Jota kauvemmin neiti Marchand oli Virossa, sitä selvemmin alkoi hän
huomata, kuinka alhaisella, alkuperäisellä kannalla koko talous
kaikkine tarpeellisine työkaluineen moisiossa oli. Juliettella ei
tässä asiassa ollut perinpohjaisia tietoja, ja hän saattoi ainoastaan
pintapuolisesti sen käsittää, mutta toisinaan oli erotus ulkomaiden ja
tämän maan välillä niin silmiin pistävä, että hänkin sen huomasi.
Kaikki työkalut ja maanviljelystarpeet olivat täällä aivan yhtä huonot
kuin köyhimmillä, oppimattomilla talonpojilla vähäistä maakappaletta
viljellessään. Niinpä olivat täällä aurat, äkeet, puima-aseet,
maitotalouskalut j.n.e. kaikki puusta, kaikki huonoa, pelkkää
kotityötä! Ei löytynyt nimeksikään tai ainakin harvoissa paikoissa
maanviljelyskoneita, joita ulkomailla jo talonpojatkin käyttivät.
Kaikki työ oli käsin tehtävä ilman sen ajan parempia apukeinoja. Ja
näin oli laita toisissakin moisioissa, joita kouluneiti sattui näkemään
herrasväen kanssa ajaessaan.
Kun hän siitä kerran oli puhunut paroni Herbertin kanssa, oli tämä
olkapäitään kohottaen vastannut: "Niin, me olemme aikamme jälessä,
mutta siihen ovat meidän olomme syynä: meillä on ollut liika paljon
halpaa työvoimaa -- mitä meidän siis on tarvinnut hankkia kalliita
koneita ja ulkomaisia työkaluja!"
Tuo "halpa työvoima" oli talonpoika. Se oli kone, joka ei rahaa
maksanut, ei vaatinut korjauskustannuksia, eikä sen vanhenemista
tarvinnut pelätä. Ei se ollut ainoastaan halpa työvoima, vaan täysin
maksuton. Hän kynti, äesti, kylvi, niitti ja leikkasi; hän pui viljan,
harjasi liinat, noukki perunat, keitti viinan, keritsi lampaat, kehräsi
langat, kutoi kankaat, hoiti karjan, kuletti maanviljelystuotteet
kaupaksi -- ja kaikesta tuosta hän ei saanut muuta kuin maatilkun, jota
moision omistaja ei tarvinnut. Hän tyytyi työpäivään, joka kesällä
kesti 17 tuntia ja ajottain, riihenpuintiaikana 48 tuntia. Hän maksoi
vielä omista tuloistaan kymmenykset isännälleen -- vain siitä hyvästä,
ettei tämä tuota vähää häneltä olisi pois ottanut. Oman ihonsa
hän vaatetti tappuroilla -- palttinan ja villakankaan vei hän
isännälle. -- -- --
Mitä sitten tarvitsi ostaa kalliita koneita ja työkaluja, kun oli
kyllin saatavana niin hyviä tuloksia tuottavaa työvoimaa!
Neiti Marchand ei nähnyt, taikka näki harvoin -- kuinka "halpa
työvoima", talonpoika vanhanaikaisilla työkaluilla ja uupuneella
hevosellaan raatoi pellolla ja niityllä, kuinka kolmentoista vuotiaat
kasvavat pojat hartiavoimillan nostivat auraa maan sisästä, kuinka
alaikäiset tytöt ja raskaat vaimot polttavassa päivänpaisteessa
hikosivat heinä- tai leikkuuvainiolla ja kuinka he selkä koukussa
perunavaoissa ahkeroivat, kuinka tytöt ja pojat päivätyöstä
kuollakseen väsyneinä, yöt läpi varstoja heiluttivat, kuinka
päivätyöläiset tuiskussa ja tuulessa rahtia ajoivat kaupunkiin, kuinka
karjapäivätytöt, iho polvia myöten jäässä, kurjissa tappurahameissaan
kahlasivat lumihankien läpi moision ja kylän väliä. -- -- -- Ei neiti
Marchand myöskään nähnyt, kuinka joka puolella, niin toisen kuin
toisenkin kintereillä, kupiaan, voudin, aittamiehen ja opmanin keppi
pani käymään noita maksuttomia koneita ja kiihotti heidän liikkeitään.
-- -- -- Jos hän olisi kaiken tämän nähnyt, olisi hän pannut
kädet ristiin ja vielä enemmän kysynyt, eikö tässä maassa tunneta
siveysoppia, kristillistä lähimmäisen rakkautta!
Neiti Marchand tiesi vain sen, mitä sattui huomaamaan moisiossa
ja sen ympäristössä. Nyt talvisaikaan näki hän vieläkin vähemmin.
Siellä navetoissa askaroitsivat kohmettuneet karjatytöt lyhyissä
tappurahameissaan lehmien ympärillä, syöttivät, juottivat ja lypsivät
niitä, ja samaten tappuraisissa paksulankaisissa huonoissa vaatteissa
miehet ja pojat ajoivat karjalle pehkuja, olkia ja heiniä. Naiset
kylästä kantoivat moisioon pellavia, joita olivat loukuttaneet ja
kaapineet, ja joita heidän vielä perillä piti puhtaiksi harjata
Joku aika myöhemmin ilmestyi vielä joukko naisia päässä korkeat
munanmuotoiset myssyt ja sepelpäisiä tyttöjä puettuina Vörun
vaateparteen. Näille paronitar jakoi pellavia tappuroita ja villoja,
joita he kelkoilla kotiin vetivät -- -- --
Jos neiti Marchand olisi voinut katsoa noihin karstaisiin savuisiin,
olkikattoisiin hökkeleihin, olisi hän ihmetellyt, kuinka koko kylä oli
muuttunut pieneksi tehtaaksi, kuinka kaikkein noiden vaimojen, tyttöjen
ja lasten kädet liikkuivat nopeasti, täyttääkseen emäntänsä kirstut
kaikellaisilla kalleilla kankailla. -- --
Talvinen päivä on lyhyt -- täytyy jatkaa sitä illasta ja yöstä,
sillä emännän töitä on paljon. Kehrätä kahdeksan naulaa liinoja
pellavalangoiksi, niin hienoiksi, että kelpaavat saksoille
liinavaatteiksi -- se ei ole leikin tekoa! Taikka jos on villoja, niin
raasi ne kahteen kertaan ja kehrää sitten langaksi, niin että sormia
pakottaa. Eivätkä tappuratkaan itsestään tule langoiksi! Ja sen lisäksi
on sinulla oma perhe ja perhekunta vaatetettavana!
Astumme tuollaiseen pieneen tehtaaseen, jollaiseksi talon tupa talven
aikana on muuttunut. Kädensuuruisesta, nokisesta, hikisestä akkunasta
ei puolipäivästä asti paista auringonvalo sisään. Surkea päretuli vain
valaisee työntekijöitä silloin kun ei uuni lämpiä. Paksu ummehtunut
ilma täyttää pienen huoneen; tarpeellisimmat huonekalut -- pöydät,
rahit, seinään kiinnitetyt, olilla täytetyt makuusijat, joiden alla
on rikkaläjiä, eivät näytä kovin hauskoilta. Nauloilla seinissä
riippuu vanhoja, karheita vaatteita, ylempänä karstaiset orret, alla
epätasainen, kuoppainen savilattia. Nurkassa suitsuaa suuri kiuvas,
jonka päällä palvelijat toisinaan nukkuvat.
Mutta kuinka hyvä onkaan tuo suuri, vahva, mustunut uuni talven
aikana, kun ulkona tuisku vinkuu, oven kohdalla kolkuttaa, ja uhkaa
peittää koko mökin hangen alle, tai kun pakkanen panee aidan seipäät
paukkumaan, ja jäätää oven ja akkunan tuumanpaksuisella härmällä.
Tuon hyvän lieden luona on tehtaanväki koolla. Tulenvalon ääressä
viettää tuo työtätekevä perhekunta pitkän yksitoikkoisen talvensa.
Perheennainen, tytär, palvelustyttö, kaikki kehräävät -- milloin
moisiolle, milloin itselleen. Lieden luona tai pärejalassa palaa
päre toisensa perästä karreksi, lapset niitä yhtä mittaan hoitavat
palamaan tai sytyttävät uuden -- se on heidän tehtävänsä, heidän osansa
ylenpalttisessa työssä. Palvelustyttö, joka kehrää moisioon, koittaa
tuskallisella huolella saada kuontalon ja värttinän välillä juoksevan
langan yhä hienommaksi ja sileämmäksi, jottei siihen jäisi ainoatakaan
nystyrää. Sillä jos ei lankavyyhti kule sormuksen tai renkaan läpi,
saa rouvalta kunniansa kuulla. Äidin rukin vieressä kyyköttää Manu
aapinen ja tikku kädessä ja harjoittaa aakkosia. Kun hän väsyy, alkaa
Jyts, joka jo on päreensytyttäjänä. Miehetkin pitävät huolta tulesta;
he kiskovat koko joukon päreitä varastoon, tekevät lehmänkytkyitä
tai luutia. Heikko punertava tulenliekki valaisee perheenmiehen
kuivettuneet, kovat, ryppyiset kasvot, luo nuorien punottaville
poskille surullisen, unisen heijastuksen. Puhellaan, nauretaan,
lauletaankin, kunnes väsymys kuin hiipivä tonttu lähestyy kaikkia, kova
taistelu alkaa sen voittamiseksi.
Toisessa talossa on villankehruutalkoot. Kuusi tai kahdeksan nuorempaa
ja vanhempaa tyttöä istuu pienessä lämpimässä huoneessa ja kehrää
lankaa. Vilkas puhe, nauraminen ja laulu saavat unohtumaan työn
ikävyyden. Joku poika on tullut heille seuraa pitämään -- se enentää
hauskuutta. Mutta katsokoon emäntä, ettei talkooväki rupea nurisemaan
huonoa kestitsemistä ja että isäntä on väkevämpääkin hankkinut. Kyllä
on hyvä, kun tuon työn saa pois huolestaan, sillä moision isännän
kanssa ei ole leikitteleminen -- omaan työhön on kyllin aikaa! Jos
emäntä ei sitä itse ehdi tehdä, antaa hän sen toiselle -- köyhiä on
kyllin, jotka tarvitsevat ansiota. -- -- --
Neiti Marchand oli aikoja huomannut kuinka kova, vaativa emäntä
paronitar Heidegg oli. Kyllä tiesi kunniansa jokainen kylännainen,
jonka työ ei täyttänyt hänen vaatimuksiaan ja nuo vaatimukset olivat
suuret. Liinalangan tarkastuksessa käytti rouva sormuksen suuruista
hopeista rengasta. Se jolla oli kolme värttinällistä pellavalankoja
valmiina, tuli sen moisioon vyyhdelle panemaan ja lukemaan pasmat. Jos
ei vyyhti renkaassa juossut liukkaasti edes takaisin, silloin oli lanka
hiukan vahvempaa kuin määrätty oli -- oi sitä musertavaa silmäniskua,
niitä häpäiseviä sanoja, jotka syyllinen silloin sai nähdä ja kuulla.
Ja kuinka tarkasti hän tutki kankaita, joita hänelle kevätpuoleen
alettiin tuoda! Pieninkin kutomisen vika kiihdytti hänen vihaansa,
jokaisesta työstä, johon hän ei ollut tyytyväinen, määräsi hän
rangaistukseksi toisen pahemman työn; eikä antanut rikolliselle
tavallista lahjaa, myssyvaatetta. Myssynnauhoja saivat häneltä vielä
monet -- mutta villaisen myssyvaatteen sai vain harvoin joku, jonka
kunnianhimo ja huolellisuus oli saanut aikaan oikean mestarityön.
Rouva von Heideggistä sanottiin, ettei hän milloinkaan nauranut
palvelijain nähden eikä heidän puhuessaan. Vielä vähemmin näkivät
kyläläiset hänen hymyilevän, väristen he tulivat ja kiirehtien
lähtivät. -- -- --
Ja tuolle kristilliselle, jopa jumalisellekin naiselle ei milloinkaan
tullut mieleen, että hän olisi ollut kiitollisuuden velassa heille,
jotka täyttivät hänen arkkunsa aarteilla, joita hän ylpeänä emäntänä
mielellään näytteli tuttavilleen. Hänellä oli eräässä sivuhuoneessa
hinkalon suuruinen kirstu. Kun sen kansi avattiin loisti kuin lumihanki
katsojaa vastaan. Arkku oli täynnä heleänvalkeaksi valaistua liinaa,
jonka kauneus ja hienous sai asiantuntijat ihmettelystä huudahtamaan.
Ei voitu ymmärtää, milloin hän tarvitsisi niin paljon liinavaatetta. Ja
kankurit helskyttivät joka päivä uutta lisäksi.
Ei, paronitar ei kiittänyt noita halpoja työvoimia, joiden avulla hän
ei tarvinnut tehtaita eikä rahakustannuksia. Hän oli kasvanut ja elänyt
siinä luulossa, että nuo työvoimat, nuo maksuttomat koneet olivat häntä
varten luodut, hänen mielivaltaansa annetut. -- -- Mitä maksoi heidän
työnsä hänen myssykangaskappaleensa rinnalla, jonka hän antoi heille
ikäänkuin kunniamerkiksi! --
Katsellessamme Viron kansan viimeksi kulunutta aikaa, on huvittavaa
nähdä, kuinka etevästi aateli ymmärsi käyttää hyväkseen talonpojan
"halpaa työvoimaa" ja sen ohella koitti suoda hänelle jonkinlaista
"vapautta". Hän teki tämän niin perinpohjaisesti, ettei hänellä tähän
päivään asti ole työvoimasta ollut puutetta, vaikka hän itseänsä
kunnioittaa itsensäkieltävänä vapauttajana.
Pintapuolisesti katsellen, täytyy ihmetellä, kuinka helposti Viron
aateli v. 1816 lahjoitti talonpojille vapauden. Hallitus tahtoi
tehdä henkiorjuuden Virossa samanlaiseksi kuin Liivinmaalla; sitä
varten piti asettaa komitea, joka oli toimeenpaneva moision maiden
mittauksen. Mutta kustannuksia välttääkseen oli Viron aatelisto valmis
uhraamaan omistusoikeutensa talonpoikiin itseensä nähden ja 1811 anoi
se henkiorjuuden täydellistä lopettamista, joka toteutettiinkin lain
kautta 1816. Mutta aatelismiesten uhraukset eivät mahtaneet olla
liian suuret, kun niin herkästi niihin suostuivat. Vai vaikuttivatko
heihin ehkä vapaamieliset, ihmisystävälliset aatteet? Viron aateliston
joukossa saattoi kyllä olla hyväntahtoisia, lämminsydämmisiä miehiä,
joihin lännestä tulleet, ihmisystävälliset aatteet olivat vaikuttaneet,
mutta heitä oli kuitenkin verrattain vähän. Enemmistön puolelta,
vapauden nimessä annettu lahja, tuotti kuitenkin oikeastaan antajalle
hyötyä, mutta saajalle vahinkoa. Ja tämän aatelisto kyllä edeltäkäsin
tiesi.
Hyödyn asemesta tuotti lahjoitettu vapaus Itämeren maakuntain
talonpojille todellakin vahinkoa moneksi ajaksi. Tämän on moni
aatelismies itsekin sen aikuisissa historiallisissa muistiinpanoissaan
tunnustanut. Sillä kuinka voi ihminen käyttää vapauttaan, kun hänellä
ei ole, mitä suuhun pistää? Aatelismies sanoi: Sinä olet vapaa,
mutta jos tahdot elää, pitää sinun minua orjana palvella niinkuin
ennenkin, sillä maa jossa elät on minun. Ja sinun pitää minua palvella
vielä kovemmin kuin tähän asti, sillä nyt ei sinun työkuormaasi
enää määrää verokirjan lauhkea laki, vaan nyt panen minä itse sulle
"molemminpuolisen kontrahdin" nimessä verot, ja niihin on sinun
ehdottomasti suostuminen, sillä mihin sinä pääset! Uusi asetus antaa
sinulle kyllä paljon oikeuksia, joita sinulla ennen ei ollut, mutta me
olemme pitäneet huolta, että sinä et saa käyttää niitä. Asetus, joka
sinulle suo ne oikeudet, ottaa ne sinulta myös pois. Onhan meillä vielä
kaikki isännyysoikeudet, ja sinun vapautesi on ainoastaan se, että me
emme enää sinua uskalla myödä ilman maata niinkuin ennen. -- -- --
Oikeus talonpoikain myömiseen maan mukana oli todellakin vielä
jäänyt moision herroille. Koska maalla ilman työorjuutta ei ollut
melkein mitään arvoa, niin sai ostaja maan mukana lunastaa oikeuden
työorjuuteen. Moision herrat, jotka olivat päässeet vapaiksi päärahan
maksamisesta, jotka eivät enää olleet velvolliset katovuosina heitä
elättämään eikä onnettomuuden sattuessa talonpoikia auttamaan, olivat
oikeutetut jättämään talonpojat täydellisesti oman kohtalonsa varaan.
He tiesivät, että talonpojat eivät voineet elää ilman maata, että
heidän piti herroilta sitä vuokrata niillä ehdoilla, joita nämä heille
määräsivät, ja etteivät moision omistajan pellot sentähden jääneet
viljelemättä. Heidän ei siis enää tarvinnut pitää mitään huolta
talonpojista, taikka heidän työkyvystään. Ennen oli heidän oma etunsa
pakottanut heitä katsomaan, ettei talonpoika kuollut nälkään, sillä
silloin olisi heidän pitänyt rahalla ostaa toisia työläisiä. Eräs
Liivinmaan aatelismies, joka oli puolustanut henkiorjuutta, tunnusti
suurimmalla tyytyväisyydellä: "Moision herra voi ilman suurempaa
vahinkoa jättää jonkun talon taikka suuremman osan taloja ilman
vuokralaisia, sillä hänellä on siksi varaa, että hän itse voi maitaan
viljellä; mutta vuokratalonpoika ei voi talotta elää, hänellä ei ole
varaa ylläpitää hevosia ja karjaa, hän on pakotettu elämään omalla
pääomallaan ja joutuu vähässä ajassa kerjäläiseksi. Se pakottaa häntä
henkensä elatukseksi vuokraamaan maata kovimmillakin ehdoilla ja usein
ei hän voi täyttää yhteiskunnallisia velvollisuuksiaankaan."
Vapaanakin jäi talonpoika täydellisesti moision omistajan mielivallan
alaiseksi, ja tämä käytti valtaansa väärin, jopa useinkin vielä
entistä enemmän. Talonpoika sai kyllä vapauden, mutta ei mitään
elämisen apuneuvoja, sillä kaikki maa ja sen mukana kaikki talonpojan
tilan parantamisen keinot jäivät moision herroille. Talonpoika ei
oikeastaan saanut vapautta, mutta vain sen nimen ja varjon. Henkiorjuus
poistettiin vain nimellisesti. Mutta aatelin etuna oli se, ettei hänen
nyt enää tarvinnut hävetä talonpoikain köyhyyttä eikä pelätä yleisön
arvostelua. Nyt hän saattoi soimata veltoiksi ja laiskoiksi heitä,
jotka eivät ymmärtäneet "vapauttaan" oikein käyttää.
Vapaus antoi talonpojalle oikeuden tehdä moision herran kanssa
vapaaehtoisia kontrahteja. Mutta kun talonpojilla ei ollut mitään
apuneuvoja, joiden nojalla olisivat herroilta voineet vaatia
helpotuksia, olivat he siitä syystä jääneet herran armon alaisiksi.
Talonpojan työ- ja maksukuorma oli jäänyt yhtä suureksi kuin ennen,
vieläpä oli sitä nähtävästi kovennettukin. Entiset, vuonna 1805
valmistetut verokirjat eivät enää pitäneet paikkaansa, kun oli tehtävä
vapaaehtoisia kontrahteja, ja moision herrojen oli helppo vaatia
suurempia veroja, kun talonpoikain oli pakko niihin suostua.
Vapaus antoi talonpojalle oikeuden muuttaa toiseen moisioon. Mutta
talonpojat huomasivat pian, että moision herrain vaatimukset olivat
joka paikassa samanlaiset s.o liian suuret, sillä jokainen ajatteli
omaa etuaan! Muualle muuttaminen ei tuottanut talonpojalle voittoa,
vaan tappiota Hän jäi ennemmin entiseen paikkaansa ja maksoi enemmän
veroa työllään ja maanviljelystuotteillaan, kuin alkoi etsiä toista
isäntää Jos ei hän suostunut herran määräämiin ehtoihin, saattoi hän
menettää tuon kurjan majansa, jossa hän oli syntynyt ja kasvanut,
jonka maata hänen esi-isänsä suurella vaivalla olivat raivanneet
ja viljelleet. Ja hänen olisi pitänyt vaimoineen lapsineen lähteä
toista isäntää etsimään, joka olisi voinut panna hänelle vielä
kovempia ehtoja. Näin pakottivat olot häntä tyytymään kaikkeen, mitä
häneltä vaadittiin ja tekivät hänestä vielä kurjemman orjan, kuin
hän henkiorjuuden aikana oli ollut. Tilastaan hän ei missään voinut
valittaa, sillä kontrahti oli laillinen. Talonpojalla ei siis ollut
mitään hyötyä asunnon valitsemisoikeudestaan.
Talonpoika oli vielä saanut oikeuden omistaa maata ja muuta kiinteätä
omaisuutta, palvelus-, vuokra- ja kaikenlaisessa työssä tehdä
vapaaehtoisia suostumuksia, muuttaa, niinkuin jokainen kansalainen,
persoonansa ja omaisuutensa toiseen maanpaikkaan. Mutta talonpoika
ei saanut asunto-oikeutta kaupungissa eikä siellä omistaa kiinteätä
omaisuutta, ei saanut ruveta kaupunkilaisen palvelukseen, eikä vuokrata
kaupungin tontteja! Sanalla sanoen: talonpojalla oli lupa ostaa
maata vain Viron moision herralta, joka kuitenkaan sitä ei pienissä
palstoissa tahtonut myödä, koska se ei ollut hänelle edullista.
Moisiot, näet, olivat suurimmaksi osaksi kiinnitetyt lainauskassaan, ja
moision omistaja, jos hän pienen osan maastaan olisi myönyt, olisi vain
pienemmän summan saanut käyttää omaksi hyödykseen, kun suurin osa olisi
mennyt lainauskassaan velan korvaukseksi. Niin oli siis talonpojilla
oikeus tehdä vain sellaisia sopimuksia, jotka heitä kiinnittivät
maanviljelystöihin ja työorjuuteen yksin Vironmaalla ja Viron moision
herrain kanssa.
Mutta kun aatelismies valmisti virolaiselle vapauslain, keksi hän
siihen vielä yhden rajoituksen.
Talonpoika, joka omavaltaisesti läksi Vironmaalta, joutui tuon lain
nimessä kunnan puolesta sotamieheksi. Moision herrain eduksi oli
lakiin pantava tämäkin musertava pykälä, sillä he arvasivat, että
heidän suunnattomat vaatimuksensa pakottaisivat tuon kärsivällisen ja
orjuuteen tottuneen virolaisen talonpojankin lähtemään kotimaastaan
ja etsimään naapuri kuvernementissa toimeentuloaan, vaikkakin hänen
rakkautensa savutupaansa ja kotikontuunsa oli liikuttava. Mutta
tuokaan määräys ei vielä riittänyt. Sama rangaistus säädettiin
myös niille talonpojille, jotka uskalsivat pyytää muuttokirjaa
ruvetakseen palvelukseen toisessa kunnassa tai maakunnassa. Kunnassa,
jonka kirjoissa he olivat, merkittiin heidät poissaoleviksi. Kunnan
virkailijat nostivat sellaisten puolesta arvan ja nämä joutuivat
sotamiehiksi, sillä asetuksessa sanottiin: "Kun arpa lankeaa sellaisen
kunnanjäsenen osalle, joka kunnasta on poistunut (vaikkapa luvallakin),
ja hän joutuu vieraassa kunnassa sellaisiin olosuhteisiin, joissa
hän asetuksen mukaan olisi sotapalveluksesta vapaa, niin tulee hänen
sittenkin lähteä sotamieheksi oman kuntansa puolesta!" Näin oli siis
Viron talonpoika kiinnitetty omaan maakuntaansa, omaan kuntaansa ja
omaan moision herraansa. Jos ei hän tahtonut seuraavassa sotaväen
otossa joutua sotamieheksi, niin hänen piti jäädä siihen kuntaan, jossa
oli kirjoissa, piti olla herrallansa "halpana työvoimana".
Näin teki vapaus köyhän talonpojan aikaa myöten entistä köyhemmäksi.
Mutta Viron moisioiden rikkaus karttui vuosi vuodelta ja niiden
myyntihinta oli muutamassa vuodessa suhteellisesti noussut ostohintaa
monin verroin suuremmaksi. Kun talonpoikain luku ensimmäisinä vuosina
vapauttamisen jälkeen nopeasti kasvoi, niin saivat moision herrat yhä
lisää "halpaa työvoimaa", ja jota enemmän heitä oli, sitä halvemmaksi
he kävivät.
10.