Äkkiä kiintyi kansan vilkas huomio erääseen asiaan. Maantiellä näkyi
kaksi ratsastajaa. He kiirehtivät täyttä nelistä, jotta pitkä tomupilvi
harmaana huntuna jäi heidän jälelleen. Lähempänä nähtiin heidän
olevan sotilaiksi puettuina. Edelläajaja oli upseeri, mutta hänen
seuralaisensa tavallinen sotamies, ehkäpä edellisen palvelija.
Molemmat ratsastajat tomusta harmaina läähättäväin, vaahtoisten
hevosten selässä, seisahtuivat moision portille, sillä he eivät
mitenkään voineet päästä tiheän kansanjoukon läpi. Upseeri silmäili
huolestuneena odottamattoman suurta ihmispaljoutta, joka moisiota
piiritti. Arviolta saattoi siinä olla pari tuhatta henkeä.
Vanhanlainen, parrakas upseeri oli majori Laiming, joka Uudesta
moisiosta, Kosen pitäjästä oli ajanut Mahtraan. Hänelle oli Habajasta
laitettu sana uhkaavasta kapinasta. Hän oli luullut tapaavansa joukon
talonpoikia -- Mahtran omia alustalaisia ja joitakuita uteliaita
henkilöitä naapurikunnista, mutta nyt sai hän nähdä, että täällä
oli koolla sotaväki, joka ulottui silmän siintämättömään. Hänen
huolestustaan lisäsi vielä se henki ja mieliala, joka tässä joukossa
ilmeni; hän saattoi selvästi huomata noiden ihmisten ulkomuodossa
voitonhimoa, vihan kiihkoa ja ylpeää uhkamielisyyttä. Sitä samaa
todistivat heidän joukostaan kuuluvat, rohkeat, uhkaavat huudotkin.
Majori Laiming oli Kosen pitäjän kunnissa huomannut, että rauhattomat
talonpojat sotaväen ilmaantuessa heti kävivät aroiksi, siirtyivät
syrjään ja unohtivat vastustamisen. Mutta täällä hän näki, ettei hänen
tulonsa mitään kansaan vaikuttanut, ettei hänelle tietäkään tehty,
ja ettei moision pihassakaan seisova, aseellinen sotajoukko heitä
pelottanut. Nostettiin seipäitä, huudettiin ja naurettiin. Nuo kaikki
olivat huonoja enteitä.
"Tie auki! Tie auki!" huusi majorin palvelija venäjän kielellä, ja
herra itse ajoi hevosensa suoraan kansanjoukkoa kohti. Hitaasti ja
vastenmielisesti siirryttiin portin edestä syrjään, ainoastaan askel
askeleelta pääsi majori eteenpäin. "Miehet, älkää laskeko heitä!
Menkööt sinne, mistä tulivat!" huusivat muutamat juopuneen äänellä,
mutta enin osa vaikeni synkästi.
Kului hiukan aikaa, ennenkun majori Laiming seuralaisineen ehti
portille. Äkkiä tarttui joku hevosen suupielistä kiinni ja toinen veti
eläintä hännästä, mutta onneksi pakotti upseerin kova ääni heidät
perääntymään ja tien sulkijain täytyi myös väistyä syrjään. Mutta kun
majori oli päässyt portista moision pihaan, tulvasi sinne meluten hänen
perässään ääretön ihmisjoukko ja samoin tapahtui toisella, vastapäätä
olevalla portilla. Pian oli avara, aidattu moision piha täynnä mustaa,
kihisevää rahvasta.
Oikealla puolella olivat moision aitta-, navetta- ja tallirakennukset
sekä asuinrakennus, kaikki puiset, olkikattoiset; vasemmalla kädellä
oli kivestä tehty viinakeittiö kahden lammikon edessä, mutta
rakennusten väli ja länsipuolinen piha olivat avonaiset. Päärakennusta
ja ulkohuoneita ympäröi puutarha. Aseelliset sotamiehet seisoivat
päärakennuksen edessä, jonka akkunat aamuauringon valossa kiilsivät
kullalle.
Moision pihassa oli suuri kasa aidanseipäitä. Kohta, kun kansa oli
päässyt pihaan, mentiin ensiksi seiväskasalle ja otettiin käsiin vahvat
aseet. Sitten piiritti kansanjoukko pihassa seisovat sotamiehet.
Nämä tekivät kunniaa tulevalle majorille. Kapteeni Bogutski ja toinen
nuorempi upseeri lähestyivät kädet korvallisella päällikköään, joka
tervehti heitä kättä antaen. Totisina katselivat nuo kolme upseeria
toisiaan ja rupesivat sitten syrjässä seisten neuvottelemaan.
"Mistä tuo ääretön kansanjoukko on tullut?" kysyi majori Laiming
huolestuneella äänellä. "Eiväthän nuo kaikki voi olla tästä kunnasta!"
"Eivät tietysti", vastasi kapteeni Bogutski. "Niinkuin olen kuullut,
ovat täällä olevat talonpojat kutsuneet naapurikunnan miehiä avukseen
ja Jumala paratkoon, he ovat kutsua noudattaneet."
"Näin ollen saattaa asemamme käydä vaaralliseksi", sanoi Laiming.
"Tullessani näin tänne tulvaavan kansaa yhä vaan lisää, ja kaikki nuo
ihmiset näyttävät olevan pelottavalla tuulella; heidän joukossaan
on myös paljon viinan rohkasemia miehiä. Tuskin pääsin tänne heidän
käsistään!"
"Minä lähetin eilen sanansaattajan Habajalle pyytämään, että siellä
oleva sotaväki viipymättä rientäisi tänne", huomautti kapteeni. "Tähän
asti olen turhaan odottanut lisäväkeä."
"Se on tulossa, mutta tietymätöntä on, ehtiikö se tänne, ennenkun meitä
ruvetaan ahdistamaan", virkkoi majori, joka huolella näki, kuinka
rohkeina talonpojat heitä piirittivät. "Me olemme liian heikkoja
vastustamaan tuota ääretöntä ihmisjoukkoa, vaikka meillä onkin
viisikymmentä pyssyä; meitä on kuin pisara meressä! Mitä luulette --
eikö meidän pitäisi koettaa hyvällä heitä estää päällekarkaamisesta,
kunnes saamme apua?"
"Mutta millä tavalla?"
"Koetamme ensiksikin kärsiä heidän ärsyttäviä puheitaan ja pienempiä
päällekarkaamisiaan. Rohkeimpia heistä koetan myös juomarahoilla
lepyttää."
"Luulen, että neuvonne ovat hyviä."
Pieni sotajoukko seisoi todellakin kuin vähäinen saari raivoavan
meren keskellä. Pian oli se joka puolelta piiritetty. Mitä merkitsi
viisikymmentä edestä ladattavaa pyssyä tuota ääretöntä seiväsmetsää
vastaan. Jos eivät päällekarkaajat peräänny ensimmäisistä laukauksista,
niin vyöryvät tuon meren laineet voimattoman joukon yli, jottei
jääaikaa pyssyjen lataamiseen, ja silloin ovat sotamiehet hukassa.
Mutta näytti siltä, kuin ei väkivaltaa vielä olisi tarvinnut pelätä
väkijoukon puolelta. Talonpojat seisoivat kyllä sotamiesten kanssa
rinta rintaa vastaan ja koettelivat oikein käsin heidän pyssyjään,
mutta päällekarkaamista ei vielä kukaan ajatellut. Sitävastoin
ruvettiin heidän kanssaan keskustelemaan, eivätkö he lähtisi pois
Mahtrasta ja jättäisi täällä olevia talonpoikia rauhaan. Tietysti
vaikeutti tätä sopimusta se, etteivät sotamiehet ymmärtäneet viron
kieltä, eivätkä talonpojat venäjää.
Muutamat rohkeimmat heistä, vähän humaltuneet miehet, tunkeutuivat
meluten upseerien ympärille.
"Minkätähden te tänne tulitte?" ruvettiin näiltä kyselemään. "Emmehän
ole tehneet mitään pahaa. Miksi siis meidän kimppuumme käydään pyssyjen
kanssa ja minkätähden meitä uhataan kepeillä, vitsoilla käsi- ja
jalkaraudoilla? Ettekö te, kruunun palvelijat, sitten tiedä, että
saksat tahtovat tehdä meille vääryyttä? Teidän pitäisi auttaa meitä
eikä heitä. Menkää siis matkoihinne ja me emme tee teille mitään!
Mutta jos aijotte meitä piestä, niin muserramme teidät. Katsokaa,
kuinka paljon meitä täällä on koolla. Mutta teitä on vain kourallinen.
Poistukaa, keisarin palvelijat, Mahtrasta!"
Upseerit katselivat kysyvinä toinen toisiinsa; he eivät ymmärtäneet,
mitä miehet selittivät.
"Puhuuko kukaan teistä venäjää?" huusi majori Laiming kovalla,
kuuluvalla äänellä kansanjoukkoon.
"Mitä hän huutaa?" kysyivät miehet keskenään.
"Tahtoo varmaankin ajaa meidät pois?" vastasivat toiset.
"Seiskää paikoillanne, miehet, älkää liikkuko askeltakaan!" huusivat
taas muutamat.
Kapteeni Bogutski uudisti samoin kovalla äänellä kysymyksensä. Nyt
löytyi kansan joukossa mies, joka taisi venäjän kieltä, Peeter Olander
Kaiusta, sotamiehenä ollut mies tunkeutui etupuolelle.
"Upseerit kysyvät, kuka meistä puhuu venäjän kieltä", selitti hän
kansalle. "Laskekaa minut esille, minä kysyn sitten, mitä he tahtovat!"
"No niin, laskekaa Peeter menemään, hän osaa venäjää!" huudettiin
ympäriinsä. "Sano heille, Peeter, että heidän pitää heti poistua, jos
tahtovat henkensä säästää!"
Suurella vaivalla pääsi vihdoin Kaiun mies upseerin luo. Niinkuin
ainakin sotilas, nosti hän käden korvalliselle ja seisoi ylempien
edessä niin suorana, kuin hänen kankeat, talonpoikaiset säärensä
sallivat.
"Sinä osaat venäjän kieltä?" kysyi majori.
"Vähän, herra majori", vastasi Peeter.
"Tulkitse sitten meille, mitä nuo miehet sanovat. Nuo tuossa."
Peeter selitti, että miehet vaativat sotaväen poistumista Mahtrasta.
"Vastaa sitten heille, että me emme voi täältä poistua, sillä meitä on
käsketty täällä olemaan ja esimiestemme käskyä pitää meidän noudattaa."
Peeter tulkitsi. Mutta hänen puheensa jälkeen kuului vihaisia huutoja
ja siellä täällä kohotettiin seipäitä.
"Meidän miehet sanovat, että he panevat sotamiehille vastaan, jos eivät
lähde tiehensä", selitti tulkki upseereille. "Heitä on paljon, mutta
sotamiehiä vähän."
"Vastaa sitten heille, etteivät tahallaan syöksyisi onnettomuuteen! Se,
joka meihin koskee on kuoleman oma. Ja vaikka vihdoin voittaisivatkin
meidät, niin ei se mitään merkitsisi: pian tulisi muutama tuhat
sotamiestä meidän sijaamme, ja sitten ei heistä kukaan jäisi eloon."
Mutta uhkaus ei lainkaan vaikuttanut kansaan, vihainen melu, vannominen
ja pilkallinen nauru kuului majorille vastaukseksi.
"Ohoo, saammehan nähdä!" huudettiin joka puolelta. "Kuka on kuullut,
että keisari sallii tuhota omia alamaisiaan, jotka vaativat oikeuttaan?
Eikä keisari heitä ole tänne lähettänyt, saksat ovat kutsuneet. Älkää
pelätkö, miehet! Siirtykää lähemmä ja älkää heille antako niin paljon
tilaa, että saavat pyssyjään poskelle asettaa! Siirtykää lähemmä,
pankaamme heidät niin ahtaalle, etteivät voi liikkua!"
Huomatessaan, ettei varotus ja uhkaus mitään auttanut, rupesivat
upseerit ystävällisesti heitä mielittelemään, siten koettaen onneaan.
"Me emme koske teihin, jos te annatte meidän olla", käski kapteeni
sanomaan talonpojille. "Me emme tahdo teitä vainota, me olemme teidän
ystäviänne, vaikka meidän täytyy käskystä olla täällä pitämässä
moisiossa järjestystä."
"Mutta tehän tahdotte piestä meitä!" huudettiin vastaan.
"Ei asia niin ole! Me emme tahdo teitä piestä. Oikeus voi teidät
tuomita ja rangaista, emme me. Meidän pitää vain vahtia ja varjella
moisiota. Jos te olette alallanne ja annatte moision asukkaiden ja
kartanon olla rauhassa, niin me emme tee teille mitään pahaa."
Tuo ei paljon rauhottanut kansaa; mutta paremmin vaikutti juomarahan
antaminen. Majori Laiming kutsui luokseen rohkeimmat ja etummaiset
räyhääjät, jotka kaikki enimmästi olivat juovuksissa, ja pisti heille
kouraan jonkun hopearahan. Se vaikutti kuin öljy raivoaviin laineisiin.
Köyhät talonpojat, jotka vain yöllä näkivät unta rahasta, eivät
voineet vastustaa kovaa kiusausta. Lahjojen edestä vaativat upseerit
miesten kieltämään toisia koskemasta sotamiehiin ja antamaan heille
tietä kansan keskeltä. Majori Laiming ja kapteeni Bogutski tahtoivat
nimittäin viedä sotamiehet paremmin suojattuun paikkaan, sillä täällä
olivat he niinkuin on kerrottu joka puolelta kansan piirittämänä.
Lahjotut miehet täyttivät tämän toiveen. He kehottivat miehiä
väistymään syrjään ja varottivat heitä koskemasta kruunun miehiin. Näin
saivat upseerit viedä oman joukkonsa päärakennuksen edestä tallin luo.
Mutta sotamiesten ahdistettu tila ei täälläkään käynyt paremmaksi.
Meluten tunkeutuivat talonpojat sinne heidän perässään ja pian oli
heidät sielläkin piiritetty. Yhä murheellisemman näköisiksi kävivät
upseerit. Huolestuneina katselivat he pitkin maantietä, mutta
odotettua lisäväkeä ei näkynyt. Kapteeni Bogutski käski majorin
neuvosta sotamiesten muodostamaan neliön, jotta he joka puolella
seisoivat vihollisiaan vastaan. Näin olivat he turvassa takaapäin
hyökkääjiltä. Talonpojat kävivät yhä uhkaavammiksi. Yhä enemmän väkeä
kokoontui heidän joukkoonsa. Monen vankkurin edessä oli kaksi, jopa
kolmekin hevosta ja suuri joukko miehiä istui niissä. Kovalla melulla
he riensivät moision pihaan. Samassa määrässä kasvoi juopuneiden
joukkokin, sillä niitä oli sekä vasta-tulijoissa, että entistenkin
seassa ja monella oli viinapullo mukana, josta ahkerasti maistettiin.
Luultiin yhä vielä rohkeutta tarvittavan.
Tuon ryyppäämisen seurauksena oli sekin, että Kaiun työläinen, Peeter
Olander, upseerien tulkki, joka alussa oli toimittanut tehtävänsä
koko lailla moitteettomasti, kävi pian julkeimmaksi kiihottajaksi ja
päällekarkaajaksi. Ensin oli hän kyllä ylpeä siitä kunniasta, jota
upseerit hänelle osottivat, mutta sitten häntä suututti se, että oli
jäänyt ilman juomarahoja. Kun sotamiehet oli viety toiseen paikkaan,
oltiin Peeterille siitä vihaisia ja käskettiin häntä kansan puolesta
yhä vielä vaatimaan sotamiesten poistumista. Peeter, jonka rohkeus joka
ryypystä kasvoi, astui piirittäjäin eturiviin, upseerien luo.
Nämä näkivät nyt, että Peetrillä oli pyssy kädessä. Tietymätöntä
on, oliko hän yön aikana ollut sorsia ampumassa, niinkuin hän itse
ja toisetkin jälkeenpäin vakuuttivat, vai oliko hän "sotaa" varten
varustanut pyssyn mukaansa. Tulkkina ollessaan oli hän vasemmalla
kädellään pitänyt pyssyä selkänsä takana, mutta nyt hän seisoi
vihollisten joukossa kuin sotamies ainakin pyssy käsissään.
Peeter ja toiset päihtyneet rupesivat tekemään pilkkaa kapteeni
Bogutskin ontumisesta ja kepillä kävelemisestä. Tuo päällikkö oli
nimittäin saanut Krimin sodassa luodin jalkaansa ja siitä ruvennut
ontumaan, eroamatta kuitenkaan sotapalveluksesta. Kävellessään nojasi
hän keppiinsä. Pilkkaajat levittivät laajalle kansanjoukkoon juttua,
ettei muka puujalka-upseeria tarvinnut pelätä. Toiset päihtyneet
lörpöttelijät lisäsivät vielä, että majorikin oli viallinen.
Kun tähän puheeseen kyllästyttiin, ruvettiin uudestaan kovasti
vaatimaan sotaväen viipymättä poistumista moisiosta ja vaativien
joukossa oli Peeter Olander ensimmäisenä.
Hän koetti ensin onneaan sotamiesten keskuudessa.
"Veljet", sanoi hän heille, tunkeutuen aivan heidän eteensä, "parasta
on, että menette matkaanne! Me emme pelkää teidän pyssyjänne. Me emme
anna teidän kertaakaan lauvaista, ennen tallaamme teidät jalkaimme
alle. Mahtran miehiä te ette kuitenkaan saa piestä -- mitä te sitten
vielä täällä seisotte? Minä, veljet, olen itse vanha sotamies. Te
voitte noudattaa minun neuvoani, jos henkenne on rakas."
Näin sanoen nykäsi hän kädellään joitakuita ja tarttui muutamien
pyssyihin. Mutta sotamiehet seisoivat paikoillaan äänettöminä ja
liikkumatta, silmiään räpäyttämättä niinkuin heitä oli käsketty. Peeter
puhui heidän kanssaan vielä hetken aikaa huonolla venäjän kielellään,
mutta nähdessään, etteivät miehet hänestä mitään välittäneet, eivätkä
ensinkään noudattaneet hänen vaatimustaan, kyllästyi hän ja lähti
puhuttelemaan upseereja.
Majori Laiming ja kapteeni Bogutski vastasivat kyllä hänelle, mutta he
uudistivat äskeiset sanansa. Poistumisesta ei voinut olla puhettakaan,
olkoon kansaa kymmenen kertaa enemmän kuin nyt. He toivoivat, että
rahvas olisi järkevää ja ymmärtäisi, että he sotamiehet, käskystä
olivat sinne tulleet ja että heillä oli kova rangaistus odotettavana,
jos ilman päällikköjen käskyä liikkuivat paikoiltaan.
Mutta viina sekotti Peeterin ymmärryksen, ja sitten hän edelleen
juonitteli upseerien kintereillä ja vaati, että majori Laimingin piti
hänelle näyttää se käskykirja, jonka nojalla hän oli tullut Mahtraan ja
laskenut sotamiehetkin sinne.
"Miehet", huusi hän kansalle, "jos upseerit eivät ole keisarilta
saaneet lupaa Mahtran miesten pieksemiseen, niin on sotamiesten tänne
kutsuminen vain saksojen juonittelemista ja meille ei tehdä mitään,
vaikka ajammekin sotamiehet täältä menemään. -- -- -- Näyttäkää meille
keisarin käskykirja!" sanoi hän ja kääntyi röyhkeästi majori Laimingin
puoleen.
Tämä ei tietysti voinut täyttää talonpojan toivoa ja koetti
rauhallisena selittää hänelle, että Peeterillä yksityisenä henkilönä
ei ollut mitään oikeutta vaatia upseereilta keisarin käskykirjaa; sen
saattoi ainoastaan heidän päällikkönsä tehdä.
"Ei tahdota näyttää käskykirjaa!" huusi Olander kääntyen kansan
puoleen. "Eikä se voi ollakaan muuta kuin saksojen temppuja, että nämä
ovat täällä, ja saksojen kutsumusta ei hän uskalla meille näyttää."
Viina kiihotti työläisraukkaa tekemään vieläkin enemmän. Hän alkoi
vaatia upseereilta rahaa ja rupesi vihaisesti kiroilemaan, kun hän
mielestään sai liian vähän. Tällaisella tuulella kääntyi hän kapteeni
Bogutskin puoleen ja huusi:
"Odota, veliseni, kyllä minä revin olkalippusi irti! Kyllä saksat ne
jälleen kiinni ompelevat!"
Hän tarttuikin jo kapteenin olkapäähän, mutta joku järkevä mies veti
häntä takaapäin vielä oikealla ajalla takaisin.
Kansanjoukon eturivissä oli vielä muitakin mielettömän rohkeita
päällekarkaajia, jotka tunsivat itsensä voimakkaiksi, osaksi viinan
vaikutuksesta, osaksi nähdessään tuon pienen sotajoukon voimattomuuden
kansan paljouteen verrattuna. Tuolla ensimmäisessä rivissä, sotamiehiä
vastapäätä, seisoi Mahtran mies, Aadu Andrei ja kehotti yhtämittaa
kansaa hyökkäykseen. Juurun miestä, Mihkel Baumannia, miellytti
erittäinkin sotamiesten pyssyt, hän koetti aina jonkun kädestä kiskoa
pyssyä, nähdäkseen olivatko ne ladatut. Sotamiehet panivat tietysti
vastaan ja näin syntyi heidän ja Baumannin välillä kahakoita, joita
lähelläseisojat nauraen katselivat, mutta kärsivällisten upseerien
kulmat menivät yhä enemmän kurttuun. Näiden kärsivällisyyttä ruvettiin
yhä enemmän koettelemaan. Nuorin upseereista oli jälleen antanut rahaa
eräälle rauhattomuuden tekijälle, kun Ants Piller häntä lähestyi ja
myöskin vaati rahaa. Mutta kun upseeri ei heti noudattanut hänen
vaatimustaan, kiskoi mies rahakukkaron upseerin kädestä ja uhkasi häntä
ja hänen seuralaisiaan seipäällä.
Kansa huomasi sangen hyvin upseerien ihmeellisen kärsivällisyyden ja
myöntyväisyyden syyt; heidän joukkonsa oli liian voimaton rahvaan
äärettömän paljouden rinnalla. Vähempi osa vain tiesi tai arvasi,
että apuväkeä oli tulossa. Näin ollen ei ollut ihme, että juopuneiden
miesten joukossa yhä enemmän ilmaantui rohkeita päällekarkaajia. Miehet
sotaisessa innossaan unohtivat yhä enemmän tänne tulonsa tarkotuksen:
he olivat tulleet varjelemaan Mahtran miehiä kohtuuttomasta
rangaistuksesta; mutta siihen ei vielä ollenkaan aijottu ryhtyä,
ja näin oli heidän hyökkäyksensä rauhallista sotajoukkoa vastaan
varomatonta ja hyödytöntä.
Mutta kansanjoukosta ei myöskään puuttunut raittiita ja harkitsevia,
järkeviä miehiä, jotka koettivat rauhottaa ja kieltää kiihottajia ja
päällekarkaajia. Usein he kauluksesta vetivät sotamiesten kintereiltä
noita uhkarohkeita ahdistajia, taikka heitä ei laskettu lähelle
vaarapaikkaa.
"Antakaa sotamiesten olla rauhassa, eiväthän he ole meille
vielä tehneet pahaa!" huudettiin varottaen kiihottajille ja
taistelunhaluisille. "Pankaa vastaan, jos he meihin koskevat, mutta
älkää vielä heihin koskeko! Heillä on ladatut pyssyt käsissä ja kun
he ampuvat, niin meistä aina joku kaatuu. Typerää on tahallaan mennä
surman suuhun!"
Kaksi tällaista ymmärtävää varottajaa oli Völlamäen Päärn ja työläinen,
Ants Veit, jotka koettivat saada järkiinsä sodanhimoista tuttavaansa,
Jyri Torkia.[15] Jyriä kiusasi hirveä halu saada koettaa, olivatko
sotamiesten pyssyt tyhjät vai ladatut. Tuon halunsa, jonka hän pian
pani toimeen, ilmoitti hän Antsulle, joka hänen kanssaan oli rientänyt
sotaan ja Päärnulle, joka heihin oli yhtynyt moision pihassa. Jyri oli
noin kahdenkymmenen viiden vuotias, hyvin suuri mies, joka ylpeili
voimistaan; rohkeutta oli hän jo ottanut liiaksikin, jota todistivat
hänen pehmeä kielensä, punertavat, jäykät silmänsä ja hoiperteleva
käyntinsä.
"Mitä tuollaiset kaalimadot voivat tehdä miehelle!" huusi hän
kerskaillen ja nostaen äärettömän suurta nyrkkiään. "Pyydän joltakulta
pyssyä, lasken taivasta kohti ja annan jälleen takaisin. Sittenhän
saamme nähdä, pitääkö meidän heitä pelätä vai ei."
"Älä ole tyhmä, Jyri!" sanoi Ants Veit. "Antaisiko nyt sotamies
pyssyänsä sinulle!"
"Noh, jos ei anna hyvällä, niin otan väkisten!" väitteli Jyri.
"Ole alallasi, Jyri!" varotti Ants vakavasti. "Sinulla on nuori nainen
kotona; eikös hän sinua rukoillut, ettei sinun pitänyt lähteä, mutta
kun lähdit, niin varotti ajattelemaan terveyttäsi!"
"Ääh, kyllähän nyt naisten valitukset tiedetään! Johan sinunkin naisesi
ulisi ja sinä lähdit kuitenkin!"
"Mutta minä en pyri ottamaan sotamieheltä pyssyä. Jyri, ole järkevä!"
"Minäkin luulen, ettei siitä koidu hyvää", virkkoi Völlamäen Päärn.
"Kun rupeat väkisin pyssyä kädestä kiskomaan, niin hän pistää piikkinsä
sinuun, taikka joku toinen laskee luoteja päähäsi!"
"Mikä hiiden sota tämä on, kun ei saa tapella!" karjui Jyri Tork
taistelunhimoisena kuin juopunut ainakin. "Enhän minä tänne tullut
sotamiesten nenän edessä seisomaan."
"Minä tahdon antaa selkään jollekulle, olkoon kuka tahansa!"
"Älä lörpöttele, Jyri, etkös tiedä, minkätähden me tänne tulimme",
vastasi Päärn totisena. "Jos Mahtran miehiä aletaan piestä, niin
lähdemme seipäinemme väliin -- niinhän me olemme päättäneet. Mutta
eihän heitä vielä ole ruvettu pieksemään."
Völlamäen Päärn, vaikka kyllä kokonsa ja voimiensa puolesta myös koko
jättiläinen, ei ollut niin paljon juonut, ettei voinut hillitä kylläkin
tulista taistelunhimoaan. Kiihkeästi hän vain seiväs kädessä odotti,
milloin Mahtran miehiä alettaisiin viedä vitsapenkille, saadakseen
sitten oikeuden nimessä karata väliin.
"Mitä hittoa he sitten odottavat, kun eivät rupea pieksemään?"
sadatteli Purilaan jättiläinen. "Kepit, vitsat ovat valmiina, mutta
yhä vielä odottavat. Onkos minulla sitten aikaa tässä kaiken päivää
seistä!"
"Sitä parempi, etteivät rupea pieksemään", huomautti Antsun Ants. "He
pelkäävät meitä, ja jättävätkin vihdoin pieksemättä. Ja mustelmia
saisimme mekin, jos pitäisi väliin mennä."
Mutta kieltämiset ja varotukset eivät onnettomaan Jyriin vaikuttaneet
mitään. Kaksi kertaa kielsi häntä Ants Veit, pari kertaa myös Päärn,
ja kun hän siitä huolimatta teki lähtöä, koettivat he häntä pidättää
käsistä ja takinliepeistä. Mutta, kun ei mikään auttanut ja mies
vihastui, laski Ants hänet valloilleen ja huusi:
"Koeta sitten, tie on auki!"
Melulla tunkeutui Jyri kansanjoukon läpi suoraan sotamiesten luo.
Ants ja Päärn seurasivat hiljakseen häntä. He näkivät, kuinka heidän
toverinsa rupesi puhumaan sotamiesten kanssa, kuinka hän sitten ojensi
kätensä ja tarttui erään miehen pyssyyn. Mutta sotamies työnsi hänet
takaisin ja kiskoi pyssyn hänen kädestään. Vielä toisenkin kanssa
koetteli Jyri onneaan. Mutta ei tämäkään antanut väkisten asettaan
itseltään riistää.
Nyt tapahtui jotakin, jota kansanjoukko kalveten ja henkeään pidättäen
katseli.
Jyri Tork astui ilman asetta suoraa päätä kapteeni Bogutskin eteen,
tarttui molemmin käsin kapteenin oluksiin ja kiskasi ne irti, niin että
rasahti. Sitten hän iski äärettömän suuren nyrkkinsä päällikön
päähän -- -- --
Tuo kaikki tapahtui silmänräpäyksessä; ennenkun kukaan ehti punnita
tapauksen merkitystä, oli kaikki jo myöhäistä.
Mutta yhtä odottamatta seurasi rikosta kauhea kosto. Muutamia pyssyjä
kohosi, paukahduksia kuului ja Jyri Torkin jättiläisruumis kaatui
kasvoilleen tantereelle -- kaksi kuolettavaa luotia rinnassa.
Sota oli saanut ensimmäisen uhrinsa.
Hän oli karannut päälle.
Tapausta seurasi hetken syvä hiljaisuus. Pelästys jäykistytä kielet
ja mielet. Mutta sitten jälleen elämä palasi lamaantuneeseen
kansanjoukkoon. Raivoisa, kiivas taistelunhimo syttyi. Ukkosen jyrinänä
kaikui sotahuuto useammasta kuin kahdesta tuhannesta suusta ja pani
ilman värisemään, kokonainen seiväsmetsä heilui ilmassa ja myrskyinen
laine vyöryi pieneen sotamiesjoukkoon.
Päälliköt koettivat vielä suoriutua ilman veren vuodatusta. Majori
Laiming käski sotamiesten ampua, mutta ei kansanjoukkoon, vaan ilmaan.
Kaksikymmentä viisi laukausta kuului yhtaikaa. Savupilvi peitti
ampujat ja levisi sitten laajemmalle kapinoitsijain joukkoon. Rahvas
pidättäytyi hetken. Suurin osa ei tiennyt, että sotamiehet olivat
ilmaan ampuneet. Katseltiin kaatuneita. Kun ei heitä löytynyt,
kaikuivat jälleen eläköönhuudot, taas kohosivat seipäät ja kansanmeri
lähestyi rohkeammin voimatonta vastustajaansa.
Jo alkoi seipääniskuja sataa sotamiesten sekaan, Peeter Olander laukasi
pyssynsä heitä kohti, Daniel Schmiedberg Mahtrasta hyökkäsi majori
Laimingin kimppuun ja aikoi kiskoa miekan hänen kädestään, Jyri Mursa
Harmista repi nuorimman upseerin olukset irti. -- -- -- Päälliköt
huomasivat, ettei nyt enää auttanut pelkkä pelotus, väkivaltaa piti
väkivallalla vastustaa, verenvuodatus ei nyt enää ollut mitenkään
estettävissä, sotaväen puolustus ja kunnia sitä vaati.
Sotamiehet saivat uudestaan laukasemiskäskyn. Mutta tällä kertaa he
tähtäsivät suoraan kansanjoukkoon.
"Tulta!" huusi majori, ja taas paukahti viisikolmatta pyssyä yhtaikaa.
Kun savupilvet tällä kertaa hajaantuivat, nähtiin joka puolella
lämmintä verta virtaavan. Ja joka verilammikon viereen oli kaatunut
ihminen, joka vielä äskettäin oli seisonut pystyssä, kohottanut
seivästä ja täyttä suuta huutanut eläköön Toiset olivat kasvoilleen
kaatuneet seivästä käsissään kouristaen, toiset selälleen, kolmannet
kylelleen; moni oli polvillaan, painaen kättä rintaa tai kylkeään
vastaan, josta punainen veri tihkui sormien välistä, toiset seisoivat
vielä pystyssä, mutta horjuivat -- horjuivat ja vajosivat hervottomin
polvin vähitellen maahan. Eräs haavottunut nauroi -- sekavasti,
epäluuloisesti; hän huomasi, että hänelle oli jotakin tapahtunut, mutta
ei uskonut, että hänen ruumiissaan oli luoti Vasta sitten, kun hän
vaatteistaan näki verta vuotavan, kävi hän totiseksi ja äänettömänä hän
lankesi maahan.
Ensimmäisen, huumaantuneen hiljaisuuden jälkeen kuului kansanjoukosta
erinomaista kumeaa huminaa. Se syntyi haavotettujen voivotuksista ja
kuolevien viimeisistä huokauksista. Sitten kuului ikäänkuin metsän
kohinaa. Vihanlaine nousi kansanjoukossa. Mutta kaikki tuo kuului vain
hetken aikaa. Taistelun hälinä, joka kohta sen jälkeen alkoi, hälvensi
sitten kaikki heikommat äänet. -- -- --
Tuo ensimmäinen, todellinen ampuminen ja juokseva veri vaikuttivat
kahdella tavalla kansaan; toiset syöksyivät suoraa päätä pakosalle,
toiset tunkeutuivat vihan rohkasemina, seipäitään heiluttaen, huutaen
ja vannoen sotamiesten ympärille. Pian alkoi kiivas käsikahakka;
niinkuin raivoisa meri peitti se laineisiinsa tuon pienen joukon.
Nähtiin vain kohoavia ja raksahtavia seipäitä, ottelevia ja pistäviä
pyssynpiikkejä, painivia vartaloita, kasaan kaatuvia taistelijoita.
Mutta laukauksia ei enää kuulunut. Sotamiesten pyssyt olivat tyhjät
ja niiden lataamiseen ei ollut enää aikaa. Epätoivoisen voimilla,
kuoleman omina, koettivat he pyssynpiikeillä ja pyssynperillä vastustaa
ääretöntä ylivoimaa, mutta pian he olivat suletut kuin elävän muurin
sisään, etteivät he tätäkään taistelutapaa voineet kyllin tehokkaasti
käyttää. Moni heistä oli jo seipääniskuista kaatunut, toisilta
kiskottiin pyssyt käsistä ja siellä täällä oli heitä hirmuisessa
painiskelussa kaadettu maahan, jotta jäivät taistelevien jalkain alle.
-- -- --
Vollamäen Päärnun ja Uudentuvan Jyrinkin oli taistelun kiihko
vallannut, kun näkivät haavottuneita talonpoikia verissään maassa.
Olivathan nuo heidän ystäviään ja tovereitaan ja sama kohtalo saattoi
joka hetki heidänkin osakseen tulla. Vihan vimma, tuo pimittäjä,
joka kiihottaa aran sotamiehenkin taisteluun, ja luonnollinen
itsesäilytysvaisto pakottivat molemmat ystävät puristamaan tiukemmin
seipäitään ja tunkeutumaan taistelijain ensimmäiseen riviin.
"Tule, Jyri! Tulkaa, miehet!" huusi Päärn tulisin silmin, kun
ensimmäiset surman laukaukset olivat kuuluneet, ja paisuneet verisuonet
hänen otsallaan näyttivät, että vihan kiihko hehkui hänen rinnassaan.
"Pysykää koolla, miehet!" lisäsi hän. "Sulkekaa tie, jos aikovat paeta!
Meitä surmataan -- surmatkaamme mekin! Täällä on jokainen taistelemassa
henkensä puolesta. Saksat saakoot vielä maksaa kaiken virtaavan veren!"
Hän karkasi edellä, häntä seurasi Jyri muutamien oman kunnan miesten
ja monien tuntemattomien kanssa. Kiivaasti, äärettömällä voimalla
alkoi Päärn seipäällään iskeä sotamiesten sekaan; se, johon lyönti
sattui, pyörtyi ja kaatui taistelevien jalkoihin, mutta lähelläseisojat
karkasivat hurjasti meluten oikealle ja vasemmalle.
Ainoastaan hetken aikaa he panivat vastaan. Sitten syöksyi tuo pieni
sotajoukko suin päin pakosalle. Hurjasti taistellen murtautuivat
sotamiehet läpi kansanjoukkojen ja kääntyivät portille päin, josta
tie johti Atlaan vievälle maantielle. Tuota tietä myöten olivat jo ne
kansanjoukot kulkeneet, jotka kuultuaan pyssyjen laukaukset, olivat
pakosalle lähteneet.
Upseerit Laiming ja Bogutski eivät koettaneet estää sotamiesten
pakenemista. He huomasivat, että tässä ei muu neuvo auttaisi. Mutta
he eivät sitä enää olisi voineetkaan estää, sillä se tapahtui niin
äkkiä ja niin hurjalla vauhdilla, ettei mitään heidän käskyjään olisi
voitu kuulla eikä huomata. Sen lisäksi oli heillä oman henkensä
varjelemisessa niin paljon tekemistä, etteivät ehtineet joukkoaan
johtaa. He taistelivat miekoillaan perääntyen askel askeleelta.
Majori Laiming oli haavottunut; kahakassa oli hän saanut takaapäin
seipääniskun päähänsä. Veren vuotaessa pitkin poskia kaulalle ja
vaatteille koetti hän miekallaan raivata itselleen tietä ja päästä
etempänä seisovan, satuloidun hevosensa selkään. Samoin taisteli myös
kapteeni Bogutski, joka ihme kyllä, vielä oli haavottumatta, vaikka hän
kyllä oli seisonut seiväsiskujen keskellä.
Kolmas, nuorin upseeri, oli ennen taistelua saanut majorilta käskyn,
että hänen piti koettaa salaa paeta rahvaan käsistä, hypätä hevosen
selkään, ajaa odotettua lisäväkeä vastaan ja kiirehtiä sen tuloa. Mutta
yritys ei onnistunut. Kansanjoukosta oli nuori luutnantti onnellisesti
päässyt ja ehtinyt päärakennuksen edessä seisovain hevosten luo. Mutta,
juuri kun hän aikoi hypätä hevosen selkään, kiskottiin hän jaloista
jälleen maahan.
Muutama talonpoika seurasi häntä. He varmaankin arvasivat hänen
aikeensa. Mutta hänelle ei tehty mitään muuta pahaa. Miehet vain
piirittivät hänet ja kielsivät häntä ajamasta pois.
Majori Laiming ja kapteeni Bogutski pääsivät onnellisesti tunkeutumaan
hevosten luo. He miekkoineen karkottivat siinä seisovat talonpojat
etäämmälle, hyppäsivät satulaan ja kiirehtivät moision portista
pakenevien sotamiesten jälkeen. Luutnanttikin pääsi nyt hevosen selkään
ja ajoi päällikköjen perässä. Hänen kanssaan yhdessä ratsasti majorin
palvelija, joka kauhusta väristen oli vahtinut hevosten luona.
Atlaan päin vievä tie, jonka vierillä kasvoi koivuja ja sen molemmilla
puolilla oleva heinämaa tulivat pian täyteen pakenevia ja takaa-ajajia.
Edellimmäisenä pakenivat ne talonpojat, jotka olivat kauhistuneet
ensimmäisistä laukauksista ja haavottuneiden voihkinasta. Heidän
kintereillään ja osaksi heidän seassaan juoksivat pakenevat sotamiehet
pienissä joukoissa taikka yksitellen. Näiden perässä karkasivat jälleen
talonpojat, jotka olivat ajaneet sotajoukon pakosalle ja jotka nyt
heitä seipäineen ja kankeineen takaa ajoivat.
Kahakka, joka oli alkanut moision pihassa, jatkui nyt täällä
laajemmalla alalla. Juosten latasivat sotamiehet pyssynsä ja jos
takaa-ajajat eivät olleet aivan kantapäillä, kääntyivät he ja ampuivat
perässäjuoksijoita. Luoteja vinkui yhtä mittaa yli tien ja heinämaan ja
moni mies, joka ensimmäisestä kahakasta oli päässyt terveenä, kaatui
täällä haavottuneena maahan. Joka huomasi, haki suojaa puiden takana.
Mutta rohkeimmat karkasivat pysähtymättä sotamiesten perään. Siellä
täällä syntyi uusia otteluita. Jos sotamies, jolta pyssy oli tyhjäksi
ammuttu, saatiin käsiin, niin taisteltiin seipäillä ja pyssynperällä.
Pienissä joukoissa ja kahdenkesken oteltiin nyt joka puolella. Monessa
kohdassa piti sotamies pyssyn perästä, mutta talonpoika piikistä
kiinni. Veriset jälet kirjasivat maantien tomua ja niityn viheriää
nurmea. Tuolla makasi maassa verissään sotamies pää puhkastuna,
hänen lähellään talonpoika luoti tai keihäänhaava rinnassa. Joka
jaksoi, pakeni pensaan tai puun suojaan sitoakseen haavaansa paidan
kappaleella. Ja yhä vielä vinkuivat luodit yli tien ja heinämaan
ja uupumattomassa taistelunkiihkossa juoksivat talonpojat voitetun
sotaväen perässä. -- -- --
Takaa-ajajien joukossa oli myös Jyri ja Päärn. Viimemainittu oli juuri
otellut erään sotamiehen kanssa, joka häntä oli osaamatta ampunut.
Kiivaasti tarttui Päärn pyssynpiikkiin, jolla sotamies itseään suojeli.
Sotamies, väkevä kuin Simson, ei heittänyt irti pyssystään ja tempasi
vihdoin piikin Päärnun kädestä sellaisella voimalla, että kämmenestä
lähti liha ja nahka mukana. Hän olisi nyt varmaankin keihäällään
lävistänyt Päärnun, ellei Jyri olisi kiirehtinyt avuksi ja antanut
seipäällään hänen päähänsä aika lyöntiä. Tunnottomana kaatui mies
maahan tien viereen. Parikymmentä askelta hänestä lepäsi Matsin
Jaan Mahtrasta, jonka rinnan joku toinen sotamies oli pistimellään
lävistänyt.
Jyrin ja Päärnun siinä otellessa, kiiruhti eräs nuori perheenmies
Mahtrasta, Adran Mihkel, kahden toisen miehen kanssa heidän jälkeensä;
näiden edellä pakeni muudan mustapartainen sotamies ja latasi
juostessaan pyssyään. Kun Päärn hoiteli haavottunutta kättään ja Jyri
säälien koetti auttaa kaatunutta sotamiestä, niin ei kumpainenkaan
huomannut pakenevaa sotamiestä.
"Eläköön maamiesten voitto!" huusi Adran Mihkel heiluttaen iloisesti
seivästään.
Samassa kääntyi äkkiä sotamies, joka pyssyään täyttäen oli ohi juossut
ja huusi selvällä viron kielellä Mihkelille:
"Kyllä minä sinulle näytän, kellä voitto on! Tuosta saat!"