Tuo merkillinen ilta oli käsissä. Isäntä ja emäntä olivat aikaiseen
lopettaneet työnsä ja istuivat erinomaisen juhlallisina lämmitetyssä ja
puhdistetussa tuvassa. Miina oli mennyt aittaan pukeutumaan parempiin
vaatteisiin. Ulkona oli lämmin ja kirkas ilma; kuu paistoi, tähdet
loistivat, syvä hiljaisuus vallitsi kylässä; kaukaa kuului vain koiran
haukunta. Ja tuvassa rätisi palava päre, sirkka lauloi -- täälläkin oli
niin hiljaista, niin juhlallista, niin hauskaa. -- -- --
Miina tuli aitasta tupaan, parempi puku yllään, punainen seppele
päässä, ja meni pimeään kamariin, josta hän näytti jotakin etsivän.
Jonkun hetken perästä tuli hän sieltä pois ja sanoi menevänsä aittaan.
Äiti ja isä keskustelivat toistensa kanssa, eivätkä näyttäneet
kiinnittävän erinomaista huomiota tyttöön.
Samassa alkoi Murri haukkua suurella rähinällä, ja hevosella
ajettiin pihaan. Poika juoksi tuvasta ulos, palvelustyttö perässä.
Päivätyöläinen vaimoineen lopettivat kiireesti illallisensa ja
viimeksimainittu puhdisti nopeasti pöydän.
Sulhasia tuli!
Iloisesti tervehtien astui liinatukkainen kupias matalasta ovesta
sisään; sitten tuli aittamies, jota hän oli pyytänyt puhemiehekseen.
Viimeksimainittu oli lyhyt, kasvoiltaan punottava mies, joka vasemmalla
silmällä katseli kieroon ja joka yski hiljaa yhtä mittaa niinkuin joku,
joka aikoo ruveta puhumaan.
Kättä antaen tervehdittiin talon väkeä, ruvettiin istumaan ja
pistettiin piippuun sulhasen tupakkakukkarosta ja alettiin hiukan
jäykästi keskustella, harmaan väkevän savun noustessa kolmesta suusta
karstaisia orsia kohti. Emäntä istui rauhattomana jonkun hetken
miehensä rinnalla penkillä, alkoi sitten luomaan odottavia katseita
ovelle, ja kun ei se auvennut, nousi hän ja lähti ulos. Palvelustyttö
ja poika olivat tulleet tupaan takaisin. Viimeinen oli pitänyt huolta
sulhasmiehen hevosesta.
Emäntä läksi ja viipyi kauvan.
Nyt alkoi taas Pritsin katse kääntyä oveen päin. Hän odotti, odotti --
vihdoin kääntyi hän isännän puoleen ja sanoi:
"Eivätkö teidän ihmiset olekaan vielä kaikki kotona, vaih?"
"Kaikki ovat minun tieteni kotona", hän vastasi rauhallisena.
"Perheentytär varmaankin ujostelee?" virkkoi puhemies yskien.
"Voi niin olla! Noh, kyllä äiti rohkasee!"
Mutta tuo rohkaseminen näytti kestävän liian kauvan; ei tullut äitiä
eikä tytärtä. Tuvassa alkoi oleminen käydä yhä tuskallisemmaksi.
-- -- -- Vihdoin kuitenkin ilmaantui Viiu, mutta ilman Miinaa. Emäntä
oli hämmästyneen näköinen, hänen katseensa kiiti hätäisesti yli tuvan,
sitten hän avasi pimeän kamarin oven ja astui sinne. Siellä hänen
kuultiin tunnustelevan kuin olisi jotakin etsinyt; mutta pian astui
hän taas ulos, nykäsi mennessään Mihkliä kylkeen ja astui sitten taas
kiireesti pihalle. -- -- --
Isäntä läksi hetken ajan perästä hänen jälkeensä.
"Kuule, Mihkel, Miina on kadonnut!"
"Kuinka niin?"
"Häntä ei löydy mistään!"
"Älä puhu joutavia!"
"Ei häntä ole aitassa, ei kamarissa, ei pihassa." -- -- --
"Missä hän sitten on?"
"Voi Jumala, jos sen tietäisin!" hätäili Viiu, ja vasta nyt huomasi
Mihkel, kuinka hän säikähdyksestä värisi.
Huntaugun isäntä oli hetken aikaa vaiti. Hän seisoi liikkumattomana
kuin patsas. Sitten alkoi hän kiireesti astua aitan luo. Työnsi oven
auki ja huusi: "Miina! Miina!" Kun ei saanut vastausta, astui sisään,
ja tunnusteli pimeän aitan aivan läpeensä. Ei mitään! Sitten käveli
ympäri aitan, tuli jälleen tuvan luo takaisin, etsi kaikki seinän
taustat, etsi tytärtä riihenalusesta, navetasta, karjapihasta -- kaikki
turhaan!
Viiu oli häntä etsimisessä auttanut. Nyt seisoivat he jälleen
vastattain tuvan ovella kuunvalossa, eikä kumpainenkaan voinut sanaa
lausua.
"No, hiisi vieköön, kun hän minulle tuon tempun teki!" virkahti vihdoin
Mihkel kähisevällä äänellä.
"Minkälaisen tempun?"
"Että kosijain tähden itsensä kadottaa!"