Seuraavina päivinä päättivät paroni Heideggin moision perheenmiehet,
etteivät tekisi apupäiviä. He luulivat, että moision isäntä niitä
vaatii ilman minkäänmoista oikeutta. Näin ajatteli kansa melkein koko
kuvernementissä, ja missä ei aputöitä ruvettu julkisesti vastaan
torjumaan, siellä pelättiin vain haagioikeutta ja kovaa rankaisemista.
Mutta Harjumaalla, varsinkin Kosen kihlakunnassa, jossa orjuus oli
kova ja talonpoikain köyhyys suuri, alettiin joka puolella julkisesti
vastustamaan aputöitä. Ennen kaikkia ei menty tekemään moision
sonnanvetopäiviä.
Sentähden pyysivät Kosen pitäjän moision herrat sotaväkeä avukseen
ja haagituomarille huomautettiin, että tämän piti verisillä
rangaistuksilla pakottaa vastaanpanijoita noudattamaan käskyä.
Rangaistuspaikaksi oli valittu haagituomarin, herra von Hagemeisterin
Habaja niminen moisio Kosen pitäjässä. Sinne kutsuttiin koolle
kaikista kunnista ne miehet, jotka aputekoja vastustivat, ja armoton
piekseminen alkoi sotamiesten avulla. Rumpujen päristessä ja torvien
soidessa ajettiin rahvas sinne kokoon ja vastustavia kunnan miehiä ja
talonpoikia rangaistiin kaikkein nähden. Mutta kansan vakaumus, että
siltä vasten lakia vaadittiin aputekoja, oli niin luja, niin syvästi
mieliin juurtunut, että miehet urhoollisina kuin marttyyrit kärsivät
hirmuisen rangaistuksen.
Monesta paikasta Viron maalta olivat talonpojat, jotka samassa etsivät
selvyyttä, käyneet Tallinnassa senaikaisen siviilikuvernöörin, herra
von Grünewaldin luona valittamassa aputekojen tähden; mutta he eivät
sielläkään saaneet odotettua oikeutta ja kääntyivät surullisina
takaisin kotiin, sanoen: "Eikös kuvernööri ole samanlainen moision
isäntä kuin toisetkin saksat, ei hänkään meille hyvää suo!"
Koko erehdykseen oli todellakin suureksi osaksi syynä 127 pykälä
uudessa talonpoikain laissa, jossa todellakaan ei ollut mainittu
aputekoja. Osaksi lain puutteellinen selittäminen ylempien puolelta,
osaksi myös talonpoikain väärinkäsitys olivat syynä siihen, ettei niitä
asetuksen kohtia, jotka vähänkin selvyyttä olisivat antaneet, tarkasti
otettu huomioon. Niin seisoi lain 31 pykälässä: "Talonpoikain maita
ruvetaan heti tämän lakikirjan ilmestyttyä mittaamaan, jonka jälkeen
rajat määrätään"; 32 pykälässä: "Talon maiden mittaus ja rajojen
merkitseminen pitää 10 vuoden perästä tämän lakikirjan julkaisemisen
jälkeen olla lopetettu kaikissa moisioissa"; sitten 33 pykälässä: "Niin
kauvan kuin mittaus ja rajamerkkien paneminen kestää, ovat talon maat
talonpojilla vero- tai työvuokralla niinkuin laki 9 päivältä Kesäkuuta
1846 säätää", ja vihdoin 35 pykälässä: "Niin pian kun jossakin
moisiossa talon maiden mittaus ja rajain pyykitys on lopetettu ja
oikeudessa vahvistettu, _aletaan noudattamaan seuraavia asetuksia_."
Lain selittäjät eivät varmaankaan panneet näihin kohtiin tarpeellista
huomiota, eivätkä sitä tehneet myöskään talonpojat, joiden ymmärtämistä
vielä haittasi huono lukemisen taito. Mutta niinkuin sanottu oli 127
pykäläkin vaillinainen ja erehdyttävä, kun ei siinä ollut mainittuna
aputekoja. Ainoastaan lakikirjan mukana seuranneessa työverokontrahdin
kaavassa, jossa oli lueteltu vuokraajan velvollisuudet, seisoi jotakin
aputeoista; siellä oli sanottu, että "vuokraajan pitää moision herralle
tehdä ja maksaa: 1) työpäivät; 2) _apupäivät_; 3) maksaa viljalla
tai muulla tavalla pienet moision veromaksut." Tässäkään ei ollut
nimitetty, kuinka paljon apupäiviä kustakin talosta piti tehdä; se jäi
siis moision isännän ja talonpojan vastaisen suostumuksen varaan.
Talonpojille ei sitäkään selitetty kaikissa moisioissa, että uusi laki
heti mittauksen jälkeen piti astuman voimaan, vaan sanottiin, että
asiat olisivat entisellään vielä kymmenen vuotta, vaikka se aika oli
määrätty viimeiseksi, jona työ piti olla lopullisesti suoritettu koko
kuvernementissa.
Ei ollut siis ihme, että kaikki epäselvyys ja vaillinaisuus itse laissa
ja sen selittämisessä kansalle, joka niin kauvan ja suurella kiihkolla
oli helpotuksia odottanut, synnyttivät selkkauksia.
Mahtrassa tapahtui seuraavaa:
Torstai aamuna, 29 p. toukokuuta 1858 ilmaantui moision kupias kylään
ja antoi kunnan vanhimmalle haagituomarin puolelta käskyn, lähteä
seuraavana aamuna, kello 7 Habajan moisioon kaikkein perheenmiesten
kanssa. "Sinä Ants", lisäsi hän, "tulet huomenna varhain moisioon ja
istut opmannin viereen vankkureille, toiset miehet menkööt suoraan suon
kautta."
"Mitä sinne Habajalle sitten mennään?" kysyi kunnan vanhin.
"En minä tiedä", vastasi kupias.
Ants tietysti aavisti, ettei se hyvää tietänyt, vaikk'ei hän tiennyt,
että haagituomari Mahtran miehiä jo toissa päivänä turhaan oli
odottanut oikeuteen.
Seuraavana aamuna aikaiseen alkoi perheenmiehiä kokoontua Sepän taloon.
He tahtoivat vielä isännän kanssa neuvotella lähdöstään. Joku oli jo
huhupuheiden mukaan kuullut, että Kosen pitäjään oli tullut joukko
sotaväkeä ja että haagituomari Habajalla oli aputöitä vastustavia
talonpoikia piiskuuttanut.
Miehiä oli jo iso joukko talon veräjällä, kun kunnan vanhin ilmaantui
heidän joukkoonsa.
"Noh, mitä arvelet, lähdemmekö vai ei?" kysyivät miehet. "Eihän
haagituomarin käskylle vastaan tohdi panna, mutta varmaa on, että
siellä saamme selkäämme, jos tahdomme vaatia oikeuksiamme."
Ei kunnan vanhinkaan tiennyt parempaa neuvoa.
"Tahdotteko siis yhä vielä vaatia oikeuksianne?" kysyi hän.
"Tietysti", oli vastaus. "Sillä kun alistuisimme, mikä meidän sitten
olisi edessä? Keisari on meille antanut oikeuksia, saksat eivät niitä
meille soisi -- pitääkö meidän sitä sitten ristissä käsin katsella?"
"Noh, sitten pitää meidän myöskin haagioikeudessa ottaa selkäämme",
huomautti kunnan vanhin.
Kun neuvottelemista tällä tavoin yhä kesti, astui samassa eräs
punasepelinen tyttö miesten joukkoon ja kysyi kunnan vanhinta.
"Onko tuo Habajan ihmisiä?" lausui Ants Tertsius nähdessään tytön.
"Miina, mitä sinä meillä asioitset?"
Tyttö oli tullut suurella kiireellä, sillä hän oli kovin hengästynyt.
Hänen punottavat, hikiset kasvonsa ja rauhattomasti vilkkuvat silmänsä
osottivat, että hän oli kiihtyneessä mielentilassa.
"On juuri teille asiaa", vastasi hän tuntien kunnan vanhimman. "Isäntä
laittoi teille tuttavuuden vuoksi sanan, etteivät teidän miehet tulisi
Habajalle; teitähän on jo tänä päivänä sinne kutsuttu -- -- --."
"Soo! Mikä siellä sitten on?"
"Oh, sinä taivainen isä, kuka sitä kaikkia saattaa puhua!" huusi
tyttö kostein silmin ja vavisten. "Siellä juoksee verta, että koirat
voivat latkia. Sotamiehiä pyssyineen kaikki paikat täynnä --
600 miestä! -- -- --"
Mahtran miehet katselivat totisina toisiaan; yhä lähemmäksi
kokoonnuttiin kauhistuneen tytön ympärille.
"Puhu, Miina, puhu!"
"Eikös haagiherra rankaise niiden kuntien miehiä, jotka eivät tahdo
tehdä aputöitä", kertoi Habajan sanansaattaja edelleen. "Eilen oli
jo monesta kunnasta ihmisiä sinne ajettu. Moision pihassa pantiin
sotamiehet piirittämään talonpoikia. Lyötiin rumpuja ja torviin
puhallettiin, että kuului monen virstan päähän. Sitten vietiin
kaikista ensin meidän kunnan vanhin oikeustupaan ja kysyttiin häneltä:
'Vannotko sen vanhan lain mukaan, joka neljäkymmentä vuotta sitten
annettiin'.[14] Kunnan vanhin oli vastannut: 'En vanno!' Heti oli
häneltä kiskastu raha rinnasta pois, pantu mies rautoihin ja heitetty
lattian alla olevaan kellariin. Sitten kutsuttu jälleen viisi kunnan
vanhinta eteen ja kysytty taas jokaiselta: 'Vannotteko sen lain
mukaan, joka neljäkymmentä vuotta sitten annettiin?' Hekin vastasivat,
etteivät vanno. Jälleen revitty rahat rinnasta, pantu kädet rautoihin
ja ajettu miehet kellariin. Nyt viety kirkon isäntä, Poe Jaan, oikeuden
eteen. Kysytty jälleen, alistutko vanhaan lakiin? 'En alistu!' Heti
tuotiin mies ulos kartanolle. Sielläpä oli jo penkki valmiina. Kaksi
sotamiestä seisoivat kummallakin puolen vitsat kädessä. Poe Jaan
sidottiin penkkiin ja piiskaaminen alkoi. Näin omilla silmilläni tuon
kauhean tapauksen. Kun sotamiehet rupesivat kaikin voiminsa lyömään,
pantiin rummut pärisemään ja musikantit soittamaan ja kylän kansa
katsoi päältä. Kun viisikymmentä lyöntiä oli annettu, laskettiin mies
irti ja kysyttiin taas: 'Vannotko vanhan lain mukaan?' Jaan nosti
päätä, puristi hampaat yhteen ja sanoi 'En vanno!' -- -- -- Uudestaan
sidottiin raukka penkkiin ja annettiin jälleen viisikymmentä lyöntiä.
Taas päristettiin rumpua ja puhallettiin torviin. Sitten kysyttiin
vielä kerran, vannooko. 'En vanno!' Kolmannen kerran temmattiin mies
penkille ja lisättiin vielä kymmenen lyöntiä, päästettiin jälleen
penkistä irti ja käskettiin alistumaan. Mutta Jaan huusi -- kasvot
keltaiset kuin kuolleella ja verisenä kuin teuraseläin: 'En alistu!
Piestäköön minut vaikka kappaleiksi, se kappalekin, johon suu jää,
huutaa vielä: 'En alistu!" -- -- --
Pelko ja kauhistus täytti Mahtran miesten mielet; mutta sittenkin he
ihmettelivät urhoollisen miehen lujuutta:
"Ajatelkaa, minkälainen mies!" huusi Matsin isäntä. "Ottaa sata
kymmenen lyöntiä, eikä sittenkään vielä alistu!"
"Kyllä hän siis tiesi, niinkuin mekin, että laki on hänen puolellaan",
huomautti Reinun isäntä.
"Sitten annettiin Jaan olla", kertoi Miina edelleen, "ja otettiin
toiset miehet käsille. Mutta Jaanin kauhea piekseminen oli toisia
niin hirvittänyt, että kaikki alistuivat. Heidät oli kaikki pantu
oikeustuvassa kotkan kuvan eteen polvilleen ja niin oli heidän pitänyt
vannoa. Sitten annettu kynä käteen, että piti kirjoittaa sen alle,
mitä vannoi. Joka ei osannut kirjoittaa, sen kättä oli kirjoittaja
liikuttanut ja niin kirjoitettiin nimi ja liikanimi paperiin. Sitten
ottanut kätensä pois ja miehen oli pitänyt itse tehdä kolme ristiä
nimen alle. -- -- -- Toiset perheenmiehet pitivät nyt pihassa neuvoa,
mitä tehdä, kun heitäkin eteen kutsuttaisiin. Kaikki sanoivat, että
he eivät vanno, eivätkä kirjoita nimeänsä alle, eivätkä anna itseänsä
piiskatakaan. Kaikki tahtoivat panna vastaan ja nostaa sellainen elämä,
että se kuuluisi keisarin korville asti; tottahan silloin vihdoinkin
tulisi apu. 'Mutta jos kirjoitat alle ja vannot, noh, -- silloin voivat
saksat sanoa, että rahvas itse tahtoo vanhaa lakia.' -- -- -- Näin
käski isäntä minun sanomaan. Tänään piestään toisen kerran Habajalla
miehiä. Älkää tulko sinne, jos ette tahdo saada selkäänne ja vannoa
vanhan lain noudattamista."
"Sotamiehet ovat tietysti vielä siellä?"
"Kuinkas muuten. Meidän pitää heitä syöttää ja juottaa niin että itse
näemme nälkää. Kaikissa kunnissa ovat mielet kuohuksissa. Olemme kuin
sodassa!"
Tytön elävä kuvaus vaikutti niin syvästi Mahtran miehiin, etteivät
hetkeen aikaan voineet mitään puhua. Kauhu ja murhe ilmeni heidän
totisille, päivettyneille kasvoilleen ja moni raskas huokaus kohosi
heidän ahdistetuista rinnoistaan kirkkaaseen aamu-ilmaan, jota nousevan
auringon hymyilevä kirkkaus kultasi. Vaikea oli päättää, mitä nyt
tehdä: kauhea oli Habajalle mennä, kauhea menemättä olla. Oikeudestaan
ei kukaan tahdo luopua, ei kukaan tahdo itseänsä pieksättää ja vastaan
paneminen on myös pelottava asia.
Miehet olivat istuneet nurmelle neuvotellakseen ja päättääkseen, oliko
Habajalle mentävä, vai ei. Hyväntahtoisen sanansaattajan oli Sepän
isäntä vienyt tupaan jalkojaan lepuuttamaan ja ruumiin vahvistusta
saamaan. Kello oli jo seitsemän, päivä korkealla ja yhä vielä viipyivät
Mahtran miehet alakuloisina neuvotellen.
"Kuulkaa miehet", sanoi Adran Hindrek pitemmän äänettömyyden jälkeen.
"Minun mielestäni on parempi, että olemme poissa. Tiedämme nyt
varmasti, että jokainen saa selkäänsä, joka oikeutta uskaltaa vaatia;
kun toiset saivat, niin mekin saamme. Parempi on siis, että me itse
emme suorastaan juokse tuleen ja suojelemme terveyttämme niin kauvan,
kun suinkin voimme."
"Niin minäkin arvelen", virkkoi Matsin Priidik. "Kun toisilla oli
niin paljon rohkeutta, että antoivat oikeuden edessä verensä vuotaa,
niin pitää meilläkin olla niin paljon sisua, että panemme vastaan
haagioikeudelle. Vihdoin käy asia niin suureksi, että eivät jaksakaan
piiskata kaikkia vastaan panijoita, ja silloin ehkä melu jo kuuluu
keisarin korville. Miehet, me jäämme kotiin!"
"Minä kyllä en lähde nahkaani myömään", päätti Tillin isäntä. "Ennen
heitän talon ja piilen puoli vuotta metsässä."
Samoin vakuuttivat nyt toisetkin miehet. Ainoastaan kunnan vanhin
vaikeni vielä. Hän katseli syvissä mietteissä milloin miesten
kiihtyneitä kasvoja, milloin siintävää aamuilmaa, milloin taas
korkeammalle nousevaa aurinkoa, jonka asento jo näytti, että meno oli
myöhästynyt.
Miehet näkyivät odottavan hänen päätöstään. Joku lykkäsi häntä kylkeen
ja kysyi:
"Noh, Ants, mikä siis sinun viimeinen sanasi on? Mitä kunnan vanhin
edellä tekee, sitä me perässä! Sinähän tunnet lain paremmin kuin me."
"Mitä laissa sanotaan, sen te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin ja
kaikki muut", vastasi Sepän Ants. "Mutta minä myös arvelen, ettei
meidän, Jumalan tähden, ole tarvis antaa itseämme piestä. Moni ehkä
meistäkin vannoo vitsojen alla ja mikä sitten saksoilla on sanoessa:
'katsokaa he kyllä tyytyvät vanhaan lakiin!'"
"Ants on oikeassa!" huudettiin. "Habajalle me emme lähde, -- se olisi
suuri tyhmyys! Mutta mitä teemme, jos he eivät jätä meitä rauhaan? Ja
eivät he jätä -- onhan heillä sotamiehiä apuna!"
"Mitä muuta kuin kaikki yksistä puolin vastaan, jos väkivallalla
tulevat!" vastasivat toiset.
"Panemme vastaan, niin! Koska ei mikään muu auta, niin olkoon sota",
neuvoivat jotkut.
Jälleen mietti kunnan vanhin itsekseen. Hänen näöstään saattoi huomata,
että hän taisteli kiihtyneiden tunteittensa ja varovaisen järkevyyden
välillä.
"Miehet", sanoi hän vihdoin. "Minäkin luulen, että meidän tulee
yhtenä miehenä taistella oikeuksiemme puolesta -- pelottomina ja
perääntymättä, mutta koettakaamme tehdä sitä järkevästi, koettakaamme
ensin hyvällä jotenkin päästä perille. -- -- --"
"Mutta kuinka? Kuinka tästä vielä hyvällä voi selviytyä?" kysyi moni.
"Lähtekäämme ensiksi vielä kirkkoherran luo", vastasi Ants, "valitamme
hänelle hätäämme, ja pyydämme, että hän meitä auttaisi!"
"Tahtoneeko hän meitä saksoja vastaan auttaa? Ja jos hän tahtoisikin --
tohtineeko hän?"
"No, ehkä koetamme! Eihän se mitään maksa! Ehkä hänellä on
venäjänkielinen lakikirja, ja hän sanoo meille, mitä siinä on. Ja jos
hän tätä ei tee, niin ehkä kirjoittaa haagituomarille, että me hirmusta
emme lähteneet Habajalle ja että meitä ei piestäisi."
Suurta toivoa papin apuun ei miehillä näyttänyt olevan. Sitä ei
varmaankaan neuvonantajalla itselläänkään ollut, sillä hän lisäsi kohta:
"Miehet, mutta meidän pitää myös tietää, mitä toisten kuntain miehet
asiasta arvelevat. Hehän vaativat samaa oikeutta kuin mekin. Jos emme
enää mistään saa apua, jos kirkkoherrakaan ei tahdo meitä auttaa, niin
olisi hyvä, että toisten kuntain miehet olisivat meidän kanssamme
yhdessä neuvossa ja me yhteisesti ilmottaisimme, että vaadimme
oikeutta. Jos sitten sotamiehet lähetetään kimppuumme, tulevat he ehkä
avuksemme eivätkä anna meitä piestä."
Tämä ehdotus saavutti kohta kaikkein hyväksymisen. He kaikkihan
todellakin taistelivat saman asian puolesta, ja mitä enemmän heitä
oli ja mitä lujempi yksimielisyys heidän keskuudessaan vallitsi, sitä
paremmin saattoivat toivoa voittoa.
"Menkää, miehet, ja kutsukaa kaikki Juurun pitäjän kunnan vanhimmat
kello kahdeksaksi kirkolle", lausui Sepän Ants. "Joka ei itse tahdo
mennä, laittakoon jonkun kotona olijan sanaa viemään. Aikaa on vielä,
mutta viivytellä ei saa minuuttiakaan. Juurussa lähdemme sitten
kirkkoherran luo, ja jos sieltä emme saa apua, sitten pidämme yhdessä
neuvoa, kuinka oman nahkamme voisimme säilyttää."
Näin päättäen hyppäsivät miehet nurmelta ylös ja erosivat. Päätös
pantiin ihmeen nopeasti ja hyvällä menestyksellä toimeen, sillä
määrätyllä ajalla, kello 12 päivällä olivat kaikki Juurun pitäjän
kunnan vanhimmat kirkon kapakassa koolla ja sitä paitse tietysti kaikki
Mahtran miehet, jotka olivat asian alkuunpanijoita.
Sepän Ants osti toisille virkatovereille tuopin viinaa ja rupesi heille
selittämään, minkätähden hän heitä oli kokoon kutsunut. Ensin kertoi
hän heille, mitä sanomia tyttö oli tuonut Habajalta.
"Jopa ovat sotamiehetkin pyssyineen pitäjässä", lopetti hän, "ja
joka ei tyydy vanhaan asetukseen, hän saa odottaa keppiä ja vitsoja.
Tahtooko teistä kukaan vannoa tyytyvänsä vanhaan asetukseen ja
suostutteko luopumaan uusista oikeuksistanne?"
"Ei, ei", huusivat monet.
"Tietäkää siis, että niinkuin eilen Habajalla toisille tehtiin, tehdään
huomenna meille ja ylihuomenna teille. Tahdotteko siihen tyytyä?"