Neiti Adelheidin syntymäpäivän jälkeen vallitsi paroni Heideggin
talossa hyvin raskas mieliala. Juliette Marchand tunsi olevansa
paronittaren ja Adelheidin alentavan epäilyksen alaisena, joka
teki hänen seurustelunsa heidän ja myös Herbertin kanssa hyvin
kiusalliseksi. Paronitar ja Adelheid olivat pahoillaan Herbertin
"merkillisestä" käytöksestä kouluneitiä kohtaan ja myöskin siitä
kylmyydestä, jolla hän heitä kohteli. Nuoresta paronista taas tuntui,
kuin olisi pahansuopa, kova käsi sinä yönä paljastanut hänen pyhimmät
tunteensa.
Siitä asti, kun äiti kirjastohuoneessa oli Juliettea loukkaavilla
sanoilla nuhdellut, tunsi Herbert olevansa pakotettu vaikenemaan. Hän
ei sen perästä puolella sanallakaan viitannut siihen puheaineeseen,
joka heiltä mainittuna iltana keskeytettiin. Mutta hänen tunteensa
kaunista neitoa kohtaan eivät siltä olleet muuttuneet. Ei, vaan yhä
selvemmin ja varmemmin huomasi Herbert, että hän todellakin oli
mieltynyt tuohon vakavaan, henkevään ja siveellisesti niin korkealla
kannalla olevaan naiseen. Hän oli todellakin mielestään löytänyt
ihanteensa ja se häntä yhä enemmän innostutti. Hän eli monta viikkoa
kuin ihanassa, huumaavassa unennäössä ja unohti silloin usein koko
todellisuuden, unohti äidin ja isän, unohti kaikki vaikeudet ja esteet,
jotka heidän puoleltaan voisivat kohdata, jos unelmista kerran piti
tosi tulla.
Neiti Marchand pysyttelikin hänestä syrjässä entistä enemmän. Hän
koetti olla kuin ei olisi muistanutkaan Herbertin tunteiden purkausta
tai kuin ei olisi hän sitä puhetta oikein ymmärtänyt. Kohteliaasti,
mutta kylmästi vastasi hän Herbertin puhutteluun ruokapöydässä tai
muualla, jossa he tapasivat toisensa, ja hän näytti välttävän heidän
kahdenkeskistä yhdessäoloaan. Hän ei tahtonut rahtuakaan antaa,
varsinkaan paronittarelle ja Adelheidille aihetta siihen luuloon, että
heidän välillään mitään erinomaista olisi.
Nämä eivät todellakaan voineet heissä mitään sellaista huomata, mutta
sittekin oli heissä vanhaa epäluuloa; he päättivät päin vastoin, että
tuo ranskalainen "mamseli" oli taitava näyttelijä, joka hyvästi osasi
peittää salaisia aikeitaan. Sillä kun köyhällä kouluneidillä oli
rikas paroni voitettavana, niin täytyi hänen tietysti käyttää kaikkia
keinoja. -- -- --
Äidin ja tyttären epäluulo sai uutta aihetta siitä, että Herbert niin
huonosti osasi salata tunteitaan. Vaikka ei hän mitään virkkanutkaan,
niin puhuivat sitä enemmän hänen silmänsä, jotka niin usein kiintyivät
ihastuneina ja ikävöivinä kouluneidin kalpeisiin kasvoihin.
Paronitar ei ollut puhunut mitään siitä, mitä hän pidoissa oli
nähnyt. Hän oli päättänyt pitää tarkemmin silmällä poikaansa ja neiti
Marchandia ja sitten ratkaisevalla hetkellä keksiä jonkun esteen. Mutta
Julietten käytös ei antanut siihen aihetta. Herbert muuttui kuitenkin
joka päivä niin, ettei äiti voinut kauvemmin kestää huoltaan, vaan
päätti saada selvää asiasta. Hän rupesi eräänä päivänä puhumaan pojan
kanssa kahden kesken.
"Tahdotko sinä, lapseni, olla suora minulle?" hän kysyi.
"Enkö minä aina ole ollut suora sinua kohtaan, äiti?" vastasi nuori
paroni, suudellen äidin kättä.
"Luulen, että sinä viimeisinä aikoina salaat minulta jotakin, ja se
minua loukkaa", alkoi paronitar. "Vastaa minulle, Herbert, onko sinun
ja neiti Marchandin välillä salaista ystävyyttä?"
Herbertin kulmat menivät ryppyyn. Hän vilkasi äkkiä äitiin.
"Salaista ystävyyttä?" kertoi hän. "Minun ystävyyteni neiti Marchandia
kohtaan ei ole salainen, se on julkinen. En ole sitä keltään
tahtonut salata. Ja olen pahoillani siitä, että neiti Marchand minun
ystävyyttäni viime aikoina karttaa, kuin olisi se joku vääryys. Mutta
minä myös tiedän, mistä se tulee!"
Pojan viimeisissä sanoissa oli viittaus, jonka äiti hyvin ymmärsi.
"Sinun vastauksesi ei mielestäni ole aivan suora", virkkoi rouva von
Heidegg. "Minä en tarkottanut tavallista ystävyyttä, vaan tahtoisin
saada tietää, tunnetko sinä neiti Marchandia kohtaan jotakin enemmän
kuin ystävyyttä, jota kyllä sinun ja hänen välillään vallitsevain
olojen tähden, oikeastaan voisi nimittää sala- tai epäystävyydeksi."
"Minkälaiset olot sitten neiti Marchandin ja minun välilläni ovat?"
kysyi Herbert.
"No, sen sinun kyllä itsekin pitäisi tietää! Minä luulen sinun kyllä
ymmärtävän, että neiti Marchand ei milloinkaan voi kohota nykyistä
asemaansa suurempaan arvoon, hän on nyt palvelus ihminen, joka vähästä
palkasta opettaa sisartasi ja veljiäsi. Paroni Herbert Heideggistä
voimme, meidän seurapiirimme ja minäkin toivoa, ettei hän milloinkaan
unohda omaa säätyään ja miehistä kunniaansa."
"Neiti Marchandin palkan edestä palveleminen tulee siitä, äiti, ettei
hänen isänsä ole niin rikas kuin minun, jos minun isäni olisi köyhä,
pitäisi minunkin palvella. Rikkaus tulee sattumalta, sen suo kohtalo,
johon meillä useinkaan ei ole mitään ansiota. Ja minä luulen, ettei
palveleminen ja työnteko ole millekään säädylle häpeäksi. Minäkin teen
työtä, äiti."
"Sinä teet itsellesi työtä, poikani, sinä et rahan edestä palvele
toista", vastasi rouva terävästi. "Mutta olkoon! Minä huomaan sinun
puheestasi jotakin, joka tuottaa minulle todellista murhetta. Tuntuu,
kuin olisit sinä jo sitäkin ajatellut, että neiti Marchand olisi
kelvollinen meidän moision tulevaksi emännäksi. Vai erehdynkö? Ja
jos minun pitää uskoa sinun puhettasi, niin olet tullut siihen
vakaumukseen, että hän kyllä kelpaisi!" lisäsi rouva pilkallisesti
naurahtaen.
Herbert nosti päätään.
"Ei, äiti, niin pitkälle en ole vielä tulevaisuuden tuumissani ehtinyt
-- sen voin sinulle suoraan sanoa!"
"Jumalan kiitos! Minä pelkäsin, että sinä jo niin pitkällä olisit. Siis
eivät nuo ystävälliset tunteet tuota ihmistä kohtaan ole sinua vielä
saattaneet mihinkään kevytmielisiin toiveisiin tai päätöksiin."
Herbert pyyhkäsi hienolla, valkealla kädellään ruskeita hiuksiaan
otsalta.
"Minä tahdon sinulle puhua ihan suoraan", virkkoi hän sitten katsoen
alas. "Minä luulen, että tuo hyväsydäminen, sivistynyt ja henkevä neito
voisi tehdä minut onnelliseksi, jos hän minua rakastaisi."
Paronitar näytti hämmästyneeltä. Hän kiinnitti ylpeän, kylmän katseensa
läpitunkevasti pojan kauniisiin, miehekkäisiin kasvoihin. Ja ojensi
oikean kätensä ikäänkuin vastustaen sellaisia tuumia.
"Herbert", vastasi hän pitkän aikaa ääneti oltuaan, "ei ole kaunista,
että sinä minun kanssani lasket leikkiä sellaisista asioista."
"En minä laske leikkiä, äiti", vastasi Herbert. "Se on minun puoleltani
täyttä totta. Mutta koska en aijo olla kevytmielinen, tahdon vielä
tarkasti punnita mielipiteitäni ja tunteitani ja päätöksen teen vasta
sitten, kun olen tullut selville asiasta."
"Sinä rakastat neiti Marchandia -- luulet häntä rakastavasi?"
"Niin, äiti."
"Ja hän sinua?"
"Hänestä minä en tiedä mitään. En ole häneltä sitä vielä kysynyt. Hän
on niin syrjässä pysyvä, ankara itseänsä kohtaan ja arka."
"Sinä aijot häneltä kysyä, rakastaako hän sinua?"
Herbert nauroi punehtuen.
"Miksi en kysyisi? Sehän on luonnollista, kun minä häntä rakastan."
"Ja jos hän täyttää toiveesi, joka on luultavaa?"
"Silloin kysyisin häneltä, eikö hän tahtoisi tulla vaimokseni."
Rouva von Heidegg nousi ylös. Hänen silmänsä välkkyivät. Suurella
vaivalla saattoi hän pysyä levollisena.
"Ja jos hän suostuu?" huudahti hän melkein hätäillen.
"Silloin tulisin sinun ja isän luo ja pyytäisin teidän suostumustanne
-- neiti Marchandin ja minun avioliittooni."
"Mutta tiedäthän sinä, että et saisi meidän suostumustamme -- et
milloinkaan!"
"Miksi en, äiti?" vastasi Herbert hyvin rauhallisena. "Tehän minua
rakastatte ja toivotte minun tulevan onnelliseksi."
"Sinä näet unta, poikani! Tuo nainenhan ei ole ensinkään sinun
vertaisesi! Ei hän siis voi tuottaa sinulle onnea!"
"Ei minun vertaiseni? Sitä en ymmärrä! Jos neiti Marchand on köyhä,
niin olen minä rikas. Minä luulen, ettei Herbert Heideggin tarvitse
rikasta vaimoa etsiä niinkuin joku velkaantunut luutnantti."
"Mutta tuon ihmisen sääty!"
"Hänen säätynsä? Neiti Marchand on aatelissäätyä niinkuin minäkin, sen
lisäksi vielä hyvää, vanhaa, ranskalaista aatelissäätyä. Minä luulin
sinun sen tietävän, äiti? Jos neiti Marchandin isä Sweitsin tasavallan
alamaisena ei enää pidä väliä aatelisnimestään, niin se johtuu hänen
valtiollisista mielipiteistään, joka ei kuulu minuun eikä muuta asiaa."
Rouva von Heidegg alkoi astua kädet ristissä edes takaisin huonetta.
Hänen hämmästyneille kasvoilleen oli noussut punaisia vihan täpliä.
"Minä huomaan, että nyt ovat viimeiset ajat käsissä", virkkoi hän
purren sinertäviä huuliaan ja hänen matala, ahdas rintansa nousi ja
laski. "Sen olisi jo aikoja pitänyt tapahtua jo aikoja!"
"Johan neiti Marchand on sanonut itsensä irti Juhannukseksi", huomautti
Herbert nousten ylös. "Tuollainen äkkinäinen pois ajaminen herättäisi
vain ikävää huomiota koko seurapiirissämme eikä sillä voitaisi
estää sitä, joka jo on tapahtunut. Rauhotu siis, rakas äiti! Minä
voin vakuuttaa sinulle, että neiti Marchand voi olla minulle yhtä
vaarallinen, vaikka hän olisi etäämmälläkin. Hän ei todellakaan tee
mitään minua mielitelläkseen, eikä anna minulle vähintäkään toivoa. Hän
on niinkuin jo sanoin sinulle ja niinkuin sinä joka päivä itse näet,
minua vasten kylmä ja umpimielinen kuin marmorikuva."
"Mutta jotakin olisi kuitenkin tehtävä!" huudahti äiti miltei
tajuttomana.
"Minkätähden olisi jotakin tehtävä?" nauroi Herbert.
"Sinua ei vielä uhkaa mikään hätä eikä minuakaan. Minä sanoin sinulle,
armas äiti, että tahdon vielä vakavasti ja miehekkäästi punnita
tunteitani neiti Marchandia kohtaan. Jos huomaan, että ne perustuvat
ainoastaan pintapuolisiin unelmiin ja tuon neidon erikoiseen kauneuteen
ja mielevyyteen niin pian olen itsekin vapautunut rakkauden pauloista.
Ja ennen kaikkea on sekin vielä huomioon otettava, voiko neiti Marchand
vastata tunteisiini. Minä vapisen sitä ajatusta, mutta kaikki on
mahdollista, ja silloin on minun pakko erota hänestä. Sentähden, äiti,
antakaamme asian käydä omaa rataansa -- väkivallalla ei tässä mitään
saada aikaan."
Paronittaren silmiin oli noussut kyyneleitä; oliko siihen syynä viha
vai suru, on vaikea arvata.
"Herbert, armas, kallis lapseni, mikä sanomaton onnettomuus meitä
uhkaa!" huusi hän asettaen molemmat kätensä pojan olalle. "Koeta päästä
vapaaksi tuosta onnettomasta tunteesta, koeta vapautua -- ja sinä
lahjotat minulle elämäni takaisin. Usko minua, poikani, tuo vieras
ihminen ei voi sinulle tuottaa onnea! Minun äidillinen sydämmeni
sen tuntee. Ensi hetkestä asti, kun hän meidän kattomme alla oli,
tunsin vastenmielisyyttä häntä kohtaan, ikäänkuin olisin aavistanut
pahaa. Herbert, minä vannotan sinua, koeta kaikin voiminesi taistella
tunteitasi vastaan, ja ajattele aina sitä, että me sinun vanhempasi
emme milloinkaan voisi sinulle anteeksi antaa, jos saattaisit meidät
koko seurapiirimme halveksimisen alaiseksi. Ole ymmärtäväinen kallis,
kallis lapseni!"
Tuo oli ensimmäinen tumma pilvi, jonka Herbert huomasi siintävällä
onnensa taivaalla. Hän olisi jo aikoja voinut sen huomata, ainakin
sen selvästi mielessään kuvailla, sillä hän tunsi vanhempansa ja
seurapiirin, joka häntä lapsuudesta asti oli ympäröinyt; mutta hän oli
antanut rakkauden toiveiden pettää itseänsä, oli asettunut runolliseen
mielikuvitusmaailmaan, jossa hän näki vain päivänpaistetta. Jonakuna
järkevämpänä hetkenä oli hänen mieleensä kyllä johtunut, että hän ehkä
saisi taistella vastuksia vastaan, mutta hän luotti omiin voimiinsa ja
rohkeuteensa ja luuli helposti voittavansa esteet, eikä ruvennut asiaa
huolehtimaan.
Herbert lohdutti ja rauhotti äitiä niin hyvin kuin taisi ja erosi
hänestä toivoen, että äidinrakkaus vihdoinkin huomaa sen mahdolliseksi,
mikä nyt näyttää mahdottomalta. Mutta paronitar kiirehti puolisolleen
helpottamaan sydäntään. Jopa tuntia myöhemmin paronikin otti pojan
tutkinnon alaiseksi.
Hän ryhtyi asiaan aivan toisella tavalla. Hämmästykselle ja
mielipahalle ei tämä järkevä, jäykkä ja voimakas mies antanut sijaa.
Hän puhui pojan kanssa hetken aikaa kaikenlaisista syrjäseikoista.
Vihdoin hän kääntyi asiaan.
"Jaa niin -- mitä minun sinulta vielä piti kysyä", puhui hän
rauhallisella, keveällä tavalla, "äitisi pelkää, että sinä liian paljon
olet kiinnittänyt katseesi neiti Marchandiin -- -- --."
"Hän miellyttää minua suuresti."
"No niin, onhan hän koko lailla miellyttävä, voithan kyllä huviksesi
häntä katsella, voithan hänelle lausua joitakin kohteliaisuuksia, hänen
kanssaan leikkiä laskea -- olethan nuori ja elonhaluinen poika -- mutta
jos en erehdy, niin pelkää äitisi, että siitä voisi syntyä tyhmyyksiä."
"Mitä sinä tyhmyyksiksi nimität, isä?"
"Tyhmyydeksi sanon sitä, kun ihminen tyhjää ajanvietettä, tavallista
leikkiä alkaa pitää täytenä totena. Sitä en minä nuorena ollessani
tehnyt."
"Mutta jos leikki ei olekaan leikkiä."
"Mitä tyhjää, poikani! Nuorta reipasta poikaa miellyttää avarassa
maailmassa monikin sievä ulkomuoto -- tänään yksi, huomenna toinen,
ylihuomenna kolmas ja neljäs. Mutta mieltymys ei ole aina pääasia.
Pääasia on, kenen nuo sievät kasvot ovat, jotka miellyttävät. Viisas
nuori mies, joka välittää itsestään, tekee siinä erotuksen. Kaunista
kättä voi puristaa, kauniita huulia joskus suudellakin, mutta sitten
pitää päättää, harkita ja -- kääntyä takaisin, jos tekee mieli astua
harhapoluille."
"Mutta jos ei se saattaisi harhateille?" Paroni Heidegg kiinnitti
kylmät, läpitunkevat katseensa vakavammasti poikaan.
"Mitä sinä sillä tarkotat?"
"Minä tarkotan", vastasi Herbert, "että minun tunteeni neiti Marchandia
kohtaan ei perustu pelkkään ajanviettoon ja leikinlaskuun, vaan että ne
voisivat tuottaa minulle onnea. En luule olevani harhateillä, jos olen
päättänyt tarkasti punnita asiaa."
"Pidät siis mahdollisena, että kerran voisit pyytää tuota neitoa
omaksesi?"
"Pidän kyllä, isä."
Vanha paroni alkoi nauraa, ja tuon naurun piti olla pilkallista, mutta
se muuttui nuhtelevaksi urinaksi, kun hän silmäili pojan totisia
kasvoja.
"Herbert", virkkoi hän äänellä, joka kumisi kuin olisi jostakin kaukaa
kuulunut. "Sinä tiedät, että minä ymmärrän leikin, jopa pitkällekin
menevän leikin, ja tiedät että olen sinulle jo monen nuoruuden tempun
anteeksi antanut, että pyyhkäsen kädelläni silloinkin, kun joku toinen
isä vihasta väriseisi. Mutta minä neuvon sinua, ettet liian paljon
koettelisi minun hyvää luontoani. Minä varotan sinua, Herbert."
Nuoren miehen kasvot olivat vaalenneet. Hänen kätensä, joka leikitteli
kellonvitjoilla, värisi hiukan.
"Isä", virkkoi hän hetken ääneti oltuaan, "pysyisitkö päätöksessäsi,
jos varmasti tietäisit, että sillä vahingoittaisit minun elämäni onnea?"
"Tiedätkö", vastasi vanha paroni ankarasti, "minä luulen ettei ihmisen
onni ole yhden ainoan ihmisen varassa -- ei ainakaan sinun onnesi
ole tuon neidon varassa. Tuo on tunteellisuutta, joka pian katoaa,
nimittäin, jos itse miehekkäästi koetat sitä voittaa. Minä toivon että
sinä tahdot koettaa."
"Voi olla, mutta mitä, jos asia sittenkin olisi niin kuin nyt luulen?"
"Silloin kysyn sinulta: voitko sinä elättää vaimoasi ja itseäsi?"
Herbert katseli silmät suurina isää: hän ymmärsi tuon uhkauksen. Mutta
kun hän ei siihen vastannut mitään, viittasi isä kädellään, että hän
sai lähteä. Häntä oli varotettu -- tuntuvasti varotettu!
Nyt alkoi Herbertille kova taistelu itsensä kanssa, taistelu, joka
kesti yöt, päivät, ja vei työhalun ja unen. Nyt hän ei saanut
heittäytyä tunteisiinsa, vaan hänen piti myöskin ruveta kuulemaan
järjen varottavaa ääntä. Ja kun tuo ääni oli ristiriidassa hänen
tunteittensa kanssa, niin kasvoi hänen tuskansa päivä päivältä. Isä
oli uhannut jättää hänet varattomaksi ja hän tiesi, että tuo mies piti
sanansa. Mutta mitä piti hänen alkaa tyhjin käsin? Hakea toiselta
palveluspaikkaa. Hän, rikkaan paroni Heideggin poika? Kuinka surullinen
tulevaisuus! Ja sitten vielä vanhempain, sisarten ja veljien, jopa
koko seurapiirin vaino ja ylenkatse! Nuo kaikki olivat seikkoja, jotka
olisivat tulisimman rakastajankin panneet punnitsemaan, mitä hänen
rakkautensa maksoi. Hänen piti kaiken tuon vahingon korvaukseksi saada
jotakin täysin arvokasta.
Hetkiä oli, jolloin hän alkoi epäillä, oliko hänellä oikeutta tehdä
väkivaltaa omalle perheelleen ja itselleen. Mutta kun hän jälleen
näki rakastetun kauniit, totiset kasvot ja kuuli hänen äänensä
kellonkuminan, niin katosivat kerrassaan kaikki uhkaavat epäilykset,
silloin hän jälleen tunsi itsensä varmaksi, voimakkaaksi ja rohkeaksi
taistelemaan tuon naisen puolesta, hänen tähtensä ilolla uhrautumaan
ja tekemään työtä toisenkin palveluksessa, saadakseen hänen kanssaan
yhdessä elää. Huomasiko Juliette mitään hänen tunteistaan ja
taisteluistaan? Sitä hän ei tiennyt. Toisinaan hänestä tuntui kuin
olisi neidon silmä erityisen lämpimänä kiintynyt häneen, kuin olisi
äkkinäinen puna noussut hänen poskilleen, kun Herbert odottamatta
hänet tapasi ja kuin olisi hänen äänessään kuulunut heikko värinä, kun
Herbert jollakin myötätuntoisella sanalla koetti alottaa hänen kanssaan
keskustelua. Mutta tuo kaikki saattoi olla luuloa taikka pelkkää
toivoa. Sillä sitten tuli taas Herbertin mieleen hänen kylmä, arka ja
syrjässä pysyvä olentonsa ja katkeruudella hän ajatteli, että hänen
koko taistelunsa saattoikin olla turha, että hänen tuulentupansa eivät
koskaan toteutuisi.
Vihdoin hän ei enää kestänyt tuota epätietoisuutta. Hän päätti päästä
varmuuteen.
Ennen pitkää tapasikin hän Julietten yksinään puutarhassa. Eräänä
iltapäivänä oli tämä mennyt sinne kukoistavien omena-, päärynä-,
sireeni- ja akaasiapuiden varjoon. Hän istui puutarhan takimmaisessa
nurkassa pienessä lehtimajassa kirja kädessä, ja leikkivien lasten
äänet kaikuivat etäämmällä.
Juliette katsoi ylös kirjasta vasta sitten, kun näki Herbertin varjon
lankeavan kirjan valkeille lehdille. Nähdessään nuoren paronin jäi hän
kysyvänä katsomaan tulijaa.
"Häiritsenkö?" kysyi Herbert.
"Ei, mutta --"
"Mutta?" toisti Herbert hymyillen. "Tuo mutta ehkä merkitsee, että te
ette toivo minun tänne tuloani."
"Suoraan sanoen -- en", vastasi neiti avomielisellä tavallaan.
"Miksi ette, jos uskallan kysyä?" tiedusteli Herbert Heidegg melkein
hämmästyen.
"Minun täytyy ihmetellä teidän kysymystänne, herra paroni", virkkoi
neiti totisena. "Minä en tahtoisi enää antaa aihetta epäluuloon, että
tahdon teitä houkutella luokseni. Ja jos te tahtoisitte minua varjella
tuosta aiheettomasta epäluulosta, niin ette lähestyisi minua ollessani
yksin."
Huolimatta tuosta vastustuksesta asettui Herbert istumaan vastapäätä
Juliettea puolapuiselle tuolille.
"Sallikaa, neiti Marchand, että minä vastaan tuosta onnettomuudesta,
niinkuin kerran ennenkin olen tehnyt ja vielä suokaa anteeksi
rohkeuteni, jos en anna ajaa itseäni pois. Olen jo aikoja koettanut
saada tilaisuutta puhua kanssanne kahden kesken, ja kun se nyt
vihdoinkin on onnistunut, niin olkaa myötätuntoinen minulle, älkääkä
enää koettako paeta."
Hän puhui puoleksi leikillä, puoleksi rukoillen, ja hänen silmissään
oli niin ihmeellinen loiste, että Juliette jäi istumaan vaikka
varovasti.
"Puhukaa, herra paroni!"
"Niin, jos se olisi niin helppoa", nauroi Herbert ja tunsi kuinka veri
nousi hänen poskiinsa. "Minä en ole arka mies, mutta kun te katselette
minua vakavilla, nuhtelevilla silmillänne, niin tuntuu minusta kuin
tapaisitte minut jossakin pahanteossa ja sanat jäävät kurkkuuni.
-- -- -- Minä tahtoisin kysyä teiltä jotakin, neiti Marchand. Lupaatteko
olla aivan suora, ei jättää mitään sanomatta, ei millään ehdolla poiketa
sivuasioihin?"
"Minulla on tapana aina vastata suoraan, herra paroni."
"Hyvä. Muistatteko vielä meidän keskusteluamme kirjastossa sisareni
syntymäpäivänä?"
"Muistan. Te puhuitte ihanteista, joita mielikuvituksemme vähitellen
voi luoda yksityisten henkilöiden erikoisista ominaisuuksista, kunnes
erikoispiirteistä syntyy täydellinen kokonaisuus."
"Niin. Ja minä kerroin teille, että olin löytänyt ihanteeni
toteutuneena todellisessa henkilössä. Silloin ajattelin teitä, neiti
Marchand."
"Siihen en minä ymmärrä mitään sanoa."
"Mutta minä kysyn teiltä vielä jotakin. Onko terävä silmänne minun
olennossani huomannut jotakin, joka antaisi teille aihetta erikoisiin
arveluihin?"
"Olen", vastasi Juliette vakavasti. "Jos en ole erehtynyt, koetatte te
osottaa kohtaani tunteita, joita voin nimittää lämpimäksi ystävyydeksi,
kun en tiedä toistakaan nimeä."
"Ehkä löydätte sittenkin toisen nimen?" virkkoi Herbert rukoilevasti
ja ojensi kätensä kuin olisi tahtonut tarttua neidon hienoon, valkeaan
käteen, mutta jonka tämä väisti pois.
"Ei, minä en löydä toista nimeä", lausui Juliette. "Enkä tahtoisikaan
toista nimeä löytää."
"Te ette tahtoisi?"
"En."
"Juliette!"
"Kuinka?"
"Neiti Marchand -- suokaa anteeksi", korjasi Herbert. "Minua
murehduttaa teidän vastauksenne. Sallitteko minun sanoa, kuinka minä
nimitän lämmintä ystävyyttäni teitä kohtaan?"
"Olkaa hyvä!"
"Minä nimitän sitä palavaksi rakkaudeksi, Juliette! Se on tunteitteni
ainoa ja oikea nimi!"
Heidän yläpuolellaan, lehtimajan viheriällä katolla viserteli iloisesti
rohkea lintu ja nousi sitten pyristen lentoon. Julietten sysimustiin
hiuksiin oli keinuvilta lehdiltä pudonnut punertavan keltainen
lehtimato, joka siellä hitaasti ryömi kuin vierevä veripisara. Nuorten,
vaalean vihreiden lehtien läpi tunkeutuva valo muuttui heikoksi
vihreäksi hohteeksi, joka antoi Julietten heleän valkealle näölle
melkein kivuloisen muodon, josta hänen suuret mustat silmänsä sitä
häikäisevämmällä loistolla esiintyivät.
"Herra paroni", vastasi neito hetken ääneti oltuaan aivan tyynenä.
"Minä en tahdo ruveta teidän kanssanne väittelemään siitä, kuinka
oikean nimen te tunteillenne annatte. Minä uskon, että olette puhunut
täyttä totta, sillä teistä en voi luulla, että te minun kanssani
tahdotte leikitellä kevätrakkautta, joka yksitoikkoiseen maaelämään
tuottaisi hieman hauskuutta. Mutta minä tiedän myös, että ihminen
helpoimmin erehtyy tunteiden alalla, että hän siinä pian kadottaa
arvostelukykynsä. Te ette ole ensimmäinen, joka minulle puhutte
sellaisista asioista, ja ne, jotka niin ovat tehneet, ovat sen pian
unohtaneet, kun perästäpäin huomasivat erehtyneensä."
"Minä en erehdy, Juliette", sopersi Herbert niin lujasti kuin olisi
tahtonut koko henkensä liittää siihen vakuutukseen. "Minä olen
tutkinut, koetellut ja koettanut järkevästi arvostella tunteitani --
mutta niissä ei ole sisältö eikä väri muuttunut. Minun rakkauteni teitä
kohtaan on oikea ja puhdas."
"Te ette antanut minun puhua loppuun", vastasi Juliette totisena.
"Minä sanoin, etten tahtonut väitellä siitä, minkä nimen te
tunteillenne annatte. Mutta tahtoisin vielä lisätä, että teidän pitäisi
koettaa vapautua noista tunteista, ne suotta häiritsevät teidän
mielenrauhaanne."
"Suotta?" toisti Herbert, ja hänen silmissään kuvastui masentava
hämmästys. "Teidän sydämmenne ei ole enää vapaa?"
"Se on vapaa."
"Te olette kuitenkin lujasti päättänyt, että te ette milloinkaan voisi
minun tunteisiini suostua?"
"Sellaista päätöstä en suinkaan ole tehnyt. Se olisi liian äkkipikainen
päätös. Luulen päin vastoin, että toisissa oloissa alkaisin vakavasti
miettiä sanojanne, sillä te miellytätte minua."
"Toisissa oloissa? Minkälaisissa?"
"Herra paroni, tarkotatteko sanoillanne, että todellakin tahtoisitte
saada minut vaimoksenne?"
"Mitäs sitten muuta, Juliette?"
"Silloin täytyy teidän tuntea ne olot, jotka meidät erottavat!"
"Minä tunnen ne, mutta minä tahdon taistella niitä vastaan ja jos te
minua rakastaisitte, niin voittaisin ne."
"Se on epätietoista, paroni Heidegg! Minä katselen noita asioita
järkevämmin kuin te, sillä olen ylipäätään kovin järkevä ihminen. Olen
jo kylläkin kauvan kulkenut yksinäni ympäri maailmaa, olen siis oppinut
itsenäisesti ajattelemaan ja perinpohjin tutkimaan oloja, joissa elän.
Yksinäinen, turvaton nainen, kehittyy lujemmaksi kuin moni mies. Minä
siis luulen, että teidän taistelunne niitä oloja vastaan, jotka meitä
erottavat, tuntuisi teistä liian kovalta, ja päättyisi lopultakin
häviöön. Taikka voitto, jonka te vihdoinkin voisitte saada, ei olisi
teille eikä minulle toivottava, ei olisi voitettavan asian arvoinen.
Ennen kaikkea tahtoisin teiltä kysyä: onko tuo taistelu yleensä
tarpeellinen?"
"Se on tarpeellinen, jos ilman sitä en voi teitä omakseni saada!"
vastasi Herbert.
"Ja tuon omistamisen pidätte niin välttämättömän tarpeellisena?"
"Niin, sillä siitä riippuu elämäni onni."
"Teidän ei pitäisi sitä noin varmasti vakuuttaa, paroni Heidegg",
virkkoi Juliette lempeästi. "Sellaisesta elämän onnesta, joka riippuu
yhdestä ainoasta ihmisestä, luemme vain kirjoista, mutta sellaista
tosi elämässä tapaamme harvoin. Luulen, että te ette ole erilainen
kuin yleensä ihmiset. Ei paroni, te olette nuori, elinvoimainen, terve
ja reipas mies, koko maailma on teillä vielä täydessä kauneudessaan
ja suuruudessaan monta vuotta avoinna. -- -- Te löydätte epäilemättä
siellä vielä monta naista, joiden kauniista silmistä säteilee teitä
vastaan elämänne onni -- odottakaa vaan! -- -- -- Eivätkö minun
järkevät sanani jo ala teihin vaikuttaa?" lisäsi Juliette hymyillen.
Herbert pudisti kiivaasti kaunista, miehekästä päätään.
"Ei", vastasi hän, "vaan teidän sananne loukkaavat minua, ne koskevat
minuun. Minun täytyy surukseni niistä huomata, ettei teillä ole
hellempiä tunteita minua kohtaan."
Neiti Marchand katseli mietteissään lehtimajan aukosta sinistä
taivasta, jolla valkeat pilvet kuin joutsenet hiljakseen kiitivät
etelään päin. Jälleen viserteli lintu väriseväin lehtien välissä;
kaksi pääskystä, jotka ajoivat toisiaan takaa, koskettivat siivillään
lehtimajan edessä maanpintaa ja suristen lensivät suuret ruskeat
kuoriaiset puusta puuhun, törmäten siellä täällä äkkiä jotakin runkoa
vastaan.
Juliette ajatteli, ennenkun hän vastasi. Eikö hänen rinnassaan
väreillyt tunteita tuota nuorta, kaunista, kohteliasta, miellyttävää
miestä kohtaan? Miksi ei? Olihan Juliette Marchand nainen niinkuin
joku toinen; hän kyllä huomasi tuon miehen puoleensa vetävän olennon,
hän saattoi antaa arvoa nuoren herran lahjoille ja henkisille
ominaisuuksille, ja hänen hellä, myötätuntoinen sydämmensä ei ollut
tuolle kaikelle välinpitämätön. Mutta silloin johtuu hänen mieleensä
miehen ympäristö ja kylmä väre pudistuttaa hänen ruumistaan. Ei, ei, ei
huutaa varottava ääni hänen povessaan -- karkota kaikki houkutukset,
sinun onnesi ei kukoista täällä. -- -- --
"Armas ystävä", vastasi Juliette Marchand, ja katseli pitkään ja
lempeästi nuorta paronia silmiin. "Johan sanoin, että suotuisimmissa
oloissa varmaankaan en olisi välinpitämätön teidän tunteillenne.
Tunnen, että meistä voisi tulla hyvin, hyvin hyvät toverit. Mutta tuo
tunne ei ole minussa vielä ensinkään kehittynyt, sillä en ole mitään
tehnyt sitä edistääkseni -- enkä nytkään aijo sitä ruveta kehittämään.
Olen tähän asti tukehduttanut tuota tunnetta, koittanut sen kokonaan
voittaa ja sen tulen vastakin tekemään."
"Mutta, Jumalan tähden, miksikä niin?" huudahti nuori paroni melkein
kiivaasti.
"Senhän olen jo sanonut! Te ette milloinkaan muista, että olen
kehittynyt ja järkevä ihminen. Minä aavistan onnettomuutta, vaaraa, jos
olisin teitä vastaan toisenlainen kuin olen. Minä en luota sellaiseen
rakkauteen, joka olisi niin täydellinen, että se voisi kärsiä ja
unohtaa elinkautisen onnettomuuden ja tuollainen onnettomuus minun
luullakseni uhkaisi meitä, jos yhtyisimme."
"Mihin te luulonne perustatte?"
"Eikös se teille itsellenne ole selvä, ajatelkaa vain vanhempianne --."
"Heidät luulen kyllä voittavani, he rakastavat minua."
"Ja jos he teille antaisivatkin anteeksi -- niin minulle eivät
milloinkaan --. Johan teidän äitinne minua nyt vihaa; meidän ja heidän
rauhansa olisi ainaiseksi rikkoutunut, ja mitä olisi sellainen elämä
kummallekaan? Samanlaisia ovat kaikki teidän lähemmät ja kaukaisemmat
omaisenne -- teidän sisarenne on suorastaan minun viholliseni -- ja
vihdoin on teidän koko seurapiirinne --."
"Te, Juliette, voittaisitte pian kaikkein sydämmet -- se on aivan
varma!" huusi Herbert kiihkeästi. "Ja jos te olisitte minun vaimoni,
minun nimeni olisi teidän, te olisitte minun suojelukseni alainen, niin
ei pahinkaan vihamies uskaltaisi teitä loukata."
"Mutta huomauttaa tahdon teille, että minulla myös on toiveita ja
vaatimuksia. Seurapiiri, jossa minun pitää elää, jonka kanssa tulen
olemaan yhdessä, pitää yleensä olla vähänkin minun mieleni mukainen.
Minun täytyy tunnustaa -- teidän seurapiirinne on minulle vieras ja
tulee vieraana pysymään. Me emme ymmärrä toisiamme. Meidän välillämme
ei ole mitään, joka meitä yhdistäisi ja puoleensa vetäisi. Ja minä
pelkään, ettemme mekään kaikissa asioissa toisiamme ymmärtäisi, sillä
tehän ajattelette ja tunnette niinkuin teidän seurapiirinne. Joka
taholla, mihin vain silmäni luon, on kuin näkisin suurilla kirjaimilla
piirretyt sanat 'ei, ei'."
"Kuinka synkästi te kaikkia kuvailette!" huokasi Herbert katkerasti.
"En synkästi, vaan luonnollisesti, ystäväni. Mutta te näette
vain valoisaa, synkille puolille ummistatte silmänne. Taistelu
teidän isäänne ja äitiänne vastaan tekisi teidän ja minun elämäni
ristiriitaiseksi ja samassa myös heidän elämänsä. Ja siihenhän, armas
ystävä, ei meillä ole pakkoa -- se olisi rikos itseämme ja toisia
vastaan."
"Minä voin erottaa itseni kaikesta, mikä minut yhdistää heihin ja
heidän seurapiiriinsä, ja me muutamme sinne, jossa te tunnette olevanne
kotona!" huusi Herbert Heidegg, sillä jota kauvemmin hän istui tuon
neidon läheisyydessä, sitä enemmän hän joutui hänen salaperäisen
vaikutuksensa alaiseksi.
Juliette liikutti myötätuntoisesti päätään.
"Kuinka helppoa on lausua tuollaisia suuremmoisia sanoja -- kuinka
vaikeaa on niitä toteuttaa -- kuinka vaikeaa on tahallista, omistettua
onnettomuutta kärsiä! Poistakaa tuollaiset haaveilut, ystäväni!
Lainatkaa minulta vähän tervettä järkeä ja ajatelkaa vielä kerran perin
pohjin asiaa. Minä tiedän varmasti, että te pian tulette samanlaiseen
johtopäätökseen, että te sitten kiitollisena puristatte kättäni hyvistä
neuvoista. Heittäkää mielikuvanne, ja me eroamme jonkun viikon perästä
hyvinä ystävinä, joista jää kaunis, armas muisto jälelle."
Lehtimajan lähellä näkyi nyt Lustigin lyhyt, nöyrä olento. Hänellä
oli tuoreita kasveja kädessä, joiden juuria ja nuppuja hän tutki
kiiltävien silmälasiensa läpi. Mennessään lehtimajan ohi, katsoi hän
sattumalta sinne sisään ja jäi äkkiä seisomaan. Hänen silmänsä kiitivät
ensin Julietteen, sitten paroniin, vielä kerran katseli hän heitä,
sitten astui äkkiä edelleen, niin että kasvien varret putosivat hänen
kädestään maahan. -- -- --
Herbert Heidegg istui kuin väsynyt matalalla puutarhatuolilla. Väsynyt
oli hänen katseensa, joka oli kiintynyt maahan Julietten jalkoihin,
väsynyt kaiku oli hänen äänessään, kun hän kauvan ääneti oltuaan kysyi:
"Te ette siis anna minulle minkäänmoista toivoa, ei minkäänmoista
kehotusta, Juliette?"
"Minä annan teille rauhanne, elämänilonne, onnenne takaisin", vastasi
neito hellällä, liikutetulla äänellä, jonka kaiku tuntui nuoresta
miehestä kuin hyväilyltä. "Olkoon tämä, minä pyydän, viimeinen kerta,
kun me tällaisista asioista puhumme."
"Juliette, minähän rakastan sinua!"
Neiti Marchand nousi ylös.
"Te ette noudata minun pyyntöäni, herra paroni. Sentähden täytyy
minun sitä vaatia. Mutta minusta olisi vahinko, jos meidän hyvä
ystävyytemmekin siitä syystä loppuisi. Suokaa anteeksi, minun pitää
lähteä lapsia katsomaan!"
18.