"Noh, sitten pitää lähteä itse ja kysyä, mihin kirja on vietävä",
vastasin minä ja astuin uudestaan huoneeseen.
Herra oli porstuassa vastassa. Kysyi heti, mitä vielä tahdoin.
"Kunnioitettava oikeusherra antoi minulle kirjan, mutta minä en tiedä,
minne sen vien -- vienkö moisioon, vai jätänkö taskuuni ikuiseksi
muistoksi?"
Voi, kun herra hyppäsi ylös käsiään levittäen!
"Sinä et siis tahdo ehjin nahoin tästä lähteä?" karjui hän. "Tahdot
saada verisen takapuolen."
"En minä tahdo, kunnioitettava oikeusherra, mutta minun pitää kuitenkin
tietää, mihin minä tämän kirjan vien?"
"Pitäjän oikeustuomarille! Hän kirjoittaa nimensä alle ja sitten
viet moisioon herrallesi!" Ja nyt survasi hän minut niskasta
pihalle. -- -- --
"Nyt veljet, lähdemme rauhassa -- tämä oikeudenkäynti on loppunut",
virkoin pihassa toisille, jonka jälkeen läksimme pois.
Kello oli puoli kolme. En ollut tänä päivänä vielä saanut suun
täyttä. Vatsaa rupesi kauheasti nipistämään. Läksimme Triigin
moisiosta Kuimetsän Vaopereen kapakkaan; siellä ostin kolmen kopekan
edestä korttelin viinaa ja söimme ensimmäisen kerran. Sitten jälleen
eteenpäin. Juurun moisiossa annoin kirjan pitäjän tuomarille. Hän
kirjoitti nimensä alle ja nyt kirjoineni kotiin päin. Maidlan Mällun
kapakassa otin vielä toisen korttelin viinaa; sen kaasimme kuin kolmeen
myyrän reikään. Vihdoin jouduimme Purilaan kylään. Toiset läksivät
kotiin, mutta minun piti lähteä moisioon kirjaa viemään. Annoin sen
opmannille.
"Pääsitkö ehjin nahoin vai annettiinko sinulle juoksupalkkaakin?" kysyi
opman.
"En ole mitään palkan edestä tehnytkään", sanoin opmannille.
Ei puhunut minulle sitten enää mitään.
Toisena päivänä läksin työhön ja kuulin, että opman oli kupiaalle
sanonut:
"Toisia itsellisnaisia ei tarvitse enää ottaa työhön, mutta Antsin
vaimon pitää vielä tehdä päivätöitä siitä oikeudessa juoksemisesta."
"Noh, laitatko naisesi työhön?" kysyi Völlamäen Päärn, kun Ants lopetti.
"Enhän minä niin hullu ole!" nauroi viimeinen. "Kun kaikki toiset
työläisten naiset ovat vapaat, minkätähden minä sitten vaimoni työhön
laittaisin! Jos heillä olisi oikeutta sitä vaatia, niin vaatisivathan
kaikilta päivätöitä!" --
Näin kertoi Ants Veit helluntaipyhinä 19 p. toukokuuta Juurun
kirkkomiehille. Mutta sen jälkeen tapahtui vielä jotakin. Antsin
käsikirjoituksesta lisäämme tähän kertomuksen täydennykseksi vielä
lopunkin.
"Nyt olivat kaikki työmiesten vaimot ja yksinäiset naiset vapautetut
moision päivätöistä. Mutta ei ollut ainoata miestä, joka olisi minulle
siitä hyvästä antanut kopekkaakaan rahaa taikka viinaryyppyä. Mutta
vielä veikeämpää oli se, että toiset kaikki olivat vapaina, vaan
minua koetettiin vielä orjuuttaa. Eukkoani en pannut enää päiviä
tekemään. Kesä kului rauhallisesti. Syksyllä, Mihklin päivänä, kun
perheennaisille annettiin moisiosta työtä, heitettiin meidänkin
emännälle kolme naulaa pellavia: 'Siin'on, vie työläisen vaimolle
pellavat kehrättäväksi! Mitä nuori ihminen työttömänä kotona istuu!'"
"Oi, kunnioitettavat saksat, en minä, vanha ihminen, näitä rupea
kantamaan! Hän on nuori, tulkoot itse hakemaan!" Emäntä ei tuonut.
Viikko kului. Käsky tuli kotiin. "Tule moisioon käsityötä hakemaan!"
Eukko aikoi lähteä, mutta minä en laskenut. Kului taas aikaa
Mardi-päivään. Mardi-päivänä muuttivat saksat kaupunkiin asumaan. Minä
tulin juuri työstä kotiin ja aloin hevosta riisua valjaista, kun kunnan
vanhin ja tämän apumies ilmaantuivat meille. Minä kysyin, mitä he niin
myöhään illalla meille tulivat, vai missä kävivät?
"Tulimme sinua viemään moisioon", virkkoi kunnan mies.
"Voi, voi, mitä pahaa minä olen tehnyt?"
"Emme me tiedä."
"Kuka kutsui moisioon?"
"Opman kutsuu, ja kädet käskettiin kiinni sitoa."
"Minä juuri läksin opmannin näkyvistä ja hän ei puhunut minulle
sanaakaan", vastasin minä. "Odottakaa hiukan, minä riisun hevosen
valjaista, sitten tulen heti!"
Mutta nyt astui vaimoni pihaan, näki kunnan miesten minun kanssani
puhuvan ja kysyi:
"Mitä te meille tulitte?"
"Me tulimme tuomaan sanaa, että Antsin pitää tulla hakemaan sinun
työtäsi moisiosta. Sinulle on määrätty kolme naulaa pellavia
kehrättäväksi!"
"Eikös se ole sinulle kiusalla määrätty, kun rupesit oikeutta käymään
ja toisten naisten päivätöitä poistamaan", virkkoi vaimo.
Olin riisunut hevosen valjaista ja vienyt syömään.
"Noh, lähdetään nyt, koska tahdotte! Mutta älkää tässä panko käsiäni
rautoihin, vaimoni näkee ja rupeaa jälleen vinkumaan. Lähdetään etemmä!"
"Noh, lähdetään sitten."
Pääsimme lähelle moisiota.
"Noh, sitokaa nyt kiinni käteni!"
"Ethän sinä lähde pakoon?"
"En lähde, mutta teillä on käsky sitoa minut, niin tehkää se!"
"Ei ole tarvis. Menemme samalla tavalla perille."
Kunnan vanhin lähti sisälle. Opman kysyi, oliko Ants mukana.
"Niin, Ants on täällä."
"Tule sisälle! -- -- -- Otatko vaimosi työt kotiin, vai ei?" kysyi
opman.
"En ota."
"Etkö todellakaan ota?"
"En! Eikä minun eukollani paremmin maata ja kontua ole kuin
toisillakaan päivätyöläisten naisilla, että hänen pitäisi moision töitä
tehdä!"
"Noh, eivät toiset ole käyneet oikeutta."
"Onko se sitten mikä vääryys, jos joku käräjäin kautta etsii oikeutta?"
"Sinä otat vaimosi työt ja viet kotiin", lausui opman. "Jos et, niin
lähdet ensi tiistaina Oruun haagioikeuteen. Et sinä sieltä enää
pieksemättä takaisin tule! Tiedäthän sinä, että Purilaassa ja Orussa
ovat samat saksat. Ne eivät jätä sinua rankaisematta. Olkoon se vain
kiusasta, mutta he tahtovat kostaa sinulle, kun rohkenit ruveta
käräjöimään. Vie työ kotiin ja mene ulos!"
Näin puhui opman kovin vihaisena ja lisäsi:
"Minä olen vanha opman, mutta niin julkeata miestä en ole vielä nähnyt
kuin sinä olet. Sinä uskallat moisiolle vastaan panna!"
Minä läksin huoneesta ja odotin porstuassa niinkauvan, kun kunnan
vanhin tuli huoneesta.
"Lähdetään kotiin!" virkkoi hän.
"En minä tule", vastasin minä. "Minä lähden opmannin puheille vielä",
vastasin minä.
Läksin takaisin huoneeseen.
"Mitä sinä vielä tahdot?" kysyi opman.
"Minä pyydän opmannilta hyvää neuvoa!"
"Mutta ethän sinä kuule minun neuvoani!"
"Kyllä minä kuulen, jos se on mieleiseni", vastasin minä.
"Kuule minun neuvoani", vastasi opman, "ota ne pellavat, vie ne kotiin
ja vaimosi ottakoon köysikela ja kiertäköön langasta paksua kuin
köyttä. Se ei ole minun asiani. Mutta minä neuvon sinua päästäkseni
käskystä vapaaksi. Jos et sinä kuule neuvoani, niin minä otan tulevana
tiistaina toisen päivätyöläisen, sidotan sinut tuohon rekeen kuin
lampaan keritsijänsä eteen ja lähetän sinut Orun moisioon. Etkä
sinä sieltä enää ehjin nahoin pääse. Huomaa, siellä sinusta tehdään
vaivainen! Jos lähdet mihin moisioon tahansa -- joka paikassa on
moision isäntä oikeusherrana. Eikä sinulle anneta oikeutta, mutta
vitsoja voit kyllä saada. Sentähden kuule, mitä sinulle opetan!"
"Tapahtukoon opmannin tahdo!" vastasin minä vihdoin, kun olin itsekseni
miettinyt.
Läksin sitten moisioon, otin pellavat, vein ne kotiin, annoin eukolle
ja sanoin:
"Pyydä nyt isännältä köysikelaa, kehrää sillä pellavat eikä sinun
tarvitse sitten mennä moisioon vyyhteämään, minä teen itse sinulle
sellaiset vyyhdinpuut kuin moisiossa on. Sitten ei sinulla ole niin
paljon vaivaa."
Sanottu ja tehty.
Vaimo kehräsi pellavat käärmeen vahvuisiksi -- ja rangaistus oli saatu,
käsky täytetty.
Kahden ja puolen vuoden perästä läksin moision herralta vuokraamaan
pientä taloa. Herra sanoi:
"Noh, nyt tulet minulta taloa pyytämään! Pari vuotta sitten olit ylpeä
mies, kävit minun kanssani käräjiä ja poistit minulta paljon päiviä!"
"Niin, haukkui minua pahanpäiväisesti, mutta vuokrasi minulle sittenkin
toivotun paikan -- minun isäni tähden, joka niinkuin hän sanoi, oli
viisitoista vuotta ollut hänen leivässään."
Näin kuului tuo pieni, tosi tapaus.
17.