Eräänä päivänä huhtikuun alussa sai Huntaugun isäntä moisiosta käskyn
tulla opmannin puheille. Mihkel arveli, että hänelle ehkä aijottiin
puhua uudesta paikasta, sillä Yrjönpäivä oli kohta käsissä, ja
hän lähti iloinen toivo mielessä menemään. Mutta kun opman rupesi
selittämään hänelle asiaansa, kävi Mihkel nolon näköiseksi.
"Mihkel, sinulla on kotona nuori ja terävä tyttö kuin mansikka", alkoi
Winter kovalla, kähisevällä äänellään.
"On kyllä, herra opman."
"Olisi vahinko, jos tuollainen kaunis tyttö jäisi kylään tekemään
raskasta talon työtä, sellaisen pitäisi joutua kevyempään ammattiin,
niin saisi hän hienomman miehen."
"Hän on minun ainoa lapseni kotona -- pitäisikö minun panna hänet
parempaan ammattiin, ja mihin?"
"Moisioon, Mihkel! Minä ajoin palvelustyttöni pois, sillä hän kävi
liian suurisuiseksi. Nyt tarvitseisin palvelijaa. Lähetä Miina
moisioon!"
Mihkel hämmästyi. Siihen oli hänellä montakin syytä. Ensiksi oli aivan
järjetöntä antaa ainoata, palkatonta työläistään toisen palvelukseen
ja toiseksi oli Winter opman tunnettu ilkeäksi, raa'aksi mieheksi,
jonka luona palvelijat eivät milloinkaan kauvan menestyneet, sillä
hän pieksätti heitä aivan syyttömästi ja kolmanneksi tiedettiin, että
hän harjoitti toisellakin tavalla suurta mielivaltaa moision naisia
kohtaan. Kylässä puhuttiin, että kunnassa oli ainakin puoli tusinaa
"kasvattilapsia", joilla kaikilla oli sama isä, ja tätä isää ei
löytynyt kylän poikain joukosta.
"Herra opman puhuu varmaankin leikkiä", virkkoi Huntaugun isäntä
nöyrästi. "Miinahan kohta menee miehelle -- Kubja-Pritsille niinkuin
herrat tietävät, -- ja silloin teidän taas pitäisi etsiä uutta
palvelustyttöä."
"Kupiashan minulle itse häntä ehdottikin", vastasi isännöitsijä. "Hän
sanoi tytön häntä kylässä karttavan -- ja arveli, että hän moisiossa
paremmin saa tyttöä tavata, kun hän alati on lähellä ja nähtävissä. Kun
aika joutuu, että tahtovat häitä pitää, niin en minä kiellä."
"Prits ehdotti?" toisti Mihkel hitaasti. "Ei hän siitä ole minulle
sanaakaan puhunut!"
"Ei hän ole ehtinyt: vasta eilen puhuimme", selitti opman, mutta lisäsi
päättävästi: "Mitä siitä niin kauvan arvelee ja tinkii! Minä tahdon
sinun tytärtäsi itselleni palvelijaksi, sinä tuot hänet huomenna
moisioon, ja asia on päätetty!"
"Ehkä herra opman lupaa --."
"En minä lupaa mitään! Älä sinä rupea jörisemään! Itsehän olet mies,
joka toivot parempaa paikkaa! Etkö häpeä!"
"Eihän Miina osaa vähääkään herrasväen töitä -- ehkei herra opman ole
tyytyväinen häneen --."
"Kyllä minä opetan", nauroi opman rasvaisella äänellään kädet
housuntaskuissa. "Eikä minulla niin erinomaisia töitä olekaan --
olenhan poikamies. Jos hän on terävä tyttö niin tahdon isääkin muistaa.
Sehän on sinulle yhdentekevää, jos elätät ja vaatetat omaa lastasi tai
otat hänen sijaansa vieraan palvelijan."
"Voinko sitten toivoa, että moision isännät muistavat minua Jyrinpäivän
aikana?" myöntyi Mihkel.
"Jos minä tahdon, tapahtuu kaikki, mutta jos en tahdo, saat jäädä
Huntaugulle! Ja nyt hyvästi, ukko -- huomenna odotan Miinaa."
Nöyrästi kumartaen läksi Huntaugun Mihkel isännöitsijän luota ja meni
Kubja-Pritsiä tapaamaan. Hän asui aittamiehen ja voudin kanssa samassa
rakennuksessa lähellä moision viinakeittiötä, ja sattuikin olemaan
kotona.
"Prits", virkkoi Huntaugun isäntä antaessaan kupiaalle kättä, "mitä
hulluja sinä olet puhunut? Opman sanoi, että sinä olet ehdottanut
meidän Miinaa palvelijaksi?"
"No niin, mitä sitten?"
"Etkö sitten tiedä, että minä itse häntä tarvitsen?"
"Antaisithan hänet minullekin naiseksi! Ei sinulla silloinkaan olisi
hänestä apua."
"Se on toinen asia. Mutta nyt -- anna ainoa lapsesi vieraalle
palvelijaksi ja ota itse palvelija taloosi."
Kupias rupesi asiaa selittämään.
"Katso, Mihkel! Miina on minua kohtaan samanlainen kuin ennenkin; kylmä
kuin jääpuikko, puhumaton kuin puupölkky. Etkö luule minun tietävän,
mistä se tulee? Hän käy salaa Uudentuvan mökissä, siellä hänelle
selitetään kaikki asiat ja pannaan hänen päähänsä kaikellaisia juttuja.
Mitä hän sitten minusta välittää! Mutta jos hän on kylästä kauvempana
ja täällä minä häntä pidän silmällä, niin voin ehkä paremmin hänen
kanssaan puhua. Täällä hän vasta oppii minua tuntemaan, ja ehkä meidän
asiastamme sitten vihdoinkin jotakin tulee."
Huntaugun ukko arveli, että ehkä kupias on oikeassa. Hän ei olisikaan
ollut asiaa vastaan, jos hän olisi tiennyt, että hänellä siitä on etua.
Sentähden hän virkkoi viisastellen "Mutta minä en voi tyttärestäni
luopua. Jos hän menee miehelle, on toinen asia. Mutta vieraan luo
palvelukseen -- sitä en tahdo."
"Sanoitko sinä sen opmannille?"
"Sanoin, kyllä!"
"Nyt olit tuhma mies! Opman vihastuu ja tekee sinut herran silmissä
niin huonoksi, että sinulla ei ole mitään toivomista."
"Luuletko sitten, että voin mitään toivoa?"
"Tietysti! Niinkauvan kun sinä minun ja opmannin kanssa olet hyvissä
väleissä, voit kaikkea toivoa, mitä sydämmesi haluaa, ja jos Miina
vielä kerran on minun vaimoni --."
"Hyvä kyllä, hyvä kyllä", nauroi Mihkel pistäen piippuunsa, "enkös
sitten tekisi kaikki, mitä moision saksat toivovat! Saatan huomenna
Miinan opmannin luo ja jään itse odottamaan hyvää paikkaa. Jos sen saan
Jyrinpäiväksi, on hyvä; mutta jos en, niin otan heti tytön jälleen
kotiin. -- -- -- Sinulta pitäisi minun kuitenkin vielä jotakin kysyä."
"Mitä sitten?"
"Tahtoisitko sitte täällä katsoa, ettei tytölle tehdä väkivaltaa?"
Kubja-Prits silitti leukaansa.
"Kuinkas muuten. Voithan itsekin arvata, että pidän huolta omasta,
tulevasta vaimostani. Eikä opman hänelle mitään julkea tehdä, kun
tietää, että hän on minun morsiameni."
Kun Huntaugun isäntä lähti kotiin pelkäsi hän, että Miina panee vastaan
kodista lähtemistä. Sillä se tyttö oli lujatuumainen, rohkea ja
itsepäinen. Mutta ihmeekseen huomasi Mihkel, että Miina suostui tuumaan.
"Sinun pitää lähteä opmannille palvelukseen", lausui isä. "Sitä
vaaditaan -- ei voi panna vastaan."
"Voinhan mennä", vastasi tyttö ajateltuaan hetken asiaa.
Hän tiesi hyvin, minkätähden hän niin mielellään tahtoi lähteä
kodistaan. Hänen elämänsä siellä ei ollutkaan hauskimpia. Hän oli niin
kyllästynyt isän ainaisiin muistutuksiin Pritsille menemisestä, että
hän jo itsekin oli ajatellut johonkin lähtemistä. Opmannin vaatimus
tuntui hänestä sentähden helpotukselta. Kyllä hän ymmärsi, että hän
mennessään moisioon, saisi paljon kärsiä Pritsin tähden, mutta mitä
siitä. Kaikki oli helpompaa kuin kuulla isän alituista torumista ja
pistelemistä.
Vastustus tuli aivan toiselta puolelta. Huntaugun emäntä alkoi opmannin
vaatimuksen ja Mihkelin lupauksen tähden valittaa ja hätäillä.
"Oletko hullu?" huudahti hän melkein kyynelsilmin. "Annat oman ainoan
lapsesi pois kotoa -- annat tuollaiselle turkkilaiselle palvelukseen,
josta ei kukaan tiedä hyvää puhua!"
"Voinkos sitten vastustaa opmannin käskyä?" puolusti itseään isäntä.
"Tiedäthän, mitä toivon moisiosta."
"Tiedän kyllä, tiedän kyllä!" virkkoi äiti taas. "Mutta pitääkö sinun
sentähden myödä oma lapsesi? Saadaksesi hiukan paremman paikan,
kauppaat oman tyttäresi vieraille. Mitä, jos minä en laske Miinaa
moisioon?"
"Äiti", lausui Miina, "anna minun mennä koitteeksi! Minulla on aivan
hyvä mieli, jos isä sentähden saa paremman paikan! Paha on opmannille
vastaan paneminen -- tiedät itsekin, että hän voi isälle tehdä paljon
pahaa."
Äidin täytyikin vihdoin suostua. Hän itsekin toivoi parempaa taloa ja
suurempia tuloja, sillä he olivat sangen köyhiä. Huntaugun huonoista
maista he tuskin saivat elatuksensa. Joka kevät ahdisti heitä puute
sekä ihmisten että eläinten ruuasta, ja Mihkelillä oli suuri velka
kunnan jyväaittaan.
Niin erosi siis Miina seuraavana päivänä kodistaan ja läksi moisioon
palvelukseen. Itkien katseli äiti hänen peräänsä ja Mihkelkin oli
liikutettu. He eivät koko päivänä puhuneet sanaakaan toisilleen eikä
heidän käynyt syöntinsäkään.
Mutta Miina otettiin opmannilla ystävällisesti vastaan. Herra Winter
katseli tyttöä niin tarkasti kuin markkinamies ostettavaa hevosta ja
hänen iloiset, hymyilevät kasvonsa osottivat, että hän oli kauppaan
tyytyväinen. Vanha vaimo, joka toisinaan oli opmannilla auttamassa,
laittoi kohta uudelle palvelustytölle ruokaa ja opman keskusteli
hauskasti Miinan kanssa hetken aikaa.
Herra Winter oli neljänkymmenen vuotinen, keskikokoinen, lihava mies.
Hänen päälakensa oli paljas, kasvonsa punottivat ja vatsa suuri kuin
ainakin opmannilla. Hän ei katsonut milloinkaan ihmisiä silmiin heidän
kanssaan puhuessaan, vaan silmäili heitä vain sivultapäin, kun he
muualle katselivat. Ei hän nyt Miinaakaan katsellut suoraan silmiin,
mutta tarkasti kyllä häntä, kun hän muualle silmäili.
Illalla ilmaantui Prits kyökkiin. Hän oli hyvin mielistelevä.
Ystävällisesti hän kysyi Miinan voimista ja virkkoi sitten:
"No, nyt sinusta tulee niin hieno ihminen, ettei maailmassa moista. Ja
siitä saat kiittää minua."
"Sinua?"
"No niin! Minähän sinulle toimitin tämän paikan."
"Kuinka niin?"
"Eikös isäsi puhunut?"
"Ei."
Miina sanoi oikein. Mihkel ei siitä ollut kotona puhunut mitään, sillä
hän oli pelännyt Miinan vastustamista.
"Opman kysyi minulta", selitti Prits edelleen, "että enkö tietäisi
hänelle neuvoa mukavaa tyttöä. Miks'en, ajattelin minä, kaikkein
mukavin on Huntaugun Miina, ja heti sanoin sen hänelle. Luulen, että
tulet olemaan elämääsi tyytyväinen täällä."
"Saa nähdä."
Prits istui kyökin pöydän reunalle, aivan kuin olisi hänellä ollut
täydellinen vapaus talossa. Vanha ihminen, aittamiehen äiti, oli
lähtenyt pois kyökistä.
"Kuule, Miina", virkkoi kupias hetken aikaa ääneti oltuaan. "Olkoon
elämä täällä kuinka hyvä tahansa, niin luulen, ettet sittenkään kauvan
ole toisen palvelijana, etkä tahdo kyläänkään takaisin mennä. Sano nyt
kerrankin oikein suoraan: tahdotko tulla minulle, vai et?"
Miina katseli ajatuksissaan hellan alla räiskävään tuleen, josta
punertava valo heijastui hänen raittiille kasvoilleen.
"Tiedäthän, Prits, että en tahdo", vastasi hän lauhkealla,
ystävällisellä äänellä.
"Mutta minkätähden et?" huudahti kupias ja vihan puna nousi hänen
poskilleen.
"Me emme ole toisillemme luodut, Prits", puhui Miina vakavalla,
leppeällä, melkeinpä lohduttavalla äänellä. "Kyllähän sinun pitäisi sen
itsekin ymmärtää. Minun vereni ei vedä sinun puoleesi -- tunnen sen
selvästi sydämmessäni."
"Mutta Uudentuvan päiväläisen puoleen vetää."
"Olkoon, kuinka on, mutta sinun ja minun välimme on niinkuin sanoin.
Kuule, Prits, ole nyt järkevä mies, eroa minusta, etsi itsellesi toinen
nainen ja kaikki on hyvin. Minkätähden niin kovin kiusaat itseäsi ja
muita? Niinkuin tyttöjä ei olisi muualla maailmassa!"
"Ei minun osalleni ole muuta kuin sinä!" lausui Prits hammasten
välistä, ja silmäili kiihkeänä Miinaa. "Minun pitää saada sinut, enkä
huoli kenestäkään toisesta. Ja minä sanon sinulle, tyttö, sinä tulet
minulle, vastusta niin kauvan, kun tahdot!"
"Ja jos en sittenkään tule?" kysyi Miina, jonka sydämmessä jälleen
nousi entinen vastahakoinen henki. "Väkisin et minua kuitenkaan saa ja
hyvällä olet jo kyllin koittanut."
Prits astui aivan tytön eteen. Hänen silmänsä kiilsivät uhkamielisesti.
"Jos en sinua saa, niin on se sinun onnettomuutesi", virkkoi hän
puoleksi kuiskaten. "Minä sitä en yksin kadu, vaan sinä itse vielä
paljon enemmän. Minä annan sinulle vielä kerran sen hyvän neuvon: ole
ymmärtäväinen ja rupea minun kunnialliseksi vaimokseni, muuten --"
"Muuten?" kysyi Miina katsellen pitkään ja tarkasti vastustajaansa.
Prits ei vastannut. Äänettömänä hän katsoi maahan. Sitten hän nosti
päätään ja virkkoi kiihtyneellä äänellä:
"Minä en tahdo sanoa sinulle mitään muuta kuin, että sinulle ei käy
hyvin, jos et tahto kuulla minun neuvoani. Minä annan sinulle vielä
ajatuksen aikaa. Ole niin kauvan varuillasi. Ja jos tarvitset apua,
niin ajattele minua. Hyvää yötä, Miina, ja muista sanojani!"
Miina ymmärsi, että Pritsin sanoissa piili joku uhkaus, mutta hän ei
arvannut, mitä tämä aikoi tehdä. Toisinaan hän vain pelotteli, sillä
Prits oli taitava uhkauksien sepittäjä. Mutta Miina päätti kuitenkin
salaa olla varuillaan ja pitää silmänsä auki. Jos vaara uhkaa, niin
se on Pritsin itsensä puolelta, ajatteli Miina. Siitä illasta asti
katsoi Miina tarkasti iltasilla olivatko kyökin ovet ja akkunat kovasti
kiinni. Sillä kuka tiesi, mitä konnankoukkuja tuo vihamielinen ja
kostonhimoinen poika oli keksivä.
Mutta ei tapahtunut mitään pahaa. Miinan täytyi vain ihmetellä Pritsin
itsepäisyyttä. Joka ikisenä päivänä kävi hän opmannin kyökissä
vaihtaakseen uuden tytön kanssa jonkun sanan. Jos ei häntä siellä
näkynyt varhain aamulla, tuli hän puolisen aikana ja jos ei silloin,
niin illalla. Miehekkäänä koitti hän voittaa vihansa tytön kylmyydestä
ja aina olla iloisen ja tyytyväisen näköinen. Kosimispuheet hän
jälleen oli syrjään jättänyt, hän keskusteli vain jokapäiväisistä,
vähäpätöisistä asioista, kysyi huolellisesti Miinan voimista, auttoi
häntä tulen sytyttämisessä, kantoi hänelle puita ja vettä.
Harvemmin kuin kupias kävi Miinaa toinen kylämies katsomassa. Se oli
Völlamäen Päärn. Kun hän ensimmäisen kerran tuli, olivat hänen kulmansa
rypyssä ja ääni tuskainen.
"Laitoit meille tytöllä sanan, että lähdet moisioon palvelukseen", hän
alkoi, "mutta olisit voinut minultakin neuvoa kysyä, ennenkun sellaisen
tempun teit."
"Tempun? Onko se sitten niin paha temppu?"
"No, etkö sitten tiedä, ketä palvelet?"
"Tiedän kyllä", vastasi Miina, "mutta kun teen työni ja täytän käskyt
-- mitä hän mulle sitten voi tehdä? Tiedäthän, ettei minun elämäni
kotonakaan niin hyvä ollut. Ennemmin palvelen pelolla vierasta kuin
joka päivä itken kotona pääni kipeäksi."
Päärn oli istahtanut oven suuhun penkille. Hän katseli synkästi eteensä
maahan.
"Kuinka hän sitten sinua kohtelee?"
"Opman on tähän asti ollut erittäin hyvä. En ole hänen suustaan vielä
kuullut väärää sanaa."
"Sitä pahempi", murahti Päärn.
"Kuinka niin?"
"Koittaa sinua varmaankin mielistellä. Etkös sitten tiedä, minkälainen
mies hän on? Jumala sinua varjelkoon, Miina!"
"Ole nyt huoletta, Päärn! Minulle ei voi mitään pahaa tapahtua --
etkös minua tunne? Olisin elämääni täällä varsin tyytyväinen, kun vain
Prits ei minua liian paljon kävisi kiusaamassa. Hän on kuin takkiainen
kintereilläni."
"Sen saatoit edeltäkäsin arvata, mutta tulit kuitenkin tänne moisioon!"
murisi Päärn.
"Se oli opmannin kova käsky. Kuka hänelle tohtii vastaan panna?
Tiedäthän itsekin, mitä toiveita isälläni on. Jos hän rupeaa moision
miesten kanssa juonittelemaan, niin ajetaan entisestäkin mökistään
pois. Juuri vanhempaini tähden rupesin vieraan leipään -- voithan
itsekin arvata, etten sitä tehnyt hyvällä mielellä."
Kun Päärn toisten tuli -- tavallisesti iltasilla -- ei hän enää
nureksinut Miinan moisioon tulemista, mutta oli surullisen ja
masennetun näköinen. Miina ymmärsi hänen murheensa ja koitti häntä
kaikin voiminsa lohduttaa.
"Sinä luulet, että Prits minut sittenkin itselleen houkuttaa?" sanoi
hän. "Älä sitä pelkää, ei hän minua voita. Minä koitan palvella
opmannia niin uskollisesti, että hän on minuun tyytyväisempi kuin
kehenkään toiseen tyttöön. Jos isä saisi paremman paikan, niin ei
tarvitsisi pelätä Pritsin kostoa. Minä itse pyydän opmannia, että hän
puhuu saksoille isästäni, ja luulen varmasti, että me ilman Pritsiäkin
saamme sen paikan."
Päärn huokasi -- vaan ei sanonut minkätähden.
"Miina", sanoi hän lähtöä tehdessään. "Jos sinulle väkivaltaa tehdään
-- sama kenenkä puolelta -- niin puhu kaikki minulle. Tiedäthän, ettei
sinulla ole parempaa ystävää. Lupaatko minulle sen?"
"Kelle minä sitten puhuisin, jos en sinulle!" vastasi tyttö kostein
silmin.
Mutta pitkään aikaan ei hänen tarvinnut kenestäkään kaivata. Prits
oli taas kohtelias ja lempeä ja opman Winter oli oikein esimerkiksi
kelpaava isäntä. Miina näytti häntä joka päivä yhä enemmän
miellyttävän. Hänen kasvonsa olivat leppyiset kuin päivänpaiste, kun
nuori tyttö järjesti pöytää ja toi siihen huolellisesti keitetyt ruuat.
-- Miina oli aittamiehen äidiltä pian oppinut keittotaidon -- ja muuten
osasi hän palvella sangen taitavasti ja ahkerasti. Opman Winter näytti
koittavan osottaa itsensä paremmaksi tytön silmissä kuin mitä hänestä
kansan keskuudessa puhuttiin. Hän tahtoi panna kaiken syyn entisten
palvelijain huolimattomuuteen, laiskuuteen sekä viekkauteen. Monta
kertaa virkkoi hän Miinalle kiitettyään tyttöä:
"Näethän nyt itsekin, että minun kanssani jokainen oikea ihminen
tulee toimeen! Oletko sinä minun suustani kuullut pahaa sanaa? Enkö
pidä huolta sinusta kuin sisarestani? Ne, jotka minua moittivat, ovat
varkaita, laiskoja ja tottelemattomia, joille ei kukaan isäntä ole
kyllin hyvä, olkoon hän sitten kissa tai enkeli."
"Minä en voi valittaa", vastasi Miina -- vaikka opmannin vaaniva katse,
jolla hän usein tyttöä tarkasti, ei ensinkään häntä miellyttänyt.
Ensimmäisen pahan sanan kuuli Miina hänen suustaan, kun sattui seuraava
tapaus.
Eräänä iltana oli Päärn jälleen tullut häntä katsomaan. Hän istui
niinkuin ainakin oven suussa penkillä ja katseli tytön askartamista.
Silloin aukesi ovi ja Kubja-Prits astui sisään. Huomatessaan
vihamiehensä hän kalpeni; Miina näki, kuinka hänen keltaiset silmänsä
iskivät tulta. Hän kävi pari kertaa ympäri huonetta kuin vihainen
kukko. Sitten kääntyi hän työmiehen puoleen:
"Mitä tuollainen täältä moisiosta hakee. Etkös tiedä, mistä tie vie
Uudentuvan mökkiin?"
"Etkös sinä sitten tiedä, missä kupiaan tupa on?" vastasi Päärn
rohkeana ja rauhallisena.
"Pidä suusi kiinni!" kiljasi Prits tuimasti. "Minä voin käydä, missä
tahdon -- sillä olen moision käskynhaltija! Mutta katso sinä, että
paikalla lähdet."
"Sinunko käskystäsi?" vastasi Päärn, ojentaen voimakasta vartaloaan.
"Minulla on sama oikeus olla täällä kuin sinullakin."
"No, sen tahtoisin nähdä!" karjui Prits, jonka suun ympärille ilmaantui
keltaista vaahtoa. "Korjaa nyt pian luusi tästä kyökistä, taikka lähden
opmannin luo, ja silloin on sinulla taas hyvä sauna valmis."
Päärn pysyi paikoillaan kuin kivipatsas. Prits näytti miettivän,
pitikö hänen itse karata miehen niskaan vai etsiä muualta apua. Jopa
asettuikin taisteluasentoon, kun Miina tarttui hänen käteensä.
"Olkaa nyt alallanne", huusi hän rukoillen. "Te olette molemmat
vieraassa talossa ja rupeatte riitelemään! Siten teette vain
minulle pahaa. Kun opman sen kuulee, niin minä teidän tähtenne saan
rangaistuksen."
"Aja sitten tuo köntys ovesta ulos!" huusi kupias kähisevällä äänellä.
"Päärn, ole nyt järkevä ja ala mennä", rukoili Miina.
Mutta tyttö ei vielä oikein tuntenut tuota "vastaista koiraa", kun
luuli hänen perääntyvän vihollista, varsinkin jos huomasi, että
tämä sitä pitäisi voittonaan. Päärn sylkäsi nurkkaan, istui vielä
varmemmasti penkillä ja vastasi kovin tyynesti:
"Ei, minä jään vielä istumaan."
Nyt kiskasi Prits itsensä Miinan kädestä irti ja karkasi ulos ovesta,
joka vei opmannin huoneeseen. Miina tiesi, että Winter herra oli
kotona. Hän istui konttorissa niinkuin hän nimitti kirjoitushuonettaan
ja selaili moision tilikirjoja.
"Päärn lähde nyt pois, lähde kuitenkin pois!" rukoili Miina ristissä
käsin. "Tiedäthän, mitä he jälleen sinulle tekevät!"
Mutta Päärn oli jo niin itsepäisellä tuulella, ettei häneen enää
vaikuttanut sydämmellisin rukouskaan.
"Minkätähden minun pitäisi lähteä? Enhän ole tehnyt pahaa", vastasi hän
synkän, kiihtyneen näköisenä.
Nyt kuului kova riiteleminen viereisestä huoneesta. Kohta sen jälkeen
ilmaantui opman herra tulipunaisena ovelle. Hänen selkänsä takaa hiipi
kupias kyökkiin.
"Ulos!" huusi opman kiukkuisena Päärnun ja Pritsin puoleen kääntyen.
"Ulos sinä -- ulos molemmat! Minun kyökissäni ei ole teillä
kummallakaan mitään asiaa -- ei sinullakaan mitään, Prits!"
"Mutta, herra opman", koitti kupias puolustautua. "Vaiti!" huusi
herra Winter. "Olen nähnyt sinut liian usein täällä. Muistatko, ettei
sinullakaan täällä ole asiaa! Kissa kortteeriinsa! -- -- -- Ja sinä,
päivätyöläinen, mitä sinä, lurjus, siinä vahdit? Etkö tiedä missä kylä
on?"
Sekä kupias että Päärn katsoivat parhaaksi poistua. Prits katosi kuin
tuuli. Hän tunsi opmannin kiivastumisen, että vastustaminen vain olisi
lisännyt tulta tappuroihin. Hitaasti kömpi myös Völlamäen Päärn ovesta
ulos.
"Miina", sanoi opman Winter nyt ankarasti tytölle, "minä en salli, että
teet kyökistäni tuollaista markkinapaikkaa! En tahdo enää nähdä täällä
yhtä enkä toista. Tiedänhän, että nuo molemmat pyrkivät sinua lähelle,
mutta minä tahdon talossani pitää järjestystä, muistatko? Jos he vielä
kerran tulevat, niin aja heidät pois. Kupias tietää, mistä tie kulkee
minun konttoriini, ja tuo työläinen tietää, missä hänen mökkinsä on."
"Päärn on minun hyvä ystäväni -- hän tuli minua katsomaan", vastasi
Miina.
"Sellaisesta ystävyydestä ei ole lukua", -- ärjäsi opman vihaisesti.
"Heitä en salli kyökissäni!"
Hän kääntyi ja lähti huoneeseensa. Mutta Miina ihmetteli opmannin
lauhkeata muotoa, kun hän kohta sen jälkeen lähti isännälleen
illallista viemään.
"Ei sinun tarvitse olla pahoillasi", lausui hän asettaen pitkävartisen
piippunsa nurkkaan. "Nuori ihminen tarvitsee opetusta. Voithan itsekin
arvata, etten voi sallia tuollaisia riitapukareita. Muista se, äläkä
laske heitä enää sisälle. Pritsiähän et itsekään suvaitse eikä tuossa
mökkiläisessä ole sinun ottajaasi. Mitä hyötyä sinulla sitten heistä
on? Ole järkevä tyttö, Miina, ja sinulla on minun luonani hyvä olla."
13.