Helluntain toisena pyhänä kävi opmannin Miina kylässä katsomassa
vanhempia ja pistäytyi illalla takaisin mennessään Uudentuvan
mökissäkin. Hänet tietysti otettiin suurella ilolla vastaan ja Päärn,
joka vuoteella lepäsi kirkkomatkan jälkeen, hyppäsi sieltä ylös
silmiään hieroen. Kaikki kolme istuivat tuvan edustalla, vahvoilla
koivupölkyillä ja hupainen keskustelu alkoi.
Tietysti kysyttiin ensiksi Miinan voimista. Päärn oli siitä illasta
asti, kun opman hänet ja Kubja-Pritsin kyökistään pois ajoi, hyvin
harvoin tavannut Miinaa.
Tytön kauniille kasvoille ilmaantui synkkä varjo, kun hän alkoi
elämästään kertoa.
"Pritsistä olen nyt erossa", virkkoi hän, "ei hän enää tunkeudu
lähelle. Katsoo kuin susi yli olan minut nähdessään ja hänen
silmänsäkin palavat kuin sudella. Hän on niin vihainen, että söisi
minut karvoineen päivineen."
Äiti ja poika tietysti kysyivät uteliaina, kuinka tuo eroaminen
vihdoinkin tapahtui.
"Noh, minä pidin mielessä, mitä opman sanoi sinä iltana, kun ajoi
Pritsin kyökistä ulos enkä laskenut häntä enää sisään, kun hän sen
perästä vielä tuli. Paiskasin oven kiinni hänen nenänsä edestä ja
sanoin: 'opman on kovasti kieltänyt laskemasta sinua sisään, enkä minä
sinun tähtesi tahdo saada haukkumisia ja viimein vielä lähteä talliin!'
-- -- -- Kyllä mies ymmärsi, etten häntä itsekään siellä suvainnut,
mutta minkä hän teki! Lähti kiroten ja sadattaen menemään ja uhkasi
vielä: kyllä saan nähdä, kuinka minun käy, hän tahtoi toimittaa, että
kylän lapset minua sormellaan osottavat."
"Mutta minkätähden noin happaman näköisenä kerrot, että pääsit tuosta
painajaisesta eroon?" kysyi Päärn. "Kiitä Jumalaa, että tuollainen koi
katosi! Vai pelkäätkö hänen tuhmia uhkauksiaan?"
Miina katseli äänetönnä pientä pihlajaa, joka kasvoi mökin edessä ja
jonka oksilla varpusparvi iloisesti sirkutti.
"Mitä minä nyt hänen uhkauksiaan tiedän pelätä!" lausui hän.
"Voihan hän minut pimeässä vaikka maahan kaataa jos tahtoo -- mutta
sille en voi mitään. Mutta kuule, kuinka hirmuinen ihminen hän on.
Eräänä iltana merkitsee konttorissa opmannin kanssa päiviä kirjaan.
Luuli varmaan minun kyökissä olevan enkä kuulevan, mutta minä olin
viereisessä huoneessa ja ovi oli raollaan. Kun päivät oli merkitty,
sanoo hän opmannille: 'Tahtoisin sanoa herra opmannille, että Miinasta
ei tule minun vaimoani'. -- 'No noh, vastaa opman, antoiko sinulle
sudenpassit?' -- 'Sudenpassit minä annoin hänelle', vastasi Prits. --
'Mutta mitä sinä sitä sitten mulle kuuluutat?' kysyy opman. -- 'Noh,
tahdoin vain sanoa, ettei opman luulisi hänen olevan minun morsiameni.
Minä olen hänestä erossa, tehköön hänelle nyt jokainen, mitä tahtoo!'
-- Ymmärrättekö, mitä tuo häpeämätön tarkotti?"
"Miksi emme ymmärrä?" vastasi Päärn ja paksu verisuoni hänen otsallaan
alkoi paisua. "Mitä sitten opman hänelle sanoi?"
Miinan pää vaipui alas.
"Mitä tuo isäntä sanoi? Hän varmaankin raapi partaansa ja ajatteli:
'Mitä minä huolin, onko hän sinun kaltaisesi morsian vai ei! Ja
olkoon hän vaikka sinun naisesi!' -- -- -- Sehän minua surettaa! Minä
en kauvan ole siinä talossa palveluksessa -- lähden kerran vaikka
yösydännä menemään, ennenkuin sellaisessa paikassa elän."
Ja nyt kevensi Miina sydämmensä kertoen asian perinpohjin.
Opman oli ollut alussa häntä kohtaan hyvin hyvä ja lempeä -- melkeinpä
liian lempeä. Oli puhunut ja laskenut leikkiä hänen kanssaan. Ja
pysyttäytynyt niinkuin oikeus ja kohtuus vaati hänestä kohteliaasti
etäämpänä. Oli kyllä toisinaan taputtanut leikillä olalle tai
hartioille, ottanut myös toisinaan hyvällä tuulella ollessaan leuvasta
kiinni. -- Mutta sitä ei kauvan kestänyt. Viimeisinä aikoina oli
hän sanoissaan ja käytöksessään käynyt yhä häpeämättömämmäksi. Hän
oli koettanut rumalla tavalla lähestyä häntä ja pari kertaa yöllä
koputtanut kyökin ovelle ja pyytänyt päästä sisälle. Tietysti ei Miina
ollut hänelle ovea avannut ja hän oli vannoen kääntynyt takaisin.
Seuraavana päivänä oli ollut ilkeän äreä kuin vihainen kissa.
Päärnun päivettynyt muoto oli muuttunut vielä tummemmaksi. Äänettömänä
tuijotti hän maahan.
"Tule sitten pois mokoman paholaisen kynsistä!" virkkoi hän vihdoin.
"Eihän minulla muuta neuvoa ole!" vastasi Miina. "Olisin jo sanonutkin
itseni irti -- eikä hän kuitenkaan voi minua väkisin pitää -- mutta
tiedäthän isäni! Siitä asti, kun hän opmannin avulla sai paremman
talon, on tuo mies ja koko moisio hänelle pyhä. Ei kukaan saa virkkaa
pahaa sanaa moisiosta. Puhuin tänä päivänä kotona, minkälainen oloni on
opmannilla, mutta isä heti vastaa: 'Jää vielä paikoillesi, kärsi vielä
-- kun hän näkee, että panet vastaan, niin jättää sinut vihdoinkin
rauhaan! Mutta jos tulet pois, niin minultakin ehkä paikka taas menee!'
-- -- -- Minä melkein uskon, että ukko vaikka möisi minut, jos hänelle
luvattaisiin hyvä hinta. 'Olen jo kylläkin kauvan nähnyt nälkää, nyt
tahtoisin jo päästä vähän helpommille päiville', sanoo hän."
"Älä sinä siitä huoli", virkkoi Päärn, matalalla, nurisevalla äänellä.
"Minä en salli, että sinä siellä annat itseäsi häväistä!"
"Jos eivät asiat parane, niin kauvan en siellä viivy", vastasi Miina
rohkealla, lujalla tavallaan. "Hävyttömin on hän silloin kun on
päissään. Niinkuin tiedät, on hän ryyppymies. Käy monta kertaa päivässä
kaapilla ottamassa ryypyn ja toisinaan illalla juo yksin itsensä
humalaan. Mutta kun vielä vieraita sattuu olemaan -- käyvät siellä
usein korttia pelaamassa -- niin kyllä silloin lasit kilisevät. Juuri
sellaisten juominkien perästä kävi isäntä pari kolme kertaa kyökin oven
takana. Lähti sitten vasta menemään, kun uhkasin huutaa apua. Hirveästi
pelkään ensi lauvantaita. Silloin hän pitää syntymäpäiviään. Lähtee
jo huomenna kaupunkiin hakemaan pitotavaraa. Tulee paljon vieraita.
Silloin on tietysti taas suuret juomingit."
"Jos pelkäät, että hän taas tulee hätyyttämään -- niin onhan sinulla
hiilihanko kyökissä?" sanoi vanha muori.
"Minä en laske häntä sisäänkään! Mutta ei tiedä mitä juopunut ihminen
keksii! Minä pelkään häntä niinkuin itse sarvipäätä. Hänellä on niin
kamalat silmät, ja hän irvistää niin, että ihokarvat nousevat pystyyn.
Kyllä saattaa ihminen olla kamala!"
Kun Miina teki lähtöä, hämmästyi hän huomatessaan Päärnun synkän muodon.
"Älä nyt niin kovin pelkää!" virkkoi hän rauhottaen. "Onhan minulla
kädet ja suu, jos jotakin tapahtuu."
"Pidä akkuna irti haasta tai lykkää ulko-oven salpa auki, kun lähdet
makaamaan", neuvoi Päärn, "niin pääset kuitenkin pakoon, jos hätä
tulee."
"Sen olenkin toisinaan tehnyt", nauroi Miina. "Älä luule, etten pidä
varaani."
Tämän illan perästä huomasi äiti, että poikaa vaivasi salainen
rauhattomuus. Hän puhui vähän, oli tuskainen ja ajatuksissaan, ei
ruokakaan hänelle maittanut ja öillä hän näki paljon unia, sillä hän
ähki ja puhui maatessaan. Äidin kysymyksiin hän vain yrisi ja viittasi
kädellään.
Kului viikko. Tuli lauvantai-ilta. Päärn sanoi päivätyöpojalle,
että hän aikoi mennä kapakkaan -- vieköön poika hevosen kotiin.
Päärn viettikin illan kapakassa, vaikka hän siellä kyllä muuten oli
harvinainen vieras. Vasta keskiyön aikana hän yksin lähti pois.
Ilma oli pilvinen ja sentähden pimeämpi kuin tavallisesti. Uhkasi
ruveta satamaan. Tuskin oli Päärn astunut neljännes virstaa, kun alkoi
sataa hienoa, lämmintä vihmaa. Suurempia pisaroita alkoi pudota, kun
Päärn oli ehtinyt moision puiston kohdalle. Päärn nimittäin lähti
suoraa päätä kapakasta moisioon.
Puistossa, johon hän hyppäsi yli matalan kiviaidan, leikkasi hän
itselleen tukevan kepin -- varmaankin moision koiria karkottaakseen.
Sitten astui hän pitkin käytävää, jota tavallisesti vain saksat
käyttivät, kohti moision rakennuksia. Hänen vastaansa ei kukaan tullut;
sateinen ilma oli ajanut ihmiset huoneisiin. Jo kuumotti puiden välistä
viinakeittiö, sitten paja, sitten "vanha pytinki", jossa aittamies
ja kupias asuivat ja siitä eteenpäin kulkien joutui Päärn opmannin
rakennukselle, jonka puutarha ulottui puistoon asti. Kevyesti kiipesi
Päärn yli korkean pystyaidan, astui edelleen omenapuiden välitse ja
saapui rakennukselle, jossa akkunoiden alla suuret, tiheät, täydessä
kukassa olevat sireenipensaat tuoksuivat.
Sillä puolen oli kaksi akkunaa: toinen kyökin, toinen ruokain
säilytyshuoneen. Ensimmäisestä loisti tuli. Pensasten suojasta kurkisti
Päärn valaistun akkunan läpi kyökkiin. Hellan alla paloi vielä heleä
tuli, pöydällä kynttilä. Miina ja aittamiehen vanha muori, joka oli
tytöllä apuna, liikkuivat toimeliaina edes takaisin.
Päärn kääntyi nurkan ympäri rakennuksen toiselle puolelle. Nyt näkyivät
isännöitsijän asunhuoneiden kolme akkunaa, joista yksi oli auki.
Huoneet olivat heleästi valaistut; puheleminen, lasien kilinä ja
iloinen nauru kuului ulos. Pensasten suojasta kurkisti Päärn sisään ja
näki siellä vierasten istuvan, seisovan tai liikkuvan paikasta toiseen.
Vähän väliä näkyi myös opman Winterin ruskeaksi päivettynyt, rasvainen
muoto, valkea päälaki ja punottava nenä vierasten miesten ja naisten
seassa. Jostakin etäämmältä kuului korttien läiske.
Päärn lähti takaisin kyökin akkunan alle. Siellä hän keppi kädessä
asettui pensasten varjoon, märälle ruoholle. Sade valui hänen päähänsä
ja selkäänsä -- hän ei sitä huomannut. Nojaten päätään ristissä oleviin
käsivarsiinsa ja painaen silmät kiinni, oli hän siellä liikkumattomana
kuin uneen rauvennut.
Mutta hän ei nukkunut. Hän kuuli kaikki, mitä talossa tapahtui.
Kyökissä puheli Miina vanhan vaimon kanssa, toisinaan kuului opmannin
käskevä ääni ja rakennuksen toiselta puolen kuului äänten sorina,
lasien kilinä ja iloinen nauru hiljaiseen yöhön. Vihdoin alkoi moision
karjapihan puolelta kuulua kärryjen kuminaa, vieraat tekivät lähtöä,
hevoset ajettiin rappusten eteen. Ei kestänytkään kauvan, ennenkun talo
jäi hiljaiseksi. Vielä pari kertaa käytiin porstuan ovessa, sitten se
pantiin lukkoon.
Päärn nosti päätään. Kyökin akkunasta näkyi vielä vähän valoa. Jonkun
ajan perästä sammui se kokonaan ja huone oli pimeä. Samassa liikuttiin
akkunan luona, valkea käsivarsi näkyi heikosti vasten akkunaa, sitten
vallitsi kyökissäkin haudan hiljaisuus.
Päärn istui vielä hetken aikaa entisellä paikallaan, ryömi sitten
aivan akkunan alle ja istui siinä maassa. Hän oli jo aivan läpimärkä
ja yhä vielä tuli vettä, toisinaan hienona sumuna, toisinaan kovempana
sateena. Päärn oli taistellut kylmää vastaan, mutta nyt kauvan hiljaa
oltuaan alkoivat hänen leukansa lyödä loukkua. Varovasti ojensi hän
kätensä ja koetti, oliko akkuna auki vai kiinni. Se oli auki. Päärn
nojasi molempia kyynärpäitään polvia vastaan ja painoi päänsä käsien
varaan. Hänen vahvassa pääkallossaan ei ollut muuta ajatusta, muuta
tunnetta kuin että hänen piti siinä olla, valvoa ja taistella unta
vastaan. Mitä varten? Sen hän melkein aavisti ja tunsi. Mutta kuinka
hänen piti tarkotuksensa toimeen panna -- sitä hän ei voinut mielessään
selväksi saada. Hän ei tietänyt oikein selvästi sitäkään, minkätähden
hän oli itselleen leikannut kepin moision puistosta. Ehkä se on
tarpeellinen -- tuumasi hän.
Hän istui jonkun aikaa, silloin näytti jotakin johtuvan hänen
mieleensä; hän nousi ylös, kiersi hiljaa talon nurkan ja näki nyt, että
opmannin akkunoista vielä keskimmäinen oli valaistu. Se akkuna oli
ennen ollut auki. Nyt se oli kiinni vedetty.
Päärn saattoi rohkeasti katsoa akkunasta sisään, sillä mies siellä
ei voinut häntä nähdä. Ulkona oli taivas synkässä pilvessä ja pimeys
vallitsi ja sen lisäksi oli Winterin huomio kokonaan kääntynyt pöydällä
oleviin konjakkipulloihin.
Hän oli riisunut takin ja liivit yltään, palava sikari hampaissa käveli
hän nähtävästi hermostuneena edes takaisin huonetta. Vähän väliä jäi
hän pöydän ääreen seisomaan, kaasi pullosta pieneen ryyppylasiin
keltaista juomaa, pani huulensa pitkälleen, tyhjensi pikarin ja huoaten
asetti sen jälleen pöydälle. Nyt levisi hänen lihaville kasvoilleen
kuin päivän lämmittävä paiste. Hitaasti otti hän sitten jälleen sikarin
tuhka-astiasta ja pisti sen mustuneiden hampaitten väliin. Sitten
astui hän nurkassa riippuvan, pitkän peilin eteen ja rupesi nähtävällä
mielihyvällä, mutta rauhattomilla liikkeillä koettelemaan ja katsomaan
nenäänsä, otsaansa ja harvaa tukkaansa, josta joku tukko oli pudonnut
silmille. Hän käänteli päätään, katseli sitä edestä ja molemmilta
sivuilta ja koetti takaakin nähdä paljasta takaraivoansa, jolloin hänen
täytyi kovasti kiertää päätään, saamatta sittenkään siitä oikein selvää
kuvaa.
Sitten hän puhaltaen savuja kattoon päin jälleen astui pullojen luo,
joi ja vajosi pehmeälle sohvalle istumaan. Hetken aikaa katseli hän
rasvaisine, rauhattomine silmineen eteensä, karisteli sikarin tuhkaa
pöydälle, otti ilmaa poskensa täyteen ja rupesi sitä pois puhaltamaan.
Mutta äkkiä rupesi hän sormiaan läiskyttämään ja istuillaan tanssimaan.
Ja kasvot olivat naurussa. Tuo nauru ei ollut kaunista, mutta
hauskaa. Tuo mies iloitsi jostakin, ja hän oli viekkaan näköinen,
hyvin inhottavan näköinen. Tuo nauru näytti lausuvan: Ohoh, tässä on
hyväpäinen mies -- joka tietää, mitä tahtoo! -- -- -- Mutta äkkiä tuo
hauska, iloinen muoto muuttui uhkaavaksi; kulmat menivät ryppyyn,
silmät liekehtivät kuin ennustaen onnettomuutta, ja isännöitsijä
Winter ojensi nyrkkiänsä seinää kohti ja pudisti sitä tuon tuostakin
ikäänkuin jollekin näkymättömälle viholliselle. -- -- -- Sitten otti
hän perätysten kaksi ryyppyä. -- -- --
Hetken kuluttua nousi hän päättävästi ja vaivaloisesti ylös ja kun
hän alkoi kävellä, astui hän kuin olisi keinunut laivalla. Hän joutui
jälleen hauskaan mielialaan. Ensin hän vihelsi, sitten näki Päärn
hänen yrittävän laulamista. Kun hän pari kertaa oli hoipertanut ympäri
huonetta, kävi hänen käyntinsä vakavammaksi. Hän heitti palavan
sikarinpään nurkkaan, otti pöydältä kynttilän käteen ja katosi
vähitellen toiseen huoneeseen.
Päärn kiirehti pimeäksi jääneen akkunan takaa toisen luo, joka nyt
oli valaistu. Huone, johon hän nyt katsoi, oli suurempi, siinä oli
pitkä pöytä ja sen ympärillä tuoleja, opmannin ruokahuone. Pöytä oli
jo korjattu, kokoonpantu liina oli sen päällä. Ruokahuoneesta vei ovi
kyökkiin.
Opman seisoi, kynttilä kädessä tuon oven takana ja kuunteli. Hän pani
korvansa ovelle ja suu oli auki. Sitten koetteli hän oven salpaa,
koetti katsella avaimen reijästä sisään, työnsi olallaan ovea ja asetti
kynttilän lattialle. Nyt otti hän voimia ja survasi suuren vartalonsa
ovea kohti. Se aukeni. Päärn ei voinut ymmärtää, kuinka lukossa tai
salvassa oleva ovi niin helposti voi auveta. -- -- --
Mutta hänellä ei ollut aikaa ruveta sitä miettimään. Hän näki vielä,
kuinka opman jalallaan astui kynttilän rikki. Kohta sen jälkeen kuului
pimeästä säikähtynyt huuto.
Päärn otti pari kolme pitkää hyppyä ja oli pian kyökin akkunan alla.
Akkuna lensi säristen auki, suuri musta olento täytti sen aukon ja oli
pian huoneessa, jolloin kuului kimeää huutoa.
Päärnun silmissä näytti kaikki veripunaiselta, niinkuin kerran hänen
isänsä, kun paronin kuskarin piiska oli sattunut hänen silmiinsä.
Tuossa punaisessa pimeydessä erotti Päärn ainoastaan yhden suuren,
valkean kasan ja siihen hän karkasi niinkuin peto saaliiseensa. Hänen
rautainen nyrkkinsä kohosi ja äänettömänä iski hän sen tuohon kokoon.
Keppi oli hänen akkunasta sisään hypätessään pudonnut lattialle.
Hänellä ei ollut aikaa sen etsimiseen. -- -- --
Työläisen iskujen sattuessa vajosi valkea olento äänettömänä, henki
raskaasti rinnassa koristen maahan. -- -- -- Huoneessa vallitsi sitten
haudan hiljaisuus, sillä äskeinen huutaja näytti säikähdyksestä
jäykistyneen ja käyneen mykäksi. Päärn huomasi tai oikeastaan aavisti
Miinan olevan nurkassa, sängyn ääressä.
"Älä pelkää, Miina, minä olen", kuiskasi hän nurkkaan päin.
"Kuka?" kuului sieltä sortunut ääni. "Etkö sinä minua tunne? Minä olen,
Miina, minä!" sopersi ääni kysyjälle vastaan.
Samassa koetteli Päärn kädellään pitkin permantoa, kunnes löysi
lämpimän ruumiin, josta pari kertaa kuului heikko korina. Kun työläinen
tunnusteli tuota lämpöistä, lihavaa olentoa, menivät hänen kätensä
uudestaan nyrkkiin ja viha, joka täytti hänen rintansa, kiihotti häntä
jälleen. Jättiläisen voimilla nosti hän sen maasta rintansa tasalle ja
paiskasi hänet jälleen kuin jauhosäkin lattialle. Sitten koetteli hän
jälleen lattiaa, kunnes löysi keppinsä akkunan alta. Nyt alkoi jälleen
sataa iskuja -- kiivaita, armottomia iskuja. -- -- --
"Päärn! Päärn!"
Tuo huuto tuli kuin ahdistuksen murtamasta rinnasta. Sitten tunsi
Päärn, kuinka joku tarttui hänen ojennettuun käsivarteensa ja kiskoi
rajusti temmaten kepin hänen kädestään.
"Taivaan isän tähden, Päärn! Oletko menettänyt järkesi?"
Päärn ähkyi ja läähätti; hän ei saanut sanaa suustaan. Sitten hänet
jälleen valtasi viha, hän aikoi taas karata uhrinsa kimppuun, mutta
Miina tarttui koko voimallaan häneen kiinni ja huusi:
"Päärn, aijotko ruveta murhamieheksi -- aijotko murhamieheksi!"
Sana murhamies näytti hieman vaikuttavan. Hänen kätensä vaipuivat
hervottomina alas. Hän antoi vetää itseänsä yhä etäämmälle yhä
etäämmälle valkeasta kasasta, kunnes törmäsi Miinan sänkyä vastaan ja
jäi istumaan sen reunalle.
"Pyhä taivas, mitä nyt tehdään, mitä nyt tehdään?" hätäili vapiseva
tyttö. "Herra opman!" lisäsi hän kovemmin, "herra opman, nouskaa ylös!"
Kun lattialla lepäävästä olennosta ei kuulunut vähääkään ääntä, kun
ei se tehnyt pienintäkään liikettä, tunsi Miina veren jähmettyvän
suonissaan ja hän huudahti äärettömän tuskan vallassa:
"Päärn, hän on kuollut!"
Kesti kauvan ennenkun Päärn toipui sen verran, että huomasi ottaa
tulta. Äänettömänä, sinertävän kalpeana katseli hän kynttilän valolla
opmannin kasvoja. Ne olivat maassa, toinen poski kovasti vasten
tiilikivistä lattiaa. Miina lankesi huokaillen opmannin viereen
polvilleen, ravisti häntä, painoi korvansa hänen suunsa kohdalle ja
laski kätensä hänen sydämmelleen. "Jumalan kiitos -- sydän lyö!" Hänen
ruumiissaan ei myöskään huomattu minkäänlaista vikaa.
"Kylmää vettä päähän!" kuiskasi Miina.
"Ensin viemme hänet sänkyyn", vastasi Päärn.
Hän nosti opmannin maasta, kantoi hänet ruokahuoneen ja salin läpi
makuuhuoneeseen ja asetti hänet siellä vuoteelle. Miina kävi edellä ja
näytti tulta. Sitten tuotiin kylmää vettä ja valettiin opmannin päätä.
Vaikka saattoi olla kahden vaiheella, mistä isännöitsijä Winter oli
enemmän kärsinyt, työmiehen iskuista vai alkoholista, niin kesti kauvan
ennenkun hän rupesi vähän ymisemään ja suutaan liikuttamaan. Äkkiä
avasi hän tulipunaiset, jäykät silmänsä. Sekavasti katseli hän ensin
kattoon, sitten pitkin seiniä, kunnes hän vihdoin jäi tuijottamaan
ensin Miinaan, vihdoin Päärnuun. Viimeksimainittua hän näytti
säikähtävän.
"Apuun! apuun!" äänsi hän heikosti kuin olisi rintaa painanut, sitten
sulki hän jälleen silmänsä. Ei kestänyt kauvan, ennenkun hänen
säännöllinen hengityksensä todisti, että hän oli nukkunut. -- -- --
Miina ja Päärn istuivat vielä hetken hänen vieressään; sitten
kun näkivät, että sikeää unta yhä kesti, lähtivät molemmat
huoneesta. -- -- --
"Päärn, mitä nyt?" kysyi Miina kyökissä. Hänen kasvonsa olivat
kuolonkalpeat, hänen punaisilta huuliltaan oli joka veripisara kadonnut.
Päärn vaikeni.
"Mitä sinä oikeastaan täältä hait? Mistä sinä tulit, kuinka pääsit
sisään? Mikä sinun oli mielessäsi?"
"Näithän sinä jo, mitä varten tulin!" vastasi Päärn vihdoin kylmän,
jäykän rauhallisena. "Tulin sisään akkunasta ja tarvitsithan sinä minun
apuani. Kysy ennemmin, kuinka tuo toinen tänne sisään pääsi."
"En minä tiedä!"
Päärn otti kynttilän hellan nurkalta, meni ruokahuoneen ovelle ja alkoi
tutkia sen lukkoa ja salpaa. Lukossa ei ollut avainta. Salpa roikkui
ovipielessä. Nähtävästi olivat sen hennot osat jo ennen vialla, niin
että ne vähällä työntämisellä saattoivat murtua.
"Miksi et pannut ovea lukkoon?"
"Olisin pannut, mutta en löytänyt avainta."
"Eikös avain ole aina kyökin puolella?"
"On."
"Avain on sitten aikaisemmin viety pois ja salpa murrettu. -- -- --
Minä luulen, että tuo tuolla oli ansainnut selkäsaunansa. -- -- -- Joko
sinä nukuit, kun hän tuli?"
"Olin juuri nukkua."
"Noin vaatteissasi?"
"Niin. Sinä tiedät, että pelkäsin tätä yötä."
"Siihen sulla kylläkin oli syytä. Odota sinä hiiden hirtehinen, siellä!
Vahinko, pahuus vieköön, etten sinulle enemmän antanut!"
Ja jälleen välähti työmiehen silmissä tuo raivoisa, intohimoinen tuli.
Miina painoi ristissä olevat kätensä hänen rintaansa vastaan ja katseli
häntä rukoilevin silmin.
"Vait, Päärn, vait! Sinä et saa täällä enää tehdä mitään! Sano
ennemmin, mihin me nyt molemmat joudumme?"
"Sinullahan ei ole mitään pelättävää", vastasi Päärn. "Ethän sinä ole
mitään pahaa tehnyt. Minä varmaankin saan selkäsaunan, mutta mitä
siitä! Ei se ole ensimmäinen kerta."
Miinalle nousi vedet silmiin.
"Olitko sinä sitä vailla?" nyyhkytti hän. "Sano, mistä tulit sille
päälle, että yöllä tulit tänne ja aloit tuota hakata? Mikä paha henki
sinut tänne toi?"
Päärn katseli synkästi alas.
"Mistä minä tiedän", virkkoi hän vihdoin. "Itse valitit helluntaina,
että hän sinua käy ahdistamassa, kun on päissään ja sanoit, että
hänellä piti tänään olla suuret juomingit. Noh, tuo pistätti minua ja
minä tulin."
"Hän voi nyt sinusta tehdä ryövärin ja murhamiehen, ja sinä joudut
vihdoin vielä rautoihin!"
Siihen ei Päärn osannut mitään sanoa.
"Mutta neuvotelkaamme kuitenkin, mitä nyt pitäisi tehdä", sopersi Miina
vavisten. "Mitä me huomenna sanomme?"
"Sinä tulet pois täältä -- mitä muuta!" vastasi Päärn. "Ehkä hän sinut
itsekin ajaa pois."
"Mutta sinä?"
"Noh minä! Saadaan nähdä, mitä minulle tehdään."
"Ehkei hän tuntenutkaan sinua!" huomautti tyttö tarttuen kuin hukkuva
olenkorteen.
"Mutta kyllä hän sinulta tiedustelee, kuka olin."
"Minä sanon, etten tiedä", virkkoi Miina äkkiä.
Päärn katseli häntä kiitollisena, mutta pudisti päätään.
"Se ei varmaankaan mitään auta", urisi hän. "Jos miehellä vielä
vähänkin oli ymmärrystä, niin kyllä hän muistaa, kuka täällä oli, sillä
näkihän tuo paholainen minut. Ja jos ei hän muista -- eihän vieras
tänne voinut tulla, sinun pitää sittenkin tunnustaa, kuka täällä oli."
"Mutta olisihan voinut olla varas."
"Eihän ole mitään varastettu."
"Mitä siitä, aikoi varastaa, mutta opman yllätti!"
Miina oli unohtanut itkunsa, pyyhkinyt silmänsä ja hänen kasvonsa
osottivat vain kiihkeätä ja huolellista miettimistä, kuinka pulmasta
selviäisivät. Päärnun kohtalo häntä liikutti.
"Mutta varas olisi lähtenyt pakoon eikä olisi ehtinyt ruveta isäntää
pieksemään", sanoi nuori mies.
"Noh, eivätkös varkaat karkaa kiinni! Varkaat voivat tappaakin -- etkö
ole sitä kuullut! Olisi voinut tehdä vaikka opmannin ja minut kylmäksi!
Ja hänellä olisi voinut olla tovereita ulkona."
"Mutta minkätähden sitten olisivat jättäneet sinut eloon ja juosseet
pois varastamatta nuppineulaakaan?" kysyi Päärn, ja vasten tahtoaankin
täytyi hänen nauraa Miinan tuumille.
"No minähän ajoin heidät menemään."
"Kauhalla vai?"
"Ei, hiilihangolla! Löin heitä hiilihangolla ja huusin kaikin voimin
apua."
"Kuka sen kuuli?"
"Mitä siitä, vaikkei kuullut! Kaikki makasivat. Mutta murhamiehiä
rupesi pelottamaan ja he läksivät pakoon."
"Noh, saa nähdä, mitä huomenna kuuluu", virkkoi Päärn. "Kyllä hän pian
sinulle sanoo, mitä hän muistaa. Sinun täytyy tietysti vielä jäädä
tänne, muuten luulisi hän, että sinäkin olet syynalainen. Älä sure
minun tähteni! Kyllä minä jaksan puolestani kärsiä. Ja jos ei muusta
apua -- niin laittakoot vaikka haagioikeuteen. Mitä joku kymmenkunta
lyöntiä miehessä vaikuttaa!"
"Mutta ajattele, Päärn?" supatti Miina ja työnsi sulhastaan kylkeen.
"Hän ehkei häpeän tähden uskalla kellekään puhuakaan asiasta, eikä
meille mitään tehdä! Silloinhan tulisi tiedoksi, että hän yöllä minua
ahdisti, repi säpin rikki ja sitten vielä sai työläiseltä selkäänsä.
Etkö luule, että kaikki tuota nauraisivat."
Tosiaankin -- tuossa puheessa saattoi olla perää! Päärn sen heti
huomasi.
"Tiedätkö?" kuiskasi hän vastaan. "Jos hän alkaa siitä puhua -- niin
anna sinä hänelle niin suuta vasten ja uhkaa puhua toisille. Ehkä
rupeaa pelkäämään."
"Mutta kunhan hän vain ei kuolisi", huokaili Miina. "Taikka ehkä
sairastuu pahasti."
"En minä luule", rauhotti Päärn. "Päähän hän sai vain yhden ainoan
kepin iskun -- muualle löin kepillä."
Päivä alkoi valeta. Taivas oli vielä pilvinen, mutta sade oli
tauvonnut. Harmaa valo kuumotti puutarhassa ja tunkeutui kyökin
akkunastakin sisään.
"Rupea lähtemään, ennenkun päivä nousee", lausui Miina Päärnulle.
"Katso, ettei kukaan sinua näe moision läheisyydessä! -- -- -- Menet
varmaankin taas puutarhan kautta?"
"Niin sieltä pääsen suoraan puistoon", vastasi Päärn.
Hän puristi tytön kättä, otti keppinsä lattialta ja kipusi akkunasta
ulos. Tyttö katsoi hänen jälkeensä, kunnes hän katosi puutarhan
pensaiden väliin. Syvästi huoaten veti Miina akkunan jälleen kiinni.
Hän istui itkien jonkun aikaa sänkynsä reunalla, sitten pelko pakotti
hänet vapisevin sydämmin katsomaan, kuinka opmannin laita oli.
Hän saattoi rauhottua. Kuorsaaminen ilmotti hänelle jo ennakolta, että
isäntä ainakin oli elossa. Kun Miina varpaillaan oli hiipinyt sängyn
luo, näki hän nousevan auringon valossa hänen rauhallisesti makaavan.
Tyttö kiskoi peitteen herran alta ja levitti sen hänen päälleen. Sitten
hän lähti kyökkiin takaisin. Hän heittäytyi vuoteelleen, mutta ei
voinut nukkua silmän täyttä. --
Isännöitsijä Winterin sikeä uni kesti yhteen mittaan melkein puoleen
päivään asti. Miina oli häntä pitkin aamua käynyt ovelta kurkistamassa,
mutta aina oli tullut takaisin siinä rauhottavassa tiedossa, että hän
makasi. Kun hän jälleen ilmaantui kello kahdentoista aikana, huomasi
hän opmannin olevan hereillä ja katselevan kattoon kuin olisi jotakin
itselleen selvitellyt.
Tytön sydän alkoi kovasti sykkiä. "Jumala itse tietää, mitä nyt tulee!"
Jo aikoi kääntyä ovelta takaisin, kun Winter koko lujalla, mutta
oihkavalla äänellä häntä pari kertaa huusi.
Astuessaan huoneeseen olivat Miinan kasvot kalpeat. Kun hän ei saanut
ääntä suustaan, meni hän niin lähelle vuodetta, että Winter saattoi
hänet nähdä.
Opman silmäili häntä rauhattomasti vilkuvilla katseilla. Hän katseli
häntä kiireestä kantapäähän lausumatta mustaa tai valkeaa. Hän oli
selällään sängyssä; kun hän tahtoi kääntyä kylelleen, oihkasi hän
tuskaisesti, jolloin hän irvisti ja ummisti silmänsä.
"Minä olen hyvin kipeä", sanoi hän heikolla, käheällä äänellä. "Minun
pääni on aivan haleta. Kasta liina etikkaan ja pane se pääni ympärille."
Tyttö täytti heti käskyn. Hän kastoi pyyhkeen etikkaan ja sitoi sen
taitavasti sairaan isännän pakottavaan päähän.
"Anna minulle nyt lasi keltaista viinaa", käski opman. "Katso, pullo on
varmaankin salin pöydällä."
Pian täytti Miina tämänkin toivon. Isäntä joi lasin elähdyttävää
juomaa, maiskutti suutaan ja joi sitten vielä toisen ryypyn. Ähkien
vajosi hän jälleen vuoteelle.
"Eikö herra opman tahdo syödä?" kysyi Miina hiljaa ja nöyrästi.
Herra pudisti pahan tuulen näköisenä päätään.
"Ei vielä!"
Väkevä viina vaikutti lamauttavasti sairaaseen. Hänen silmänsä
ummistuivat ja Miina huomasi, että hän uudestaan nukkui. Vasta tunnin
perästä heräsi opman taas ja kutsui tyttöä. Hän tahtoi saada syödä
jotakin hapanta -- "kurkkua tai silliä etikan ja sipulin kanssa, taikka
mitä hyvään oikein hapanta -- -- --."
Miina kantoi kaikkea, mitä vain talossa hapanta oli. Herra käski tuoda
sängyn ääreen pienen pyöreän pöydän ja söi vuoteessa. Miinan piti
syömisen aikana seisoa vieressä.
Öisestä tapauksesta ei hän vielä virkkanut sanaakaan. Miinan sydän löi
kovasti sitä odottaessaan. Eiköhän herra muistanut siitä mitään? Ehkä
luuli hän juovuspäissään unta nähneensä? Voi kuitenkin, jos hän edes
puhuisi, jos jotakin pyytäisi!
Isäntä pyysi kyllä kohta jotakin, vaan ei puhunut sitä, jota Miina
ajatteli; hän tahtoi syötyään saada sikarin. Miina toi. Jälleen
laskeutuen tyynyille rupesi hän levollisesti polttamaan.
Kun tyttö oli korjannut pöydän, aikoi hän lähteä huoneesta, mutta opman
käski hänen jäämään. "No, nyt tulee!" ajatteli Miina ja hänestä tuntui
kuin olisi sydän lyönyt kurkussa.
"Käykö hän aina sinun luonasi makaamassa?" kysyi opman ja kiinnitti
kiiltävät silmänsä erinomaisen kierosti katsellen säikähtyneeseen
tyttöön.
"Kuka?"
"Völlamäen Päärn."
Sen nimen kuullessaan tuntui tytöstä kuin olisi lattia hänen allaan
liikkunut. Opman siis muisti kaikki.
"Ei hän ole minun luonani milloinkaan maannut."
"Ei milloinkaan?"
"Ei tässä talossa."
"Mutta viime yönä?"
Miina ei tiennyt, mitä vastata. Pitikö hänen salata, valehdella vai
puhua totta?
"Ei hän viime yönäkään ollut minun luonani", virkkoi hän vihdoin.
Opman katseli häntä kuin haukka.
"Valehdellakin osaat", sanoi hän, ja ilkeät rypyt ilmaantuivat hänen
suunsa ympärille. "Luuletko, etten tuntenut häntä? Seisoittehan
molemmat tässä minun vuoteeni ääressä. Tahdoitte tappaa minut -- te
molemmat!"
Miina huomasi, että tässä ei olisi salaaminen eikä valehteleminen
auttanut, ja päätti puhua kaikki aivan suoraan.
"Päärn ei ollut minun luonani makaamassa, mutta hän tuli minulle apuun.
Minä en siitä tiennyt mitään. Hän oli ollut puutarhassa piilossa. Kun
herra opman pyrki luokseni, niin minä huusin ja hän hyppäsi kyökin
akkunasta sisään ja tuli väliin. Päärn on minun sulhaseni."
"Kuinka hän tiesi puutarhassa vartioida?"
"Minä sanoin hänelle helluntai pyhinä, että opman pyrkii minua
ahdistamaan, kun pää on täynnä ja että meillä on lauvantaina juomingit.
Hän oli tullut katsomaan, mitä yöllä tapahtuu, ja näki kuinka opman
yöllä mursi oven auki."
"Mursin auki?"
"No, miksi sitä sitten pitäisi sanoa? Olenhan nähnyt, että oven säppi
on rikottu."
"Sitä en minä ole tehnyt", huusi isäntä pyörittäen uhkamielisesti
silmiään. "Minä työnsin ovea ja se avautui. Jospa ei säppi ollut oikein
kiinni. Ja tahdoin kyökistä saada kylmää vettä -- minulla oli paha
elämä."
Miina huomasi, että opman jo oli ehtinyt asiaa miettiä ja tuumia,
kuinka pelastaisi kunniansa. Nyt ehkä saattaisi vielä hyvä rohkeus
jotakin auttaa.
"Herra opmannilla oli huoneessaan kyllä kylmää vettä -- minä panin
ennen makaamaan menoani pullon täyteen. Ja oven säppi oli murrettu --
sen tiedän varmasti, sillä ennen se pysyi hyvästi kiinni. Opman on
ottanut kyökin avaimenkin pois. Löysin sen opmannin kirjoituspöydältä
tänään. -- -- -- Se ei kuuluisi kauniilta, jos puhuisin ihmisille, että
opman öisin ahdistaa palvelustyttöään."
"Uskaltaisitko valehdella? Eikö moisiossa ole vitsoja?"
"Se ei ole valhe!"
"No, saammehan nähdä, ketä uskotaan -- sinua vai minua!" huusi isäntä
Winter.
Kun opman sinisen savupilven varjossa veltolla, kivulloisella äänellä
puheli, väijyi hänen katala katseensa yhtä mittaa tytön kalpeita
kasvoja, joissa pelko ja säikähdys kuvastuivat. Tuo pelko näytti
opmannia miellyttävän. Kiusatakseen tyttöä kuin kalaa ongessa, puhui
hän hitaasti pitäen pitkiä väliaikoja, ja kun Miina teki lähtöä, käski
hän hänen pysymään paikoillaan. Jokaisessa lauseessaan piili joku
uhkaus.
"Tuonko saan kiitokseksi siitä, että toimitin isällesi hyvän paikan!"
alkoi hän uudestaan. "Siitä hyvästä lasket yöllä akkunasta sisään
ryövärin, joka minut aikoo tappaa ja itse olet hänellä vielä apuna!
Ihmettelen, että olen vielä hengissäkään! Hän löi minua kurikalla
päähän ja kun olin pyörryksissä maassa, niin on hän koko ruumiini
rikkonut. En voi kääntyä toiselle kylellenikään -- koko ruumis on kuin
tulessa. Luulen, että monta kylkiluutakin on poikki. -- -- -- Tiedätkö,
Miina, luulen, ettei Huntaugun Mihkel enää kauvan ole Ristmäen
isäntänä. Siitä tulen minä pitämään huolta!"
"Eihän isäni ole syypää tähän tapaukseen", vastasi tyttö.
"Sinun isäsi on syypää siihen, että hänellä on niin eksynyt tytär.
-- -- -- Ja kuka tietää, mitä sinulle ja tuolle ryövärille tehdään?"
Winter isäntä nousi suurella vaivalla tyynyiltä puoleksi istumaan,
antaakseen sanoilleen suurempaa painoa; hänen silmänsä pyörivät päässä,
kun hän äkkiä huusi uhkaavalla äänellä:
"Rautoihin joudutte molemmat! Autioon maahan te lähetetään elinajaksi!
Niin totisesti kuin olen moision opman -- sen te saatte! Teidän pitää
vielä minua oppia tuntemaan!"
Kun hän sitten jälleen tuskaisen näköisenä ja ähkien vajosi
vuoteelleen, huomasi hän mielihyväkseen, kuinka Miina uhkauksesta oli
kuin jäykistynyt. Tytön suu liikkui kuin olisi tahtonut puhua, mutta
sanaakaan ei tullut kuuluville.
"Ennenkun teidät Siperiaan lähetetään", lisäsi opman tyynemmästi,
"annetaan teidän tietysti kujajuoksussa saada viisi- tai kuusisataa
lyöntiä ja seista jonkun päivän kaakinpuussa. Sellaisille suurille
pahantekijöille kuin te olette annetaan aina tuollainen rangaistus --
se on vanhastaan tietty."
"Eikö -- herra opman -- voisi meille -- antaa anteeksi", lausui tyttö
värisevin huulin.
Opman, joka oli pannut sikarin pois, hieroi peitteen alla käsiään.
"Oletko hulluksi tullut! Minä antaisin tappaa itseni ja soisin
murhamiehelle anteeksi! Rukoilkaa ennemmin Jumalaa, että hän armahtaisi
sielujanne! Sillä voihan tapahtua, että te kuudensadan lyönnin asemesta
saatte tuhat; sitten ei teistä jää muuta jälelle kuin kaksi veristä
lihamöhkälettä."
Tuon uhkauksen lausuttuaan nousivat varmaan opmannille itselleenkin
karvat pystyyn. Hän ei siis ihmetellyt, että tyttö oli käynyt aivan
puhumattomaksi ja häntä se huvitti.
"Herra opman -- voisitte ehkä sentään meille -- antaa armoa", rukoili
Miina sydäntä liikuttavalla nöyryydellä; hän oli vähällä laskeutua
polvilleen kovan kiusaajansa eteen.
"Ei", huusi tämä ankarasti. "Jo huomenna sidotaan teidän kätenne selän
taa ja teidät viedään haakenrihteriin; sieltä lähetetään raudoissa
vankikyydillä kaupunkiin. -- -- -- Nyt voit mennä! Tunnin perästä
tahdon saada puolista."
Kun Miina oli mennyt, koetti Winter nousta ylös. Mutta se onnistui
hänelle vasta suuren vaivan ja huokailemisen perästä. Hänestä tuntui
todellakin kuin olisi ruumiinsa ollut tulessa; selkä oli niin hellä,
ettei voinut sormillaan koskea; joka liike tuotti tuskaa. Ja kun hän
vihdoin seisoi selkä kumarassa, tuntui kuin olisi hänen päässään
ruvennut suhisemaan; koko huone pyöri hänen silmissään ja korvat
soivat. Joka askeleella hän voivotti.
Hitaasti, askel askeleelta siirtyi hän makuukamarista saliin. Siellä
riippui tuo suuri peili nurkassa, jonka edessä hän viime yönä oli niin
huolellisesti itseään tutkinut. Nyt hän jälleen asettui sen eteen.
Ensisti koetteli hän pääkuortaan. Minkälainen muhku niskassa! Ja
kuinka kipeä! Hirmuvärinä puistatti häntä: olihan hän päässyt melkein
surman suusta. Kuinka helposti tuollainen isku, kohdatessa paljasta
päälakea, olisi voinut viedä ihmiseltä hengen! -- -- -- Kun hän sitten
astui lähemmä peiliä tarkemmin tutkimaan muotoansa, täytyi hänen
säikähdyksestä ja vihasta melkein huutaa. Hänen silmänsä ympäristö
oli tumman sininen; huomenna muuttuu tuo väri viheriäiseksi ja sitten
keltaiseksi. Jumalan tähden, niinkuin juoppo, joka oli juossut päänsä
seinään ja kapakassa saanut selkäänsä! -- -- -- Vihaisesti pudisti
opman nyrkkiään ja ajatteli kauheata murhamiestä.
Nyt alkoi hän tutkia ruumista. Pantuaan oven lukkoon, otti hän paidan
yltään. Karvaiselta, tumman punaiselta rinnaltaan ei hän löytänyt
mitään väkivallan merkkejä. Mutta peilissä nähdäkseen pakottavaa
selkäänsä, täytyi hänen kiertää ruumistaan, ja se teki kauhean kipeää.
Ja mitä hän vihdoin selässään huomasi. Punaisia, ajettuneita naarmuja
pitkin ja poikki ihon ja parissa kohden oli nahka sininen kuin
padanpohja. Todellakin niinkuin työläisen, joka tuli moision tallista!
Vihan vimma vapisutti taas opmannia. Nyt hän näytti peilille molempia
nyrkkejään. "Odota sinä, hirtehinen", näytti hän lausuvan, "kyllä me
sinun selkäsi vielä kauniimmaksi maalaamme!"
Ähkien hän pani paidan ylleen, otti kaapista pullon ja maiskutti
suutaan. Mutta perinpohjainen pään parantaminen alkoi vasta sitten,
kun puolinen höyrysi pöydällä. Hän antoi kantaa itselleen pehmeän
nojatuolin pöydän ääreen, asettaa tyynyn selän taakse ja jalkojen
alle rahin. Lämpimässä aamutakissa hän siinä istui ja koetti syömällä
ja juomalla parantaa väkivallan jälkiä. Miinan piti häntä hoidella
kuin sairasta ainakin, antaa hänelle soppaa, paistia, täyttää hänen
pikarinsa ja kohentaa tyynyä selän takana. Sen ohella tuntui Miinasta
kuin olisi hänen pitänyt kiveä pehmittää. Mutta isäntä, joka tämän
hyvästi huomasi, ajatteli itsekseen: "Sinä olet minulla kuin silakka
vartaassa!"
Syötyään tunsi herra Winter huojennusta koko ruumiissaan ja unohti
pakottavan selkänsä ja päänsä. Tämän tähden alkoi hän puhua Miinan
kanssa melkeinpä lempeällä äänellä.
"Sinä rukoilet minulta armoa", alkoi hän. "Niin, jos vain tietäisin,
että sinä mielesi parannat ja rupeat ymmärtäväiseksi palvelustytöksi,
niin voisi siitä ehkä vielä puhua." -- -- --
"Mitä minun pitäisi tehdä?" kysyi Miina hiljaa.
"Minä ehkä sitten helpottaisin sinun rangaistuksesi", puhui opman
edelleen, ottamatta huomioon tytön kysymystä, "minä en laittaisi
Siperiaan, en panisi sinua juoksemaan ja isäsi voisi jäädä Ristmäen
isännäksi. -- -- -- Mutta sinähän olet uppiniskainen."
"En, herra opman, minä en ole uppiniskainen! Minä palvelisin herra
opmannia uskollisesti ja tekisin kaikki, mitä minulle käsketään."
"Soo! Saa nähdä!"
"Herra opman antaa siis anteeksi?"
"Saamme nähdä, saamme nähdä!" sanoi Winter.
"Mutta herra opmannin ei pidä ainoastaan minulle antaa anteeksi --
Päärnun tarvitsisi myös saada anteeksi."
"Ohoo -- vai tuolle hirtehiselle armoa!"
"Niin! Mitä minä muutoin siitä hyödyn, jos minua yksin armahdetaan?"
"Onko hän sinulle sitten niin kallis?"
"Onhan hän minun sulhaseni."
"Noh, voisithan minuakin vähän hyvänä pitää", virkkoi opman, vilkaisten
tyttöön konjakkipullon takaa. "Sitten voisimme jonkun sanan puhua sinun
sulhasesikin armahtamisesta."
Miina vaikeni. Hänessä alkoi mieletön viha kiehua. Hänen teki mielensä
karata kiusaajansa kimppuun ja tuhota hänet. Winter piti tuota
äänettömyyttä miettimisenä ja oli tyytyväinen.
"Saamme nähdä, saamme nähdä", toisti hän nousten hitaasti ylös ja
mennen makuukamariin, sillä hän tunsi jälleen tarvitsevansa lepoa.
"Saamme nähdä, kuinka asiat käyvät! Pidä mielessäsi, että olen hyvä
mies, mutta ainoastaan sitä kohtaan, joka minua oikein ymmärtää
palvella -- -- --."
Opman heräsi unesta vasta myöhään illalla. Tyhjä vatsa oli hänet
herättänyt. Hän huomasi ruokahuoneessa illallispöydän olevan valmiina.
Istuen sinne tunsi hän jo koko lailla vironneensa. Päätä ei pakottanut
enää ja selkääkin saattoi jo vapaammin liikuttaa. Hyvä ruokahalu ja
vielä suurempi jano oli hänellä asettuessaan pidoista yli jääneiden
ruokien ja juomien ääreen. Syötyään alkoi hän salissa polttaa sikaria
ja virkistääkseen sairasta selkäänsä hiljakseen kävellä edes takaisin
pitkin lattiaa. Vähän väliä joi hän lasin olutta. Kun hän päivällä oli
ottanut hyvät unet, vietti hän tällä tavoin aikaansa puoleen yöhön.
Tytön oli hän jo vähää ennen laskenut maata.
Kello löi juuri kaksitoista, kun opman kerrassaan jäi ajatuksissaan
seisomaan keskelle huonetta, katsoi nauraen maahan ja alkoi
hieroa leukaansa. Hän näytti tuumaavan jotakin. Sitten astui hän
ruokahuoneeseen ja jäi siellä kuuntelemaan kyökin oven taakse.
Kyökissä oli kaikki hiljaista.
Opman koetteli kädellään lukkoa ja väänsi avainta. Ovi aukesi.
"Ahaa!" ajatteli isäntä.
Hän astui sisään.
"Miina!" huusi hän hiljaa ja lempeästi, lähestyen pimeässä erityistä
nurkkaa.
Vastausta ei kuulunut. Hän tuli tytön sängyn luo, koetteli sitä
kädellään ja kääntyi takaisin. Vuode oli tyhjä. --
Hän haki ruokahuoneesta palavan kynttilän, katseli sillä joka nurkan ja
hänen täytyi nyt uskoa, että tyttöä todellakaan ei ollut huoneessa. Hän
koetteli ulko-ovea. Se oli lukossa, avain pois ovelta. -- -- --
Ääretön viha väänsi opmannin kasvoja. Hän oli niin suuttunut, että
vapisi. -- -- -- Tuohan oli petosta, valhetta, ilmiantamista --
pilkkaa! Häntä pidettiin narrina! -- -- --
Mutta samassa valtasi hänet toinen tunne -- pelko. Hän silmäili
pelokkaana ympäri kyökkiä, katsoi akkunaa ja näki, että toinen haka
oli auki. Äkkiä pani hän sen kiinni, koetteli vielä ulko-ovea, oliko
se todellakin lukossa ja pakeni sitten huoneeseensa. Sanomaton kauhu
valtasi hänet.
"Ehkä tulee tänä yönä takaisin ja tekee todellakin minut kylmäksi!"
ajatteli hän. "Minkätähden oli akkunan haka auki ja minkätähden oli
tyttö kadonnut? Se ei merkitse hyvää. Onhan tuon miehen väkivaltainen
luonto tunnettu."
Ja herra opman joutui sellaisen kauhun valtaan, että hän vavisten
juoksi makuuhuoneeseensa. Mutta sielläkään hän ei kauvemmin saanut
rauhaa. Hän rupesi tutkimaan akkunoita joka huoneessa, olivatko ne
kiinni ja vihdoin nouti latingissa olevan metsästyspyssynsä konttorista
makuuhuoneeseensa. Mennessään sänkyyn jätti hän kynttilän palamaan ja
asetti pyssyn niin, että se heti tarpeen vaatiessa olisi ollut käsillä.
-- -- --
Unesta ei sinä yönä tullut paljon mitään. Kolme kertaa kävi hän
kyökissä katsomassa, oliko Miina takaisin tullut. Ei! Vasta päivän
koitteessa vaipui kiusaantunut miesparka tunniksi uneen.
Kun hän aamulla astui kyökkiin oli tyttö siellä ahkerassa toimessa.
"Missä olit yötä?"
"Aittamiehen luona."
"Minkätähden?"
Liekehtivä puna nousi Miinan poskille. Hän ei vastannut.
"Miksi et ollut kotona!" ärjyi opman kauhean vihaisena.
"Minä pelkäsin!"
Kaksi kovaa lyöntiä sai tyttö vasten suuta, niin että nenästä alkoi
veri juosta. -- -- -- Opman pyörähti ympäri ja meni ulos kyökin ovesta.
Noin puolen tunnin perästä tuli hän jälleen kotiin ja kutsui tytön
huoneeseen.
"Lähde paikalla talliin -- vahti jo odottaa! -- -- -- Sinun toverisi
viedään kädet sidottuina haakenrihterin luo!"
19.