Erinomaisen kiihkeinä odotettiin pari päivää myöhemmin perheenmiesten
lähetystön takaisin tuloa nuoren paronin luota. Jokainen joka kynnelle
kykeni lähti ulos ja toiset menivät jo tielle vastaan.
Miesten synkät katseet eivät tietäneet hyvää. He olivat alla päin ja
kävelivät hitaasti.
"Ettekö päässeet nuoren puheille!"
"Miksi emme päässeet?"
"No, mitä hän sanoi?"
Kului hetki aikaa ennenkun miehet osasivat mitään vastata. Niin
masennetuilta he tuntuivat.
"Mitä hän sanoi? Puhui samoin kuin vanhakin", virkkoi vihdoin kunnan
vanhin.
Vähitellen sitten kertoivat kaikki.
Nuori paroni oli ottanut heidät aivan lempeästi vastaan. Oli ollut
kokonaan toisenlainen saksa kuin vanha. Puhui tyynesti huutamatta, ei
suuttunut joka sanasta ja antoi talonpoikainkin puhua. Mutta lakia
oli selittänyt melkein samalla tavalla kuin isäkin. Kaikki piti olla
entisellään, kunnes talonmaat olivat moision maista erotetut, mitatut
ja arvioidut. Ja siihen oli määrätty kymmenen vuotta aikaa. Mutta
hän oli luullut, ettei mittausta vielä kymmenessäkään vuodessa koko
maakunnassa voisi valmiiksi saada. Hän sanoi että moisiot toimittavat
mittaamisen piirikunnittain; koko maakunnassa on yhdeksän piirikuntaa
ja arvan kautta määrätään, missä järjestyksessä maat ovat mitattavat.
Jossa kunnassa maat ovat mitatut ja arvioidut, siinä pannaan heti uusi
asetus toimeen, mutta arpa on arpa. Moisiolla on myös todellakin oikeus
ottaa pois talolta maata, jos sillä sitä on enemmän kuin uuden lain
mukaan siihen kuuluu taikka voi hän siitä lisätä talonpojalle työtä
ja maksuja. Ja sen lisäksi moision isäntä vaihtaa moision maata talon
maihin ja asettaa talon perheet mihin kohtaan hän itse tahtoo.
"Soo! Siis voi hän ottaa viljelysmaan perheenmieheltä ja antaa hiekka-,
nummimaata tai turvesuota sijalle?" huusi joku kiukkuisella äänellä.
"Ei tiedä! Eikös saksa tee aina, mitä itse tahtoo. Mutta kyllä hänen
oikeastaan pitäisi aina antaa niin paljon pelto-, heinä- ja karjamaata
kuin hän talonpojalta ottaa."
"Ja orjuus ja aputyöt ja kymmenykset jäävät sitten vielä entiselleen."
"Niin sanottiin! Hyvästä sydämmestään sanoi paroni tahtovansa
vastaisuudessa -- Jumala tietää milloin -- suoda hiukan huojennuksia,
vähentää apupäiviä. Viittasi siihen, että hän sen kyllä hetikin tekisi,
mutta isän tähden, joka vielä on täällä ja toisten moision isäntien
tähden, ei sitä heti uskalla."
Miehet huokasivat, toiset sylkivät, toiset alkoivat kiukuissaan kirota.
"Se on petosta."
"He valehtelevat molemmat!"
"Se on lain rikkomista!"
"Saksat eivät tahdo antaa meille keisarin lakia! Keisari on poistanut
aputyöt, vähentänyt orjuutta ja maksuja, mutta nuo tahtovat sen salata
ja selittävät lakia väärin!"
Näin huudettiin yhtaikaa, ja miesten näöt punottivat vihasta ja silmät
välkkyivät.
"Minä en tee enää aputöitä, tulkoon mitä tulee!" päätti samassa eräs
tukevakasvuinen perheenmies, Oinaan Kaarel, jonka kauhean suuri käsi
oli mennyt nyrkkiin.
Toiset eivät siihen virkkaneet mitään, mutta heidän totinen miettivä
näkönsä todisti, että nuo sanat olivat painuneet heidän mieliinsä.
"Sehän olisi tyhmästi", huudahti Kaarel vielä, "jos me emme sitä
noudata, jonka keisari on meille luvannut! Tiedämmehän kaikki, mitä
laki sisältää. Kuinka he tohtivat asetusta rikkoa? Miehet, me jätämme
aputyöt tekemättä!"
Toiset vaikenivat yhä vielä, mutta kunnan vanhin, arka mies ja muistaen
virkaansa, alkoi rauhottaa. Ei se käy päinsä. Sehän olisi saksojen
vastustamista! Siitä ei koituisi hyvää. Parempi olisi vielä kuulustaa
muualta, kuinka laki oikein on, ja sitten vasta pitää neuvoa, mitä
tehdä.
Nämä rauhottavat sanat muuttivat miesten mielen, sillä Oinaan Kaarelin
sanat olivat pyörineet monenkin kielellä. Erottiin siis taas ja vielä
raskaammalla mielellä kuin viime kerralla. --
Tänään oli lauvantai. Illalla, kun Päärn työstä tuli kotiin, sanoi
hänelle Uudentuvan nuori isäntä.
"Jos et olisi liian väsynyt, Päärn, niin pistämme hevosen valjaisiin ja
körötämme Juuruun päin."
"Mitä sinne?"
"Pitämään lauvantai-iltaa. Eikä juuri Juuruun, vaan Mahtraan. Minullahan
on siellä kaukainen sukulainen, hänen luonaan voimme olla yötä ja
huomenna mennä sieltä kirkkoon."
"Onko sinulla sitten Mahtraan asiaa?"
"On kyllä vähän. Ei lähde mielestäni uusi asetus. Siihen nähden eivät
asiat ole oikein. Tahtoisin saada kuulla mitä Sepän Ants Mahtrassa
arvelee -- tunnethan minun sukulaiseni -- kunnan vanhimman siellä.
Hän on tarkka ja kirjoja tunteva mies -- ehkä ovat Mahtran miehet jo
selvillä."
"Noh, ajetaan sitten", vastasi Päärn, hetken aikaa mietittyään, "ei
minua niin kovin väsytä. Mutta luuletko, että saksat siellä toisella
tavalla asian selittävät? He ovat kaikki yhdessä neuvossa."
Niin arveli Jyrikin. Mutta selville pitää kuitenkin päästä! Ja jos ei
Sepän Ants osaa oikeata selitystä antaa, niin voidaan ainakin pyhänä
mennä Juuruun papin luo. Pitäjän oikeusherra oli sanonut, että tämä
antaa selityksen.
Hevonen oli pian valjaissa ja Jyri ja Päärn, molemmat pyhävaatteissa
istuivat puuvankkureissa, jonka pyörät armottomasti kitisivät.
Matkalla eivät miehet nähneet mitään sanottavaa uutta. Joka puolella
samat kurjat kylät kivisine tai hiekkaisine peltoineen, samat laihat
harmaat, kuloruohon peittämät heinä- ja karjamaat, samat koivikot,
kuusikot ja männiköt, kaukaa häämöttävät suuremmat metsät ja samat
korkeiden puistojen sisästä välkkyvät moision rakennukset.
Noin kello yhdentoista aikana he lähestyivät Mahtran kylää. Se sijaitsi
vähän ylevämmällä paikalla, nuorta koivikkoa kasvavain niittymaiden
keskellä, yhdellä puolella kohosi vähän suurempi ja tiheämpi metsä.
Talojen rakennukset olivat yhtä kurjat kuin miesten kotikylässä, osaksi
vieläkin kurjemmat, sillä Mahtran kunnassa oli paljon perin köyhiä.
Moisio oli täällä ammoisista ajoista asti sortanut talonpoikia.
Moisio itse, joka näkyi heinämaan koivujen välistä, ei ollut
rakennusten puolesta mikään erinomainen: yksinkertainen, matala,
puinen, puutarhan ympäröimä herraskartano, kivinen viinakeittiö,
navetat ja aitat, siinä kaikki.
Nyt pysähtyivät Jyri ja Päärn Sepän pihaveräjälle; se oli talo, jossa
asui Mahtran kunnan vanhin Ants Tertsius, joka oli Uudentuvan Jyrin
sukulainen äidin puolelta. Mutta katselija huomasi heti, että Sepällä
oli isäntä, joka rakasti järjestystä ja joka väsymättömän ahkeruutensa
kautta oli saavuttanut paremman toimeentulon. Asuinhuoneita peitti
koko sileä, hyvin tehty katto, riihenovi uusi, aitta hyvässä kunnossa,
aidat ehjät, piha ei ollut rapainen ja lauvantai-ehtooksi siivottu ja
laastu. Ei missään ajelehtinut työkaluja ja ajoneuvoja, kaikki olivat
tavallisessa pitopaikassaan.
Jyri ja Päärn olivat luulleet, että Sepän väki jo oli asettunut
levolle, mutta ihmeekseen tapasivat he talonväen vielä valvomassa,
ja isännän koko talo oli täynnä vilkkaasti keskustelevia kylämiehiä.
Tulijat huomasivat, että siellä pidettiin jotakin kokousta, sillä
vieraat olivat kaikki miehiä ja heidän joukossaan tunsi Jyri joitakin
Mahtran isäntiä. Pöydällä, isännän edessä oli avattu lakikirja ja
sanat: "työpäivät", "toisen hengen päivät", "sonnanveto", "leikkuu"
j.n.e. kaikuivat heidän korviinsa. Puhe, oli niin vilkasta, että tuskin
huomattiinkaan tulijoita. Sepän isäntä näki kylälliset vasta, kun
olivat hetken aikaa seisoneet oven suussa.
"Kas, tuollahan tulee toisenkin kunnan miehiä meidän neuvotteluumme",
lausui Ants Tertsius nousten ylös ja ojentaen ystävällisesti vieraille
kättä. "Ja kas, kenenkä vielä näen, Uudentuvan Jyrin ja Völlamäen
Päärnun! Mistä te sitten näin myöhään vielä tulette?"
Puhuja oli noin neljänkymmenen vuotinen, keskikokoinen mies, jonka
päivänpaahtamilla kasvoilla kuvastui rohkeutta ja lujaa tahtoa, mutta
myöskin lämmintä, sydämmellistä lempeyttä. Hänen harmaissa, terävissä
silmissään oli älyä ja eloa. Hän puristi lujasti karkealla kädellään
sukulaisen ja tuttavan kättä ja huusi kamariin, johon oma perhe oli
kokoontunut, että lapset uusille vieraille toisivat istuimia.
"Tulimme kuulemaan, kuinka teidän puolella uutta lakia selitetään",
vastasi Uudentuvan perheenmies. "Meidän saksa tahtoo väkisten noudattaa
vanhaa asetusta."
Tuo puhe herätti heti Mahtran miesten vilkasta huomiota Kaikkein silmät
ja suut kääntyivät vieraan puoleen.
"Aivan kuin meilläkin", sanoivat jotkut. "Ja mitä saksa teille sitten
sanoi? Miks'ei hän tahdo uutta lakia ottaa vastaan?"
"Sanoo, että ensin pitää maat mitata, ja siihen toimeen kuluu vähintäin
kymmenen vuotta. Sitten vasta tehdään uudet kontrahdit."
"No niin, nuo kukot kuuluvat joka puolella laulavan samaa nuottia",
sanoi Adran Hindrek Mahtran perheenmiesten joukosta. "He ovat kaikki
tässä asiassa tehneet päätöksen ja puhuvat joka paikassa samalla
tavalla. Teettekö sitten yhä edelleen aputöitä?"
"Olemme vielä tehneet."
"Mutta eihän sitä ole laissa?"
"Ei kyllä ole, mutta minkäs sille saa! Johan meidän vanha paroni uhkasi
vitsoja, kun uskalsin hiiskua, ettei laki vaadi aputöitä. Kuka tietää
mikä asetus se oikeastaan onkaan! Ei ole keisarin allekirjoitusta eikä
ruunun sinettiä alla. Tyhjiä lehtiä toinen puoli -- paina tai kirjoita
päälle, mitä tahdot! Oletteko te sitä huomanneet?"
"Kyllä olemme", vastasi Sepän Ants. "Minä sen heti huomasin. Mutta
olkoon se laki nyt, mikä on -- kunhan edes sen täyttäisivät mitä siinä
on! Aputöistä ei ole koko kirjassa merkkiäkään, mutta moisiossa niitä
vaaditaan vanhan asetuksen mukaan. Ettekä te varmaankaan tiedä, että me
kerran jo jätimme aputyöt tekemättä?"
"Noh, kuinka se tapahtui?"
Isäntä kävi paikoilleen istumaan ja alkoi kertoa:
Toukokuun ensi päivinä olivat Mahtran miehet lähtenee moisioon uuden
lain mukaan tekemään kontrahteja. Niinkuin tietty vallitsi Mahtran
moisiossa isännöitsijä Rosenberg, sillä omistaja, herra von Helffreich
asui toisessa moisiossaan, Piiumetsässä. Miesten asian kuullessaan
oli opman vihastunut. "Mitä uusia kontrahteja te tahdotte?" oli hän
huutanut miehille. "Eivätkös vanhat ole kyllä hyvät!" Mutta miehet
olivat vastanneet, että uusi laki salli ja vaati uusien kontrahtien
tekemistä. Isännöitsijä ei ollut tietävinään siitä mitään, ja sanonut,
että kaikki jää entiselleen. Miehet olivat sitten sanoneet että pitäjän
oikeudessakin oli kuuluutettu, että kontrahdit ovat uudistettavat. Tämä
tieto oli pannut isännöitsijän ajattelemaan ja vastannut miehille,
että isännät odottaisivat siksi kun herra itse tulisi Mahtraan, sitten
lupasi hän herran kanssa puhua kontrahdeista.
"Hyvä", olivat perheenmiehet sanoneet. "Koska te ette voi uusia
kontrahteja tehdä ja odotatte itse herraa, niin mekin jätämme aputyöt
tekemättä, kunnes uudet kontrahdit ovat valmiit, sillä uusi laki on
Jyrinpäivästä voimassa ja miksi meidän pitää suotta moisiolle tehdä
päiviä, jotka laissa ovat poistetut!"
Lähteneet kotiin ja jättäneetkin päivät tekemättä. Mutta pian oli opman
kutsunut perheenmiehet moisioon. Nyt oli hänen kanssaan noussut kiivas
väitös uusista asetuksista. Miehet olivat perustaneet vaatimuksensa
lain 127 pykälään, jossa kaikki tehtävät ja maksut oli lueteltu. Mutta
opman Rosenberg oli selittänyt lakia aivan toisella tavalla -- melkein
niin kuin Jyri oli omasta herrastaan jutellut. Mitä asetuksessa oli
puhuttu työorjuuden huojennuksesta, se pantaisiin täytäntöön vasta
silloin, kun maat olivat mitatut, talonmaat moision maista erotetut,
rajat määrätty ja talonkohdat taksotettu niiden hyvyyden mukaan.
"Mutta onhan kirkossa selvin sanoin kuuluutettu, että uusi asetus 23
päivästä huhtikuuta on voimassa", vastanneet miehet "ja siitä ei ole
missään sanallakaan mainittu, että monias kohta vanhasta asetuksesta
jää edelleen voimaan. Kuka ennen on kuullut, että uusi asetus julki
kuuluutetaan, vaikka vanha vielä osaksi on voimassa!"
"Te ette osaa lukea lakia", oli opman vastannut. "Siinähän on sanottu,
että maa on mitattava, sillä muuten ei tiedetä, kellä enemmän, kellä
vähemmän on maata ja ilman sitä ei voi uusia kontrahteja tehdä."
"Mutta seisoohan laissa", vastanneet miehet, "että kaikki se maa jää
talonpojille, joka 9 p. kesäkuuta 1846 on heillä ollut. Voihan herra
mittuuttaa maat ja joiltakuilta ottaa pois jonkun kappaleen jos tahtoo,
mutta eihän meidän siltä ole pakko edelleen kantaa vanhaa orjuutta,
jonka laki on poistanut."
Näin oli väitetty pitkän aikaa. Kun miehet olivat selittäneet, että he
eivät tahdo aputöitä enää tehdä, oli isännöitsijä lausunut:
"Te kaikki sokeudessanne erehdytte suuresti, mutta olkoon! Minä sanon
teille jotakin. Tehkää työnne vanhalla tavalla, ja minä maksan teille
puhtaalla rahalla joka päivän ja joka tunnin, jos se oikeudessa teille
tuomitaan ja sanotaan, ettei teidän tarvitse aputöitä tehdä."
Opmannin suuri varmuus oli pannut miehet epäilemään. Kun hän niin
rohkeasti lupasi maksaa päivät, ja vielä ilman herran tietämättä
niinkuin omasta kukkarostaan -- kyllä hän varmaankin jotakin tiesi!
Muuten epäilivät miehet, että tuossa kaikessa piili suuri petos; saksat
tahtoivat keisarin käskystä huolimatta jättää talonpojat osattomiksi
tuosta uudesta laista. Mutta sittenkin katsottiin viisaammaksi tällä
kertaa vielä tehdä aputyöt, kunnes jostakin saataisiin varmuus, kuinka
tuo uusi laki oikeastaan oli luettava. Vastaanpanemisesta saattoi
koitua enemmän pahaa kuin hyvää, ja velaksi jääneet päivätkin tahtoivat
perheenmiehet vielä maksaa.
"Herran itsensä kanssa ette siis vielä ole asiasta puhuneet?" kysyi
Völlamäen Päärn.
"Emme ole. On luvannut tulla vasta helluntaipyhiksi. Mutta tietysti
silloin lähdemme häneltä itseltään kysymään."
"He puhuvat yhtäpäätä maiden mittaamisesta", virkkoi Peerupuun
Jaak, "mutta nyt parastaikaa mitataan maita meillä ja myöskin Kosen
pitäjässä. Ettekö ole nähneet noita upseereja, jotka siellä täällä
ovat olleet mittaamassa? No siinähän se mittaaminen onkin ja kyllä
siitä pian valmista tulee, sillä meidän puolelta ovat upseerit jo
lähteneet pois. Mutta nämä puhuvat meille niinkuin tulisi vielä suuri
maanmittaus, joka, pahuus ties, vie kuinka paljon aikaa hyvänsä. Kaikki
on valhetta ja petosta, pankaa merkille!"
Puhuja oli tavallaan oikeassa, sillä siihen aikaan rakennutti sotaväen
ylihallitus Vironmaalle sotaväen kasarmeja, ja sitä varten mitattiin
maata. Mutta se toimi ei tietysti mitenkään koskenut Viron talonpoikain
lakia.
"Antakaa, miehet, sitten meille myös hyviä neuvoja, mitä meidän
pitää tehdä", virkkoi Uudentuvan Jyri. "Sentähden me oikein Mahtraan
tulimmekin. Ants, sinullahan on päänuppia -- mitä sinä nyt tuumaat?
Luuletko sinäkin, että meitä tahdotaan pettää?"
Mahtran kunnan vanhin katsoi miettien eteensä.
"Varma tieto on pääasia", vastasi hän, "ennen ei voi mitään puhua.
Minulla on kaupungissa tuttu kauppias, tarkka ja ymmärtäväinen mies,
osaa venäjän ja saksankin kieltä; hänen luokseen aijon mennä. Mutta
ensin koitan jostakin saada käsiini venäjän kielisen lakikirjan ja
annan siitä hänen katsoa, mitä sanotaan 127 pykälässä."
"Käskettiinhän kirkkoherraltakin kysyä", huomautti Jyri.
"Niin, hänenkin luokseen pitää kyllä mennä", sanoi Ants Tertsius.
"Lähtisin jo huomenna, mutta hänpä ei ole huomenna kotona -- on
lukkaripyhä. Noh viikon perästä ovat helluntaipyhät, silloin käyn
muutenkin kirkossa ja menen papinkin puheille. -- -- -- Mutta
oikeastaan en häneen suuresti luota. Jos saksat tahtovat meitä pettää,
niin ei kirkkoherrakaan tohdi totta puhua."
Vasta myöhään yöllä erosivat Mahtran perheenmiehet kunnan vanhimman
majasta. Lyhyen ajan kuluessa olivat he jo pitäneet monta tällaista
kokousta, mutta rauhattomina ja alaspainettuina läksivät miehet nytkin
kotiin, sillä punnittava asia jäi epäselväksi niinkuin ennenkin; ei
missään näkynyt ikävöityä sädettä, joka olisi valaissut pimeää tietä.
Kun Mahtran miehet olivat poistuneet, toimitti Sepän emäntä kylällisten
kiellosta huolimatta heille ruokaa pöytään, mutta isäntä puheli sillä
välin vielä vierasten kanssa. Yhä keskusteltiin uudesta asetuksesta
sekä talonpoikain huonosta toimeentulosta ja vihdoin miesten jo
pöydässä istuessa tiedusteli emäntä perheellisiä kuulumisia.
Kylämiesten hevosista oli renkipoika pitänyt huolta ja palvelustyttö
laittoi kamarin lattialle vieraille olkivuoteen, peitteeksi pannen
vanhoja takkeja ja turkkeja.
Talon sisustus oli samanlainen kuin senaikuisten talojen joka puolella.
Vaikka Sepän Ants oli vähän paremmissa varoissa, niin ei hänen
asunnostaan sitä juuri voinut huomata, sillä siinä ei ollut suurempia
mukavuuksia ja kaunistuksia kuin ylimalkaan talonpoikain asunnoissa --
vaan hänen toimeentulonsa näkyi ainoastaan paremmin täytetystä aitasta,
paremmasta ja suuremmasta karjasta sekä huolellisemmin hoidetuista
pelloista. Huoneillaan ja vaatteillaan ei senaikuinen Tallinnanmaan
talonpoika vielä voinut ylvästellä; hyvä oli jos sai vatsansa paremmin
ravituksi kuin köyhä, nälkiintynyt itsellinen, jos leipä oli vähemmin
akanaista, jos silakat tynnyristä eivät niin pian loppuneet ja
pyhäpäivinä oli lihapala pöydälle panna ainakin syksystä keväisiin asti.
Sepän talon tupa oli päivän aikana pimeä eli puolipimeä niinkuin
kylän tuvat ainakin. Oveen oli tehty suuri aukko, sillä tuo kämmenen
suuruinen, nokisella lasinkappaleella varustettu akkuna, joka kuin
kipeä silmä oli tuvan peräseinässä, ei voinut täyttää akkunan eikä
valontuojan tarvetta. Mutta tuosta suuresta oviaukosta pääsi savu ulos
ja valo sisään. Sieltä hyppäsivät kanat, kissa ja koira sisään ja
sikakin pisti usein totisen miettivän kärsänsä sen reunalle, sanoakseen
perheelle omalla kielellään, 'hyvää huomenta'. Siitä aukosta tulevalla
valolla tehtiin päivän aikana kaikki sisätyöt ja toimet, siellä tuvassa
kehrättiin ja kartattiin villoja, kudottiin kankaita, höylättiin
astialautoja eli kärrynlavoja, pantiin päivätyöläiselle evästä
pussiin, suittiin päitä ja kirkkoon lähtiessä pukeuduttiin parempiin
vaatteisiin. Etempänä tuvassa vallitsi hämärä, varsinkin uunin edessä
nurkassa, jossa halkoja, hiilihankoa, luutaa ja pataa pidettiin, oli
niin pimeä, että olisi voinut vaikka kaataa toisen ihmisen. Karsinassa
oli päivätyöläisen seinään kiinnitetty yhden jalan varassa oleva
vuodelava eli niin sanottu "postivankkuri", jonka alle oli laitettu
kanahäkki. Talvisaikana torkkuivat siellä kanat ja kukko piti aamulla
herättäjän virkaa; nyt se oli eläjistä tyhjä. Kehno niinkuin sänky
itse oli sen sisusta: alustana pahnaiset olet, olkitukko päänalusena,
jokapäiväinen takki sen päällä ja vanhat rikkinäiset turkit peitteenä.
Etupuolisella seinällä oli isännän ja emännän aviosänky melkein samalla
tavalla sisustettuna, siinäkään ei olkien peitteenä ollut muuta kuin
tappurainen hursti. Pari höyhenpatjaa ja punainen villainen peite
antoivat vuoteelle kuitenkin miellyttävämmän näön. Palvelustytön
makuupaikka oli tavallisesti penkillä taikka lattialla, lapset
makasivat uunin edessä nurkassa. Pitkä valkoinen ruokapöytä kamarin
puoleisella seinustalla, yksinkertaiset penkit ja rahit, pari rukkia
vanhasta aurapuusta tehtyine istuimineen nurkassa, Peräseinällä
moniaita työaseita: koururauta, näveri ja kirves. Riihenalusen[9] oven
luona jalallinen vesisaavi, korennot, ja ämpärit.
Mutta koko huonetta ikäänkuin hallitsi määrättömän suuri tulisija,
talon kunnianarvoinen kivikiuvas. Se täytti melkein puoli tupaa ja
oli niin korkea, että uunille lämmittelemään piti nousta portaita
myöten, kun talvipakkasella tuli työstä tai ajosta. Uunin sivuilla
kulkivat rauhallisina ruskeat russakat ja sen raoissa pitivät sirkat
kilpalaulajaisia. Se antoi lämmintä koko tuvalle, siinä keitettiin ja
paistettiin ja siitä saatiin tuhkaa lipeäksi, jolla pesuja tehtiin,
sillä saippua oli siihen aikaan liian kallista talonpojille -- lipeää
ja karttua käytettiin saippuan asemesta.
Lähellä uunia katon alla poikki tuvan olivat karstaiset orret, joilla
syksyllä viljaa kuivattiin ja joilla talvella pidettiin märkiä rankoja
ja halkoja.
Niin sanottu kamari oli talvella kylmä ja kostea, sillä kahden, kolmen
jalan paksuinen uuninseinä, joka oli kamaria vasten ei voinut sitä
lämmittää. Se ei ollut tarpeellistakaan, sillä kamarissa ei asunut
kukaan. Siinä pidettiin kaikenlaisia ruokavaroja. Siellä oli laudoista
kokoonkyhätty kaappi, jossa pidettiin maitoastioita, silakkapyttyä ja
akanaisia leipiä. Kaapin pohjalla oli pari rukinrullaa ja sipulipussi.
Kamarissa oli myös tuttu kaljatynnyri, joka ei puuttunut mistään
talosta ja sen vieressä pitempi penkki, jonka päällä olivat ohra- ja
ruisjauhosäkit. Toisessa nurkassa orrella oli vanhoja vaatteita
ja moneen kertaan paikatut turkit. Siellä täällä joku tyhjä säkki,
kokoonkääritty köysi, naulalaatikko ja yhtä toista tavaraa nurkassa.
Toisenlainen sisustus oli talon kodassa eli vierustassa. Siellä olivat
kangaspuut, pärekuvot, kelkan jalakset, pari paininpuuta, kaksi
nuoralla kiinni sidottua heinähankoa, auranpuut, ruostuneita sirppejä
ja viikatteen teriä.
Sepän talon kamarin lakka oli varmaankin samanlainen kuin kaikissa
muissakin taloissa. Se oli pimeä, kylpyvastat riippuivat parittain
orrella, pari kolme haravan vartta lattialla, vanhat riihihousut
roikkuivat harjaspuussa ja kanneton kirstu katon nurkan alla.
Syötyään tunsivat kylämiehet ja isäntä kovaa väsymystä ja uni alkoi
painostaa. Päivätyöläinen ja lapset olivatkin jo vaipuneet vuoteilleen,
palvelustyttö rupesi penkille pitkäkseen ja emäntä vei vieraat palava
päre kädessä kamariin lepäämään. Kohta nukkui koko talonväki. Kova
kuorsaaminen kuului joka nurkasta, kuorsaaminen, joka olisi pannut
akkunanruudut tärisemään, jos niitä olisi ollut. Tätä ääntä säesti
kaksi sirkkaa liedellä, jotka helskyttivät talonpojille niin tuttua
unilaulua -- laulua täynnä haikeaa, sydäntä liikuttavaa köyhyyden
tunnelmaa.
Seuraavana aamuna lähtiessään sepältä päätti Uuudentuvan isäntä
helluntaina taas tulla Juuruun kuulemaan, kuinka kirkkoherra selittäisi
Antsille uutta asetusta. Mutta hän lupasi myös sanoa oman kuntansa
vanhimmalle, että tämäkin jollakin tavoin koittaisi saada selvää
asiasta.
Nyt oli rapainen tie tuulella koko lailla kuivanut ja molemmat miehet
joutuivat vinkuvilla vankkureillaan istuen hyvissä ajoin Juuruun.
Vaikka oli lukkaripyhä, tapasivat he koko lailla kansaa kirkolla.
Kirkon ympärystä ja samoin kapakan edusta oli täynnä hevosia ja yhä
vain tuli ajajia ja jalkamiehiä lisäksi. Siellä täällä tien vieressä,
kirkon ympärillä kasvavien puiden alla, kirkon kapakan edessä ja
vankkurein välissä seisoi suurempia ja pienempiä ihmisryhmiä vilkkaasti
keskustellen. Kiihtymys ja ainakin tavallista suurempi vilkkaus
kuvastui heidän kasvoillaan. Näytti kuin eivät olisi jumalanpalveluksen
tähden nyt kokoontuneet kirkolle, vaan jostakin erinomaisesta syystä.
Jyrin ja Päärnun ei ollut vaikea saada tietää, mikä kirkkomiesten
mielissä nyt liikkui. Tuo kiihtymys ei nyt ensi kertaa ilmestynyt, vaan
jo viime pyhänä oli se ollut huomattavissa. Kansa oli tullut kokoon
pohtiakseen talonpoikien polttavinta kysymystä, uutta lakia. Toisista
kunnista tuli ihmisiä tietämään, kuinka kukin oli asian ymmärtänyt,
mitä saksat olivat puhuneet ja tehneet ja mistä yleensä olisi voinut
saada varmuutta 127 pykälän sisällöstä. Joka joukossa, missä miehiä ja
naisia oli koossa, tuumailtiin ja keskusteltiin aputöistä. Jo ennen
jumalanpalvelusta oli tuo keskustelu vilkasta, mutta vielä vilkkaampaa
jumalanpalveluksen jälkeen kirkkokapakassa.
Jyri ja Päärn jäivät yhden ja toisen joukon luo seisomaan ja päältä
kuuntelemaan. Ei ole helppo kuvailla, mitä kaikkia he tunnin aikana
saivat kuulla. Jokainen koitti lain voimaan astumista ja moision
isäntien menettelyä selittää omalla tavallaan, arvosteltiin, epäiltiin,
ja vakuutettiin. Yhä ihmeellisimpiä arveluita asioista saatiin kuulla.
Näytti kuin olisi tässä ollut uusi Babelin sekotus, ei tosin kielten
puolesta, vaan sitä enemmän mielten.
Kaikesta tästä huomasi, että mielet eivät milloinkaan ennen olleet niin
kuohuksissa olleet. Ennen kaikkea tunsivat ihmiset kauvan haudotuissa
ja hiotetuissa toiveissaan pettyneiksi. Heille oli luvattu liika vähän.
Mutta tuota vähääkään ei tahdottu vielä antaa, eikä kukaan ruvennut
selittämään asiaa niin, että kansa sitä olisi uskonut. -- Tämä pani
ymmärtäväisetkin päät pyörälle. Ja sen lisäksi tuli vielä uutinen, --
jonka Jyri ja Päärn vasta ensimmäisen kerran kuulivat. Kansa tiesi
kertoa muutamista moision isännistä omassa ja naapuripitäjässä, jotka
olivat Jyrinpäivästä asti vähentäneet aputekoja; kerrottiinpa että joku
saksa oli kokonaan ruvennut noudattamaan uutta lakia, kaikki aputyöt
lakkauttanut ja vähentänyt työorjuuden niinkuin se uudessa laissa oli
säädetty.
Tietysti eivät tuommoiset sanomat rauhottaneet niiden mieliä,
joiden moision isännät pitivät kiinni vanhasta asetuksesta, vaan
vakaannuttivat heitä siinä luulossa, että saksat heitä kohtaan
tahtoivat harjoittaa petosta. Sillä kun moniaat saksat vähensivät
aputöitä tai poistivat ne kokonaan, niin olihan selvää, että laki
sen vaati. Jopa pidettiin joissakuissa kunnissa kovasti neuvoa,
että piti ruveta valittamaan asiasta Tallinnan kuvernöörille tai
Riian kenraalikuvernöörille ja jos ei se auttaisi, niin sitten itse
keisarille. Toiselta puolen tiedettiin kertoa, että joistakuista
paikoin oli miehiä lähtenyt salaa Liivinmaalle venäjän papeilta
pyytämään neuvoa ja lain selitystä.
Tällaisia uutisia kuultuaan ajoivat Jyri ja Päärn Juurusta kotiin ja
levittivät noita tietoja yhdessä toisten kanssa, jotka myös samana
päivänä olivat kirkossa käyneet, laajalle ympäri kuntaa. Mahtran
miesten aputöiden tekemättä jättämisestä puhuttiin tietysti myöskin.
Jopa maanantai-iltana kokoontuivat perheenmiehet jälleen kunnan
vanhimman luo neuvottelemaan, kuinka menetellä moision isäntien kanssa.
Vaikka kyllä kiihtymys oli suuri, ei vastustaminen saanut kannatusta.
Väkivalta oli noille kaikille, jotka olivat moision herrojen edessä
tottuneet vapisemaan ja ryömimään, kokonaan vieras. Tällainen ajatus
nostatti mieliin haagioikeuden kuvan keppeineen ja vitsakimppuineen ja
teki rohkeimmatkin kielet mykiksi. Kunnan vanhimpain ja ymmärtäväisten
perheenmiesten neuvoa päätettiin seurata ja hankkia vielä parempia
tietoja asiasta, ennen kaikkea kuulustella papilta. Olihan hän heidän
sielunpaimenena ja hänen piti edes puoleksi puhua totta, vaikka itse
olikin saksa. Jos sitten vihdoinkin oli saatu varma tieto siitä,
oliko keisarin lakia muutettu tai väärin selitetty -- niin oli sitten
vieläkin aikaa hankkia oikeutta tuntuvammalla tavalla.
Näin päättäen erosivat miehet neuvottelukokouksestaan.
15.