Ensimmäisten kiistojen jälkeen paronin ja paronittaren kanssa eli
neiti Marchand moisiossa jotenkin hyvässä sovussa. Hän karttoi
suurempia loukkauksia, kun huomasi, etteivät ne mitään hyödyttäisi,
ettei hän voisi muuttaa talon tapoja ja kun hän oli päättänyt talossa
viipyä vain moniaan kuukauden.
Ja lapsetkin olivat ruvenneet häntä rakastamaan hänen hyvän sydämmensä,
lempeytensä ja väsymättömän kärsivällisyytensä tähden, eivätkä enää
turhia ruvenneet kaipaamaan. Niin, neiti Marchandin ajatustapa oli jo
aivan huomaamatta alkanut heihin vaikuttaa, että he nyt pitivät jo
luonnollisena monta asiaa, joita alussa oudoksuivat. Sillä Julietten
opetustapa oli edelleenkin vakavaa ja perusteellista, hän teki sen
aivan tietämättään, tahtomattaan, sillä niin oli häntä itseäänkin
opetettu. Lapsia oli yhä enemmän alkanut miellyttää hänen elävä,
helpottava ja hauska opetustapansa. He puhuivat innostuksella
neiti Marchandin oppitunneista. Neiti Ritterin ikävä, hermostunut
päähänajamistapa oli heitä väsyttänyt. Erittäinkin kunnioitti
hiljainen, tuntehikas Raimund uutta opettajaa ja puolusti häntä aina,
kun toiset jotakin häntä vastaan sattuivat sanomaan. Ja kun lapset
olivat niin tyytyväisiä kasvattajaansa eivätkä hänestä enää mitään
pahaa puhuneet, niin ei vanhemmillakaan ollut syytä vaikeuttaa hänen
tehtäväänsä.
Mutta Adelheid von Heidegg yksin ei ollut neiti Marchandin ystävä.
Viimemainittu ei tiennyt hänelle tehneensä mitään pahaa, vaan koitti
lempeydellä ja hienolla huomaavaisuudella voittaa hänet puolelleen,
mutta turhaan. Paronin tytär koitti sopivassa ja sopimattomassa
tilaisuudessa kouluneidille osottaa, että he molemmat kuuluivat eri
säätyluokkaan ja sen lisäksi tuntui Juliettesta usein kuin vihaisi
tuo pieni, vasta lapsesta kehittynyt tyttönen häntä. Ensin ei neiti
Marchand ymmärtänyt syytä siihen, vaan vihdoin selvisi hänelle, että
Adelheid von Heidegg häntä kadehti hänen kauneutensa tähden. Nuori
neiti pelkäsi, ettei hänen tavallista kauneuttaan ranskalaisen rinnalla
kyllin huomattaisi.
Juliette oli seuroissa huomannut kuinka tyttö loi pahansuopia
silmäyksiä häneen, jos hän sattui nuorempain herrain kanssa pitempään
keskusteluun, jos he kiittivät hänen lauluaan, tai jos häntä useimmin
pyydettiin tanssiin. Ja kuitenkaan ei Juliette voinut mitään, että
nuo nuoret korkeat aatelismiehet sääty-ylpeydestään huolimatta
seurustelivat mieluimmin "palvelusihmisen" kuin Adelheidin kanssa.
Juliette ei todellakaan tehnyt mitään heitä erittäin miellyttääkseen.
Moni noista herroista oli hänelle suorastaan vastenmielinen. Mutta
he pyörivät hänen ympärillään kuin kärpänen tulen valon ympärillä.
Kauneus ja henkevyys ovat miellyttäviä, olkoon niiden omistaja syntynyt
talonpojan majassa tai ruhtinaan linnassa, olkoon hän palvelija tai
hallitsija. He ihailivat ranskalaisen erikoista kauneutta ja hänen
puhetapansa mielevyyttä ja rohkenivat keskuudessaan taikka toisten
kuullen sen ilmilausua. Ja tuota ei kärsinyt pieni, kaunis, nuori
paronin tytär.
Hänen tuskansa kasvoi aikaa myöten yhä suuremmaksi, kun hän naiselle
ominaisella huomiokyvyllään pian ymmärsi, että hänen vanhempi
veljensäkin yhä enemmän alkoi ihailla neiti Marchandia. Herbert
Heideggin käytöshän kouluneitiä kohtaan ilmaisi lämmintä ystävyyttä,
kunnioitusta taikka -- vielä enemmän. Kun Herbert huomasi Julietten
läsnäolon, kun hän kuuli hänen äänensä, kun hän neidon kanssa puheli,
saattoi hänen katseessaan erottaa jotakin erinomaista. Kasvot olivat
silloin kirkkaat, hänen äänensä oli eloisa. Adelheid alkoi sitä
tarkastaa ja punehtui vihasta huomatessaan, että hänen arvelunsa olivat
oikeat ja oikeina pysyivät. Hän teki siitä veljelleen pari pistelevää
viittausta. Tämä ei koittanut mitään salata, vaan vastasi rauhallisesti:
"Niin, neiti Marchand on kaunis -- hyvin kaunis! Ja miksi en iloitsisi
tästä kauneudesta?"
Adelheidin kauniit kasvot muuttuivat hetkeksi rumiksi.
"Sinun aistiasi luulin toki paremmaksi!"
"Siskoseni, jos niin sanot, olet kateellinen!"
"Kateellinen? Kenelle? Neiti Marchandille? Naurettavaa!"
Voi, minkälaista ylenkatsetta tuon pienen neitosen ruususuu osotti!
"Eikös neiti Marchandin kauneus ole kaikille selvä?" kysyi Herbert. "Me
nuoret herrat lähellä ja kaukana olemme siitä aivan samaa mieltä."
Tämän kuullessaan kalpeni Adelheid, oli kuin hänen sydämmeensä olisi
pistetty terävä, pitkä oas. Siitä hetkestä asti hän vihasi tuota
palvelusihmistä, jonka kauneutta suurisukuiset miehet saattoivat
ihastella.
"Kaikesta päättäen", vastasi sisar värisevällä äänellä, "ei
paroni Herbert Heideggille ole synniksi, jos hän pitää meidän
kouluneidin kauneutta epäjumalanaan. Sehän on tuollaisille ihmisille
lankeemukseksi. Onhan meidän Maiekin kaunis tyttö. -- -- --"
Adelheidin hermostunut viha Juliettea vastaan puhkesi joku aika
myöhemmin kiusallisella tavalla ilmi. Maaliskuussa vietettiin hänen
seitsentoista vuotista syntymäpäiväänsä suuremmoisella tavalla.
Vieraiden luku oli harvinaisen suuri, heidän joukossaan erittäin paljon
nuoria neitoja ja herroja. Laajat vannehameet, välkkyvät silkki- ja
loistavat juhlapuvut kuhisivat verkaisien hännystakkien rinnalla
juhlallisesti koristetussa, kirkkaasti valaistussa pitosalissa. Paljon
kultaa ja kalliita kiviä, kukkaryhmiä, ja kirkkaita silmiä. Pitkiä,
soreita neitoja, reippaita, vahvoja miehiä. Paljon komeita, hienoja,
syntyperäisen sivistyksen leimaamia kasvoja. Kuinka suuri erotus näiden
ja savutuvissa elävien välillä! Täällä komeutta, terveyttä, iloa --
siellä kuihtumusta ja rumuutta. Ruumis, henki, ymmärrys, taito --
kuinka ne ovat täällä ja kuinka siellä kehittyneet! Täällä on kasvanut
kuin uhkea palmumetsä, siellä versonut matala kanervikko. -- -- --
Adelheid Heidegg, seuran lellitelty syntymäpäivälapsi oli valkeassa
puvussaan kaunis kuin kukka. Hän oli suurella huolella pukeutunut.
Mutta toisia samanlaisia oli paljon ja vielä kauniimpiakin. Mutta
he kaikki olivat Viron sivistyneiden saksalaisten näköisiä,
joukossa jokapäiväisiä, jopa rumiakin. Mutta kun kouluneiti
Marchand yksinkertaisessa, keltaisessa leningissään, keltainen
kukka mustansinertävissä hiuksissaan, ilmestyi vieraiden joukkoon,
niin nähtiin herrain seurassa erityistä liikettä, joka oli kuin
tuulenpuuska nuoressa metsässä. Joka silmäys ilmaisi mieltymystä. Sillä
ranskalaisessa oli jotakin, joka toisilta puuttui.
Juliette tunsi asemansa talossa ja koitti käyttäytyä sen mukaan.
Hän oli joka asiassa luonnollinen, syrjässä pysyvä ja mukaantuva.
Enimmästi seurusteli hän kolmen oppilaansa kanssa puhellen ja
keksien jotakin hauskuutta. Hänen ihailijansakin näyttäytyivät
alussa välinpitämättömiltä, eivätkä olleet häntä huomaavinaan. Sen
vaati harjaantunut kohteliaisuus vanhempia, sukulaisia ja koko
ylhäissäätyistä seuraa kohtaan.
Silloin oli neiti Marchandilla tilaisuutta tarkastaa vieraita
syrjäisestä paikastaan ja kuunnella siellä ja täällä heidän
keskustelujaan. Vanhat kaljupäiset tai vähätukkaiset herrat, silmät
kuopalla, suut itsetyytyväisessä hymyssä -- moni vielä pitkä ja suora,
moni jo hartiat kumarassa -- puhuivat enimmästi maanviljelyksestä,
valittivat talonpoikiaan, tai kiittivät hevosiaan, jahtikoiriaan
ja pyssyjään, jota seurasi monet metsästysjutut. Vanhemmat rouvat
vannehameissaan istuen kuin heinäruvoissa, hiukset sileästi
ohimoille kammattuina, puhuivat paljon lapsistaan, kaikellaisista
perhetapauksista, emännöitsijäinsä ja palvelijainsa vioista. Paljon
oli valittamista siveellisten hyveiden ja muinaisten ihanteiden
rappeutumisesta nykyaikana. Tiede, taide ja kirjallisuus joutuivat
harvoin keskustelun alaisiksi. Maalaisaatelista oli näille asioille
koko lailla vieras.
Nuorten seurassa olivat huvitukset pääasiana. Kevyt, pintapuolinen
pilapuhe oli yleinen, vanhentuneet kaskut; hienot, mutta ei
alkuperäiset kohteliaisuudet lensivät sinne tänne ja paras kaikesta
tanssi, jota kaikki nuo sievät pienet neitoset silkkikengissä jo aikoja
sitten olivat odottaneet.
Kaikessa oli opettajaneiti näkevinään tuota ylen kohteliasta
imartelevaa, ja usein hyvin sydämmellistäkin seurustelutapaa, jota
kaikki vieraat, nuoret ja vanhat toisilleen osottivat. Yksimielisyys,
rauha ja riemu vallitsivat tuossa seurassa. Siinä keksi yksi yhtä,
toinen toista. Heidän mielipiteensä sopivat yhteen niinkuin heidän
elinehtonsakin olivat yhdenarvoiset. Heillä oli yhdenlaiset ajatukset,
yhdenlaiset harrastukset, sentähden kunnioitti ja rakasti jokainen
toisessaan omaa itseään. Juliette kysyi ihmetellen itseltään, olivatko
nämä samat ihmiset, jotka tämän piirin ulkopuolella niin aivan toisiksi
muuttuivat, jotka kohteliaisuutensa, hienoutensa, sydämmellisyytensä
kerrassaan sulkivat kuin rautaiseen tuppeen ja näyttivät vain teräviä,
vetistäviä piikkejä. Olivatko nämä samat ihmiset, jotka armottomasti
pieksättivät omia palvelijoitaan, sitä kylmäverisinä katselivat eivätkä
heille milloinkaan antaneet ystävällistä, lämpimästä sydämmestä
lähtevää sanaa, ja sen lisäksi raskauttivat heitä työkuormalla, joka ei
aatelismiehille toimekkaina maanviljelijöinä voinut olla tuntematon?
Nuoret herrat joivat kovasti, sillä liköörit ja viinit olivat hyvät;
siitä oli rikkaan paroni Heideggin kellari kuuluisa. Rikkautta osotti
myös ruokapöytä. He söivät, joivat ja olivat iloiset ja hauska
elämännautinto kuvastui jokaisen kasvoilla.
Kun tanssi alkoi, käski paronitar neiti Marchandia soittamaan.
Mutta näytti kuin olisi tahdottu hänet soittokoneen ääreen unohtaa.
Hän soitti järkiään melkein tunnin ajan eikä tahdottu häntä siitä
vapauttaa. Silloin Herbert häntä armahti ja antoi kutsua herra
Lustigin, joka niinkuin tavallisesti oli paennut yksinäiseen
huoneeseensa; hänen piti istua neiti Marchandin asemelle pianon ääreen.
Nyt Herbert ensimmäiseksi vei ranskalaisen neidin tanssiin. Hänen
esimerkkiään noudattaen tekivät samoin myös muutamat toiset herrat.
Nythän he jo muutenkin saattoivat opettajattaren kanssa tanssia,
se ei herättänyt huomiota; mutta kun neiti Marchand alkoi tulla
huomatuimmaksi henkilöksi, kun pian tanssittiin hänen kanssaan enemmän
kuin jonkun tavallisen paronin tai kreivin tyttären kanssa, kun moni
hänen kanssaan joutui hyvin vilkkaaseen keskusteluun -- niin se alkoi
jo moniaita hermostuttaa.
Kaikkein hermostuttavinta oli se Adelheidille ja erittäinkin vielä
sitten, kun tämä näki kouluneidin ympärillä muutamia herroja, joita
salaa toivoi omiksi ihailijoikseen. Herbertin huomaavaisuudesta
Juliettea kohtaan oli hänen sydämmensä jo ilmankin täysi.
Tapahtui eräällä tanssin väliajalla, että parit olivat salista
lähteneet kävelemään toisiin huoneisiin, jossa seisoivat ja istuivat
pienemmissä ryhmissä. Adelheid oli huomannut, että neiti Marchand
kahden hänen ihastelijansa seurassa istui pienessä salissa kaminan
luona ja että he olivat vilkkaassa keskustelussa. Adelheid kuuli
Julietten nauravankin heleällä metalliäänellään, vaikka hän muuten aina
oli niin totinen. Siinä oli kyllä. Neiti Adelheid astui tuon pienen
ryhmän luo ja sanoi niin terävällä äänellä kuin hän ikinä voi:
"Neiti Marchand pitää herroille varmaankin esitelmää talonpoikain
kurjasta elämästä?"
Molemmat herrat katsoivat häneen.
"Kuinka niin arvelette, neiti?" kysyi toinen.
"Sehän on neiti Marchandin mieliainetta", vastasi Adelheid väkinäisesti
nauraen. "Minä luulen, että jos neiti Marchandille olisi mahdollista,
hän panisi heidät kaikki moisioon elämään, mutta meidät heidän
saunoihinsa."
"Ei, sitä en tekisi", vastasi kouluneiti rauhallisesti.
"Mitä sitten?"
"Ennen kaikkea en pilkkaisi köyhyyttä, vaan tuntisin sääliä."
"Se merkitsee -- me olemme raakalaisia, jotka emme tunne sääliä? Neiti
Marchand yksin on helläsydämminen?"
"Sitä en tarkottanut -- niin ylimalkaista johtopäätöstä en tahtonut
tehdä. -- -- -- Mitä minuun tulee, niin täytyy tunnustaa, että sääli
kouristi sydäntäni, kun kävin kerran sellaisessa mökissä, jota te neiti
von Heidegg nimitätte saunaksi. Se ei todellakaan ollut ihmisasunto,
vaan musta pimeä kuoppa, johon tuskin panisin eläimiänikään. Ja jos
tuon sanomattoman surullisen asunnon nähdessäni tunsin mielipahaa, niin
en lue sitä itselleni häpeäksi enkä vääryydeksi."
Adelheidin rusottava poski kävi tulipunaiseksi, hän kiinnitti katseensa
kuin terävät naskalit kouluneitiin.
"Tarkottiko tuo opetus erityisesti minua?" kysyi hän vihasta värisevin
äänin.
"Ei, minä vain ilmoitin oman mielipiteeni inhimillisestä,
myötätuntoisuudesta", vastasi Juliette yhä vielä rauhallisena.
Mutta juuri tuo rauhallisuus, joka antoi vastustajalle voimia torjumaan
hänen syytöksiään, kiidytti neitosta niin, että hän ei voinut itseään
hillitä.
"Neiti Marchand", virkkoi hän kiivaasti. "Toivoisin, etten tarvitsisi
kuulla teidän parannussaarnojanne. Sen lisäksi pyytäisin teitä
muistamaan asemaanne meillä, sillä ensiksi ei ole teillä mitään
oikeutta puhutella minua tuolla tavalla ja toiseksi ei teidän paikkanne
ole täällä herrojen joukossa, vaan tuolla -- soittokoneen ääressä!"
Syvä äänettömyys seurasi näitä sanoja. Ympärillä jäätiin seisomaan,
sillä sanat olivat etäämmällekin kuuluneet. Juliette kalpeni, mutta jäi
istumaan kuin huumaantuneena.
"Adelheid", kaikui samassa Herbert Heideggin ääni; nuori paroni
ilmestyi äkkiä kuin maan alta sisaren luo ja laski kätensä hänen
olalleen. "Adelheid, sinulla ei ole oikeutta puhua neiti Marchandille
tuolla tavalla ja hänelle antaa määräyksiä. Eikä neiti Marchand ole
milloinkaan loukannut meidän talon tapoja, sillä hän on aivan yhtä
oikeutettu olemaan tässä seurassa kuin sinäkin. Hän voi siis istua
missä tahtoo ja soittaa, jos häntä haluttaa. -- -- -- Niin, sisareni,
on asia", lisäsi hän, koittaen naurulla lieventää tapauksen ikävyyttä.
Herrat alkoivat puhua toisia asioita hämmentääkseen kiusallista
mielialaa, etäämmällä olijat siirtyivät vilkkaasti kuiskaillen muualle.
-- -- -- Mutta neiti Adelheid huomasi, että hän oli maltittomuudellaan
käyttäytynyt tuhmasti, ett'ei häntä missään piirissä hyväksytty ja
siten oli hän saanut kovan rangaistuksen -- hän katosi kuin tuuli
pienestä salista.
"Saanko pyytää, neiti Marchand?" virkkoi Herbert tarjoten neidolle
käsivarttaan, kun toiset herrat kohteliaasti nousivat ylös.
Juliette heräsi kuin unesta. Hän otti vastaan nuoren herran käsivarren.
Hiljakseen hän tämän kanssa seurasi toisia kävelylle lähteneitä pareja.
"Olette loukkaantunut, neiti Marchand?" kysyi hän hiljaa.
"En, ainoastaan hämmästynyt!"
"Teillä on oikeus olla sekä vihainen että hämmästynyt. Minä pidän
huolta siitä, että sisareni pyytää teiltä anteeksi. Yleisen häiriön
vuoksi en ruvennut sitä heti vaatimaan."
"Minä en ensinkään toivo tuota anteeksi pyyntöä, herra paroni", vastasi
Juliette ystävällisesti. "Minä en ole niin arkaluontoinen, että
loukkaantuisin kokemattoman lapsen ajattelemattomista sanoista. Teidän
puolustuksenne tuottaa minulle kyllin hyvitystä -- kiitän teitä!"
Herbert silmäili ihastunein, lämpimin katsein Julietten marmorin
valkeita kasvoja.
"Kuinka hyvä te olette!"
"Hyvä? Minä en mahda olla kovinkaan hyvä, koska annan aihetta vihaan."
"Voi, tuota lapsellista vihaa!" virkkoi Herbert viitaten kädellään.
"Mutta tuolla lapsellisella vihallakin on aiheensa. Luulen tuntevani
sen. Kuinka mielelläni tahtoisin tehdä selväksi sisarellenne, ettei
hänellä tarvitse olla mitään syytä pelkoon minun puoleltani ja
että olisin onnellinen jos voisin voittaa hänen luottamuksensa ja
rakkautensa -- mutta tähän saakka en ole häntä voinut lähestyä.
-- -- -- Nyt kuitenkin olemme jo kyllin puhuneet tästä asiasta."
"Minä tahdon pitää huolta siitä, ettei sisareni teitä vastaan, neiti
Marchand, enää riko kohteliaisuuden vaatimuksia", virkkoi paroni kulmat
rypyssä. "Ja nyt voimme todellakin puhua jostakin muusta. -- -- --
Minun tulee teitä kiittää jostakin asiasta, neiti Marchand."
"Minua?"
"Niin! Minun täytyy tunnustaa, että teidän mielipiteenne talonpoikiemme
kurjuudesta on herättänyt minussa ajatuksia ja olen huomannut, että
teidän katsantotapanne ei ole niin outo kuin se alussa tuntui. Minä
luulen, että olomme ovat parannettavissa -- niin, nopeammin kuin meillä
yleensä luullaan. Mutta pääasia olisi, että edes jotkut tekisivät alun
ja toiset seuraisivat perässä."
Julietten suuri syvä katse kohtasi lämpimänä paronin kasvoja.
"Olen iloinen siitä tunnustuksesta, mutta mistä te sitten minua
kiitätte?"
"Siitä, että saitte minut ajattelemaan. Viivyin kaksi vuotta
Preussissa, opin tuntemaan sikäläisiä oloja, näin kyllä, että
talonpoika siellä eli paljon paremmin kuin meillä, mutta luulin sen
johtuvan ainoastaan Preussin talonpoikain korkeammasta sivistyksestä,
Saksan kansan suuremmasta toimekkuudesta ja paremmasta luonteesta.
Mutta nyt olen miettinyt teidän esittämiänne näkökohtia. Teidän
mielestänne virolaisten velttous johtuu heidän pitkäaikaisesta
raskaasta elämästään sekä täydellisen henkisen sivistyksen puutteesta.
Jos näitä puutteita poistettaisiin, niin saattaisi toivoa, että
talonpoikamme kehittyisivät toimekkaiksi, virkuiksi, ajatteleviksi. Te
olette tässä asiassa varmaankin oikeassa."
Julietten täytyi tahtomattansa nauraa. Oliko tuo nyt niin vaikea
ymmärtää. Ja hänenkö piti tuota tulla opettamaan noille korkeasti
sivistyneille miehille, jotka tässä maan paikassa valtaa pitivät. Kyllä
nämä herrat ymmärsivät oman säätynsä etua valvoa ja omaan elämäänsä
parannuksia keksiä -- kaikki muu oli heille vierasta ja epäselvää.
Herbert näytti valinneen tuon niin sopimattoman puheaineen
tanssipidoissa haihduttaakseen sitä tuskallista mielialaa, johon olivat
joutuneet. Hän aikoi esittää neidolle taloudellisia tuumiaan aivan
kuin olisi hänen rinnallaan kävellyt maamies, joka oli ylen innostunut
asiaan.
Kun moisio hänen haltuunsa oli joutuva, piti hänen ennen kaikkea antaa
talonpojille niin paljon huojennuksia, että päästyään varoihinsa
voisivat rahassa maksaa veronsa ja vihdoin lunastaa talon omakseen.
Vielä aikoi hän vähentää niin sanotuita apupäiviä taikka ehkä
kokonaankin poistaa ne. Hän valitti sitä, ettei hänen isänsä omassa
kunnassaan ollut vielä perustanut yhtään koulua. Mutta uusi asetus teki
koulujen perustamisen kuntiin välttämättömäksi, sillä jokaisen kunnan,
jossa oli enemmän kuin 300 asukasta piti omalla kustannuksellaan
ylläpitää koulu ja pienempien kyläkuntien piti siinä asiassa liittyä
yhteen. Aateliston piti sitäpaitse perustaa ja ylläpitää kaksi
opettajaseminaaria kussakin kuvernementissa. Herbert aikoi tarkasti
pitää huolta omasta koulustaan ja katsoa, että sinne otettaisiin
kelvollisia opettajia. Hän aikoi myös herättää moision isäntien
harrastusta korkeimpien kansakoulujen perustamiseen. Niitä oli saatava
yksi joka pitäjään tai ainakin yksi parin kolmen pitäjän osalle.
Neiti Marchand katseli häntä lempein, iloisin silmin.
"Aijotteko todellakin niin tehdä, herra paroni?" hän kysyi.
"Aijon", vastasi Herbert. "Osaksi heräsi se ajatus minussa
jo ulkomailla, sillä huomasin siellä, kuinka moni asia sujui
koulunkäyneiden talonpoikain avulla helpommin ja yksinkertaisemmin
kuin meidän velttojen 'luonnonihmisten' keskuudessa. Mutta ajatukseni
on vakaantunut päätökseksi vasta nyt, kun teidän terävät mutta oikeat
arvostelunne ovat minuun vaikuttaneet."
"Te olette hyvä ja lempeä, herra paroni", virkkoi kouluneiti
ystävällisesti, "ja minä uskon varmasti, että ette tule katumaan
kokeitanne siihen suuntaan. Ovathan köyhät ihmiset täällä jo
myötätuntoisesta silmäyksestäkin kiitollisia."
"Tietysti", puhui nuori paroni edelleen, "heitän talossani kaikki
vanhat talouskapineet aikaa myöten romuhuoneeseen. Ajanmukaiset
työaseet -- koneet, koko maanviljelys on asetettava uudelle kannalle."
"Eikö teidän uudistustuumissanne vielä ole yhtä kohtaa?" kysyi Juliette
lyhyen äänettömyyden jälkeen.
"Mitä ajattelette?"
"Ruumiinrangaistusta. Ettekö heitä sitäkin keskiaikaista kamalaa tapaa
romukammioon?"
"Niin, neiti Marchand, sitäkin olen ajatellut", vastasi Herbert.
"Uuden, kohta ilmestyvän asetuksen mukaan onkin moision omistajan
oikeutta siinä kohden paljon rajoitettu; isännyysoikeutensa nimessä voi
hän palvelijalleen, työläiselleen ja päiväläiselleen vastustamisesta,
huolimattomasta työnteosta tai rauhanrikkomisesta rangaistukseksi
määrätä vain 18 lyöntiä taikka panna hänet kahdeksi päiväksi vedelle
leivälle. Tähän asti voi isäntä määrätä 50 lyöntiä ja enemmänkin. Minä
aijon käyttää ruumiinrangaistusta ainoastaan poikkeustapauksissa."
"Te ette kuitenkaan aijo kokonaan poistaa ruumiinrangaistusta?" kysyi
Juliette hämmästyneellä äänellä.
"Aikaa myöten, neiti Marchand! Ajatelkaa, että jos tuon rangaistuksen
kokonaan poistaisin, ei minulla olisi mitään keinoja, jonka avulla
voisin palvelijaini ja työväkeni keskuudessa ylläpitää järjestystä.
Heidän joukossaan on paljon raakoja, kelvottomia ihmisiä."
"Mutta jäähän teille vankeusrangaistus ja rahasakko?"
"Hyvät ihmiset", vastasi Herbert kohteliaasti hymyillen. "Teidän täytyy
suoda minulle anteeksi, kun vakuutan, että myötätuntoinen sydämmenne
ja hellä ihmisrakkautenne, jolle panen paljon arvoa, saattaisi teidät
täällä käytännöllisessä toiminnassa pahaan pulaan. Te ette vielä tunne
maata eikä kansaa, neiti Marchand! Ei ainoastaan moision isäntä, eikä
vain moision poliisi oikeuden valvojana määrää ruumiinrangaistusta,
vaan sen tekevät ylipäätään kaikki meidän alemmat lain valvojat:
talonpoikain oma kunnanoikeus samoin kuin sitä ja moision poliisivaltaa
ylempi maaoikeus, eli haagioikeus. Meidän rangaistusmääräykset koko
valtakunnan ylemmissäkin oikeuksissa perustuvat ruumiinrangaistukseen,
ja asian tila johtuu yksin siitä, että lainsäätäjät tarkasti tietävät,
että meidän maalla ja meidän kansan keskuudessa ei tulla toimeen ilman
sitä."
"Mutta tämä kansahan on niin hiljaista, niin alamaista", väitti
Juliette.
"Niin, se on niin kovan vallan alla, että se pelkää. Mutta jos ei sillä
olisi mitään pelättävää, niin ei hiljaisuudesta ja alamaisuudesta olisi
puhettakaan."
"Ei, herra paroni", vastasi Juliette Marchand vapaasti ja iloisen
varmana, "tuota luuloa en mitenkään voi hyväksyä. Vapaus ei ole vielä
missään eikä koskaan tuottanut raakuutta eikä tapain turmelusta -- sen
vaikuttaa ainoastaan väkivalta. Niinkuin väkivalta itse on raaka, niin
voi myös sen kylvämä vilja olla raakaa."
"Olen kyllä, niinkuin sanoin sitä mieltä, että ruumiinrangaistus
poistettaisiin", puhui Herbert edelleen, "mutta se voi tapahtua vain
vähitellen, ei äkkiä. Mitä te, neiti Marchand siitä arvelette, kun
kerron, mitä jokapäiväisessä elämässä tapahtuu ja joka osottaa, että
talonpoika ei niinkään vihaa ruumiinrangaistusta! Hän ottaa ennen
vitsoja kuin maksaa rahasakon -- se on meillä useinkin tapahtunut."
"Mistä hän maksaa, kun ei ole rahaa?"
"Olisi hänellä niin paljon rahaa!"
"Sitten johtuu se siitä, ettei teidän talonpojallanne ole inhimillistä
kunniantuntoa eikä itsetietoisuutta ja tuo jälleen perustuu hänen
halpaan inhimilliseen ja yhteiskunnalliseen asemaansa, johon hän on
pakotettu. Tehkää, herra paroni, talonpoikanne vapauden ja sivistyksen
kautta ajatteleviksi ja itsetietoisiksi ihmisiksi, ja saatte nähdä,
että ennen myövät viimeisen vaatekappaleen selästään, kuin rupeavat
alentavan ja häpäisevän ruumiinrangaistuksen alaiseksi!"
"Niin neiti, tuo ei voi tapahtua yhtä haavaa -- se vaatii aikaa. Ja
mitä tehdä, ennenkun talonpoika kehittyy nykyisestä tilastaan?"
"Jäähän teille vankeusrangaistus."
Nuori Heidegg pudisti nauraen päätään.
"Sitä melkein ei rangaistuksena pidettäisikään. Mikä hätä työttömänä
istuminen? Jos ruoka on niukka -- ei kotonakaan paljon parempi? Sen
lisäksi on moision omistajalle vahingoksi pitää työläistä pari päivää
kiinni."
Julietten kasvoille nousi tumma puna.
"Omaa etua ei tässä pitäisi ajatella, herra von Heidegg", lausui
hän lempeästi huomauttaen. "Teillä on hyvä ja armahtava sydän,
aijotte ruveta antamaan toisille moision isännille hyvää esimerkkiä
ajanmukaisissa uudistuksissa -- eikö olisi tien raivaaminen tässäkin
asiassa korkeaa, kallista, ihanteellista ja aivan aatelismiehen
arvoista. Koittakaa, herra von Heidegg, tutustua ja harjaantua tähänkin
aatteeseen!"
Kauniin neidon rukoileva ja miellyttävä metalliääni hyväili nuoren
miehen korvaa. Herbert katseli häntä syvästi ja tutkivasti ja jäi
ajatuksiinsa.
"Minä tahdon koittaa, neiti Marchand, tahdon koittaa!" sopersi hän.
"Ja minä toivon menestystä kokeillenne!" huudahti Juliette kiitollisena
ja myötätuntoisena.
He olivat jääneet seisomaan suuren pylvään nenässä olevan kukka-astian
luo ja puhuivat siinä. Heidän luokseen astui nyt keski-ikäinen herra
kahden nuoremman seuralaisen kanssa, jonka jälestä Herbert, jolle muut
velvollisuudet johtuivat mieleen, kiirehti suureen saliin.
"Minun korviini kaikui tässä poliittinen keskustelu", alkoi vanhempi
herra lempeästi, kohteliaasti hymyillen; "minä kuulin jotakin uudesta
asetuksesta, taloudellisista uudistuksista, sivistyksen vaikutuksesta
ja kaikkein viimeksi ruumiinrangaistuksesta. Ihmeekseni näin, että
paroni Heideggin puhetoveri oli nuori nainen."
"Minkätähden ihmeeksenne?" kysyi Juliette yhtä ystävällisesti.
"Noh, eihän juuri nainen keskustele niin vakavista asioista, varsinkin
näin hauskoissa pidoissa. Niin, niin noita ulkomaalaisia! He ottavat
osaa kaikkeen, mitä taivaan ja maan välillä tapahtuu. -- -- -- Mutta
kaunista ja esimerkiksi kelpaavaa, neiti Marchand, on se että te
niin ystävällisesti toivotte meidän talonpojillemme sivistystä ja
siveellistä kohoamista."
Herra, joka seisoi Julietten edessä, oli kookas ja lihava sekä
kasvoilta aivan sileä ja parraton. Nuo lihavat, pyöreät kasvot terävine
tutkivine silmineen muistuttivat Martin Lutheria. Vieraalla oli pitkä,
musta verkatakki, korkea, puoleksi poskiin ulottuva valkea kaulus
sekä valkea kaulaliina. Tästä ei ollut vaikea päättää, että hän oli
hengelliseen säätyluokkaan kuuluva mies. Neiti Marchand tunsi hänet,
hänen edessään seisoi Juurun kirkkoherra Berg. Hän oli jo monessakin
seurassa nähnyt tuon herran ja pari kertaa kuullut kirkossa hänen
saksalaisen saarnansa.
Juliette oli häntä jo tätä ennen tarkastanut vieraiden joukossa.
Häntä huvitti tuo mies etevän käytöstapansa tähden. Alati kuumottivat
seurassa hänen pyöreät kasvonsa kuin lempeä, pehmeä kuunpaiste; alati
väikkyi hänen suupielissään ystävyyttä ja luottamusta herättävä hymy.
Jos hän jonkun kanssa puheli, niin olivat hänen sanansa sileät,
pyöreät, ei niissä voinut tavata kuhmuja, rosoja eikä särmiä. Eivät ne
voineet ketään pahottaa taikka haavottaa, eikä kiihdyttää kiivaaseen
väittelyyn. Hänen saksankieliset kaskunsa olivat toisinaan huvittavia,
vaan eivät erittäin sattuvia, perussäveleenä niissä oli aina
hyväntahtoisuus.
Juliette oli salissa ihmetellyt, kuinka taitavasti kirkkoherra Berg
ymmärsi ottaa osaa jokaiseen keskusteluun. Hän puhui vanhojen rouvien
kanssa palttinoista ja kilpikankaista, nuorten neitojen kanssa runoista
ja huvituksista, vanhojen herrain kanssa hevosen kasvatuksesta
ja pernataudista sekä nuorten herrain kanssa jänismetsästyksestä
ja "Estonia" osakunnan juomingeista. Joka aineeseen puuttui hän
miellyttävällä, hauskalla tavalla ja jokaiselle ymmärsi hän sanoa
sellaista, johon tämä oli tyytyväinen.
"Taloudellista edistystäkin toivon teidän talonpojillenne, herra
pastori", vastasi Juliette. "Ja paroni Heideggin kanssa väittelimme
juuri ruumiinrangaistuksesta, joka minusta on niin kauhean
vastenmielistä, eikö sitä täällä voisi kokonaan poistaa."
"Niin, neiti Marchand", virkkoi kirkkoherra, "nuo ovat tärkeitä
kysymyksiä, epäilemättä hyvin tärkeitä kysymyksiä ja siinä asiassa
tehdään varmaankin vielä parannuksia, joita ei tähän asti ole tehty.
Meidän Vironmaan aatelistoa -- nämä herratkin voivat sen todistaa --
ei suinkaan voi kukaan syyttää siitä, ettei se ole voimainsa ja ajan
vaatimusten mukaan huolehtinut talonpoikain parasta. Kohta, neiti
Marchand, astuu uusi talonpoikain asetus voimaan -- jättiläistyö,
joka on kestänyt seitsemäntoista vuotta ja jonka tekijät suuremmaksi
osaksi olivat vain meidän aatelismiehiämme. Tuo uusi laki on loistavana
todistuksena Viron aateliston uhrautuvasta mielestä talonpoikia
kohtaan."
"Mutta ruumiinrangaistus on sallittu tuossakin asetuksessa", huomautti
Juliette.
"Jumala paratkoon", virkkoi nyt toinen niistä herroista, jotka pastori
Bergin mukana olivat. Hän oli punatukkainen nuori mies ja puhui
katkonaisesti, hieman nenäänsä. "Jumala paratkoon, sanotte neiti
Marchand? Tahtoisin tietää, kuinka ihmisten kanssa tultaisiin toimeen
ilman vitsoja? -- Ainoa keino turmelusta vastaan. Koeteltu keino. --
Laiskuuden lääke. -- Vapaus on haaveilua. -- Vapaus ilman kepittä on
heikkoin sydänten runollista kuvittelua. -- Pehmeys olisi rikos. --
Talonpoika perin tyhmä. Ja raaka."
Sitten puhui toinen kirkkoherran seuralainen. Se oli eräs jättiläisen
suuruinen, valkeapäinen ja matalaääninen nuori kreivi. Hän puhui
erinomaisen huolettomasti ja leväperäisesti ja nauroi melkein joka
lauseelle ilman minkäänmoista aihetta.
"Neiti ajattelisi toisin ruumiinrangaistuksesta, kun olisitte itse
olleet pari viikkoa moision omistajana -- haha!" hän sanoi. "Vuoden
perästä olisi moisio mennyttä kalua -- haha! Talonpojat repisivät
silmät päästä -- varastaisivat kuin korpit -- yksikään ei tulisi enää
työhön -- ajaisivat elävänsä moision viljapeltoon -- haha! -- -- --
Neiti luulee, että ruumiinrangaistus on heistä niin kovaa? Mitä tyhjää!
Eivät he huudakaan. Saavat kai he teillä täällä niinkuin meilläkin
melkein joka päivä ruoskaa -- onkos neiti kuullut huutoa?"
"Olen, herra kreivi, ja hyvin kamalaakin!" vastasi Juliette. "Ne ovat
tyttöjä -- haha! He kiljuvat tavan vuoksi -- haha!"
"Ei, olen kuullut miestenkin huutoa."
"Ne ovat nuoria poikia, ne karjuvat koiruuttaan -- haha! Meillä ei
huuda melkein kukaan. He ovat siihen rangaistukseen niin tottuneet,
pitävät sitä niin jokapäiväisenä asiana, etteivät silmiäänkään räväytä,
kun käsketään talliin -- haha! Minä tahtoisin tietää, kuinka neiti
heidän kanssaan tulisi toimeen, jos heittäisi vitsat ja kepit tuleen
-- haha! Sehän olisi melkein kuin sotamies taistelussa heittäisi pois
pyssyn, sanoen tahtovansa voittaa vihollisen pelkillä nyrkeillään --
hahaha!"
Neiti Marchand ei vastannut mitään tuohon henkevään puheeseen. Hänen
sijastaan jatkoi kirkkoherra Berg lempeänä ja sovinnollisena:
"Epäilemättä on ruumiinrangaistus vastenmielinen rangaistustapa --
siinä olen täysin neiti Marchandin puolella. Mutta maailmassa on vielä
nykyäänkin paljon pahaa, joka kyllä on ikävää, hyvin ikävää, mutta
joka ei tule yhtä haavaa autetuksi. Jumalan avulla ainoastaan voimme
kehittyä paremmiksi tässäkin asiassa. Kun evankeliumin kirkkaat säteet
alkavat perinpohjin vaikuttaa talonpoikaimme siveelliseen elämään,
niin joutuu vihdoin aika, jolloin maamme vallitsijat ja johtajat,
joille Jumala kansan kohtalon on uskonut, voivat ilolla halpana keinona
heittää nurkkaan ruumiinrangaistuksen. Sillä mielihyvää heille ei
todellakaan tuo rangaistustapa tuota."
"Eikö sitten Jumalan sana nykyaikanakin vaikuta talonpoikiimme
toivotulla tavalla?" kysyi Juliette.
"Ei, Jumala paratkoon! Hengellinen välinpitämättömyys, synnin pimeys on
vielä hyvin suuri."
"Mutta olen huomannut, että teidän talonpojat käyvät hyvin ahkerasti
kirkossa."
"Kapakassa käyvät ahkerasti -- kirkossa makaavat -- haha!" vastasi
liinatukkainen nuori kreivi.
"Minä en sano kaikista, armas neiti", virkkoi pastori lauhkeasti.
"Minun seurakunnassani on myös paljon heränneitä henkiä ja heidän
siveellinen elämänsä on laittamaton. Mutta te tiedätte -- rikkaruohon
kylväjä ei nuku, hän on minunkin nisuvainioillani väsymättä yöt päivät
työssä. Paljon, paljon työtä on minulla vielä häntä vastaan."
"Varsinkin, kun teillä ei ole kouluja, jotka voisivat olla teille
avuksi", huomautti kouluneiti.
"Niin oikein, kallis sisareni! Mutta sitäkin ovat jo meidän moision
isännät ajatelleet, ja ennen pitkää alkaa joka kunnassa säännöllinen
koulutyö, jolle toivon kaikesta sydämmestäni menestystä. Minä olen
suuri koulun ystävä, neiti Marchand, ja tahdon kaikin voimin harrastaa
laissa määrättyjen koulujen perustamista pitäjässäni. Toivon, että jo
kymmenen vuoden perästä on talonpoikaimme henkinen ja siveellinen elämä
aivan toisella kannalla".[6]
Nyt yhtyi heidän seuraansa vielä eräs vaaleatukkainen jättiläinen --
kreivin vanhempi veli. Hänellä oli melkein neliskulmainen, kovin suuri
pää, luonnottoman suuret pallisilmät ja pitkä ulospäin pistävä leuka.
Joka tämän herran kookkaan ulkomuodon ensi kerran näki kuulematta hänen
ääntänsä, hämmästyi kovin, kun kreivi alkoi puhua; hänen äänensä oli
naisen, oli lapsen ääni. Tuo vastakohta vartalon suuruuden ja äänen
heikkouden välillä teki kuulijaan naurettavan vaikutuksen. Neiti
Marchandkin nauroi salaa, kun kreivi esittämisen jälkeen alkoi puhua --
Juliette tunsi tähän asti vain hänen nuoremman veljensä.
"Minä kuulin teidän puhuvan talonpojan kouluuttamisesta", virkkoi hän
kimeällä äänellään -- "siitä voin teille kertoa hauskan esimerkin --."
"Kun se vain ei olisi liian pitkä?" kysyi hänen veljensä huolestuneena.
Kreivi nimittäin ei pitkäveteisten kertomusten tähden ollut suosittu
seuroissa. Hänen kertomuksillaan ei ollut päätä eikä määrää, ja vielä
pahempi oli se, että ne olivat kaikki varsin vähäpätöisiä, ne eivät
päättyneet huvittavasti. Kun hän koitti olla sukkela, ei kertomuksissa
sukkeluutta ollut ja silloin joutuivat kuulijat kiusalliseen asemaan:
heidän olisi pitänyt nauraa, mutta eivät voineet.
"Olkoon pitkä taikka lyhyt -- huvittava se kuitenkin on", vastasi
kreivi veljelle. "Kertomus osottaa, mihin kouluuttaminen vie
talonpojan. Raakalaiseksi hän tulee -- raakalaiseksi, ylpeäksi ja
pahaksi. Niin, herrat, se on tosi. -- -- -- Viime kesänä maalattiin,
niinkuin tiedetään, meidän asuinhuoneet. Maalarisällien joukossa
oli myös eräs, joka on kotoisin meidän kunnastamme. Hän on meidän
entisen kapakan isännän poika. Isäni luvalla oli hän pantu kouluun ja
sitten maalarinoppiin. Puhui saksankieltä -- mutta kamalasti, perin
vanhanaikaisesti -- ja ymmärsi tehdä jotenkin hyvää työtä. Mutta kuinka
raaka, herrat, kuinka raaka! -- -- -- Eräänä hyvänä päivänä astun minä
saliin, jossa juuri maalattiin lattiaa. Kolme sälliä tekee siellä
työtä, niiden joukossa meidän kapakan poika. Katson, katson -- oikein
-- yksi polttaa! Luulen, että hän minut nähdessään ottaa paperossin
suustaan -- ei puhettakaan! Maalaa edelleen, lakki päässä, paperossi
suussa. Savu nousee kuin uunin piipusta. Mitä luulette, herrat, minun
sanoneeni? Minä huusin: 'Paperossi suusta, lurjus!'" (Kreivin voimakas
huuto oli nuoren tytön kiljahtamisen kaltaista, jonkatähden kuulijain
suut menivät nauruun.)
"Ja hän vastasi?" kysyi joku seurasta.
"Niin, ajatelkaa, mitä tuollainen vastasi! Tuijottaa minuun ja kysyy:
'Minkätähden'? -- 'Sinä näet, kuka sinun edessäsi seisoo!' ärjyn minä.
Tiedättekö mitä hän tekee? Katselee ympärilleen ja ihmettelee: '_Sinä?_
Kenen kanssa te oikeastaan puhutte?' -- 'Sinun kanssasi!' -- Pudistaa
päätään ja rupeaa edelleen maalaamaan, niinkuin olisi jollekin toiselle
puhunut. -- 'Paperossi suusta!' pauhaan minä uudestaan. Mutta hän
vastaa: 'Sitten kun se loppuu!' -- 'Tässä on polttaminen kielletty!'
huudan minä. Mutta nyt tulee raakuuden huippu: hän vastaa minulle: '_Te
poltatte itsekin!'_"
"Poltitteko te sitten itsekin", kysyi neiti Marchand.
"Poltin", vastasi kreivi.
Juliette ei voinut pidättää nauruaan. Onneksi hän pääsi kukka-astian
varjoon.
"Mutta vielä paljon paremman jutun voin teille samasta asiasta kertoa",
alkoi kreivi henkeään vetäen. "Ajatelkaa kuitenkin --."
Mutta nyt punapäinen paroni, joka oli kiittänyt ruumiinrangaistusta,
laski kätensä kertojan olalle ja huusi nenäänsä:
"Kiitämme -- siinä jo kyllä. -- Sinä olet oikeassa -- aivan oikeassa!
-- Kouluuttaminen on vahingoksi talonpojalle. -- Ei ylpeydessään näe
enempää kuin nenä on pitkä. -- Raaka -- vastahakoinen -- suurisuinen.
-- Aivan niin minäkin ajattelen! -- Talonpoikaan ei opetus pysty.
-- Uninen ja veltto. -- Sivistys on korkeampia säätyjä varten. --
Kyntämiseen ei tarvita kirjatietoja. -- Vihdoin ei tahdo enää kukaan
ajaa lantaa. -- Suokaa anteeksi, neiti, karkeat sanani!"