Kun uusi "Viron talonpoikain laki" 1857 vuoden kuluessa oli käännetty
saksan ja viron kielille, julaistiin "Viron Kuvernementin Sanomissa" 21
p. huhtik. 1858 venäjänkielinen virallinen ilmoitus, että samana vuonna
Yrjönpäivänä 23 p. huhtik. oli laki astuva voimaan. Talonpojille piti
tieto siitä annettaman kirkkojen kanslioissa ja kunnan vanhinten tuli
saada uusi laki painettuna pitäjän oikeuspaikasta.
Talonpoikain erehdyksiin ja suureen epäluuloon oli osaksi syynä se
epätarkka ja yhtenäisyyttä puuttuva tapa, jolla heille annettiin
tietoja uudesta laista. Kirkoissa oli se niinkuin tavallisesti kolmena
pyhänä perätysten julkiluettava; mutta niin ei tapahtunut; papeille oli
muutamissa pitäjissä ensimmäisen lukemisen jälkeen ilmoitettu, ettei
heidän enää seuraavina pyhinä tarvinnut lukemista jatkaa. Toisissa
pitäjissä kuuluuttivat papit, minä päivänä heidän piti julkisesti
ja juhlallisesti antaa uudesta laista tietoja yleisölle. Odotettuna
ja määrättynä pyhäpäivänä riensi kansaa kosolta kirkkoon, mutta
kaikkein suureksi pettymykseksi ilmoitettiin siellä, että seuraavana
pyhänä pitäjän oikeusherra virastossaan antaa tietoja asetuksesta
eikä kaikille, vaan ainoastaan kunnan vanhimmille. Mutta tämäkään
ei tapahtunut joka paikassa, vaan seuraavana pyhänä puhuttiin taas
kirkossa, että uutta asetusta ei selitetä pitäjän oikeusvirastossa vaan
kunnan vanhinten kokouksessa -- varmaankin sitten kunnan oikeudessa.
Näin ei uuden asetuksen juhlallisesta julkilukemisesta tullut mitään.
Pitäjän oikeusherrat eivät viitsineet antaa minkäänmoista selitystä
uudesta laista kunnan vanhimmille, vaan antaessaan heille uudet
asetukset käteen, neuvoivat heitä kysymään papeilta selitystä, jos
eivät itse voisi siitä selvää saada. Näin kävi Juurun pitäjässä. Mutta
oli sellaisiakin sielunpaimenia, jotka ennen uuden lain julkilukemista
pitivät juhlallisen jumalanpalveluksen, ja rukoilivat Jumalan siunausta
moision isännille niistä suurista oikeuksista, joita nämät armosta
olivat lahjoittaneet talonpojille. Mutta kun kansa oli näitä oikeuksia
odottanut ainoastaan keisarilta ja luullut moision isäntien olleen
niitä vastaan, niin pudistettiin tällaista kiitosjumalanpalvelusta
kuullessa epäluuloisesti päätä. Myöskin lain voimaan astumisen
ajasta oltiin epätietoisia. Toisissa pitäjissä sanottiin, että laki
kokonaisuudessaan ei vielä astuisi voimaan 23 p. huhtikuuta, mutta
varmasti muuten yleensä luultiin, että asetus heti astuisi täydellisenä
voimaan. Vasta myöhemmin saatiin tietää, että ne pykälät, jotka
koskivat työveroa, astuisivat voimaan vasta sitten, kun talonmaat
olivat mitatut ja arvioidut. Mutta sitä ennen oli virallisessa
lehdessä "Maavalla Kuulutaja" varmasti ilmoitettu, että uusi laki 23
p. huhtikuuta oli täydellisenä voimaan astunut ja että silloin myöskin
vanha asetus oli menettänyt lain voiman. Nämä seikat olivat syynä
siihen, että käsitykset uudesta laista olivat hyvin sekavat.
Tietoja asiasta oli antanut myöskin J. V. Jannsenin "Perno Postimees",
joka 1857 alkoi ilmestyä. Mutta kun sillä Tallinnanmaalla, jossa kansa
oli hyvin alhaisella sivistyskannalla, ei ollut paljon lukijoita, niin
sen ääni kuului vain muutamiin pitäjiin sillä seudulla. Huhupuheiden
kautta saatiin kuitenkin kuulla, että tämäkin kansanlehti oli
ilmoittanut uuden lain heti astuvan täydellisenä voimaan.
Uusi laki ilmestynyt! Vihdoinkin ilmestynyt! Tuo ilosanoma levisi
ensimmäisten julkisten kuuluutusten jälkeen kuin kulovalkea laajalle
yli koko maakunnan. Kansan ahdistetusta rinnasta nousi helpotuksen
huokaus, sen käyristynyt selkä ojentui suoraksi, sen kosteissa silmissä
loisti toivon säde. Keisari on kuullut hädästämme ja rientänyt
avuksemme. Ei moision isäntäin vastustus eikä asian talonpojilta
salaaminen auttanut. Nyt on meillä laki ja tahdomme tehdä ja ottaa
vastaan ainoastaan sen, mitä siinä käsketään ja säädetään.
Tuskin olivat kunnan vanhimmat tuoneet uudet lakikirjat pitäjän
oikeuspaikasta kotiin, kun joka puolella alkoivat ihmiset juosta heidän
luonaan. Jokainen tahtoi omilla silmillään nähdä tuon kalliin kirjan
ja korvillaan kuulla mitä se sisälsi. Ylellinen työ ja ahdistava
köyhyys olivat syynä siihen, että uutta lakia oli odotettu kuin
taivaallista ilmestystä. Kansan oppimattomassa mielessä liikkui siitä
kaikellaisia ihmeellisiä, hämäriä unelmia. Huhuttiin moision orjuuden
täydellisestä poistamisesta, maan maksutta jakamisesta jokaiselle ja
kaikellaisesta yksilön vapaudesta, jota ei tarkemmin osattu määritellä.
Pyhällä kunnioituksella katseltiin kunnan vanhimman pöydällä olevaa
kallista kirjaa ja moni hämmästyi nähdessään sen suuruuden -- yli kolme
sataa laajaa sivua ja se sisälsi 1,315 pykälää ja sitäpaitsi paljon
lisäyksiä, selityksiä ja ehdotuksia! Mistä kohdasta sellaista piti
alkaa lukea -- johan siinä oli kokonainen, pieni raamattu. Ja oliko
se lukeminen itsestäänkään niin helppoa! Olihan kunnan vanhimmissakin
sellaisia, jotka eivät osanneet lukea, ja jos osasivat, oli se
kankeata tankkaamista tikku kädessä. Mutta rohkea alkaminen on jo
puoleksi voitolle pääsemistä. Ja oma silmä on siinä työssä kuninkaana.
Käskettiin kyllä papilta kysyä selitystä, jos ei itse saisi selvää,
mutta kuka tietää, millä tavalla hän selittäisi. Pappi on saksa
niinkuin toinenkin. Vai hänkään soisi hyvää talonpojalle! -- -- --
Ja sanomattomalla innolla alettiin tutkia uutta kirjaa, väiteltiin
epäselvistä kohdista, temmattiin kirja kädestä käteen ja yöllä nähtiin
unta vain asetuksen pykälistä. Monessa paikassa toimitettiin tutkimista
niin perinpohjin, että kirja oli miesten käsissä rikki kulunut.
Huono lukija oli sekin kunnan vanhin, joka eli paroni Heideggin moision
läheisyydessä. Kun perheenmiehet ensimmäisenä iltana tulivat hänen
luokseen ja pyysivät hänen lukemaan uutta lakia sai hän puolen tunnin
aikana hiki päässä tuskin selvää päällekirjoituksesta ja parista
ensimmäisestä pykälästä ja nekin jäivät kuulijoille hämäriksi, sillä
lakikieli on kankeata. Hänen apumiehensä ja toiset kunnan virkailijat
eivät olleet myöskään paljon oppineempia.
Ensin tyydyttiin vain siihen, että uteliaina katseltiin kirjaa kuin
mitäkin merkillistä asiaa. Se kävi kädestä käteen, yksi huomasi yhtä,
toinen toista merkille pantavaa.
"Katsokaa nyt ensiksi miehet, onko siinä keisarin allekirjoitusta",
lausui Töntsun Peeter, jonka huonot silmät huomasivat vain kirjan
laajuuden ja koon.
Ruvettiin etsimään kaikkein korkeimman allekirjoitusta; katseltiin
alusta ja lopusta.
"Ei näy missään", sanoi Siimu-Jyri.
"Mitä puhut -- tuossahan se on", neuvoi Pärtlen Jaan, joka raamattua ja
rukouskirjaa luki koko hyvin. "Tuossahan seisoo suurilla puustaveilla:
Suuren majesteetin Herra Keisarin ja koko Venäjänmaan Itsevaltiaan
nimessä." -- -- --
"Niin -- nimessä", huusi Tooma-Tönun Mihkel, "mutta missä on keisarin
omakätinen allekirjoitus? Kyllähän saksat hänen nimessään voivat tehdä
mitä tahtovat!"
"Katso vielähän sillä rivillä on kirjoitusta, minkätähden heitit
kesken, Jaan?" sanoi joku Pärtlen vieressä.
"Itsevaltiaan nimessä", lukee Jaan edelleen, "Itsevaltiaan nimessä
valtakunnan senaatista annettu käsky!"
"No niin! Senaatin käsky on tähän kirjoitettu, mutta missä on keisarin
allekirjoitus?" huudettiin yhtaikaa. "Lue alempaa, nimi on aina
viimeksi alla!"
Jaan lukee hitaasti ja tankkaamalla:
"Hal-li-tus-neu-vos-ton puolesta. Puheenjohtaja: Kreivi D.
Blu-blu-_Bluudow_."
Kaikkein silmät levisivät suuriksi. "Kreivi" sana ei miellytä ketään.
"Mikä kreivi?" huudetaan epäluuloisesti. "Mikä hänen nimensä on?"
"Kreivi Blu-Bluu-Bluudow!"
"Mistä moisiosta se lienee?"
"Kuka niitä kaikkia saksoja tietää! Mutta tuo ei ole oikea
allekirjoitus, miehet! Olkoon vain joku lakimies, mutta ei hänen
nimensä voi asetuksen alla olla."
"Tuo tänne kirja -- minä katson itse", huutaa Oina-Kaarel kiivaasti.
"Katso, toisella sivulla on vielä kirjoitusta!"
Hän on huono lukija, mutta rohkea yrittämään. Hän alkaa toiselta
sivulta.
"Va-val-ti-on sih-tää-ri-ri-ääri."
"Mikä hiiden ääri?" virkkaa joku joukosta. "Mitä sinä meille ääristä
luet, lue alle pantu nimikirjoitus!"
"Ahaa -- tuossa se on: si-sih-tee-ri V. B-u-t-But-k-o-w-Butkow."
Taas vieras allekirjoitus! Miehet käyvät yhä kiihkeimmiksi. Joku
tempaa taas kirjan käteensä. Selaillaan lehtiä ja etsitään edelleen.
Kirja kulkee neljännen ja viidennen käteen. Keisarin allekirjoitus ja
täydellinen nimi puuttuu; todellakin. Vihdoin löytää joku seuraavan
lauseen.
"Suuren Herra Keisarin käskystä on Viron Talonpoikain laki
_noudatettavaksi annettu_." Ja toisessa paikassa: Suurin Herra Keisari
on Valtioneuvoston täysistunnossa armollisimmasti _vahvistanut ja
voimaan pannut_ Viron Talonpoikain lain. Ja lopuksi: Suuri Herra
Keisari on tämän _läpikatsonut_.
Tuo heitä vähän rauhotti, mutta täysin tyytyväisiä he eivät olleet.
Joku huutaa:
"Mutta missä on valtakunnan sinetti?"
Nyt alkaa tarkka sinetin etsiminen. Etsitään alusta, lopusta ja
keskeltä -- valtion sinettiä ei ole missään! Uusi hämmästys.
"Ei ole Keisarin allekirjoitusta eikä sinettiäkään!" huudetaan
nuristen. "Mikä laki se on, jossa ei ole valtakunnan sinettiä."
"Kunnan vanhin, toitkohan vain oikeusmieheltä oikean kirjan kotiin?"
kysyy Huntaugun Mihkel. "Ehkä hän pisti sinun käteesi jonkun väärän
asetuksen."
"Ei niihin saksoihin ole luottamista", virkkoi Hallikka Mats nylkien.
"Toin, mikä minulle annettiin", vastasi kunnan vanhin.
"Etkö sinä katsonut, oliko siinä valtion sinettiä! Ei ainakaan ole
keisarin allekirjoitusta. Voivathan he panna sinne mitä tahtovat, että
on käsketty ja vahvistettu ja läpikatsottu -- mutta kuka sen tietää
todeksi."
"Ehkä on kirja väärin käännetty venäjän ja saksan kielistä -- ja sen
tähden ei ole uskallettu sinettiä panna alle."
Kunnan vanhinta harmitti, kun hän ei voinut miehille asiaa selittää ja
virkkoi:
"Mitä te nyt kiistelette siitä kirjasta vaikk'ette vielä tiedä sen
sisältöäkään! Olkoon allekirjoitusta ja sinettiä tai ei -- pääasia on,
että laki itse on hyvä. Kun ei teissä ole lukijoita, niin antakaa kirja
minulle ja menkää kotiin. Parin päivän perästä sanon sitten teille,
mitä siinä on sanottu meitä koskevaa."
Tähänkään neuvoon ei oikein hyvin tyydytty. Uteliaisuus oli niin suuri,
ettei tahdottu ilman vähintäkään tietoa kotiin mennä. Ja epäluulo, joka
virolaisilla aina on saksalaisia vastaan, oli jälleen kiihtynyt. Kun
nämä olivat tuota asetusta niin kauvan salanneet ja vastahakoisesti
antaneet kuuluuttaa, niin oli pelättävä, että he itse kirjalle olivat
tehneet jotakin, joka tulisi talonpojille vahingoksi.
"Mitä nuo puhtaat lehdet sitten merkitsevät?" huusi samassa Uudentuvan
Jyri, joka oli saanut kirjan käteensä. "Katso, joka painetun lehden
välissä aina puhdas lehti!"
Kokoonnuttiin Jyrin ympärille, pantiin päät yhteen ja huomattiin
todellakin vasta nyt, että puolet lehdistä oli puhtaita.
"Tuossa on joku petos -- pankaa merkille!" sanoi Huntaugun Mihkel.
"Mutta mikä?"
Katseltiin ja arveltiin.
"Noh, kyllähän tuon arvaa!" tuumasi Oja-Jaan. "Saksat aikovat sinne
pistää uusia asetuksia, joista keisari ei tiedä mitään! Tekevät
tyhjäksi, mitä nyt on painettu ja pistävät päiviä ja maksuja tyhjille
lehdille niin paljon kuin tahtovat."
Tuskainen hiljaisuus seurasi tätä selitystä. Yhä ahdistavammin
painoi epäluulo miesten sydämmiä. Niin, olisi edes joku osannut
antaa oikean selityksen, että yksinkertaisesti vain ne lehdet olivat
kirjan käyttäjän muistiinpanoja varten. Mutta kaikki olivat he yhtä
tietämättömiä ja yhtä epäluuloisia, sentähden jokainen selitti
arvelunsa omalla tavallaan, ja joka ei sitä uskonut, joutui lopultakin
siihen varmaan johtopäätökseen, että puhtaat lehdet lakikirjassa, jossa
ei löytynyt keisarin nimikirjoitusta ja valtion sinettiä, ei tietänyt
hyvää.
"Mutta ehkä kirjoitetaan niihin jotakin vapaasta maasta, joka annetaan
talonpojille", huudahti joku, jolla oli valoisammat toiveet.
"Ei, niihin merkitään haakenrehtin lyönnit niille, jotka lähtevät
vapaata maata saamaan", virkkoi joku pilkkakirves.
"Mitä arvelette, miehet?" sanoi Hiiren Joosep, kylän nahkuri. "Me
kiskomme nuo puhtaat lehdet kirjasta irti, sitten ei niihin saa mitään
kirjoittaa."
"Oletko hullu!" nuhteli kunnan vanhin ja ojensi kättään kirjaa
tavottaen, "vai sinä menisit lakikirjasta lehtiä repimään!"
"Ei, sitä ei tohdi", vakuuttivat kaikki toiset totisina. "Se on meille
laiksi annettu, niin tulee se pitää lakina, kunnes varmasti tiedämme,
että se on väärä laki."
Kirjaa katseltiin ja selailtiin edelleen.
"Kuulkaa, miehet, onhan tässä saksan tai venäjän kielistäkin
kirjoitusta", huomautti Oinaan Kaarel samassa, "sitäpä ei ole kukaan
vielä huomannut! Katso, tuossa toisella lehdellä, heti alussa -- kaksi
riviä, toinen suurempi, toinen pienempi."
Löydettiin todellakin kirjan nimilehdeltä kaksi riviä vieraskielisiä
sanoja. Mutta mitä se auttoi! Ei kukaan osannut niitä lukea, vielä
vähemmin selittää niiden merkitystä; eivät tienneet sitäkään, olivatko
ne venäjän vai saksan kielisiä sanoja. -- -- -- Mutta pian keksittiin
keino. Töntsun mökissä eli yksisilmäinen Otto, vanha sotamies,
joka päissään ollessaan haukkui koko kuntaa venäjän kielellä. Heti
lähetettiin isännän poika häntä noutamaan.
"Tuo hänet tänne vaikka parsilla makaisi", huusivat perheenmiehet pojan
jälkeen.
Pian tulikin Otto. Poika olikin jo sanonut hänelle, mihin häntä
tarvittiin, sentähden oli mies itsetietoisen näköinen ja astui ylpeänä
miesten joukkoon.
"Osaatko lukea venäjää?" kysyi isäntä.
"Etuperin vai takaperin?" vastasi Otto suutaan muikistaen.
"Lue etuperin!"
Lakikirja asetettiin miehen eteen pöydälle ja näytettiin vieraskieliset
rivit. -- -- -- Otto astuu likemmä ja alkaa silmiään selvitellä.
Selvittää ja selvittää. Astuu lähemmä ja taas siirtyy etemmä. Vihdoin
pistää punaisen nenänsä aivan paperiin kiinni.
"Tulta!" huutaa mies, vaikka kyllä akkunan aukosta vielä valoa loistaa.
Poika tuo päreellä tulta. Nyt lukee Otto suoraan puhdasta venäjää.
Miesten muoto kirkastuu.
"No mitä siinä sanoo?"
"Mitä sanoo? Sanoo: 'Tätä asetusta on saksain ja talonpoikain
noudattaminen'."
"Kuka sitä sanoo?"
"Noh, etkös sitä tiedä: Sooworup,[7] kukas sitten? Onhan nimi alla."
"Luitko oikein."
"Lue itse paremmin."
Tuo viho viimeinen veitikka, toissilmäinen Otto, voi kyllä saada selvää
jostakin venäjän kielisestä sanasta, mutta lukemisen ja lukemisen
ymmärtämisen välillä on vielä iso ero. Mutta pelastaakseen kunniansa
kunnan miesten silmissä, tulkitsee hän vapaasti tekstiä.
Miehet eivät tosin olleet Sooworupin nimeen oikein tyytyväisiä,
he toivoivat keisarin nimen olevan alla, mutta vähän tyynempiä ja
rohkeampia he nyt kuitenkin olivat, sillä tiesiväthän, että kirjassa
oli venäjän kieltäkin ja kun siinä oli kenraalikuvernöörin nimi, josta
kaikki olivat kuulleet ja kun oli sanottu että saksojen ja talonpoikain
piti sitä noudattaa -- niin ei se nyt voinut aivan väärennetty olla.
Innokkaasti ryhdytään jälleen tutkimaan kirjan sisältöä. Kolme neljä
miestä astuu kunnan vanhimman luo ja otetaan käsille lakipykäläin
johdanto. Etsitään jostakin sanoja "vapaa maa", "helpotukset",
"työorjuuden poistaminen" j.n.e. Kuinka vaikeaa on mitään ylipäätään
löytää ja vielä vaikeampaa sitä mitä sydän toivoo. Johdannossa puhutaan
paljon kaikenlaisista kontrahdeista -- "vero- ja työkontrahdeista" --
ja monenlaisista veroista niinkuin "rahaverosta", "viljaverosta", --
ja "erikoisverosta" ja "varsinaisesta raha- eli viljaverosta" sekä
kruunun ja kunnan maksuista ja paljosta, paljosta muusta -- mutta
toivotut sanat eivät tule eteen. Vapaasta maasta ei puhuta enempää
kuin orjuuden poistamisestakaan. Ainoastaan "talon maista" ja "moision
maista" puhutaan, ja useissa kohdin mainitaan "teko", "työsopimus" ja
"työkontrahti" -- niin, puhutaan etenkin vakituisesta työsopimuksesta.
Ei siis työorjuus vielä ollut poistettu. -- -- --
Koitetaan vielä katsoa, mitä sanotaan rajan panemisesta talon maiden
ja moision maiden välille. Ahah, tuossa se onkin! Tarkka tutkiminen
alkaa: "Moision isännät antavat talonpojille viljeltäväksi kaiken
sen viljelysmaan, s.o. kaikki ne peltomaat, heinämaat, laidunmaat ja
kartanomaat, jotka 9 päivästä Kesäkuuta 1846 ovat taloihin kuuluneet ja
talonpoikien viljeltävinä olleet, mutta moision herroille jää näihin
maihin ne perintöoikeudet, joista tässä laissa edelleen puhutaan.
Mutta kun oikeudessa näytetään toteen, että talonpojat ovat ottaneet
itselleen enemmän maata, kuin kirjoitetun kontrahdin eli suusanallisen
sopimuksen mukaan heille on tuleva -- -- -- silloin se maa otetaan
takaisin. Moision herralla on oikeus tehdä siitä kanne ja näyttää se
toteen. Asia sitten tutkitaan oikeudessa." -- -- -- Edelleen puhutaan,
että moision ja talonmaiden välille pannaan raja, ja että ainoastaan
moision herralla on oikeus määrätä mihin ja kuinka ne rajat vedetään.
Että talonpojille annetaan maat elinajaksi viljeltäväksi -- se kohta
miehiä miellyttää, mutta tyytymättömiä ollaan siihen, että moision
isännille jää omistusoikeus maihin ja että hän voi talonpojalta
maan, jonka tämä tai tämän edeltäkävijä on itselleen vuokrannut,
oikeuden kautta takaisin ottaa. Sillä kun moision isännille jää maan
omistusoikeus, niin on talonpoika yhä hänen valtansa alla -- vapaasta
maasta ei ole puhettakaan -- ja moision isäntä voi myös ottaa pois
talonpojan paremman pellon, vaikka se hänen aikanaan olisi tehty,
niinkuin usein ennenkin oli tapahtunut.
Edelleen kuulevat miehet, että moision isäntä voi ottaa kuudennen
osan talonmaista moisiolle viljeltäväksi ja että hän voi ottaa ne
perheenmiehiltä, joilla ne nyt ovat viljeltävinä. Se kohta ei myöskään
ole miesten mieleen. Silloinhan voipi kuka hyvänsä jäädä ilman maata,
jos herra haluaa heidän maataan itselleen. Siis ei se maa, joka
yksitoista vuotta on talonpojilla ollut, jäisi heille viljeltäväksi
elinkaudeksi, vaan moision isäntä saisi sen ottaa itselleen. Nuo
pykälät eivät todellakaan tyydyttäneet miesten toiveita.
Pitkällisten selailemisten ja etsimisten jälkeen joudutaan
kaikellaisiin vuokrakontrahteihin. Se, joka moision herralta ottaa
maapaikan, hänen tulee siitä maksaa, "joko työveroa, rahaveroa,
viljaveroa tai monta erilaista veroa, ja kontrahtiin on kirjoitettava
kaikki verot, joista asianomaiset ovat tehneet sopimuksia." -- -- --
Löydetään myös ne kohdat, jossa erilainen veronmaksu on tarkemmin
selitetty. Parhaiten tuntevat miehet työveron, sillä siihen ovat jo
tottuneet. Rahaverosta ja muusta verotavasta ei kukaan tiedä mitään,
ne ovat uusia asioita, joista ei kannata päätään vaivata samoin
kuin talojen ostamisesta, sillä rahaa, tuota kallista tavaraa, ei
ole kenelläkään. Kirjassa puhutaan "vuotuisesta työsopimuksesta" ja
"vakituisesta (elinkautisesta) työsopimuksesta." Ensimmäistä ei voi
tehdä pitemmäksi kuin 12 vuodeksi, toinen tehdään "epämääräiseksi
ajaksi, jolloin taloa ei voi muuten kuin oikeuden kautta ottaa pois
perheenmieheltä", jos nimittäin kontrahdin täyttämisen laiminlyöminen,
huono elämä tai isännän vahingoittaminen antaa siihen aihetta.
Jokainen tahtoisi nyt myöskin tietää, löytyykö uudessa asetuksessa
jotakin "työveron" huojennuksesta; onko moision isännällä valta määrätä
niin paljon työpäiviä ja maksuja kuin itse tahtoo, vai onko keisari
siitä määrännyt helpotuksia. -- -- -- Käsketään moision isännän kanssa
tekemään sopimuksia ja kontrahteja. Olihan se lupa jo ennenkin. Mutta
meneppäs tekemään moision herran kanssa kauppoja! Hän sanoo sinulle;
sinun pitää niin ja niin paljon maksaa -- mutta jos rupeat tinkimään,
ajaa hän sinut ovesta ulos ja panee taloon toisen miehen, joka tyytyy
kaikkeen.
Jopa vihdoin löytyi pääasia, jossa oli määrätty vuotuinen työvero
ja vakituinen työvero. 127 pykälässä sanotaan: "Suurin työ ja maksu,
jota talon työkontrahtiin voi panna on: jokaisesta talosta, jolla
on 9 tiinaa keskinkertaista peltomaata, josta saadaan 450 puutaa
keskinkertaisia heiniä ja jossa on 400 neliösyltä kartanomaata, ja
karjamaata niinkuin 26 pykälässä määrätään, pitää vuodessa tehdä 250
hevospäivää ja 250 miespäivää, puida moision riihet, niinkuin 162
pykälässä määrätään, maksaa pienemmät moision verot ja langat kehrätä
sen mukaan kuin lisälehdissä D ja E määrätään -- -- --" Lopuksi
muistutus, että 1 tiin on 2,400 neliösyltä.
Tämän pykälän kuultuaan katselivat miehet toinen toisiaan. Ilo ilmeni
heidän kasvoilleen, mutta jotakin epäilystä oli vielä mielissä. Toivoa
herättivät heissä sanat 250 hevos- ja 250 miespäivää. Tähänasti olivat
kuusipäiväiset talonmiehet tehneet 300 varsinaista ja 300 apupäivää.
Sehän merkitsi noin sata päivää helpotusta! Mutta mitä tuo 9 tiinaa
merkitsi? Merkitsikö se entistä 18 tynnyrinalaa, vai enemmän taikka
vähemmän? Oliko se entinen kuusipäiväinen talonkohta vai mikä? Venäjän
tiin oli 2,400 neliösyltä -- mutta kuinka talonpoika sellaisesta heti
selvän saisi.
Vasta perästäpäin, kun tiedusteltiin oppineimmilta ja itse tarkemmin
mietittiin, saatiin selvää vieraista mitoista. Mutta tuo tieto ei
taaskaan ollut ilahduttava. Sillä uuden mitan mukaan tuli talonpojalle
koko joukon vähemmin maata. Talonmaat nimittäin olivat mitatut Ruotsin
aikaisten mittojen mukaan. Kun kuuden päivän talolla tähän asti oli
ollut 18 tynnyrinalaa keskinkertaista peltoa piti samalle talolle
nyt annettaman 9 tiinaa (dessatinia), se on koko 2,32 tynnyrinalaa
vähemmin, kuin ennen.
Vasta perästäpäin huomattiin myös, että maanjako uusien mittojen
mukaan ei ainoastaan vähentänyt talonpoikien maita, vaan että uusi
asetus vielä maata kohden määräsi uusia maksuja. Laidun- ja kartanomaa
oli 1805 annetun asetuksen mukaan vapaa maksuista, ainoastaan
pelto- ja heinämaista piti maksaa; mutta uudessa laissa vaadittiin
verotalolta, jolla oli 9 tiinaa peltoa, karjamaasta 20 kylvymittaa[8]
ja kartanomaasta 5 kylvymittaa rukiita.
Tällä kertaa ei kukaan huomannut, kuinka vähiin se huojennus hupeni,
joka työpäivien luvun vähentämisen tähden ensin näytti koko suurelta.
Ei kukaan arvannut vielä, mikä vahinko talonpojille tulisi uusien
mittojen käyttämisestä ja uusien jo mainittujen verojen maksamisesta
sekä vihdoinkin siitä, että talonpojilta tahdottiin ottaa pois ne
viljelemättömät maatilkut, joita hän talonmaiden lisäksi aikojen
kuluessa oli viljelysmaiksi muokannut ja joista myöskin oli veroa
maksanut. Kun moision isännät vakuuttivat, että he olivat 26 prosenttia
työorjuudesta huojentaneet, niin se oli äärettömästi liioteltua. Jos
otamme lukuun edellämainitut vahingot, niin voisimme sanoa, että tästä
orjuudesta oli tullut huojennuksia ainoastaan kuudes osa, mutta että
sen sijaan hänen maistaan oli vähennetty enemmän kuin viides osa. --
Nyt koossa olevat miehet arvelivat, että 9 tiinaa varmaankin merkitsi
kuusipäiväistä taloa, sillä "ei suinkaan talon entisiä maita kokonaan
toisella tavalla voinut ruveta jakamaan", arveli kunnan vanhin. Olihan
sekin hyvä, että työpäiviä vuodessa oli noin sadan verran vähennetty.
Mutta samassa huusi Uudentuvan Jyri, joka oli katsellut lakikirjaa
toisten väitellessä:
"Aputöistä ei puhuta mitään, miehet! Ei puolella sanallakaan puhuta
mitään apupäivistä, toisen hengen päivistä, isännän ja emännän
päivistä!"
"Mitä! Eikö mitään kylvy-, sonnanveto-, heinä-, leikkuu-, perunanotto-,
viinankeitto-, rahdinvetopäivistä?" huusivat iloisina useammat yhtaikaa.
"Ei ole!" vastasi Jyri, jonka ympärille miehet äkkiä kokoontuivat.
"Tässä puhutaan vain riihenpuimisesta, kehräämisestä ja veronmaksuista."
"Työpäivät ovat ehkä toisessa paikassa."
"Eivät voi olla toisessa paikassa", vastasi Jyri, "sillä tässähän
sanotaan selvästi, että tuo on kaikkein suurin työ ja maksu, jonka
yhden talon työkontrahtiin saa panna. Eikä kirjassa viittaa mihinkään
toiseen kohtaan."
"Noh, siis on aputyö poistettu, mitä muuta!"
"No niin, pitäähän sitä ollakin jotain huojennusta!"
"Lue tuo kohta vielä kerran!"
Jyri lukee.
"Meille ei siis jää muuta", puhuvat perheenmiehet yhtaikaa, "kuin
kuusipäiväisestä talosta 250 hevos- ja 250 miespäivää tehtäväksi."
"Ja moision riihen puinti, veromaksujen suoritus ja kehruut", lisäsivät
toiset.
"Mutta missä kymmenysmaksut?" huudahti Huntaugun Mihkel.
"Niin oikein -- missä kymmenysmaksut?" toistivat toiset.
Jälleen pantiin päät yhteen ja alettiin tutkia.
"Kymmenyksistä ei myöskään puhuta mitään, ainoastaan vähemmistä
veromaksuista. Nekin ovat siis poistetut."
Hetkeen aikaan ei puhuta mitään, katsotaan vain toinen toisiaan silmiin.
"No, sehän jo olisi vähän niinkuin paikallaan", tuumasi joku. "Mutta
katsokaahan, ehkä löytyy vielä jotakin, josta saa vähän henkeään vetää."
"Katsokaa tarkemmin, eikö aputöistä ja kymmenysmaksuista puhuta
toisessa paikassa", neuvoo Ojan isäntä, joka ei uskalla iloita ennen
kun varmasti asian tietää.
Taas tutkitaan pykäliä, avataan yksi ja toinen kohta kirjasta --
ei löydetä aputöistä eikä kymmenyksistä mitään. "Mutta jos se on
poistettu, niin pitäisi siitä jotakin mainita", arveli kunnan vanhin,
vaan hänelle vastataan "mitä siitä puhuu -- mitä ei ole ylös pantu, se
on poistettu!" Nyt miehet vielä tahtoivat tietää, kuinka veronmaksut
ja kehruut olivat määrätyt; ehkä uusi laki siinäkin teki huojennuksia.
Hetken aikaa kuluu, ennenkun lisälehdet D. ja E. löydetään kirjan
viimeisiltä sivuilta. Sieltä nähdään, että molemmat verot ovat melkein
entisellään.
Vihdoin katsotaan, mitä riihenpuimisesta on sanottu. Sitä selitetään
viidessä kohdassa. Työ on hieman kevennetty ja työaika tarkemmin
määrätty. Riihen puijalta ei enää vaadita koko vuorokauden
yhtämittaista työtä, vaan annetaan hänelle välillä lepoaikaa. Jos
työntekijä oli yötyössä, ei hänen tarvinnut puida kuin kolme riihtä
viikossa.
Seuraavana iltana kokoontuivat perheenmiehet jälleen kunnan vanhimman
luo. Sinne vietiin mukana kaikki parhaat lukijat ja uteliaina
tutkittiin taas uutta lakia. Kyllä koitettiin löytää siitä vielä joku
helpotus, mutta vaikka asetusta kuinka olisi selailtu, ei tullut
sittenkään enempää.
Kaikki olivat kuitenkin pettyneet toiveissaan. Uudessa laissa oli
kyllä säädetty ylimalkaisia talonpoikain tilan parannuksia, niinkuin
sellaisia, jotka koskivat yhteiskunnallisia oikeuksia, oikeuslaitosta,
poliisijärjestystä, kouluja y.m. mutta yksityisen toimeentuloon ei se
paljon vaikuttanut, vaikka hän kyllä sai vapaamman liikkumisoikeuden,
jonka mukaan hän voi asettua koko Venäjän maahan asumaan. Mutta sekin
oikeus oli monien määräysten kautta paljon rajoitettu. Moision isäntä
oli vieläkin varannut itselleen liika suuren vallan talonpoikain
yli. Moision ja talonpoikain talous jäi vielä "vapaiden kontrahtien"
perustalle, mutta vapaus oli oikeastaan vain moision isännillä ja
talonpoikain oikeuden valvojaksi jäi ainoastaan moision isäntä itse.
Vaikka perheenmiehet lakikirjaa tutkittuaan hiukan iloisempina niistä
helpotuksista, joita heille oli luvattu, läksivät kotiin, olivat
he kuitenkin vielä alla päin, sillä olivathan nuo suuret toiveet
pettyneet. Mutta sorrettu virolainen tyytyy pian vähempäänkin -- vähän
parempaa oli kuitenkin odotettavissa -- olihan sekin jotain! -- -- --
Eräänä päivänä tuotiin kuntaan sana, että pitäjän oikeusherra ilmoitti
perheenmiehille, että he nyt, kun uusi asetus oli ilmestynyt, voivat
tehdä moision isäntien kanssa uusia kontrahteja uuden lain mukaan.
Kohta sen perästä kokoontuivat paroni Heideggin talonpojat moisioon. He
kysyivät nuorta paronia, joka Yrjönpäivästä asti oli ollut isäntänä.
Mutta heidät vietiinkin vanhan paroni Heideggin puheille -- nuori oli
matkustanut Tallinnaan, ilmoitti Tohver miehille.
Vanha paroni oli yhä vielä entisessä moisiossa, sillä hänen uudessa
moisiossaan oli asuinrakennus palanut. Nyt rakennettiin sinne uutta
asuntoa ja sentähden piti vanhan paronin ehkä vielä. Juhannukseen asti
olla pojan luona.
Miehet eivät halukkaasti menneet hänen puheilleen, varsinkaan kun
heidän ei hänen kanssaan pitänyt tehdä kontrahteja. Mutta paroni
Heidegg oli käskenyt heidän astua sisään ja kolme neljä perheenmiestä
täytti tämän käskyn, vaan toiset jäivät eteiseen odottamaan. Niinkuin
tavallisesti kädet housuntaskuissa, selkä puoleksi miehiin päin
käännettynä, kulmat ankarasti rypyssä, otti herra paroni miehet vastaan.
"Mitä asiaa?"
"Tulimme nuoren herran kanssa tekemään kontrahteja uuden lain mukaan",
alkoi kunnan vähin.
"Minkä uuden lain mukaan?"
"Paroni herra tietää, että nyt on Jyrinpäivästä alkaen uusi laki
voimassa, ja pitäjän oikeusherra sanoi, että sen asetuksen mukaan voi
tehdä uusia kontrahteja."
"Soo! Mikä vika sitten vanhoilla kontrahdeilla on?"
"Noh, ne apupäivät ja toisenhengen päivät ja leikkuupäivät -- tietäähän
herra paroni itse paremmin kuin me!"
Paroni pyörähti ympäri ja katseli karsaasti kunnan miestä.
"Oletko hullu, vai!" karjui hän. "Sinä lurjus olet olevinasi kunnan
vanhin etkä tiedä mitä laissa seisoo!"
"Tiedän kyllä, herra paroni", vastasi mies tyynesti ja nöyrästi.
"Laissa seisoo 127 pykälässä, että jolla on 9 tiinaa peltomaata, sen
pitää tehdä moisioon 250 hevospäivää ja 250 miespäivää, puida moision
riihet, kehruut kehrätä ja maksaa pienet verot. Mutta apupäivistä ja
muista aputöistä ei puhuta mitään."
"Soo! Kuka ne apupäivät sitten tekee?"
"Eikös herra paronin pidä ihmisiä palkata", virkkoi Uudentuvan Jyri.
"Vai niin! Herran pitää rahan edestä palkata ihmisiä ja te makaatte
kotona!" Ja herra rupesi suurella pilkkaavalla äänellä nauramaan.
"Keisarin asetuksessa niin sanotaan", puolusti itseään Jyri. "Me kaikki
katsoimme sen kirjasta."
"Sinä tahdot varmaankin kunnan oikeudessa saada selkääsi!" huusi paroni
ja kääntyi Uudentuvan nuoren perheenmiehen puoleen.
Jyri vaikeni. Ei hän tahtonut selkäänsä saada ei kunnan oikeudessa,
ei moisiossa eikä haagituomarin luona. Mutta nyt uskalsi Töntsun
perheenmies puhua.
"Mehän olemme tuhmat talonpojat, herra paroni", virkkoi hän
alamaisesti, "mutta siinä uudessa asetuksessa sanotaan todellakin
niinkuin tässä on puhuttu, ja keisarihan sen lain on antanut -- -- --."
"Sen lain olemme me, teidän moision isännät tehneet", ojensi paroni "ja
keisari on meitä siitä kiittänyt, sillä me olemme teille, vetelyksille,
enemmän luvanneet kuin olisitte ansainneet!"
"Siis ovat saksat meille kuitenkin luvanneet helpotuksia? Eikös herra
paroni tahdo nyt lupausta täyttää?"
"Kyllä, mutta siihen menee vielä aikaa -- vähintäin kymmenen vuotta."
Miehet vilkasivat hämmästyneinä toisiinsa. Kolkko äänettömyys vallitsi
hetken aikaa huoneessa.
"Mutta onhan kuuluutettu, että uusi asetus jo Jyrinpäivänä astuu
voimaan", huomautti toisten miesten selän takaa Hallikka Mats.
"Ja pitäjän oikeusherra ilmoitti, että perheenmiehet voivat moision
herrain kanssa tehdä uudet kontrahdit uuden lain mukaan", lisäsi
Tooma-Tônu.
"Se on valhe, oikeusherra ei ole sanonut, että te uuden asetuksen
mukaan alatte työtä tekemään. Te oinaat ette ole saaneet selvää
uudesta laista! Te saatte vielä tehdä aputyönne entisellä tavalla, ja
koko orjuuskin jää vielä kymmeneksi vuodeksi entiselle kannalleen!
Ja tiedättekö minkätähden? Teillähän on paljon enemmän maata kuin
asetuksessa on luvattu! Sentähden mitataan teidän maanne kymmenen
vuoden kuluessa, ja mitä on liikaa -- otetaan pois!"
Siinä oli uutinen! Näin selitettiin täällä uutta asetusta! Miehet
seisovat kuin suolapatsaat. Hämmästyneenä katselevat he kuin apua ja
armoa pyytäen tuota ankaraa isäntäänsä. Puhua ei kukaan enää voi eikä
ymmärrä. Huoneessa vallitsee sellainen hiljaisuus, että saattaisi
kuulla nuppineulankin putoamisen. He seisovat liikkumattomina
paikoillaan.
"No, mitä te siinä odotatte?" sanoo paroni. "Jos ei teillä ole muuta
sanomista, niin voitte mennä!"
Hitaasti ja puolipyörryksissä astuvat miehet ulos. Eteisessä katselevat
odottajat heitä yhtä hämmästyneinä, sillä paronin kovaäänisen puheen
olivat he selvästi sinne kuulleet. Koko joukko jää hetkeksi sinne
seisomaan, mutta ei kukaan hiisku sanaakaan. Sitten iskevät toisilleen
silmää merkiksi, että tuosta pelottavasta paikasta pitää lähteä, ja
melkeinpä varpaillaan hiipivät paljaspäiset miehet ovesta ulos. Vasta
moision pihassa uskalletaan painaa vanha, kulunut, suuri huopahattu
päähän, jossa pitkä, harjaamaton tukka liehuu. Vähitellen katoavat
miesten rohtimiset polvihousut, mustat vaskinappiset liepeettömät takit
ja korkeat päähineet puiden ja pensasten varjoon. Moision pihassa
he eivät uskalla ruveta asioitaan keskustelemaan. Nyt, niinkuin
aina ennenkin vaivaa heitä noiden uhkeiden, korkeiden huoneiden
läheisyydessä masennettu ja ahdistava tunne. -- -- --
Miesten joukosta puuttui joku. Se oli Huntaugun Mihkel. Kohta, kun nämä
olivat huoneesta eteiseen astuneet, pistäytyi Mihkel, joka siellä oli
kuunnellut ovesta paronin luo.
Jo ovessa köyristyi miehen selkä. Äänettömänä odotti hän hattu kädessä,
kunnes herra rupesi puhumaan.
"Mitä sinä tahdot, Mihkel?"
Mihkel pani hattunsa lattialle, polvistui paronin edessä ja syleili
hänen polviaan.
"Tulin herra paronia kiittämään uudesta paikasta. Kävin jo kerran
moisiossa, mutta ei ollut vanhaa eikä nuorta paronia kotona."
Ja jälleen puristaa hän herran säärivarsia.
"Hyvä, hyvä!" ja paroni torjuu miestä takaisin; tämän kädet ovat mustat
ja hiuksista ja vaatteista nousee piipun, savun ja hien haju. "Mene,
seiso tuolla oven luona!"
Mihkel siirtyi selkä vielä kyyryssä oven luo.
"Olet siis tyytyväinen paikkaasi?"
"Olen kyllä, herra paroni! Onhan se maiden puolesta vähän kunnollisempi
kuin Huntaugu ja suurempikin."
"No katso, kuinka sinun herrasi pitävät sinusta huolta. Mutta te
talonpojat ette ole milloinkaan tyytyväisiä. -- -- Oletko sinäkin sitä
mieltä, ettei enää tarvitse vanhalla tavalla tehdä taloon työtä?"
"Oi en herra paroni! Kuinka tämmöinen semmoista rohkenisi ajatella.
Teenhän minä, mitä saksa vaatii. Tietäähän saksa parhaiten asetukset."
"Sinä puhut järkevästi, Mihkel", kiittää paroni, kävellen edes
takaisin. "Sano noille toisille, että he ovat tyhmät kuin lampaat. Ja
älköön kukaan uskaltako jättää apupäiviä tekemättä. Heti laitetaan
haakenrihterin luo. Kyllä se sitten panee vitsat ja kepit heilumaan."
"Kyllä minä heille sanon, herra paroni."
"Ja kuuntele sinä, mitä he puhuvat ja mitä neuvoa pitävät, ja tule
sitten moisioon puhumaan minulle."
"Kyllä, kyllä, herra paroni."
"Voit nyt mennä!"
Jälleen kumarretaan, jälleen syleillään polvia ja sitten kuuden päivän
perheenmies lähtee matkaansa. --
Mihkel on todellakin Yrjön päivästä asti uudessa paikassa. Se
otettiin köyhältä ja velkaantuneelta perheenmieheltä. Sekä opman että
paroni olivat pitäneet Mihkelille sanansa ja mies ymmärsi siitä olla
kiitollinen.
Huntaugun taloa kävi Völlamäen Päärn itselleen pyytämässä Mutta vanha
paroni, jolla vielä oli isännyysvalta näytti hänelle ovea, sillä opman,
joka tiesi Päärnun aikeet oli häntä moittinut, ja kun paroni itsekään
ei pitänyt häntä parhaimpana miehenä, niin oli siinä kyllä. Heidegg
antoi talon eräälle perheenmiehen pojalle omasta kunnastaan.
Kun entinen Huntaugu, nyt Ristmäen perheenmies astuu opmannin asuntoon
tuotakin hyvää miestä kiittämään ja tytärtään katsomaan, astuivat
toiset miehet allapäin kylää kohti.
Kova kolkko keväinen tuuli puhalsi yli harmaan niityn, yli alavan
tasangon, keikutti koivujen alastomia oksia, pani männyt salaperäisesti
suhisemaan ja leikitteli viimevuotisissa, vaalenneissa ja kuivissa
ruohikoissa. Kylmältä ja elottomalta tuntui vaalean sinisellä taivaalla
aurinkokin, joka koitti herättää eloon uinuvaa luontoa. Ilmassa oli
jotakin raskasta, painostavaa, tuossa kylmässä, terävässä päivänvalossa
jotakin haavottavaa, kiusallista. Ja koko maa, niin pitkälle kuin silmä
kannatti, oli kuin sanomattoman kaihon vallassa. Siinä ei ollut mitään,
joka silmää olisi ilahduttanut tai lohduttanut. Näytti kuin joku
salaperäinen voima olisi noitunut niityt, nurmet, metsät ja pensastot.
Kylän laihat pellot olivat täynnä pyöreitä kiviä, jotka irvistivät kuin
hampaat kuolleen pääkallossa. Toiselta puolelta ympäröi niitä vetinen
ja mättäinen heinämaa, jossa äsken irralleen laskettu kylän karja etsi
heikkoja ruohonpäitä ja kuivettunutta kuloheinää. Eläinraukat! Talvi
oli vaikuttanut heihin kuin pitkällinen tauti: laihat olivat, että joka
kylkiluun saattoi lukea. Nälkäisen ahneudella kalvoivat he mättäitä
saadakseen edes jotakin vatsaansa.
Oikealla puolella oli kylän peltomaa, vasemmalla äsken hangen alta
esiintullut, vaalennut vihertävä rukiinoras. Kesantopellot eivät
olleet paremmat kuin keskellä oleva suviviljamaakaan. Kiviä ja
kunnaita täynnä. Yhdellä kunnaalla kasvoi suuri, väärä mänty, jonka
alla kansan tarinan mukaan oli joku matkustaja tapettu. Kylän puolella
oli maanpinta monesta kohdasta kuin nyletty, siellä ei noussut paitsi
ohdakkeita minkäänlaista vihantaa tainta. Kylänmiehet ajoivat sieltä
soraa ja karkeaa hiekkaa tien ja permantojen täytteeksi.
Miehet astuivat päät kumarassa perätysten rapaista vesilammikkoista ja
kuoppaista tietä myöten eteenpäin.
"Mikä nyt neuvoksi -- teki lain valheeksi!" ajattelivat ja huokailivat
he.
"Täytyy vielä kuulustaa, mitä nuori sanoo, kun tulee kotiin", huomautti
kunnan mies.
"Mitä hän sanoo! Saksa on saksa. Mitä yksi sanoo, sen sanoo toinenkin."
"Niin, eikä isä olisi voinut niin rohkeasti puhua, jos olisi tiennyt,
että pojalla on toinen mieli."
"No pitää kuitenkin tiedustaa, mitä nuori tuumaa."
"No, kyllä nyt on paholainen merrassa, jos aikovat vielä kymmenen
vuotta noudattaa vanhaa lakia. Eikö keisari siitä mitään tiedä."
"Ei tiedä, kun eivät tahdo. Näettekö miehet, laissa seisoo, että se
maa, joka 9 päivänä kesäkuuta 1846 oli talonpojilla, on luettava talon
maihin. Tiedämmehän kaikki, milloin tuota uutta lakia maapäivillä
ruvettiin tekemään. Sitähän on jo tehty kymmenen vuotta. Ja johan pari
vuotta sitten puhuttiin, että keisari oli allekirjoittanut lain. Ja
tämä sanoo nyt että laki astuu voimaan vasta kymmenen vuoden perästä!
Ne kymmenen vuotta, jotka keisari antoi vanhemmalle sukupolvelle ovat
jo kuluneet."
Selitys oli miesten mielestä todennäköinen. Sillä minkä vuoksi sitten
kansalle kuuluutettiin uutta lakia, jos se vasta kymmenen vuoden
perästä voimaan astuisi!
"Nuoren paronin puheilla käymme vielä, ja jos hän samaa laulua laulaa,
niin menemme papin luo ja pitäjän oikeusherran luo", ehdotti kunnan
vanhin.
Miehet suostuivat siihen.
He lähestyivät kylää.
Kuinka surkeat asunnot ajattelevilla ja tunteellisilla olennoilla!
Myyränkaivamilta multakasoilta näyttivät nuo matalat, kurjat,
sysimustat hökkelit. Epäjärjestyksessä ne olivat karjapihoineen,
retuisine navettoineen ja kallistuvine aittoineen puoleksi lahonneiden
seiväsaitojen ympäröiminä. Kylän keskellä sijaitsevalla tantereella oli
parin sylen pituinen mutalampi, jossa keväällä sammakot kurisivat ja
rypevät siat kesällä nauttivat elämän iloa.
Pehmeä vihanta sammal talojen katoilla todisti niiden suurta vanhuutta.
Paikoin olivat katot sisään vajonneet ja lakeisen kohdalta paistoi
kurkihirret ja parrut näkyviin. Toisin paikoin olivat katon kannattajat
mädäntyneet; ne paikat, joista sadevesi oli alkanut sisään tunkeutua,
oli täytetty pellavalyhteillä, olilla ja pahnoilla, joiden päälle oli
pantu painoksi seipäitä, halkoja ja vanhoja äkeitä, jotta ei tuuli
olisi saanut kulettaa pois tukkeita. Huoneiden nurkkapuut oli jätetty
epätasaisiksi. Riihenalasessa oli osaksi olista osaksi veistetyistä
laudoista tehdyt ovet.
Päivän elähdyttävä valo ei helposti pääse noihin kurjiin hökkeleihin.
Kamarin seinässä näkyy olevan pari aukkoa, toisessa on lasinkappale,
toisen eteen on pantu puiset ristikot, ettei kissat pääsisi huoneeseen.
Talvella, kun kylmä uhkaa jäätää kaljatynnyrin tapin kiinni, tukitaan
akkunan aukko vanhoilla rievuilla. Aidat huoneiden ympärillä ovat vielä
korjaamattomia. Naiset ovat niitä talvella koko lailla harventaneet
saadakseen padan alle puita.
Perheenmiehet seisahtuivat vielä hetkeksi ulos neuvoa pitämään, milloin
mennä nuoren paronin puheille, ja pitikö kaikkein lähteä yhdessä,
vai koitteeksi joku yksin. He nojasivat aitaa vasten, ottivat esille
piippunysät ja tupakkakukkarot, taulan ja tulukset ja saivat vihdoin
savut nousemaan. Heidän totiset huolestuneet katseensa kiitivät yli
harmaan kylän, yli tasaisen lakeudun ja vaalenneen karjamaan kauvas
tummaa kuusimetsää kohti. Kylä sijaitsi korkeammalla kohdalla ja
katsetta siitä kauvas ympäristöön rajoittivat vain siellä täällä
matalat lepikot ja nuoret koivikot.
"Nöö! Nöö!" huusivat kylän pelloilla kyntäjät ja huutoja säesti piiskan
läiske. Mutta mitä auttoivat huudot ja piiskan iskut noita ontuvia,
laihoja ja takkukarvaisia työjuhtia. Surkeiden puuaurojen kuressa näkyi
täysikäisten miesten rinnalla myös keskikasvuisia poikia, jotka tuskin
jaksoivat nostaa ja kääntää raskasta auraa.
Parissa kohdassa pantiin jo perunoita. Hitaasti liikkuivat
mustanruskealla pellolla naiset ja tytöt tappurahameissaan, joiden alta
rapaiset jalat ja sääret näkyivät, päät peitetyt tappuralankaisilla
liinoilla. He pistivät perunalohkoja tuoreisiin vakoihin, joita pojat
väsyneillä hevosilla ajoivat.
Miesten silmät kantoivat moisionkin pelloille, jotka etelän puolella,
kirkkotiestä asti yhtyivät kyläpeltoihin. Sielläkin ahersivat _heidän_
väkensä ja _heidän_ hevosensa. Niinkuin harmaa kahle liikkuu moision
mustalla pellolla perunan panijain pitkä rivi ja kyntäjät hikoilevat
heidän rinnallaan. Keppi kädessä seisovat työnjohtajat heidän
kintereillään ja monta kertaa päivässä suhisee keppi ilmassa ja lankeaa
sitten jonkun työorjan selkään. Tuota vapautta ovat nuo ihmiset jo
nauttineet yli neljäkymmentä vuotta! -- -- --
Perheenmiehet arvelevat paremmaksi, että pieni joukko vain lähtee
nuoren paronin puheille ja jo ylihuomenna, sillä kamaripalvelija Tohver
oli sanonut kunnan vanhimmalle nuoren herran jo huomenna palaavan
kaupungista.
Mutta ei ketään haluttanut ruveta lähettilääksi. Tuumatessa kuluu aika
-- onhan tänään kallis työpäivä melkein hukkaan mennyt -- mutta heitä
pelottaa, johan moisio sanakin on heille vastenmielinen. Tänäänkin jo
uhattiin vitsoja -- kuka tietää eikö uhkausta jo ylihuomenna pantaisi
toimeen! -- -- -- Vihdoin kuitenkin tehdään päätös: kunnan vanhin
johtajana ja kolme vanhinta, arvokkainta perheenmiestä lähtee moisioon.
Nyt eroavat miehet ja jokainen astuu hitaasti halealla mielellä
savutupaansa. Raskas, musta murhe täyttää heidän sydämmensä. Kotona
ei heillä ole kerrottavana parempia uutisia kuin isännän ankarat
sanat: "Teidän pitää vielä kymmenen vuotta eteenpäin samalla tavalla
orjailla!" Ja kuka tietää eikö sittenkin vielä pitennetä aikaa kymmenen
vuotta lisää.
14.