamaan miesten piilopaikkoja. Sen ohella oli
sotamiehillä valta ottaa talonpoikien omaisuutta, jos sitä vielä
löytyi, ja etenkin täyttää vatsansa heidän ruokavaroillaan.
Sitten mentiin miehiä etsimään piilopaikoista. Otettiin kiinni sekä
syyllisiä että syyttömiä. Ennen kiinniottamista ajettiin usein
pakolaista takaa yli puiden ja kantojen, läpi viljapeltojen ja
niittyjen. Joka puolella juoksenteli ihmisiä sydän täynnä kuoleman
kauhua.
Kiinniotetut miehet, joita joka päivä suurissa joukoissa tuotiin
Purilaan moisioon, pistettiin siellä ensin pieneen, pimeään navettaan.
Navetassa saattoi olla tilaa kahdeksalle eläimelle, mutta sinne
sullottiin aikaa myöten sata miestä taikka enemmänkin ja pantiin ovet
kiinni. Jos he siellä toisiaan kuoliaiksi tallasivat tai murskaksi
likistivät, siitä ei kukaan välittänyt -- hehän olivat talonpoikia,
vieläpä kapinoitsijoita! Sitten oli vielä kesäinen aika, jotta aurinko
paahtoi ilman kuumaksi ja sen lisäksi kokoonkutsutuista ihmisistä
lähtevä lämmin. Haju ulostuksista ja hiestä oli kauhea, sillä ihmisiä
ei laskettu ulos edes luonnolliselle tarpeelleen.
Kokonaista kaksi päivää ja kaksi yötä pidettiin onnettomia tuossa
sanomattoman kurjassa vankihuoneessa. Ja tämän ajan kuluessa ei heille
annettu ravinnoksi leipäpalaakaan eikä pisaraakaan vettä juoda! Heidän
täytyi kärsiä nälkää ja kauheaa janoa sietämättömässä kuumuudessa.
Kynä ei voi sitä kuvata, järki ei uskoa, tahtomatta pitää kysyä, oliko
todellakin silloin, kun se tapahtui, vuosi 1858 eikä vuosi 1358! Mutta
luotettavat ihmiset, jotka sen näkivät ja vielä elävät, eivät salli
meidän epäillä. Kun moision omistaja rankaisee talonpoikaa, niin
se tapahtuu sillä tavalla, että jälkeentulevat polvet sen
muistavat! -- -- --
Kaikki haavotetutkin tuotiin Purilaan moisioon. Ei katsottu haavojen
suuruuteenkaan. Kuolkoon ken tahansa -- onhan hän syyllinen! Että
haavojen parantamisesta ei ollut puhettakaan on itsestään selvää.
Moision viinakeittiö oli määrätty haavottuneiden asuinpaikaksi. Siellä
saivat mielin määrin avutta ja armotta valittaa.
Vankien tutkinto toimitettiin täällä vain pintapuolisesti. Käskettiin
miesten tunnustamaan, olivatko ylipäätään Mahtrassa käyneet. Jos joku
kielsi, kysyttiin toisilta, joita pelko pakotti ilmiantajiksi ja
annettiin etenkin moision käskynhaltijaan todistaa, kutka sotapäivänä
eivät olleet tulleet työhön, josta heti tiedettiin, että he olivat
Mahtrassa. Pahimpia rikollisia osasivat tietysti muutenkin Mahtran
työnjohtajat, opman ja aittamies ilmiantaa. Erittäinkin ensimainittu,
joka vielä kantoi ruumiissaan Mahtran sodan merkkejä, ei enää näkynyt
olevan talonpoikien ystävä. -- -- --
Pelottavina todistajina talonpoikia vastaan olivat ne sotamiehet,
joita kapinapäivänä oli Mahtran moisiosta pakoon ajettu. Nämä kaikki,
paitse pahemmin haavottuneet, oli tuotu Purilaan moisioon tuntemaan
ja erottamaan syyllisiä syyttömistä. Vangit asetettiin riviin ja
sotamiehet kulkivat tutkien heidän ohitsensa. Ensin annettiin heidän
tunnustaa vankeja avopäisinä, sitten hatut päässä. Jonka joku sotamies
oman muistinsa mukaan arveli syylliseksi, sen piti astua pois rivistä.
Tietysti väittelivät syytetyt kaikin voimin vastaan. Joka onnistui
saamaan sotamiehen epävarmaksi, ja jonka syyllisyyttä ei muutenkaan
voitu todistaa, hän pääsi vapaaksi. Eihän syyllisistä ollutkaan
puutetta -- yhdentekevää, oliko heitä joku enemmän vai vähemmän!
Niinkuin jo sanottu, ei ollut kapinoitsijain itsensäkään joukossa
puutetta kurjista ilmiantajista. Näiden joukossa oli Purilaan mies,
Päärn Valk, eräs siveellisesti langennut henkilö, jota ennen oli
varkaudesta rangaistu. Mahtrassa oli hän ollut raaimpia moision
ryöstäjiä, viinan juojia ja opmannin pieksäjiä. Tämä mies koetti päästä
rangaistuksesta siten, että hän vapaaehtoisesti rupesi syyllisten
etsijäin ja tutkijain opastajaksi ja ilmiantoi suuren joukon oman
kunnan ja vierastenkin kuntain miehiä. Eräs nuori, uuttera upseeri
-- varmaankin Itämeren maakuntain saksalaisia, sillä hän puhui viron
kieltä -- kulki myötäänsä Päärn Valkin seurassa ja antoi näyttää
itselleen syyllisiä. Päärn menee miehestä toiseen ja huutaa: "Sinä teit
sitä ja sitä!" Mies koettaa tietysti vastustaa, mutta kuka sitä uskoo!
Ajetaan pois rivistä ja rautoihin hän joutuu.
Kahdesta oman kunnan miehestä kertoi Päärn, että he olivat tuoneet
kotiin sodassa surmatun kapteenin Bogutskin saappaat ja housut ja
kätkeneet riihen luona olevaan puupinoon. Nämä miehet olivat Ants
Laur ja Ants Kasper. Ainoastaan juopumus oli syynä heidän ryöstöönsä,
sillä mitä olisivat talonpojat tehneet upseerin kiiltosaappailla,
jotka heidän jalkaansakaan eivät mahtuneet, ja hänen hienosta verasta
tehdyillä ja punaisilla raidoilla kaunistetuilla housuillaan. Pelossaan
he kätkivät saaliit puupinoon.
Päärn Valk oli sen nähnyt taikka saanut siitä tietää. Molemmat miehet
otetaan kiinni ja aletaan heitä viemään moision pihasta. Ei heille
tiellä sanota, mihin heitä viedään.
Vasta riihen luona virkkaa nuori upseeri ankarasti:
"Tuokaa saappaat ja housut pinosta tänne!"
Miehet kalpenevat ja rupeavat vapisemaan. Koettavat myös hiukan
kieltää, mutta Päärn Valk, joka juoksee kuin koira upseerin perässä,
antaa heille lyönnin, huutaen.
"Te kätkitte saappaat ja housut pinoon -- älkää kieltäkö!"
Ei auta, miesten on hakeminen tavarat esille.
Mutta hämmästyksissään taikka ehkeivät niin tarkkaan muistaneet, mihin
juovuksissaan olivat tavarat pistäneet, he eivät vain löydä pinosta
tavaroita. Koko pino hajotetaan, ennenkun saappaat ja housut saadaan
käsiin.
Miesten syyllisyys on päivän selvä. Voimattomassa vihassaan katsovat he
ilmiantajaa, jota upseeri kiittää.
Mutta jos Päärn luuli, että hän Juudaksen virassa jotakin hyötyi, niin
hän erehtyi suuresti. Hänkin pistettiin moisiossa rautoihin ja tuomion
julistettua sai hän sata vitsanlyöntiä, lähetettiin kuudeksi vuodeksi
pakkotyöhön ja hänen täytyi vihdoin jäädä Siperiaan loppuijäkseen.
Kun Purilaan moisioon joka päivä joukottain tuotiin kiinniotetulta
talonpoikia, tapahtui samassa kyläkunnassa lyhyt, mutta sydäntä särkevä
surunäytelmä, jonka päähenkilönä oli Ylehallikan Jyri.
Häntä luultiin kapteeni Johan Bogutskin surmaajaksi, taikka ainakin
yhdeksi hänen surmaajistaan. Ilmiantajaan todistusten mukaan oli
hänet ensimmäiseksi nähty upseerin ruumiin ääressä, tämän viitta
käsivarrella. Tietysti kiirehdittiin suurella touhulla tuon päällikön
tappajaa kiinni ottamaan. Mutta häntä ei löydetty kotoa. Hän oli
niinkuin toisetkin piilopaikassa. Taloa tutkittaessa löydettiin sieltä
upseerin univormutakki ja sitten vielä hänen rahakukkaronsa, josta
melkein varmasti päätettiin, että Jyri oli syyllinen.
Heti sotapäivän jälkeen, kun Jyri oli maannut päänsä selväksi, joutui
hän niin suuren pelon valtaan, ettei hän syönyt murentakaan, eikä
puhunut kellekään mitään. Kiinnijoutumisen ja rangaistuksen kauhu
oli vähällä hämmentää hänen järkensä. Synkissä mietteissään katseli
hän alituisesti eteensä maahan, tai liikkui äänettömänä ja kalpeana
kotinsa kartanolla. Vaimon lohdutus ei mitään auttanut. Äkkiä katosi
hän kodista. Vaimo oli neuvonut häntä pakenemaan ja luuli tietysti,
että hän oli niin tehnyt, samoin kuin toisetkin ja Jyri olikin paossa,
mutta hän ei tullutkaan enää toisten näkyviin. Mieletön kauhu ja
ahdistus rangaistuksen tähden ja ehkä omantunnon tuskatkin päällikön
surmaamisesta ja ryöstämisestä saivat onnettoman lopettamaan oman
elämänsä.
Purilaan joen partaalla löydettiin hänen hattunsa ja takkinsa. Hän oli
ne jättänyt sinne ikäänkuin merkiksi, mistä häntä piti etsiä. Hänen
ruumiinsa löydettiinkin monen ajan perästä joen pohjasta.
Jyri, noin kolmenkymmenen vuotias, reipas mies, kuusipäiväisen
talon isäntä, jätti suremaan vaimon ja neljä lasta. -- Jyri oli
nainut leskivaimon, jolla oli lapsi ensimmäisestä miehestä. Oliko
tuo pienenlainen, tanakka mies todellakin yksin vai toisten kanssa
surmannut kapteenin ja hänen hevosensa -- sen salaisuuden vei
Ylehallikan Jyri mukanaan joen pohjaan.
Purilaan moisio oli niinä päivinä aivan sota-aseman näköinen. Joka
paikassa kihisi sotamiehiä, heidän joukossaan liikkuivat päälliköt,
ajutantit tulivat ja lähtivät. Jalkaväen lisäksi tuli pian vielä
ratsuväkeä, Uralin kasakoita. Ostettiin eläimiä ja muita elintarpeita
moisiosta ja kylistä, jauhatettiin jauhoja myllyissä, niitettiin ruohoa
hevosille, teurastettiin eläimiä, keitettiin, paistettiin, syötiin ja
juotiin. Sata tuoppia ja enemmänkin juotiin viinaa päivässä -- moision
aitassahan oli sitä tavaraa kyllältä!
Täällä sotaleirissä näytti kuin olisi sotaväki saanut suuren voiton:
joka puolella oli sotavankeja vartioittavana, viinakeittiössä oli
sairaala haavottuneille.
Sotamiesten ja talonpoikain keskinäinen väli oli ystävällistä, usein
sydämmellistä. Venäjän sotamiehellä, kasakallakin, on lämmin, lempeä
sydän. Jos hän osotti kovuutta, teki hän sen käskystä. Muuten osotti
hän joka tavalla lempeää myötätuntoa noita masennettuja ja pelästyneitä
ihmisiä kohtaan, joiden kanssa he tällä vieraalla maan kulmalla
joutuivat yhteen. Siitä tietää kansa kertoa montakin liikuttavaa
tapausta. Niinpä nähtiin, kuinka sotamies työmiehelle jakoi parempaa
ruokaansa ja viinaa, auttoi heitä heidän töissään ja kylässä kohteli
hellästi vanhoja ihmisiä ja lapsia. Sitävastoin huomattiin, etteivät
sotamiehet hyvillä silmin katselleet moision käskynhaltijoita, joiden
ylpeyden ja kovuuden talonpoikia vastaan he kyllä näkivät.
Eräänä päivänä ilmaantui sotaleiriin itse kenraalikuvernööri, ruhtinas
Suworow, Viron kuvernööri von Grünewaldin seuraamana, joka tapaus
tuotti leirissä ja koko moisiossa suurta touhua. Itämeren maakuntain
päällikön nähtävälle tuotiin vangit, joita hän lyhyesti kuulusteli.
Mutta pian sen jälkeen poistui hän moisiosta.
Sitten alkoi syyllisten rautoihin paneminen. Käsi- ja jalkarautoja oli
sotaväki kuormittain tuonut mukanaan. Purilaan moision seppä, Mihkel
Aaver kiinnitti raudat taivasalla. Alasin pystytettiin nurmelle ja
miesten täytyi vuoron perään pistää jalkansa sepän käteen ja astua
sitten helisevine rautoineen jälleen toisten joukkoon. -- -- --
Sitten seurasi ero.
Naisia ja lapsia oli joukottain kokoontunut kylään. Olivathan nuo
kaikki enimmäkseen perheen elättäjiä, jotka siellä pyssyjen välissä
helistivät rautoja ja joista ei kukaan tiennyt, mihin heitä vietiin
ja mitä heille oli tehtävä. Tuntien saksojen ankaruuden, luulivat
talonpojat varmasti, etteivät vangit enää saisi nähdä ketään
omaisistaan. Kyyneleitä vuodattaen katseltiin heitä viimeisen kerran,
nyyhkien lausuttiin heille viimeiset jäähyväiset. -- -- --
Haavottuneet vietiin kyytihevosilla, terveet kulkivat sotamiesten
välissä. Näin alkoi surullinen jono liikkua Purilaan moision pihasta.
Naiset ja lapset, sisaret, veljet ja vanhemmat -- he juoksivat vielä
itkien ja huutaen kappaleen tietä rakkaitten jälkeen. Sitten pantiin
pillit soimaan ja rummut pärisemään. Se hälvensi kaikki muut äänet. Ja
vihdoin ajettiin kaikki saattajat takaisin. He jäivät kuin lammaslauma
tielle seisomaan -- liikkumattomana paikoilleen. Siinä katselivat
vielä, yhä vielä kulkuetta, kunnes viimeisen sotamiehen kirkas
pyssynpiikki katosi heidän näkyvistään.
27.