Kubja-Pritsin turha kosimisretki ja vielä enemmän Huntaugun Miinan
äkillinen katoaminen synnyttivät koko kyläkunnassa suurinta huomiota.
Kun kadonnutta morsianta oli koko kylässä turhaan etsitty, oli sulhanen
puhemiehen kanssa kiroten ja sadatellen ajanut takaisin Huntaugulta ja
hämmästyneet vanhemmat olivat jääneet suurimman surun valtaan.
Seuraavana päivänä alkoi kyseleminen ja etsiminen uudestaan, mutta
kaikki turhaan. Pari ihmistä oli nähnyt Miinan iltapimeällä astuvan
kiirein askelin pitkin vainiota, mutta he eivät olleet häneltä
kysyneet, minne hän menee, eikä hän ollut kylässä missään talossa
käynyt. Huntaugun Mihkel antoi asiasta vihdoin tiedon järjestyksen
valvojalle. Mutta hänenkään tiedustelunsa ei tuonut mitään selvitystä.
Miina oli kadonnut kuin maan alle. Suurinta sydänsurua tunsi Huntaugun
emäntä. Hän itki yöt päivät, syytti itseään ja miestään kovuudesta,
jolla olivat pakottaneet lastaan pakenemaan ja kuvitteli mielessään,
kuinka Miinan ruumis löydettäisiin jostakin joesta tai järvestä ja
tuotaisiin kotiin.
Onneksi oli kaikki pelko turhaa. Eräänä päivänä tuli Mihklin ja
Viiun vanhin tytär Mari, joka naapuripitäjässä oli kolmipäiväisellä
talonmiehenä vaimona, hevosella ajaen Huntaugulle. Viiu kiirehti häntä
vastaan punaiseksi itkettynein silmin ja huusi jo kaukaa itkusta
värisevällä äänellä.
"Mari, meillä on tapahtunut suuri onnettomuus! Miina on ollut
kadoksissa jo monta päivää."
Mutta Mari ei tästä uutisesta ensinkään hämmästynyt, vaan hänen suunsa
meni kuin pidätettyyn nauruun.
"Kuka käskee tyttöä pakottamaan sellaiselle miehelle, jota hän ei
kärsi!" vastasi nuori nainen sitoen hevosen aitaan kiinni. "Ja nyt kun
hän katosi, on teillä hätä käsissä!"
"Tiedätkö sinä sitten, minkätähden hän katosi?"
"Tiedän kaikki."
"Mistä sinä sen tiedät?"
"Miinalta itseltään!"
Huntaugun vanhan äidin kellastuneille kasvoille lensi ilon ilme.
"Mari, hyvä kulta lapsi, sittenhän tiedät, missä meidän Miina on!
Teillä hän on! Jo minä sitä ajattelinkin ja tänään aijoinkin jalansyten
lähteä sitä kysymään."
"Olisit sen jo pari päivää sitten voinut tehdä", nauroi Mari. "Mihin
hänen sitten teidän mielestänne muualle piti mennä kuin sisarensa luo!
Niin, Miina on meillä ja vielä päälliseksi terve!"
"Jumalan kiitos", lausui äiti, pannen kädet ristiin. "Mihkel, Mihkel!"
huusi hän kääntyen tuvan puoleen. "Meidän Miina on löytynyt, ukko,
Miina elää ja on terve!"
Kohta katsoi Huntaugun isäntä totisen murheellisen näköisenä ovesta
ulos, huomasi vanhimman tyttärensä ja tuli pihalle. Äiti selitti nyt
kiireimmiten hänelle, mitä juuri itse oli kuullut. Sitten vietiin
tulija, joka oli kuin raskaan kiven vierittänyt vanhempain sydämmeltä,
lämpimään tupaan.
"Kuule, isä", alkoi siellä nuori perheennainen puoleksi leikillään
nuhdellen. "Onko se nyt miehen teko, että pakottaa omaa lastaan väkisin
miehelle, jota hän ei kärsi mailla halmeilla! Onko sillä Miinan
naittamisella niin suuri kiire? Onhan hän sinun ainoa lapsesi kotona!
Kun hänen annat pois jäät aivan vierasten ihmisten kanssa taloasi
hoitamaan. Etkö tunne ensinkään sydämmen rakkautta lastasi kohtaan?"
Mihkel katsoi hämmästyneen näköisenä maahan.
"Onkos hänellä rakkautta minua kohtaan?" virkkoi ukko masentuneella
äänellä. "Jos hän olisi ajatellut isäänsä, ei hän salaa olisi
piiloutunut. Hän tiesi hyvin, mitä etuja olisin saanut, jos Prits
meille vävymieheksi olisi tullut."
"Minä tiedän, minä tiedän", vastasi Mari, "paroni on luvannut antaa
paikan, mutta tahtoisitko sitten tuon vähäisen edun tähden myödä oman
lapsesi? Tiedätkö, isä, Miinan sijassa olisin tehnyt aivan samalla
tavalla ja pötkinyt pakoon!"
"Miksi et sitten nyt tuonut häntä kotiin?" kysyi Mihkel.
"Hän ei tullut! Hän ei tule ennen kotiin, kun isä ja äiti vakaasti
lupaavat, etteivät pakota häntä Pritsille. Juuri sitä sanaa tulin tänne
tuomaan."
"Hän ei tule kotiin?" kertoi Mihkel nyrpeänä ja kävi vihaisen
näköiseksi. "Hänen pitää tulla tai muuten annan järjestyksen valvojan
tuoda hänet väkisin! Sen hän ainakin pitäisi tietää!"
"No noh, no noh, isä! Kenen häpeä on, jos niin teet! Sittenhän kylän
lapset osottavat sinulle sormea ja nauravat: 'Kas tuoss' on isä, joka
tytärtä oikeuden kautta pakottaa miehelle!' -- -- --"
"Naurakoot", vihotteli Huntaugun ukko. "Kenen häpeä se on, ettei lapsi
tahdo vanhemman sanaa kuulla! Pitääkö minun taipua lapsen mukaan, vai
lapsi minun?"
Monen päivän tuska lapsen tähden oli kokonaan pehmittänyt äidin
sydämmen. Hän oli täydellisesti Marin kanssa yhtä mieltä ja koitti
rukouksilla taivuttaa ukkoa.
"Isä, taivu nyt tämä kerta!" virkkoi hän mielitellen. "Käske lapsen
tulla kotiin, annamme hänen olla jonkun ajan rauhassa, ajatelkoon itse
perinpohjin, tahtooko mennä Pritsille vai ei, annamme hänelle muutama
kuukausi aikaa ja sitten kysymme uudestaan. Voihan niinkin olla, ettei
Prits hänestä enää huolikaan. Hän oli tytölle hirmuisen vihainen,
kun tästä lähti. Mutta jos hän Miinaa vielä uudestaan tahtoo, niin
koittakoon sitten onneaan."
"Äiti on oikeassa", lisäsi Mari. "Paras on, että annatte hänelle
aikaa ajatella asiaa. Mutta väkisin ei saa häntä pappilaan viedä!
Hän juoksisi uudestaan pois ja sitten voisi käydä niin, ettette enää
saisikaan häntä nähdä -- -- -- Jos tietäisitte, minkä näköinen hän
oli, kun aamulla saapui meille väsyneenä pitkästä matkasta ja kasvot
itkemisestä ajettuneet? En tahtonut häntä tuntea. Oli kuin haudasta
noussut. Katsoi minuun kuin takaa-ajettu jänis, hetkeen aikaan ei
saanut sanaa suustaan, vaan nyyhkytti kädet kaulallani -- -- -- Minä
aloin häntä vähän nuhdella, että hän oli noin lapsellisen tempun tehnyt
ja juossut pois vanhempien luota, mutta silloin hän huusi silmät
tulta iskien: 'Väkisten en anna itseäni Pritsille, vaikka henkeni
vietäisiin!' Ja sitten hän pyysi Peeteriä ja minua, että sallisimme
hänen olla jonkun päivän luonamme ja sitten tulisimme vanhemmille
hänestä puhumaan. Peeterin piti heti tulla teille sanomaan, että
Miina on meillä, mutta minä tuumasin: 'Antaa heidän pari päivää itkeä
tytärtään, kyllä he sitten herkemmin hänelle anteeksi antavat!'"
Huntaugun Mihkel oli todellakin ollut tyttärestään murheellinen,
vaikk'ei hän sitä ollut tahtonut näyttää, mutta nyt kun hän tiesi,
että Miina oli elossa ja terve, ei ollut helppo häntä lepyttää eikä
taivuttaa anteeksiantoon. Äidin ja tyttären piti kauvan puhua hänen
kanssaan, ja todistaa, että ainoastaan hyvällä eikä pahalla oli jotakin
aikaansaatava; heidän piti rukoilla jopa kyyneleitäkin vuodattaa,
ennenkun hän vähänkin alkoi taipua ja vihdoin hän nyrpeänä huudahti:
"No hyvä, tulkoon kotiin ja minä annan hänelle pari viikkoa miettimisen
aikaa. Mutta jos Prits häntä vielä tahtoo ja paroni minulle pitää
sanansa, niin ei auta enää mikään -- minä saatan hänet vaikka väkisin
pappilaan. Jos hän kovin panee vastaan, niin tietäköön, että hänellä on
aika selkäsauna odotettavana ja annan hänen saada kunnan oikeudessa[5]
tai moision tallissa kaiken kansan nähden sellaisen opetuksen, ettei se
ikänä lähde mielestä."
Naisten täytyi tyytyä tähänkin myöntymiseen. He toivoivat, että ehkä
aika keksii neuvon. Olihan puhuttu uudesta asetuksestakin, jonka piti
suoda talonpojalle kaikkea hyvää ja jonka kohta piti tulla. Kuka
tiesi vaikka isä sitten saisi uuden paremman talon ilman Pritsinkin
toimittamista. Mari alkoi sitäkin toivoa isälle selittää, ja Mihkel,
joka tulevaa vävymiestään rakasti ainoastaan noiden tulojen tähden,
joita hän tältä toivoi, rupesi todellakin hieman rauhottumaan.
Jo seuraavana päivänä tuli Miina takaisin kotiin. Hän oli varmaankin
kaiket päivät ja yöt kotoa lähdettyään itkenyt, sillä hänen silmänsä
olivat punaiset ja turvonneet ja koko hänen muotonsa kalpea kuin olisi
hän tautivuoteesta noussut. Äiti otti hänet vastaan puoleksi salaten
hellyyttään, sillä hän ei sitä tahtonut varsinkaan isälle näyttää,
mutta Mihklin kulmat olivat kurtussa ja silloin tällöin pääsi joku
pistosana hänen suustaan. Kun ei Miina puolta sanaakaan puhunut vastaan
ja äitikin vältti vastustamista, joka ukkoa olisi voinut ärsyttää, niin
oli suurempi riita vältetty. --
Koska jokainen tiesi Miinan takaisin tulleeksi odotti Mihkel, että
Kubja-Prits ilmaantuisi Huntaugulle tai kutsuisi hänet itsensä
Pärtlille. Mutta ei mitään kuulunut. Pritsin viha ja häpeä turhasta
kosioretkestä, josta hän oli joutunut koko pitäjän pilkan alaiseksi,
oli varmaankin niin suuri, ettei hän enää tahtonut olla missään
tekemisissä Huntaugulaisten kanssa. Mihkel sai pian tietää, että hänen
arvelunsa oli tosi.
Hän tapasi kerran sattumalta Pärtle-Jaanin kylän raitilla. Mies ei
aikonut ensin tervehtiäkään. Mutta kun Huntaugun ukko sittenkin rupesi
pakinoimaan hänen kanssaan, murisi Pärtle-Jaan läpi hammasten.
"On sekin miehen teko, kun suotta tahtoo toisen lapselle häpeää
tuottaa."
"Niinkuin minä sitä olisin tahtonut!" koitti Mihkel selittää. "Tiesinkö
minä, tytön pakoon lähtevän? Annoinhan Pritsille neuvon, että hänen
piti ensin tehdä tytön kanssa asiansa selväksi ja sitten vasta tulla
viinojen tuontiin! Mutta he olivat pari viikkoa sitä ennen riidassa, ja
sitten tulee kosimaan!"
"Minkätähden sinä olet isä, muistathan, mitä minulle ja Pritsille
lupasit meillä: 'tytön pitää totella minua, siitä saatte olla varmat!'
-- -- -- Mokomaakin tottelemista! Juoksee pakoon ja kun takaisin tulee,
niin sitten vain silitetään! Minä olisin lastani opettanut, että hän
sen unissaankin olisi muistanut!"
"Ei se opetus hänelle vieläkään myöhäistä ole", puolusti itseään
Huntaugun ukko. "Mutta minun mielestäni sellaisessa asiassa voi enemmän
saada aikaan hyvällä kuin pahalla. Henkeähän en voi häneltä ottaa --
eikä se Pritsiäkään hyödyttäisi. Olen antanut tytölle miettimisen ja
parannuksen aikaa, Jos ei Prits häntä tahdo jättää, niin tulkoon ja
puhukoon hänen kanssaan; luulen että tyttö nyt olisi taipuvampi kuin
ennen, kun vain poika ymmärtäväisesti tahtoo asian selittää."
"En luule, että minun poikani tulee itseään narriksi tekemään!" vastasi
Pärtlen Jaan ylpeästi. "Niinkuin sellainen mies ei tyttöjä saisi!
Hänellä niitä olisi vaikka joka sormelle! Huntaugun Miina voi odottaa
Uudentuvan päiväläistä -- sekin on hänelle liian hyvä!" Näin hän sanoi
ja käänsi Mihklille selkänsä.
Huntaugun isäntä ymmärsi kyllä isän suuttumuksen, ja arvasi myös millä
mielialalla poika heitä kohtaan oli. Ei Mihkel myöskään ihmetellyt
sitä, ettei Pritsiä enää Huntaugulla näkynyt. Kun hän pari viikkoa
myöhemmin kirkolla tuli Mihkliä vastaan, käänsi tämä päätään ja
astui, niinkuin isänsäkin kylän raitilla, tervehtämättä ohi. Pritskin
nähtävästi kantoi vihaa juuri Miinan isää kohtaan.
Mihkel luuli, että Prits nyt oli heittänyt sikseen kosija-aikeensa. Ja
epäilyttävää oli, olisiko Mihklillä asiain näin ollen moisiostakaan
mitään toivomista, sillä kostaakseen tahtoi varmaankin kupias tehdä
kaiken voitavansa, jotta paroni peruuttaisi lupauksensa. Huntaugun
mieli oli tästä syystä kovin paha ja sen saivat tytär ja äiti kylläkin
usein tuntea.
Mutta vaikka kyllä Miina kotona paljon sai kärsiä, täytti erinomainen
rohkaseva tyytyväisyys kuitenkin hänen sydämmensä; hän alkoi toivoa,
että vihdoinkin pääsisi vapaaksi vastenmielisestä kosiasta ja tuota
toivoa seurasi toinen vielä parempi: Völlamäen Päärn saattaisi
aikaa myöten häntä jälleen lähestyä. Miina nimittäin luotti niin
täydellisesti Päärnun kykyyn ja miehekkyyteen, että luuli hänenkin
vielä kerran saavan oman paikan, että hänelle moisiosta annettaisiin
isän talo tai joku toinen maakohta, jossa hän voisi elää itsenäisenä
miehenä. Olihan paroni hänelle sanonut, että jos hän mielensä parantaa
eikä enää vastusta käskynhaltijoita, niin olisi hänellä toivoa päästä
Völlamäen isännäksi. Vihdoin ehkä alkaisi Huntaugun ukkokin taipua
ja ottaisi Päärnun kotivävyksi, kun hän olisi vankka, ahkera ja
huolellinen työmies. -- -- --
Voi sitä riemua, joka nousi mökkisessä, kun Miina eräänä iltana pakonsa
jälkeen sinne salaa ilmaantui! Tuo riemu ei näyttäytynyt sanoissa, vaan
pojan ja äidin silmäyksissä. He katselivat niin kiitollisina ja niin
liikutettuina nuorta tyttöä, että hänestä tuntui, kuin olisi hän tehnyt
oikean suurtyön. Aluksi ei lausuttu sanaakaan. Äänettöminä he vain
puristivat toistensa käsiä. Vihdoin lausui Päärn äänellä, jonka väkisin
koitti saada, äreäksi:
"On vielä nuori tytärlaps, ja kuitenkin niin itsepintainen! Onko
ihminen enää täysijärkinen: juoksee pois vanhempain majasta yön selkään
ja katoaa kuin tuhka tuuleen! Etkö sinä ensinkään sitä ajatellut,
kuinka monelle ihmiselle sellaisella tempulla teit murhetta! Minä
luulen, etteivät he kukaan maanneet silmän täyttä sinä yönä samoin kuin
emme mekään!"
"Niin, olisit vain kuullut, kuinka Päärn tilallaan ähki ja puhki --
oli kuin kipeä!" puhui vanha muori. "Ja tiedätköhän sitäkään, että hän
sinua yhtenä yönä salaa kävi etsimässäkin?"
"Missä niin?" kysyi Miina punehtuen ja nauraen. "Mitä sitä nyt enää
perustaa ja urkkii!" virkkoi nuori mies kädellään viitaten ja katsoi
ikäänkuin ujostellen ja pahastuen nurkkaan. "Kävin kerran leikin vuoksi
läpi metsän -- siinä kaikki. -- -- -- Pääasia on nyt, että elät ja olet
terve."
"Missä te oikeastaan luulitte minun olevan?" tiedusteli Miina, jota
keskustelu nähtävästi huvitti. "Kun sinä metsässä kävit, niin luulit
ehkä minun riippuvan jossakin oksassa?"
Pojan puolesta vastasi äiti; että ensin eivät hämmästyksestä osanneet
mitään ajatella; mutta sitten kun Miina jo pari kolme päivää oli poissa
ollut eikä mistään löytynyt, silloin heille molemmille kerrassaan oli
tullut mieleen: mihin muualle hän olisi voinut mennä kuin sisarensa
luo! "Pane mieleen", oli Päärn puhunut äidille, "sieltä hän kerran
vielä ilmestyy!" Ja tuo toivo oli antanut heille molemmille surun
huojennusta.
Miina vietti Uudentuvan mökissä onnellisen hetken. Puhumatta Päärnun
kanssa mitään tulevaisuudesta, tunsivat kuitenkin molemmat erinomaista
kevennystä ja iloa sydämmessään: olihan pelottava vastustaja nyt
voitettu! He luulivat niin paljon tuntevansa Pritsiä, ettei miehen
ylpeys sallisi hänen enää ajatella tyttöä, joka hänelle oli tehnyt
niin häpeällisen kepposen! Tuossa rohkaisevassa toivossa he toisistaan
erosivat. -- -- --
Mutta suuresti he erehtyivät, kun luulivat tuntevansa Prits Valkmannin
tahi hänen tunteensa Miinaa kohtaan. Sillä joku viikko myöhemmin
tapahtui jotakin, joka osotti, ettei Prits tyttöä vielä ollut
unohtanut. Siitä antoi hän Miinan isälle aivan odottamattoman merkin.
Huntaugun työpoika toi isännälle eräänä lauvantai-iltana moisiosta
tiedon, että kupias odotti häntä sinä iltana kapakassa, että hänellä
oli ukolle jotakin asiaa. Mihkelin silmät levisivät suuriksi tämän
kuullessaan. Viiu katsoi tyttäreen ja tämä kalpeni. Mutta isäntä pisti
heti paremmat turkit ylleen -- ulkona oli jo kauvan sitten ollut kova
talvi -- ja läksi kapakkaan.
Kupias olikin jo siellä. Nauraen otti hän Huntaugun isännän vastaan.
Hänen punottavasta näöstään saattoi huomata, että hän jo pikaristaan
oli saanut hyvän tuulen. Hän oli nyt kokonaan lauhtunut mies. Kun hän
oli Mihklille kättä antanut, niinkuin ei heidän välillään olisi ollut
pienintäkään kaunaa, vei hän ukon viereiseen pienempään huoneeseen,
johon kapakan isäntä tavallisesti laski vain paremmat ystävänsä ja
moision käskynhaltijat.
He olivat siellä aivan kahdenkesken. Prits tilasi puoli tuoppia viinaa.
-- -- -- Mihkelin ihmetteleminen yhä kasvoi. -- -- --
"Huntaugun ukko", alkoi Prits, lyöden Mihkliä olalle. "Kahden niin
ymmärtäväisen miehen kuin me olemme, ei pitäisi toisiaan vastaan kaunaa
kantaa. Muistatko?"
"Muistan kyllä", vastasi Mihkel, "mutta minunko puoleltani se alkoi!"
"Et sinäkään siihen aivan syytön ole -- olet vain vähän naisekas mies,
mutta -- sovitaan pois entiset! On minussa itsessänikin syytä -- sen
huomaan vasta nyt -- -- -- Tuossa käsi, Huntaugun ukko, sovitaan pois
ja koitetaan vasta viisaampia olla."
Mihkel otti estelemättä vastaan liinatukkaisen pojan käden. Hänen
kasvoilleen ilmestyi ihmettelyn rinnalle myös mielihyvän ilme. Hän
oli ylpeä siitä, että leppyminen alkoi Pritsin puolelta ja vielä niin
sydämmellisellä tavalla.
He joivat toistensa kanssa ja panivat piiput savuamaan. Prits käänsi
sitten puheen toivottuun päämaaliinsa.
"Minä säälin tyttöä", virkkoi hän suoraan ja hänen keltaiset silmänsä
katselivat pöydällä palavaa talikynttilän liekkiä. "Alan nyt vasta
tuntea, että häntä säälin. Hyi, pahuus, että me niin tyhmästi ajoimme
asiaamme!"
"Tyhmästi kyllä", vastasi Huntaugun ukko. "Sinun olisi pitänyt antaa
aikaa, mielitellä tyttöä, ja sitten vasta lähestyä." -- -- --
"Niin vahingosta viisastuu! Mutta nyt, isäntä, käytän toista keinoa,
jos vielä tahdot tyttäresi antaa minulle."
"Milloin minä häntä sinulta olen kieltänyt! Sanoinhan isällesikin, että
tulkoon Prits ja koittakoon uudestaan!"
"Niin koitankin uudestaan!" huusi kupias kiiltävin silmin. "Enkä enää
pahalla, en enää niin äkillisesti, vaan vähitellen ja hyvällä, -- aina
hyvällä."
Ja nyt selitti hän tarkemmin aikeensa. Hän tahtoi antaa Miinalle aikaa
keväisiin. Sillä välin koittaisi hän olla tytölle kohtelias, nöyrä,
lähestyä häntä ystävällisesti ja mielitelien. Heidän piti useimmin
toisiaan tavata joko Huntaugulla, Pärtlillä, tuttavien taloissa taikka
moisiossa. Toisena joulupäivänä piti Pärtlillä olla vanhemman veljen
häät. Älköön Mihkel koko perhekunnan kanssa jääkö sinne tulelta,
-- kutsun hän lupasi pian heille toimittaa. Mutta yhtä asiaa hän
ehdottomasti vaati: Mihkelin piti miehen sanalla luvata, ettei hän
ketään muuta kosijaa Huntaugulle ota vastaan, kunnes asiat Pritsin ja
Miinan välillä toisella tai toisella tavalla selviäisivät.
Tuon lupauksen antoi Mihkel tarkemmin asiaa ajattelematta.
"Sinun tulee myös pitää huolta siitä, että äiti on minun puolellani",
vakuutti Prits vielä.
"Hän oli sinun puolellasi ja on vastakin oleva!" huudahti ukko varmalla
äänellä.
Ja nyt juotiin ja poltettiin ja luvattiin ja vakuutettiin puoleen
yöhön. Yhä uudestaan selitti yksipäinen kosija, että Miinasta hän
ei voinut luopua, tyttö oli hänen sydämmeensä niin juurtunut, ettei
hän yölläkään saanut lepoa eikä rauhaa. Lyöden nyrkkiä pöytään hän
vakuutti, että ennen hän päänsä menettää, kuin luopuu tuosta naisesta.
Ja eikös hän ollut mies, jonka piti kelvata joka tytölle? Mitä oli hän
Miinalle tehnyt, että tämä häntä niin karttoi? Hän tahtoi häntä pitää
armaana kuin kultamurua, täyttää kaikki hänen toiveensa, korottaa hänet
emännän arvoon, hellitellä häntä kuin saksan lasta. -- -- -- Vihdoin
joutui hän viinan vaikutuksesta niin tunteidensa valtaan, että itkuun
purskahti.
Molemmat olivat aivan "dobra" miehet, kun vihdoin kapakasta erosivat.
Prits saattoi ukkoa vielä kappaleen matkaa kylään päin ennenkun kääntyi
takaisin moisioon. --
Kauhistuen huomasi Miina, että siitä illasta asti alkoivat Huntaugulla
entiset tuulet puhaltaa. Isä ei häntä kyllä enää soimannut eikä
hänelle kiukutellut kuin ennen, mutta kun vähänkin tilaisuutta sattui,
antoi hän Miinan tietää, että hän tyttöön nähden vielä hautoi entisiä
tuumiaan ja aikeitaan.
Alettiin jälleen seurustella Pärtlin perheen kanssa ja vielä ahkerammin
kuin ennen; jopa ilmestyi Prits jälleen lauvantai- ja pyhäiltoina
Huntaugulle; jopa kokoontui jälleen viinapulloja kaapin taakse
nurkkaan. -- -- --
Prits ei nyt kohdellut Miinaa ylimielisesti. Hän oli tytölle hyvin
ystävällinen, kohtelias, melkeinpä nöyrä, ei koskaan maininnut
onnistumattomasta kosijaretkestään eikä Miinan pakenemisesta, ei
puhunut omista aikeistaan ja koitti kaikessa osottaa suurinta
varovaisuutta.
Niin mentiin sitten myös toisena joulupäivänä Pärtlille häihin.
Miina oli -- sulhasen toivomuksesta -- väkinäisesti lupautunut
morsiusneidoksi -- hänen sulhaspoikansa tietysti oli Prits. Siellä
syötiin, juotiin, tanssittiin ja ystävyysliitto tehtiin yhä lujemmaksi.
Pritsin ystävät pitivät myös huolta siitä, että Miina ja Prits
tapasivat toisensa heidän luonaan. Näin olivat siis Pritsin aikeet
oikealla tolalla ja hänellä oli hyvä toivo niiden onnistumisesta.
Mutta kun itsepäinen kosija alkoi itsekseen miettiä, kuinka hänen
asiansa oli edistynyt, niin täytyi hänen puristaa kätensä nyrkkiin ja
tunnustaa, että hänellä ei ollut paljon toivoa. Sitä tyttöä riivasi
itse paholainen. Ei ainoatakaan lämpimämpää silmäystä ollut hän koko
pitkänä aikana neidolta saanut. Kovuus ja tuimuus häntä kohtaan ei
vahaakaan auttanut, mutta yhtä jäykästi vastusti hän Pritsin hellempää
ja lämpimämpää lähestymistä. Ja Miinan puolelta huokui miestä vastaan
niin kylmä, kolkko henki, että poika paran silmiin toisinaan nousi
vihan kyyneleitä.
9.