Uudentuvan Jyri tapasi pyhäpäivänä, 25:nä toukokuuta Juurun kirkolla
jälleen sukulaisensa, Mahtran kunnan vanhimman ja taas kääntyi puhe
uuteen lakiin.
Sepän Antsilla oli Jyrille paljonkin puhumista. Hänellä oli jälleen
ollut Mahtran opmannin kanssa asiasta sananvaihto ja kaupungissa oli
hän myöskin käynyt kysymässä neuvoa tutulta kauppamieheltä, joka oli
saanut opetusta kolmessa kielessä.
"Läksin pyhien jälestä moisioon opmannilta ohria vaihtamaan", kertoi
Ants Jyrille kirkkopihassa hauskan päärynäpuun alla. "Vein hänelle
suuria ohria ja otin häneltä maaohria sijaan." Olemme juuri asiaa
toimittamassa, kun opman samassa virkkaa:
"Kuule Ants! Minkätähden sinä helluntaipyhinä kirkkoherralle väärin
selitit uutta lakia?"
"Kuinka minä väärin selitin?"
"Noh, sinä olit sanonut, että sen, jolla on yhdeksän tiinaa peltomaata,
tulee tehdä 250 hevospäivää ja 250 miespäivää eikä muita päiviä ole
yhtään. Sitä juttua puhutaan nyt koko maakunnassa." Minä vastasin:
"En minä kirkkoherralle mitään selittänyt -- kävin itse kirkkoherralta
selitystä pyytämässä, ja kirkkoherra sanoi mitä lakikirjan 127
pykälässä asiasta puhutaan."
"Ants, Ants", vastaa opman minulle, "älä rupea omaa nahkaasi
kauppaamaan! On niitä voimakkaimpiakin miehiä kuin sinä. Kirkkoherra
on sanonut, että sinä olit lakia niin selittänyt, ettei aputöitä enää
olisi; tiedätkö Ants, jos nyt lähdet oikeuteen, niin uppoat kuin
veteen! Niin sanoi Paunkylän herra. Tiedäthän itsekin, että Paunkylän
herra nyt Triigin virkaa hoitaa haagituomarina. Kyllä hän tietää, mitä
sinulle tekee."
"Huomasin kyllä, että hän minua rupesi pelottelemaan", puhui Ants
Tertsius edelleen, "mutta olenko minä sitten niin arka mies, että
heti häntä jalkain välissä vannon? -- -- Jo seuraavana päivänä läksin
kaupunkiin. Lakikirja tietysti mukana. Luulin että sieltä jostain
saisin venäjänkielisen kirjan, mutta en mistään."
"Mistä sinä sitä kävit kysymässä?"
"Maa-oikeudesta. Ei laskettu puheillekaan! Kaikki oikeusherrat ovat
moision isäntiä -- tekevät, mitä tahtovat. Yksi ärjyi: 'Sinä oinas,
ethän osaa valtakunnan kieltä lukeakaan, mitä sinä venäjänkielisellä
kirjalla teet?' -- -- -- Läksin sitten lainauskassan palvelijalta
neuvoa kysymään. Se oli myös vähän ylpeä herra. Vastasi ottavansa
vain moision isäntiä puheilleen. -- -- -- Eipä ollut sitten muuta
kuin läksin omakielisine kirjoineni kauppiaan luo."
"No, mitä hän sanoi?"
Ants pudisti katkerasti päätään.
"Ei juuri mitään! Tuo mies teki niinkuin olisin pyytänyt häntä
varastamaan tai varkautta suojelemaan. -- -- -- Otan lakikirjan esille
ja pyydän, että hän minulle selittäisi, mitä 127 pykälässä orjuudesta
sanotaan. Hän vastaa:
"Vie pois! En minä tahdo loppuijälläni rautoja kantaa! En minä tohdi
sinulle puhua yhtään sanaa!"
"No noh, tämähän on keisarin laki, miksi ei siitä siis tohdi puhua?"
"Jumalan tähden, ei sanaakaan! Suworowhan on kovasti kieltänyt, että
jos koulunkäynyt mies sitä kirjaa kansalle alkaa selittää, niin hän
saa olla raudoissa elinikänsä. Älä sinä koeta ketään saada itsellesi
selittämään tuota kirjaa".[13]
"Ja silleen asia sitten jäikin?" kysyi Jyri.
"No niin! Tulin kaupungista niine hyvineni takaisin."
"Eikös ole paholainen irti!" sadatteli Uudentuvan perheenmies pettyneen
näköisenä. "Laki on, mutta selitystä ei saa miltään puolelta! Juuri
kuin olisi joku salainen asia!"
"Niin, niin", heilutti Ants päätään. "Saksojen käsi on raskas."
"No, mikä sitten nyt neuvoksi? Mitä Mahtran miehet ajattelevat?"
"Minut on kutsuttu maanantaiksi moisioon -- herra on siellä", vastasi
Sepän isäntä. "Saa nähdä, mitä hän sanoo. Miehet tahtovat vaatia uusia
kontrahteja ja nyt ennen kaikkea päästä vapaaksi sonnanvedosta. Tulevat
varmaankin tänä iltana minun luokseni jälleen ja tahtovat neuvotella."
Uudentuvan perheenmies katseli miettien maahan.
"Tiedätkö Ants", virkkoi hän sitten päätään nostaen. "Ota minut mukaasi
vankkureillesi ja vie Mahtraan! Minä tahtoisin kaikin mokomin saada
tietää, mitä teidän saksa huomenna sanoo. Huominen päivä menee kyllä
taas hukkaan, mutta tuollaisessa säkissä eläminen ei myöskään ole
mitään kehuttavaa!"
"Mielelläni", vastasi Sepän isäntä. "Vankkureissa on kyllä tilaa --
olen vain nuoremman pojan kanssa kirkossa."
Jyri antoi äitinsä yksin ajaa hevosella kotiin ja lähti Antsin kanssa
Mahtraan. Huomenna aikoi hän sieltä jalkaisin palata kotiin.
Illalla tuli kunnan vanhimman luo hyvä joukko isäntiä koolle. Sekä
heidän muotonsa että puheensa ilmaisivat jotakin synkkää ja kovaa
uhkamielisyyttä. He kaikki olivat kauvan mietittyään itsekseen
päättäneet torjua luonnostaan lihaan ja vereen juurtunutta orjallista
pelkoa, ja astua saksojen kanssa mies miestä vastaan taistelemaan
oikeuksiensa puolesta -- itsepäisesti, järkähtämättömästi. Ja tuon
rohkeutensa, lujuutensa ja kovuutensa perustivat he siihen tietoon,
että laki on heidän puolellaan. Ei kukaan, ei saksakaan ollut
selittänyt, että se olisi heitä vastaan, ja kun ei se ollut heitä
vastaan, täytyi sen olla heidän puolellaan. Mutta kaikkia vastustivat
saksat, vai soisivat he milloinkaan talonpojille hyvää!
Ei mitään uutta itse lakiin nähden neuvottelussa tuotu kuuluville.
Varmasti päätettiin, että kaikki vastustaisivat sonnanvetoa.
Osottaakseen tuntuvammin tuota vastustusta moision isännille, aikoivat
kaikki huomenna yhdessä kunnan miehen kanssa lähteä isännän puheille.
Mutta vanha arkuus palasi jälleen yön aikana, sillä kun Sepän Ants
huomen aamuna teki lähtöä, seurasi häntä ainoastaan seitsemän isäntää.
Kiihkeänä jäi Uudentuvan Jyri odottamaan heidän takaisintuloaan. --
Konstantin von Helffreich, Mahtran ja Piiumetsän herra, otti ainoastaan
kunnan vanhimman puheilleen, kun hän vain tätä yksin oli kutsunutkin;
toiset miehet jäivät moision pihaan odottamaan, mitä sanomia Ants
heille toisi. Vähällä oli, etteivät hekin sisälle pyrkineet.
Sepän isäntä tapasi kirjoitushuoneessa moision herran ja opman
Rosenbergin. Herra von Helffreichille näytti aika olevan kallis,
sillä hän ryhtyi heti asiaan ja koetti mahdollisimman lyhyesti ja
kiireellisesti selittää ajatuksiaan.
"Opman on sanonut minulle, että perheenmiehet ovat vaatineet uusia
kontrahteja", alkoi hän. "Mitä uusia kontrahteja te vaaditte?
Niitä voitte vasta sitten saada, kun maat ovat mitatut ja
arvioidut." -- -- --
Kunnan mies koetti saada sananvuoroa, mutta herra ei antanut.
"Vait, nyt puhun minä!" lausui hän kulmiaan rypistäen. "Sinä, Ants,
olet joka paikassa selittänyt, ettei aputöitä enää ole, ja olet saanut
toisetkin sitä uskomaan. Johan kerran olette vastaankin panneet ja
jättäneet aputyöt tekemättä. Onneksi maksoitte päivät jälleen takaisin,
sillä suuri erehdys on se, mitä sinä itse uskot ja toisille opetat.
Kaikki orjuus jää vielä ennalleen, kunnes maat ovat mitatut. -- -- --"
"Mutta onhan ilmotettu, kunnioitettava herra, että uusi laki jo on
voimassa, eikä siinä enää ole aputekoja", rohkeni Ants sittenkin
väittää.
"Ei ole ihme, jos toiset miehet ovat tyhmiä tomppeleita", vastasi
moision isäntä, "mutta että sinä, Ants, joka osaat lukea ja tahdot olla
kunnan vanhin, olet yhtä tuhma ja vielä rupeat toisten kiihottajaksi,
sitä en olisi uskonut! Tänäkin päivänä olet joukon miehiä tuonut
mukanasi. Sinä tietysti heitä kiihotit. Mitä he tuolla pihassa
oikeastaan tahtovat?"
"En minä ole heitä kiihottanut, kunnioitettava herra, he kaikki tulivat
itse", vastasi Sepän Ants. "Ja mitä he tahtovat? Eikös herrat kysyisi
heiltä itseltään!"
"Minulla ei ole aikaa -- pitää heti lähteä", vastasi herra von
Helffreich, raputtaen kärsimättömästi sormillaan pöytää. "Sano sinä
minulle, mitä heillä jälleen tänä päivänä on mielessä -- ovatko
ainoastaan uudet kontrahdit, vai vielä jotakin muuta?"
"Tahtovat saada huojennusta sonnanvedosta", vastasi Ants, "ja tietysti
uusia kontrahteja myöskin."
"Ja sinä itse? Mitä sinä toivoisit?"
"Minä! Noh, eivät helpotukset minullekaan pahaa tekisi."
Moision herra nousi ylös ja astui Antsin eteen.
"Huomaa nyt, mitä minä sinulle sanon ja sano sinä se toisillekin.
Kaikki orjuus jää Mahtran moisiossa entiselleen, kunnes teille
annetaan käsky, että tulette uusia kontrahteja tekemään. Teidän ei
varmaankaan tarvitse kauvan odottaa, sillä toivon, että meidän maat jo
Jaakonpäiväksi tulevat mitatuiksi. -- -- -- Jos teillä vielä muuta on
sanomista niin puhukaa opmannille; minun pitää lähteä."
Hän kääntyi Rosenbergin puoleen puhuen saksaa; tämä kiirehti ovesta
ulos ja huusi ajajaa, joka pihassa jalotteli hevosia. Sitten ajettiin
vaunut rappusten eteen. Hän ei ottanut enää huomioonsa kunnan vanhinta,
eikä ulkona lakittomin päin seisovia miehiä. Kiireesti astui hän
vaunuihin, antoi isännöitsijälle vielä joitakin määräyksiä ja ajoi pois.
Sepän Ants oli sillä välin tullut miesten joukkoon ja opman lähti
takaisin huoneeseen.
"Aina sama asia -- tee niin tai näin", lausui Ants perheenmiehille. "Ei
tahdota tietääkään uusista kontrahdeista; orjuus jää yhä orjuudeksi."
"Mitä hän sanoi sonnanvedosta?" kysyi Arusepän isäntä.
"Meidän pitää ajaa, mitä muuta!"
"Rahan edestä vai?"
"Vai rahan edestä!" nauroi Ants katkerasti. "Jos kivet moision
pihassa olisivat rahoja, niin silloin ehkä annettaisi. Aputeot jäävät
aputeoiksi, sonnanveto sonnanvedoksi. Se oli hänen viimeinen sanansa,
jonka minun piti teille ilmottaa."
"Se on vasten lakia!" huusi Tillin Otto kiivaasti. "Me emme luovu
oikeudestamme, jonka keisari on meille antanut!"
"Ennemmin luovun paikastani ja kuolen nälkään", selitti Adran Hindrek.
"Ja minä! Ja minä!" lisättiin siihen, sillä Hindrek oli puhunut kuin
kaikkein puolesta.
"Mene sinä, Ants, sisälle ja sano opmannille, että me emme tule sontaa
ajamaan", ehdotti Pärtlen isäntä.
"Niin mene!" käskivät toisetkin. "Vaikka pää menisi, niin tahdomme
saada oikeutta!"
Uhkamielinen lujuus kaikui miesten sanoissa ja tuo lujuus ilmeni myös
heidän vakavissa, rohkeissa kasvoissaan.
"Eikö kukaan teistä tahdo lähteä sonnanajoon?" kysyi kunnan
vanhin, jota nähtävästi miesten päättäväisyys miellytti, mutta
joka varovaisuudesta tahtoi saada tietää, oliko heidän päätöksensä
yksimielinen.
Kaikki vakuuttivat vielä yhdestä suusta, etteivät mene sonnanajoon. Nyt
lähti Ants Tertsius sisälle opmannin luo.
Isännöitsijä Rosenberg, keski-ikäinen, suurikasvuinen, punottava mies,
istui pöydän takana ja sulki kirjoja, joita herra siellä ollessaan oli
katsonut ja jättänyt pöydälle levälleen.
"Noh, mitä vielä?" hän kysyi kääntämättä katsettaan tulijaan.
"Miehet käskevät sanomaan, että he ennen luopuvat tuloistaan ja
kuolevat nälkään kuin vasten oikeutta tulevat ajamaan moision sontaa",
vastasi kunnan vanhin.
"Ovatko tulleet hulluiksi? Etkö sanonut heille, mitä herra juuri puhui?"
"Sanoin kyllä."
"Ja tahtovat sittenkin tehdä lakon sonnanvedosta."
"Niin."
Opman kiirehti ovesta ulos.
"Miehet, tulkaa tänne!"
Hitaasti alkoivat miehet puutarhan puolelta lähestyä päärakennusta.
Opman saattoi jo heidän kasvoistaan huomata, ettei Sepän Ants ollut
liiotellut, he olivat kaikki synkän, vihaisen totisia.
"Tuletteko sonnanajoon, vai ei?" karjui opman ovelta.
"Emme tule!" vastasi jokainen.
Isännöitsijä kääntyi ja meni takaisin huoneeseen, kutsuen kunnan
vanhimman jälleen puheilleen.
"Tuo on kaikki sinun, pahuuksen työtäsi!" huusi hän Antsille. "Sinä
olet heitä uskotellut, ettei aputöitä enää ole ja nyt näet, mitä
hedelmiä sinun kiihotuksesi tuottaa! -- -- -- Seiso siellä ja odota!"
Itse alkoi hän pöydän takana kiireesti kirjoittaa. Kirjoitti suurilla
kirjaimilla saksankielisen kirjeen täyteen, käänsi kokoon, pani kirjeen
koteloon ja lakalla sinetillä kiinni. Vihdoin osote päälle.
"Mene ja vie tuo kirje huomenna haakenrihterille", sanoi hän kunnan
vanhimmalle.
Antsin valtasi salainen pelko. Siinä oli varmaankin kanne häntä
vastaan, että hän toisille oli lakia selittänyt! Ja nyt hän myös
muistaa opmannin uhkauksen: "Jos nyt lähdet oikeuteen, niin hukut kuin
veteen."
"En minä lähde", vastaa hän estellen, "laittakaa minun työläiseni, hän
kyllä osaa käydä!"
"Vait! Sinä lähdet itse!" ärjyi opman. "Mutta et ainoastaan sinä, nuo
seitsemän perheenmiestä, jotka eivät tahdo ajaa sontaa, lähtevät myös;
anna heille heti käsky!"
Ants koettaa pyytää sovintoa.
"Opman herra kirjoitti varmaan tuon uuden lain tähden haagituomarille?
Se ei olisi ollut tarpeellista, sillä jos minä ensin teen kaikki
vanhat työt, niin nuo toisetkin tekevät! Ja jos herra opman pyyttää
oikeuteen kaikki tuolla ulkona olevat miehet, niin olisi parempi, että
kysyttäisiin kaikilta Mahtran miehiltä, tahtovatko ajaa sontaa, vai ei.
Jos ei kukaan tahdo, niin pitää kaikki pyyttää oikeuteen."
Opman ajattelee tuota ehdotusta ja huomaa sen järkeväksi. Niin
todellakin: pitää ensin saada tietää, mitä toiset perheenmiehet
arvelevat; vastaanpanijat voivat sitten kaikki yhdessä mennä oikeuteen.
"No hyvä", sanoo hän kääntyen Antsin puoleen heittäen kannekirjan
jälleen pöydälle, "tiedusta siis kaikilta tarkasti, mitä sonnanvedosta
ovat päättäneet, ja tule sitten ilmoittamaan minulle tai laita sana
työläiselläsi!"
Nyt lähti Ants Tertsius Mahtran opmannin luota. "Teidät käskettiin
huomenna haagioikeuteen", virkkoi kunnan vanhin ulkona miehille, "mutta
minä pyysin, että pitäisi ensin kysyä toistenkin perheenmiesten mieltä,
sitten voivat kaikki yhdessä mennä oikeuteen. Niin päätettiin. Saa
nähdä, mitä toiset arvelevat."
Antsille tuli opmannin käskyyn nähden pieni erehdys, josta oli paha
seuraus. Rosenberg oli vaatinut, että kunnan vanhimman piti jo tänään
tai huomenna tuoda tietoja asiasta, jotta jo huomenna 27 p. toukokuuta
olisivat voineet mennä haagioikeuteen. Mutta Ants arveli, ettei opman
enää tarkottanut huomista päivää, vaan odottaa ensin tietoja ja määrää
uuden oikeuteen menopäivän. Mutta sittenkin aikoi Ants huolellisena
ja tunnollisena kunnan vanhimpana heti täyttää opmannin käskyn; vaan
kotiin tullessaan sai hän kuulla, että hänen paras lehmänsä oli
laitumella tullut sairaaksi. Siinä parannuspuuhassa kului häneltä niin
aika, ettei enää voinut toisia miehiä lähteä tutkimaan.
Niin tapahtui, että opman, joka kantajana tahtoi itsekin olla läsnä
oikeudessa, seuraavana aamuna ilman kunnan vanhimman tietoja ajoi
haagioikeuteen. Tietysti ei hän siellä tavannut kunnan vanhinta eikä
muitakaan perheenmiehiä ja suuttuneena palasi hän sieltä takaisin.
Sekä hän että haagituomari pitivät tuota poisjäämistä, sekä kunnan
vanhimman, että toisten miesten ilkimielisenä vastustamisena. --
Synkän näköisinä olivat miehet lähteneet moisiosta kylään. Sana
haagioikeus painoi raskaasti heidän mieliään. Sittenkin pysyivät he
lujina päätöksessään, etteivät menisi moisioon sonnanajoon -- tulkoon,
mitä tulee! --
Tuon Mahtran miesten päätöksen vei Uudentuvan Jyri ainoana uutisena
illalla kotiin.
Tuskin oli kylässä saatu kuulla, että Jyri oli Mahtrasta kotiin tullut,
kun monta perheenmiestä ilmaantui Uudelletuvalle kuulemaan Jyriltä
uutisia. Olihan heilläkin sonnanajo käsissä ja kesä ja syksy täynnä
masentavia velvollisuuksia oli edessä. Vapautusta, vapautusta huokaili
joka henki ja jos ei vapautumistakaan, niin edes vähänkin helpompaa
hengittämistä.
21.