Viron talonpoika oli nauttinut vapautta neljäkymmentä vuotta, mutta
hän oli köyhempi ja onnettomampi kuin henkiorjuuden aikana. Vapaus oli
antanut hänelle oikeuden kiinteimistön omistamiseen, mutta ei ainoakaan
perheenmies ollut niin paljon vaurastunut, että olisi voinut ostaa
itselleen talon. Ja talonpojan hyväksi oli kuitenkin vapaus annettu.
Mikä ihme sitten, että nykyinen työorja huutavassa hädässään alkoi
odottaa uutta vapauttavaa lakia, samoin kuin henkiorja neljäkymmentä
vuotta sitten vapautta. Hän odotti sitä niinkuin pitkän vahingoittavan
poudan perästä odotetaan sadetta.
Tuo odotus kesti kauvan. Se perustui pelkkiin huhuihin. Ainoastaan
epävarmoista suupuheista tiesi talonpoika, että jotakin oli tekeillä,
jotakin tulossa. Varmoja tietoja hänellä ei milloinkaan ollut siitä,
milloin saksat sääsivät lakia. Se tavallisesti pidettiin salassa tai
ainakin puoleksi salassa. Ensiksi ei saksalaisen sääty-ylpeys sallinut
keskustella talonpoikien kanssa yleisistä asioista, ja toiseksi
koittivat he pitää salaisuutena talonpoikia koskevien uusien asetusten
säätämisen. Sillä Viron aateli ei mitään pelännyt niin kovasti kuin
talonpoikain rauhattomuutta. Ja nuo uudistukset herättivät usein
levotonta kiihotusta, sillä niistä toivottiin enemmän kuin ne antoivat,
ja siten pettyi kansa vapautumisen toivossa tuosta armottoman raskaasta
ikeestä.
Ainoastaan syrjäteitä sai talonpoika kuulla, kuinka saksat
maapäivillä päättivät asioista, jotka koskivat heidän toimeentuloaan.
Opmannin suusta pääsi toisinaan huomaamatta joku merkillinen sana,
kamaripalvelija tai palvelustyttö, joka hiukan ymmärsi saksaa, sai
kuulla jonkun vajanaisen lauseen ja kertoi sen toisille; herra, joka
itse talonpojalle jotakin ilmoitti, oli jo harvinainen otus.
Siitä oli jo kulunut kauvan aikaa, kun Viron talonpojat alkoivat
kallistaa korviansa tuollaisille huhuille uudesta asetuksesta.
Moni saattoi, samoin kuin Völlamäen Päärn, sanoa, että he olivat
kuulleet noista asetuksista koko elinkautensa. Sillä jo seitsemän
vuotta sen jälkeen kun vapauslaki lopullisesti ja täydellisesti oli
voimaan astunut vuonna 1839 alettiin keskustella talonpojan tilan
parantamisesta ja tuo uudistustyö kesti kokonaista seitsemäntoista
vuotta. Valmiiksi saatujen asetusten julkaisemiseen kului sitten vielä
kaksi vuotta. Tietysti oli asia ajottain talonpoikien mielistä aivan
unohtunut, kun olivat kyllästyneet pitkään odotukseen taikka kun
uudistustyö oli keskeytetty.
Kyllä senaikuisilla maapäivillä olivat mielet kiihtyneet! Pakko
parannusten toimeen panemiseen oli suuri. Taloudellisen ja henkisen
tilansa rappiolle joutuessa oli talonpoika aivan perikatonsa partaalla
ja tämä tila uhkasi häviötä itse moision isännälle, jonka työ- ja
maksuvoima oli häviämässä. Hallitus taas, jolle talonpojan hätä ei
ollut tuntematon ja joka siitä pelkäsi koituvan vahinkoa valtion
tuloille, pakotti aatelia uhrausten tekemiseen. Mutta kuka sitten
tahtoo mielihyvällä jotakin uhrata. Itämeren maakuntain aatelin
itsekkäisyys ja omanvoitonpyyntö oli vuosisatojen kuluessa, jolloin
se rajattomasti oli nauttinut henkiorjuuden tuottamia etuja, kasvanut
niin suureksi, niin luonteeseen juurtunut, että aatelismies piti oikein
rikoksena, jos häneltä vaadittiin joitakin uhrauksia talonpoikain
hyväksi. Sentähden jokainen ehdotus, joka viittasi moision herran
omistusoikeuden rajoittamiseen, herätti kiivasta vastustusta.
Viron aateliston kunniaksi täytyy tunnustaa, että sen joukossa kyllä
eivät kaikki olleet jyrkästi vastustavalla kannalla. Maapäivillä
esiintyi enimmästi kaksi, toisinaan kolmekin puoluetta, vanhoillinen,
vapaamielinen ja keskipuolue. Vapaamieliset, jotka puolustivat
uudistuksia, eivät tehneet sitä niin paljon hyväsydämmisyydestä, kuin
siitä syystä, että heillä oli tarkempi taloudellinen ja valtiollinen
huomiokyky, selvempi käsitys ja laajempi näkökanta. He tavallisesti
sanoivat: "Näin eivät asiat kauvan voi olla, jota kauvemmin
viivyttelemme, sitä vaikeammaksi käy työ, sillä tekemättä ei se voi
jäädä." Mutta vanhoilliset eivät voineet nähdä omia, itsekkäitä
lähimpiä etujaan pitemmälle. He eivät itselleen tunnustaneet: Mitä sinä
tänään et anna, sen täytyy sinun kaksinkertaisesti huomenna maksaman.
Vapaamielinen puolue vaati ennen kaikkea talonpojan taloudellisen tilan
parantamista. Henkiorjuuden lakkauttamisen jälkeen, jolloin moision
isännän ei enää tarvinnut pitää huolta talonpojan elättämisestä, oli
viimeksimainittu maan puolesta aivan osaton. Moision herra ajoi hänet
tilaltaan pois, otti maan itselleen -- talonpoika sai mennä, minne
tahtoi! Näin hävitettiin Virossa, niinkuin tiedetään, kokonaiset suuret
kylät. Talonpojalla, joka eli alituisessa poishäätämisen pelossa, ei
ollut halua pitää minkäänmoista huolta omasta maanviljelyksestään; hän
katsoi vain hetken tarpeita ja imi voiman maasta. Jos siis tahdottiin
parantaa hänen taloudellista tilaansa sekä hänen itsensä, että moision
hyväksi, piti annettaman hänelle parempaa varmuutta pysyväisestä
asuinpaikasta. Moision omistajan ja talonpojan välillä oli saatava
aikaan pitempiaikaisia tai elinkautisia kontrahteja, taikka vielä
paremmin oli moision herran määrättävä joku erityinen osa maastaan
ainoastaan talonpojan käytettäväksi, eikä olisi hänellä oleva oikeutta
sitä talolle takaisin ottaa.
Vapaamieliset tekivätkin tämän suuntaisia ehdotuksia, ja varsinkin
viimeksimainittu tuli koko lainsäädännössä tärkeimmäksi kohdaksi.
Mutta tämä herätti kiivasta vastustusta vanhoillisten puolelta.
Heidän omaisuuteensa tahdottiin puuttua! Heiltä tahdottiin ottaa
oikeudet, heidän perintöomaisuudellaan tehtäisiin mitä tahansa. He
viittasivat talonpoikain vapautuslakiin, jossa selvin sanoin oli
kaikki maa ehdottomasti heidän omaisuudekseen tunnustettu, -- niin,
olivathan he talonpojille suoneet vapauden juuri sillä ehdolla, että
nämä perheenmiehinä yhä edelleen pysyisivät paikoillaan! -- -- --
Pitkien, enimmästi kiivaiden keskustelujen jälkeen voittivat kuitenkin
vihdoin vapaamieliset ja heidän sekä välttämättömät että luonnolliset
parannusehdotuksensa saivat riittävää kannatusta, vaikk'ei kuitenkaan
ilman melkoisia rajoituksia. Päätökseksi tuli, että kaikki maat, jotka
1846 olivat olleet talonpojilla viljeltävinä, piti heidän maikseen
tunnustettaman, mutta kuudes osa siitä maasta jäädä moision herran
vapaaehtoisen käytännön alaiseksi, jotta hän siinä voisi pitää asumassa
talon palvelijoita.
Yhtä itsepäisesti tahtoivat vanhoilliset säilyttää "vapaan kontrahdin",
joka vapauttamisen jälkeen oli käytäntöön otettu ja joka sitten moision
isännille oli ollut niin edullinen, mutta talonpojille tuottanut
tappiota. Vapaamielisille oli jo aikoja selvinnyt, että "vapaasta"
verosopimuksesta ei ole puhettakaan siinä, jossa toinen on toisen
taloudellisen ylivallan alainen. Tuo "vapaa kontrahti" juuri oli
pääasiallisena syynä talonpoikain köyhtymiseen ja oltiinhan maapäivillä
koossa juuri heidän tilansa parantamista varten. Huomattiin, että vanha
verokirja paljon paremmin kuin nykyinen vapaaehtoinen sopimus oli
suojellut talonpoikia moision isäntäin kiskomisilta. Sentähden piti
myös uuteen lakiin lisätä pykäliä, joissa ainakin työveroon nähden
veron suuruus oli arvioitava verotilan mukaan. Tämäkin ajanmukainen
parannus tuli vihdoin päätökseksi.
Mutta hallituksen puolelta tehtiin aateliston ehdotuksiin vielä
huomautuksia, parannuksia, täydennyksiä ja muutoksia enemmän
kuin heidän mielestään oli tarpeellista. Voi niitä komiteoja,
joissa tekeillä oleva laki vielä piti kypsytettämän! Aateli oli
hallituksen käskystä saanut ehdotuksensa valmiiksi 1849. Mutta sitä
ei siinä muodossa hyväksytty, vaan se annettiin eräälle komitealle
täydennettäväksi ja korjattavaksi. Siinä oli sekä hallituksen että
moision herrain valitsemia jäseniä ja se työskenteli Tallinnassa.
Sitten tarkasti lakia Pietarissa eräs valtion komitea, johon myös
kuului moision edustajia. Mutta kovemman tulen läpi kävi asetus
vihdoin niinsanotussa Itämeren komiteassa Pietarissa, jossa sitä
taas täydennettiin ja korjattiin ennenkun se saavutti hallituksen
hyväksymisen. Vihdoin 5 p. kesäkuuta 1856 oli uusi Viron talonpoikain
laki niin valmis, että se sai kaikkein korkeimman vahvistuksen.
Mutta sen jälkeen se ei vielä voimaan astunut. Se oli ensin käännettävä
saksan ja viron kielille. Tämä työ toimitettiin seuraavana vuonna 1857.
Voimaan piti lain astua Yrjönpäivänä 1858. --
Epäselvä huhu, että keisari jo aikoja sitten oli piirtänyt nimensä
uuden asetuksen alle, kierteli jo laajalta talonpoikain keskuudessa,
ennenkun se vielä oli tapahtunutkaan. "Veltolla" talonpojalla on
hyvät korvat, kun huhutaan jotakin, josta hän toivoo apua hätäänsä.
-- "Mutta", lisättiin epäluuloisesti -- "saksat pitävät asetusta
meiltä salassa." Varmempia tietoja asetuksen olemassaolosta ja sen
voimaan astumisesta saatiin vasta keväällä 1857. Siellä, täällä olivat
moision herrat jo itsekin tunnustaneet, että asetus oli tulemassa,
kun talonpojat olivat käyneet helpotuksia pyytämässä. Sen nämä usein
tekivät saadakseen jotakin kuulla uudesta asetuksesta. Ja usein he
siinä onnistuivatkin.
Juurun pitäjässä päästiin alituisesti asiasta tiedusteltua vihdoin
perille, sillä Mahtran moision isännöitsijä Rosenberg oli talonpojille
suoraan sanonut, että uusi asetus oli ennen pitkää tuleva. Mahtran
perheenmiehet läksivät nimittäin keväällä 1857 moisioon pyytämään uusia
kontrahteja. Hekin luulivat, että uusi asetus jo keisarin tahdosta
piti olla voimassa, vaan että moision isännät eivät tahtoneet sitä
julaista. Sentähden he vaativat uusiin kontrahteihin asetuksen mukaisia
helpotuksia. Mutta opman selitti heille, ettei hän voinut tehdä uusia
kontrahteja ennenkun uusi laki ilmaantuisi, jonka mukaan kontrahdit
olivat tehtävät. Siihen asti piti kaikki olla entisellään sekä
perheenmiesten työorjuus että maksut.
Tästä selityksestä päättivät Mahtran miehet, etteivät moision isännät
enää koittaneet heiltä salata uutta asetusta. Mahtran perheenmiehiltä
ja toisilta, jotka moisiosta olivat saaneet samanlaisia vastauksia,
levisi ilosanoma kauvas yli pitäjän rajojen. Mutta sittenkin oli
paljon epäilijöitä, jotka niinkuin Uudentuvan päiväläinen sanoivat:
"Ei se tule, jota saksa ei tahdo." Paroni Heidegg esimerkiksi ei ollut
perheenmiehilleen asiasta hiiskunut puoltakaan sanaa. Parille kysyjälle
vastasi hän karkealla pilkallisella tavallaan: "Eikö teillä, laiskurit,
nyt kyllä hyvä ole olla? Vai vielä toivotte suurempia huojennuksia.
Sittenhän jo täitkin teidät söisivät!"
Paroni Heidegg itse oli vilkkaasti seurannut uuden asetuksen
valmistustöitä maapäivillä. Muuten oli hän melkeinpä ensimmäisiä
vanhoillisten joukossa. Hän ei kyllä pitänyt puheita, eikä antanut
valita itseään komiteoihin, sillä hän ei viitsinyt vaivata itseään
raskaammalla työllä, mutta sitä enemmän ymmärsi hän tuoda mielipiteensä
ilmoille aatelismiesten seurassa, vastustaa ja kumota vapaamielisempien
väitteitä. Suurella taidolla esitti hän kantaansa sekä kotona
lähimmäisten naapuriensa joukossa perheellisessä tuttavapiirissä, että
Tallinnassa maapäivien aikana klubissa, hotelleissa ja Petenbergin
viinakellarissa viinilasien ja osterein ääressä.
Paroni Heideggin mielestä oli, niinkuin tiedetään, talonpoika
itse syypää kurjuuteensa. Tuota velttoa, laiskaa ja huolimatonta
talonpoikaa eivät mitkään huojennukset voineet auttaa -- ei, vaan ne
hänet kokonaan lamauttaisivat. Paroni Rydiger Heidegg olisi hyvällä
mielellä vielä puolustanut työ- ja maksukuorman suurentamista ja
rangaistusten koventamista, jos sitä maapäivillä olisi julettu
esittää. Hän taisteli kaikin voiminsa pitkäaikaisia kontrahteja,
maasta häätämisoikeuden rajoittamista, työorjuuden huojentamista ja
talonpoikain vapaan liikkumisoikeuden laajentamista vastaan. Kaikki
selitykset ja todistelut, jotka tarkottivat näitä oikeuksia, kimposivat
hänen rinnastaan takaisin kuin olisi hän vielä ollut varustettuna
esivanhempain rautaisella kilvellä. Ainoa asia joka häntä ja hänen
kaltaisiaan sai hiukankin myöntymään, oli pelko, että hallitus
ottaisi tämän uudistustyön aatelistolta omiin käsiinsä, joka osaksi
tapahtuikin, ja valmistaisi asetuksen, joka olisi vapaamielisten
ehdotusta vieläkin vapaamielisempi.
Niinkuin muualla ei paroni Heidegginkään moision alustalaisilla
talvella 1857 ollut mieltä kiinnittävämpää puheenainetta kuin uusi
asetus. Kun ei paronilta saatu mitään tietää, koitettiin tiedustaa
opmannilta. Mutta hän oli täysin samaa maata kuin herransakin ylpeä,
korkea, umpimielinen eikä talonpojille myötätuntoinen. Sen lisäksi oli
isäntä ankarasti kieltänyt häntä puhumasta mitään uudistuksista, sillä
"pahuus tiesi, mitä nuo vastahakoiset lurjukset saavat päähänsä!" Opman
Winter antoi siis kysyjille vielä tylymmän vastauksen kuin itse herra,
hän näytti heille vahvaa keppiään ja vastasi: "Tuota tuottaa teille
uusi asetus!" -- -- --
Sitten ahdistettiin alempia käskynhaltijoita. Vaan he eivät itsekään
tienneet mitään varmasti. Kubja-Prits oli kyllä olevinaan kuin
olisivat asetuksen 1315 pykälää hänen päässään, vaikka hän todellakaan
ei tiennyt enempää kuin kansa itsekään. Sentähden se, joka asiata
varovammin ja viisaammin häneltä koitti urkkia jäi suurimpaan
hämäryyteen.
11.