"Kuulkaa, päivätyöläiset", sanoin minä eräänä päivänä toisille,
"minkätähden meidän vaimomme tekevät moisioon päivätöitä; eihän heillä
kellään ole moisiosta peltoja eikä mökkiäkään! Onhan jo kuultu uudesta
verokirjasta, että jolla ei ole moision maata eikä asuntoa, sen ei
tarvitse tuntiakaan moisiolle tehdä. Lähdetään pitäjän oikeuteen
kuulemaan, mitä siellä siitä asiasta sanotaan."
"Oh, kuka moision kanssa tohtii oikeutta käydä?" vastasivat toiset
työmiehet.
"Tulkaa kuitenkin edes joku minulle seuraksi", virkoin minä. "Juurun
herra on hyvä mies; saamme kuulla, mitä hän sanoo."
"Mene yksin, ja jos voitat eikä sinulta enää vaadita päiviä, niin
maksamme sinun päiväsi ja aikasi", vastasivat toiset.
"Voi te kesäketut ja hätähousut!" huusin minä. "Kasvaako teidän
takapuolessanne kauroja, kun ette uskalla oikeuteen tulla? Tule, Tönun
Jyri, sinä olet rohkea poika, lähdetään yhdessä pitäjän oikeuteen --
huomenna on juuri käräjäpäivä Juurun moisiossa!"
Tönun Jyri[11] suostuikin tuumaan, ja toisena päivänä läksimme
käräjiin. Mutta siellä sanottiin, ettei asia kuulunut pitäjän
oikeuteen, vaan haakenrihterille.
Seuraavana tiistaina otin sijollisen työhön ja me läksimme Jyrin kanssa
haagrehtiin. Mutta siellä sanoi oikeusherra minulle: "Minulla ei ole
tänään aikaa sinua ottaa esille; tuossa on, vie tuo kirja moision
herralle ja tule tulevana tiistaina uudestaan!"
Minä vein kirjan moision herralle. Siellä ei minulle puhuttu mitään.
Mutta opman kysyi, oliko minulla sijainen työssä, kun itse uskalsin
mennä oikeuteen.
"On minulla päivämies työssä."
Seuraavana tiistaina otin jälleen miehen työhön. Mutta varhain aamulla
tulee kunnan vanhin meille.
"Noh, nyt lähdemme haagrehtiin."
"Mitä sinä sinne lähdet?" kysyin minä.
"Minä vien sen kirjan, jolla sinua huudetaan oikeuden eteen."
"Noh, lähdetään sitten! Kas, johan Tönun Jyrikin tulee!"
Mutta nyt rupesi minun nuori vaimoni itkemään ja rukoilemaan: "Rakas,
kulta mies, älä mene, jää kotiin, he tekevät sinut vaivaiseksi!"
"Ole vaiti!" vastasin naiselle. "Minä hankin sinulle oikeutta. En voi
olla menemättä. Muutoin olen kuin hiiri loukussa. -- -- -- Lähdetään
nyt menemään!"
"Jyri, sinä olet oikein säikähtyneen näköinen", virkkoi kunnan vanhin
toverilleni, johon varmaankin vaimoni pelko oli vaikuttanut.
"Älä pelkää, Jyri", koetin minä häntä rohkaista, "eihän sinulle tehdä
mitään, ethän sinä ole päällekantaja. Mutta tule minun mukanani ja
katso, kuinka minun käy. Sitten voit toisille kertoa, kuinka vaikeaa on
käydä oikeutta, muuten eivät toisetkaan usko, mitä oikeuden käyminen
merkitsee."
"Niin, itse kyllä tahtoisivat päästä vapaiksi naisten työstä, mutta
pelkäsivät oikeuteen menemistä", virkkoi kunnan mies, Ants Altsepp
nauraen.
Lähdimme sitten menemään. Vaimo jäi kotiin sydän täynnä ahdistusta.
Jyri ei puhunut koko matkalla mitään. Samassa hän virkkaa:
"Kas, tuolla paistaa jo Triigin moisio! Minun koko ruumiini vapisee."
"Eihän sinulla mitään hätää ole! Antsin puhe se vain jotakin
vaikuttaa", lausui kunnan vanhin.
Kello oli puoli kymmenen, kun tulimme Triigin moisioon, jossa
haagituomari oli. Kunnan mies vei kirjan sisälle. Kirjoittaja oli
kysynyt, oliko Ants Veit paikalla. Mies oli sanonut, että on pihassa.
-- "Käske tulla sisälle!" -- Kunnan vanhin kutsui minut huoneeseen.
"Mikä sinun nimesi on?" kysyi kirjoittaja juhlallisella äänellä.
"Ants Veit."
"Onkos nyt sinun aikasi tulla? Tahdot käydä oikeutta, mutta et joudu
oikealla ajalla paikalle! Ajoit kapakan kautta ja ryyppäsit viinaa!"
"Kello on puoli kymmenen ja minä olen jo täällä", vastasin minä. "Kello
kymmenen alkaa oikeus, enhän minä ole myöhästynyt. Ja herra kirjoittaja
sanoo, että olen juonut viinaa. Kahteen viikkoon en ole nähnytkään,
kuinka toinen juo ja vaikka sen tänään olisin nähnytkin, en olisi
sittekään juonut. Minä en ole juovuksissa."
"Eihän selvä ihminen juokse oikeuteen käräjäherrain kiusaksi",
vastasi kirjuri. "Mutta kyllä sinun viisautesi täällä sinusta saadaan
lähtemään! Tänään pitää sinun selästäsi juosta verta niin, että koirat
sitä voisivat latkia!"
"En minä tänne tullut selkääni saamaan, vaan oikeutta hakemaan",
virkoin minä. "Joka mies, jolle vääryyttä tehdään, lähtee käräjiin
oikeutta etsimään. Mutta jos siellä oikeuden sijasta ihmisen iho
kappaleiksi hakataan, niin se ei ole oikeutta."
"Selkääsi sinä olet tullut ottamaan ja sitä myöskin saat", virkkoi
kirjuri. "Ja sinun pitää tehdä kaikki, mitä moisiossa käsketään. Joka
panee vastaan ja ei täytä moision käskyä, hän saa oikeudessa selkäänsä.
-- -- -- Odotahan, oikeusherra tulee paikalla; silloin saat päätöksen
ja enemmänkin vielä jos tahdot! Kerro sitten toisillekin, kuinka
sinulle oikeutta käräjissä jaettiin!"
Tuo kaikki oli, niinkuin perästäpäin huomasin, puhuttu minun
pelottamisekseni. Varmaankin toivottiin, että minä rupeisin armoa
rukoilemaan ja peruuttamaan kannettani.
Kello oli yksitoista kun haagituomari tuli. Hän kysyi mitä minä
oikeudessa vaadin. Minä rupesin asiaa selittämään ja sanoin:
"Minä käyn kuusi päivää viikossa työssä ja olen perheenmiehen muassa
ja minun vaimoni on itsellisenä sen miehen luona, jota palvelen. Minun
vaimoni tekee Jyrin päivästä Mihklin päivään yhden päivän viikossa
moisioon, se on 23 päivää kesässä, ja talvella kehrää moisiolle
kolme naulaa pellavia. Mutta minun naiseni ei saa moisiolta peltoa
eikä mökkiä. Mistä hyvästä hän sitten tekee moisiolle päivätöitä ja
käsitöitä?"
"Mutta sinun vaimosi elää moision maalla", virkkaa haagituomari.
"Siitähän maasta jo talon vuokraaja tekee moisiolle päivätyöt ja
maksaa verot!" vastasin minä. "Ja perheenmiehellähän on lupa pitää
työntekijöitä niin paljon kuin tarvitsee."
"Eihän sinun vaimosi talonmiehellä ole palveluksessa. Onhan hän sinun
vaimosi ja hänen pitää siis moisioon tehdä päivätöitä!"
"Mutta mistä hän saa ruuan moision päivätöitä tehdäkseen? Perheenmies
antaa hänelle ruuan, kun hän on tämän työssä; mistä hän silloin saa
syödä, kun on moision päivätöissä?"
"Ottakoon mistä tahansa, se ei ole minun asiani!" karjuu oikeusherra.
"Minun vaimoni tekee työtä siinä, josta saa syödä", sanoin minä
edelleen. "Tyhjällä vatsalla ei ihminen voi työtä tehdä; kun hän tekee
työtä, niin hänen pitää saada syödäkin. Jos moisiosta annetaan ruoka,
niin lasken naiseni sinne työhön, muuten en. Hän saa minulta ylöspidon,
kun hän paikkaa vaatteeni ja kun hän asuu perheenmiehen tuvassa, niin
siitä hän tekee perheenmiehelle työtä, mutta sitä eväspussia ei ole,
jolla hän voisi tehdä moision päivätyöt."
"Mutta kyllä oli miehellä rohkeutta vastata!" ihmetteli Maidlan kunnan
vanhin ja katseli nauraen Sepän Antsiin ja Kokan Madiseen. "Etkö sinä
muistanut, että olit haagioikeudessa?"
Purilaan työläisen silmät kiilsivät.
"Kun kerran olin siellä, niin tahdoinkin sitten olla ja kerrankin
vaatia oikeutta -- tuli mitä tuli!" hän vastasi. "Mutta kuulkaahan
sitten!"
"Sinä laiska koira naisinesi!" ärisi haagituomari. "Sinun vaimosi pitää
tehdä kaikki, mitä moisiossa käsketään! Sinun naisesi tahtoo pitää
eläimiä, mutta ei tahdo tehdä moision töitä! Onko hänellä lehmää?"
"Ei ole."
"Lammas on?"
"Ei ole."
"Sika on?"
"Ei ole."
"Kana on?"
"Ei ole."
Haagituomari jäi avoimin suin katsomaan minua.
"Mitä hiiden ihmisiä te olette?" huusi hän. "Ei ole mitään eläimiä!"
"Eihän minun ja vaimoni osaksi ole kämmenen vertaa maata moisiosta
annettu", vastasin minä, "millä minä sitten eläimiä pidän?"
Nyt kutsuttiin kunnan vanhin sisälle.
"Tiedätkö, onko tuon miehen vaimolla lehmää?"
"Ei ole."
"Lammasta?"
"Ei ole."
"Sika on?"
"Ei ole."
"Kana on?"
"Ei ole."
"Mitä hiiden ihmisiä he ovat, kun ei ole eläimiä!" huusi oikeusherra
kärtyisenä. "Tiedätkö ihan varmasti, ettei heillä ole ainoatakaan
eläintä?"
"Kunnioitettava oikeus, minä varmasti tiedän, ettei heillä ole yhtään
eläintä", vastasi kunnan vanhin, Ants Altsepp. "Ei sen talon isäntä
anna emännänkään pitää muuta kuin kaksitoista kanaa, kuinka hän sitten
itsellisnaisen antaisi pitää kanoja. Ei heillä ole yhtään elukkaa."
"Te laiskurit! Ei teillä ole yhtään eläintä!" ärjyi oikeusherra kasvot
punaisena ja käski kunnan vanhimman menemään ulos.
Minä jäin yksin huoneeseen.
Samassa huudettiin sotamies sisään ja puhuttiin hänen kanssaan venäjää.
Sotamies poistui, mutta tuli pian takaisin käsiraudat mukanaan. Näin
kyllä, että minun alkoi käydä hullusti, mutta karaisin luontoni.
Haagituomari antoi sotamiehille käskyn ja minun käteni pantiin
rautoihin. Raudat väännettiin niin lujaan, että joka sormen päästä oli
veri tulemassa.
Sitten kutsuttiin minut raudat käsissä pöydän ääreen ja oikeusherra
kysyi:
"Lasketko vaimosi moisioon tekemään päivätöitä?"
"En laske, jos ei moisiosta hänelle anneta ruokaa työpäivinä."
Nyt karkasi herra pystyyn pöydän ääressä ja lykkäsi minut oven suuhun
seisomaan, huutaen:
"Huomen aamuna kello kymmenen olet Tallinnassa oikeudessa!"
"Kunnioitettava oikeus, minä en voi huomenna lähteä kaupunkiin",
selitin minä totisena. "Minulla ei ole huomiseksi sijollista työhön,
eikä ole minulla evästäkään."
"Meihin ei kuulu sinun sijollisesi eikä evääsi", ärjyi haagituomari.
"Naula leipää ja puoli tuoppia vettä sinulle kyllä riittää."
"Puoli tuoppia vettä on liian vähän kuumalla ilmalla", huomautin minä.
"Antakaa vettä niin paljon kuin tarvitsen, eihän se maksa rahaa",
sanoin ja rykäsin.
Tulisen vihaisena hyppäsi herra jälleen ylös, tarttui minun
rintapieliini ja sanoi:
"Tiedätkö sinä, kuka minä olen? Sinun, lurjus, pitäisi rukoilla minua,
eikä panna vastaan. Mokomakin kötys!" Mutta minä vastasin:
"Näettehän, herra tuomari, että käteni ovat kiinni -- kuinka minä
herraa voin rukoilla?"
"Tule sieltä oven suusta pöydän eteen!"
Lähdin pöydän luo ja jäin sinne seisomaan.
"Tule lähemmä! Pelkäätkö sinä pöytää?"
"En pelkää, mutta enhän voi pöydälle kivuta!"
"Ovatko sinun jalkasi väsyneet seisomisesta?"
"Niin, jalat ovat väsyneet ja kädet ovat kuoliintuneet raudoissa."
"Jos olet väsynyt, niin istu siihen tuolille pöydän viereen!"
Minä katsoin oikeusherraa silmiin ja kysyin:
"Tässä olemme nyt kolme miestä; kun minä vielä istun oikeuspöydän
ääreen -- niin ketä sitten rupeamme tuomitsemaan?"
"Nyt minut pantiin kädet raudoissa keskelle huonetta seisomaan.
Sotamies kutsui sisään kunnan miehen, ja Jyrin. Nämä pantiin minun
kummallekin puolelleni seisomaan ja minä olin heidän keskellään."
Nyt lausui oikeusherra hitaasti totisella äänellä:
"Katsokaa nyt viimeisen kerran tuota rohkeata miestä ja viekää hänen
vaimolleen sana, että hänen kallis miehensä lähtee! Hän ei enää tätä
saa nähdä. Tekin näette hänet viimeisen kerran!"
Jyri ja kunnan vanhin olivat aivan kalpeat hämmästyksestä. Minun
sydämmeni löi vihasta.
Nyt tuli oikeusherra ja pani käteni vielä kovemmin kiinni ja toverini
ajettiin huoneesta.
"Lasketko vaimosi moisioon tekemään päivätöitä?" kysyi oikeusherra
kääntyen minun puoleeni. "Jos lasket, niin pääset vapaaksi."
"En laske, tehkää minun kanssani, mitä tahdotte!" sanoin minä ja purin
hammasta.
"Noh, sitten laitetaan vankikyydillä kaupunkiin!" päätti herra.
Nyt julmistui sydämmeni ja minä sanoin:
"Irrottakaa käteni! Minä en ole hevosen varas enkä miehen tappaja.
Laskekaa irti, kuolen kohta! Tuokaa minulle kylmää vettä!"
Sotamies toi vettä. Minä join kahden kämmenen välistä kuin karhu.
Vesi hiukan rohkasi minua. Sen nähtyään rupesi oikeusherra uudestaan
kuulustelemaan.
"Kuinka monen päivän työläinen sinä olet?"
"Seitsemän päivän työläinen."
"Kuinka sinä, häpeämätön, minulle vastaat?"
"Olen niinkin seitsemän päivän työmies! Minä teen maanantaista
lauvantaihin kuusi päivää viikossa moisioon työtä ja minun naiseni
tekee yhden päivän, se on seitsemän päivää."
"Sinun vaimollasi on lämmin tupa asua."
"Minun naiseni tekee alati perheenmiehelle työtä ja on ikäänkuin hänen
palvelijansa."
Oikeusherra astui hetken aikaa edes takaisin, kädet puuskassa, silmät
maahan luotuina; hän näkyi miettivän. Sitten astuu jälleen minun
luokseni.
"No, kuinka on? Lasketko vaimosi moisioon tekemään päivätöitä ja
hakemaan kehruita? Jos lasket, niin päästän kätesi raudoista."
"Jos hänelle annetaan moisiosta syödä, niin lasken, muuten en, vaikka
minut kappaleiksi hakattaisiin!" vastasin. Samassa valtasi minut
sellainen vihanpuuska, että ravistin kovasti raudoissa riippuvia
kahleita ja huusin kovalla äänellä: "irrottakaa käteni!"
Sotamiehet kutsuttiinkin sisään, he irrottivat käteni raudoista.
Mutta ei minua sittenkään vielä laskettu menemään. Kirjoittaja rupesi
kirjoittamaan niin että rapisi ja oikeusherra kysyi:
"Kuinka monen päivän työläinen sinä olet?"
"Seitsemän päivän työmies!"
"Kuinka sinä, tomppeli, vastaat!"
"Minä vastaan oikein."
Nyt laski herra molemmat kätensä minun olkapäilleni, pisti nenänsä
minun nenäni kohdalle ja haisteli, olinko juonut viinaa, kun olin niin
rohkea. Mutta ei mitään -- olinhan, Jumalan tähden, raitis. Mitä nyt
tehdä? Ei muuta kuin alkaa taas uudestaan samaa laulua ja kysyy, kuinka
monen päivän työläinen minä olen. Vastaan hänelle niinkuin ennenkin.
"Vait lurjus!" karjuu hän mulle. "Luuletko nyt paimenpoikain kanssa
puhuvasi? Etkö tiedä, että puhut oikeusherran kanssa."
"En ole herralle valehdellut, puhun oikein", vastasin minä.
Nyt hyppäsi jälleen pöydän ääressä pystyyn ja huusi:
"Minä panen sinut kellariin!"
"Niin, oikeusherralla on valta minut sulkea kellariin, mutta en minä
sittenkään ole pahantekijä."
"Ah, sinä vastaat yhä vielä sillä tavalla! Tiedätkö, minä pidän sinua
kellarissa, kunnes kuolet. Ymmärrätkö, mitä sanon sinulle?"
"Ymmärrän kyllä!"
"Sano minulle, kuinka olet niin rohkea, että tulet moision herran
päälle kantamaan? Kuinka sinä uskallat tulla naisen päiviä pois
tinkimään?"
"Eikös niitä ole uudesta verokirjastakin poistettu, siinä sanotaan,
että jolla ei ole moisiosta maata eikä asuntoa, ei tee moisioon
tuntiakaan palkatta työtä."
"Kuka sinulle näytti sitä uutta verokirjaa?"
"Se kirja oli kuvernöörin oikeudessa",[12] vastasin minä. "Eräs
oikeusherra näytti minulle sitä ja sanoi, tässä on uusi laki. Ja minä
luin."
"Näytettiinkö sitten todellakin sinulle sitä kirjaa kuvernöörin
oikeudessa?" kysyi Uudentuvan Jyri kertojalta.
"Ei näytetty, enkä minä ole kuvernöörin oikeudessa käynytkään", nauroi
Ants Veit. "Sen sanoin vain haagituomarille kiusaksi, että hän olisi
ruvennut pelkäämään."
"No mitä hän siihen sanoi?"
"Kuka se oikeusherra oli?" kysyi haagituomari. "Tunnetko häntä?"
"En tunne. Siellä oli paljon oikeusherroja."
"Sinun pitää tuntea se herra."
"Mutta minä en tunne."
"Kyllä sinä tunnet, kun nahkoihisi saat -- kyllä tuska avaa suusi!"
Kutsuttiin sotamies sisään. Tämä nosti rangaistuspenkin toiseen
huoneeseen, vei vitsakimpun sinne myös ja jäi odottaen seisomaan penkin
luo: nyt piti hänen työnsä alkaa. Herra käski minun riisua vaatteet
yltäni ja virkkoi ilkeästi nauraen:
"Nyt saat selkäsaunan, kyllä se sinut tekee viisaammaksi! Sitten voit
toisillekin puhua, kuinka hyvästi sinulle oikeutta jaettiin. Mene
eteistupaan, siellä saat päätöksen!"
Siellä seisoi sotamies valmiina penkin ääressä, vitsakasa penkin
vieressä maassa. Sotamies käski minun riisumaan vaatteet.
Otin sitten pitkän nuoran vyöltä ja heitin sen lattialle niin että
läiskähti; sitten kiskasin takin, liivit ja kysyin:
"Mihin päin panen pääni? Ehkä saadaan taas syytä, ettei ymmärrä
itseänsä pieksättää!"
"Pane pääsi oikeushuoneen ovea kohti!"
Annoin sitten viimeisenkin ihonpeitteen pudota maahan, heittäydyin
vatsalleni penkille, panin jalat ristiin ja pistin kädet leuvan alle.
Näin katsoin kuin koira herran silmiin, joka seisoi minun vieressäni.
-- -- --
Luulin, että nyt alkavat vitsat leiskua. Odotan ja odotan -- mitä
hittoa? Ei yhtä kertaa lyödä! -- -- --
Samassa tartutaan minun olkapäähäni ja oikeusherran ääni kuuluu:
"Nouse ylös, senkin lurjus! Jos kolmannen kerran vielä tulet minua
häiritsemään, niin saat armottomasti kuusikymmentä tulista!"
Ja antaessaan minulle kepillä vasten rintaa, huutaa hän vielä:
"Ymmärrätkö, mitä oikeusherra sinulle sanoo?"
"Ymmärrän kyllä", vastasin minä, ja uusi rohkeus täytti sydämmeni.
"Enkä tulekaan enää tähän oikeuteen aikaani viettämään noiden
kuudenkymmenen lyönnin tähden."
Kun aloin jälleen panna vaatteita ylleni, repi oikeusherra rikki sen
kirjan, joka ennen oli kirjoitettu, otti pöydältä lakikirjan ja rupesi
sieltä lukemaan, kun kirjuri kirjoitti. Mutta minä odotin eteistuvassa.
Kun kirja oli valmis ja pantu kiinni, tuli herra ja antoi kirjan
minulle. Sitten avasi oven, lykkäsi minut ulos ja paukahtaen sulkeutui
ovi minun perääni. Mihin minun piti viedä se kirja, siitä ei puhunut
puolta sanaa. -- -- --
Jyri ja kunnan vanhin istuivat kyyryksissä pihassa, aidan luona kuin
koirat. He odottivat minua, että miten minun kävi.
"Pääsithän kuitenkin pois?" kysyi kunnan mies, ja hänen kasvonsa
kävivät iloisiksi.
"Pääsin kyllä", vastasin minä, "mutta minun pitää vielä mennä takaisin
sisään."
"Mitä sinä vielä sinne menet?" huusivat molemmat säikähtäen. "Etkö sinä
jo ole väsynyt! Älä mene häntä enää suututtamaan!"
"Mutta hän antoi minulle kirjan, enkä tiedä, minne minun se pitää
viedä", virkoin minä. "Vai otatko sinä kirjan? Sinä tänä aamuna toit
sellaisen, voit siis nyt jälleen ottaa tämän!"