"Siis auttakaa te meitä, etteivät sotamiehet tule Mahtraan, sillä
silloin alkaa piiskaaminen. Ja jos sittenkin tulevat ja tahtovat
piestä, niin tulkaa meidän avuksemme, että suuremmalla voimalla
voisimme panna vastaan. Mutta ensin lähdemme vielä kirkkoherran luo ja
kysymme häneltä neuvoa ja apua. Pyydämme että hän rupeaisi haagiherran
ja meidän välimieheksemme ja kirjoittaisi, etteivät sotamiehet
tulisi, sillä muutoin on sota pelättävänä. Lähtekäämme, miehet! Minä
menen edellä, tulkaa te yksitellen perässä, muutoin ehkä kirkkoherra
säikähtää, kun yhdellä kertaa tulemme!"
Neljä Mahtran perheenmiestä sekä Maidlan ja Atlan kunnan vanhimmat
seurasivat Sepän Antsia, ja lähetystö astui kapakasta pappilaan päin.
Tuskin olivat miehet ehtineet pappilan pihaan, kun heille siellä
pitäjän oikeusherra odottamatta tuli vastaan. Kun Ants kävi toisten
edellä, niin sai hän ensimmäiseksi puhua tämän kanssa. Tuota
oikeusherran vastaan tulemista piti Ants hyvänä enteenä.
"Hyvää päivää, kunnioitettava oikeusherra, olipa hyvä, että tapasimme
herran täällä."
"Miksi niin?"
"Meitä kutsuttiin tänään Habajan moisioon, mutta tyttö toi yöllä
sanan ja kertoi, että siellä 600 sotamiestä pyssyineen, rumpuineen
ja torvineen on koolla ja piirittää kansaa moision pihassa ja että
siellä rahvas on pakotettu vannomaan sitä asetusta noudattaakseen, joka
neljäkymmentä vuotta jo on ollut, ja joka ei ollut vannonut oli sidottu
penkkiin ja hänet oli piiskattu veriseksi, ja viisi kunnan vanhinta
pantu rautoihin ja pistetty kellariin. Sentähden me emme uskalla
Habajalle mennä."
"Mutta teidän pitää kuitenkin noudattaa oikeuden käskyä", virkkoi
pitäjän oikeusherra. "Eikä teitä sinne olisi kutsuttu, jos teissä ei
olisi syytä."
"Ei meillä ole muuta syytä kuin, että emme tahdo jäädä osattomiksi
uusista oikeuksistamme", vastasi Mahtran kunnan vanhin.
"Mutta mitä te sitte täältä pappilasta haette?"
"Tulimme rukoilemaan kirkkoherraa kirjoittamaan haagiherralle, ettei
sotamiehiä Mahtraan laitettaisi. Rahvaalla on paha mielessä, aikovat
panna vastaan ja nousta sotaan, silloin sotamiehet tapetaan ja moisio
poltetaan."
"Älä puhu niin hirveitä asioita!" huudahti oikeusherra katsellen
tutkivasti Antsia ja sitten perästä tulevia toisia miehiä.
"Älkööt saksat tehkö niin hirveitä asioita", vastasi kunnan vanhin
syläisten. "Meillähän kaikilla on sama keisari, joka lait antaa
ja hän on meille antanut uuden asetuksen, mutta saksat pakottavat
pieksemisellä alistumaan vanhaan lakiin ja vannomaan! Meillä on yksi
keisari, mutta sittenkin on joka virstan päässä kuningas."
Kunnan miehen rohkeissa sanoissa kaikui jotakin, joka pani oikeusherran
ajattelemaan! Kun talonpoika uskaltaa uhata, kun hän tohtii puhua
vastaan panemisesta, niin hänellä on jotakin selkänojaa, johon voi
turvautua. Oikeusherra näki toistenkin kunnan vanhimpain lähestyvän
pappilaa, ja tuolla portin takana näkyi vielä joukko talonpoikia
pensasten välissä. Ainoastaan hyvin vakava ja pakottava asia saattoi
ihmisiä liikkeelle kiireenä työaikana.
"Lähtekäämme sisälle", virkkoi hän Antsille.
Kun Sepän isäntä oikeusherran kanssa meni sisälle, tulivat toiset
miehet kohta perässä, eivätkä vain ne, jotka ensin olivat Antsin
seurassa lähteneet, vaan paljon muitakin, jotka kapakassa olivat olleet
koolla -- yhteensä kaksikymmentäkaksi talonpoikaa.
Kirkkoherra Berg astui hämmästyneen näköisenä suurta miesjoukkoa
vastaan. Juurun oikeusherra, paroni Stackelberg selitti joillakuilla
saksankielisillä sanoilla miesten asian ja käski sitten Mahtran kunnan
miehen esittämään pyyntönsä. Ants Tertsius kertoi ensin kirkkoherralle
vaikuttavin sanoin, mitä olivat kuulleet Habajan tapahtumista ja kuinka
heitä, Mahtran miehiä oli kielletty sinne lähtemästä. Paljaspäin
seisoivat toiset miehet ovella ja kuuntelivat. Sekä oikeusherra että
sielunpaimen katselivat huolestuneina tuota jälkijoukkoa, joka näytti
ikäänkuin puolustavan oikeuden etsijää.
Kirkkoherra ja paroni vaihtoivat jälleen pari sanaa saksan kielellä,
sitten virkkoi ensimainittu lempeällä ja sovinnollisella tavallaan:
"Rakkaat miehet, seurakuntani jäsenet, me oikeusherran kanssa
huomaamme suureksi suruksemme, että teitä uhkaa kova rangaistus,
ja me tahtoisimme halulla teitä siitä auttaa. Mutta se on paremmin
teidän omassa kuin meidän vallassamme. Älkää koettako vastustaa
moision isäntiä, täyttäkää herranne käskyt ja tehkää työnne edelleen
vanhan asetuksen mukaan, niin me oikeusherran kanssa heti kirjoitamme
haagenrihterille ja pyydämme häntä, ettei hän teitä antaisi rangaista.
Sitten ei teille tehtäisi mitään, vaikk'ette tänään menneet Habajalle.
Tahdotteko edelleen entisellä tavalla tehdä moision työt?"
Ilman pitempiä arveluita vastasivat miehet, että eivät sitä tahtoneet.
"Niin, sitten me myöskään emme voi mitään kirjoittaa! Sitten tulevat
sotamiehet Mahtraan, taikka teidät viedään väkisin Habajalle ja siellä
saatte kovan rangaistuksen."
Miehet alkoivat pistää päänsä yhteen ja kuiskailla itsekseen, mutta
heidän luja ja järkähtämätön puhujansa esitti kirkkoherralle uuden
pyynnön. Hän toivoi, että kirkkoherra tuomarin kuullen lukisi
virallisesta "Maavalla Kuulutajasta", mitä siellä oli sanottu uuden
lain voimaan astumisesta. Lehdessä seisoi, niinkuin kunnan vanhin
sangen hyvin tiesi, että uusi talonpoikain laki sinä vuonna, 23
p. huhtikuuta täydellisenä oli voimaan astunut ja entinen v. 1816
vahvistettu asetus oli menettänyt laillisen voimansa. Mutta ainoastaan
ennen mainituissa kohdissa piti vielä vanhaa asetusta noudatettaman.
Kuuluutus oli siis sen puolesta puutteellinen, ettei se ilmottanut
työorjuuden edelleen olevan voimassa.
Tunsiko kirkkoherra asian ja pelkäsikö hän sentähden sitä lukea, vai
eikö hänellä ollut virallista lehteä käsillä, vai antoiko oikeusherra
hänelle viittauksen, ettei nyt olisi viisasta lukea sitä kiihtyneille
miehille -- olkoon miten oli, kirkkoherra ei täyttänyt perheenmiehen
pyyntöä.
Viimeinen pyysi sitten venäjänkielistä lakikirjaa, jota hän tähän asti
joka puolelta turhaan oli koettanut saada. Mutta sitäkään pyyntöä ei
kirkkoherra noudattanut. Hän vain vakuutti Antsille -- niinkuin tosi
olikin -- että venäjänkielisessä kirjassa oli aivan sama sisällys kuin
virolaisessa käännöksessäkin. -- -- -- Varottaen kääntyi kirkkoherra
Berg vielä kerran miesten puoleen:
"Olkaa järkevät, rakkaani, ja älkää itsepäisyytenne tähden saattako
itseänne suureen onnettomuuteen! Ja minkätähden tahdotte te
uppiniskaisuudellanne vastustaa moision isäntiänne? Ettekö tiedä,
että Jumala itse omassa hyvässä neuvossaan on heidät säätänyt
vallitsijoiksi. Ja he ovat teidän hellät ja armolliset elättäjänne,
sillä kuka on tehnyt tuon uuden lain, joka teille vastaisuudessa suo
niin suuria helpotuksia ja parantaa joka tavalla teidän elämäänne.
Eivätkö teidän moision isäntänne sitä itse ole tehneet? Ja minkätähden
he ovat tehneet tuon lain? Sentähden, että he rakastavat talonpoikiaan,
että suovat heille hyvää, että pitävät teistä isällistä huolta. Ja
nyt aijotte te kiittämättöminä osottaa heille tyytymättömyyttänne! Te
ette enää tahdo kuulla isäntienne sanaa, te aijotte vastustaa heitä
ja olettepa jo niin tehneetkin! Ei, kalliit veljet, se ei voi olla
taivaallisen isänne tahto, siten teette suuren synnin, eikä Jumala jätä
sitä rankaisematta. -- -- --"
Kirkkoherra silmäili miehiä ikäänkuin olisi tahtonut huomata heissä
puheensa vaikutusta. Mutta miehet tuijottivat omaan järkevään
johtajaansa ja näyttivät häneltä odottavan vastausta. Sepän Ants
seisoi lyhytkasvuisena ja vankkana keskellä huonetta ja katseli
synkän näköisenä alas. Hän ei vastannut sielunpaimenen pitkään
varotuspuheeseen mitään, mutta pastori saattoi Antsin jäykistä, lujista
kasvonpiirteistä selvästi nähdä, kuinka vähän hänen oli onnistunut
puheellaan vaikuttaa tuohon mieheen.
"Niinkuin näyttää on koko homma syntynyt tuon miehen alkuunpanosta",
lausui pastori saksan kielellä paronille, joka pahalla tuulella istui
tuolilla pöydän ääressä. "Hän on toisia älykkäämpi, hyvä puhuja sekä
lujatahtoinen, itsepäinen ja rohkea. Hän voi vielä tehdä paljon pahaa,
jos ei meidän onnistu muuttaa hänen mieltänsä."
"Eihän hän ota mitään kuullakseen", vastasi oikeusherra. "Kaikki hän
itsepäisenä hylkää."
"Koettakaamme vielä jotakin", ehdotti pastori. "Minä kutsun nuo
toiset etuhuoneeseen ja tahdon heitä siellä vielä varottaa." Pastori
Bergin kutsuessa toisia kunnan- ja perheenmiehiä suureen huoneeseen
ja alkaessa heillekin pitää varotuspuhetta ja neuvoessa heitä
varomaan Sepän Antsin kiihotusta -- jäi tämä oikeusherran kanssa
kirjoituskamariin.
Mutta Ants ei ollutkaan sitä vastaan. Vielä kerran hän pyysi
virkamiestä pastorin kanssa kirjoittamaan Mahtran miesten asiasta
haagituomarille ja vapauttamaan heidät uhkaavasta rangaistuksesta.
Mutta kun paroni kysyi, tahtoiko Ants pitää huolta siitä, että
perheenmiehet lähtisivät sonnanajoon ja vastustamatta tekisivät kaikki
entiset työt, kääntyi kunnan vanhin hiljaa ovelle, mennäkseen toisten
perässä.
"Pidätä!" huusi paroni, nousi tuolilta ja sulki oven Antsin edestä.
Tietymätöntä on, mitä hän vielä tahtoi puhua tai tehdä, mutta kunnan
mies kiskoi oven, jonka kahvasta paroni piti kiinni, väkisin auki,
lykkäsi oikeusherran ovelta takaisin ja astui etuhuoneeseen. Sieltä
pastori lyhyesti heittäen hyvästi poistui.
Ants meni Atlan tien ääressä olevaan Eeron kapakkaan, johon toiset
Mahtran miehet pian perässä tulivat. Mutta vierasten kuntain miehistä
olivat jotkut kadonneet. Niinkuin jälestäpäin kuultiin, olivat he
pitäneet pahana Sepän Antsin kokoon kutsumista; varmaankin katsoivat he
vastaanpanemista liian pelottavaksi kirkkoherran varotuksen kuultuaan.
"Miehet," sanoi Ants oman kuntansa talon miehille, "nyt tiedämme,
ettemme täälläkään saa oikeutta. Mutta menkää te kotiin ja tehkää
kaikki, mitä teiltä vaaditaan, sitten ehkä ainakin pääsette vapaiksi
haagioikeuden rangaistuksesta. Kirkkoherrahan lupasi päästää teidät
vitsoista, jos täytätte moision käskyt."
"Etkö sinä sitten kotiin tule?" kysyivät toiset.
"En tule," vastasi kunnan vanhin, ja hänen kasvonsa osottivat, ettei
hän ollut tehnyt uutta päätöstä. "Minä lähden Karuun kuulemaan venäjän
papilta, onko saksoilla keisarin puolesta lupa niin menetellä meidän
kanssamme. Mutta teille annan vielä kerran neuvon: älkää panko vastaan!
Jos sen sittenkin teette, niin se ei ole minun syyni!"
Tehtiin lähtöä. Ants lähti Matsin Priidikin, Adran Hindrekin ja Tillin
Oton seurassa kappaleen matkaa eteenpäin ja kääntyi sitten oikealle
kädelle Atlan kylän puoleen, mutta toiset astuivat surullisesti
vaijeten Mahtraan päin.
"Viekää vaimolleni ja lapsilleni paljon terveisiä, ja älkööt he minun
tähteni olko murheissaan!" huusi Ants vielä heidän jälkeensä ja katosi
sitten puiden ja pensasten taakse.
Hän oli todellakin päättänyt lähteä pitkälle matkalle Liivinmaan
rajan tuolle puolelle, saadakseen selvää uudesta laista. Kirkkoherra,
jonka apua hän turhaan oli pyytänyt, oli saksa ja moision isäntä
niinkuin toinenkin. Sitä oli Ants pelännytkin. Oikeuden asemesta antoi
sielunpaimen hänelle varotuksia, huojennusten asemesta vaati hän heidän
edelleenkin tyytymään orjuuteen. Kaikki, mitä Moision isäntä vaatii, on
oikeus, ja joka moision isännän käskyt, täyttää, tekee Jumalan tahdon.
Mutta niin ei voinut asian laita olla! Olihan keisari antanut
uuden lain, huojentaakseen kiusattujen talonpoikain kuormaa, ja
huojennuksethan todellakin olivat asetuksessa luettavina. Mutta niitä
ei annettu heille -- -- --. Venäjän pappi ei ole saksa eikä moision
omistaja -- hänen pitäisi siis puhua totta. Häneltä saisi ehkä
tietää, mitä venäjänkielisessä kirjassa seisoo, jota täällä ei kukaan
uskaltanut näyttää, ja ehkäpä hän voisi, jos saksat tekevät vääryyttä,
ilmottaa sen keisarille.
Niinkuin Tertsius sitten oikeudessa tunnusti, oli hän toisestakin
syystä lähtenyt Käruun. Hän oli pelännyt opman Rosenbergin vihaa, joka
häntä oli pitänyt toisten kohottajana ja uhannut hänelle kostoa. Ja
poissa ollen aikoi Ants odottaa, tahtoiko ja voiko kirkkoherra Berg
Mahtran miehiä auttaa sotaväen rangaistuksesta.
Jouduttuaan Atlan kylään, poikkesi Ants vanhan tuttavansa, Kokan
Madisen taloon. Hän aikoi pyytää Mädistä mukaansa Käruun. Hän tapasikin
ystävän kotona ja olikin parhaillaan hänelle asiaa selittämässä, kun he
etäämpää näkivät kirkkoherran kuskarin kiireesti ajavan taloa kohti.
Ants aavisti, että mies ehkä lähetettiin häntä noutamaan; "oikeusherra,
jonka käsistä puoli väkisin läksin menemään, tahtoo ehkä minut
takaisin", ajatteli Ants.
Hän antoi Madiselle merkin ja läksi kiiruusti piiloon. Kuskari tuleekin
läähättävällä hevosella pihaan. "Onko Sepän Ants täällä?"
"Mikä Sepän Ants?" kysyy Kokan Madis, niinkuin ei tietäisi tuon
taivaallista.
"Mahtran kunnan vanhin."
"Ei minun silmäni ole häntä nähnyt,"
"Mutta Mahtran miehet sanoivat juuri tiellä, että hän tuli sinun
luoksesi."
"Vielä mitä! Mutta mitä sinä hänestä sitten tahdot?"
"Kirkkoherra ja oikeusherra laittoivat häntä hakemaan -- en minä tiedä
minkätähden. Ajoin ensin Mahtraan päin, sain miehet kiinni, mutta
heidän joukossaan hän ei ollut."
"Ei hän täälläkään ole."
"Mistä minä häntä sitten vielä etsin?" virkkoi kuskari tuskaisena ja
kääntyi Juurun puoleen takaisin.
Kokan perheenmies suostui lähtemään Antsin kanssa Käruun. Tämä lepäsi
Kokan talon aitan lakassa puolisen jälkeen ja kapusi alas pimeän tultua.
Sitten läksivät molemmat miehet hiljakseen matkaan.
Se tapahtui perjantaina, 30 p. toukokuuta.
Seuraavana päivänä varhain aamulla ilmaantui Mahtran moision kupias
kylään ja antoi perheenmiehille käskyn kohta tulla moisioon.
"Kuka panee vastaan," lisäsi mies, "sitä luvattiin niin piestä, että
suolet tulevat maalle."
"Kutka ne pieksäjät sitten oikeastaan ovat?" kysyivät perheenmiehet.
"Saattehan nähdä! Ettekö tiedä, että sotamiehet eivät ole kaukana.
Haagiherran sydän on hirmuisen vihainen, kun ette menneet Habajalle.
Kylläpä hän pitää huolta pieksäjistä."
Miehet katsoivat kalveten toisiinsa.
"Tietääkö kukaan, missä Sepän Ants on? Kotoa en häntä löytänyt," kysyi
kupias.