Lähteissään kyökistä oli opman Winter suoraa päätä mennyt "ylös".
(Sanalla "ylös" tarkotettiin tavallisesti herrasväen rakennusta.)
Hänen käyntinsä oli jo aivan varma ja liikkeet joustavat, sillä
selkää, vaikka kyllä vielä hellä, ei enää pakottanut ja kuhmu päässä
ei myöskään enää kovin vaivannut. Mutta vaikka tuska olisikin ollut
suuri -- niin ei hän olisi sitä näyttänyt moision pihassa, jossa
ihmisiä liikkui. Asiahan tuli tietoon syyllisten rankaisemisesta, jos
eivät siitä jo itse olleet puhuneet, ja opmannin piti pelastaakseen
kunniaansa näyttää, että vaikka hän oli työläiseltä saanut selkäänsä,
niin ei kuitenkaan niin paljon, että se antaisi aihetta suurempaan
vahingon iloon. Hän kyllä tiesi varsin hyvin, ettei talonpojalla ollut
lähimmäisen rakkautta, jos moision käskynhaltijalle jokin onnettomuus
tapahtui.
Mutta heti muuttui opmannin terveyden tila, kun hän pääsi paronin
kirjoitushuoneeseen. Mies, oli aivan murtunut ruumiin ja sielun
puolesta, oli viallinen. Hänellä tuskin enää oli henkeä jälellä
ja sekin vähä oli joka hetki menemässä. -- -- -- Hän ei ensinkään
erehtynyt, kun luuli täällä löytävänsä myötätuntoisuutta.
"Jumalan tähden, Winter, mikä teitä vaivaa?" huudahti vanha saksa heti
huomatessaan opmannin armottoman ulkomuodon, hänen sinertävät silmänsä
ja käyristyneen vartalonsa.
Huolimatta aikaisesta aamuhetkestä olivat isä ja poika kelpo
maanviljelijöinä jo ylhäällä ja tutkivat kirjoitushuoneessa jotakin
peltokarttaa.
Isännöitsijä ojensihe ja astui pari askelta lähemmä, antaakseen
herrojen huomata ontumistaan ja virkkoi.
"Mikä minua vaivaa, herra paroni? Eivätkös ihmiset ole aivan hukassa!
Ei paroni vielä tiedäkään, että toissa yönä olin aivan ryövärien
käsissä -- omissa huoneissani ryövärien käsissä!" lisäsi hän painavasti.
"Mitä minä kuulen?"
"Ei paljon puuttunut, etten jo henkeäni heittänyt! Koko eilisen päivän
makasin suurissa tuskissa sängyssä, minun ei käynyt syöntinikään, ja
nytkin vielä tuntuu kuin pitäisi siihen paikkaan kaatua. -- -- --
Herrat lupaavat, että nojaudun tuoliin."
Paroni Herbert toi omalla kädellään sairaalle tuolin ja tuki häntä
käsivarresta, kun hän rupesi istumaan. Onneton kiitti häntä syvästi
liikutettuna.
Kului joku aika ähkimisessä, ennenkun Winter saattoi ruveta kertomaan
kolkkoa tapausta.
Hän, opman Winter, oli jo aikoja huomannut, että hänen uuden
palvelustyttönsä luona oli käynyt poikia yöllä. Hän ei ollut sitä
tahtonut uskoa, sillä hän oli pitänyt Miinaa siveänä tyttönä ja tämä
oli tiennyt, ettei hän sellaista kelvottomuutta huoneissaan sallinut.
Ei hän ollutkaan ketään tavannut tytön luona, sillä tyttö, kun oli
kuullut opmannin yöllä tulevan, oli laskenut pojat ulos ovesta tai
akkunasta. Mutta toissa yönä oli hän kuullut, kuinka joku oli kyökin
akkunasta kiivennyt sisään. Opman oli vaatinut päästä kyökkiin, mutta
ei laskettu. Poika ja tyttö olivat vain pilkallisesti nauraneet. Vielä
kerran oli hän vaatinut oven avaamista. Ei tullut mitään! Nyt oli hän
olallaan työntänyt ovea, jota heikko salpa oli kiinni pitänyt. Kaikki
oli ollut pimeää.
"Miina, sinun luonasi on joku poika!" oli opman huutanut.
"On kyllä", oli tyttö vastannut häpeämättömän rohkeasti.
"Sinä tiedät, etten minä suvaitse poikia huoneissani! Se on suuri synti
ja häpeä!"
"Kyllä minä sinulle näytän, mikä on synti ja häpeä!" oli sitten miehen
äänellä huudettu pimeydestä ja samassa oli hänen päähänsä sattunut
hirveä isku, ei hän tiennyt lyötiinkö häntä kivellä vai seipäällä,
josta hän heti meni tainnuksiin. Hän oli vain vielä kuullut, kuinka
tyttö oli sanonut: "Anna hänelle hyvästi, Päärn!" sitten oli hän mennyt
tiedottomaksi. -- -- --
"Sehän on kuulumatonta!" huusi vanhempi paroni silmiään pyörittäen.
Herbertkin pudisti totisena päätään.
Kun hän seuraavana aamuna oli toipunut -- kertoi opman edelleen -- oli
hän löytänyt itsensä sängystä -- koko ruumis kuin nyletty ja survottu.
He olivat varmaankin häntä maassa jalkoineen tallanneet ja haloilla
rusikoineet, sillä koko hänen selkänsä oli musta ja ajettunut. Eivätkö
herrat tahtoneet nähdä hänen selkäänsä?
Eivät tahtoneet -- uskoivat muutenkin.
"Ja tuota hirveätä tapausta tulette nyt vasta ilmoittamaan?" huusi
vanha paroni vihasta kiihtyneenä.
"Olin, niinkuin sanoin, eilen koko päivän sängyssä", vastasi Winter.
"Mikä Päärn se oli?"
"Kuka muu kuin Vôllamäen!"
"Uudentuvan päiväläinen?"
"Se sama!"
"Oo, tuon murhamiehen minä tunnen!" huusi vanha paroni. "Ei ole
ensimmäinen kerta, kun se mies tappelee." Ja hän selitti pojalle, mitä
hän jo ennen tiesi Päärnun väkivaltaisista töistä. Herbert huomasi,
että heillä oli oikean ryöväripäällikön kanssa tekemistä.
"Häntä pitää nyt kerran oikein tuntuvasti opettaa", lausui vanha
paroni. "Hän näkyy olevan parantumaton." -- -- --
"Herbert, ole niin hyvä ja kirjoita kanne haagioikeuteen! Vaadi
molemmille kovinta rangaistusta!"
"Molemmille?" kysyi nuori paroni. "Lähetämmekö tytönkin oikeuteen?"
"Miksi emme?"
"Heillehän siellä annetaan ruumiinrangaistusta -- ehkä tytön voisi
siitä vapauttaa?" huomautti Herbert äänellä, josta kuului tyyntä
vastustusta.
"Jälleen uutta!" nauroi vanha paroni. "Tahdotko väkisin antaa ihmisten
joutua hukkaan? Sinuunkin näkyy tuo uudenaikainen hentomielisyys
vaikuttaneen -- sehän on nyt muodissa -- mutta siihen eivät moision
isännät taivu."
"Tytön asian voisi moision poliisikin suorittaa", ehdotti vanhan
paronin ihmeeksi itse rikoksen kallis uhri. "Kun hän on minun
palvelijani ja nainen, niin annan hänelle puolen syytä anteeksi, jos
herrat paronit suostuvat."
Päätettiin, että Miina oli rangaistava moisiossa, mutta Päärn
haagioikeudessa. Tytölle annettavat lyönnit määrättiin nuoren paronin
pyynnöstä ainoastaan kahdeksaksitoista.
Herbert ei sittenkään vielä ollut oikein tyytyväinen tytön
rangaistukseen, mutta kun hän ajatteli rikoksen suuruutta -- Miinahan
oli muiden muassa poikia yllyttänyt lyömään -- niin hän vihdoin
rauhotti itseänsä. "Sellaista julkeutta ei Juliettekaan voisi jättää
rankaisematta", hän ehkä ajatteli. Nyt hän isän käskystä kirjoitti
Päärnun rikoksesta kannekirjan haagioikeuteen; opman moision poliisina
ja päällekantajana pani myös nimensä alle. Kunnan vanhimman piti kirjan
ja miehen kanssa seuraavana aamuna varhain lähteä haagioikeuteen.
Nyt oli asia toimitettu ja herra Winter kannekirja ja tytön
pieksättämislupa kädessä lähti ontuen menemään. Mutta moision pihassa
oli hän jälleen suora ja terve mies. -- -- --
Voi, teitä viisaat ja oikeat tuomarit tuolla "ylhäällä"! Teille ei
kummallekaan tullut mieleen tutkia asiaa syytettyjenkin puolelta.
Heidän syyllisyytensähän jo siitä selvisi, että heidän päällensä
kannettiin! Talonpoika on aina syyllinen ja moision isäntä oikeassa.
Sentähden ei huomenna haagituomarikaan kysy mitään syytteenalaiselta
-- moision herran kirjeessä selitetään kaikki. Jos syytteenalaiset
kertoisivat asian toisella tavalla kuin kirjeessä on, niin he
valehtelisivat, nuo kurjat! -- -- --
Keväinen aamu oli ihmeen kaunis. Kastepisarat kimmelsivät vaalean
viheriällä nurmella, aurinko levitti kultaista loistoaan yli maan ja
metsän ja linnut lauloivat kilvassa. Siintävä ilma henki rauhaa, iloa
ja viehätystä; kaikki tuntui riemuitsevan.
Tänä kauniina aamuna annettiin moision tallissa syyttömälle ihmiselle
verinen selkäsauna. Pian alkoivat vitsat vinkua, sydäntä särkevät
hätähuudot häiritsivät kukoistavan luonnon pyhää rauhaa ja punainen,
kuuma veri sai oikeudenjakajan mielen tyydytetyksi.
Sillä Winter isäntä itse on rangaistusta katsomassa ja lyöntejä
lukemassa. -- Tallissa ovat penkki ja vitsakimppu valmiina. Penkin
vieressä on vanha pytty, jossa sakeaa sekaista vettä. Vanha, tuskaisen
näköinen, tukeva vahti odottaa kärsimättömänä, että tyttö lopettaisi
itkunsa ja heittäytyisi penkille. Hän ottaa vitsat käteen ja koettelee
niitä ilmassa heiluttaen. Winter isäntä nojautuu tallin ovipieleen ja
hänkin odottaa kiiltävin silmin, ilkeä piirre suun ympärillä.
"Anna kuivalta -- sitten suolavettä päälle", urisee hän vahtimiehelle.
"Joutuin penkille!" karjuu hän kääntyen tytön puoleen.
Vahti tarttuu tyttöön, heittää hänet penkille ja paljastaa hänet.
Armottomat lyönnit tekevät valkean ihon pian tummaksi ja yhä
tummemmaksi, kunnes se käy hikiseksi ja kuumaksi ja vihdoin veriseksi.
Ja joka lyönnin perästä kuuluu vapisevasta ruumiista sydäntä viiltävä
kiljahdus, jota kuullessaan linnut vaikenevat säikähdyksestä ja
lähtevät pyristen lentoon. -- -- --
Opman lukee lyönnit. Niitä piti olla kahdeksantoista. Mutta
kahdeksantoista on jo täysi, vaan opman ei huuda, että riittää.
Rangaistuksen alainen itse ei tiedä, kuinka monta lyöntiä hänen pitää
saada, vahti ei tiedä, kuinka paljon hänen pitää antaa -- mutta opman
seisoo ja vaikenee -- vaikenee yhä vielä, kunnes kahdeksastatoista on
tullut kolmekymmentä. Vähän enemmän ei ole vahingoksi. Ihmisethän ovat
niin hukassa.
"Kyllä!" huutaa hän vihdoin, ei helpotuksesta huoahtaen, vaan
kärsimättömästi. "Jää penkille paikoillesi!" karjuu hän tuskissaan
kiemurtavalle tytölle.
Vahti tietää, mitä hänen nyt pitää tehdä. "Verinen iho on valettava,
ettei liha mene hukkaan", niinkuin kansan pilkallinen sananlasku
kuuluu. Hän ottaa rätin pytyn päältä ja heittää veden tytön veriseen
selkään. Hurja huuto kuuluu tytön suusta; hän karkaa ylös penkiltä,
niinkuin olisi hänen koko ruumiinsa tulessa. -- -- --
Vesi, jolla hänen haavojaan pestiin, oli silakan suolavettä.
-- -- -- Herra paroni ja opman tiesivät, mikä oli talonpojan iholle
terveellistä. --
Ei kukaan ollut huomannut, että tuo huvittava näytelmä oli vielä yhden
henkilön puoleensa vetänyt. Tallin toisesta ovesta oli kupias hiipinyt
sisään, jäänyt soimen taakse seisomaan ja ilkkuvin katsein tarkastanut
vahdin työtä loppuun asti. "Tuossa nyt on se ylpeä, nenäkäs tyttö, joka
minut rohkeni luotaan karkottaa!" ajatteli hän silmät kiiluvina ja suu
irvessä. Hän tahtoi sen huutaa niin kovalla äänellä, että tyttö sen
olisi kuullut, mutta pelkäsi opmannia. Kohta, kun opman katosi tallin
ovelta, astui hän käännellen ja väännellen itseään piilopaikastaan
esille ja jäi seisomaan nyyhkivän tytön eteen, joka vavisten järjesti
vaatteitaan.
"Neiti sai kaiketi ensimmäisen kerran tallissa opetusta", alkoi Prits
hävyttömästi pilkaten.
Tyttö ei katsokaan häneen.
"Kyllä oli kamala ulvominen! Minunkin kävi mieleni pahaksi. Mutta mikä
sinun kasvoissasi on? Kuka sinua tuohon on raapinut?"
Miinan poski oli opmannin lyönnistä turvonnut, hänen toinen silmänsä
punainen kuin paise.
"Katso", pilkkaa armoton mies edelleen, "jos olisit tullut kupiaan
rouvaksi, niin et olisi tuollaiseen häpeään joutunut. Nyt olisit
kunnioitettava vaimo, johon kukaan ei uskaltaisi koskea."
Miina kääntää hänelle sanaa lausumatta selkänsä ja tekee lähtöä. Mutta
tuo korska äänettömyys kiihdyttää ilkeää ihmistä. Hän puristaa raa'asti
tytön veristä ihoa ja kysyy:
"Ottiko kipeää? Puhu toki!"
Nyt kääntyy Miina ja sylkäsee häntä suoraan silmiin.
Ilkeä kirous kuuluu kupiaan hammasten välistä, hänen nyrkkinsä kohoaa
lyödäkseen, mutta vanha vahti, joka tuon kaiken on nähnyt, astuu
kiireesti väliin.
"Jätä tyttö rauhaan", hän urisee. "Eikö hän jo ole saanut osaansa, vai
mitä?"
"Mitä se sinuun kuuluu?" huutaa kupias.
"Mitä sinä tytöstä tahdot?" vastaa pahan näköinen ukko, jolla kuitenkin
vielä on oikeudentuntoa sydämmessä. "Onko tuo nyt miehen työtä, ruveta
rangaistua ihmistä vielä pilkkaamaan?"
Ja antaen Miinan edellään astua, lähtee hän tallista, mutta Prits
seuraa kiroillen hiukan matkaa perässä. Sitten nähtyään vanhan paronin
seisovan moision pihassa, kääntyy hän äkkiä syrjään.
Tiellä opmannin asuntoon päin tulee palvelustyttö Mai Miinaa vastaan.
Tämä ei tahdo häntä ensin tunteakaan. Miinan kasvot ovat opmannin
lyönnistä ja itkusta aivan turvonneet.
"Miina!" huutaa Mai vihdoin säikähtäen. Miina tarttuu hänen käteensä ja
vetää hänet mukanaan. Hän on löytänyt ihmisen, jolle saattaa valittaa
hätäänsä. He menevät moision puistoon, istuvat suuren lehmuksen alle
penkille ja Miina kertoo tytölle onnettomuutensa.
Mai kuunteli ristissä käsin. Hänen kauniit siniset silmänsä, valkeat
raittiit kasvonsa katselevat myötätuntoisina itkevää kertojaa.
"Tiedätkö", virkkoi hän vihdoin, "tuon kerron Tohverille ja tämä puhuu
kouluneidille. Hän on hyvin armas saksa. Kyllä sitten kouluneiti ottaa
nuoren herran tilille! Nuori herra on hänen peräänsä kuin hullu.
-- -- -- Se kyllä ei enää sinua auta", lisäsi hän, "mutta opman
otetaan lujille. Mokomakin, hävytön valehtelija!"
"Minusta ei ole väliä", nyyhkyttää Miina. "Mutta Jumala tietää, mitä
Päärnulle tehdään! Opman sanoi, että hän kädet sidottuna viedään
haagioikeuteen, siellä pannaan rautoihin ja piestään kujajuoksussa. Ja
sitten laitetaan elinkaudeksi autioon maahan!"
"Milloin hän sinne viedään?"
"Hän varmaankin jo on viety", vastasi Miina, joka ei tiedä, että Päärn
vasta huomen aamuna sinne viedään.
Mai koettaa lohduttaa onnetonta. "Onko sitä kuultu, että ihmistä, joka
ei ole ketään tappanut eikä kenenkään huonetta polttanut, lähetetään
autioon maahan! Opman on varmaankin sanonut sen vain pelottaakseen
sinua." -- -- -- Silloin Miinakin onnekseen muistaa, että opman
hänetkin oli uhannut laittaa haagioikeuteen ja Siperiaan, vaikka häntä
nyt vain moision tallissa rangaistiin. Tuo häntä vähän rauhottaa
Päärnun kohtaloa ajatellessaan.
Tytöt eroavat pian, sillä Mai pelkää rouvan häntä odottavan.
"Et suinkaan sinä tuollaisen luo enää jää?" kysyy hän vielä Miinalta.
Tämä pudistaa kiivaasti päätään.
"En, suoraan menen kylään, -- pankoon pahakseen tai ei", vastaa hän.
"Isä tulkoon noutamaan kirstuni."
"Vahinko, ettei kouluneiti ole tänään kotona", valitti Mai. "Läksi Ada
neidin kanssa eilen kaupunkiin. Mutta kohta, kun hän illalla tulee,
laitan Tohverin hänen luokseen. Jos Päärnkin vielä on vaarassa, niin
saa ehkä avun."
Mai kiirehti päärakennusta kohti, mutta Miina astui hitaasti ja
vaivaloisesti liikkuen, puiston läpi. Siitä joutuu hän kylään päin
vievälle tielle. Hänellä on tuskin neljä virstaa käytävänä, mutta hän
on melkein pari tuntia tiellä ja kun hän vihdoin pääsee Ristmäelle, on
hän niin väsynyt, että tuskin jaksaa nostaa jalkaansa yli kynnyksen.
Itkien heittäytyy hän säikähtyneen äidin syliin ja huutaa:
"Teidän uusi talonne on kallis. Vertakin siitä vaaditaan. Minä tein,
mitä voin. Anna minun nyt vähän levätä!" -- -- --
Seuraavan päivän iltana on Uudentuvan mökissä jälleen suuri selän
voiteleminen. Kahdeksankymmentä kepinlyöntiä paljaalle iholle ei ole
leikintekoa, se kaataa tukevammatkin miehet kuin Völlamäen Päärn
pariksi päiväksi vuoteelle. Sidotuin käsin, niinkuin joku ryöväri
tai murhamies -- niin oli opmannin kova käsky -- vietiin hän kunnan
vanhimman saattamana haagioikeuteen, siellä täytyi hänen kuulla itseään
haukuttavan häpeämättömäksi valehtelijaksi ja kurjaksi tappelijaksi ja
sitten vastaanpanematta penkillä kärsiä armoton rangaistus. Nyt voiteli
hellä äiti jälleen veriseksi lyötyä selkää väkevällä viinalla ja sekaan
tippuvilla kyyneleillään ja antoi pojalle hyviä neuvoja, kuinka ihmisen
pitää moision herroja vastaan aina olla alamainen ja varovainen, jos ei
tahdo menettää terveyttään ja elämäänsä.
"Muista isääsi, poikani, muista isääsi!"
Mutta muistiko hän?
20.