Itämeren maakuntain aateliset antoivat siihen aikaan lapsilleen
kotiopetusta aikaihmisiksi asti. Tyttärille kotiopetus pidettiin
tavallisesti riittävänä, mutta Viron moision herrat panivat poikansa
vielä vuodeksi tai pariksi Toompean aateliskouluun. Sieltä menivät
nuorukaiset lyhyeksi ajaksi sotaväkeen saadakseen jonkun arvonimen
ja rupesivat sitten kotona maanviljelijöiksi. Yllämainitun Tallinnan
keskikoulun kurssin suoritti vain pieni osa; vuonna 1861 ilmoitettiin
sanomalehdissä, että viimeisen 25 vuoden kuluessa oli vain 50 Viron
aatelisnuorukaista täydellisesti läpikäynyt Toompean koulun. Ei ole
siis ihme, että Tarton yliopistoon lähti niin vähän moision herrain
poikia, ja että nekin, jotka siellä olivat, harvoin suorittivat mitään
tutkinnoita. Lyhemmän tai pitemmän ajan perästä he sieltä erosivat,
nautittuaan ylioppilaselämästä enemmän huvin kuin opintojen vuoksi.
Paroni Heidegg oli myös talossaan pitänyt kaksi kotiopettajaa, mies- ja
naisopettajan, aina siitä ajasta kun vanhemmat lapset -- neiti Ursula,
joka kolmatta vuotta jo oli naimisissa ollut sekä Herbert ja Adelheid
-- olivat joutuneet kouluikään. Herbertkin oli kotoa tullut Toompean
aateliskoulun ylemmille luokille, josta hän koulun läpikäytyään,
oli mennyt yliopistoon. Mutta sieltä oli hän eronnut tutkinnoita
suorittamatta ja niinkuin edellä on kerrottu matkustanut Saksaan,
erääseen moisioon länsi Preussissa, jossa oli oppimassa käytännöllistä
maanviljelystä. Hän tahtoi nimittäin kehittyä kunnolliseksi ja eteväksi
maanviljelijäksi, jotta olisi voinut kotimaassaan panna toimeen niitä
uudistuksia, joista ulkomailla niin paljon siihen aikaan puhuttiin ja
kirjoitettiin. Tällainen harrastus oli silloin harvinaista Itämeren
maakunnissa. Paroni Rydiger Heidegg, vaikka kyllä oli hyvin suuri
vanhoillaolija, joka väärinkäytti valtaansa talonpoikia kohtaan ja
piti heitä ainoastaan työkoneina sekä pelkäsi kaikkia uudistuksia, ei
kuitenkaan ollut pannut esteitä pojan opintohalulle kahdestakin syystä.
Hän rakasti paljon vanhimpaa poikaansa ja toiseksi oli hän kyllin
rikas, antaakseen pojan tehdä kokeita; jos onnistuivat oli hyvä, -- jos
eivät onnistuneet -- niin eihän tullut suurempaa vahinkoa.
Adelheid oli neiti Ritterin johdolla saanut yleisen sivistyksensä.
Neiti Marchand harjoitti häntä vielä ranskan kielen puhumisessa,
pianonsoitossa ja laulussa. Vakituisina oppilaina oli ranskalaisella
neidillä ja herra Lustigilla vain Ada, Raimund ja Kuno.
Herra Gottlieb Lustig oli vanha vakava ja tottunut opettaja, jota
vanhemmat hyvin arvostelivat, mutta neiti Marchandista eivät vielä
voineet mitään päättää. Vanhempain mielestä oli epäilyttävää, että
ranskalainen käytti toista opetustapaa kuin neiti Ritter, että
hän kirjatietoja koitti tehdä elävämmäksi luonnosta ja elämästä
otetuilla esimerkeillä; mutta kun ei kumpikaan paljon ymmärtänyt
kasvatusopillisia asioita, niin eivät vielä rohenneet Julietten
opetustapaa vastaan tehdä muistutuksia, joskaan eivät sitä hyväksi
kiittäneet. Heihin vaikutti hieman myös Herbert, joka ulkomailla
oli tutustunut uuteen opetustapaan ja kiittänyt sitä hyväksi. Neiti
Marchandin ranskan kielessä, pianonsoitossa ja hänen laulussaan
he sitävastoin eivät löytäneet moitteen aihetta. Kun he kahta
viimeksimainittua vertasivat neiti Ritterin taitoon, niin vei
ranskalainen ehdottomasti voiton. Jopa vanha paronikin, jolle soitanto
oli kerrassaan tuntematon asia -- paronitar ymmärsi sitä jotenkin hyvin
-- tunsi toisinaan nautintoa, kun Julietten notkeat sormet soittimilla
hyppelivät ja hän pehmeällä sointuvalla alttoäänellään esitti jonkun
italialaisen aarian tai ranskalaisen kansanlaulun.
Ylipäätään täytyi Julietten tunnustaa, että hän paronin kanssa tuli
paremmin toimeen kuin paronittaren ja vanhemman tyttären Adelheidin.
Molemmat koittivat häntä vastaan osottaa sääty-ylpeyttä, jota hän vasta
täällä Viron moisiossa oikein oppi tuntemaan. Venäjän korkeammassa
seurapiirissä, kenraali Dawöidowin perheessä Pietarissa, ei hän ollut
sellaista tuntenut. Siellä oli häntä naisena, sivistyneenä ihmisenä ja
vielä ulkomaalaisena kohdeltu sillä arvonannolla ja kohteliaisuudella
kuin muitakin perheen- ja saman seurapiirin jäseniä. Paroni Heideggiin
nähden ei Juliettella tässä asiassa ollut valittamisen syytä. Hän
ei ollut tuttavallinen, mutta kohtelias. Toisinaan vaikutti hänen
ritarilliseen mieleensä ranskalaisen harvinainen kauneus; eihän
tällaiseen ihailemiseen juuri kukaan ole liian vanha, eikä varsinkaan
paroni Heidegg, joka nuorena oli ollut koko perhonen.
Isäntäväestä miellytti kouluneitiä enimmin paroni Herbert. Tämä oli
ainoa, joka häntä, "palvelus ihmistä", koitti kohdella vertaisenaan.
Hänen raitis iloinen olentonsa, hänen suoruutensa ajatuksissa ja
puheissa, hänen hyvä ymmärryksensä ja selvä huomiokykynsä monessakin
asiassa, ennen kaikkea hänen laajempi sivistyksensä tekivät, että hänen
seuransa miellytti neiti Marchandia, joka täällä usein tunsi olevansa
yksin. Heidän molempien mielipiteet olivat kyllä usein vastakkaisia,
sillä paroni Herbert, niinkuin hän vanhemmilleen vakuutti, ei ollut
luopunut Itämeren maakuntain vanhoillisesta katsantotavasta, mutta
Julietten mielestä hän usein väitteli vastaan vain puolustaakseen
mielipidettään, ja antoi kuitenkin pian myöten sekä vastustajallekin
oikeuden.
Monet pienet tapaukset, joille Juliette viattomuudessaan ei antanut
suurta merkitystä, vaikuttivat ennen pitkää, että paronitar aivan
erityisellä tavalla hänelle osotti sääty-ylpeyttään ja rajoitti hänen
vaikutustaan opettajana.
Kuno ja Ada olivat eräänä päivänä opettajastaan kaivanneet äidilleen.
He kävelivät neiti Marchandin kanssa puutarhassa. Siellä oli vanha
Lauri puutarhuri tehnyt työtä. Kun he olivat lähestyneet häntä, oli
ukko ottanut lakin päästään kuin ainakin ja Kunon häntä puhutellessa
seisonut koko ajan lakittomin päin. Sitä oli neiti Marchand nähtävästi
ihmetellyt ja antanut puutarhurille merkin, että tämän piti panna
lakki päähänsä. Ja kun ukko ei varmaankaan ollut viittausta ymmärtänyt
eikä sitä tehnyt -- oli neiti Marchand mennyt ja pannut miehelle lakin
päähän, jolloin hän käsillään kasvoillaan ja ranskan kielen avulla
oli koittanut selittää, ettei hänen tarvinnat heidän edessään
seisoa paljain päin -- tervehtäessä oli lakin nostaminen ollut
riittävä. -- -- --
Tuota kaipaamista kuullessaan alkoivat paronittaren silmät hehkua.
Heti käski hän kutsua neiti Marchandin luokseen. Kiivain sanoin vaati
hän selitystä tapauksesta. Oliko hänestä oikein käskeä puutarhurin
pitämään lakkia päässään paronin lasten edessä.
Neiti Marchand oli kuin pilvistä pudonnut. "Oli", hän sanoi, "ei
ainoastaan lasten, vaan minunkin edessäni."
"Minkätähden?"
"Ensiksi sentähden, ettei vanhan, harmaapäisen miehen tarvitse minun
ja lasten edessä seisoa paljaspäisenä ja toiseksi sentähden, että oli
kylmä, tuulinen ilma."
"Mutta tuo mies on talonpoika -- hänen pitää seisoa lasten edessä
paljain päin, minun lasteni edessä!" huudahti armollinen rouva.
"Sitä minä en tiennyt, paronitar", vastasi Juliette rauhallisena. "Minä
luulin, että minun piti opettaa lapsille vanhuuden kunnioitusta; se
tietääkseni kuuluu kristilliseen siveysoppiin."
"Kristilliseen siveysoppiin kuuluu vain se, että alempain ylempiä,
orjain isäntiä pitää pelätä ja kunnioittaa, ei päinvastoin! Pyydän
teidän ottamaan huomioon tämän. Teidän valtanne ei ulotu niin
laajalle, että te tässä talossa voisitte antaa uusia määräyksiä,
varsinkin sellaisia, jotka voivat heikontaa palvelijain kunniantuntoa
isäntäväkeään kohtaan. Jättäkää se paronin ja minun asiakseni."
"Ei mulla sitä aikomusta ollutkaan, paronitar!"
"Te olette kuitenkin pitkästi ja laajasti selittänyt, että talonpojat
ja aateliset ovat yhdenarvoisia ihmisiä, että Jumalan silmissä ei
ihmisillä ole minkäänlaista erotusta, ja että siis ei toinen ihminen
saa toista halveksia -- se on synti. -- -- -- Jos uskallan pyytää
teitä, neiti Marchand, niin pitäkää tuollaiset opetukset sille
varalle, että vastaisuudessa saatte toimen jossakin _porvarillisessa_
perheessä. -- -- -- Minä toivoisin, että minun lapsiani kasvatettaisiin
ja valmistettaisiin sellaisiksi, joilla vastaisuudessa tulee
olemaan tekemistä suuren ihmisjoukon kanssa, jota he kerran tulevat
vallitsemaan -- minä vaadin lapsilleni heidän säätynsä mukaista
kasvatusta."
"Eikä kristillistä?"
"Eikö se ole kristillistä kasvatusta, josta puhuin?"
"Minua on toisin opetettu, paronitar."
"Minähän sanoin, että porvari-lapsia niin voi opettaa!"
"Minä en ole porvari-lapsi. Isäni on aatelismies."
Dorothea von Heideggin teräsharmaat silmät kävivät suuremmiksi; hänen
pitkä, heikko vartalonsa hoippui edes takaisin laajassa vannehameessa.
"Teidän isänne on aatelismies?" toisti hän hitaasti. "Teidän
passissanne ei puhuta siitä mitään."
"Minun suvussani ei aatelisnimi ole enää tarpeellinen siitä asti,
kun isäni Ranskasta muutti Sweitsiin ja on saanut Genfin kantonissa
kansalaisoikeudet."
"Ei ole enää tarpeellinen? Vai niin?" Ja vasten tahtoaan osottivat
paronittaren kasvot suurta ihmettelyä. "Vaan sehän on teidän oma
asianne", virkkoi hän sitten ylpeästi. "Pyydän teidän ottamaan
viittaukseni huomioonne, neiti Marchand!"
Kohta sen jälkeen tapahtui toinen asia. Kuno oli suuttunut
palvelustyttöön jostakin vähäpätöisestä asiasta ja potkassut häntä niin
kovasti sääreen, että tyttö rupesi tuskasta itkemään. Neiti Marchand
näki tämän ja vaati poikaa pyytämään tytöltä anteeksi, ja kun ei hän
siihen taipunut, antoi hän tälle rangaistukseksi erityisen kirjallisen
työn.
Mutta vallaton lapsi läksi äidille opettajastaan kaipaamaan.
Seurauksena oli uusi ottelu siveyskäsitteistä.
"Toivoisin, neiti Marchand", alkoi paronitar, kun kouluneiti oli
tullut hänen eteensä, "että te jättäisitte lasten rankaisemisen minun
huolekseni silloin, kun asia ei suorastaan koske kouluopetusta."
"Se merkitsee, ettei minun tarvitse opetuksen ulkopuolella pitää mitään
huolta lasten kasvatuksesta taikka, etten saa mitenkään koittaa heihin
vaikuttaa", lausui Juliette neiti, "vaan ainoastaan tiedollinen opetus
on minun tehtäväni."
"Ainakin toivon, että te ette itsevaltaisesti ryhtyisi rangaistuksiin,
vaan ensin antaisitte minun saada tietoa asiasta ja päättää
rangaistuksesta."
"Mutta, paronitar, minun täytyy huomauttaa, että se vähentää minun
vaikutusvaltaani lapsiin nähden eikä se mielestäni ole hyväksi. Se
henkilö, jota minun on tullut kasvatuksessa auttaa, on aina sallinut
minun rangaista lapsia, jos olen nähnyt heidän jotakin pahaa tekevän."
"Sallittehan, neiti Marchand, että minä omassa talossani saan antaa
ohjeita", vastasi rouva von Heidegg rauhallisesti, mutta sitä
loukkaavammasti. "Sellainen valta oli kyllä neiti Ritterillä ja monella
muulla minun entisellä opettajattarellani, sillä he kaikki olivat --
niinsanoakseni vanhempia ihmisiä. -- -- -- Te, neiti Marchand, olette
siihen toimeen vielä liian nuori, jonka päätän siitä, että ette ota
kylliksi tarkkaa tietoa lasten erehdyksistä."
"Saanko kysyä, paronitar, minkälaisia erehdyksiä tarkotatte?"
"Nuorimmalla pojallani on puoli tuntia sitten ollut pieni lapsellinen
kinastus palvelustytön kanssa --."
"Kuno potkasi jalallaan palvelustyttöä", sanoi kouluneiti.
"Vai potkasi? Minä en sitä kiitä hyväksi, neiti Marchand. Mutta
täytyy ensin kysyä eikö tytössä itsessään ollut syytä, eikö hän lasta
kiusannut." -- -- --
"Ei, hän ei tehnyt Kunolle mitään pahaa; Mai vain pyysi, että hän olisi
tullut pois akkunalta, jota tyttö tahtoi pyyhkiä."
"Kuno puhui toisin. Mutta olkoon! Tuosta vallattomuudesta olisin
itsekin häntä rangaissut. Mutta nyt tulemme teidän rangaistukseenne,
neiti Marchand. Te olette vaatinut, että minun poikani piti pyytää
anteeksi palvelustytöltä!"
"Niin, sentähden että hän tälle oli tehnyt vääryyttä! Minun mielestäni
tulee kasvavalle lapselle tehdä selväksi, mikä on oikeutta mikä
vääryyttä. Se kasvattaa hänen oikeuden tuntoaan ja arvostelukykyään ja
samalla kehittää hänen luonnettaan."
"Mutta heikentää palvelijain kunnioitusta ja pelkoa herrasväkeä
kohtaan, vähentää myös aatelislapsen itseluottamusta ja oman arvon
tuntoa", huudahti paronitar terävästi. "Olisin ollut tyytyväinen,
jos te Kunolle olisitte rangaistukseksi hänen lapsellisesta
vallattomuudestaan antaneet pienen lisätyön -- mutta anteeksipyytämisen
vaatimus on liiallista. -- -- -- Niinkuin sanottu, neiti Marchand --
välttääksemme edelleen tällaisia tapahtumia, pyydän, että jätätte
rankaisemisen minun asiakseni." -- -- --
Hän kääntyi ja meni kahisevassa, muodikkaassa vannehameessa toiseen
huoneeseen --. Neiti Marchand sai mennä!
Juliette oli enemmän surullinen kuin vihainen tullessaan omaan
huoneeseensa. Hän rakasti työalaansa, hän piti suurena etuna saada
kehittää kasvavia ihmisvesoja ja iloitsi onnesta nähdessään, että
jokukaan siemen, jonka hän oli koittanut lasten sydämmeen juurruttaa,
alkoi itää ja versoa. Vanhuus ja pettymykset eivät vielä olleet
laimistaneet tätä innostusta. Mutta jos nyt tuolla tavalla piti ruveta
työtä tekemään tarkasti rajoitetun suunnitelman ja vielä päälle
päätteeksi sellaisen katsantotavan mukaan, joka oli aivan vastakkainen
hänen omalleen -- niin saattoi halu ja innostus kerrassaan kuoleentua.
Tämän tunteen vallassa hän päättikin heti lähteä siitä puhumaan ja
sitten erota. Mutta kun Juliette ei koskaan voinut panna toimeen
päätöksiä kiihottuneessa mielentilassa ja kun hän kauvan ei voinut
kantaa vihaa ketään kohtaan, niin hän seuraavana päivänä jälleen päätti
koittaa vielä jonkun aikaa olla paikoillaan ja katsoa, kuinka vasta oli
käyvä.
Mutta mitä kasvatukseen, ympäristöön ja avarampiin katsantotapoihin
tulee, oli hän kasvanut niin aivan erilaisessa ilmapiirissä, että hän
tällä vieraalla pohjalla kompastui siinä, missä toinen pääsi esteettä
eteenpäin. Hän ei ymmärtänyt eikä huomannut välttää kompastuskiviä
tiellänsä. Hän luuli tekevänsä täysin luvallisia asioita, mutta
pian hän sai tietää että ne olivat kielletyitä. Sentähden ei ollut
ihmettelemistä, että ensimmäisiä onnettomuuksia seurasi vielä monta
muuta.
Eräänä kuivana, päivänpaisteisena pyhäpäivänä marraskuun alussa oli hän
lähtenyt Adan ja Raimundin kanssa pitemmälle kävelyretkelle. Pitkin
jäätynyttä, epätasaista maantietä kulkiessaan he lähestyivät tien
vieressä olevia talonpoikaishökkeleitä. Julietten, joka ajatuksissaan
silmäili noita majoja, johtui äkkiä mieleen, että hän jo aikoja oli
päättänyt käydä sisäpuoleltakin katsomassa virolaisten asumuksia.
Nythän olikin siihen tilaisuutta, hehän olivatkin jo kylässä ja
asukkaat, joita Juliette tahtoi nähdä kotonaan, olivat pyhäpäivänä
varmaankin siellä. Opettajaneiti ilmoitti lapsille aikeensa ja kysyi
heiltä, tahtoisivatko lähteä hänen kanssaan. Molemmat uteliaina
suostuivatkin heti, sillä he eivät olleet koskaan ennen pistäneet
jalkaansa kylämökkiin. Sanottu ja tehty. He astuivat erääseen
suurenlaiseen savutupaan, katselivat, mitä siellä oli katselemista,
puhuivat muutamia sanoja asukkaiden kanssa -- neiti Marchand tietysti
Adan ja Raimundin tulkitsemisen avulla -- ja joivat janoonsa
talonpoikain kaljaakin. Sattumalta olivat he joutuneet Uudentuvan
perheeseen. Kun uuni parastaikaa lämpisi, niin katkera savu ajoi heidät
pian jälleen ulos. Sitten he läksivät lähellä olevaan pieneen mökkiin.
Tuskin mahtuivat he kaikki yhtaikaa tuohon matalaan karstaiseen
kuoppaan ja siellä ollessaan voivat tuskin kääntyä. Juliette tunsi
siellä kohta tuon suuren tukevan työmiehen, joka vitsoja saatuaan oli
häneen ja lapsiin luonut niin vihaisen katseen ja sitten vaijeten
kulkenut niin ylpeänä heidän ohitsensa. Juliette tiesi, että se oli
palvelustyttö Maien veli ja tuo ujo vanha muori tuolla uunin luona
hänen äitinsä. Nöyrästi niinkuin Uudentuvan asukkaatkin olivat tämänkin
hökkelin eläjät herrasväen astuessa heidän huoneeseensa nousseet
seisomaan ja nöyrästi ja kohteliaasti vastasi tuo suuri, vakava työmies
jokaiseen ystävälliseen kysymykseen, jonka kouluneiti hänelle teki Adan
ja Raimundin välityksellä.
"Ja tuollaisessa hökkelissä elävät ihmiset!" huudahti neiti Marchand
kotimatkalla. "En todellakaan olisi voinut uskoa, että löytyy
tuollaista kurjuutta! Ihmettelen, ettei savu, häkä ja huono ilma heitä
tapa."
"Talvella on heillä vielä elävätkin tuvassa!" sanoi Ada
ylenkatseellisesti.
"Elävät tuvassa? Minkätähden?"
"Niillä on varmaankin navetassa liian kylmä."
Juliettea vaivasi niin ahdistava tunne, ettei hän enää voinut mitään
puhua. Ja tuo tunne ahdisti häntä sitten vielä pari päivää. Hänen
silmissään kuvastui alituiseen tuo kurja kuva, jonka hän oli saanut
virolaisen talonpojan asunnoista.
Mutta Juliette ei olisi unissaankaan voinut aavistaa, että hänen
kylässä käyntinsä olisi jälleen tuottava ikävyyksiä. Ja kuitenkin kävi
niin.
Ada oli vielä samana iltana ilmoittanut vanhemmilleen, missä neiti
Marchand oli heidän kanssaan käynyt. No, nyt tapahtui ihme! Paronitar
antoi heti palvelijalle käskyn riisua paikalla lasten yltä ne vaatteet,
joilla he olivat käyneet talonpoikain majoissa ja panna uudet sijaan.
Sitten piti hän lapsille pitkän varotuspuheen, että minkätähden olivat
kuulleet opettajaneidin ääntä, ja vihdoin kutsuttiin pääsyyllinen itse
oikeuden eteen. Toisena tuomarina oli tällä kertaa itse vanha paroni.
"Neiti Marchand", alkoi viimemainittu, kun rouva vihasta väristen astui
edes takaisin lattialla. "Te olette tänään käynyt minun lasteni kanssa
kylän majoissa."
"Niin olen, herra paroni."
"Se oli hyvin ajattelematonta!"
"Ajattelematonta?"
"Se oli anteeksiantamaton teko!" huusi rouva äänellä, joka vinkui kuin
piiskanisku ilmassa.
"Minä en ymmärrä --?" sopersi Juliette hyvin hämmästyneenä. "Uhkasiko
meitä siellä mikään vaara? He kaikki olivat hyvin rauhallisia,
hyväntahtoisia ihmisiä -- -- --."
"Ei sellainen vaara", vastasi paroni kiivaasti. "Mutta minä en salli
lasteni käyvän niin siivottomissa paikoissa kuin meidän talonpoikain
asunnot ovat. Ylipäätään ei heillä siellä ole mitään tekemistä,
ja toiseksi voivat he sieltä saada kaikellaista saastaa ja
eläväisiä -- -- --."
"Ja tautiakin!" huudahti paronitar.
"Mutta me emme kummassakaan mökissä viipyneet kuin silmänräpäyksen",
virkkoi neiti Marchand kasvot kalpeina.
"Se on yhdentekevä!" huomautti paroni. "Voisitteko sanoa minulle, neiti
Marchand, mitä asiaa teillä oli noihin mökkeihin?"
"Minä tahdoin nähdä niitä sisäpuolelta ja kuinka niissä eletään."
"Ja tuo teitä huvittaa! Minun täytyy tunnustaa, että teillä on
hienoksi, sivistyneeksi naiseksi omituinen aisti! Eikö meillä sitten
ole mitään kauniimpaa katseltavaa, jotakin joka voisi kehittää lasteni
sydämmiä ja ylentää mieltä? Minun hevostallini kauniine, vilkkaine
luontokappaleineen on paljon mukavampi, kuin sellainen kauhea sauna
tuolla kylässä!"
"Ja te olette antanut minun lasteni siellä juodakin -- astiasta, josta
talonpojat juovat", soimasi paronitar värisevin huulin.
"Me joimme kaikki --."
"Tehän voitte juoda, se ei ole minun asiani", torui paronitar, "mutta
minun lapsiltani se olisi pitänyt kieltää."
"Minä en sitä tiennyt. -- -- -- En myöskään vienyt lapsia väkisin
noihin majoihin; kysyin heiltä tahtoivatko seurata minua sinne ja he
suostuivat hyvällä mielellä."
"Neiti Marchand", lopetti paroni Heidegg. "Te olette vapaa ihminen
ja voitte väliaikanne käyttää, kuinka tahdotte. Mutta pyydän teitä
ottamaan huomioonne taloni tapoja ja pitämään itsenne erossa
palvelijoistani ja talonpojista, sitä vaatii niin teidän kuin minunkin
edesvastuuni lastenkasvattajana, sillä teille on kallis omaisuus
uskottu." -- -- --
"Vai sillä tavalla!" ajatteli Juliette pahalla mielellä mennessään
huoneeseensa. Jälleen alkoi hän arvella, eikö olisi paras paeta pois
tuosta ahtaasta ilmapiiristä, joka pakotti häntä toimimaan vasten
parempaa tietoaan. Tuota seikkaa hän mietti koko yön ja joutuikin
vihdoin siihen päätökseen, että huomenna piti pyytää paronilta ero.
Se olisi todellakin tapahtunut, jos ei paronitar vanhemman tyttärensä
kanssa, juuri kun koulutunnit loppuivat, olisi ajanut vieraisille
johonkin naapurimoisioon. Juliette jätti asian toiseen päivään, mutta
ennen sitä tapahtui jotakin, joka antoi hänelle aihetta jättämään
eronpyyntönsä tuonnemmaksi.
Päivällisillä tapasi neiti Marchand paroni Herbertin. Tämä huomasi
heti neiti Marchandin totisen, kalpean ulkomuodon, ja hän kysyi
myötätuntoisena syytä siihen. Kun Juliette vastasi asiaa kierrellen,
virkkoi nuorukainen:
"Ahaa, minä arvaan! Minä kuulin siitä. Olisin kiitollinen, jos te
päivällisten jälkeen sallisitte minun keskustella kanssanne jonkun
hetken."
He istuutuivat puolisen jälkeen pieneen saliin.
"Minä huomaan teidän ulkomuodostanne, että olette tehneet jonkun
päätöksen, neiti Marchand", alkoi Herbert sytyttäen tulta ulkomaiseen
sikariinsa. "Arvaanko oikein?"
"Niin, herra paroni, olen todellakin sen tehnyt", vastasi Juliette.
"Ja se on?"
"Ettekö sitä arvaa?"
"Ehkä teillä on ollut vanhempaini kanssa joku vastenmielinen
sananvaihto. Mutta minä toivon, ettei se anna aihetta teille kokonaan
meitä jättää?"
"Olen kuitenkin, herra v. Heidegg, päättänyt luopua toimestani."
Nuori paroni silmäili hätäisesti, melkeinpä säikähtyneenä neitoa.
"Rohkenen toivoa, että päätöksenne ei olisi niin luja, ettei siitä
voisi luopua", virkkoi hän.
"Luopua? Minkätähden? En ole tehnyt päätöstäni kevytmielisesti enkä
perusteettomasti. Eikä minulla olekaan tapana tehdä ajattelemattomia
päätöksiä?"
"Ja mitkä syyt teitä ovat pakottaneet."
"Minä en voi täällä täyttää tehtävääni. Minun kasvatustapani ei
miellytä teidän vanhempianne -- en voi heidän vaatimuksiaan täyttää.
Minun päätökseeni ei antanut aihetta isäntäväkeni kohtelu, vaan itse
asia. Meidän katsantotapamme siveellisestä lastenkasvatuksesta ovat
niin vastakkaiset, että emme voi yhtyä, vaan olemme vain kiusaksi
toisillemme. Tuota ristiriitaa ei meidän kummaltakaan puolen tarvitse
ylläpitää."
Herbert Heidegg leikitteli sikarikotelonsa kanssa. Hän tuijotti maahan
ja hänen muotonsa oli totinen.
"Luulen ettei valinne ensinkään tarvitse olla niin ristiriitainen, jos
kumpaiseltakin puolen koittaisitte toisianne ymmärtää", sanoi hän ja
kiinnitti katseensa neitiin.
Juliette katsahti häneen kysyvin silmin. Hän ei ymmärtänyt, mitä nuori
herra tarkotti.
"Nähkää, neiti Marchand! Te tulette toisesta maasta ja toisista
oloista. Teidän kotomaassanne vallitsevat toisellaiset mielipiteet kuin
täällä. Jos te tätä ajattelisitte, niin paremmin voisitte arvostella
vanhempaini näkökantaa ja paremmin mukaantua siihen. Voisitte ehkä
keksiä välittävän opetustavan?"
"Ja se tapa olisi?"
"Teidän täytyy tunnustaa, neiti Marchand", puhui nuori paroni edelleen,
"että teidän mielipiteitänne, joita olette kotimaastanne mukaanne
tuoneet, ei voi täällä meillä toteuttaa, olkoot ne teidän mielestänne
kuinka oikeat ja hyvät tahansa. Siksi ovat meidän olot Sweitsin ja koko
länsi-Europan oloihin verraten liian erilaiset."
"Kuinka? Eikö sitten kristillissiveellinen opetus ole joka paikassa
sama? Eikö teillä opeteta: Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi?
Eikö teillä neuvota harmaapäätä kunnioittamaan? Eikö teillä uskota,
että kaikki ihmiset ovat Jumalan edessä yhdenarvoiset, ettei toinen
saa toista halveksia, ja ettei lähimmäisen oikeutta saa loukata? Sillä
näiden periaatteiden tähden olen juuri paronin ja paronittaren puolelta
saanut muistutuksia."
"Minä kyllä tiedän. -- -- -- Mutta luulen kuitenkin, että meillä on
sama kristillissiveellinen kasvatustapa kuin teilläkin, vaikka teoria
ja käytäntö eivät aina seuraa toisiaan. Kristillissiveellisestä
opetuksesta voi montakin kohtaa sovittaa meidän oloihin, mutta ei niin
tarkasti kaikkia."
"Siveellinen opetus on siis muutettava olojen mukaan."
"Siltä näyttää, neiti."
"Näissä oloissa ei siis saa opettaa, että lähimmäistä tulee rakastaa,
kunnioittaa eikä tehdä hänelle mitään vääryyttä?"
"Noin ylimalkaisesti emme voi tuosta asiasta puhua", sanoi Herbert,
jonka kasvoille nousi heikko puna. "Katsokaa vähän meidän oloja.
Korkeasti sivistyneillä moision herroilla on tekemistä täysin
sivistymättömien talonpoikien kanssa, joilla ei ole mitään siveellisiä
käsityksiä. Jos tuollaiselle talonpojalle nyt näyttää, että moision
herra pitää häntä itsenäisenä ihmisenä, jolla ei ole tarvis osottaa
hänelle kunniaa ja jos rupeaa hänen kanssaan yhä tuttavallisemmalle
kannalle -- mihin se meidät saattaa?"
"Mihin sitten?"
"Kapinaan, neiti Marchand! Me aatelismiehet olemme tässä maassa ainoat
auktoriteetit. Jos se käsitys meistä katoaa, niin katoaa myös yleinen
järjestys."
"Siitä seuraa, herra paroni, ettei kristillissiveellistä opetusta voi
sovittaa aatelismiehiin, vaan ainoastaan talonpoikiin. Siveysoppi
ja itse siveyskin on siis sovitettava eri lailla kunkin säätyluokan
mukaan."
"Te teette tarkkoja johtopäätöksiä, neiti Marchand", nauroi Herbert
katsellen maahan.
"Näin ollen en voi ensinkään ihmetellä", puhui Juliette, "että Kuno
minulta eräänä päivänä saattoi kysyä, pääsevätkö talonpojat kuoleman
jälkeen taivaaseen?" -- "Miksi ei?" kysyin minä. -- "Niin", vastasi
lapsi, "isä sanoo aina: 'Der Bauer ist ein Vieh' (talonpoika on elukka),
ja elukathan eivät pääse taivaaseen!'"
Herbert von Heidegg rypisti kulmiaan.
"Tiedän, neiti Marchand, että meillä on omat vikamme", lausui hän,
"mutta meidän olot ovat nyt sellaiset, talonpoikamme ovat todellakin
hyvin alhaisella kannalla. Jumala paratkoon!"
"Paratkoon? Te siis toivotte, etteivät teidän olonne olisi sellaisia?
Miksi ette niitä sitten paranna?"
Rohkeasti ja ylpeästi kohotti paroni Heidegg päätään.
"Sitä me olemme tehneet, neiti Marchand, mehän olemme jo lähes
kuusikymmentä vuotta tehneet parannuksia talonpoikain elämässä. Mitä
Viron aateli on talonpojalle tehnyt, sellaista tuskin aikakirjoissa
saa lukea. Jo kahdeksannentoista vuosisadan lopulla, synkkänä
henkiorjuuden aikana, jolloin talonpoika kokonaan oli aatelismiehen
omaisuutena, löytyi meidän joukossamme miehiä, jotka vapaaehtoisesti
soivat talonpojille tärkeitä oikeuksia ja sääsivät niistä pysyvän
lain. Vuonna 1795 alkoi talonpoikain yleisen tilan parantaminen siten,
että aatelisto maapäivillä rajoitti heidän työkuormaansa ja kielsi sen
korottamisen, heille annettiin omaisuuden omistusoikeus, rangaistuksia
huojennettiin ja henkiorjien myymisen oikeutta rajoitettiin. Vuonna
1802 ilmestyi uusi täydellisempi asetus, jossa talonpoikien oikeuksia
vielä laajennettiin ja 1805 seurasi sitä vielä vapaamielisempi
ja perinpohjaisempi talonpoikaislaki. Mutta 1816 osotti Viron
aatelissääty vielä suurempaa uhrautuvaisuutta talonpoikia kohtaan,
sillä silloin se vapaaehtoisesti, ilman minkäänlaista pakkoa, lopetti
henkiorjuuden, teki talonpojan vapaaksi ihmiseksi, antoi hänelle
kaikki vapaan kansalaisen valtiolliset oikeudet ja moision herran piti
vuokramiehilleen tehdä molemmin puolin sovitut kontrahdit. -- -- --
Emmekä ole uudempanakaan aikana olleet huolettomia talonpoikain tilan
parantamisesta. Me pyrimme yhä eteenpäin ja sen ohella pidämme silmällä
talonpoikainkin etuja. Viimeisenä parina vuosikymmenenä, noin vuodesta
1839, on melkein joka ikisillä maapäivillä pohdittu talonpoikainkin
maanviljelyskysymystä ja tuon pitkällisen ja perinpohjaisen työn
tuloksena taas on uusi talonpoikain laki, joka viime vuonna 1856
valmistui ja joka suuremmaksi osaksi ensi vuonna astuu voimaan.
Tuokin uusi asetus antaa loistavan esimerkin Viron aatelin itsensä
uhrautuvaisuudesta. Tässä laissa säädetään, että talonpojat vapautetaan
niin sanotusta työorjuudesta ja että hän saa maksaa veronsa rahassa
ja sen lisäksi ostaa maata perintöomaisuudeksi. Mutta nekin, jotka
tahtovat pysyä työorjuudessa, tulevat saamaan 26-27 prosentin
suuruisen veron alennuksen. Mutta vielä sen lisäksi uhraa moision
herra oikeuksistaan jotakin. Hän määrää suuren osan perintömaastaan,
jota hän ei enää voi omistaa, talonpojille viljeltäväksi ja jonka hän
heille myös voi vuokrata tai myydä. Ja tämän tekee moision omistaja
ainoastaan sentähden, että talonpoikain aineellinen ja henkinen tila
yhä parantuisi."
"Anteeksi, herra paroni", vastasi neiti Marchand, "mutta minä en
ymmärrä, minkätähden nuo parannukset talonpoikain aineelliseksi ja
henkiseksi kohottamiseksi ovat niin vähän vaikuttaneet, että talonpoika
nytkin vielä elää suurimmassa henkisessä ja aineellisessa kurjuudessa.
Henkistä opetusta he eivät saa ensinkään, koska heillä ei ole kouluja."
"Siihen ovat todellakin suurimmaksi osaksi syynä virolaisten
kansallisviat -- velttous, johonka yhdistyy ruumillinen ja henkinen
laiskuus. Virolainen voi ainoastaan vähitellen kehittyä."
Juliette pudisti päätään.
"Tuo johtopäätös ei mielestäni ole todennäköinen ja jos asia niin on,
täytyy kysyä, mikä siihen on syynä. Sallikaa minun olla suora, teidän
talonpoikianne painaa niin raskas työtaakka, että en ymmärrä, kuinka he
eivät sen alla murru."
"Tunnetteko te tämän työkuorman suuruutta?"
"Tunnen jotakuinkin; olen siitä selvän ottanut. Jos tämä asema joku
vuosisata takaisinpäin oli vielä kovempi -- ja sehän on teidän
kertomuksenne mukaan ollut kovempi -- niin ainoana luonnollisena
ja todellisena syynä talonpoikain velttouteen on se, että heitä
on ylellisellä työllä, kovilla rangaistuksilla ja puutteellisella
elatuksella ylenmäärin rasitettu. He ovat siis alentuneet työjuhdan
kaltaiseksi."
"En epäile, että teidän arvelunne on tosi", virkkoi Herbert liikutellen
sormiaan vasten pöytää.
"Ja noista parannuksista ja asetuksista, joista te herra v.
Heidegg nyt juuri niin suurella asiantuntemuksella puhuitte, olen
kuullut hiukan toisenlaisiakin arveluita, nimittäin Pietarissa,
kenraali Dawöidowin talossa. Siellä kävi korkeimpia valtiomiehiä,
ministereitä, senaattoria, valtion komiteain jäseniä y.m. ja toisinaan
he keskustelivat myös Itämeren maakuntain asioista. Innokkaasti
he puhuivat uudesta Viron talonpoikain laista, josta te juuri
mainitsitte, sillä herrain joukossa oli jäseniä sitä varten asetetuista
komiteoista. Yleensä olivat he sitä mieltä, että Viron aatelismiehet
ovat kiirehtineet tekemään noita parannuksia vain siinä pelossa,
että asiaan ryhdytään ylemmissä piireissä, jolloin heidän etujaan on
vaara uhannut. Aatelismiehet ovat kiirehtineet tekemään vapaaehtoisia
uudistuksia saadakseen työn omiin käsiinsä. Ja saadessaan asiat omaan
huostaansa, ovat he aina ymmärtäneet pitää huolta omista eduistaan
talonpoikain vahingoksi. -- -- -- Suokaa anteeksi, herra paroni, että
tämän tosiasian teille mainitsen, mutta asia herättää mielenkiintoani
ja tahtoisin saada toden tietää."
"Ah niin, neiti Marchand", nauroi Herbert, "nuo Pietarin virkavaltiaat
ovat aina olleet meitä vastaan. He ovat enemmän vastustaneet kuin
suosineet työtämme. -- -- -- Luonnollistahan on, että meidän on
täytynyt omia etujammekin silmällä pitää."
Hyvin ymmärsi nuori aatelismies kerrata tuon vanhan, ammoin tunnetun
laulun! -- -- -- Mutta muuten ei hän voinut todistaa vääräksi
ulkomaalaisen neidon tarkoille tiedoille perustuvaa väitettä, että
nimittäin Viron aateli oli ainoastaan pakosta ja tarkasti omia etujaan
silmällä pitäen ryhtynyt talonpoikain tilan parantamiseen.
Niinpä vuonna 1795 alkoivat Viron aatelisherrat ajatella talonpoikain
tilaa, kun keisarinna Katarina oli ilmaissut mielipahansa siitä, "että
Viron talonpoika varoineen päivineen oli täydellisesti moision herran
omaisuutena, jonka hän sai myödä, hevosta vastaan vaihettaa ja pakottaa
muuttamaan vuokramaalta täysin asumattomaan paikkaan?" -- -- -- Niinpä
samoin 1802 otettiin puheeksi talonpoikain olojen parantaminen keisari
Aleksanteri I ja hänen vapaamielisten neuvonantajansa alotteesta, jotka
moittivat sitä väkivaltaa, jota moision herrat talonpoikia vastaan
olivat tehneet ja säälivät Viron kansan huutavaa hätää ja oikeudetonta
asemaa. Viron aateliston päämies von Berg tunsi keisarin mielipiteet
ja esitti asian maapäivillä. Hän nimittäin pelkäsi, että hallituksessa
sitä ennen tehtäisiin päätöksiä, jotka olisivat voineet olla aatelisten
eduille vahingollisia. -- -- -- Ja juuri samasta syystä kiirehtivät
nämä miehet edelleen tekemään uuden asetuksen, joka ilmestyi 1805
ja jolla oli tuo merkillinen nimi: "Moision isäntäin säätämä ja
suuren armollisen majesteetin Keisarin vahvistama Viron talonpoikain
asetus." -- -- -- Hallituksella oli nimittäin ollut aikomus asettaa
Viron maata varten samanlainen komitea kuin Liivinmaatakin varten oli
asetettu, jonka tarkotuksena oli valmistaa uusi asetus talonpoikain
olojen parantamiseksi. Kaikki talonpoikain viljeltävänä oleva maa
piti uudestaan mitata ja Ruotsin aikaiset säädökset ottaa käytäntöön,
niissä kun talonpoikain orjuuden kuorma oli määrätty maan suuruuden ja
hyvyyden mukaan. -- -- -- Henkiorjuuden lopettaminenkin 1816 syntyi
hallituksen alotteesta, kun sillä oli aikomus antaa Viron talonpojille
samanlainen asetus kuin Liivinmaan talonpojilla oli ja tahtoi, että
Viron moisioiden maa-ala mitattaisiin. Peläten kustannuksia, jotka
syntyisivät kalliiden komiteojen ylläpidosta ja vielä enemmän peläten
valtamiesten pakkoa, pyysi Viron aateli henkiorjuuden lakkauttamista,
joka muutenkin olisi tapahtunut. Viimeinenkin parannus 1856 syntyi
hallituksen tahdosta. Sisäasiain ministerineuvoston ehdotuksesta
valitsi aatelisto komitean, jonka piti tarkastaa 1816 annetut asetukset
sekä täydentää ja muuttaa niitä ja tehdä ne yhdenlaisiksi Liivinmaan
asetusten kanssa.
"Mutta ennen kaikkea emme saa unohtaa, minkätähden meidän aateliset
ryhtyivät uudistuksiin", puhui Herbert Heidegg edelleen. "Se tapahtui,
neiti Marchand, etenkin sentähden, että ainoastaan he oikein tunsivat
nämä olot ja epäkohdat, jota Pietarin virkavaltijaista suinkaan ei voi
sanoa. Aateli pelkäsi, että he viheriän pöydän takana voisivat tehdä
asetuksia, jotka käytännössä eivät kelpaa mihinkään. Käytännöllinen
ymmärryskin pakotti meidät ryhtymään työhön, kun epäkäytännöllisyys oli
asiaa vahingoittamassa."
"Mutta keskustelumme on kerrassaan siirtynyt pois asiasta, josta meidän
piti puhua", virkkoi Juliette Marchand. "Mehän keskustelimme minun
erostani ja te pyysitte minun keksimään jonkun välittävän opetustavan,
joka tekee minun tänne jäämiseni mahdolliseksi. Tässä seikassa pyysin
teiltä tarkempaa selitystä, vaan en ole vielä saanut siihen vastausta."
"Vastaukseksi tahtoisin antaa teille sen neuvon, että sisareni ja
veljeni kasvatuksessa tekisitte kuin neiti Ritter. Se on: älkää
koittako heitä kasvattaa, vaan ainoastaan opettaa. Jättäkää kasvatus
vanhempain huoleksi! Sillä tavoin välttäisitte noita ikävyyksiä, joita
teillä on ollut vanhempaini kanssa."
Juliette katseli miettien alas.
"Se merkitsee, että minun pitäisi luopua puoleksi velvollisuuksistani
ja tehtävistäni?"
"Niin, neiti Marchand."
"Luuletteko, että työni mulle sitten tuottaisi minkäänmoista tyydytystä
tai hauskuutta?"
"Voihan niin olla, ettei se tuottaisi yhtä paljon mieltymystä tai
huvia", vastasi Herbert. "Mutta ajatelkaa kuitenkin, että asemanne
vanhempieni rinnalla sitä vaatii."
"Ja minkätähden pitäisi minun taipua tuohon puolinaisuuteen? Sentähden
vain, että voisin tänne jäädä ja pitää paikkani? Ei, herra paroni! En
ole niin itserakas enkä omanvoiton pyyntöinen, että sentähden tahtoisin
olla uskoton tehtävälleni. Minun täytyy siihen saada kokonaan antautua
taikka muuten erota."
"No täyttäkää sitten tehtävänne kuinka tahdotte, neiti Marchand",
huudahti Herbert, "mutta karttakaa sellaisia asioita, jotka synnyttävät
ikävyyksiä!"
"Mutta kuinka voin tietää, mikä tuottaa ikävyyksiä? Minulla ei ollut
aavistustakaan, että kristillissiveellinen opetustapa tuottaisi
pahennusta. Minun on vaikea joka kerta tutkia, mitä teidän vanhempanne
sallivat, mitä eivät."
"Te tahdotte siis pysyä lujana päätöksessänne ja erota?"
"Niin."
Paroni Herbert Heidegg nousi ylös ja astui neidon luo. Lempein,
tuntehikkain silmin hän tätä katseli ja punehtui hieman.
"Mutta jos minä teitä pyydän luopumaan päätöksestänne."
"Te pyydätte, herra paroni."
"Niin, neiti Marchand!"
"Mitä se juuri teitä liikuttaa, jos olen täällä tai en?"
"En tiedä, mutta minua vaivaa se ajatus, että eroatte täältä", sanoi
paroni Heidegg syvällä, totisella äänellä. "Koittakaa nyt kuitenkin
vielä jonkun aikaa tulla toimeen -- minun tähteni, neiti Marchand!"
"Teidän tähtenne?"
"Niin! Meidän elämämme täällä maalla on muutenkin vähän yksinäistä,
ikävää ja yksitoikkoista. Minulle on tuottanut suurta hauskuutta,
kun olen saanut teidän kanssanne vaihtaa ajatuksia, vaikkakin me
usein olemme joutuneet kiivaaseen väittelyyn, kun mielipiteemme ovat
erilaiset. En tiedä, kuinka viettää vapaahetkiäni, kun ei teitä olisi.
Neiti Marchand, minä pyydän teitä, jääkää meille, älkää vielä pyytäkö
eroa!"
Nuoren miehen äänessä ja katseissa oli jotakin, josta Juliette loi
silmänsä maahan ja jäi ajatuksiinsa. Hänellähän oli muutenkin niin
hyvä sydän, ettei hän voinut pyyntöjä vastustaa, ja nyt hänen oma
taipumuksensakin sai hänet suostumaan!
"Jos siten voin tuottaa teille mielihyvää, herra paroni", lausui hän,
"niin voinhan koittaa ehkä kevääseen asti. Minulla muutenkin oli
aikomus matkustaa ensi kesänä kotimaahani."
"Kiitän teitä tästä lupauksesta, neiti Marchand!" huudahti Herbert
lämpimästi ja puristi Julietten hienoa, valkeaa kättä.
8.