Hänen sijaansa lähestyi Herbert von Heidegg pienen, vilkkaasti puhuvan,
vanhanpuoleisen herran kanssa, jolla oli kultasankaiset silmälasit.
"Ohoo", huusi nuori paroni, silmäillen pientä ryhmää, "kolme
yhtä vastaan -- se on liikaa! Tässä neiti Marchand, tuon teille
vapaamielisen toverin; te kahden voitatte kaikki vastustajat. -- -- --
Herra v. S. Liivinmaalta, jonkun kuukauden vasta ollut moision isäntänä
Virossa -- neiti Marchand, hänestä olen teille kertonut."
"Heidegg kertoi minulle, mitä te arvelette meidän oloistamme",
alkoi vieras herra elävästi ja sellaisella äänenpainolla kuin olisi
hän seisonut maapäiväin puhujalavalla. "Niin minä vakuutan teille
heti, että tunnen ystävyyttä talonpoikia kohtaan. Heillä oli oikeus
vaatia uudistuksia, perinpohjaisia uudistuksia, ja se oikeus tulee
heillä edelleenkin olemaan. Nurkkaan kaikki vanha roska -- eteenpäin
vapauden ja sivistyksen tiellä! Meidän tähänastinen huolettomuutemme,
kylmyytemme, itserakkautemme on meille jo tuottanut paljon pahaa
ja tuo edelleen vielä enemmän. Odottakaa vain, hyvät herrat! Me
olemme seitsemättä sataa vuotta pitäneet ohjakset liian kovissa
kourissa -- siitä saamme vielä rangaistuksen. Saatte nähdä, kuinka
käy, kun uusi asetus astuu voimaan! Se antaa talonpojille suuremman
liikkumisoikeuden. Talonpoika voi asettua asumaan koko Venäjän
valtakunnassa mihin tahtoo. Aavistatteko, hyvät herrat, mitä se
merkitsee? Tuossa oikeudessa piilee paha haltija, joka voi käydä
meille pelottavaksi. Luuletteko, että talonpoika jättää tuon oikeuden
käyttämättä? Ei hän niin tyhmä ole! Ei, hyvät herrat! Nyt alkavat
talonpojat muuttaa sisämaahan, niin että te silmät suurina sitä
katselette."
"Siis pidätte liikkumisoikeuden laajentamista pahana -- haha!"
huomautti nuorempi kreivi voiton riemulla.
"En ensinkään!" huudahti liiviläinen herra. "Minä päin vastoin valitan
ettei täydellinen liikkumisvapaus jo aikoja sitten ole ollut oikeutettu
-- ainakin henkiorjuuden lopettamisesta asti. Silloin me emme enää
nukkuisi, emmekä rupeaisi silmiämme hieromaan vasta huomenna, kun
se on myöhäistä. Jos vapaa liikkuminen olisi ollut sallittu, niin
tuottaisivat meidän moisiomme nyt kaksin, kolminkertaisen sisääntulon,
sillä koko taloutemme olisi seurannut tieteellisiä uudistuksia, meidän
vainioillamme tehtäisiin työtä uudenaikaisilla koneilla ja muilla
työkaluilla -- mutta ennen kaikkea olisi meillä teräviä, virkkuja,
kyllin levänneitä työntekijöitä. Talonpoikaimme tähänastinen, maksuton
työvoima tulee meille nyt rangaistukseksi. Niin pian kun saavat
suuremman liikkumisoikeuden, asettuvat talonpojat Venäjän äärettömille
heinälakeuksille, ja me saamme pian kärsiä työväen puutetta -- se
on, jos emme pian suo talonpojillemme suuria, suuria huojennuksia.
Mutta noita huojennuksia olisi meidän jo aikoja sitten pitänyt heille
antaa, niin olisivat he nyt niin juurtuneet omaan kontuunsa, ettei
kukaan ajattelisikaan poismuuttoa. Mutta mitä me teimme? Me uuvutimme
talonpojan perinpohjin ja tahtoisimme niinkuin huomaan, vielä
edelleenkin sitä tehdä! Siten ajamme talonpojan, jota ilman emme voi
toimeentulla, vieraiden luo -- tiehän on hänellä nyt jo avoinna. Minä
aijon tätä muistuttaa teille, kun sanani toteentuvat."
Näin puhui herra von S. edelleen ja kosketteli montakin tunnettua
seikkaa. Hänen mielipiteensä todistivat, että hän oli paljon nähnyt,
lukenut ja ajatellut. Hän ei ollut vain ihmisystävällinen tunteellinen
ihantelija, vaan terävä ja vapaamielinen maanviljelijä, jonka
johtopäätökset perustuivat tarkkoihin huomioihin ja käytännöllisiin
tosiasioihin.
Molemmat kreivit ja punapäinen paroni eivät suinkaan vastustamatta
kuunnelleet häntä. Syntyi väittely, jota Juliette ja Herbert
äänettöminä kuuntelivat, sillä herra von S. näytti hyvin voivan
pitää puoliaan vastustajilleen. Hän ei ollut vain parempi puhuja
kuin nuo kolme, vaan hänellä oli parempi ymmärrys, hän esitti tosi
asioita ja esimerkkejä. Juliette huomasi, että sen, mitä hän oli
pelkästä inhimillisestä myötätuntoisuudesta toivonut sorretulle
talonpojalle, sen juuri esitti puhuja moision isännän kannalta katsoen
välttämättömänä tarpeena. Heidän, jotka tätä eivät tahtoneet huomata,
vaan pysyivät järkähtämättömänä entisellä kannallaan, heidän piti
joutua ennen tai myöhemmin pulaan. Se joka oli pahaksi jo sata vuotta
sitten, oli sitä nyt paljon suuremmassa määrässä ja tulevaisuudessa se
oli tuottava pelkkää perikatoa. "Me Itämeren maakuntain suurviljelijät
emme voi kestää yleistä kilpailua, jos pysymme nykyisellä
taloudellisella kannallamme, ja me olisimme pakotetut pysymään samalla
kannalla, jos meidän pitäisi työskennellä taloudellisesti ja henkisesti
rappiolle joutuneiden ihmisten kanssa. Halpaa työvoimaa jää meille
vielä kyllin, vaikka talonpoikain elämä paranee, sillä kaikki maa on
meidän; mutta meiltä puuttuu elinvoimaisia työmiehiä ja _maksukykyisiä_
alustalaisia, jotka meidän ja itsensä hyväksi voisivat kaivaa maata
ja löytää sinne kätketyitä aarteita. Pienviljelijöiden kilpailua ei
meidän pitkiin aikoihin tarvitse pelätä, sillä meillä on vielä sata
kertaa paremmat elinehdot kuin heillä ja heidän pitää lunastaa meiltä
maakappale -- hinnasta, jonka me saamme määrätä -- mutta me myymme,
mitä emme milloinkaan ole ostaneet."
"Mutta tehän ostitte moisionne!" virkkoi kimeä-ääninen kreivi.
"Niin, mutta mistä siihen sain rahaa?" kysyi lasisilmä herra
myötätuntoisesti nauraen.
"Sitä en tiedä."
"Mutta minä tiedän. Minä möin moision Liivinmaalla -- tietysti hyödyin
kaupassa. Sen oli isäni ostanut, joka myöskin oli entisen moisionsa
edullisilla ehdoilla myönyt. Ja hän oli saanut moision perinnön kautta
ja tuon moision ensimmäinen omistaja, sukumme esi-isä oli sen saanut
'lainaksi' eli -- lahjaksi. Näin oli pääoma, jolla ostin uuden moision,
joutunut minulle ja voin siis sanoa, etten ole maata, jota aijon
talonpojille myödä, ostanut. Mutta talonpojan täytyy todellakin meiltä
ostaa maa omalla rahallaan."
Tanssin piti jälleen alkaa, ja neiti Marchand kiiruhti soittokoneen
ääreen, vapauttaakseen herra Lustigin siitä velvollisuudesta. Pian
erosivat väittelijätkin. Herra von S., tuo lammas vuohten joukossa,
jonka taloudelliset mielipiteet saivat niin vähän kannatusta seurassa,
tarttui jälleen Herbertin käsivarteen ja astui hänen kanssaan suureen
saliin. Äskeinen väittely ei ollut hänelle tuottanut suurta huvitusta,
kun vastustajat olivat liian heikkoja. Herbertin kanssa keskusteli hän
halulla, sillä hänessä hän tapasi miehen, joka kykeni tunkeutumaan
asian ytimeen.
Herra von S. oli niitä harvinaisia moision isäntiä, joista talonpojat
puhuivat hyvää, vaikkakin hän vasta kuudetta kuukautta vallitsi uutta
moisiotaan. Hän oli ystävällinen ihmisille, koitti jokaiselle tehdä
oikeutta eikä suvainnut työnjohtajien liiallista kovuutta. Palvelijat
ja talonpojat huomasivat pian uuden herransa harvinaiset ominaisuudet
ja häntä kiiteltiin pian pitäjän rajojen ulkopuolellakin.
Samoin kiiteltiin tuon moision herran puolisoa. Rouva von S.
kuului erääseen vanhaan, kuuluisaan Liivinmaan aatelissukuun, joka
ei kuitenkaan estänyt häntä osottamasta alempaa kansaa kohtaan
myötätuntoisuutta ja anteliaisuutta. Hänen luokseen eivät perheennaiset
tulleet värisevin sydämmin, eivätkä kiirehtien lähteneet moisiosta.
Jos ei liinalanka kulkenut renkaasta läpi, niin ei rouva heittänyt
sitä takaisin eikä vaatinut köyhän naisen kehräämään omista aineistaan
toista ja hienompaa lankaa niinkuin rouva von Heidegg, vaan hän lausui
pari opettavaa sanaa vastaisen varalle eikä jättänyt huonoakaan
kehrääjää ilman pientä vastalahjaa. Hän oikein kuulusteli köyhien
puutteita, antoi sairaille ilman maksutta rohtoja ja hänen ja hänen
miehensä ensimmäisenä työnä oli kyläkoulun perustaminen, jolle juuri
nyt moision aineista ja moision työvoimilla rakennettiin taloa.
Neiti Marchand tutustui myös rouva von S:een näissä pidoissa, ja
Juliette mieltyi heti kaikesta sydämmestään tuohon rakasmieliseen ja
luottamusta herättävään naiseen.
Adelheid von Heidegg oli tuon ikävän kohtauksen jälkeen hyvin pahalla
tuulella, Tanssiminenkaan, joka tuolle nuorelle, elinhaluiselle
neidolle tuotti niin suurta riemua, ei nyt enää miellyttänyt. Hän
hautoi pienessä kauniissa päässään kostontuumia tuolle "nenäkkäälle
ranskalaiselle mamselille" ja samoin veljelleen, joka tuota naista
oli niin "naurettavalla tavalla" puolustanut, mutta häväissyt häntä,
Adelheid von Heideggiä, koko seuran läsnäollessa. Ei olisi äidille
kaipaaminenkaan ollut miksikään hyödyksi; Adelheid tunsi salaa itsensä
syylliseksi ja pelkäsi Herbertiä, joka itseään puolustaen saattoi antaa
asialle aivan toisen leiman kuin mitä hän toivoi. Hän päätti vihdoin
odottaa sopivaa hetkeä, takaapäin iskeäkseen vastustajaa.
Illan kuluessa tanssin jälkeen saatiin vielä kuulla laulua.
Syntymäpäivälapsi oli, niinkuin seurassa tiedettiin, laulaja, ja samoin
löytyi vierasten joukossa naisia ja miehiä, jotka voivat antaa äänensä
kuulua ja viimeksi lauloi myös ranskalainen neiti. Neiti Adelheid
astuessaan pianon ääreen nouti herra von Lustigin itselleen säestäjäksi.
Nuori neiti lauloi puhtaasti helkkyvällä äänellään, mutta
tunteettomasti ja värittömästi. Kohteliaisuudesta olivat kuitenkin
mieltymyksen osotukset runsaat. Punaisin poskin läksi Adelheid äidin
luo ja kuiskaili:
"En tahdo, että neiti Marchand tänä iltana laulaa!"
"Mutta jos vieraat tahtovat?"
"Aseta sitten niin, ettei heidän tahtoaan täytetä."
"Miksi niin, lapsi?"
"Hän on paha, keimaileva, halpamielinen olento! Meillä on nyt enemmän
vieraita kuin koskaan ennen. Jos häntä nyt kiitetään, niin hän
ajattelee itsestään vaikka mitä!"
"Mutta kuinka voin häntä kieltää laulamasta, jos vieraat sitä toivovat?"
"Kun rouva von B. ja herra von M. ovat laulaneet, niin anna, armas
äiti, vain merkki, että tanssi taas alkaa!"
"Hyvä kyllä, lapseni!"
Ja rouva von Heidegg suuteli tytärtään poskelle.
Mutta Adelheidin tuuma ei onnistunut. Seurassa oli paljon niitä,
jotka tahtoivat kuulla kauniin ranskalaisen laulua. Ja kohta kun
edellämainitut olivat lopettaneet, alettiin ranskan ja saksan kielillä
pyytää neiti Marchandia laulamaan. Rouva von Heidegg käski kyllä
kiireesti Juliettea soittamaan tanssimusiikkia niinkuin hän tekikin,
mutta varsinkin nuoret herrat osottivat siitä tyytymättömyytensä ja
hampaita kiristäen täytyi Adelheidin nähdä, että hänen vihapitonsa
nuotteineen astui pianon ääreen ja alkoi laulaa. Hänen säestäjäkseen
oli rouva von S. ruvennut, jonka kanssa Juliette juuri vast'ikään oli
puhunut soitannosta.
Kun ranskalainen alkoi laulaa läksi Adelheid salista. Hän värisi
vihasta ja pienet valkeat kädet puristuivat kokoon, mutta ei hän
kuitenkaan malttanut poistua niin kauvas, ettei olisi kuullut tuota
hopeankirkasta,. mieleen painuvaa kellonhelinää, joka salissa liikutti
ja innostutti kuulijoita. Paronin neiti kuunteli katkeralla mielin
oven takana, kuinka hänen vastustajansa sai innokkaita mieltymyksen
osotuksia ja kuinka hänen vielä piti esittää kaksi laulua lisäksi.
Kun tanssi jälleen alkoi, meni Adelheid saliin takaisin ja huomasi
äitinsäkin olevan pahalla tuulella. Äidillinen kateus kiihdytti
paronitartakin, sillä hän huomasi, että hänen oma tyttärensä joutui
varjoon tuon "palvelus-ihmisen" rinnalla. Rouvan mielipaha oli vielä
suurempi, kun hän ei keksinyt keinoja, joilla olisi voinut taistella
sitä vastaan.
"En voinut sitä estää, armas lapseni", kuiskaili hän tyttärelleen.
"Mutta sopivalla hetkellä tahdon antaa hänelle viittauksen, että en
salissani siedä hänen laulamistaan."
Adelheid puri hammasta ja katseli vaanivin silmäyksin ympäri huonetta.
--
Herbert tanssi nyt enimmästi vieraiden neitosten kanssa, mutta
Juliette, vaikka kyllä herra Lustig oli hänet vapauttanut
soittamisesta, katseli istuen päältä ja kieltäytyi tanssimasta, kunnes
vihdoin katosi toiseen huoneeseen.
Vähän myöhemmin etsi häntä Herbert vanhan paronin kirjoitushuoneen
vieressä olevasta kamarista, joka oli lukuhuoneena. Neiti Marchand
istui akkunalla ja luki, kun nuori paroni astui sisään. Huoneessa oli
hiljaista. Ainoastaan joskus kuului sinne heikosti tanssimusiikin
säveleet.
"Näin kauvas ja yksinäiseen huoneeseen olette paenneet", lausui nuori
Heidegg, pyyhkien nenäliinalla hikeä otsaltaan. "Niin, olen hiukan
väsynyt."
"Vai väsynyt! Ehkeivät meidän herrat teitä miellytä?"
"Miellyttävät kyllä ja erittäinkin herra von S."
"Mutta onhan hän jo naimisissa!" nauroi Herbert.
"Sitä en pidä vikana."
Heidegg istuutui vanhaan, nahalla päällystettyyn nojatuoliin ja otti
erään kirjan käteensä. Käännellessään sen lehtiä, kääntyivät hänen
katseensa Julietteen, jonka kasvoja pöydällä oleva lamppu hyvin valaisi.
"Minä etsin teitä, neiti Marchand", virkkoi paroni pitemmän aikaa
ääneti oltuaan.
Juliette katsahti kirjasta ylös.
"Minua? Minkätähden?"
"Tahdoin teitä kiittää laulustanne! Sydämmessäni tunnen vielä
ihmeellistä, pyhää liikutusta."
"Kiitän myötätuntoisuudestanne, herra paroni!"
"Ja tahtoisin teille vielä kertoa jotakin, joka on ihmeellisempää.
Selittäkää minulle arvoitus, joka johtuu mieleeni kuullessani
teidän ääntänne, vielä enemmän nähdessäni teidän kasvojanne ja koko
olentoanne! Minusta nimittäin on kuin olisin teidän äänenne jo ennen
kuullut jossakin, kuin olisin nähnyt teidän kasvonne, silmänne, suunne,
leukanne ja teidän koko olentonne. Enkä kuitenkaan voi muistaa, missä
olisin teidät nähnyt. Ensimmäisestä hetkestä asti, kun teidät näin,
tuli mieleeni tuo kysymys ja se on minua vaivannut tähän asti enkä ole
voinut saada selitystä."
Juliette silmäili tarkkaavasti nuorta miestä.
"Sitä en tiedä, herra von Heidegg. Minä en ole teitä nähnyt ennenkun
vasta täällä moisiossa."
"Oletteko ollut Preussissa, eli ehkä Berlinissä?"
"Ainoastaan matkustanut läpi. Etelä-Saksassa, Mynchenissä olin kerran
jonkun kuukauden."
Herbert pudisti päätään.
"Siellä en ole käynyt."
"Ehkä olette nähnyt jonkun toisen, minun näköiseni ihmisen?"
"Sitä olen itsekin ajatellut, mutta en voi muistaa ketään. -- -- --
Mutta olen tehnyt erään johtopäätöksen, joka varmaankin on oikea.
Tahdotteko sen kuulla, neiti Marchand?"
"Tahdon kyllä", vastasi neito ihmettelevin silmin, mutta paronin
katseet olivat tutkivina ja totisina kiintyneet häneen. "Minä nimittäin
luulen, etten teitä ole milloinkaan nähnyt", alkoi paroni Herbert.
"En ole teitä nähnyt sellaisena kuin tuossa nyt istutte. Olen nähnyt
teitä ainoastaan _osaksi_. Kerran olen nähnyt silmänne, toisen kerran
kaulanne, kolmannen kerran leukanne, neljännen kerran suunne -- ja niin
eteenpäin. -- -- -- Te ette minua ymmärrä?"
Juliette pudisti päätään.
"Pian tulee selitys. Niinkuin tiedämme löydämme yhdellä ihmisellä
harvoin kaikki ne ominaisuudet, jotka meitä miellyttäisivät. Te
esimerkiksi voitte tavata ihmisen, jolla teidän mielestänne on kaunis
pää, mutta hänen kaulansa ei teitä miellytä eikä ehkä hänen päänsä
asento; teistä hänen silmänsä ovat kauniit taikka ainakin miellyttävät,
mutta hänen suunsa, tai leukansa tai nenänsä soisitte olevan hieman
toisenlaiset; teistä on hänen vartalonsa sievä, mutta hänen käyntinsä
ja liikkeensä eivät ole mieleenne. Ja kuinka suurta pettymystä
tunnette, jos kauniista suusta kuulette epämiellyttävän äänen! Näin
käy ollessamme elävien ihmisten seurassa ja samoin meistä tuntuu kuvia
katsellessamme. Meidän oma erikoinen aistimme ja omat tunteemme, jonka
mukaan asioita arvostelemme, tuottaa meille tuollaisia miellyttäviä ja
vastenmielisiä vaikutuksia."
"Sen ymmärrän", vakuutti Juliette.
"Hyvä. Onko mielestänne sitten todennäköistä, että ihmisen havaintokyky
tai ehkä mielikuvitus voi luoda kaikista noista miellyttävistä
ominaisuuksista, joita hän eri aikoina ja eri paikoissa on
ihmisissä tai kuvissa tavannut, kokonaisuuden, joka vastaa hänen
kauneusihannettaan. Ja tähän kuvaan hän sitten joskus voi verrata
ihmistä, joka häntä miellyttää -- kerrassaan miellyttää."
"Te siis tarkotatte, että muodostamme ihanteemme niiden tosiasioiden
mukaan, joita olemme maailmassa havainneet."
"Niin, eihän meidän mielikuvituksemme saa muualta aiheita kuin siitä
mitä havaitsemme."
"Oletteko te, neiti Marchand, tavannut sellaista ihmistä, jota
nähdessänne johtuu mieleen: missä olen tuon ihmisen ennen nähnyt, missä
hänen ääntänsä kuullut, kunnes vihdoin tulette siihen päätökseen,
ettette ole häntä milloinkaan nähnyt ettekä kuullut?"
"En muista. Mutta pitääkö sellaisen ihmisen sitten aina olla
miellyttävän? Eikö mielikuvitus voi epämiellyttäväänkin ihmiseen
sovittaa ihannekuvaansa?"
"En tiedä. En ole sitä kokenut. Mutta minä luulen, että ihanteemme ovat
aina miellyttävät. Mutta ihmeellistä on, että me ihanteellemme joskus
löydämme vastineen elämässä. Se ihme on minulle sattunut."
"Teille?" kysyi Juliette ja omituinen ahdistus tuntui hänen rinnassaan
ja hän joutui hämilleen.
"Niin minulle", vastasi Herbert. "Olen oikeassa, kun vakuutan, että
olen teidät ennen nähnyt enkä ole nähnyt, että olen teistä koonnut
osia, kunnes sain hengessäni valmiiksi teidän kuvanne. Tuon valmiin
kuvan huomasin vasta silloin, kun näin teidät elävänä edessäni -- ei,
vasta tänä iltana se mulle täysin on selvinnyt -- -- --"
Kumpainenkaan heistä ei ollut huomannut erästä kaunista,
kiharatukkaista tytön päätä, joka oli ilmaantunut raolle jääneen
oven taakse ja joka nyt heitä tähysteli kauniilla, mutta ilkeillä
silmillään. Mutta tuo pää katosi kuin varjo kun Herbert liikutti
tuoliaan. Ja kun hän nyt lausui nuo viimeiset sanat kääntyen neidon
puoleen, temmattiin ovi äkkiä auki ja paronittaren kova, nuhteleva ääni
kuului:
"Herbert!"
"Mitä, äiti!"
Hän nousi äkkiä ylös ja kiiruhti ovelle.
"Tahtoisin tietää, mitä tämä merkitsee?"
"Mikä niin, äiti?"
"Tämä hämärätunti yksinäisessä huoneessa kouluneidin kanssa! Tiedäthän
Herbert, että sinulla on velvollisuuksia vieraita kohtaan!"
"Eiväthän he ole ainoastaan minun vieraitani."
"Yhdentekevä! Et sinä saa joka väliajalla antaa _houkutella_ itseäsi
pois toisten seurasta."
"Houkutella? Minua ei ole kukaan houkutellut, äiti." Mutta hänen
sanojaan ei otettu kuuleviin korviin, paronitar kääntyi houkuttelijan
puoleen.
"Ja teille, neiti Marchand, täytyy minun sanoa, etten talossani salli
tuollaisia -- kuinka sanoisin -- tuollaisia eri seuroja. Teillä
voi sopivaisuudesta ja sopimattomuudesta olla omat vapaamieliset
käsityksenne, mutta minun täytyy pyytää, että karttaisitte niiden
toteuttamista minun kodissani."
Juliette oli noussut ylös.
"En ole tehnyt mitään hyviä tapoja loukkaavaa, paronitar!"
"Ei mitään? Todellakin!" Ja rouva katseli pilkallisesti Juliettesta
Herbertiin ja sitten ympäri huoneen seiniä. "Tahtoisin sitten tietää,
miksi ette istu soittamassa?"
"Olen väsynyt."
"Väsynyt, mutta täällä istuminen ei väsytä?"
"Olen väsynyt soittamiseen ja tulin tänne lepäämään, paronitar. Etten
jäänyt tänne yksin olemaan, ei ole minun syyni."
"Äiti, sinä teet vääryyttä, neiti Marchandille", vakuutti nyt Herbert
kohteliaasti, mutta varmasti. "Minä etsin neiti Marchandia täältä,
istahdin hänen luokseen ja me rupesimme keskustelemaan. -- -- --
Luulen, että neiti Marchand kuuluu meidän kotiväkeemme, joiden kanssa
me kaikki voimme vapaasti milloin hyvänsä seurustella. En näe siinä
minkäänmoista sopimattomuutta, että istumme tässä lukuhuoneessa joka on
kaikille avoinna."
Paronitar ei tiennyt todellakaan, mitä hänellä siihen olisi ollut
muistuttamista, sentähden hän vain huudahti:
"Vait, Herbert! Siitä asiasta saamme vielä puhua" -- ja kouluneidin
puoleen kääntyen: "Jos olette väsynyt, niin voitte mennä maata!"
Herbert ja Juliette poistuivat paronittaren perässä huoneesta. Kun
ensiksi mainittu astui kirjoitushuoneeseen, näki hän, kuinka sieltä
vastaiselle puolelle katosi valkea hame, joka jäi hetkeksi oven väliin.
Herbert tiesi, kuka äidin oli sinne johdattanut.
Kun hän kulki pienen salin läpi, näki hän vanhemman sisarensa seisovan
kahden herran seurassa ja kuuli hänen heleästi nauravan. Neito katseli
voitonriemuisena veljeänsä, mutta tämä pyyhkäsi hiukan tomua kädestään
ja astui pystyssäpäin ohi. --
Juliette oli onnellinen, kun sai kadota omaan huoneeseensa. Ajatukset
pyörivät hänen päässään ja sydän oli tunteita tulvillaan. Ei hän
koskaan ollut niin kaivannut lepoa kuin nyt.
Mutta ennenkun hän pääsi omaan huoneeseensa, piti hänen vielä
nähdä jotakin, joka lisäsi hänen sydämmensä tuskaa siveellisten
epäkohtien tähden. Päästäkseen omaan kamariinsa piti Julietten kulkea
pitkän käytävän läpi, joka jakoi talon huoneet kahteen riviin.
Yhdestä valaistusta vierashuoneesta, jonka ovi oli auki, näki hän
ohikulkeissaan kaksi ihmistä. Toinen oli tuo pitkä nuori kreivi, joka
äsken oli salissa moittinut talonpoikain raakuutta ja tuhmuutta. Hän
seisoi selin oveen päin. Hänen edessään seisoi palvelustyttö Mai
puhtaissa vaatteissa, heleänvalkea esiliina edessä ja piti kädessään
teetarjointa, josta kreivi otti lasin. Pidellessään lasia vasemmassa
kädessään, ei tuo ylpeä, korkeasti sivistynyt, jalosukuinen aatelismies
pitänyt arvoansa alentavana kietoa oikeaa kättänsä tytön vyötäisille,
niin että Mai punastuen ja huudahtaen vetäytyi syrjään. -- -- --
Tuollaiseen huvitukseen ei ollut tuo talonpoikaistyttö kreiville liian
halpa. -- --
Juliette kiiruhti kuin takaa-ajettuna pitkin käytävää huoneeseensa,
heittäytyi juhlapuvussaan sohvalle ja painoi kasvonsa käsiinsä. -- -- --
Alhaalla salissa kysyttiin häntä. Rouva von Heidegg selitti
levollisena, että neiti Marchand oli pyytänyt anteeksi -- hänen piti
äkkinäisen päänkivun tähden poistua seurasta.
12.