Vanhempi paroni Heidegg oli sotapäivän aamuna vihainen kuin unesta
herätetty jalopeura. Hänen täytyi tänään kuulla ja nähdä, mitä hän
ei ikinä ollut kuullut eikä nähnyt: talonpoika ei täyttänyt moision
herran käskyä, vaan pani vastaan! Varhain aamulla toi opman moision
herralle tiedon, että perheenmiehet olivat pysyneet päätöksessään
eivätkä tulleet lannanvetoon. Ainoastaan kupiaan isä, Pärtlen Jaan,
Ristmäen Mihkel ja pari muuta arempaa miestä olivat pysyneet moisiolle
uskollisina.
Ensimmäisessä vihan puuskassa aikoi vanha paroni ratsastaa heti kylään,
saadakseen piiskallaan perheenmiehiä tottelemaan ja sitten antaa
heidän saada kunnan oikeudessa opetusta, taikka kuletuttaa heidät
sidotuin käsin suoraan haagituomarin luo. Hän pyysi poikaansa ja
opmannia mukaansa. Mutta tuosta tuumasta ei tullut mitään, sillä opman
huomautti, ettei paroni löytäisi perheenmiehiä kotona -- he olivat
kaikki lähteneet Mahtraan sotaan.
"Mahtraan sotaan? Mitä se merkitsee?"
"Mahtran miehiä aijotaan tänään vastaanpanemisesta rangaista."
"Sen tiedän, mutta mitä se minun perheenmiehiini kuuluu?"
"He ovat lähteneet sitä vastustamaan. Mahtran isännät ovat kutsuneet
kaikki miehet toisista kunnista itselleen avuksi."
"Ja he lähtivät? Minun väkeni lähti?"
"Melkein kaikki ovat lähteneet."
"Mutta onhan Mahtrassa sotaväkeä."
"Sen he tiesivät."
Paroni Heidegg ähki ja puhki ja puhisi kuin liikanaisella höyryllä
täytetty kattila. Nuori paronikin oli levoton. "Siinä nyt ovat
nuo hiljaiset, alamaiset ja rauhalliset Viron talonpojat, joita
ranskalainen opettajaneiti ei kyllin voi kiittää eikä puolustaa!" hän
itsekseen ajattelee. "He rohkenevat jäädä pois moision työstä -- ja
vielä sen lisäksi uskaltavat mennä vieraita vastaanpanijoita auttamaan
eivätkä pelkää kruunun sotaväkeäkään!"
Tietysti ei nuori eikä vanha paronikaan voinut sillä hetkellä
aavistaa, että tuo auttaminen voisi muuttua veriseksi väkivallaksi. He
saattoivat vain arvella talonpojista, että he monilukuisuudellaan ja
suusanallisella vastustuksellaan koettivat rankaisijoita pelottaa ja
pakottaa heitä luopumaan pieksemisestä. Mutta kun sotaväki esiintyy ja
liikuttaa pyssyjään -- niin talonpojat tietysti juoksevat hajalle kuin
lammaslauma.
Paronit ja opman puhuivat moision pihassa, kun jo kupias surkean
näköisenä, ontuen toi uusia, hämmästyttäviä tietoja. Ei kukaan enää
työläisistä kuule käskijän ääntä; kaikki ovat kuin pahanhengen
vallassa. Monta työmiestä oli lähtenyt työstä ja alkanut mennä
Mahtraan päin. Kupias oli koettanut kahta miestä kieltää, mutta oli
saanut selkäänsä. (Nyt koetteli Prits kovasti voihkien selkäänsä ja
hartioitansa.) Nähtävästi teki toistenkin mieli heittää sonnanveto,
kylväminen ja luokojen kokoileminen hakametsässä Herran huomaan
ja mennä "sotaa" katsomaan. "Tulkoot herrat ja opman meitä itse
kieltämään." Voudin ja aittamiehen sanat eivät myöskään auttaneet.
Kiirehdittiinkin siten pakottamaan vastaanpanijoita kuuliaisuuteen.
Vanha paroni itse kuritti kepillään erästä nuorta miestä, joka juuri
oli päästämässä hevosta auran edestä ja alkoi kiirehtiä Mahtraan päin.
Huutava poika oli rupeavinaan jälleen kyntämään, mutta kun herrat
hänelle olivat kääntäneet selkänsä, näytti hän heille kieltänsä,
irrotti jälleen hevosen auran edestä ja ratsasti pois.
Seuraavan "kapinoitsijan" luo ehdittiin liian myöhään. Hän istui jo
hevosen selässä.
"Mihin sinä, lurjus, menet?" karjui vanha paroni.
"Sotaan", vastasi mies aivan kylmäverisesti.
"Kuka sinun työsi tekee?"
"Kyllähän teen toisella kertaa."
"Vaiti tomppeli! Tule paikalla hevosen selästä ja rupea kyntämään!"
"Ei ole aikaa!" huusi mies vastaan, löi hevosta jaloillaan kupeeseen
ja lähti. -- -- -- Ei hän enää nähnyt paronein keppejä eikä opmannin
nyrkkejä, joita hänen peräänsä heilutettiin.
Tuo oli julkista vastustusta, jota paroni Heidegg vanhoilla silmillään
ensi kerran näki. Maailma oli siis nyt vallan nurin. Hänelle itselleen
uskallettiin panna vastaan, hänen omaa käskyänsä ei toteltu! No nyt
piti kaikki tuhota, joka vain kantoi talonpojan nimeä. Moision pihaan
oli laitettava hirttopuu ja ripustettava kaikki siihen! -- -- --
Samassa kantoi tuuli erinomaisia ääniä herrojen korviin. Oli kuin olisi
seipäillä lyöty lautoja. Jäätiin tarkemmin kuuntelemaan. Jälleen tuo
merkillinen pauke.
"Nuo olivat pyssyn laukauksia", virkkoi vihdoin opman Winter.
"Niin laukauksia", todisti Herbert. "Siellä lauvaistiin monta pyssyä
yhdellä kertaa."
"Sieltä Mahtrasta tuo kuuluu, ei mistään muualta!" huusi vanha Heidegg,
ja kuopat ja rypyt hänen silmäinsä ympärillä oikesivat, sillä paroni
levitti silmänsä suuriksi ja nosti kulmansa korkealle. Hänen pitkät
viiksensä alkoivat liikkua kuin kissan, joka näyttää hampaitaan.
Jos herrojen ilmaantuminen pakotti pysymään työssä, niin Mahtran
puolelta kuuluvat laukaukset poistivat pelon ja tottelemisen; joka
puolella nähtiin ihmisten lähtevän juoksuun työnsä äärestä, eikä
käskijäin ääntä kuultu. Kaikki eivät tietysti lähteneet "sotaan", eivät
juosseet Mahtran moisioon asti, vaan suurin osa koetti päästä lähemmä
taistelupaikkaa, katsellakseen korkeammalta ja aukeammalta paikalta
kapinan menoa.
"Nyt ei ole enää epäilemistä, Mahtrassa harjotetaan väkivaltaa", lausui
vanha paroni totisen näköisenä. "Talonpojat ovat varmaankin uskaltaneet
vastustaa Mahtran perheenmiesten rankaisemista, ja sotamiehet ovat
saaneet sitten käskyn ampua heitä. Mutta minä tahtoisin siitä saada
varmoja tietoja. Winter, lähettäkää joku ymmärtävä ihminen Mahtraan
kuulemaan, kuinka kaikki on alkanut ja mitä siellä tapahtuu. Antakaa
sanansaattajalle joku minun ratsuhevosistani."
Kun isännöitsijä lähti täyttämään paronin käskyä, kääntyivät molemmat
paronit takaisin moisioon. Täälläkin oltiin sillä välin kuultu pyssyjen
pauketta. Joka puolella nähtiin säikähtyneen näköisiä ihmisiä, jotka
korkeimmilla ja aukeimmilla paikoilla katselivat sinnepäin, josta
laukaukset kuuluivat. Paronitar Heidegg Adelheidin ja Adan kanssa
kiiruhti suuresti kiihtyneenä miestään ja poikaansa vastaan verannalle.
"Mitä siellä tapahtuu? Mitä nuo pyssynlaukaukset merkitsevät?" huusi
hän kalpeana. "Ovatko talonpojat todellakin uskaltaneet jossain
paikassa vastustaa isäntiään."
Isä ja poika koettivat rouvaa rauhottaa, mutta heidän molempien totiset
kasvot vain lisäsivät naisten levottomuutta.
"Me saamme kohta kuulla, mitä nuo laukaukset merkitsevät, sanoi vanha
paroni. Winter lähettää heti sanansaattajan Atlaan ja Mahtraan päin.
Meillä tietysti ei ole mitään pelättävää; kyllä sotamiehet tekevät
velvollisuutensa."
"Mutta ovathan meidänkin talonpojat vastustajia", huusi paronitar.
"Mitä jos he aikovat meitäkin uhata pahoilla juonillaan ja tulevat
tänne? Meitä ei ole sotamiehet suojelemassa."
"Armas lapsi", lohdutti häntä vanha paroni, koettaen väkisten nauraa.
"Jos heillä olisi meitä vastaan joitakin pahoja aikeita, niin eivät
he kaikki pakenisi Mahtraan päin. Me juuri tulimme pellolta ja näimme
siellä, että kaikki työläisemme uteliaina juoksivat sinne, josta
laukaukset kuuluivat. Jos väkivaltaa tapahtuu, niin sitä tehdään
vain Mahtrassa, jossa haagituomari aikoi vastahakoisia talonpoikia
pieksettää. Meitä vastaan ei rahvas osottanut minkäänmoista
vihamielisyyttä."
Yhä vielä kantoi tuuli pyssynlaukausten äänen heidän korviinsa, mutta
nyt ei ammuttu enää yhtaikaa, vaan pienten väliaikain perästä kuului
joku laukaus ja sitten oli taas pitempiäkin väliaikoja. Sitten ei
laukauksia kuulunut ensinkään.
Saksat verannalla keskustelivat juuri asiasta, kun Raimund ja Kuno
uhossaan ja hikisinä juosten tulivat puistosta päin ja huusivat jo
kaukaa: "tulipalo, tulipalo!" Kiiruhtaen verannalle ilmoittivat he
vanhemmille ja veljelle, että etempänä, Juurun puolella kohosi paksu
musta savupilvi ja siellä varmaankin paloi joku suuri rakennus, taikka
moniakin rakennuksia.
"Se on varmaankin joku moisio!" huudahti paronitar.
"Niin", vakuutti Raimund. "Ehkä Atlan tai Mahtran moisio, taikka ehkä
kylä näillä alueilla."
"Mistä sen parhaiten näkee?" kysyi vanha paroni, joka hieman vapisevin
käsin silitteli viiksiään.
"Joka aukeasta paikasta", vastasi Raimund. "Me kiipesimme puistossa
suuren poppelin latvaan ja näimme sieltä parhaiten, tultakin saattoi
erottaa."
"Herbert, tuo kiikarisi, niin lähdemme ullakolle katsomaan", esitti
vanha paroni.
Se tapahtui. Moision rakennuksen ullakon päätyikkunasta saattoi
selvästi nähdä savupilvet ja tulenliekit. Samassa oli molemmille
herroille selvä, että Mahtran moision huoneet paloivat. Koko seutu
oli heille niin tuttu, etteivät voineet erehtyä. Kuno ja Raimund,
jotka heidän kanssaan olivat lähteneet ullakolle, saattoivat nuorilla
silmillään nähdä samaa kuin mitä isä ja veli kiikarilla näkivät.
Vanha ja nuori paroni katsoivat äänettöminä ja totisina toisiansa.
"Siellä on tapahtunut jotakin kurjaa", lausui vihdoin Herbert
masennetulla äänellä. "Minä pelkään, että moisio on pistetty palamaan."
"Sittenhän on julkinen kapina riehumassa!" huusi vanha paroni. "Nuo,
kurjat, ovat todellakin uskaltaneet vastustaa sotaväkeä! Muuten en osaa
selittää tuota ampumista ja tulipaloa. -- -- -- Eikö meitäkin, Herbert,
vaara uhkaa -- naapureitamme ja meitä?"
"Me emme tiedä mitään pelätä, ennenkun Winterin sanansaattaja on tullut
takaisin ja ilmoittanut meille, mitä siellä on tapahtunut."
Molemmat paronit tutkivat vielä kerran kiikarilla savupilviä, jotka
kävivät yhä suuremmiksi ja mustemmiksi ja astuivat sitten jälleen
alas ullakon rappusia. Paronitar molempine tyttärineen kiiruhti heitä
vastaan kysyvin, kauhistunein katsein.
"Varmaa on, että Juurusta itäpohjoiseen päin jokin palaa", koetti
paroni selittää niin rauhallisella äänellä kuin suinkin. "Mutta vaikea
on päättää, palaako siellä kartano vai turvesuo."
"Ei, pappa, Mahtran moisio palaa!" huusi Kuno varmasti. "Onhan aivan
selvää, että suuret rakennukset palavat."
Paronittaren silmät ilmaisivat suurta hätää. Hänen koko ruumiinsa
vapisi ja turhaan koettivat Adelheid ja Ada häntä rauhottaa
miellyttävillä syleilyillään.
"Talonpojat kapinoitsevat!" huusi hän ja joka vesipisara oli kadonnut
hänen huuliltaan. "He polttavat moisiot poroksi ja tulevat meillekin!
Rydiger, meidän pitäisi ajoissa paeta! Anna heti valjastaa hevoset,
että voisimme ajaa pois! Lähetä myös haagituomarille sana, että hän
lähettäisi meidänkin moisioomme sotaväkeä suojelemaan omaisuuttamme!"
"Mamma rakas, ei meillä vielä ole syytä paeta", koetti Herbert
rauhottaa. "Meitä vastaan ei vielä ole yritetty tehdä mitään
väkivaltaa, eikä meidän sanansaattaja, joka meille tuo varmoja tietoja,
ole vielä palannut takaisin."
"Mutta voimme jo olla poltetut ja surmatut, kun teidän sanansaattajanne
tulevat takaisin", huusi rouva kauhuissaan kyyneleitä vuodattaen.
"Minä vaadin, Rydiger, itseni ja lasteni hengen tähden; anna heti
valjastaa hevoset, että voisimme paeta!"
"Mihin sitten, armas, kallis lapseni?" kysyi vanha paroni. "Kaupunkiin,
kaupunkiin!" itki rouva viittoen kädellään. Sillä välin palasi paronien
sanansaattajakin takaisin ja lähestyi kiireesti opmannin seurassa
moision pääkäytävää, jossa vanhempi herra jo oli heitä vastassa. Paroni
Heideggin koko perhe juoksi huoneista verannalle, ensimmäisenä tietysti
kauhistunut paronitar. Neiti Marchand ja herra Lustig, kuullessaan
rouvan hätähuudot, olivat myös vihdoin ilmestyneet verannalle,
saadakseen tietää syytä rouvan ja tyttären suureen levottomuuteen.
"Noh, Jaan, mitä siellä Atlan tai Mahtran puolella tänään oikeastaan on
tapahtunut?" kysyi paroni nuorelta, terävältä puutarha-pojalta, Joka
oli ruvennut sanansaattajaksi ja ajanut ratsuhevosella. "Sano meille
ensiksikin, mitä tuo suuri savu merkitsee?"
"Mahtran moisio kaikkine ulkohuoneineen palaa, herra paroni", vastasi
Jaan, jonka kiihtynyt ulkomuoto osotti suurta levottomuutta. "Kaikki on
yhtenä tulimerenä, ettei pääse likikään."
"Kuinkas tuli on syttynyt?"
"Kuka sen tietää! Mahtrassahan on sota! Verta kaikki paikat täynnä,
paljo haavottuneita ja kuolleita, sotamiehet kaikki ajettu
pakoon. -- -- --"
Vanha ja nuori paroni katsoivat säikähtäen toisiinsa, mutta rouva
tarttuen molemmin käsin Adelheidin ja Adan ympäriltä kiinni kirkasi
vanhalle paronille.
"Kuuletkos nyt, Rydiger? Eikös minun aavistukseni olleet oikeat? Ja
sinä seisot vielä, etkä anna valjastaa hevosia vaunujen eteen?"
"Heti, lapseni, heti", vastasi vanha paroni. "Anna minulle vain niin
paljon aikaa, että saan asioista oikean tiedon. -- -- -- Jaan, siis
on rahvas Mahtrassa vastustanut moision ja kruunun väkeä -- ihan
väkivallalla vastaan pannut?"
"Niin, niin, herra paroni!" alkoi Jaan kertoa. "Mahtran miehet olivat
itselleen kutsuneet avuksi vierasten kuntain miehiä, ettei heitä
tänään moisiossa olisi saanut piestä. Ja kansaa toisista kunnista oli
virrannut kuin mustaa pilveä Mahtraan. Sotamiehiä oli liian vähän
-- ainoastaan viisi tai kuusikymmentä miestä; heitä oli ahdistettu
ja piiritetty niin, että vain pari kertaa saivat lauvaista pyssynsä
moision pihassa, mutta sitten lähtivät pakenemaan väistäen maalaisten
seiväsiskuja. Pyssynlaukaukset olivat ajaneet joukon meidänkin
miehiämme juoksemaan, sotamiehet kiiruhtivat heidän perässään ja sitten
taas ne talonpojat, jotka sotamiehiä takaa ajoivat! Juostessa olivat
sotamiehet tuon tuostakin ampuneet takaa-ajajia ja joukko miehiä oli
luotien lävistämänä jäänyt tielle ja heinämaalle. -- -- --"
"Ja kuinkas asiat nyt ovat? Mitä palavan moision luona nyt tehdään?"
"Kansa on, ennen kun pisti moision palamaan sen hävittänyt, tyhjäksi
ryöstänyt ja on nyt saaliskuormineen kotiin ajamassa. Kyllä siellä on
juotu ja mässätty. Suurin osa ihmisiä on ollut päissään."
"Eikös juopunut rahvas nyt aijo tunkeutua toisten moisioiden kimppuun?"
tutki vanhempi paroni edelleen.
"Kuka tietää, mitä he aikovat! Ihmisiä on siellä vielä kaikki tiet
täynnä. Saa nähdä, mihin he vihdoin kääntyvät!"
Paronittaren hätä nousi vasta nyt korkeimmilleen. Se ilmeni niin
mielettömänä touhuna ja niin naurettavassa muodossa, että kouluneidin
vasten tahtoaan täytyi nauraa ja herra Lustig varmaan myöskin salaa
taisteli nauruaan vastaan. Tytär kummassakin käsipuolessaan ja Kunoa
edellään ajaen juoksuun, alkoi paronitar, päästyään verannalta saliin,
hypätä huoneesta huoneeseen ja huutaa kovasti apua niinkuin olisi
joku uhannut puukolla pistää hänen kurkkuunsa. Vanha paroni, Herbert,
Raimund -- kaikki juoksivat hänen perässään koettaen häntä rauhottaa ja
rohkaista - turhaan!
Rouva huusi kuin ratasten alla. Kauhu kapinoitsevien talonpoikien
tähden oli kokonaan vienyt hänen järkensä. Hän loi hurjat katseensa
akkunoita kohti ja pelkäsi juopuneiden talonpoikain piirittämistä. Hän
oli kuulevinaan liekkien räiskettä katolla. Pelko oli tehnyt hänen
muotonsa niin oudoksi, että häntä tuskin enää saattoi tunteakaan. Hänen
joka liikkeensä vapisi ja värisi. -- --
"Hevoset, Rydiger, hevoset, hevoset!" kirkui hän yhtä mittaa. "Miksi
eivät hevoset vielä ole rappusten edessä? Minkätähden me jätetään
surmattaviksi ja poltettaviksi!"
"Hevoset paikalla valjaisiin!" huusi salin ovella vanha paroni kovalla
äänellä verannalla seisovalle opmannille.
"Kuinka monta herrasväestä aikoo lähteä -- kaikkiko?" kysyi Winter.
"Kaikki, kaikki!" huudahti rouva. "Ei kukaan jää tänne! Hevoset kaksien
suurten vaunujen eteen!"
Herbert katseli kysyvästi isään. Hän huomasi vanhan paroninkin
kasvoista pelkoa ja kauhistusta. Epäilemättä aikoi vanha paroni myös
paeta.
"Me emme kaikki voi lähteä moisiosta ja jättää omaisuuttamme kohtalon
varaan", virkkoi nuori paroni masennetulla äänellä isälle. "Menkää te
kaikki, mutta minä jään tänne!"
"Kuinka? Tahdotko sinä jäädä tänne? Ajattele minkälainen vaara uhkaa?"
sopersi vanha paroni vastaan.
"Kohta, kun pahempi hätä uhkaa, koetan pitää huolta hengestäni",
vastasi Herbert. "Mutta moision isäntänä ja nuorena, vahvana, terveenä
miehenä en voi juosta pakoon, ennen kun todellinen vaara on käsissä.
Tietysti pidän tarpeellisena, että te vanhemmat lasten kanssa olette
varovaisia ja siirrytte muualle. Se onkin tehtävä ajoissa, sillä teitä
on monta ja pakeneminen on viimeisellä hetkellä vaikeampi kuin nyt."
"Sinä siis luulet, että talonpojat voisivat tulla tännekin väkivaltaa
tekemään?" kysyi vanha paroni yhä levottomampana.
"Jos Mahtrasta tuodut sanomat ovat oikeita", vastasi Herbert, "eikä
meillä ole syytä niiden oikeutta epäillä, niin on myös sangen varmaa,
että talonpojat naapurikunnissakin aikovat toteuttaa pahoja aikeitaan.
Minä aijon kohta vielä lähettää pari sanansaattajaa sinne tarkastamaan
heidän liikkeitään, jotta he sitten toisivat minulle tietoja jokaisesta
uhkaavasta vaarasta."
"Lähetä ennen kaikkia sanansaattajia viemään kirjettä haagituomarille
ja pyydä sotamiehiä vartioimaan!"
"Senkin teen!"
Kun vanha paroni huomasi, että Herbertin kotiin jääminen oli tarpeen
vaatima, suostui hän siihen, mutta paronitar vastusti sitä kaikesta
sydämmestään. Hän alkoi jälleen huutaa, kun Herbert koetti hänelle
selittää, että hänen moision isäntänä piti jotakin toimia omaisuutensa
säilyttämiseksi. Jos hänkin olisi paennut, niin merkitsisi se, että
hän koko omaisuutensa hädän hetkellä jättäisi vihollisen valtaan,
tietysti olisi se vain kiihottanut juopuneiden joukkojen rohkeutta ja
hävittämishimoa.
Herbertin täytyi äidin kanssa taistella jotenkin kauvan, ennenkun tämä
vähänkin rupesi myöntymään.
"Mutta sinun pitää pyhästi luvata minulle, että sinä kutsut tänne
koolle kaikki moisiossa olevat ihmiset ja antaa heille ladatut pyssyt
käteen", huusi rouva von Heidegg itkien. "Kaikki ovet panet lukkoon
ja akkunoista annat ampua pyssyilläsi. Älä sinä itse itseäsi näytä
kellekään! Pidä myös omassa puutarhassasi satuloitu hevonen valmiina.
Jos elämääsi vaara uhkaa, niin riennä kohta menemään!"
Herbert tietysti lupasi tehdä kaikki, joka saattoi rauhottaa äidin
sydäntä. Sillä välin piti palvelijain kiireimmiten etsiä ja sääliä
mukaan kaikki kalleudet. Tohver ja Mai juoksivat kilvan huoneesta
huoneeseen kuin pelotetut jänikset rouvan, vanhan paronin ja Adelheidin
huudettuja käskyjä täyttämään, jolloin he unohtivat tarpeelliset
tavarat, mutta ajoivat matkalaukkuihin arvotonta romua. Pian oli kahdet
umpinaiset vaunut moision rappusten edessä -- kuski ja tallipoika
kuskilla. Rouva Heidegg molempine tyttärineen, joilla oli yllä
kiireessä siepatut päällysvaatteet ja jostakin löydetyt päähineet
päässä, kiirehtivät alas rappusia ja hyppäsivät toisiin vaunuihin;
toisiin astui vanha paroni molempine poikineen ja herra Lustig, jota
paroni oli pyytänyt mukaan. Toisien vaunujen kuskipukille kiipesi
Tohver, mutta Mai ei ollut saanut käskyä mukaan tulosta.
Kumma kyllä jätettiin opettajaneitikin vaaranalaiseen moisioon. Hänet
huomasi Raimund verannalla seisomassa juuri, kun vaunun ovia aijottiin
panna kiinni, ja poika huusi hätäisellä, itkunsekaisella äänellä:
"Neiti Marchand, miksi te ette tule mukaan? Isä, neiti Marchand jää
tänne!"
Vasta nyt huomasi vanha paroni ja rouvakin, että he yleisessä
sekamellakassa olivat unhottaneet lastensa kasvattajan.
"Neiti Marchand", huusi ensimainittu vaunun ovelta. "Mitä te vielä
odotatte? Ettekö tule mukaan?"
"Teidän luvallanne jään kotiin", vastasi neiti selvällä, kaikuvalla
äänellä.
"Mitä? Te siis uskallatte jäädä uhkaavan vaaran alaiseksi?" huusi vanha
paroni.
"Niin, herra paroni! Minä luulen, etteivät talonpojat minulle,
vieraalle naiselle mitään tee. Mutta, jos tapahtuu jotakin vaarallista,
niin kyllä sitten juoksen pakoon!"
"Jääkää sitten! Meillä ei ole aikaa teidän kanssanne neuvotella!"
huudahti paronitar vaunujen ovelta ja kumisten lensivät molemmat
vaununovet kiinni.
Toisista vaunuista kuultiin vielä Raimundin itkunsekaista ääntä;
poika varmaankin hätäili kouluneidin jäämisestä. Sitten läksivät
molemmat ajopelit liikkeelle ja katosivat pian puiston taakse.
Verannalla seisoivat paroni Herbert ja Juliette katsellen mietteissään
kauhistuneita pakolaisia.
"Minun täytyy ihmetellä teidän rohkeuttanne, neiti Marchand!" lausui
nuori paroni kääntyen Julietteen päin ja katsellen pitkään häntä.
"Teille olisi todellakin ollut parempi mennä vanhempaini kanssa
kaupungin suojelevien muurien sisälle?"
"Ja te itse, herra paroni?"
"Minä olen mies!"
"Niin, mutta yksinäinen mies monia vastaan! Minä tahtoisin olla teidän
toverinanne. Omasta puolestani en pidä vaaraa kovinkaan suurena."
"Kiitän teitä seurastanne!" vastasi Herbert vilkkaasti ja puristi
lämpimästi Julietten kättä. "Luulen, että teidän kanssanne ei minun
tarvitse pelätä ketään vihamiestä", lisäsi hän hymyillen.
Mutta vihollisia ei heidän tarvinnutkaan pelätä. Mahtrasta kotiin
palaavat talonpojat eivät enää ajatelleetkaan väkivallan tekoja. Suurin
osa oli viinan juomisen tähden menettänyt toimintakykynsä, taistelussa
kaatuneet uhrit olivat varotuksena selväpäisemmille ja toiset
kiirehtivät kotiin kätkemään sotasaalistaan; ja sen lisäksi saattoi
olla paljo niitäkin, joilla oli salainen pelko tapausten seurauksista
ja jotka sentähden jättivät muut pahat aikeensa tekemättä.
Kun paroni Herbert iltapäivällä ratsasti Juuruun päin, itse nähdäkseen
asiain tilan, niin hän pian kääntyi kotiin takaisin, koska nähtävästi
ei ainakaan sinä päivänä enää lähimmille moisioille aijottu mitään
tehdä. Hän näki kyllä tiellä ajajia ja jalkamiehiä, joista muutamia
kulki Mahtraan päin -- nähtävästi olivat he tulleet etäisimmistä
pitäjistä ja myöhästyneet sodasta -- mutta suurempia, väkivaltaisia
joukkoja ei ollut enää koolla ja suurin osa oli rauhallisesti kotiin
kulkemassa. Illan kuluessa oli vielä kansan kertomusten mukaan tullut
Liivinmaaltakin miehiä, joilla oli vankkureissa ollut pyssyt kätkössä;
mutta kun he kuulivat, että sota oli lopussa ja Mahtran moisio
poltettu poroksi, olivat hekin lähteneet jälleen rauhallisesti kotiin
päin. Hekin olivat arvattavasti tulleet Mahtran miehiä puolustamaan
laittomasta rangaistuksesta eikä heillä luultavasti muita pahoja
aikeita ollut.
Mutta kuinka suurta pelkoa Mahtran tapaukset olivat herättäneet moision
herrasväen joukossa, osottaa se, että heitä kapinapäivänä ja sen
perästäkin oli paennut Tallinnaan -- toiset koettaen pelastaa vain
henkensä, toiset myöskin vieden talteen rahojaan ja muita kalleuksiaan.
Ei ainoastaan paroni Heideggin talossa, vaan monissa muissakin
moisioissa Juurun ja naapuripitäjissä, joihin levisi tieto Mahtran
tapauksista, vallinnut kapinan tähden mieletön kauhu, jota seurasi suin
päin tapahtuva pako.
Niinpä kerrotaan eräästä elähtäneestä moision isännästä seuraavaa.
Alustalaiset olivat pitäneet häntä hyväsydämmisenä saksana ja senvuoksi
häntä kunnioittaneetkin. Väkivaltaa häntä vastaan ei oltu ajateltukaan.
Mutta tuskin oli moision isäntä kuullut, mitä talonpojat Mahtrassa
olivat tehneet, kun hän ja hänen perheensä tulisella kiireellä olivat
alkaneet valmistautua pakomatkalle. Palvelijat pyysivät heitä jäämään
ja vakuuttivat, ettei heillä oman eikä toisten kuntain rahvaan puolelta
ollut mitään pelättävää, olivathan he tunnetut hyviksi ja lempeiksi
saksoiksi. Ei mikään auttanut. Moision isännän epäluulo oli hyvin
suuri. Vihdoin kiirehtivät vielä kunnan perheenmiehet vakuuttamaan,
ettei heillä ollut herraansa vastaan vähintäkään pahaa mielessään; he
pyysivät ja rukoilivat saksoja, että he rauhallisesti olisivat jääneet
kotiin; he vielä lupasivat heitä kaikin voimin varjellakin, jos muualta
päin vaara uhkaisi. Kaikki turhaan! Moision isäntä ja hänen perheensä
eivät heitä uskoneet.
Huomenna tai ylihuomenna voi meitä kohdata samat tapaukset kuin
Mahtrassa, "sillä te talonpojat vihaatte isäntiänne". Ja ajatuksissaan
he lisäsivät, ettei varmaankaan mikään vihollinen ole pelottavampi kuin
orja, joka murtaa kahleensa. --
Ja sitten he todellakin riensivät kaupunkiin, jättäen moisionsa
kaikkine tavaroineen. -- -- Tietysti löysivät he kaikki paikoillaan,
kun taas kotiin palasivat. Uskolliset palvelijat ja kunnialliset
talonpojat olisivat todellakin koettaneet herran omaisuutta suojella
jokaiselta väkivallan yritykseltä, samoin kuin Mahtran miehetkin
tekivät, vaikka heidän voimansa siihen olikin liian heikko.
Moni saksa oli kapinapäivänä myöskin aikonut Mahtran moisiota
ampuma-aseilla lähteä puolustamaan. Eräs herra oli antanut täyttää
jahtivaununsa pyssyillä ja pistooleilla ja varustanut sen täydelliseen
sota-asuun ja alkanut ajaa monen rohkean vahvan palvelijan kanssa
taistelutantereelle. Mutta nähtyään, että talonpoikain ylivoima oli
liian suuri ja että sotaväkikin jo oli lähtenyt pakoon, oli moision
herra kääntynyt tieltä takaisin.
Mutta, kun ei seuraavinakaan päivinä mitään vaaraa enää kuulunut ja
paroni Herbert oli haagituomarilta saanut tietää, että moisioiden
puolustamiseksi oli paljon sotaväkeä tullut lisää, saattoi hän
lähettää vanhemmille Tallinnaan sanan, että kotona kaikki asiat olivat
rauhalliset ja että pakenijatkin levollisina saattoivat palata takaisin.
26.