Jo sotapäivän iltana rupesivat talonpojat järkevämmin ajattelemaan
sodan kamalia tapauksia. Ennen kaikkia heräsivät Mahtran kunnan ihmiset
hirmuisesta huumeesta, johon olivat joutuneet viinan ja vieraan rahvaan
kautta. He hieroivat silmiään ja kysyvät hämmästyneinä toisiltaan:
"miten nyt käynee?" He olivat jääneet rankaisematta, heidän ei ollut
tarvinnut kärsiä haagituomarin vitsoja ja keppejä, mutta, Jumala
nähköön, millä kaupalla? Pelastamisen asemesta oli surmattu, ryöstetty
ja poltettu! Nuo olivat suunnattomia rikoksia, joita lempeinkään laki
ei voinut jättää rankaisematta.
Syyn tuosta kaikesta lykkäsivät Mahtran miehet vieraiden kuntain
miehille ja heillä oli siihen kyllin aihetta. He kyllä olivat näitä
kutsuneet apuun, vaan ainoastaan uhkaavaa väkivaltaa ja vääryyttä
vastaan. Mutta mitä tekivät auttajat? Viinan kiihottamina he unhottivat
tehtävänsä ja saivat aikaan sen, että Mahtran miehiä nyt uhkasi uusi ja
suurempi rangaistus ja vielä todellisista rikoksista. Sillä kuka nyt
todistaisi, ettei Mahtran miehillä apua pyytäessään heti ollut pahoja
hävityksen aikeita? Olihan heidän kokeensa estää ryöstöä kokonaan
turhat. Voitiinhan sanoa, että se oli tapahtunut ainoastaan näön vuoksi!
Mahtran asukkaat toinnuttuaan tunsivat aluksi suurta tuskaa ja vihaa
apuun kiirehtineiden vieraiden ihmisten tähden. Avun asemesta oli
heille saatettu onnettomuutta. Kun heillä olisi ollut enemmän voimaa,
olisivat he varmaankin lähteneet verisiksi rankaisemaan naapurikuntain
ihmisiä ja tuoneet takaisin ryöstetyt saaliit.
Mutta vihaa ja sappea täynnä olivat vieraiden kuntain ihmisetkin.
Rangaistuksen pelko ahdisti heidänkin sydämmiänsä. Jumalan tähden,
mitä olemme tehneet? kysyi heidänkin joukossaan jokainen. Mihin meidät
on juopumus ja sotahuume saattanut? Mutta kun ihminen aina ennemmin
syyttää toisia kuin itseään, niin syyttivät vieraat Mahtran kyläläisiä,
jotka heitä olivat kotoa houkutelleet ja saattaneet onnettomuuteen. Jo
sodasta erotessa olivat selvemmät miehet eri kunnista näistä
asioista väitelleet. Turhaan nuhtelivat Mahtran miehet apulaisiaan
hävittämis- ja ryöstöhimosta, nämä taas kirosivat, että miksi heitä
niin vaaralliseen paikkaan houkuteltiin. Mutta molemminpuolinen
mielipaha paisui suureksi vasta sitten, kun kaikki selvemmin
aavistivat tapausten seurauksia.
Mahtran kylässä vallitsi sotapäivän iltana yhtä suuri pakenemisen vimma
kuin monessa läheisessä moisiossa. Asukkaiden joukossa oli nimittäin
levinnyt huhu, että myöskin Mahtran kylä samana iltana tai seuraavana
yönä tyhjäksi ryöstetään ja poltetaan. Toiset pelkäsivät, että sen
tekisivät vierasten kuntain miehet, joiden kauheita väkivallan tekoja
he moisiossa tänään olivat nähneet; toiset jälleen luulivat, että sen
tekisi saksain lähettämä sotaväki. Tiedettiinhän, että Habajalla ja
muualla Kosen pitäjässä oli paljon sotaväkeä, jota pian voitiin saada
liikkeelle.
Pelko ryöstämisestä ja polttamisesta oli niin tarttunut jokaiseen,
että koko kylän asukkaat suurella kiireellä alkoivat paeta. Sullottiin
kokoon vaatteita, elintarpeita ja muuta helpommin kuletettavaa tavaraa
ja käännyttiin jalkaisin ja hevostenkin kanssa metsää, suota ja
vesakkoa kohti etsimään sieltä piilopaikkaa. Pian oli melkein koko kylä
tyhjänä asukkaista. Ainoastaan Adran Tönun talossa laadittiin suurella
kiireellä ruumisarkkua, johon sodassa surmansa saaneen perheenmiehen
ruumis piti pantaman. Haavottuneet miehet saivat tuskin aikaa puhdistaa
itseänsä verestä ja sitoa haavojansa, kun piti toisten avulla tai
omilla voimillaan laahustaa itseänsä terveiden perässä metsään.
Mutta suolla ja vesakossa alkoi illalla elämä niinkuin jossakin
suuressa pakenijain leirissä sodan ajalla. Miehet etsivät kadonneita
naisiaan, vaimot huusivat hädissään kadonneita lapsiaan; joltakulta
oli kadonnut mukaan otettua tavaraa, toiset eivät löytäneet itselleen
eivätkä tavaroilleen piilopaikkaa. Pakenijat eivät yleisessä mellakassa
huomanneet sitä suurta melua ja hälinää, jota itse synnyttivät ja
joka kohta olisi etsijälle ilmaissut heidän piilopaikkansa. Niinkuin
sotaleirissä ainakin syötiin, juotiin ja maattiin, miten sattui, mutta
tulta ei uskallettu tehdä, kun pelättiin vihollisten siitä huomaavan
heidän pakopaikkansa.
Äidit leikkasivat itkeville lapsilleen suurista limpuista kappaleen
leipää, toiset lypsivät lehmiä saadakseen illalliseksi maitoa ja
Sipelgan Mari koetti Kuhjamäen alla olevalla suolla voitakin kirnuta. --
Yöksi lähtivät muutamat miehet salaa kylään valvomaan. Olihan suurin
osa heidän omaisuudestaan jäänyt tyhjiin aittoihin. Mutta onneksi
eivät huhut ryöstämisestä ja polttamisesta toteutuneet. Ei ilmaantunut
juopuneita kyläläisiä vieraista kunnista eikä sotamiehiäkään pyssyineen
ja piikkeineen.
Mahtran kyläläisten joukossa oli Ants Tertsiuskin, joka aamulla oli
lähtenyt Kärusta ja illalla ehtinyt kotiin. Tuo älykäs mies oli käynyt
Liivinmaalla venäjän papin luona kysymässä lain selitystä, mutta
joutui liian myöhään takaisin Mahtraan, eikä ehtinyt enää yrittääkään
estämään kauheata onnettomuutta. Aamulla lähtiessään Kärusta ei hän
aavistanutkaan, minkälaista hävityksen kauhistusta hän illalla tapaisi
Mahtrassa! Hämmästyksissään seisoi hän äänettömänä Mahtran suitsevilla
raunioilla ja kuuli kansan suusta, kuinka paljon verta ja varoja tänään
oli tuhlattu. Sota oli ollut -- Jumala paratkoon ollut! -- -- --
Masennetuin mielin etsien lohdutusta, kokoontuivat Mahtran
perheenmiehet kunnan vanhimman ympärille saadakseen häneltä kuulla,
kuinka venäjän pappi selitti talonpojille annettua uutta lakia. Oliko
moision isännillä ollut oikeutta pakottaa talonpoikia pieksemisen
uhalla vannomaan vanhan asetuksen noudattamista. Jos ei heillä sitä
oikeutta ollut, olivat he todellakin kaikkein talonpoikain arvelun
mukaan rikkoneet lakia, ja niin olisi siis toivottava, ettei Mahtrassa
tapahtuneita rikoksiakaan niin ankarasti rangaistaisi, sillä väkivaltaa
oli väkivallalla vastustettu.
Sepän Ants toi Kärusta osaksi lohduttavia tietoja. Pappi oli nimittäin
arvellut, ettei moision isännillä ollut oikeutta väkivallalla
talonpoikia pakottaa vanhaa asetusta noudattamaan, kun uusi laki jo
virallisesti oli voimaan astunut. Mutta, lapsellisesti kyllä, oli Ants
pyytänyt papin kirjoittamaan siitä valituskirjan keisarille ja se hänen
mieltään pahotti, kun tämä ei ollut ryhtynyt asiaan, vaan oli käskenyt
odottamaan, kuinka asioissa vastaisuudessa meneteltäisiin.
"Me saavuimme Kokan Madisen kanssa pyhäaamuna Käruun, kun pappi
parhaillaan oli kirkossa", kertoi Ants Tertsius miehelle. "Kun lasten
kaste oli toimitettu ja rippivieraat päässeet kirkosta, läksin minä
yksin papin luo ja puhuin hänelle kaikki ne sanat, jotka Habajan
palvelustyttö oli meille kertonut. Kysyin sitten papilta, mitä hän
arveli; oliko saksoilla keisarilta lupa meitä niin kohdella. Venäjän
pappi arveli, ettei heillä sitä lupaa ollut ja että sitä tehdään
keisarin tietämättä. Minä pyysin, että hän siitä kirjoittaisi
keisarille. Hän vastasi: 'Mitä minä hänelle nyt kirjoitan? Eihän
sinulle ole vielä mitään vääryyttä tehty. Mene takaisin, katso mitä
edelleen tapahtuu, tule sitten uudestaan minun luokseni, sittenhän
nähdään, mitä voin teidän puolestanne tehdä. Mutta älä anna itseäsi
kiinni panna!'"
Tertsius oli sitten vielä käynyt Kärun kunnan esimiehen luona ja
pyytänyt selitystä tuohon uuden lain epävarmaan pykälään. Ei oikein
tiedetä, mitä tämä hänelle vastasi, mutta Ants kääntyi kotiin varmasti
vakuutettuna, että oikeus oli talonpojilla.
Mahtran kyläläiset huomasivat, että heidän pelkonsa kylän polttamisesta
oli ollut turha ja tulivat seuraavana aamuna takaisin piilopaikoistaan.
Seuraava päivä vietettiin synkin, masentunein mielin, mutta mitään ei
tapahtunut. Keskiviikkona, 4 päivänä kesäkuuta ilmaantui suuri joukko
sotaväkeä Mahtran moisioon ja sieltä sitten kylään. Peläten yleistä,
veristä kapinaa koko Vironmaalla, olivat moision isännät kuvernementin
päällikön kautta pyytäneet suojeluksekseen suurempaa joukkoa sotaväkeä.
Kun heidän arvelunsa mukaan ei Viron kuvernementissä oleva sotaväki
riittäisi kapinan tukahduttamiseksi, pyydettiin Pietarista vielä lisää
ja viipymättä lähetettiinkin Kronstadista neljä pataljoonaa jalkaväkeä
kanonat mukana ja sitten vielä suuri joukko Uralin kasakoita.
Pikamarssissa kulkivat joukot perille ja sitten hajotettiin heidät
suuremmissa ja pienemmissä osastoissa ympäri maata. Tuo suuremmoinen
apuun kutsuminen, jota tulisella kiireellä toimitettiin, osotti myös,
kuinka suuri kauhu moision saksoissa niinä päivinä vallitsi.
Juurun ja osaksi Kosenkin pitäjässä käskettiin sotaväen ottaa Mahtran
kapinoitsijoita kiinni ja yleensä varjella moisioita päällekarkaajilta.
Mutta talonpojista ei enää kukaan ajatellutkaan uusia hyökkäyksiä.
Tuskin olivat he toipuneet viinan ja voiton huumauksesta, kun seurasi
yleinen lamautuminen. Ei ajateltu enää väkivaltaa, eikä myöskään
järjestelmällisempää vastustusta. Mutta kunnan virkailijat ja
muut arkamieliset henkilöt sitä vastoin rupesivat vapaaehtoisesti
ilmiantamaan syyllisiä ja auttamaan kätkettyjen saaliiden etsimistä.
Ilmi-antajia oli niidenkin joukossa paljonkin, jotka itse olivat olleet
mukana sodassa ja ryöstämisessä. --
Ensimmäisiä, joita sotamiehet Mahtrassa ottivat vangiksi, oli Ants
Tertsius. Saksat pitivät häntä kapinan kiihottajana, huolimatta siitä,
että Tertsius Käruun lähtiessään selvin sanoin oli oman kuntansa miehiä
varottanut noudattamaan käskyjä ja kieltänyt ryhtymästä väkivaltaan,
kunnes lain epäselvistä kohdista olisi saatu varma tieto. Tuota
selvyyttä oli hän itse vielä kerran lähtenyt hankkimaan.
Ants Tertsius kertoo itse vangitsemisestaan.
Hän lähtee keskiviikkoaamuna moisioon katsomaan, mitä sinne ilmaantunut
suuri sotaväen joukko alkaa tehdä. Heti otetaan mies kiinni ja viedään
tuhannen sotamiehen keskellä jalkaisin lähellä olevaan Atlan moisioon,
jossa on sotaväen kortteeri. Sotamiehet astuvat vangin kanssa ylös
moision rappusia. Kartanossa ovat jo virkamiehet ja oikeusherrat
käräjiä pitämässä, heidän joukossaan on myös apukuvernööri Tallinnasta.
Oikeusherrat astuvat rappusille ottamaan vastaan pelottavaa kapinan
johtajaa. Käsketään Antsin ottamaan virkaraha rinnasta ja astumaan
rappusille. Mies tekee niin. Siellä lausuu apukuvernööri, eräs Viron
paroneja:
"Eikös puilla metsässä ollut oksia, johon olisit voinut itsesi hirttää?
Kun nyt olet hengissä tänne tullut, niin meidän pitää sinut kedolla
ampua kuoliaaksi."
Sotamiehille annetaan merkki; he sitovat köydellä Antsin kädet
kiinni selän taakse, niin että rintaluut ruskavat ja onnettoman
silmät iskevät tulta, sitovat hänen jalkansakin ja vetävät kolisten
hänet alas rappusia. Kahden sotamiesrivin keskeltä viedään Ants
alakerrassa olevaan kyökkiin, johon hän suletaan ja jonka oveen tehdään
nelisnurkkainen aukko vartioimista varten.
Hetken perästä alkaa kuulustelu jossakin huoneessa. Ensin riisutaan
vangilta vaatteet ja hän tutkitaan huolellisesti. Ants kertoo
oikeusherrain käskystä kaikki, mitä hän tähän asti oli tehnyt uuden
lain selville saamiseksi ja mitä hän siitä oli sanonut -- kuinka hän
lakikirjan oli saanut kihlakunnan oikeudesta, kuinka oli käsketty
pastorilta selitystä kysyä, jos eivät ymmärtäisi joitakuita kohtia,
kuinka hän sen oli tehnytkin ja kuinka hän sitten vielä oli mennyt
Käruun kysymään venäjän papilta neuvoa. Hän nimittää myös joukon
ihmisiä, jotka olivat hänet nähneet Kärun tiellä ja jotka voivat
todistaa, ettei hän Mahtran sodan aikana ollut kotonakaan.
Antsin tunnustukset pannaan pöytäkirjaan, sitten sidotaan hänen kätensä
jälleen selän taakse ja häntä kuletetaan nuoran päästä pidellen
sadan sotamiehen ja kahdenkymmenen soittoniekan saattamana Kuimetsän
moisioon. Atlan kylän läpi mennessä, soittavat miehet ja päristävät
rumpuja, että kaikki kylän kansa juoksisi kokoon suurta pahantekijää
katsomaan.
Kuimetsän moisioon ovat jo apukuvernööri ja oikeusherrat edellä
tulleet; heidän joukossaan näkee Ants Mahtran moision opmannin,
Rosenberginkin. Saksat tulevat vankia vastaan ja lausuvat:
"Sinä olet kiihottanut koko läänin asukkaita kapinaan -- kyllä nyt
näet, minkä palkan itsellesi olet ansainnut!"
"En minä ole ketään kiihottanut", vastaa rohkea mies, "sen olette te,
saksat, itse tehneet". Vanki viedään huoneeseen ja aletaan häntä siellä
syyttää. "Sinä olet kapinoitsijain johtaja", huudetaan hänelle. "Sinä
neuvoit toisia sotimaan. Jos et sinä olisi talonpoikia kiihottanut,
niin ei kukaan olisi uskaltanut koskea sotamiehiin eikä Mahtran
moisioon."
"En minä ole ketään kiihottanut", koettaa kunnan vanhin puolustautua.
"Minä juuri teille ilmoitin, mitä aijotaan tehdä, mutta te ette
kuunnelleet minun sanojani, te tulitte ja toitte vitsakuormat, kepit,
käsi- ja jalkaraudat. Siten itse yllytitte kansaa vihaan!"
Sillä välin on monia muitakin Mahtran miehiä otettu vangiksi ja
sidotuin käsin sotamiesten saattamana sinne kuletettu. Ants viedään
puutarhaan vartijan mukana. Pihassa hän näkee toisia miehiä. Noiden luo
tulee sisältä opman Rosenberg ja Ants Tertsius kuulee hänen sanovan
miehille: "Älkää te pelätkö mitään, teissä ei ole syytä; Ants yksin
menettää henkensä, kunhan te vain sanotte, että olette tehneet hänen
käskynsä mukaan."
Miehet seuraavatkin tätä neuvoa ja päästäkseen rangaistuksesta
todistavat he kaikki oikeuden edessä, että he Antsin käskystä olivat
tehneet rikoksensa.
Mutta tunnustus varmaankin on apukuvernöörin mielestä hieman
epäilyttävä. Miehet saatetaan jälleen pihaan ja Ants tuodaan
puutarhasta heidän luoksensa -- he asetetaan suut suuta vastaan.
Apukuvernööri, paroni Rosen kysyy miehiltä, voivatko he kirkon
alttarilla vannoa, että kunnan vanhin, Ants Tertsius heitä oli käskenyt
sotaan ryhtymään, että he ainoastaan hänen neuvostaan olivat alkaneet
kapinan? Joka sen uskalsi vannomalla todistaa, hänen piti sanoa:
jaa, mutta hänen, joka väärin vannoi, oli ajatteleminen, että hänen
viimeisenä tuomiopäivänä piti vastata jokaisesta veripisarasta, jonka
hän syyttömästi antoi vuotaa.