Oman kansalaisen luoti oli lopettanut hänen nuoren, raittiin elämänsä.
Tuon nähdessään rupesivat Jyri ja Päärn ampujaa ajamaan takaa.
Viimeksimainittu oli kappaleen matkaa jäänyt toisista jälelle. Mutta
hänen jalkansa olivat vielä yhtä nopeat juoksemaan kuin ennenkin ja
hänen silmänsä oli tarkka ja kätensä vielä kyllin voimakas lyöntejä
jakamaan. Jäniksen tavoin hypäten pensasten välissä, katosi hän pian
takaa-ajajien silmistä. Mutta he juoksivat umpimähkään yhä eteenpäin,
kun toisia pakenevia sotamiehiä vielä oli heidän edellään.
Heidän seuraansa yhtyi vielä toisia läähättäviä ja hikipäisiä
takaa-ajajia, tuttuja ja vieraita. Karu-Antsulla Kaiusta oli
omatekoinen ase kädessä -- seipään päähän kiinnitetty viikatteen terä
-- jonka hän oli kotoa tuonut mukanaan. Tuota alkuperäistä asettaan,
josta hän koko lailla ylpeili, piti hän juostessaan ojennettuna
niinkuin kasakka kivääriään pikamarssissa. Hänen rinnallaan riensi
toinen Kaiun mies, Aadu Trost, tuominen sauva kädessä. Tiellä he
yhtyivät Peeter Olanderiin. Tämä oli eräältä sotamieheltä, jolta pyssy
oli ryöstetty, ottanut patrooneja saaliikseen ja koetteli juuri,
mahtuisivatko ne hänen metsästyspyssyynsä. Kun ne eivät sopineet,
pudisti hän patroonin sisuksen pyssyynsä ja tukki ruohoja täytteeksi.
Mutta tätä ei hän saanut valmiiksi, sillä pensaasta vinkuivat luodit ja
hänen täytyi heittäytyä vatsalleen maahan, niinkuin toisetkin tekivät,
jotka eivät löytäneet paksumpaa puuta suojakseen.
Kun laukauksia ei enää kuulunut, juostiin jälleen eteenpäin. Pian
herätti miesten huomiota kova valitus, joka kuului erään katajapensaan
takaa. Siellä nähtiin, kuinka eräs haavottunut talonpoika nelin
ryömin konttasi. Polvien ja kyynärpäiden varassa laahasi hän itseään
eteenpäin pitkin maata, jättäen nurmelle punaisen jälen. Se oli Jaan
Kroon Maidlasta. Pari minuuttia sitten oli pakenevan sotamiehen luoti
hänet kaatanut. Hän ei itsekään tiennyt, mihin oikeastaan aikoi mennä,
ryömihän vain tuskissaan ja kuoleman pelossa. Ohijuoksevain joukossa
oli muudan Maidlan mies; tämä häntä armahti ja jäi häntä auttamaan.
Pari sataa askelta etempänä oli toinen onneton. Se oli nuori, vahva
sotamies, joka verissään, pää puhkaistuna makasi selin maassa ja
auringon kuumat säteet paistoivat suoraan hänen silmiinsä. Päätään hän
nojasi pyssynperään. Nähdessään lähestyjän, alkoi hän heikolla, aralla
äänellä jotakin pyytää, mutta hänen puheestaan ei voinut saada selvää.
Vihdoin nosti hän suurella vaivalla kätensä ja viittasi suuhunsa. Nyt
ymmärrettiin, että hän tahtoi juoda. Mutta mistä ottaa vettä taikka
kellä oli aikaa sen hankkimiseen? Etempänä, pensasten välissä näkyi
jälleen juoksevia sotamiehiä, jotka rupesivat ampumaan. Jokainen etsi
henkeään varjellakseen suojaa puiden ja pensasten varjossa.
Tällaista hurjaa ajometsästystä kesti Mahtran ja Atlan välillä
olevalle joelle asti, joka juoksi tien poikki ja heinämaan läpi. Joki,
oikeastaan puro, ei ollut leveä, mutta monesta kohdasta koko syvä.
Tien kohdalla oli kapea silta joen yli. Suurella melulla olivat edellä
pakenevat talonpojat ja heidän perässään tiellä juoksevat sotamiehet,
rientäneet sillalle. Mutta siellä syntyi niin kova kahakka, että
muutamat putosivat yli reunojen jokeen. Toiset, jotka huomasivat, että
siltaa myöten ei kyllin pian pääsisi eteenpäin, hyppäsivät veteen
ja uivat yli. Heinämaassa, jossa puro paikottain näytti pelottavan
syvältä, joutuivat sotamiehet, jotka eivät tunteneet joen syvyyttä,
eivätkä osanneet uida, pahaan pulaan. Takana uhkasi heitä talonpoikain
seipäät, edessä syvä vesi. Monet karkasivat onneensa luottaen veteen,
toiset, joilla pyssyt olivat panoksessa, ampuivat takaa-ajajia,
kaataakseen heitä tai karkottaakseen etäämmälle ja kolmannet täyttivät
pyssyjänsä ampujain selän takana äärettömän kiireesti.
Tuskin olivat takaa-ajajat, joiden joukossa Jyri ja Päärn olivat,
eläköötä huutaen ehtineet joelle, kun luodit alkoivat vinkua heidän
korvissaan. Kiireesti etsittiin taas suojaa. Mutta muudan heistä,
Aadu Trost, horjui äkkiä, jäi seisomaan suu auki, silmät selällään
ikäänkuin kovin ihmetellen jotakin asiaa, -- painoi sitten kädellään
vatsaansa ja istui hitaasti nurmelle. Hän tunsi paitansa vatsan edestä
kostuvan. Koetti ja koetti kädellään -- veti kämmenensä pois ja katsoi
-- verinen! Nyt hän tiesi, että hänen vatsassaan oli luoti. Mies kaatui
maahan ja pyörtyi. -- --
Joessa ovat pakenevat sotamiehet kaulaa myöten vedessä, pääsevät
onnellisesti toiselle rannalle ja juoksevat eteenpäin.
Mutta sotamies, joka Adran perheenmiestä, Jyri Teiniä ampui -- ainoa
virolainen sotajoukossa -- on kadonnut. Kansan kertomuksen mukaan oli
hän kauhistuksissaan juossut suorastaan heinämaalla, lähellä jokea
olevaan Örden eli Ulmen lähteeseen ja siellä hädän hetkellä oli hän
sukeltanut veden alle siksi aikaa, kun takaa-ajajat olivat kadonneet
pensasten välistä. Sitten oli hän jäsenet jäykkinä noussut jääkylmästä
vedestä ja karannut hampaat loukkua lyöden eteenpäin.
Mutta tuota kylmää kylpyään koetti hän kostaa kansalaisilleen.
Niinkuin hän jälestäpäin itse oli kehunut, oli hän enemmän kuin puolen
virstan matkan päästä ampunut erästä naista, joka rauhallisesti oli
kulkenut pitkin tietä. Ylpeänä oli hän kerskaillut, että hän heti ensi
koitoksella oli osannut ja nainen oli kaatunut. Onneton oli löydetty
pahasti haavottuneena maasta.
Kun Päärn ja Jyri jonkun aikaa turhaan olivat etsineet viron kieltä
puhuvaa sotamiestä maksaakseen hänelle Adran perheenmiehen kuoleman,
kääntyivät he vihdoin takaisin Mahtraan päin. He tahtoivat saada
nähdä, mitä siellä sillä välin oli tapahtunut ja mitä vielä syntyisi.
Tietysti oli sinne vielä jäänyt kyllin kansaa ja arvattavasti tulvasi
sinne vielä lisää väkeä etäisimmistä kunnista, sillä kello oli vasta
kahdeksan vaiheilla.
Mennessään moisioon takaisin, näkivät he kaikellaisia surkeita kuvia
niinkuin sodassa ainakin; verissään olevia kuolleita ja haavotettuja,
pienempiä vammoja saaneita, kädet ja pää siteissä, juopuneita
voittajia, jotka pienissä joukoissa ottelivat, ja sotarosvoja, jotka
tyhjensivät kaatuneiden vihollisten taskuja.
Eräässä pensastossa piileskeli neljä miestä ja yksi poikanen
vihollisten luoteja väistäen. Vähän matkaa heistä, aukealla istui kolme
haavotettua sotamiestä, jotka suurella kiireellä sitoivat toistensa
haavoja. Tiheikössä piileskelevät miehet kurkistelivat pensasten
takaa ikäänkuin olisivat hautoneet mielissään jotakin pahaa aijetta.
Kuiskaillen panivat he päänsä yhteen ja viittasivat salaperäisesti
sotamiehiin päin.
He olivat juuri neuvoa pitämässä, kun sadan askeleen päässä heistä
kolme päätä varovasti kohosi pensaiden suojasta. Jyrin ja Päärnun
toverit tunsivat nuo kolme. He olivat Kaiun miehet, Prits Vader,
Jyri Kytsin ja Tönu Illistom. He olivat heti ensimmäisten laukausten
pamahtaessa juosseet kuin jänikset metsään päin pakoon ja piileskelleet
täällä kaiken aikaa.
Nuo kolme hiipivät varovasti, kuulumattomin askelin pehmeällä suomaalla
viittä piileskelevää miestä kohti, jotka kiihkeinä tarkastivat
sotamiesten toimia. Nämä eivät kuulleet eivätkä nähneet lähestyviä.
"Mitä te siinä kurkistelette?" kysyi eräs lähestyvistä aivan miesten
selän takana melkein leikillisellä äänellä.
Näytti kuin olisi ukkonen iskenyt piileskelijäin joukkoon. Ensin
painuivat kaikkein päät tiheään ruohostoon, sitten nousivat kaikki
yhtaikaa pystyyn ja aikoivat suin päin syöstä pakoon. Vasta
säikähdyttäjäin nauraminen rohkasi heitä niin paljon, että he katsoivat
taakseen ja jäivät seisomaan.
"Mitä neuvoa te tässä piditte?" kysyivät tulijat yhtaikaa.
Jänishousut osottivat kuiskaillen etempänä istuvia sotamiehiä.
Mutta sitten rupesivat molemmat ryhmät yhteisesti neuvottelemaan.
Heidän sanojaan ei voitu etäämmälle kuulla, mutta sen huomasi heidän
liikkeistään, että heidän keskustelunsa koski haavotettuja sotamiehiä.
Yhtaikaa karkasi kaikki kahdeksan miestä sotilaiden kimppuun. Nämä
koettivat paeta, mutta otettiin kiinni ja nyt alkoi lyhyt ottelu,
jonka seurauksena oli, että pyssyt temmattiin sotamiesten käsistä.
Haavottuneiden sotamiesten piti aseettomina lähteä taistelupaikalta.
Ontuen ja horjuen, käsin pidellen verisiä päitään, pakenivat he Atlaan
päin. Tietymätöntä on, kuinka kauvaksi jalat heitä kannattivat. Heitä
ei ajettu takaa, sillä miehet olivat tyytyväisiä saaliiseensa, sillä
piilottelijat olivatkin juuri pyssyjä himoinneet. Niistä ammuttiin
yhdellä, joka oli ladattu, pakenijain perään. -- -- --
Mutta kauvan eivät miehet saaneet iloita saaliistaan. Kohta sodan
loputtua pakotti pelko heidän viemään pyssyt takaisin viranomaisille. --
Mutta hirmuisin näky kohtasi Jyriä ja Päärnua puistotiellä, noin
kolmesataa viisikymmentä askelta moisiosta Atlaan päin. Nuo molemmat
olivat juosseet pitkin heinämaata ja pensastoa, sentähden he eivät
tienneet mitään tiellä syntyneistä tapauksista.
Tuskin olivat he ehtineet tien vieressä kasvavain koivujen luo, kun
huomasivat suuremman kansanjoukon seisovan yhdessä kohden. Siellä oli
tapahtunut jotakin erinomaista.
Sotaväen päällikkö, kapteeni Johan Bogutski, oli saanut sodassa
surmansa. Tämä ilmoitettiin lähestyville jo ennen, kun ehtivät
paikalle. Vanhanlaisen sotilaan, joka Krimin sodasta oli elävänä,
vaikkakin viallisena, päässyt, piti täällä ilman kunniaa sortua
talonpoikain seipäiden iskuista.
Lähestyviä puistatti hirmuinen näky. Kapteenin ruumis, ja rikki lyöty
verinen pää, josta toinen silmä oli puhkastu, makasi poikkipuolin
tietä, verisen pölyn seassa. Hänellä ei ollut enää univormua eikä
päässä lakkia. Surmaajat tai toiset sotasankarit olivat hänet paljaaksi
riisuneet. Yllään oleva paita ja alushousut olivat yleensä veriset.
Sotilaan murskattu pää lepäsi nuoren, viheriöitsevän koivun juurella,
jonka lehtiä pehmeä tuulenhenki liikutteli ja jonka latvassa varpuset
tirskuttivat.
Vähän matkaa onnettomasta, tien vieressä, makasi hänen satuloitu
hevosensa kuolleena maassa. Seipäillä ja kangeilla oli senkin pää
muserrettu.
Siinä olleesta, verisestä taistelusta ei kukaan läsnäolijoista tiennyt
kertoa. Päällikön voittajat eivät uskaltaneet asiasta mitään hiiskua,
sillä heidän täytyi salata sotasaaliitaan ja samasta syystä olivat
ääneti myös näkijät, jotka saaliista osansa ottivat. Mutta saattoi
olla niinkin, että yksi ainoa sotamies antoi upseerille surmaavan
iskun ja ettei kukaan sitä ollut läheltä näkemässä; sitten ryöstivät
perästätulijat päällikön vaatteet ja tyhjensivät hänen taskunsa, sillä
Bogutskin omaisuutta löytyi sittemmin muutaman talonpojan huostasta.
Oikeudenkäynti ei nimittäin tuottanut selvyyttä kapteenin surmaajista,
epäluulon alaiseksi siitä työstä jäi ainoastaan Ylehallikan
perheenmies, Jyri, Purilaasta.
Kansa kyllä jo sotapäivänä rupesi arvaamaan, kuka surmaaja oli.
Hallikka-Jyrin rinnalla epäiltiin sotatapausten tehokkainta osallista,
Peeter Olanderia. Vielä muitakin miehiä nimitettiin. Mutta varmaa ei
kukaan tiennyt, sillä sotamiesten pakeneminen ja heidän takaa-ajonsa
tapahtui niin äkkiä ja hurjassa mellakassa, ettei kellään ollut
aikaa jäädä seisomaan ja tekemään huomioita. Jyriä epäiltiin etenkin
sentähden, että hänet ensiksi oli nähty kuolleen päällikön ruumiin
luona, jossa hän oli seisonut kapteenin viitta käsivarrella. Viitta,
joka oli liian suuri kätkeä ja viedä pois, löydettiin sittemmin tien
vierestä niityltä ja siihen ruumis käärittiin.
Bogutskin takkikin ilmaantui jo kahakkapäivänä. Jaan Liiv Mahtrasta oli
päissään pannut ylleen upseerin univormun ja ylpeänä näytteli hän sillä
Moision pihassa päällikön osaa. Tuo pitkätukkainen, polvihousuihin
ja tallukoihin puettu talonpoika tuossa, punaisilla käänteillä
ja kultaisilla oluksilla kirjatussa sotilastakissa, näytti niin
hullunkuriselta, että vakavimmallakin hetkellä menivät suut nauruun
sitä nähdessään. Uusi päällikkö otti toimekseen ruveta sauvallaan
särkemään Moision akkunoita.
Mutta hänen komea asunsa herätti toisten Mahtran miesten kateutta.
Matsin Priidik Kastan koetti ryöstää virkatakkia Liivin yltä ja silloin
syntyi molempien päihtyneiden välillä kahakka, jossa Matsin Priidik
pääsi voitolle. -- -- --
Kapteenin muut vaatteet, rahakukkaro ja joitakuita nappeja y.m.
löytyivät sitten perästäpäin etsittäessä ilmiantajain tietojen mukaan.
Päällikön kuolemasta kerrotaan kansan kesken muun muassa, että hän
kauvan oli taistellut miekallaan henkensä puolesta. Hän oli yksin
seisonut väkijoukon keskellä. Hevonen oli saanut kauhean iskun päähänsä
ja langennut maahan. Miekka oli lyöty upseerin kädestä, jotta hän
aseettomana ja suojattomana oli hädissään temmannut rahakukkaronsa ja
tarjonnut päällekarkaajalle kultarahaa. Mutta tuo oli sanonut: "kun
sinut lyön, saan koko kukkarosi ja muut tavarat vielä lisäksi". Oli
sitten iskenyt seipäällään kolme kertaa ja hengettömänä oli upseeri
kaatunut puistikkotielle, suhisevan koivun alle.[16]
Uudentuvan Jyri ja Vollamäen Päärn eivät kauvan viipyneet ruumiin
ääressä. He kiirehtivät takaisin Moisioon, saadakseen nähdä, kuinka
asiat siellä olivat. Toisetkin taistelijat olivat kääntyneet sotamiehiä
takaa-ajamasta. Hurja ajo ei ollut virstaakaan matkaa kestänyt. Sitten
väsyivät ja kyllästyivät talonpojat ja kääntyivät takaisin.
Nyt vasta alkoi sotamiesten joukko jälleen kokoontua. Se oli kurjassa
tilassa. Veriset, rikkirevityt univormut päällä, miehet tomuisina ja
hikisinä, jotkut aseettomina, monet pää ja kädet sidotut revityllä
paidankappaleella. Moni pahemmin haavottunut oli jälelle jäänyt, moni
muuten kadonnut. Yleensä oli 12 tai 15 miestä pahemmin haavottunut,
heidän joukossaan, niinkuin jo sanottu, majori Laiming itse. Hevosensa
vikkelän juoksun avulla oli hän pelastunut talonpoikain käsistä.
Vakavan, kalpean näköisenä ratsasti hän nyt voitetun joukkonsa edellä
Atlan Moisioon päin.
Mihin oli odotettu apuväki jäänyt?
Se oli tulossa. Pian näki majori suuren tomupilven nousevan Moision
luona tiellä ja sotamiesten pyssyjen piikit välkkyivät päivän
paisteessa. Apu tuli, mutta tuli myöhään -- kaikeksi onneksi. Sillä jos
viidenkymmenen sotamiehen lisäksi olisi vielä viisikymmentä tullut,
olisi talonpojille käynyt huonommasti, vaan sotamiesten voitto ei
sittenkään olisi ollut varma, vaikka taistelu olisikin käynyt paljon
kiivaammaksi, ja kaatuneiden luku monta vertaa suuremmaksi.
Majori Laiming ei myöskään varmasti toivonut voittoa, sillä hän
ei apujoukonkaan kanssa kääntynyt Mahtraan takaisin. Kun molemmat
sotajoukot olivat yhtyneet noin puolen virstan päässä Atlan Moisiosta
Mahtraan päin, antoi majori heidän marssia Habajalle takaisin. Sieltä
he lähetettiin Kosen Uuteen-Moisioon. Mutta majori itse lähti Atlan
Moisioon haavojansa sitomaan ja ruokaa saamaan. -- --
Mahtran Moisiossa oli kapinan aikana elämä kauhistuttava.
Varhain aamulla oli virkaatekevä haagituomari, herra von Hagemeister,
sairastunut ja hänen sijaisekseen oli ruvennut Triigin herra von
Kotzebue ja kiirehtinyt apulaisineen Mahtraan. Mutta, kun nuo herrat
olivat huomanneet kokoontuneiden talonpoikien äärettömän paljouden,
heidän intonsa ja sotaväen ahdinkotilan, pitivät he viisaimpana kääntyä
pois vaarallisesta paikasta. Moisioon jäi siis vain opman Gustav
Rosenberg puolisoineen, jolle noin viikko sitten oli syntynyt lapsi.
Hänen apunaan oli eräs sukulainen, Moision emännöitsijä, palvelija ja
kätilö.
Jo varhain aamulla alkoi rauhaton liike Moision pihassa herättää
näiden ihmisten huomiota. Moision pihan läpi ajettiin vankkureilla,
joiden edessä oli pari kolme hevosta, huudettiin, juopuneet lauloivat,
ja Mahtran kylästä sekä Atlan Moision puolelta johtavasta portista
virtaili kansaa alituisesti lisää. Akkunasta nähtiin myös, kuinka
asennossa seisovat sotamiehet kävivät yhä rauhattomammiksi, kuinka
kapteeni Bogutski keppinsä nojalla yhä kiivaammin liikkui edestakaisin
ja vaihtoi nuoren upseerin kanssa huolestuneita katseita ja rauhattomia
sanoja.
"Tuo ei voi enää merkitä hyvää", virkkoi emännöitsijä Reisberg opmannin
nuorelle puolisolle, joka ensimmäistä lastaan imetti. "Noilla ihmisillä
on jotain pahaa mielessä. Eikö meidän pitäisi panna ovet lukkoon?"
"Oh, onhan meitä viisikymmentä sotamiestä suojelemassa", vastasi
Auguste Rosenberg, vaikka hän kyllä itsekin huolestuneena katseli
akkunaan päin. "Olkaa hyvä ja katsokaa, eikö minun mieheni jo ulkoa ole
takaisin tullut. Minä pelkään, että joku päihtynyt mies voisi häntä
ruveta ahdistamaan."
Kätilö lähti katselemaan, oliko isännöitsijä läheisyydessä ja rouva
Rosenberg jäi huoneeseen nuoren palvelustyttönsä kanssa, joka etsi
lapselle kuivia kapaloita.
Opman Rosenbergillä oli yksinkertaisessa, jotenkin matalassa Moision
rakennuksessa asuttavana kaksi suurta huonetta, joiden akkunat olivat
osaksi Moision pihaan, osaksi puutarhaan päin. Puutarha ympäröi
rakennuksen vasempaa puolta ja koko taustaa. Opmannin asunnosta, joka
oli rakennuksen vasemmalla sivustalla, vei ovi avaraan eteiseen.
Opmannin ovea vastapäätä, eteisessä oli toinen ovi, joka johti
rakennuksen oikeanpuoliseen sivustaan, ensiksi väentupaan, sieltä
kyökkiin; sitten seurasi Moision emännöitsijän huone. Päärakennuksen
koko takimmaisen puolen, joka oli puutarhaanpäin, täytti herrasväen
asuinhuoneiden pitkä rivi, jotka seisoivat tyhjinä, kun Moision isäntä
asui muualla. Pihan puolelta johtavasta pääovesta tultiin suoraan
eteisen läpi saksojen suureen saliin.
Kätilö meni eteisen läpi väentupaan ja kysyi siellä olevalta
palvelustytöltä, eikö hän ollut nähnyt opmannia. Tämä kielsi.
Vanhanpuoleinen emännöitsijäkään, joka huoneessaan hämmästyneen
näköisenä oli katsellut rauhattomia kansanjoukkoja, ei tiennyt mitään
isännöitsijästä. Mutta onneksi astui herra Rosenberg juuri ulko-ovesta
sisään, kun etsijä oli menemässä takaisin hänen asuntoonsa.
Lihava, päivettynyt isännöitsijä oli hyvin levottoman näköinen.
"Jumalan tähden, mikä siellä ulkona oikeastaan on?" kysyivät kaikki
naiset, kun Rosenberg oli huoneeseen ehtinyt. "Mitä kaikki nuo ihmiset
tahtovat?"
Opman seisoi neuvottomana keskellä huonetta. Hän oli koettanut naisilta
salata, mitä pastori Berg hänelle eilen illalla oli ilmoittanut
talonpoikain pelottavista aikeista.
"Jos sen olisin tiennyt", sopersi hän. "Mahtran miehet ovat kutsuneet
toisista kunnista väkeä avukseen, ettei heitä piestäisi, mutta en ole
uskonut, että he tulevat ja vielä niin suurissa joukoissa. Koko Moision
piha kihisee jo heitä. Ja kaikki ovat niin rohkeita ja uhkaavia, etten
ole heitä ikinä sellaisina nähnyt. Eikä pieksemisestä näin ollen tule
mitään. Apujoukkojakaan ei ole vielä täällä."
"Luuletko sitten, että tekevät vastarintaa?" kysyi nuori nainen.
"En luule", rauhotti Rosenberg. "Minun täytyy lähteä ja kysyä herra
Hagemeisteriltä, mitä hän arvelee."
Ja opman aikoi mennä etsimään haagituomaria herrasväen huoneista.
"Herrat eivät enää ole täällä", sanoi nuori neiti, rouva Rosenbergin
vieras; "näin heidän puoli tuntia sitten kiireesti rientävän pois".
"He lähtivät pois? He ovat siis menneet, sillä en nähnyt heidän
hevosiaankaan enää kartanolla", sanoi opman, joka kävi yhä synkemmän
näköiseksi. "He varmaankin ajoivat katsomaan, eikö Habajasta tulevia
sotamiehiä vielä näy."
"Jumalan tähden, älä anna tänään tehdä mitään noille ihmisille!"
huusi opmannin puoliso kauhistuneena. "Näethän kuinka paljon heidän
joukossaan on juopuneita. Minä luulen, että nuo kaikki ovat saaneet
viinaa. Jos heillä todellakin on pahoja aikeita, jos tekevät
vastarintaa, niin Jumala tietää, mitä vielä tapahtuu."
"Ei ole hätää, tuleehan meille sotaväkeä apuun."
Kaikki katsoivat akkunasta ulos. He näkivät, kuinka kansaa yhä enemmän
ja enemmän kokoontui sotamiesten ympärille, kunnes he vihdoin olivat
aivan piiritetyt, kuinka upseerit kuiskailivat toisilleen, kuinka he
ensin sanoilla, sitten juomarahoilla koettivat rauhottaa meluavia
päällekarkaajia.
"Tulkaa kaikki pois akkunasta!" käski isännöitsijä ja se joka häneen
katsoi näki, että hän oli käynyt kalpeaksi.
Naiset seurasivat hänen neuvoaan ja siirtyivät pois. Kohta sen jälkeen
nähtiin, kuinka sotamiehet nostivat pyssyt olalle ja alkoivat tunkeutua
väkijoukon läpi puutarhaan päin. Nyt he eivät enää voineet nähdä, mitä
joukolle sitten tapahtui.
"Pankaamme ovet lukkoon", sanoi rouva Rosenberg, käyden yhä
levottomammaksi, "joku juopunut voi tänne sisällekin tunkeutua. Gustav,
väännä kaikki ovet lukkoon, ulko-ovikin."
"En luule, että he tänne uskaltavat tulla", vastasi opman
rauhottaakseen, sillä hän oli huolissaan vasta vuoteesta nousseen
vaimonsa tähden. "Mutta voimmehan lukita ovet, jos se sinua rauhottaa."
Hän oli juuri astumassa eteisen luo, kun samassa jäi seisomaan.
Ulkoa kuului pyssyn laukauksia. -- -- -- -- Sitten täytti huuto ja
melu ilman. -- -- -- Kohta sen jälkeen pamahtivat jälleen pyssyt.
-- -- -- Ja hetken perästä uudestaan. -- -- -- Sitten melua ja hurjaa
kirkumista. -- -- --
Naiset olivat kaiken aikaa äänettömiä. Rosenbergin vaimon kauniilta,
raittiilta kasvoilta oli joka verenpisara kadonnut, hänen huulensa
olivat siniset. Nuori neito piti kätilöstä kiinni ja värisi kuin haavan
lehti. -- -- --
"Herra Jumala, siellä surmataan!" kiljahti nuori neito.
Kun isännöitsijä itse väristen koko ruumiiltaan kiirehti puolisonsa luo
häntä rauhottaakseen, oli emännöitsijä Reisberg niin tajussaan, että
kiireesti lukitsi eteisen oven.
Mutta tuskin oli tuo tapahtunut, kun eteisestä kuului askeleita ja
kovalla ryskeellä lähestyttiin isännöitsijän ovea. Vedettiin ovea,
mutta kun se tuntui olevan lukossa, ruvettiin kovasti sitä koputtamaan.
Sisällä olijat vaikenivat. Jokainen seisoi liikkumattomana paikoillaan
ja tuijotti oveen päin.
Koputus kävi yhä kovemmaksi.
"Kuka siellä on?" huusi vihdoin opman ja astui eteiseen.
"Mahtran perheenmiehet", vastattiin ulkoa.
"Mitä te tahdotte?"
"Tahtoisimme päästä herra opmannin puheille. Päästäkää, ei meillä ole
pahoja aikeita!"
Isännöitsijä oli kahden vaiheilla, mitä tehdä.
"Jumalan nimessä, älkää avatko ovea!" kuiskaili kätilö.
"Tulkaa toisen kerran", vastasi Rosenberg oven takana olijoille.
"Minulla ei nyt ole aikaa."
"Kuinka?" huudettiin ulkoa. "Herra opmannilla ei ole aikaa päästää
meitä puheilleen? Käskittehän itse meitä täksi päiväksi Moisioon tulla?
Me tahdomme puhua sonnanvedosta."
Äänet kuuluivat niin rauhallisilta ja opmannilla ei ollut mitään
perustusta kieltoonsa, että Rosenberg hetken epäiltyään päätti täyttää
miesten toiveen. Hän pyysi naisten olemaan takimmaisessa huoneessa,
sulki välioven ja avasi eteisen oven. Muutamia Mahtran perheen
miehiä astui sisään. Siivosti ottivat he lakit päästään ja jäivät
rauhallisesti seisomaan oven suuhun:
"Ulkona on sota", alkoi Nooren Tänu-Ants. "Se on syntynyt siitä syystä,
ettei rahvas tiedä, mitä uudessa laissa vaaditaan tai luvataan. Herra
opman sanoisi nyt viimeisen kerran, mitä uudessa asetuksessa oikeastaan
sanotaan aputeoista. Jos moisiolla on oikeus, niin rupeamme sontaa
vetämään; jos ei moisiolla ole oikeutta sitä vaatia, niin emme rupea."
"Olenhan teille jo monta kertaa sanonut, kuinka laissa säädetään, ja
herrakin sanoi sen kunnan vanhimmalle", vastasi opman, pitäen miehiä
tarkasti silmällä.
"Siis pitää meidän yhä orjailla entiseen tapaan?" kysyi Koidun Ants.
"Tietysti."
"Mutta kuinka sen pieksemisen laita on?" tutkasi Jaagun Hindrek.
"Haagrehti on varmaankin jo täällä", sanoi Peerupuun Jaan. "Eikö hän
voisi sanoa meille, ovatko meitä varten ne vitsat ja raudat, joita
tänne on tuotu, vai miten?"
"Herra haakenrihter on mennyt pois", vastasi Rosenberg. "Tuleeko hän
tänään vielä takaisin, sitä en tiedä. Mutta jos ei tule, niin kyllä hän
sitten vielä antaa tietää, mitä hän aikoo tehdä."
"Ettekö te voisi kirjoittaa haagrehille, että hän jättäisi meidät
rauhaan? Ehkä sitten rupeaisimme sontaa vetämään."
"Voinhan sen tehdä! Parempi olisi, miehet, jos tottelisitte. -- -- --
Mutta mikä tuolla ulkona sitten oikein on? Ammutaan ja huudetaan!"
Miehet katselivat merkitsevästi toisiaan, sitten vastasivat:
"Siellä on sota, mitä muuta! Joukko ihmisiä on jo kaatunut --
sotamiehet läksivät pakoon, meidän miehet kiivaasti perässä ajamaan
heitä takaa. -- -- --"
"Mitä?" huusi opman ja hänen kalpeat kasvonsa kävivät vielä
kalpeimmaksi. "Sotamiehet pakenivat, onko se mahdollista?"
"Miksi ei ole! Onhan meidän miehiä monta tuhatta, mutta heitä viisi tai
kuusikymmentä. Jos eivät olisi paenneet, olisi heidät muserrettu."
Tuskin oli nuo sanat lausuttu, kun ulkoa kuului askeleiden kopinaa,
melua ja kovaa viheltämistä. Ovi työnnettiin jyrinällä auki, eteisessä
oli kova hälinä ja nyt lensi opmannin huoneen ovi selki selälleen.
Sisään karkasi suuri joukko hiestyneitä, levottoman näköisiä
miehiä, kaikilla seipäät ja sauvat käsissä. Heidän joukossaan oli
perheenmiehiä, työläisiä ja päivämiehiä Mahtrasta ja vieraistakin
kunnista ja muutamia naisiakin.
"Missä haagrehit on? Haagrehit tulkoot esille! Meillä on asiaa
tuomareille!" huudettiin vihaisesti, hurjasti ja uhkaillen
kokoonnuttiin seipäät käsissä opmannin ympärille. Tämä perääntyi askel
askeleelta.
"Haakenrihter ja toinen herra ovat jo lähteneet pois", vastasi hän.
Vihainen myrsky seurasi tätä vastausta.
"Valhe! Hän valehtelee! Opmannin pitää tuoda esille nuo herrat, jotka
kutsuivat sotamiehiä tänne ja tahtoivat piestä Mahtran miehiä! Nylkijät
esille! Sortajat alas!"
"He eivät todellakaan enää ole moisiossa", huusi opman melun sekaan.
"He lähtivät jo aikoja pois. Minkätähden minä teille rupeaisin
valehtelemaan!"
Uusi myrsky.
"Sinä, pahuus, et osaakaan muuta kuin valehdella!" karjui Päärnun
Miku-Aadu. "Sinun lainselityksesi on myös suuri valhe! Sinä, lurjushan,
olet saksojen kätyri."
"Ja meidän nylkijämme!" lisäsi Mäen Daniel. "Kuka se oli, joka
haagrehissa meitä syytti! Kuka tunkeutuu aina kunnan miesten ja herran
väliin ja puristaa meitä kuin oven välissä? Kun me tahdoimme herran
kanssa tehdä uusia kontrahteja, niin ei meitä laskettu puheillekaan --
'kyllä opman tekee ja puhuu kaikki!' Opman ensimmäinen ja viimeinen!
Ilman opmannin lupaa ei uskalla enää mennä tarpeelleenkaan! Sinä,
pahuus, pistät nenäsi joka paikkaan! Meillä olisi uusi oikeus käsissä,
jos sinua ei olisi täällä! Sinä se oikea talonpoikain nylkijä oletkin!"
Seipäitä ja nyrkkejä kohotettiin, kiroiltiin ja vannottiin. Opmannin
tila kävi yhä vaarallisemmaksi. Hän oli paennut pöydän luona olevan
nojatuolin taakse. -- -- -- Ulkoa tulvi huoneeseen yhä enemmän miehiä.
Kartano kaikui heidän melustaan. Ja yhä kovemmin ruvettiin huutamaan
haagituomaria.
"Tuokaa haagreht esille! Me annamme hänelle selkään!" karjui Kuimetsän
mies, Mihkel Otsa.
"Hän on jo kyllin haavottanut meidän nahkaamme, koettakoon nyt itse
myös kerran, miltä se tuntuu", lisäsi Völlamäen Päärn, joka vihasta
hehkuvin silmin oli huoneeseen tunkeutunut.
"Jos ei haagrehti tule esille, niin hajotamme koko moision!" kiljui
Kaiun mies, Otto Olander.
Hänellä oli heinähangon haara, toisten kertomusten mukaan sotamiesten
pyssystä kiskottu piikki, kädessä, jolla hän uhkamielisesti huitoi
opmannin nenän edessä.
"Minä sanon vielä kerran teille, miehet", huusi Rosenberg, jonka
otsasta kauhun hiki helmeili, "että haakenrihter herraa ei ole
moisiossa. Hän on jo aikoja apulaisineen ajanut pois. Te voitte etsiä
kaikista huoneista, jos tahdotte!"
"No sitten pitää sinun vastata haagrehin ja kaikkein saksojen
puolesta!" huusi Päärnun Miku-Aadu. "Mitä me, miehet, odotamme!
Kaadetaan tuo pahuus maahan!"
"Niin maahan!" vakuutti Purilaan mies, Päärn Valk. "Kun hän laski
haagrehin pakoon, niin olkoon nyt itse hänen sijassaan!"
"Antakaa opmannille hyvä selkäsauna!" yllytti Mihkel Otsa. "Hän on
satoja saattanut moision talliin -- tietäköön nyt itse myöskin, mitä
punaisenkirjavat housut merkitsevät!"
Hurja kiihko valtasi miehet, eikä mikään voima olisi voinut estää heitä
karkaamasta vihatun isännöitsijän kimppuun. Pian olivat kapinoitsijat
piirittäneet opman Rosenbergin. Ensimmäiseksi tarttui häneen Päärnun
Miku-Aadu. Hän kiskasi hänet rintapielistä maahan. Mihkel Otsa antoi
hänelle kovan iskun vasten kasvoja.
Nyt temmattiin takimmaisen huoneen ovi auki ja opmannin nuori vaimo
sekä kätilö kiirehtivät hädästä huutaen väliin. Ensinmainittu ryntäsi
epätoivoisen voimilla miesjoukon läpi, tarttui suojellen puolisonsa
ympäriltä kiinni ja huusi.
"Jättäkää minun mieheni rauhaan! Eihän hän ole teille mitään tehnyt!
Armahtakaa miestäni!"
Vihaiset talonpojat astuivat todellakin askeleen taaksepäin. He
näyttivät kunnioittavan naista. Hetken vallitsi äänettömyys huoneessa.
Sauvat ja seipäät vajosivat alas. Jopa rohkeni opman hengittää
helpommin. Mutta miesten hellempi mieliala ei kestänyt kauvan.
"Naisten kanssa ei meillä ole mitään tekemistä!" huudettiin. "Naiset
menkööt huoneeseensa ja olkoot vaiti! Opmannin me otamme käsiimme, emme
naisia."
"Minä en anna mieheeni koskea!" nyyhkytti Auguste Rosenberg, jonka
käsivarret kouristuivat puolison kaulan ympärille. "Jos te pieksette
häntä, niin teidän pitää minuakin piestä!"
"Naista me emme piekse", selittivät miehet. "Nainen ei ole meille
pahaa tehnyt, me emme häntä piekse. Mutta opman on antanut meitä kyllä
piestä, hänen itsensä pitää nyt myöskin saaman!"
Isännöitsijän nuori vaimo oli tuttu koko pitäjässä, sillä hän oli
kasvanut Juurun lukkarin, Kochin luona, jonka puolison sukulainen
hän oli. Häntä pidettiin lempeänä, hyväsydämmisenä ihmisenä. Rouva
Rosenberg saattoi siis olla varma siitä, etteivät ilkeimmätkään
noista miehistä häneen koskisi, mutta kun hän luuli voivansa heihin
niin paljon vaikuttaa, että olisivat antaneet hänen miehensäkin olla
rauhassa, niin hän erehtyi suuresti. Rosenberg oli ollut ankara
käskynhaltija, joka lempeyttä ja armahtamista talonpoikia kohtaan piti
heikkoutena, joka ei olisi miksikään hyödyksi. Hänen mielestään olivat
ainoastaan moision edut oikeutetut, ja talonpoikain piti vaijeten
alistua kaikkiin vaatimuksiin. Tuollaiset mielipiteet johtuivat
tietysti isännistä, joiden koko hallitustapa perustui ylivallan
etuihin. Kun siitä puhutaan uusimpana aikana, syyttävät moision
herrat hyvällä mielellä senaikuisia isännöitsijöitä ja vouteja --
he olivat olleet omalla luvallaan liian ankaria, käyttäen huonosti
virkavaltaansa; mutta kuinka olisi palveluksessa oleva henkilö voinut
seurata toista periaatetta, kuin mitä herrat itse miespolvia olivat
noudattaneet?
"Miehet, olkaa kuitenkin kristityitä", rupesi nyt kätilökin
rukoilemaan. "Te tiedätte, että nuori rouva vasta muutama päivä sitten
sai ensimmäisen lapsensa. Vasta eilen aamulla nousi hän lapsivuoteesta.
Hän on nyt vielä heikko ja voimaton. Jos te ette häneen tahdo
koskeakaan, niin ajatelkaa kuitenkin, kuinka kovasti te häntä olette
säikähdyttäneet! Ja jos te nyt vielä hyökkäätte isännöitsijän kimppuun,
niin tapatte tuon nuoren ihmisen, joka ei ole teille mitään pahaa
tehnyt."
"Rouva menköön takimmaiseen huoneeseen!" huusivat miehet siirtyen
jälleen lähemmä. "Älköön hän pelätkö, emme me häneltä henkeä ota! Emme
me tarvitse hänen henkeään. Mutta selkäänsä hänen pitää saada! Hän
saakoon nyt kerran kärsiä itsekin, sen hän kyllä kestää -- hänellä on
rasvaa ja lihaa enemmän kuin meillä kaikilla yhteensä! -- -- -- Miehet,
viekää naiset takimmaiseen huoneeseen!"
Huoneeseen tuli yhä vielä meluavia taistelijoita. Kokoonnuttiin
opmannin ympärille. Tukevin käsin irrottivat he itkevän ja kovasti
huutavan rouvan miehensä rinnoilta. Tämä taisteli epätoivoisesti heidän
käsissään ja koetti yhä vaan tunkeutua miehen luo, ikäänkuin kana
poikiaan suojellakseen. -- -- --
"Miehet!" alkoi nyt opman itkuisella äänellä rukoilla. "Jättäkää minun
vaimoni rauhaan! Älkää tehkö hänelle vääryyttä! Älkää tappako vaimoani!
-- -- -- Auguste, minä rukoilen sinua, mene takimmaiseen huoneeseen!"
"Vait!" karjui Otsan Mihkel ja iski opmannia jälleen vasten kasvoja.
"Vaimollesi ei tehdä mitään pahaa! Mutta sinun nahkasi on parkittava!"
Nähdessään miestään lyötävän kiljahti nuori nainen sanomattomassa
tuskassa. Jälleen koetti hän joukon keskeltä rientää puolisonsa avuksi;
mutta nyt tartuttiin hänen ympäriltään kiinni ja nostettiin syliin kuin
lapsi ja kannettiin takimmaiseen kamariin. Sitten ajettiin myös rouva
Reisberg sinne ja sulettiin ovi heidän jälkeensä. Hurjasti nyyhkyttäen
lankesi rouva Rosenberg tädintyttärensä eteen polvilleen, joka pelosta
istui puolikuolleena pieni lapsi sylissään kätkyen vieressä. -- -- --
Mutta etuhuoneessa taisteli opman henkensä kaupalla. Nähdessään, ettei
hän voisi päästä vapaaksi, koetti hän vastustaa vihollisiaan. Hän oli
vahva mies, ja kuoleman pelko antoi hänelle kaksinkertaiset voimat.
Voimakkaasti lyöden sai hän pari kolme miestä karkotetuksi luotaan ja
koetti perääntyä oven luo, joka vei herrasväen huoneisiin. Mutta hänen
vastustuksensa kiihotti päällekarkaajia suurempaan vihaan ja heidän
ääretöntä ylivoimaansa ei hän kauvan voinut vastustaa. Nyt olivat
jo ehtineet paikalle nekin miehet, jotka olivat palanneet takaisin
sotamiesten takaa-ajosta. Heidän joukossaan oli kapinoitsijain päämies,
Peeter Olander, joka alussa oli ollut tulkkina sotamiehille ja heitä
sitten niin rohkeasti ärsyttänyt.
Nähdessään, mitä oli tekeillä, karkasi hän toisten päällekävijäin
sekaan ja yllytti heitä. Joukko toisiakin miehiä, joiden seurassa
Mihkel Otsa, Päärn Valk, Sepän Mart Juurusta ja Otto Olander, uudestaan
hyökkäsivät opmannin kimppuun. Tällä oli sinijuovaiset, ohuet vaatteet.
Äkkiä olivat hänen takkinsa ja liivinsä rikki revityt.
Käsistä, rinnoista, jaloista tarttuivat nuo tukevat työmiehet häneen
kiinni. Toiset kiskoivat häntä sinne, toiset tänne, kuin olisi tahdottu
hänet kappaleiksi repiä. Toisinaan ei kuulunut muuta kuin taistelijain
ähkimistä, jalkojen töminää ja opmannin vaatteiden repimistä.
Mutta nyt tapahtui pieni ihme.
Mahtran kunnan omat miehet, samat, jotka kaikkein ensimmäisinä
rauhallisesti olivat tulleet huoneeseen kysymään vielä kerran uuden
lain selitystä -- nuo perheenmiehet rupesivat äkkiä isännöitsijän
puolustajiksi. Myötätuntoisuudesta se varmaankaan ei tapahtunut, sillä
kuka oli enemmän saanut kärsiä isännöitsijän kovuudesta kuin he, mutta
miehiä kaiketi rupesi pelottamaan tämänpäiväisten tapausten seuraukset.
Asiat alkoivat jo mennä rajattomiin. He olivat kutsuneet vieraiden
kuntain miehiä avukseen suojelemaan heitä pieksemisestä; mutta
suojelijoista oli tullut päällekarkaajia. Sillä ulkona ollut taistelu
oli etupäässä syntynyt vierasten miesten alotteesta. Pelko ajoi siis
Mahtran perheenmiehiä suojelemaan isännöitsijää. Kaikkein uutterin
noista oli Koidun perheenmies, Ants Till.
"Jättäkää opman rauhaan, eihän hän ole teille tehnyt mitään pahaa",
huusi hän käyden taistelijain väliin, jotka enimmästi kaikki olivat
vieraita miehiä. "Kun Mahtran miehet eivät opmannia piekse, niin ei
teillä ole syytä hänen kimppuunsa käydä."
"Hän onkin jo saanut osansa", lisäsi Tillin Otto. "Ettekö näe, johan
hänen suustaan ja nenästään juoksee veri."
Toisetkin ilmaisivat tyytymättömyytensä ja koettivat tunkeutua väliin.
Mutta heidän voimansa oli liian heikko vihaisten pieksijäin suurta
joukkoa vastaan. He karkotettiin takaisin, työnnettiin nurkkaan tai
ovesta ulos, ja väkivalta opmannia vastaan jatkui yhä.
Toisinaan oli onneton mies maassa toisten jaloissa, toisinaan
nostettiin hän käsien varassa ylös ilmaan ja armottomasti iskettiin
häntä nyrkeillä päähän ja selkään, sillä seivästen käyttämiseksi oli
tila liian ahdas.
Sillä välin pisti Koedun Antsulle päähän vääntää herrasväen huoneisiin
johtava ovi auki. Hän tahtoi laskea sinne opmannin, toivoen että
tämä pääsisi sieltä akkunan kautta pakenemaan puutarhaan ja sitten
eteenpäin. Toisten Mahtran perheenmiesten avulla sai hän Rosenbergin
pieksijäin käsistä ja työnsi hänet ovesta toiseen huoneeseen. He
koettivat panna ovea jälleen kiinni ja kun ei se onnistunut, niin
he seisoivat edessä antaakseen opmannille aikaa pakenemiseen. Mutta
pieksijät huomasivat sangen hyvin heidän neuvonsa ja kiivaasti
hyökäten, saivat he miehet pois oven edestä. Meluten karkasi nyt koko
kansanjoukko herrasväen huoneisiin. Samalla hetkellä aukesi myös
ryskeellä se ovi, joka eteisestä vei saliin. Ja siltä puolelta virtasi
nyt toinen kapinoitsijain joukko sisään. Koko moisio oli voittajien
vallassa. Voiton huumaus oli yhtä suuri kuin alkoholin tuottama, jota
viimeistä yhä vielä saatiin lisää. Sillä ulkona oli sillä välin moision
viina-aitta murrettu ja siellä juotiin viinaa maitopytyistä. Näistä
juojista oli nyt suuri joukko hyökännyt päärakennukseen.
Moisiolla on paljon varoja. Ja tänään on sota. Mutta sodassa saadaan
sotasaalista. Ottakoon sitten joka mies, mitä saa! Suurin osa
sodankävijöistä on vierasta kansaa. Vie saalis kotiin, kätke se siellä
-- kuka sitä vieraasta paikasta tietää tulla etsimään! Ja mitä ei voi
viedä mukaansa, se murskataan. Saksoille pitää kerran kostaa kaikki
vääryys, mitä he polvi polvelta ovat tehneet talonpojille ja nytkin
tekevät, kun eivät tahdo antaa heille keisarin suoraa oikeutta. Moisio
on tyhjennettävä ja sitten raunioksi hävitettävä -- varotukseksi ja
uhkauksesi kaikille saksoille, jotka pakottavat talonpoikia vannomaan
vanhan lain noudattamista. --
Ja moision tyhjentäminen ja hävittäminen alkoi. Se toimitettiin niin
rajusti kuin olisi kaikki se viha ja katkeruus, jota talonpojat polvi
polvelta olivat sortajiaan, moision herroja vastaan mieliinsä koonneet,
nyt kerrassaan syttynyt ilmiliekkiin. --
Kun osa miehiä kuritti opmannia, alkoi suuri kansanjoukko etsiä
saalista ja särkeä huonekaluja, kaunistuksia ja akkunoita. Kaapit,
piirongit, pöydät -- kaikki murrettiin rikki ja tyhjennettiin. Kun ei
herrasväki täällä asunut, niin ei huoneista löytynyt paljon kalleuksia.
Mutta sen sijaan oli rikkomiseksi kyllin tavaraa. Ensiksi käytiin
suurten, komeiden peilien kimppuun, jotka loistavissa, kullatuissa
kehyksissä seinää kaunistivat. Helisten murtuivat lattialle suuret
lasilevyt seipäiden sattuessa. Raskaat, täytetyt nojatuolit heitettiin
ulos akkunoista puutarhaan, mennessään veivät ne akkunaruudut ja
mursivat puitteet. Ei ainoatakaan ruutua jätetty ehjäksi, loput lyötiin
seipäillä rikki. Tuolit nostettiin tukevin käsin maasta, lyötiin
vasten permantoa ja heitettiin kappaleet hajalle! Kaappien ovet
lyötiin sisään, piironkein laatikot kiskottiin ulos, tyhjennettiin ja
käännettiin ylösalaisin ja lyötiin rikki. Seiniltä temmattiin taulut
maahan ja tallattiin jalkojen alle; kynttiläkruunut, vaasit ja lamput
murskattiin sauvoilla, vuoteista kiskottiin tyynyt, matrassit ja
peitteet ja särettiin sängyt. Lyhyesti: mitä ikinä moision huoneissa
voitiin liikuttaa, se hävitettiin.
Mutta ei ainoastaan herrasväen huoneissa tehty hävitystyötä,
vaan opmanninkin luona ja kaikissa sivuhuoneissa, kyökissä,
säilytyshuoneissa ja kellarissa. Ensiksi revittiin opmannin suuri
ruokakaappi auki ja tyhjennettiin. Sokerit, jauhot, riisi- ja
mannaryynit otettiin käsille ja jota ei otettu mukaan, pudistettiin
maahan. Siellä oli miesten joukossa monta naista, jotka kokosivat
itselleen tavaraa esiliinaansa. Samoin katosivat hopealusikat,
veitset, kahvelit ja kaikki arvokkaammat talouskalut. Joka ei
kelvannut heitettiin lattialle murskaksi. Pian oli lattia peitetty
jauhoilla, manna- ja riisiryyneillä, hienolla sokerilla, posliini- ja
lasisiruilla. --
Tuota kaikkea katselivat äänettöminä ja tuskastuneina opmannin naiset,
joiden edestä ei nyt enää pidetty ovea kiinni. Emännöitsijä Reisberg
rohkeni kysyä kapinoitsijoilta, minkätähden he tuon kaiken tekivät.
"Sota-aika, mitä muuta!" vastattiin hänelle.
"Kun kerran on sota, niin olkoon sitten!" huudettiin joka puolelta.
"Eihän se ole sota eikä mikään, jossa ei saa mitään vaivansa
palkkioksi!" vastasivat naisetkin, jotka esiliinojaan täyttivät.
-- -- --
Kaiken tuon ryöstön ja hävityksen aikana tapahtui suuressa salissa,
jonka kaksipuolinen ulko-ovi oli aivan selällään välikohtaus, joka
koski Völlamäen Päärnua.
Hän oli toisten kanssa tunkeutunut suureen saliin, kun joku selän takaa
tarttui hänen käteensä ja alkoi häntä vetää ulos hälinästä.
"Päärn, Päärn!" huudahti ahdistettu, varottava ääni, ja kun nuori mies
katsoi ympärilleen, jäi hänen suunsa ihmeissään auki.
Hänen edessään seisoi Ristmäen Miina.
Nuori tyttö läähätti kuin olisi kovasti juossut, hiki valui sinisen
pääkoristeen alta ja hänen kasvonsa ja suuret silmänsä ilmaisivat
suurta kauhua. Mutta, kun hän näki nuoren miehen elossa ja terveenä,
muuttui hänen muotonsa äkkiä iloiseksi ja hän veti syvään henkeään.
Päärn oli hetken aikaa äänetönnä.
"Mitä sinä täältä haet?" huudahti hän vihdoin.
"Sinua etsin! Sinua -- sinua --."
"Mitä sinä minusta sitten tahdot? Minähän olen sodassa!"
"Kotiin sinun pitää tulla! Heti paikalla minun kanssani
kotiin. -- -- --"
"Mitä tyhjää! Eihän sota ole vielä loppunut!"
"Päärn, sinä olet juovuksissa!" huudahti tyttö kuullessaan hänen
pehmeän puheensa ja nähdessään hänen harmaat kiiltävät silmänsä.
"Olen, mitä olen! Sodassa pitää miehen olla rohkea -- -- --. Mutta
koeta sinä tästä paikasta poistua! Voit sinäkin vielä saada jonkun
lyönnin niskaasi. -- --"
"Päärn, sinun pitää paikalla tulla pois", alkoi tyttö rukoillen
kuiskailla. "Etkö sinä näe, mitä kauhistuksia täällä tehdään! Moision
piha on täynnä kuolleita, haavotettuja ja verta. -- -- -- Tuolla
hajotetaan ja tyhjennetään aittoja. -- -- -- Ja katso, mitä näissä
huoneissa tehdään! -- -- Päärn, ajattele, mikä tätä vihdoin seuraa!
-- -- -- Ole järkevä ja lähtekäämme paikalla -- -- --."
Ja Miina alkoi kiihkeästi vetää häntä pois joukosta, joka täytti salin.
Mutta Päärn ponnisti vastaan.
"Ole hiljaa, enhän minä voi pakoon lähteä, kun kaikki toiset ovat
täällä! Voitto on jo meidän käsissämme -- ei meillä ole mitään pelkoa.
-- -- Kuka sinut, hullu, tänne lähetti?" lisäsi hän kiivastuen. "Eikö
sinulla ole mieltä päässäsi -- nainen olet ja juokset suin päin sotaan!
Sano minulle, tuhat tulimmaista, mitä sinä nyt oikein täältä tahdot?"
"Minä tulin sinua hakemaan!" Tyttö sanoi sen aivan yksinkertaisesti,
mutta hänen äänessään oli sittenkin jotakin, joka sai puolijuopuneen
miehen ihastumaan.
"Minua hakemaan? Tulit minua hakemaan?" kertoi hän. "Jalanko, vai?"
"Jalan."
"Jalan juoksit? Koko tien jalan?"
"Niin."
"Etkö pelännyt? Etkö kuullut ampumista?"
"Miksi en kuullut! Näin kuinka lauvaistiin. Sotamiehet ryntäsivät
vastaan. -- -- -- Juoksin yli heinämaan, kun luodit vinkuivat -- -- --"
Päärnun kasvot kalpenivat. Hän oli jo kokonaan poistunut kapinoitsijain
joukosta.
"Ja sinä et pelännyt?" mutisi hän, yhä vielä katsoen tyttöön. "Näit
kuinka lauvaistiin, etkä pelännyt! Hiton tyttö -- tuollainen! -- -- --
Mutta mistä sinä sitten minua etsit?"
"Joka paikasta. Kysyin sieltä, kysyin täältä. Vihdoin juoksin tänne.
-- -- -- Mutta tule nyt! Sinun äitisi odottaa sinua kotona. Päärn,
sinä olet hänen elättäjänsä!"
Jos Päärnulla vielä oli voimaa vastustamiseen, niin se raukesi tuon
sanan vaikutuksesta. Niinpä kyllä, olihan hänellä äiti kotona! Kuinka
helposti hän tänään olisi voinut hänet menettää.
Ja nyt alkoi Päärnun sekava pää selvitä. Mitä siis tänään tehtiin?
Oliko hän tullut tänne hävittämään ja ryöstämään? Oliko hän kertaakaan
sitä ajatellut, kun hän kotoa lähti? Eikö hän tullut Mahtran miesten
avuksi, ettei heitä kohtuuttomasti rangaistaisi vasten lakia.
Väkivaltaa vastaan oli hän aikonut taistella, vaikkei hän aavistanut,
että se niin veriseksi saattaisi käydä. Mutta hävitystä, ryöstöä
-- ei, sitä hän ei ensinkään ollut aikonut tehdä. Hän ei vieläkään
voinut punnita, kuinka suurta vahinkoa siten tehtiin, sillä hän
oli yhä tuo vihainen talonpoika, joka kaikesta sydämmestään toivoi
saksoille kostoa, mutta hänestä tuntui sittenkin kuin ei kaikki olisi
ollut oikein, kuin tekisi tuo raivostunut kansanjoukko itselleen vain
vahinkoa. Ei, tuolla tavalla ei pitäisi sotaa käydä! Toisin oli hän
sitä mielessään kuvaillut. Hänestä oli vain vahinko, ettei haagituomari
ollut saanut selkäänsä -- sitä oli hänen sydämmensä kovin toivonut --
mutta tyytyväinen oli hän siihen, että sotaväki oli karkotettu ja että
opman sai ansaitun palkkansa. Mutta kaikki muu -- --.
"Miina, lähdetään sitten menemään", lausui hän kerrassaan kuin unesta
heräten. "Mutta ensin etsimme Jyrin käsiimme. Hänelläkin on äiti
kotona."
Kun Päärn ja Miina astuivat ulos kartanosta etsiäkseen Uudentuvan
Jyriä, joka moision ovessa oli joutunut työläisestä erilleen, jatkui
herrasväen huoneissa hävitystyö yhä edelleen, samoin myös opmannin
rääkkääminen.
Tämän kimpussa ei kuitenkaan enää ollut niin paljon miehiä kuin alussa,
sillä hävitystyö ja saaliin etsiminen oli heitä enemmän miellyttänyt;
Rosenberg sai itsensä temmatuksi irti ahdistajainsa käsistä ja pakeni
ovesta takimmaiseen huoneeseen. Hänen vaimonsa ja säälivä kätilö
asettuivat suojaksi oven eteen.
Mutta viholliset olivat heti uhrinsa kintereillä. Nuoren vaimon ja
kätilön sydämmelliset rukoukset eivät mitään auttaneet; he työnnettiin
pois oven edestä, emännöitsijä Reisbergille annettiin nyrkinisku
kasvoihin ja vihainen joukko tunkeutui uhrinsa perässä.
Mutta suojelijatkin ilmestyivät. Heitä oli Mahtran miesten joukosta
tullut vielä lisää. Nyt alkoi opmannin takimmaisessa huoneessa
ottelu pieksijäin ja suojelijain välillä. Sillä välin huomasi Koidun
isäntä, Ans Tilli käyttää hetkeä opmannin pelastamiseksi. Hän avasi
kiireesti puutarhan puoleisen akkunan, osotti opmannille pakotien ja
oli parhaillaan häntä auttamassa akkunalaudalle, kun heidän aikeensa
huomattiin. Tuskin oli opmannin vartalo kadonnut akkunasta puutarhaan,
kun moniaat miehet hyppäsivät kiirehtien hänen perässään.
"Mihin niin kiire, veli? Selkäsauna on vielä saamatta!" karjui Mihkel
Otsa, tarttuen pakenijan kauluksesta jälleen kiinni. "Pitäkää, pojat,
häntä kiinni, minä toimitan vitsoja!"
Vähitellen oli opman puutarhassa jälleen piiritetty.
"Kaatakaa hänet maahan!" huudettiin kiivaasti. "Näytämme hänelle tuhat
tulimmaista, se on oikeus ja kohtuus!"
Kun toiset seipäillä estivät lähestyviä suojelijoita perille
pääsemästä, koettivat toiset kaataa isännöitsijää maahan. Vielä
kerran koetti tämä epätoivoisen voimilla panna vastaan. Hän luuli
viimeisen hetkensä lähestyvän. Sillä, kun kaikki nuo kepit ja seipäät
iskettäisiin hänen päähänsä ja selkäänsä -- mitä hänestä enää jäisi
jälelle!
Ensin ei todellakaan saatu vahvaa miestä kaatumaan. Päärn Falk oli
polvillaan maassa ja veti isännöitsijää jaloista. Häntä rupesi
auttamaan Sepän Mart Juurusta. Toiset repivät häntä kädestä, kolmannet
työnsivät selästä. Vihdoin kaatui opman pitkäkseen eräälle törmälle.
Nyt rupesi isännöitsijä rukoilemaan armoa. Hädissään hän alkoi itkeä.
Koko ruumiinsa vapisi ja hän huusi liikuttavasti nyyhkien:
"Miehet, jättäkää minut henkiin! Minä tahdon antaa kaikkia, mitä
toivotte, mutta jättäkää minut henkiin! Te saatte viinaa, te saatte
rahaa -- kaikki mitä minulla ja moisiossa on, pitää olla teidän --
laskekaa minut irti! Veljet, laskekaa minut irti!"
"Vai nyt olemme sinun veljiäsi!" naurettiin raa'asti ja armottomasti.
"Ketä me silloin olimme, kun sinä kutsuit tänne sotamiehiä parkitsemaan
nahkaamme? Olimmeko silloinkin sinun veljiäsi?"
Toiset huusivat:
"Mitä sinä meille lupaat, sen nyt voimme ilman sinutta ottaa! Sano
ennemmin, mitä sinä nyt arvelet sonnanvedosta ja aputöistä!"
"Miehet", itki opman, "te pääsette minusta eroon -- minä lähden pois
Mahtrasta, lähden kaupunkiin asumaan, kunhan vain jätätte minut eloon.
Minä vannon teille, etten enää jää Mahtraan opmanniksi!"
Mutta turhia olivat kaikki rukoukset ja vannomiset, turhaan hän
myös syleili rääkkääjäinsä jalkoja ja polvia ja nimitti heitä
lempeimmillä sanoilla. Hän ei voinut yhtään heitä liikuttaa, ikäänkuin
rautapihdeillä pitivät he häntä kiinni. Hauskuudeksi laahattiin häntä
pitkin maata ja vedettiin tukasta.
Mihkel Otsa oli sillä välin hankkinut vitsat. Ja minkälaiset! Tuo mies
oli todellakin kekseliäs kiduttamistaidossa, -- ainakin yhtä kekseliäs
kuin ne moision isännät, jotka antoivat kastaa vitsoja suolaveteen,
taikka jotka huuhdottivat suolavedellä veristä ihoa. Mihkel, nimittäin,
ilmaantui kädessä karviaismarjapensaasta leikatut vitsat.
Nyt revittiin opman raukalta viimeiset vaatekaistaleet selästä; mies
istui hänen jaloilleen, toinen pään puolelle ja piikkisillä vitsoilla
annettiin ruumiinrangaistus. Otsan Mihkel ja Aadun Andrei olivat
piiskaajina. He löivät vuorotellen ja tahdissa niinkuin "oikeus ja
kohtuus" vaati. Mutta ympärillä seisojat suut naurussa käskivät antaa
hyvästi. Opmannin suojelijatkin olivat nyt hiljaa ja katselivat päältä.
Näytti kuin hekin olisivat nauttineet nähdessään, että talonpojan
sijaan moision käskynhaltijakin kerran verisenä kiemurteli lyöntien
tähden -- -- --.
Oltiin juuri parhaillaan tässä mieltäkiinnittävässä työssä, kun samassa
kuului ulkoa, moision pihasta tuhatääninen hurraa huuto. Muutamat
huusivat kartanon rikotuista akkunoista puutarhaan: "Tuli irti! Tuli
irti!"
Pieksijät pidättivät, rangaistuksen alaisen kiinnipitäjät karkasivat
pystyyn, katselivat ympärilleen ja alkoivat sitten juosta pihan
puolelle -- toiset kartanon läpi, toiset puutarhan portin kautta.
Isännöitsijä huomasi olevansa vapaa.
Ensimmäisessä ilonhuumauksessa eloon jäämisestä alkoi hän juosta
puutarhan etäisimpään nurkkaan, paetakseen sieltä johonkin
naapurimoisioon; mutta puolitiessä kääntyi hän hiipien takaisin. Hän
tahtoi ensin salaa katsoa, kuinka hänen perheensä laita oli. Ilokseen
huomasi hän rakennuksen olevan tyhjänä vieraista, mutta tyhjä oli
myöskin hänen oma asuntonsa. Hänen vaimonsa lapsineen ja nuori neiti
olivat paenneet Juuruun päin, heidän perässään, vähän myöhemmin, oli
lähtenyt kätilökin. He kaikki pääsivät onnellisesti lukkarin asuntoon.
Viimeinen pakenija oli Rosenberg itse.
Hän juoksi takaisin puutarhaan, päästäkseen sieltä salaa väljemmälle.
Paljain päin, paita ja alushousut yllä, riensi piesty mies umpimähkään
niittyjen yli eteenpäin, kunnes hän vihdoin päätti hakea suojaa ja
vaatteita Järlepan moisiosta. Matkallaan tapasi hän pienen kylänpojan
lantaa ajamassa. Tältä otti hän hevosen ja ajoi lantavankkureissa
eteenpäin Järlepan moisioon, josta hän tuttavaltaan isännöitsijältä
lainasi vaatteet ylleen -- --.
Sillä välin oli moision pihassa paljonkin tapahtunut.
Raskaan työn ja loistavan voiton jälkeen tunsivat sotilaat
tarvitsevansa kaulan kastiketta. Moision viina-aitassa oli kylläksi
väkijuomaa. Mitä muuta kuin ovi auki ja saaliille!
Jaan Baumann Juurusta ja Vade-Jaan Paulus Kaiusta rupesivat tämän asian
toimeenpanijoiksi. Ensimmäinen hankki vahvan puupölkyn ja hakkasi sillä
aitan ovea; Vade-Jaan auttoi, heittäen suuria kiviä ovea kohti. Ovi
räiskähti auki.
Meluten tunkeutui rahvas sisään. Väkijuomia löytyi aitassa yli
kolmekymmentä aamia[17] -- oli vaikka pään pesemiseksi! Sitten
kiskottiin suulliset auki ja pistettiin pumput sisään. Kaivon luota,
jonne joukko maitohulikoita oli tuotu pestäväksi, saatiin astioita,
johon kallista nestettä laskettiin. Pelkästä ilkivaltaisuudesta
särettiinkin paljon aameja. Aitasta vieritettiin muutamia niistä
ulkopihaan, nostettiin pystyyn, lyötiin pohja puhki ja kutsuttiin
väkeä juomaan. Nyt piti viettää voittojuhlaa. Pari aamia vieryi pitkin
maata vastapäätä olevan viinakeittiön luo ja pyörähti vesilammikkoon.
Raskaita kun olivat, vajosivat ne syvään lammikon pohjamutaan.[18]
Aittamies, joka etäämpää oli katsellut miesten väkivallan työtä,
kiirehti heitä kieltämään ja varottamaan. Olihan aitan sisältö uskottu
hänen haltuunsa. Mutta ei kukaan häntä kuullut. Jaan Baumann kiivastui
niin, että hän seiväs ja viinapumppu kädessä karkasi hänen kimppuunsa.
Aittamies lähti juoksemaan, juopunut hänen perässään! Tuskin pääsi
pakenija viinakeittiön taakse, kun Baumann heitti pumpun lampiin ja
lähti juoksemaan takaisin. Sen jälkeen arvasi aittamies paremmaksi
ruveta hyvällä kohtelemaan voittajia ja siten hän pääsi ehjin nahoin
heidän käsistään. Kerrotaampa, että hän sitten olisi auttanut heitä
omistamaan moision varoja.
Mieletön juominen alkoi nyt.
Näytti siltä kuin olisivat nuo alituisesti nälän ja puutteen kanssa
taistelevat, ilottomat ihmiset kerrankin tahtoneet viettää pitoja
orjuuttajiensa kustannuksella. He tahtoivat myös unohtaa kaikki, mikä
heitä ahdisti ja masensi -- tämänpäiväisen kauhean verileikinkin.
He tahtoivat upottaa viinaan pahat aavistukset tuon verilöylyn
seurauksista ja nukuttaa omaatuntoaan. Pitäkäämme tänään pitoja,
tulkoon huomenna, mitä tulee! Mutta monet olivat jo ennestään niin
juovuksissa, etteivät tietäneetkään, mitä tekivät. Niin saattoi monikin
hävittäjä ja ryöstäjä toisena aamuna makaamasta herättyään kysyä
ihmetellen itseltään, eikö kaikki ollut pelkkää kauheata unennäköä.
Vaikea on kuvata, mitä kaikkea noiden pitojen aikana Mahtran moision
kartanolla tapahtui. Viina antoi kansalle uutta rohkeutta ja sokaisi
heitä ja nyt sai ryöstäminenkin uutta vauhtia. Muiden muassa kannettiin
kartanosta ja aitoista kokoon kaikki, mikä kelpasi syödä: leipää, voita
lampaanlapoja, silliä, silakoita. Laudoista kyhättiin pari pitopöytää,
johon ruoka ja juoma asetettiin. Lasien asemesta pantiin viina
maitohulikoissa kiertämään. Koko piha kuhisi syöviä, juovia ja remuavia
ihmisiä, joilla oli lihakappaleet kainalossa ja viinaleilit käsissä.
Suurin osa hoiperteli ja moni kaatui viinapyttyineen maahan ja jäi
tiedottomaksi kuin kuollut. Andreksen isäntä Purilaasta ja elähtänyt
Ants Sommer olivat onnellisia kuin lapset. Lampaanlapa kainalossa ja
väkijuomapytty käsissä kierteli hän moision pihaa ja kutsui kaikkia
pitoihinsa.
"Ryypätkää pojat Mahtran juomia", huusi hän kimeällä, pehmeällä
naisäänellään ja hänen suunsa oli naurussa. "Juokaa pojat, nyt saatte!"
Mutta ei kukaan tahtonut, sillä jokaisella oli itselläänkin. Tänään
oli kerrankin saatu kylläksi. Aarmen ympärillä kihisi kovasti ihmisiä.
Ammennettiin ja ryypättiin yhtä mittaa. Siellä täällä istuttiin
piirissä maassa -- toiset joivat, toiset söivät, kolmannet lauloivat,
mutta neljännet jo kuorsasivat. Toisessa paikassa taas kaulattiin
toinen toisiaan, kehuttiin tämänpäiväisiä voimatekoja taikka lähdettiin
uudestaan hävitystyöhön.
Niinpä Jyri Nikola Juurusta särki huvikseen kupiaan asunhuoneiden
akkunoita, heitti maitoastioita kaivoon ja vihdoin rupesi
vaunuliiterissä särkemään ajopelejä. -- -- -- Jaan Baumann jälleen oli
temmannut erään haavotetun sotamiehen kädestä pyssyn. Sitä hän hakkasi
niin kauvan aitan ovea vasten, että hänen kouraansa jäi vaan väärä
rauta.
Näkö Mahtran moision kartanolla näiden juominkien aikana oli jokaisesta
raittiimmasta henkilöstä inhottava. Jokapaikassa sekaisin kuolleita,
haavotettuja ja tukkihumalaisia toinen toisensa rinnalla. Kaikki paikat
täynnä hyytyneitä verilätäköitä, katkenneita seipäitä, särkyneitä
talouskaluja, viina-aameja, maitoastioita. Suurissa tuskissaan makasi
tuolla sotamies, jonka pää oli puhkaistu, hänen vieressään valitti
talonpoika, jolla oli luoti rinnassa tai keihään haava kylessä, eikä
kaukana näistä melusi kaatunut viinaveikko, joka turhaan koetti
nousta jälleen pystyyn. Syvää, hiljaista unta nauttivat ainoastaan
ne, joiden elämänlangan luoti oli kokonaan katkaissut tai jotka
viina-aamista olivat nauttineet niin paljon unirohtoa, että elottomina
ja tunnottomina olivat kaatuneet maahan.
Uhrien luku oli suuri, sillä taistelu oli ollut tulinen. Moision
pihassa ja sotamiesten takaa-ajossa oli seitsemän talonpoikaa saanut
surmansa ja kaksi pahasti haavotettua kuoli kohta sodan loputtua, muita
pahasti haavotettuja oli talonpoikain joukossa noin viisitoista, mutta
helpommin haavotettujen lukua ei varmasti tiedetä, koska talonpojat
kapinan perästä koettivat heitä huolellisesti salata, jotta eivät olisi
joutuneet sota-oikeuden rangaistuksen alaisiksi. Sotaväki menetti,
niinkuin jo kerrottiin, kapteeninsa ja majorin sekä viisitoista
sotamiestä sai suurempia tai pienempiä haavoja, tietymätöntä on,
kuoliko heistä ketään näihin haavoihin. "Mahtran sodassa" oli
siis kokonaista kymmenen kuollutta ja noin kolmekymmentä pahemmin
haavottunutta, lukematta helpommin haavotettuja!
Moision pihassa lepäävien kuolleiden ja haavotettujen joukkoon tuotiin
vielä muutamia, jotka heinämaalla tai vesakossa olivat kuolleet tai
haavotetut. Ne olivat enimmästi Mahtran kylän miehiä. Omaiset tahi
ystävät koettivat muutamia haavotettuja hoidella, pesten tai sitoen
heidän haavojansa; mutta suurin osa oli niin juovuksissa, ettei
huomannutkaan apuatarvitsevia, taikka avun asemesta teki heille vielä
enemmän vahinkoa. Päälääkkeenä käytettiin viinaa. Sillä pestiin haavoja
ja koetettiin lieventää heidän tuskiaan juottamalla heidät humalaan.
-- -- -- Kuolleidenkin suuhun kaadettiin viinaa ja koetettiin siten
saada heidät jälleen henkiin.
Muudan sotamies, joka leukaluu rikkilyötynä, hirmuisissa tuskissa
makasi kahden kuolleen talonpojan välissä, pyysi liikuttavalla tavalla
jotakin venäjän kielellä. Hänen pyyntöään ei ymmärretty. Jaan Baumann
Juurusta, joka hoiperteli hänen ohitsensa, rupesi onnettoman kanssa
puhumaan, mutta oli niin juovuksissa, ettei kädenliikkeistäkään
ymmärtänyt, mitä toinen tahtoi. Sotamies osotti hirmuista haavaansa,
viittasi sormellaan päätään, suutaan, sydäntään ja rukoili edelleen
apua sydäntäsärkevällä tavalla. Hän nähtävästi toivoi, että talonpoika
hänet lopettaisi, sillä hänen tuskansa olivat sietämättömät. Mutta
Baumann arvasi, että haavottunut sotamies myös himoitsi sitä juomaa,
jota niin suurella innolla joka puolella nautittiin. Hän armahti
kaatunutta vihollista, toi hyvän pytyn täynnä väkiviinaa ja rupesi
sillä valamaan sotilaan verisiä kasvoja. Mutta viina poltti niin kovin
haavoja, että sotamies hirmuisissa tuskissaan kiemurteli. Sitten antoi
Baumann hänen ryypätä pytyn laidasta. Tämä joikin ja joi niin, että hän
huumaantuneena jälleen vajosi maahan kivien päälle. Tuskiinsa oli hän
siten saanut lievitystä. --
Toisessa paikassa koetti kaksi juopunutta miestä nostaa maasta
pahasti haavottunutta ystäväänsä. Toinen otti päästä, toinen jaloista
kiinni. Onnettoman kaulassa oli luodin haava. Mutta apumiesten kädet
olivat niin hervottomat ja heidän jalkansa niin ponnettomat, että he
pääsivät vain pari askelta eteenpäin, vaan sitten antoivat onnettoman
jälleen pudota takaisin. Hänen suustaan purskahti veri ja hänen kipeä
voihkinansa olisi voinut kiviäkin pehmittää.
Monen kuolleen ja haavotetun vieressä itkettiin. Isä oli pojan, veli
veljen tai ystävä ystävän löytänyt ruumiina. Mutta surun pyhyyttä
häiritsi juopuneiden melu, itkun seassa kaikui päihtyneiden nauru ja
loilotus.
Ja kaiken tuon veren, tuskan ja kurjuuden yläpuolella hymyili sininen
taivas ja kesäinen päivä loi raittiit, kultaiset säteensä maahan.
Kaikessa kauheudessaan ja inhottavuudessaan oli sotakenttä nyt selkeänä
ja varjottomana jokaisen nähtävänä. Vahinko vain, ettei täällä ollut
katselijoita, jotka olisivat ymmärtäneet noita kuvia, näkijöitä,
joihin ne äärettömällä surunvoittoisuudellaan olisivat vaikuttaneet.
-- -- -- Hiljaiset, alamaiset, tottelevat talonpojat olivat muuttuneet
kapinoitsijoiksi ja ryöstäjiksi! Kuinka? Minkätähden? -- --
Juominkein väliajoilla yhä raastettiin kartanon huoneissa, joiden ovet
kaikki olivat avatut. Jota ei otettu saaliiksi, se rikottiin. Hevoset
ajettiin aittojen eteen ja ladottiin varastettua tavaraa vankkureihin.
Parhaimpana saaliina oli viina. Pienemmissä ja suuremmissa määrissä
koetettiin sitä ottaa mukaan ja ammennettiin kaikenmoisiin astioihin.
Ankkurit, leilit, tynnyrit ja pytyt etsittiin ja täytettiin.
Kapakoitsija Hindrek Piil Kaiusta kahden toverinsa kanssa kantoi koko
viina-aamin vankkureilleen, jakaakseen sitten saaliistaan toisille.
Mutta kuorma oli liian raskas, sillä vankkureissa oli sitäpaitsi
ohrasäkkejä, hevoskaluja ja kaikellaista tavaraa; sentähden työnsivät
he tiellä viina-aamin maahan. Heidän vankkurinsakin oli moision
omaisuutta.
Saaliiksi ottivat ryöstäjät vielä viljaa, jauhoja, ryynejä, leipää,
palttinaa, kilpikangasta, kaikenlaisia liinavaatteita, turkiksia,
kengännahkaa, saippuakankeja, lusikoita, veitsiä ja kahveleita,
työkaluja j.n.e. Kansan suuren paljouden tähden ei yksityisen saalis
ollut suuriarvoinen, yhdellä oli vähän yhtä, toisella toista, mutta
moni oli myös aivan ilman. Oli niitäkin, jotka vain ottivat käteensä
kappaleen valkeata leipää sillä täyttääkseen tyhjää vatsaansa.
Monella oli jotakin vaatteitten alla, joka saattoi olla viiden tai
kymmenen kopekan arvoista. Suurin osa ei raittiina olisi varkautta
ajatellutkaan; koska ryöstäminen oli vasta väkijuomien vaikutuksesta
alkanut, jonka todistaa sekin, että moni selvittyään vapaaehtoisesti
toi saaliinsa takaisin.
Hävittämistä ja ryöstämistä harjottivat vain vieraiden kuntain ihmiset.
Mahtran perheenmiehet eivät siihen ottaneet osaa ja sen kunnan muutkin
ihmiset tekivät sitä hyvin vähän. Koettivatpa Mahtran miehet estääkin
tuota hävitystyötä, koettivat suojella ja säilyttää moision ja opmannin
omaisuutta. Mutta heidän voimansa oli liian heikko tuon äärettömän
kansanjoukon rinnalla, joka heidän avukseen oli naapurikunnista
rientänyt. He huomasivat, etteivät enää päässeet eroon noista
ihmisistä. He olivat avanneet vesisulut, mutta vesi syöksyäkin nyt
heidän myllynsä yli. Auttajista tuli heidän vihollisiaan. Koko moisio
joutui kokonaan vierasten ihmisten mielivallan alaiseksi. Mahtran
miehet saattoivat vain katsella päältä, jos tahtoivat. -- -- --
Näin kesti edelleen hurjaa hävitystä ja ryöstämistä moision huoneissa,
kunnes murhenäytelmälle tuli pikainen loppu. Juurun itsellinen, Jyri
Nikola, juopuneena niinkuin muutkin, sytytti tulitikulla piippuansa
kalkkuna-koppelin luona, jonka vieressä oli puupino. Tahallaan tai
vahingossa heitti hän palavan tikun koppelin olkikatolle, joka heti
syttyi palamaan. Sen näki toinen Juurun mies, Mihkel Baumann, joka
seisoi Jyrin lähellä.
"No, noh, mitä sinä teet?" huusi hän. "Onhan vielä Juhannukseen kolme
viikkoa!"
"Ääh, sota-aika -- antaa mennä", vastasi Jyri irvistäen, ja eikös
mennytkin!
Nauraen katselivat molemmat miehet, kuinka tuli laajalle levisi,
sytytti koppelin liekkeihin, ryömi puupinon kupeeseen ja sieltä heitti
tulikieliä aitan olkikattoon. Aurinko paistoi kuumasti, puu ja olki
olivat kuumia ja kuivia kuin taula -- äärettömän nopeasti levisivät
liekit laajalle, kunnes vähitellen kaikki rakennukset olivat tulessa,
kaksi aittaa, navetta, talli ja vihdoin asuinrakennus.
Mahtran miehet saivat päästetyksi moniaita eläimiä tallista ja
navetasta; mutta muuta moision tavaraa ei kukaan aikonutkaan pelastaa,
eikä tulen sammuttamistakaan ajateltu. Sodalle tuli kauhea loppu.
Tuliliekit rätisivät vanhoissa, kuivissa puuhuoneissa. Suuret savu- ja
tulipatsaat kohosivat kohti taivasta, virstan laajuudelle kantoi tuuli
säkeniä ja tulikekäleitä ja tulen räiskeeseen yhtyivät juopuneiden melu
ja haavottuneiden voivotukset.
Uudessa valaistuksessa näytti sotatanner moision kartanolla
verilammikoineen, kuolleineen ja haavottuneineen ja mässäävine
sotilaineen vielä entistä kolkommalta.
Juopuneet miehet iloitsivat tulesta kuin lapset. He huusivat hurraata,
nauroivat ja koettivat hoiperrellen kohentaa tulta. Juotiin edelleen
viinaa, loilotettiin ja uhkailtiin.
Jaan Baumann -- juopuneena niin, että tuskin pysyi pystyssä -- huusi
kansanjoukolle:
"Veljet, nyt marssimme Atlaan! Poltamme senkin poroksi! Kun kerran
on sota, niin olkoon laajalta. Atlasta lähdemme Juuruun, Juurusta
Maidlaan. Palakoon koko pitäjä. Samat saksat jokapuolella! Tulkaa minun
perässäni, miehet!"
Mutta ei kukaan lähtenyt. Joku pisti jalkansa Jaanin eteen, niin että
hän kaatui pitkäkseen maahan. Kova naurun rähinä kuului ympäriltä.
Mutta nyt alkoi pakeneminen.
Tulen kauhea kuumuus ajoi ihmiset etäämmälle, samassa koetti jokainen
pelastaa saaliinsa ja vihdoin huomattiin, ettei siellä enää ollut
mitään ottamista -- hävitystyön lopettivat liekit. Paitse kivistä
viinakeittiötä paloivat kaikki moision huoneet tavaroineen
poroksi. -- -- --
Miina ja Päärn olivat tulen alkaessa moision päärakennuksesta tulleet
pihaan etsimään Uudentuvan Jyriä. Kansan paljouden ja yleisen
sekasorron tähden ei ollut löytäminen helppoa. Päärn kulki kuin päätön
kana joukkojen keskellä, mutta Miinan terävä silmä huomasi vihdoin
Uudentuvan perheenmiehen viinanjuojien joukossa. Jyri oli muuten raitis
mies, mutta tänään joi hänkin. Hän oli juuri nostamassa väkijuomapyttyä
huulilleen, kun Päärn ja Miina astuivat hänen luokseen ja viimeinen
häntä nykäsi kovasti takinliepeestä.
"Jyri tule kotiin, äitisi kutsuu sinua!" Yhtä pitkään kuin Päärn,
katsoi nyt nuori perheenmieskin tyttöön.
"Oletko hullu! Sinä täällä!" hän huusi. "Sinun äitisi lähetti minun
sinua hakemaan", sanoi Miina huolestuneesti.
"Minun äitini? -- -- Vai niin -- niin, niin, kyllä hän mahtaa olla
poikansa tähden kauhuissaan. Mutta enhän minä täältä kotiin lähde,
ennen kun Päärn!"
"Minä olenkin jo menossa", sanoi työläinen sekavasti maahan katsoen.
"Meidän vanhuskin ikävöi poikaansa." Nyt suostui Jyrikin lähtöön.
Menkää etsimään hevosta. Päärn oli aamulla sitonut sen kiinni moision
aidan taakse eikä ollut sitten kertaakaan käynyt sitä katsomassa. Eläin
oli siellä vielä. Mutta jos olisivat hiukan myöhemmin tulleet, niin
olisi ruuna ehkä viimeisen kerran vetänyt henkeään. Sodan melske oli
niin pelottanut sitä raukkaa, että sen oli rimpuillessaan luistanut
valjaat kurkkuun ja ohjakset kiertyneet kaulan ympärille ja puolen
ruumistaan oli se työntänyt aidasten väliin. Näin reuhuessaan oli se
vihdoin kaatunut maahan. Se huomattiin melkein kuristuneena.
Molemmat miehet juoksivat eläintä auttamaan. Mutta Päärnun haavottuneet
kädet alkoivat sitä tehdessä uudestaan vuotaa verta. Nyt vasta huomasi
Miina hänen tilansa.
"Jumalan tähden, Päärn", huusi hän kauhun vallassa, "mitä sinä olet
tehnyt?"
"Sota-aika -- mikä auttaa", vastasi nuori mies koettaen piilottaa
käsiään. "Ei se mitään haittaa -- joitakuita naarmuja kämmenessä."
"Päärn", kuiskasi tyttö, ja astui kalpeana ja säikähtynein silmin pojan
luo. "Päärn, ethän sinä ketään ihmistä liene sodassa tappanut?"
Sotilas, joka moision pihassa oli seipäillään antanut niin kovia
iskuja, ajatteli ja pudisti päätään.
"En luule", hän vastasi. "En nähnyt kenenkään minun tähteni kuolevan.
Mutta kyllä vain moni sai päähänsä!"
Nyt tempasi Miina väkisten hänen kätensä näkyviin ja katseli väräjävin
huulin hänen rikkinäisiä kouriansa. Jyrikin, joka jo oli saanut
hevosen maasta ylös ja valjaisiin, astui lähemmä. Hän itse oli aivan
terve, ainoastaan pari kuhmua polvissa, jotka oli saanut kaatuessaan
sotamiesten takaa-ajossa.
"Päärn", lausui tyttö huolestuneena, "näitä käsiä et sinä saa kotona
kellekään näyttää! Sitten heti tiedetään, mitä sinä sodassa teit."
"Mitä tyhjää! Kyllä ne paranevat!"
"Sinun pitäisi ne pestä."
"Sen voimme heti tehdä", sanoi Jyri nauraen ja otti taskustaan pienen
läkkikannun. "Pidä kätesi suorassa!"
Hän kaasi kannusta jotakin palvelijan käsille, ja sen haju ilmaisi,
että neste oli puhdistamatonta väkiviinaa -- Mahtran moision viinaa,
joka tänään valui virtana joka paikassa. Kun Päärnun kädet näin olivat
valetut, pyysi Miina Jyriltä veistä ja repäsi pitemmittä arveluitta
paidanhelmastaan kappaleen, sitoakseen sillä Päärnun kädet.
"Pidä kätesi piilossa, kun tiellä ihmisiä vastaan tulee", neuvoi hän
sen ohella äidillisesti.
Sitten asettuivat kaikki kolme vankkureille ja ajettiin kotiin päin.
Heidän taakseen jäi Sodoman ja Gomorran kaltainen kuva. Suhisten
ja räiskien kohosivat suuret savu ja tulipatsaat taivasta kohden,
tuhkaa ja tulikipunoita satoi heidän päähänsä. Melu ja hälinä
parista tuhannesta kurkusta sekaantui liekkien räiskeeseen ja joka
puolella hurja juokseminen, tungos ja pakeneminen. Vankkureita,
toinen toisensa perässä vyöryi moision kartanolta tielle täynnä
juopuneita ja ryöstettyä sotasaalista, tiheitä ryhmiä hoipertelevia
ja ontuvia jalkamiehiä täytti tiet ja tien vieret. Moni joukkokunta
laahasi mukanaan päästä tai käsistä sidottuja haavotettuja ja monessa
vankkurissa lepäsi hyytyneessä veressään kuolleita tai surkeasti
valittavia haavotettuja. Pari tuntia sitten oli sotakuva ollut
täydellinen, mutta nyt oli sodasta lähdön kuva selvä. Ja näitä
näytelmiä seurasi vielä toisia. Missä kapakka oli tien vieressä, siellä
pian lääkittiin monta haavottunutta ja missä kylä oli, siellä nähtiin
itkeviä naisia ja lapsia, joiden mies ja isä, veli tai muu sukulainen
verisenä kotiin kannettiin. -- -- --
Eerun kapakan luona, Atlan ja Juurun välillä oli pastori lukkarin
kanssa. Hän aikoi varmaankin ajaa sotapaikalle, sillä pyssynlaukaukset
ja savupatsaat todistavat selvästi, mitä Mahtrassa tänään oli
tapahtunut. Mutta Eerun kapakassa sai pastori jo nähdä pari sotauhria;
sinne oli juuri tuotu Purilaan perheenmies, Kaarel Anresmann, suuri
haava selässä, ja sinne saatettiin myös saman kunnan vanhin, Tönis
Kaur, jonka käsivarret olivat lävistetyt.
"Te sokeat, mitä olette tehneet!" huusi kirkkoherra kuuluvalla,
kumisevalla äänellään miesjoukkoon, jossa Antsun perheen palvelija,
Ants Veit Purilaasta oli.
"Teimme niinkuin lupasimme", vastasi joku miesten joukosta. "Ehkä nyt
saamme saksoilta uuden lain."
"Niin, niin, nyt te saatte uuden lain saksoilta", vastasi pastori
päätään pudistaen ja hymyillen pilkallisesti. "Mutta odottakaa,
uusi laki annetaan kohta teille; mutta älkää olko ihmeissänne sen
sisällöstä."
Pastori kääntyi nyt Antsun puoleen, joka oli kaikista raittiin ja kysyi
häneltä, mitä Mahtrassa oli tapahtunut. Vähän väliä pudistaen päätään
huolestuneesti ja pilkallisesti kuunteli hän kertomusta.
"Ja mitävarten sinä sitten menit Mahtraan?" hän vihdoin kysyi.
"Menin katsomaan, mitä siellä tehdään", vastasi Veit.
Tuo keskustelu pastorin kanssa vapautti Antsun sittemmin tutkinnosta ja
tuomiosta. Pastori oli nähnyt hänet raittiina ja kuullut, että hän vain
uteliaisuudesta oli mennyt Mahtraan. --
Samaan aikaan ajoivat Jyri, Päärn ja Miina kapakan ohi. He näkivät,
kuinka kirkkoherra astui kapakkaan haavottuneita katsomaan.
Seisahtamatta ajoivat he eteenpäin, sillä he pelkäsivät Päärnun sidotun
käden tähden.
Tiellä mietti Miina alituisesti, kuinka voisi pitää salassa Päärnun
haavottumista, taikka kuinka sen selittäisi. Sodassahan olivat kaikki
käyneet, koko pitäjän miehet olivat siellä olleet koolla; ota sitten
selvää, kuka heistä soti ja kuka päältä katseli, jos ei miehessä
merkkiä löytynyt. Mutta Päärn on merkitty, hän on siis sotinut! Miina
kyllä ei osannut kuvailla, mitä siitä saattoi seurata, mutta pakottavin
sydämmin hän aavisti, että jotakin seuraa ja ettei se ole hyvää.
"Kuule," virkkoi hän vihdoin Päärnulle, "sano sinä huomenna kaikille,
että hevosesi pillastui, kun olit sitä laitumella kiinni ottamassa
ja että sen päitsiraudat repivät kämmenesi verisiksi. Tänään piilota
itseäsi kaikilta."
Miehet hyväksyivät neuvon. Onneksi eivät haavat olleet niin syvät,
ettei sellaista valhetta olisi voinut uskoa.
"Ethän sinä mitään moision tavaraa ole mukaasi ottanut?" tutki Miina
sitten uudelleen huolestuneena.
Päärn katseli hämillään nauraen jalkoihinsa ja vaikeni.
"Sinulla on jotakin, Päärn, sinulla on jotakin", tutkasi Miina. "Anna
pian se pois, kuuletko!"
Päärn rupesi kipeällä kädellään poveaan kopeloimaan ja veti sieltä
vihdoin häpeissään kirjavan esiliinan ja hienon, palttinaisen naisen
paidan. Hän oli ne löytänyt opmannin huoneesta, säretyn piirongin luota.
"Nuo pari kappaletta minulla on, aijoin ne antaa sinulle", lausui hän.
Tuskin oli Miina nähnyt vaatteet, kun hän sieppasi ne käteensä ja
kiivaasti heitti ne vankkureista menemään, ne lensivät leppäpensaaseen.
"Sinne menkööt sinun kauniit lahjasi! -- -- -- Ja sinä Jyri, onko
sinulla myös jotakin?"
Jyri veti hopeisen teelusikan ja toisen pienen esineen taskustaan; ei
kukaan heistä, tiennyt mihin tarkotukseen viimeksimainittua käytettiin;
se oli kengän tapainen tuhka-astia maalatusta posliinista. Päihtynyt
sotilas koetti vielä sormissaan katsella tavaroita, mutta toimekas
tyttö, jonka selvä, terve järki ymmärsi että ne olivat vaarallisia,
tempasi nuokin saaliit käteensä ja heitti lusikan ja tuhka-astian samaa
tietä kuin esiliinan ja paidan.
"Onko vielä jotakin? Te kurjat, olkaa järkeviä ja antakaa pois kaikki,
mitä teillä on."
Mutta molemmat vakuuttivat, ettei heillä enää ollut mitään. Miina käski
ruunaa ja pian pääsivät ajajat sotatantereen läheisyydestä omalle
puolelle.
Eräältä aukealta ylängöltä katselivat kaikki kolme vielä kerran
Mahtraan päin. Yhä vielä näkyi pohjanpuolisella taivaanrannalla paksuja
savupilviä, joita tuuli vinkuen hajotti laajalle yli pitäjän, ja yhä
vielä kihisi tiellä talonpoikain voitokkaita sotilaita, jotka laulaen
ja riemuiten saaliineen kiirehtivät kotiin päin.
25.